Tim Weiner: The Mission: The CIA in the 21st Century. William Collins, London 2025.

Rikostoimittajana aloittanut Tim Weiner tuo The Missionissa valokeilaan toistasataa CIA:n (Central Intelligence Agency) tiedustelun edustajaa. Ainutlaatuisten lähteidensä ansiosta The Missionista hahmottuu Yhdysvaltain tiedusteluväen omakuva. Tuloksena on kirjan mittainen skuuppi ihmisistä organisaatiossa, joka toimii lain tällä ja tuolla puolen.

Lähes kaikki kirjan alaotsikot ovat sitaatteja CIA:n entiseltä ja nykyiseltä henkilöstöltä. Jokainen lähde nimetään. Weineriä luottamuksellisella tiedolla muonittaneiden lähteiden avoimuus on poikkeuksellista. Kirjailija selittää haastateltaviensa uskoutumista ajoituksella: Weinerin käynnistettyään tutkimuksensa 1990-luvulla kylmän sodan päätyttyä, tiedustelupalvelu oli vailla suuntaa ja sitä palvelleet avautumisen tarpeessa.

Weinerin mukaan tiedusteluyhteistyö on syventynyt lännessä. Samanaikaisesti liittovaltion hallinnon ja tiedustelupalvelun yhteistyö on tulehtunut. Silti amerikkalaisiin turvaudutaan entistä enemmän meillä ja muualla – lännen johtajavaltion epävakaudesta ja sen tiedusteluviranomaisen paikoin kyseenalaisestakin lähimenneisyydestä huolimatta.

Viimeisimmissä haastatteluissaan Weiner oli tiedusteluväelle jo tuttu nimi. The Mission on jatkoa National Book Award -palkittulle CIA:n varhaishistoriaa läpikäyneelle kirjalle Legacy of Ashes, jonka tekijän pitkäaikainen työnantaja The New York Times nimesi vuoden kirjaksi vuonna 2007. Salaisuuksien verhon taakse katsomisesta tuli toimittajan missio: hän luonnehtii CIA:ta kutsumuksekseen – muttei toimeksiantajakseen. Jo vuonna 1977 annetun ilmoituksen mukaan CIA:laiset eivät esiinny toimittajina.

Ideologinen jalkaväki johtaa läntistä tiedusteluyhteistyötä

Kirjailija John Le Carrén romaanissa Tinker Tailor Soldier Spy todetaan ”salaisen palvelun olevan ainoa todellinen ilmaus kansakunnan luonteesta”. The Mission paljastaakin Yhdysvaltain kätketyt kasvot. Rikokset maan oikeusjärjestyksen ulkopuolella ovat ”CIA:n tavaramerkki”.

Amerikkalaisuuden ideologinen jalkaväki on aina tehnyt työtä käskettyä julkisuudelta salassa: ”Jokainen presidentti Trumanista lähtien on komentanut CIA:n ratkaisemaan aseilla ja rahoilla kansojen kohtaloita, kun merijalkaväkeä ei ole voitu käyttää”, Weiner toteaa.

Terrorisminvastaisen sodan sytyttyä vuonna 2001 CIA:lta alkoi virrata rahaa ulkomaiden tiedustelupalveluille. Sittemmin länsitiedustelun yhteistoiminta sen johdolla on vahvistunut.

Terrorisminvastaisen sodan sytyttyä vuonna 2001 CIA:lta alkoi virrata rahaa ulkomaiden tiedustelupalveluille. Sittemmin länsitiedustelun yhteistoiminta sen johdolla on vahvistunut. Lähteitä rekrytoidaan ja operaatioita suunnitellaan sekä toimeenpannaan yhdessä.

Erikoisoperaatioiden osaston johtaja kenraali Stanley McChrystal luonnehtii uutta tiedusteluyhteistyötä ”kansakuntien verkoston” syntynä, joka vasta palautti CIA:lle sen aiemman erityisaseman. Amerikkalaisille antelias tiedonjako taas on ennen muuta keino pehmittää yhteistyöhaluttomia valtioita. Viimeaikaisinta Nato-liittolaisten tiedusteluyhteistyötä on lujittanut etenkin CIA:laisten toiminta Ukrainassa, mitä salaisten operaatioiden johtaja Tom Sylvester luonnehtii ”parhaaksi investoinniksi hallinnoltamme koskaan”.

Puhutteleva esimerkki Yhdysvaltain tiedusteluviranomaisen kasvaneesta vaikutusvallasta onkin Ukrainan turvallisuuspalvelu SBU:n uudistaminen CIA:n armosta vuonna 2014. Weiner kirjoittaa venäjämielisiksi katsottujen puhdistuksen olleen ehto luottamuksen rakentamiselle Yhdysvaltoja kohtaan. Seurauksena yli 90 prosenttia Ukrainan turvallisuuspalvelun johdosta irtisanottiin. Tämä antoi johtaja Valentyn Nalyvaichenkon mukaan sysäyksen laitoksensa ”nopealle ja ammattimaiselle uudelleenrakentamiselle”.

Mikään epäinhimillinen ei ole vierasta CIA:lle

Kylmän sodan päätyttyä ylivoimaiseen asemaan nousseen Yhdysvaltain tiedustelupalvelu oli ylenkatsottu ja alibudjetoitu. Kun Neuvostoliitto lakkautettiin valtiona, CIA menetti vihollisen, jonka tuntemiseen ja tukahduttamiseen sen toiminta oli tähdännyt. ”Kukaan ei voi olla mahtava ilman mahtavaa vihollista”, tarpeettomuuden tunteesta kärsivä tiedusteluväki valitti.

