Tokyo Uber Blues (Taku Aoyagi, 2021) esitetään DocPoint-festivaalilla keskiviikkona 31.1., lauantaina 3.2. ja sunnuntaina 4.2.2024.

Keväällä 2020 pandemiaksi todettu COVID-19 johti maailmanlaajuisiin sulku- ja eristystoimiin. Fyysisen liikkumisen radikaali rajoittaminen tarkoitti työnteon sekä sosiaalisen vuorovaikutuksen entistä laajempaa siirtämistä digitaalisille alustoille ja appeihin. Sovelluspohjaiset ruokalähettiyritykset, kuten Foodora, Deliveroo, Uber Eats, olivat pandemian alkaessa toimineet muutamia vuosia. Ruokakaupassa sekä ravintolassa käymisen uudenlainen hankaluus kasvatti kysyntää niiden palveluille maailmanlaajuisesti.

Japanissa Uber Eatsilla oli alansa suurimpana toimijana yhteensä noin 100 000 rekisteröitynyttä ruokalähettiä vuonna 2021. Merkittävä osa läheteistä työskenteli Tokiossa, jonka suurella metropolialueella on yli 14 miljoonaa asukasta.

Ruokalähettityön kokemuksellisesta puolesta on julkaistu jonkin verran sosiaalitieteellisiä analyyseja. Erityisen hyvin tällainen työ soveltuu kuitenkin elokuvataiteellisen tutkimuksen kohteeksi. Yksilön ponnistelu ansainta- ja aikataulupaineissa, jatkuva nopea liikkuminen kulkuneuvolla (suur)kaupungissa sekä irralliset ja odottamattomat ihmiskontaktit mahdollistavat vahvaa audiovisuaalista materiaalia elokuvallisille tulkinnoille.

Japanilaisohjaaja Taku Aoyagi ei haastattele elokuvassaan ruokalähettejä heidän kokemuksistaan. Sen sijaan hän ryhtyy itse huhtikuussa 2020 taloudellisesta pakosta ja ystävän vinkistä Uber Eats -lähetiksi Tokiossa. Aoyagi on menettänyt työpaikkansa pandemian vuoksi ja hänellä on paljon opintolainaa. Hänellä on elokuva-alan koulutus, ja hän jatkaa työllään japanilaisen niin sanotun itse-dokumentin ja päiväkirjaelokuvan perinnettä. Siinä näkökulma on rajattu päähenkilön omiin kokemuksiin ja ajatuksiin, jolloin itse-dokumentti tuottaa onnistuessaan näkökulman moniulotteisena myös elokuvan katsojalle.

Helposti särkyvää selviytymistä päivästä toiseen

Aoyagin teoksen pohjamuotona on tuttu tarina: hiukan naiivi nuorukainen lähtee suureen kaupunkiin kokeilemaan onneaan. Alkupuolella toiveikas musiikki säestää Takun matkaa, kun hän pyöräilee kotikaupungistaan Kofusta Tokioon. Pitkä pyörämatkajakso myös ennakoi, mistä hänen päivänsä tulevat pian koostumaan.

Ostettuaan 33 Yhdysvaltain dollaria maksavan kuljetuslaukun ja ladattuaan tarvittavan apin kännykkäänsä Taku on valmis ansaitsemaan rahaa Uber Eats -partnerina. Juuri sulkutilaan asetetun Tokion autiot kadut ihmetyttävät, mutta tilanne tarkoittaa paljon töitä ruokaläheteille. Kuvaamalla sekä puhelimellaan että polkupyörään kiinnitetyillä pienillä digikameroilla Aoyagi ottaa katsojan tehokkaasti kyytiinsä. Ruoka-annoksen nopea noutaminen ravintolasta, rivakkaa pyörälläajoa puhelimen gps-karttaa seuraten, annoksen pikainen luovutus maski kasvoilla asiakkaalle ja sitten sama uudestaan, usein kovassa kevätsateessa.

Kuvan päällä kulkeva teksti kertoo Takun huomattavasti vaihtelevista päivistä: ajettu 9 h 40 min, ansaittu 60 dollaria; 15 tuntia ajoa, 27 toimitusta, 127 dollaria ja niin edelleen. Kotiinsa eristäytynyt ystävä, jonka luona Taku saa ensin asua, toteaa Takun elävän köyhyysrajan alapuolella. Elokuvan seuraaman muutaman kuukauden aikana Taku muuttaa toisten ystävien luokse, romahduttaa taloutensa asumalla halvassa hotellissa tekemättä töitä, nukkuu sillan alla ja löytää kodittomille tarkoitetun asumis- ja ateriapalvelun.