Terrorisminvastainen sota oli keskustiedustelupalvelun arvonnousun aikaa. Vuoden 2001 syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen kansakunta kääntyi tiedusteluväen puoleen kuin pelastajaan. CIA:n rahoitus kolminkertaistettiin. Kolmen miljardin budjetista kolmasosa jyvitettiin vastaterrorismiohjelmaan, jonka henkilöstömäärä oli suurimmillaan toista tuhatta. Weiner esittää lyhyessä ajassa salaisten operaatioiden lukumäärän kasvaneen selvästi suuremmaksi kuin mitä CIA kumppaneineen kohdisti aikanaan Neuvostoliittoon.

Kun Neuvostoliitto lakkautettiin valtiona, CIA menetti vihollisen, jonka tuntemiseen ja tukahduttamiseen sen toiminta oli tähdännyt.

Tiedustelupalvelu määrättiin käymään salaisia sotia, kun uudeksi missioksi tuli presidentti George W. Bushin määräyksestä ”kaaoksen luominen Lähi-itään”. Tiedustelu ja vastatiedustelu poistuivat muodista. Vihollisen tuntemista tärkeämmäksi tuli sen tappaminen.

CIA:n valtuuksia laajennettiin ja johtaviin asemiin astuivat häikäilemättömimmät: tiedonhankkijoista tuli ”nojatuolikiduttajia”, toimistojen analyytikoista laittomien vankiloiden pyörittäjiä ja taustavaikuttajista salamurhien suunnittelijoita.

Ennenkuulumaton aloite salamurhaosaston perustamisesta otettiin vastaan suopeasti presidentin kansliassa. Weiner sanoo salamurhan olleen ”latautunut ilmaus” CIA:ssa, mutta tuolloin se alettiin ymmärtää ”ennakoivana itsepuolustuksena”. Vastaterrorismiohjelmaa johtanut Enrique Prado avaa mahdollisia menettelytapoja: ”Jos joku sattuisi putoamaan parvekkeelta, se vasta olisi sääli”.

Kansallisella turvallisuudella perusteltiin kuulusteltavien kidutusta

Vankilaverkoston rakentamisesta vastasi epistemologiasta väitellyt Vietnamin sodan veteraani Jim Cotsana. Hän arvioi kidutuksen välttämättömäksi: ”Jos meidän ajatelleen tehneen jotain laitonta tai moraalitonta, pystymme kyllä elämään sen kanssa”.

CIA hävitti todisteita kuulustelumenetelmistään, sen jälkeen kun The Washington Post oli nostanut aiheen julkisuuteen. Pahamaineiset Thaimaan kidutusvideot tuhottiin vaivihkaa toimistosilppurissa. ”Paska juttu…videoiden perusteella saattoi luulla meidän kaikkien olevan psykopaatteja, mitä emme tietenkään halunneet”, kommentoi vastaterrorismiosaston johtaja Jose Rodriguez.

CIA hävitti todisteita kuulustelumenetelmistään, sen jälkeen, kun The Washington Post oli nostanut aiheen julkisuuteen. Pahamaineiset Thaimaan kidutusvideot tuhottiin vaivihkaa toimistosilppurissa.

Vihreän valon näyttäminen Irakin hyökkäyssodalle jäi maineen tahraksi: tilannearvio oli perustunut Kairossa kidutuksella saatuun tunnustukseen Ibn al-Sheikh al-Libinilta – lähde arvioitiin myöhemmin epäluotettavaksi. Tämä alkujaan Afganistanissa amerikkalaisten avustuksella neuvostojoukkoja vastaan taistellut islamisti katosi pian kartalta: al-Libin kuoli vankeudessa Libyassa vuonna 2009.

Ihme kyllä, CIA ei aavistanut menettelytapojensa aiheuttavan kaunaa kohdemaissa. Sivullisuhrit Afganistanissa olivat liikaa kenraali McChrystalille, joka varoitti ”meidän häviävän tämän helvetin sodan ellemme lakkaa tappamasta siviilejä”. Sotilasvoimaa tehokkaammaksi katsottiin lopulta vihollisen korruptointi setelisalkuilla. Ken Stiles taustoittaa ratkaisua julkisella mielipiteellä: ”Amerikkalaiset eivät piittaa, vaikka CIA kävisi siellä salaista sotaa, sen sijaan he välittävät, jos maassa on 50 000 amerikkalaissotilasta”.

Hyvä paha CIA

Moraalittoman CIA:n henkilöstön moraalisena kompassina Weiner näkee uskollisuuden missiolle. Vaikka vastatiedustelun johtaja James Olson sanoo uransa olleen ”valehtelua, huijaamista, varastamista, manipulaatiota ja pettämistä” niin kumma kyllä hän ei arvostele työnantajaansa. Kansallisen turvallisuuden näkökulma hallitseekin tiedusteluväen ajattelutapaa. Tällainen raison d’état sallii amerikkalaisiin arvoihin vetoavan CIA:n ”työskentelevän kenen tahansa käsiinsä osuvan rikollisen ja turmeltuneen huoran kanssa”, kuten diplomaatti Mike Metrinko toteaa.

Weiner havaitsee liittovaltion hallinnon ja tiedusteluviranomaisen yhteistyön jännitteiseksi. Useat presidentit Richard Nixonista lähtien ovat panetelleet CIA:ta vasemmistolaiseksi. Tiedusteluväen ”kaappiliberaalit” olivat epäsuosiossa etenkin vuosituhannen vaihteessa, jolloin CIA:n olemassaolo oli vaakalaudalla: republikaanienemmistöisen senaatin tiedusteluvaliokunnassa keskusteltiin tiedusteluviranomaisen lakkauttamisesta vuonna 2004.

Yhteistyön tulehtumisen taustalta löytyvät intressit ja ideologiat mutta myös valta. CIA on määrätietoisesti tavoitellut epämieluisten liittovaltion hallintojen kaatamista laskelmoiduilla tietovuodoilla ”tarkoituksenaan presidentin mustamaalaaminen ja vaalitappion aiheuttaminen”. CIA sekaantuu vaaleihin myös palvelemassaan valtiossa.

Vihollinen – ja myös CIA – on tunnettava

The Mission on hienostunut hyökkäys Yhdysvaltain hallitusta vastaan, jonka istuvan presidentin Weiner määrittelee maan suurimmaksi turvallisuusuhkaksi. Lukijalle luovutetaan kirjassa tietoja, jotka ovat omiaan vaarantamaan tekijänsä kansalaisuusvaltion suhteita ulkovaltoihin. Weinerillä on selvästi suojelijansa, sillä vähäpätöisempi toimittaja joutuisi vastaavanlaisesta vaikeuksiin.

Niin CIA:n kuin Neuvostoliiton tiedustelu- ja turvallisuuspalvelu KGB:n kanssa tekemisissä ollut kirjailija-toimittaja Jan Guillou on luonnehtinut tiedustelupalveluja vaikeaksi aiheeksi, koska salattua tietoa tutkiva erehtyy helposti. Tosiasioihin uskominen on vaikeaa tilanteessa, jossa pelataan väärällä tiedolla. Taitavan vakoojan tapaan Weinerin on onnistunut luoda luottamus lähteisiinsä. Seurauksena lukijakin alkaa luottaa Weineriin – ja huomaamattaan myös CIA:han.

Totuudenmukaisuus tunnetusti häviää kilpailussa suurvaltapoliittisen tarkoituksenmukaisuuden kanssa.

Totuudenmukaisuus tunnetusti häviää kilpailussa suurvaltapoliittisen tarkoituksenmukaisuuden kanssa. CIA:n vasemmistolaisuus lienee sen epäkiitollisessa pyrkimyksessä vastustaa kansallista sulkeutumista tuomalla kansainvälisiä mittapuita päätöksentekoon.

CIA:n missio edustaa järkeä Yhdysvaltain ulkosuhteissa on osoittautunut monesti mahdottomaksi. Sen palveleman valtion poliittisen johdon strategisessa epäjohdonmukaisuudessa piilee pohjimmainen syy tiedusteluviranomaisen rikoksiin ja ristiriitaisuuksiin.

Uuden kylmän sodan kynnyksellä Weinerin alleviivaama vihollisen tunteminen on ajankohtaisempaa kuin aikoihin – ei niinkään vihollisen tuhoamiseksi, vaan vihollisuuksien lopettamiseksi.

YTM Aleksi Okkonen on Politiikasta-verkkolehden toimituskunnan jäsen.

Arvion kuvituskuva: Anthony Shane / Unsplash

Julkaisu Kirja-arvio: CIA nousi kansakuntien verkoston johtoon ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Antidote (2024). Ohjaus: James Jones, Iso-Britannia

James Jonesin ohjaama Antidote on silmiä avaava ja ajankohtainen dokumenttielokuva, jossa seurataan Venäjän presidentti Vladimir Putinin hallintoa kritisoivien ja vastustavien tutkivien journalistien sekä oppositiopoliitikkojen vaarallista arkea. Elokuvan nimi tarkoittaa suomeksi vasta-ainetta tai vastamyrkkyä. Nimellä viitataan tutkivan journalismin ja oppositiopolitiikan rooliin Venäjällä: vasta-aineen tapaan ne käyvät myrkyn kimppuun ja eliminoivat sen.

Venäjän tapauksessa myrkky on Kremlin sortopolitiikka ja maan läpeensä korruptoitunut poliittinen järjestelmä, jolle tutkiva journalismi ja kriittinen kansalaisaktivismi toimivat tehokkaana vasta-aineena.

Päähenkilöinä Kremlin vastustajat

Elokuvassa tarkastellaan kolmea henkilöä, joiden elämät kietoutuvat yhteen Putinin hallinnon sortopolitiikan ja vallankäytön kautta. Pääosissa ovat tutkiva journalisti Christo Grozev, nimettömänä pysyvä Venäjältä paennut kemisti, ja oppositiopoliitikko Vladimir Kara-Murza.

Grozev on tullut tunnetuksi tutkivan journalismin verkosto Bellingcatin toimittajana. Verkosto käyttää luovasti sekä avoimen lähteen tietoja että epätavanomaisia tiedustelukeinoja. Bellingcat on esimerkiksi käyttänyt Venäjän korruptiota hyväkseen ostamalla tietoja henkilöistä, joiden on epäilty toimivan maan turvallisuusviranomaisten palveluksessa.

Elokuvassa tarkastellaan kolmea henkilöä, joiden elämät kietoutuvat yhteen Putinin hallinnon sortopolitiikan ja vallankäytön kautta.

Ääneen pääsee myös nimettömänä pysyvä venäläinen kemisti, joka työskenteli Venäjän valtiollisessa tutkimuslaitoksessa myrkkyjen parissa. Omien sanojensa mukaan hän ajatteli tekevänsä työtä terrorismin torjunnan parissa. Hän kuitenkin havahtui todellisuuteen huomattuaan laitoksessa kehitettyjä myrkkyjä käytettävän Kremlin politiikkaa arvostelevien hiljentämiseen. Tämän jälkeen kemisti alkoi suunnitella pakoa Venäjältä ja onnistui siinä Grozevin avustuksella.