Kuvaamalla sekä puhelimellaan että polkupyörään kiinnitetyillä pienillä digikameroilla Aoyagi ottaa katsojan tehokkaasti kyytiinsä.

Taku kertoo kameralle luulleensa, että Uber yhdistää ihmisiä. Todellisuudessa hän ei tapaa ketään ja on yksinäinen – vain helposti korvattava ratas koneistossa. Pettymyksellä kehystettyjä lähettityön jaksoja tehostaa levoton elektroninen ääniraita. Takun toiveikkuus ja alun kannustava musiikki kuitenkin palaavat, kun hän saa käyttöönsä paremman pyörän sekä vinkkejä hyvistä paikoista tilausten odottamiseen. Hän yrittää myös noudattaa hotellin esitteen ja ystävän tarjoamia elämänohjeita: Tervehdi muita ensin ja vilpittömästi! Löydä sisäinen intohimosi! Ansiokehityksessä tämä pyrkimys ei vain oikein näy.

Monet jaksot valottavat Aoyagin tilanteen yleisempiä yhteyksiä. Pankin tiedustellessa puhelimitse opintolainasta Taku pyytää lisää lykkäystä lainaerien maksuun. Keskustelun lopputulema jää katsojalle auki, mutta lainan lyhentäminen on joka tapauksessa mahdotonta. Pyöränrenkaiden ja puhelimen kalliit rikkoutumiset havahduttavat siihen, että Uber Eats ei kustanna ”partnerilleen” uusia. Anomuksesta saamansa valtion koronahelpotusrahan Taku lähettää äidilleen ja isoäidilleen Kofuun. Se on usean sadan Yhdysvaltain dollarin ”relief check”.

”Uusi normaali” elämä pandemiasulkutilan päätyttyä – tai lipuminen hiukan hulluksi

Tokion koronasulun aikana päivittäisten koronatartuntojen määrä ilmoitetaan ydinkeskustan suurilla valotauluilla. Neljäntoista miljoonan asukkaan kaupungissa luvut eivät näytä koskaan ylittävän muutamaa sataa. Sitten pääministeri Shinzo Abe ilmoittaa televisiossa, että pandemiaa menestyksekkäästi padonnut kansallinen sulkutila on päättynyt. Elämän on silti hänen mukaansa siirryttävä ”uuteen normaaliin”.

Kuva leikkaa pääministerin puheesta Takun pyörällä kaatumisessa likaantuneeseen housunlahkeeseen. ”Uusi normaali?” hän ihmettelee. Tauolla puistossa vanhus alkaa kertoa Takulle, miten Tokio oli vuonna 1945 pommitettu maan tasalle, ja elämä kävi hankalaksi. Nyky-Tokiota esittävän yleiskuvan päälle Taku toteaa, että myös vuonna 2020 Tokio on pommitettu maan tasalle.

Ajaessaan Taku alkaa toistella kaikkien mielet vallanneita termejä: covid, virus, hälytystila, positiivinen, negatiivinen, sulkutila, eristys ja niin edelleen. Hän kokee kuuluvansa Uber-hyeenoiden rahattomaan joukkioon, joka vaanii kaupungilla saalista etsien. Parroittunut, ylivireinen Taku päättää aloittaa oman uuden normaalinsa, pysyä coolina ja lyödä systeemin. Käytännössä tämä tarkoittaa vähintään 70 ruokatilauksen toimittamista kolmessa päivässä, sillä Uber Eats maksaa suorituksesta 112 Yhdysvaltain dollarin kampanjabonuksen.

Tokyo Uber Blues -elokuva tunnetaan myös alkuperäisellä nimellään Tokyo Bicycle Festival. Takun alakulosta hämmennykseen ja ironiaan vaihtelevat kokemukset tuntuvat tarvitsevan molemmat nimet.

Elokuvan huipennuksessa Taku polkee pitkää mäkistä reittiä pimeällä rajuilmassa päivän viimeisen asiakkaan luokse, itseään maanisesti kannustaen. Bonusraha on varmistumaisillaan, mutta ruoka-annoksen pitää säilyä vahingoittumattomana perille asti. Silloin tunnon katoaminen jaloista jää sivuseikaksi. Taku onnistuu systeemin lyömisessä ja tuntee itsensä todelliseksi Uber-mestariksi. Epilogissa Taku tapaa kaksi Uber Eats -aloittelijaa, jotka hämmästelevät hänen suuria toimitusmääriään.

Tokyo Uber Blues -elokuva tunnetaan myös alkuperäisellä nimellään Tokyo Bicycle Festival. Takun alakulosta hämmennykseen ja ironiaan vaihtelevat kokemukset tuntuvat tarvitsevan molemmat nimet. ”Partnerina” toimiminen mahdollistaa juuri ja juuri hengissä pysymisen, ellei pyörärikko, loukkaantuminen, sairastuminen tai jokin muu vastoinkäyminen tule väliin. Temaattisesti seikka korostuu toistuvissa lähikuvissa höyryävistä ruoka-annoksista.

Aivan lopussa katsoja seuraa Takun olkapään takaa, kun hän pyöräilee kuljetuslaukkuineen kohti valkoisena häämöttävää suurta rakennusta. Se osoittautuu Japanin parlamenttitaloksi. Korkea rauta-aita portteineen lähestyy, mutta Taku ei hidasta vauhtiaan, vaan hänen menonsa katkeaa kuvan pimenemiseen ja elokuvan päättymiseen. Kutsuuko ohjaaja Aoyagi näin katsojan mukaan poliittiseen protestiin ruokalähettien puolesta? Peräti itsemurhaiskuun? Kenties portinvartija on vain tilannut sushiannoksen.

Japanin kulttuuria ja yhteiskuntaa pinnallisesti tunteva katsoja ei voi olettaa tavoittavansa Aoyagin sävykkään elokuvan kaikkia – tai edes useimpia – merkitystasoja. Varsin häkellyttävästi Taku esimerkiksi yrittää juhlistaa 27-vuotissyntymäpäiväänsä prostituoidun palveluilla. Hän on varannut tuntihotellihuoneen, ja pandemia on painanut prostituoitujen taksat edullisiksi. Mutta Taku on lukenut sopimusehdot huonosti: hänellä on varaa vain ”perusmaksuun”, joka ei vielä toimita naista hotelliin. Jakso päättyy rahansa menettäneen Takun ja seuralaistoimiston kohteliaaseen puhelinkeskusteluun siitä, saako turhaan varattu seuralainen kuitenkin osuutensa ”perusmaksusta”. Niin Taku toivoo.

Dosentti Seppo Poutanen on vanhempi erikoistutkija Turun yliopistossa.          

Artikkelikuva: DocPoint

Artikkelia päivitetty 24.1.2024 klo 10.32: Korjattu ohjaajan nimen kirjoitusasu oikein.

Julkaisu DocPoint-arvio: Tokyo Uber Blues ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomi, Ruotsi ja Japani toimivat keskenään eri tavoin kevään 2020 koronakriisissä. Tämä näkyi myös siinä, kuinka maiden valtalehdet uutisoivat koulujen sulkemisesta ja siihen kytkeytyvästä lasten sairastuvuutta ja tartuttavuutta koskevasta tieteellisestä tiedosta.

Kun koronapandemia alkoi vuoden 2020 keväällä, tiede ja politiikka kietoutuivat toisiinsa. Päätöksiä tehtiin alustavan tiedon pohjalta, eivätkä asiantuntijat aina olleet keskenään samaa mieltä. Samalla tieteellinen tieto politisoitui. Esimerkiksi poliittinen kysymys koulujen sulkemisesta kytkeytyi tieteelliseen kysymykseen siitä, miten helposti lapset sairastuivat ja tartuttivatko he tautia samassa määrin kuin aikuiset. 

Maaliskuun puolivälissä Suomen koulut siirtyivät etäopetukseen peruskoulun alimpia luokkia lukuun ottamatta. Kun huhtikuun lopulla alettiin keskustella niiden avaamisesta uudelleen, ajatusta vastustivat monet vanhemmat ja opettajien ammattijärjestö OAJ. 

Poliittiset kysymykset eivät pelkisty tieteeseen, vaan niihin liittyy aina arvovalintoja.

Monien silloisten tutkimusaineistojen perusteella näytti siltä, että lasten rooli epidemian leviämisessä oli vähäinen. Muutama tutkimus oli kuitenkin päätynyt toisenlaiseen tulokseen. Näin jokainen saattoi perustella omaa kantaansa tieteellä.