Vladimir Kara-Murza on venäläinen oppositiopoliitikko, jonka Venäjän turvallisuusviranomaiset ovat yrittäneet myrkyttää kahdesti. Vuonna 2023 hänet tuomittiin 25 vuodeksi vankeuteen maanpetoksesta, väärän tiedon levittämisestä ja Venäjän asevoimien halventamisesta. Kara-Murza vapautettiin vuonna 2024 suuressa länsimaiden ja Venäjän välisessä vankienvaihdossa. Dokumentissa seurataan oikeusprosessia.

Tositapahtumia dokumentoiva poliittinen trilleri

Jones rakentaa dokumentin kuin jännityselokuvan. Elokuva alkaa kohtauksella, jossa Grozev istuu yksin keskellä hämärää ja tyhjää huonetta tuolilla kuin kuulusteltavana oleva vanki. Grozevilta kysytään olisiko hän pystynyt kuvittelemaan työnsä johtavan vakavasti otettaviin uhkauksiin ja todelliseen kuolemanvaaraan. Dokumentissa pääsevät ääneen myös Grozevin perheenjäsenet, kuten hänen poikansa ja tyttärensä. Kara-Murzan vaimo Evgenia Kara-Murza valottaa miehensä vangitsemisen ja häneen kohdistuneen ajojahdin taustoja.

Antidote on visuaaliselta ilmeeltään harkitun elokuvallinen. Alkukohtauksesta lähtien katsoja vedetään keskelle uhkaa, joka kasvaa kohtaus kohtaukselta. Jännitteisyys ja tiivis rytmi tekevät dokumentista lähes fiktiivisen tuntuisen trillerin. Sarjakuvatyyliin tehdyt kuvaukset venäläisen kemistin tarinasta istuvat hyvin elokuvan tyyliin.

Kolmiosainen rakenne vaatii katsojalta keskittymistä, mutta tuo samalla esiin Venäjän autoritäärisen järjestelmän laajat vaikutukset: sen vaino ei kohdistu vain yksilöön, vaan myös perheisiin ja laajempiin yhteisöihin.

Syvälle ulottuva vaino

Grozev on tutkinut vuosia Putinin Venäjän sortoa ja korruptiota. Hän on tutkinut muun muassa Malaysia Airlinesin lento 17 alas ampumista Itä-Ukrainassa, Sergei ja Julia Skripalin myrkytystä Salisburyssä ja Aleksei Navalnyin 2020 myrkytystä. Vaikka kaikki tapaukset linkittyivät Venäjään, Grozevin mukaan vasta Navalnyin tapaukseen liittyvät paljastukset sekoittivat hänet suoraan maan sisäpolitiikkaan, minkä seurauksena hän sai Kremlin peräänsä.

Antidotessa kuvataan koruttomasti keinoja, joita Venäjä käyttää vastustajiensa hiljentämiseen ja eliminoimiseen. Esimerkiksi Venäjän palkkaamat bulgarialaiset vakoojat seurasivat Grozevin kanssa yhteistyötä tehneen Roman Dobrokhotovin liikkeitä ympäri Eurooppaa. Dobrokhotov on Venäjän oppositioon linkittyvän verkkojulkaisu The Insiderin päätoimittaja. Hän uskoi vakoojien tarkoituksena olleen murhata hänet tilaisuuden tullen.

Dokumentissa kuvataan kuinka Grozev ei saa yllättäen enää yhteyttä isäänsä moneen päivään. Vaikka Venäjä ei välttämättä ole tämän takana, Grozev ei voi olla epäilemättä tapauksen johtuvan hänen työstään tutkivana toimittajana. Grozev saa työnsä takia uhkailuviestejä eikä hän enää uskalla palata kotiinsa Wieniin, vaan joutuu elämään turvallisuussyistä New Yorkissa erossa perheestään.

Hän kuvailee Venäjän toimivan siten, että se vie hiljalleen vastustajiltaan edellytykset elää normaalia elämää. Pahinta Venäjän vainossa ei ole kuoleman pelko, vaan jatkuva huoli omien tekemistensä vaikutuksesta läheisten ihmisten elämään.

Antidote on visuaaliselta ilmeeltään harkitun elokuvallinen. Alkukohtauksesta lähtien katsoja vedetään keskelle uhkaa, joka kasvaa kohtaus kohtaukselta. Jännitteisyys ja tiivis rytmi tekevät dokumentista lähes fiktiivisen tuntuisen trillerin.

Venäjää seuraavan tutkijan näkökulmasta ainoastaan yhden dokumentissa haastatellun toimittajan kommentti särähti korvaan: Puhuttaessa Venäjän sisäisestä tilanteesta Der Spiegelin toimittaja Fidelius Schmid toteaa maan olevan ”Soviet Union reloaded” eli Venäjän palanneen neuvostoaikoja muistuttavaan järjestelmään. Schmidin mukaan Venäjä teeskentelee yhä vähemmän olevansa demokratia ja hänen mielestään toisinajattelijoiden vaino on samalla tasolla kuin neuvostoaikana.

Vaikka poliittinen vaino on epäilemättä kasvanut Venäjällä viime vuosina, sen poliittinen järjestelmä eroaa monin tavoin Neuvostoliitosta. Ihmisoikeusjärjestö OVD-Infon mukaan poliittisia vankeja oli Venäjällä tammikuussa noin 1700–1800, joka on huomattavasti vähemmän kuin Mihail Gorbatšovin ajan Neuvostoliitossa, puhumattakaan Josif Stalinin ajasta.