Poliittiset kysymykset eivät kuitenkaan pelkisty tieteeseen, vaan niihin liittyy aina arvovalintoja. Joskus tieteeseen vetoaminen saattaa ohjata keskustelun pois arvoista, jolloin ratkaistava ongelma näyttää enemmän tekniseltä kuin moraaliselta. Esimerkiksi koulupäätöksissä oli punnittava yhtäältä virusriskejä ja toisaalta koulusulkujen lapsille ja yhteiskunnalle aiheuttamia riskejä. Tutkimuksissa etäopetusajan on arvioitu lisänneen esimerkiksi oppimistulosten eriarvoistumista perhetaustan mukaan.

On mielenkiintoista, kuinka uutismedia raportoi tieteestä, tutkimuksista ja asiantuntijalausunnoista tilanteessa, jossa niillä on taipumus politisoitua. Olen vertaillut sitä, kuinka Helsingin Sanomat (HS), Ruotsin suurin päivälehti Dagens Nyheter (DN) ja merkittävä japanilainen päivälehti Asahi Shinbun (AS) käsittelivät koulusulkuja sekä lasten tartuttavuutta ja sairastuvuutta. Huomasin, että maiden erilainen koronapolitiikka vaikutti myös uutisointiin.

Ruotsi, Suomi ja Japani

Suomi ja Ruotsi ovat monella tapaa samankaltaisia naapurimaita, mutta toimivat koronakriisissä eri tavoin. Ruotsissa yhteiskuntaa pyrittiin pitämään mahdollisimman paljon avoinna pandemiasta huolimatta. Ruotsalaiset korkeakoulut ja toisen asteen oppilaitokset siirtyivät maaliskuussa etäopetukseen, mutta peruskoulut olivat auki koko kevään. Siinä, missä Suomen opettajien ammattijärjestö vastusti koulujen avaamista, oli vastaava ruotsalainen järjestö huolissaan opetuksen laadun heikkenemisestä, kun toisen asteen koulut siirtyivät etäopetukseen.

Näiden kolmen maan järjestelmät eroavat toisistaan sillä tavoin, että Ruotsissa ja Japanissa ei ole samanlaista poikkeustilalainsäädäntöä kuin Suomessa.

Japani tarjoaa asetelmaan ikään kuin ulkopuolisen vertailukohdan. Kyseessä on Kiinan naapurimaa, jonne tauti levisi varhain. Aluksi Japanissa luotettiin paikallisiin toimiin ja tartuntaryppäiden ehkäisyyn laajojen sulkujen sijasta. Japanissa pääministeri Shinzō Abe pyysi kouluja sulkemaan ovensa helmikuun lopussa, mutta pyyntö peruttiin jo 20. maaliskuuta. Epidemiatilanteen pahentuessa paikalliset päättäjät päätyivät kuitenkin sulkemaan käytännössä kaikki koulut.

Näiden kolmen maan järjestelmät eroavat toisistaan sillä tavoin, että Ruotsissa ja Japanissa ei ole samanlaista poikkeustilalainsäädäntöä kuin Suomessa. Japanin koronatoimet perustuivat usein laajoihin suosituksiin, joita myös tunnollisesti noudatettiin. Ruotsissa taas koronatoimet eivät olleet poliitikkojen vastuulla, vaan niistä päättivät kansanterveyslaitos Folkhälsomyndigheten (FHM) ja valtionepidemiologi Anders Tegnell.

Koulut ja lapset Helsingin Sanomissa

Vielä maaliskuun alkupuolella Helsingin Sanomien uutisoinnin keskiössä oli epidemian tilannekuva ja käytännön toimintaohjeet. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) asiantuntijat esittivät haastatteluissa arvioita siitä, kuinka asiat olivat, mutta eivät ottaneet kantaa siihen, mitä pitäisi tehdä. Uutisoinnissa saatettiin mainita, että tautitapaukset olivat lapsilla harvinaisia, mutta se ei yhdistynyt poliittiseen keskusteluun.

Kun maaliskuun puolivälissä tehtiin poliittisia päätöksiä hyvin nopeasti, ei lehdessä esiintynyt käytännössä lainkaan puheenvuoroja, joissa olisi vastustettu koulujen sulkemista. Oppositiokin kritisoi hallitusta vain siitä, ettei koronatoimia tehty tarpeeksi nopeasti tai siitä, etteivät toimet olleet riittäviä. Varsinainen kouluihin ja lasten tartuttavuuteen liittyvä keskustelu alkoikin vasta huhtikuun lopulla, kun hallitus pohti koulujen avaamista.

Kouluja suljettaessa HS:ssakin näkyi vaihtoehdottomuuden retoriikka, joka on suomalaisessa poliittisessa keskustelussa yleinen: koulut täytyi sulkea, eikä muita mahdollisuuksia ollut.

Tässä voi nähdä kytköksen media/valtio-suhteen teoriaan. Sen mukaan hallinnon näkökulmaa haastavat näkemykset jäävät mediassa helposti marginaaliin silloin, kun poliittisella eliitillä on suhteellisen yhtenäinen käsitys jostakin kysymyksestä.

Kouluja suljettaessa HS:ssakin näkyi vaihtoehdottomuuden retoriikka, joka on suomalaisessa poliittisessa keskustelussa yleinen: koulut täytyi sulkea, eikä muita mahdollisuuksia ollut. Päätöksen haitoista ei kirjoitettu käytännössä lainkaan. Kun ne mainittiin, niitä käsiteltiin ratkaistavina teknisinä ongelmina eikä poliittisen päätöksen epäkohtina.

HS:n kouluja koskeva sisältö oli myös selvästi suunnattu keskiluokkaiselle, etätyötä tekevälle lukijalle. Lehti julkaisi esimerkiksi jutun, jossa erityisluokan opettaja antoi vinkkejä etäkouluun. Taustaoletuksena oli, että kotona olisi aikuinen ohjaamassa koululaisen päivää – ikään kuin olisi unohtunut, ettei kaikilla vanhemmilla ollut mahdollisuutta etätyöhön. 

Koulut Dagens Nyheterissä

Dagens Nyheterissä koulun sosiaalinen ja yhteiskunnallinen merkitys oli alusta asti voimakkaasti esillä. FHM:n asiantuntijat tyypillisesti nostivat sen esiin, kun heiltä kysyttiin, pitäisikö koulut sulkea. 

Alkukeväästä 2020 DN:ssä oli esillä paljon laajemmin erilaisia näkökulmia kuin HS:ssa. DN ei käsitellyt Ruotsin linjaa ainoana mahdollisena vaihtoehtona, vaan julkaisi sekä sitä puolustavia että kritisoivia näkökulmakirjoituksia. Joskus niissä vaadittiin peruskoulujen sulkemistakin. 

Myös tutkimustietoon HS ja DN suhtautuivat eri tavoin. Kun uutisoitiin tutkimuksista, jotka viittasivat siihen, että lapset harvoin sairastuivat, HS suhtautui niihin varovaisemmin ja pyrki tuomaan esiin tietoon liittyvää epävarmuutta. 

Samantyyppisiin aineistoihin pohjautuvista tutkimuksista raportoidessa ero lehtien välillä tuli näkyväksi. DN otsikoi ”Kansanterveysvirasto: lapset eivät tartuta samassa määrin kuin aikuiset” ja HS puolestaan ”Lapsikin voi sairastua vakavasti” tai ”Lasten rooli viruksen leviämisessä on epäselvä”. 

Uutisoinnissa korostuikin valtionepidemiologi Tegnellin ja kansanterveyslaitos FHM:n rooli.

Kun toukokuun alussa valmistui vertaisarvioimaton tutkimus, jonka mukaan lapset tartuttivat siinä missä aikuisetkin, Helsingin Sanomat esitti sen varteenotettavana ja Dagens Nyheter taas epäuskottavana. HS myös otti uutistekstissä suoraan kantaa toteamalla, että ”Suomenkin kannatti pistää koulut kiinni”.

DN laati usein otsikot ja ingressit tavalla, joka tuki FHM:n linjaa, vaikka jutun leipätekstissä olisi kerrottu tutkimukseen liittyvästä epävarmuudesta tai toisenlaiseen näkemykseen päätyneistä tutkijoista. Moni lukija katsoo pelkän otsikon ja ingressin eikä lue itse juttua. Tällöin kokonaiskuva ei välity.