Ote kansalaisyhteiskunnasta on toki tiukentunut helmikuun 2022 jälkeen Venäjällä merkittävästi, mutta Putinin hallinto nojaa ensisijaisesti suostutteluun sekä propagandaan suoran väkivallan ja massateloitusten sijaan. Kremlin lähestymistapaa protestimielialojen tukahduttamiseksi on kutsuttu osuvasti kepin ja porkkanan sijaan porkkanoilla lyömiseksi.  Olisikin mielenkiintoista tietää myös matalamman profiilin oppositioaktivistien kohtaamista vaaroista Venäjällä, mutta tämä on jo toisen dokumenttielokuvan aihe.

Tärkeä elokuva Kremlin vainosta ja toimittajien rohkeudesta

Antidote on tärkeä ja vaikuttava dokumentti. Se on kuvaus Venäjän parissa työskentelevien tutkivien toimittajien kohtaamista vaaroista, mutta samalla myös inhimillinen kertomus ja muistutus tutkivan journalismin tärkeydestä.

Vaikka elokuvan rakenne rönsyilee ajoittain, sen pääsanoman tärkeys on kiistaton. Se tekee näkyväksi järjestelmän, jonka toimet Putinin hallinto haluaisi pitää visusti piilossa. Elokuva ansaitsee tulla nähdyksi ei ainoastaan poliittisen merkityksensä vuoksi, vaan myös siksi, että se osoittaa rohkeuden merkityksen, kun panoksena on oma henki.

VTM Eemil Mitikka työskentelee tutkijana Maanpuolustuskorkeakoulun Venäjä-ryhmässä. Hänen väitöskirjatutkimuksensa käsittelee poliittista osallistumista ja autoritarismia Venäjällä.

Antidote (Ohjaus: James Jones, 2024), esitetään DocPoint-festivaalilla 3.–8.2.2026. Tarkista esitysajat festivaalin näytösaikataulusta.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston suomenkieliset arviot löytyvät koostetusti tämän linkin takaa.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston englanninkieliset arviot löytyvät täältä.

Artikkelin kuvituskuva on dokumentistä Antidote (2025) / DocPoint

Julkaisu DocPoint-arvio: Antidote osoittaa rohkeuden merkityksen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Keväällä 2021 oikeusministeri Anna-Maja Henriksson (r.) kertoi, että kuntavaalit siirretään huhtikuulta kesäkuulle, koska Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) laskennallisen skenaarion mukaan alkuperäisenä vaalipäivänä voisi olla 2600–11 200 koronatartuntaa. Poliitikot tulkitsivat kuitenkin laskelmaa väärin: kyseessä ei ollut arvio vaan ”tiettyjä mallinnuslukuja, joiden perusteella voi käydä näin tai olla käymättä”, kuten THL:n pääjohtaja Markku Tervahauta myöhemmin tarkensi. Alkuperäisenä vaalipäivänä 18.4.2021 oli lopulta 250 koronatartuntaa.

Numeroista on tullut ennennäkemättömän tärkeitä poliittisessa keskustelussa ja päätöksenteossa. Niistä haetaan oikeutusta ja tieteellistä auktoriteettia poliittisille päätöksille. Ne antavat vaikutelman varmuudesta – silloinkin, kun ne ovat epävarmoja. Niitä voidaan myös tulkita väärin tai poliittisten tarkoitusperien mukaisesti.

Tässä tekstissä tarkastelemme numeroiden voimaa politiikan journalismissa. Lähtökohtamme on tiedonsosiologinen havainto, että kvantifioinnista, eli numeroiden tuottamisesta ja käytöstä, on tullut keskeinen yhteiskunnallista elämää kuvaava ja tuottava käytäntö.

Numeroilla on tiedolla ohjatussa poliittisessa päätöksenteossa erityinen asema, sillä numerot sisältävät mielikuvissa lupauksen täsmällisestä, helposti vertailtavasta ja ennen kaikkea arvovapaasta tiedosta. Tämä tekee siitä oivallisen välineen myös poliittisille kamppailuille, joissa poliittisten arvojen ja ideologioiden sijaan korostetaan yhä useammin pragmaattista ongelmanratkaisua ja tiedollisia perusteluja.

Politiikan journalismi hyödyntää, kanavoi ja tuottaa kvantifioitua tietoa. Numeroiden avulla avataan asioiden suhteita, kuvataan kehityskulkuja, sekä seurataan aktiivisesti journalismin omia keskeisiä numeroita, kuten lukijamääriä. Numeroiden oletettu neutraalius sopii myös journalistisiin pyrkimyksiin esittää asiat puolueettomasti.

Tarkastelemme, mitä numerot tekevät ja mitä niillä tehdään tasa-arvo- ja työllisyyspolitiikan journalismissa. Tekstimme perustuu Helsingin Sanomain Säätiön rahoittamaan tutkimushankkeeseen Numeroiden voima: tiedon kvantifiointi hallinnan muotona politiikassa ja politiikan uutisoinnissa, sekä sen vastajulkaistuun loppuraporttiin.

Tutkimus perustuu Helsingin Sanomista vuosilta 2015–2021 koottuun media-aineistoon. Kontekstoimme tietoa tasa-arvo- ja työllisyyspolitiikalle keskeisen kvantifioidun tiedon tuottajien ja käyttäjien, eli tutkijoiden, ministeriöiden viranomaisten sekä toimittajien haastattelujen avulla.