Uutisoinnissa korostuikin valtionepidemiologi Tegnellin ja FHM:n rooli. Kun kerrottiin uusista, vertaisarvioimattomista tutkimuksista, niiden luotettavuutta kommentoi lehdelle Tegnell tai joku muu FHM:n edustaja. HS puolestaan saattoi käyttää vastaavina arvioijina esimerkiksi yliopistotutkijoita. DN myös käytti usein FHM:n arvioita taustatietona tavalla, joka sai ne näyttämään objektiiviselta totuudelta. 

DN:ssä näkökulmakirjoitukset saattoivat siis olla hyvinkin kriittisiä Ruotsin linjaa kohtaan, mutta uutisissa tieteellinen tieto esitettiin usein tavalla, joka tuki sitä. Yksi syy lienee FHM:n ja Tegnellin keskeinen rooli lähteinä, joiden tieteelliseen auktoriteettiin luotettiin. 

Asahi Shinbun kriittisin vallanpitäjiä kohtaan

Asahi Shinbun oli kaikista kolmesta lehdestä kriittisin oman maansa vallanpitäjiä kohtaan. Kun pääministeri pyysi kouluja sulkemaan, AS kritisoi pyyntöä monesta eri näkökulmasta. Yksi niistä oli tieteellisten perusteiden puute; hallituksen nimittämä asiantuntijapaneeli ei ollut suositellut koulujen sulkemista.

Kritiikissä tuli esiin myös koulun yhteiskunnallinen merkitys sekä koulusulun työssäkäyville äideille ja yksinhuoltajaperheille aiheuttamat vaikeudet. Juridinenkin näkökulma oli esillä – koulujen sulkeminen ei kuulunut pääministerin toimivaltuuksiin. Lisäksi kritisoitiin pyynnön yhtäkkisyyttä ja sitä, ettei kouluille annettu aikaa varautua.

AS saattoi haastatella samassa jutussa laajasti erilaisia ihmisiä – lääketieteen asiantuntijoita, kasvatustieteilijöitä, rehtoreita sekä äitiä, joka pelkäsi lapsen sairastuvan, ja äitiä, jolle koulusulku aiheutti hankaluuksia. 

Epidemian pahetessa AS:n suhtautuminen koulusulkuihin muuttui ja kritiikki lieveni. Reaktio helmikuun lopussa tulleeseen koulusulkupyyntöön selittyneekin osittain sillä, että tuolloin koronavirusta ei vielä pidetty maailmanlaajuisena kriisinä. Italiakaan ei ollut vielä ehtinyt ajautua katastrofiin.

Kaikista kolmesta lehdestä Helsingin Sanomat esitti vähiten kritiikkiä koulujen sulkemista kohtaan. Syy lienee siinä, että Suomi koki olevansa kriisitilassa.

Lasten sairastuvuuteen ja tartuttavuuteen liittyvää tieteellistä tietoa AS käsitteli samantapaisella varovaisuudella kuin HS. Kahdessa varsin erilaisessa maassa – Suomessa ja Japanissa – ei haluttu ainakaan aliarvioida virusriskiä, kun taas Ruotsissa välitettiin mielikuvaa sen pienuudesta.

Kaikista kolmesta lehdestä Helsingin Sanomat esitti vähiten kritiikkiä koulujen sulkemista kohtaan. Syy lienee siinä, että Suomi koki olevansa kriisitilassa. Keskustelussa toistuivat maininnat poikkeustilasta ja rauhanajan suurimmasta kriisistä. Epidemiaa tarkasteltiin kansallisen turvallisuuden näkökulmasta, jolloin koulusulun riskit näyttivät toissijaisilta.

Ruotsissa ja Japanissa tilanne oli toisenlainen, osin lainsäädännön takia. Japanissa koulukeskustelu myös alkoi jo ennen kuin kriisimentaliteetti oli kunnolla iskenyt päälle. Toisen maailmansodan ulkopuolella pysytelleessä Ruotsissa puolestaan ei ehkä koettu katastrofeja yhtä realistisina skenaarioina kuin Suomessa.

Kaisa Kangas (FT, FM) on tutkinut Helsingin Sanomain Säätiön rahoituksella koronaa koskevan tieteellisen tiedon käsittelyä mediassa. Tämä artikkeli pohjautuu hänen Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä julkaisemaansa analyysiin.

Artikkeli on osa Koronavirus-juttusarjaa. Artikkelin pääkuva: Isaac Quesada.

Julkaisu Politiikka näkyi koronakevään tiedeuutisoinnissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.