Kvantifiointi sosiaalisena käytäntönä

Tutkimuksemme näkökulmasta kvantifiointi on sosiaalinen ja vallan käytäntö: se paitsi kuvaa, myös tuottaa sosiaalista todellisuutta. Tällöin tutkimuksen kohteena ei ole numeroiden oikeellisuus tai tarkkuus, vaan niiden kyky muokata todellisuutta mittaamisen ja laskemisen logiikan mukaisesti. Kvantifiointi esimerkiksi tuottaa väestöryhmiä ja identiteettejä luokittelemalla ja kategorisoimalla ihmisiä joidenkin ominaisuuksien mukaan,kuten ”työtön”, ”ylipainoinen” tai ”S2-oppilas”.

Luokittelulla voi olla normatiivinen ja kontrolloiva ulottuvuus. Toisin sanoen numerot ilmaisevat itsessään tiettyjä tavoitetiloja tai määrittävät ongelmia, joita tulisi ratkaista.

Numeroihin on tarttunut mielikuva neutraalista ja objektiivisesta, matemaattisen tarkasta tiedosta.

Kvantifiointi myös muuttaa maailmaa mittaamisen logiikan mukaiseksi. Kvantifioinnin seurauksena on esimerkiksi pidetty kilpailumentaliteetin lisääntymistä yhteiskunnassa, sillä kvantifiointi mahdollistaa asioiden vertailun ja järjestykseen asettamisen ja ruokkii näitä käytäntöjä.

Numeroihin on tarttunut mielikuva neutraalista ja objektiivisesta, matemaattisen tarkasta tiedosta.^. Kvantifiointi näyttää kuvailevan ilmiöitä sellaisina kuin ne ovat, teoreettisia ja tulkinnallisia vinoumia vastustaen. Neutraalius on kuitenkin harhaa: kuten kaikki tieto, myös kvantifiointi pitää sisällään erilaisiin teoreettisiin ja empiirisiin tutkimusperinteisiin liittyviä oletuksia siitä, miten todellisuus ymmärretään, mitä tulisi laskea ja miten.

Vaikka kvantifioinnin sosiologia tarkastelee kvantifiointia kriittisesti, sen pohjavireenä ei ole ajatus, että kvantifiointi olisi väärin tai huono tiedon tuottamisen käytäntö. Sen sijaan pyrkimys on ymmärtää kvantifiointia sosiaalisena käytäntönä.

Kvantifioitua tietoa hyödyntävä uutisointi vahvistaa tasa-arvopolitiikan taloudellistumista

Tasa-arvopolitiikkaa tarkasteltiin kvantifioidun tiedon avulla vuosina 2015–2021 Helsingin Sanomissa julkaistuissa artikkeleissa, joita oli aineistossa yhteensä 311 kappaletta. Ne käsittelivät useimmin työelämän tasa-arvoa, perhevapaauudistusta, johtajuutta, sukupuolistunutta väkivaltaa, syntyvyyttä ja politiikan sukupuolivaikutuksia.  

Uutisoinnissa merkittävä osa kvantifioidusta tiedosta koskee taloutta: työtä tai työllisyyttä, tuloja, etuuksia ja julkisen talouden kustannuksia. Työelämän ja johtajuuden teemat liittyvät lähtökohtaisesti työhön ja tuloihin, mutta myös esimerkiksi perhevapaauudistusta ja syntyvyyttä tarkastellaan valtiontalouden, huoltosuhteen, työllisyyden sekä naisten ja miesten tulojen näkökulmasta.

Taloutta ja talouspolitiikkaa koskevat arvot, päämäärät, toimintatavat ja mittarit ovat alkaneet enenevästi määrittää kaikkea politiikkaa, tasa-arvopolitiikka mukaan lukien.

Kvantifioiden ilmaistuna: esimerkiksi perhevapaauudistusta kvantifioidun tiedon avulla tarkastelevasta 75 artikkelista 54 sisältää lukuja uudistuksen kustannuksista, 44 työllisyysvaikutuksista ja 41 vaikutuksista etuuksiin. Perhevapaauudistus kehystetään usein ensisijaisesti työllisyystoimena. Tarkastelussa korostuu perhevapaauudistusta pitkään ajaneiden nais- ja tasa-arvojärjestöjen hoivan jakamista ja työelämän rakenteellista tasa-arvoa korostavien näkökulmien sijaan työmarkkinajärjestöjen työllisyyttä korostava näkökulma.

Uutisointi mukailee suomalaisen tasa-arvopolitiikan asemaa hallituksen työllisyyttä ja talouskasvua koskevien tavoitteiden kirittäjänä. Laajemmin se heijastaa ja vahvistaa politiikan taloudellistumista, jossa taloutta ja talouspolitiikkaa koskevat arvot, päämäärät, toimintatavat ja mittarit ovat alkaneet enenevästi määrittää kaikkea politiikkaa, tasa-arvopolitiikka mukaan lukien.

Tasa-arvopolitiikan uutisoinnissa käytetty kvantifioitu tieto on luonteeltaan poliittista, mutta sen poliittinen tausta ja tavoitteet eivät näy. Numeroita käsitellään maailmaa neutraalisti kuvailevina. Kuitenkin myös tiedon epäjohdonmukaisuuksia tai sitä koskevia kiistoja tehdään näkyviksi, esimerkiksi tuomalla uutisoinnissa esiin asiantuntijoiden erimielisyyksiä perhevapaauudistuksen työllisyysvaikutuksista.

Työllisyyspolitiikassa työllisyysaste on hegemoninen indikaattori

Työllisyyspolitiikkaa tarkasteltiin 215 artikkelissa; rajasimme tarkastelumme työllisyysastetta ja työllisyystoimia käsittelevään uutisointiin. Työllisyyspolitiikan uutisointi on valtiovetoista ja jäsentyy vahvasti työllisyysasteen ympärille: se on itsestään selvä indikaattori, jonka todistusvoimaa ei juuri kyseenalaisteta.

Työllisyysaste suuntaa uutisoinnin ohella myös tehtyä politiikkaa. Tarkasteluajanjakson hallitukset sitoivat työllisyyspolitiikkansa numeerisiin työllisyystavoitteisiin: Sipilän hallituksen tavoite oli 72 %, Rinteen/Marinin 75 %. Uutisointiin muodostuu vahva seurantakehys: hallituksen tavoitetta verrataan jatkuvasti Tilastokeskuksen tuoreisiin työllisyyslukuihin. Tällöin työllisyyspolitiikkaa tarkastellaan sen näkökulmasta, saavuttaako hallitus tavoitettaan, joka on aina lähempänä tai kauempana.

Työllisyysaste onkin normatiivisesti nousujohteinen. Sitä haluavat nostaa kaikki toimijat, eikä sen kasvulle ole vaihtoehtoja. Tavoitetaso siirtyy myös jatkuvasti eteenpäin. Kun esimerkiksi vuosien 2017–2018 taitteessa hallitus näyttää saavuttavan tavoitteensa, aletaan 72 %:n työllisyysasteesta puhua välitavoitteena.

Työllisyystoimistakin uutisoidaan suhteessa työllisyysasteeseen. Usein yksittäisten toimien uutisointi sidotaan työllisyysasteen kokonaistavoitteeseen, jolloin näyttää, että tavoite lähestyy askel kerrallaan. Toimien laskennalliset työllisyysvaikutusarvioinnit uutisoidaan usein luettelomaisesti, ja jää epäselväksi, onko kyse systemaattisesti toteutetusta arvioinnista vai pikemminkin toiveesta.

Työllisyysindikaattoreita myös kyseenalaistetaan uutisoinnissa. Esimerkiksi tilastointikäytäntöjen hankaluuksia ja lukujen poliittisen legitimoinnin pulmia tuodaan säännöllisesti esille. Yhtäältä työllisyysaste esitetään toimivana ja annettuna indikaattorina, toisaalta sen muodostumiseen kerrotaan liittyvän epävarmuuksia. Epävarmuus ei kuitenkaan määrittele työllisyyspoliittista uutisointia hallitsevaa seurantakehystä. Vaikka luvut näyttäytyvät toisinaan epävarmoina, ne useimmiten palautuvat osaksi poliittista työllisyyden ensisijaisuutta korostavaa julkista keskustelua.

Kiire heikentää numeroiden tuottamisen ja käytön laatua

Politiikalle keskeisen kvantifioidun tiedon tuottajien haastatteluissa kävi ilmi, että numeroita tuotetaan politiikan tarpeisiin kovalla kiireellä. Niitä tarvitaan politiikkatoimien suunnittelussa, perustelussa, seurannassa ja arvioinnissa. Tietopohjainen päätöksenteko edellyttää esimerkiksi politiikan vaikutusarviointia, joka sälytetään ministeriöiden virkahenkilöille, toisinaan myös ulkopuolisille tutkijoille.

Poliitikkojen kerrottiin kaipaavan erityisesti suoraviivaista tietoa syy-seuraus -suhteineen, vaikka tällaista tietoa on usein vaikeaa tuottaa. Vaikka haastatellut korostivat politiikassa käytettävissä olevan tiedon merkittävää parantumista suhteessa aiempaan, sitä ei silti voitu tuottaa poliitikkojen odotusten mukaisesti. Kun aika ei joustanut, jouduttiin usein joustamaan laadusta.

Toimittajat tekevät tietoon liittyviä epävarmuuksia ja numeroiden valikoivaa käyttöä näkyväksi parhaansa mukaan. Toimitusten resurssipula nähtiin kuitenkin journalismin sisäisenä haasteena tarkastella numeropohjaista tietoa muutoin kuin asiantuntijoiden avulla.

Virkahenkilöstö joutuukin taipumaan politiikan odotuksiin, eli numeroiden kasvaneeseen kysyntään. Kun numeroilla annetaan arvio, vaikkakin paras mahdollinen, tietomuoto antaa vaikutelman tarkkuudesta. Pahimmillaan kyse voi kuitenkin olla, haastatellun virkahenkilön sanoin, ”hiha-arviosta”.

Haastatellut toimittajat kärsivät samoista ongelmista: numeroiden käyttö edellyttää erityisosaamista, jonka hankkimiseen tai käyttöön ei ole riittävästi aikaa. Tiettyjen numeroiden, kuten velkasuhteen tai työllisyysasteen toistuminen synnytti petollisen tunteen numeroiden tai mittareiden uskottavuuden kasvusta toiston myötä. Numeroiden käsittelyyn rutinoituminen jättääkin vähän ajatuksellista tilaa pohdinnoille, miksi juuri nämä numerot ovat tärkeitä.

Toimittajat olivat tietoisia numeroiden epävarmuuksista ja poliitikkojen tyylistä käyttää joskus numeroita argumentoinnissaan kevyesti. Toimittajat tekevät tietoon liittyviä epävarmuuksia ja numeroiden valikoivaa käyttöä näkyväksi parhaansa mukaan. Toimitusten resurssipula nähtiin kuitenkin journalismin sisäisenä haasteena tarkastella numeropohjaista tietoa muutoin kuin asiantuntijoiden avulla. Numeroihin perehtymättömyys voi helposti johtaa virheisiin niiden tulkinnassa.

Numeroiden voima

Numerot ovat politiikassa ja politiikan journalismissa tärkeitä. Ne antavat yksinkertaisessa muodossa tietoa yhteiskunnallisista ilmiöistä ja niiden mittasuhteista. Ne voivat tehdä yhteiskunnallisia ongelmia näkyviksi, julkisen keskustelun ja poliittisten toimien kohteeksi. Yksinkertaisilta näyttävien numeroiden takana on kuitenkin monimutkaisia laskelmia, asiantuntijavaltaa, poliittisia toimijoita ja heidän näkökulmiaan, sisään- ja ulossulkevia valintoja sekä epävarmuuksia

Politiikan mittarit luovat ja vahvistavat mielikuvia siitä, mitkä asiat ovat mittaamisen arvoisia ja siten poliittisesti tärkeitä. Lisäksi numeroihin nojautuminen voi kaventaa arvopoliittisen keskustelun tilaa. Vaikka numerot kantavat mukanaan poliittisia arvoja ja ideologioita, poliittinen keskustelu ohjautuu niistä kohti numeroita itseään, kritiikin rajautuessa niiden tekniseen oikeellisuuteen.

Politiikan journalismissa avataan melko säännöllisesti laskemisen tapoja ja sitä, mistä numeroissa on kyse. Toimittajat tarkistavat etenkin poliitikkojen käyttämien lukujen oikeellisuutta ja tuovat esiin asiantuntijoiden erimielisyyksiä. Toisaalta asiantuntijalähteiden osalta vallitsee voimakas ”uskottavuushierarkia”.

Kysymys siitä, ovatko numerot oikeassa on tärkeä, mutta ei riittävä.

Perimmäisenä ongelmana numeroihin nojaava politiikan journalismi näyttää sivuuttavan kysymyksen numeroiden itsensä vallasta. Politiikalle keskeiset numerot edustavat poliittisia näkökulmia ja tavoitteita itsessään, mutta nuo näkökulmat tai asiantuntijavalta ovat harvoin tarkastelun kohteena.

Kysymys siitä, ovatko numerot oikeassa on tärkeä, mutta ei riittävä. Politiikan journalismin ei tulisi jäädä faktantarkastajan rooliin vaan koetella poliittisia väitteitä poliittisina, ideologisina, arvoihin ja intresseihin sidottuina. Numeroiden refleksiivinen, eettinen ja vastuullinen käyttö edellyttää niiden ymmärtämistä paitsi teknisenä, myös sosiaalisena, poliittisena, kulttuurisena ja historiallisena asiana.

Hanna Ylöstalo on sosiologian yliopistonlehtori Turun yliopistossa.

Henri Koskinen on erikoistutkija Turun yliopistossa.

Mikko Poutanen on erikoistutkija Turun yliopistossa ja Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Taru Lepistö on sosiologian maisteriopiskelija Turun yliopistossa.

Artikkelikuva: Michael Bussmann / Pixabay

Julkaisu Numeroiden voima politiikan journalismissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tietoympäristön hallinta on keskeinen osa sodankäyntiä modernien joukkoviestinten aikakaudella. Nykyisessä mediakentässä sosiaalisen median alustat muodostavat paljon puhutun informaatiosodan näyttämön.

Vähemmän huomiota kiinnitetään journalistiseen mediaan. Sillä on kuitenkin edelleen keskeinen asema konflikteja koskevan tiedon tuottamisessa ja levittämisessä. Jo Euroopan unionin päätös estää Venäjän valtion keskeisten kansainvälisten tiedotusvälineiden Russia Today -uutiskanavan ja Sputnik-median toiminta alueellaan ilmentää, miten vaikutusvaltaisena ammattimainen uutis- ja ajankohtaistuotanto nähdään.

Tietoympäristön hallinta on keskeinen osa sodankäyntiä modernien joukkoviestinten aikakaudella.

Ukrainan sotaa onkin tärkeää tarkastella myös siitä näkökulmasta, miten uutismedia esittää konfliktia ja millainen rooli sillä on konfliktissa. Mediatutkimuksen alueella keskeinen lähestymistapa on niin sanottu media/valtio-suhteen teoria. Se tarkastelee kriittisesti, miten uutisorganisaatioiden suhteet valtionhallintoon ja ulkopolitiikan eliitteihin muovaavat kansainvälisten tapahtumien uutisointia.

Media/valtio-suhteen teoria

Journalistisen median ja valtion välinen suhde asettaa erityisen tutkimusongelman länsimaisissa demokratioissa. Toisin kuin autoritaarisissa maissa, uutisointi on liberaaleissa demokratioissa määritelmällisesti riippumatonta ja vapaata valtion suorasta kontrollista.

Kysymys median todellisesta autonomiasta on kuitenkin monimutkaisempi. Media/valtio-suhteen tutkimusperinne pyrkii selvittämään, miten median suhteet viranomaisiin ja poliittisiin eliitteihin heijastuvat kansainvälisten asioiden uutisointiin. Yhtäältä arvioidaan sitä, kuinka paljon etäisyyttä uutismedia ottaa oman maan viralliseen ulkopoliittiseen linjaan ja toisaalta sitä, voiko mediauutisointi vastaavasti vaikuttaa ulkopoliittiseen päätöksentekoon.

Media/valtio-suhteen teoriaksi kutsutaan tutkimusperinnettä, joka muotoutui Vietnamin sodan uutisoinnista käydyssä yhdysvaltalaisessa keskustelussa 1980-luvulla. Sen keskeisiä teoksia olivat Daniel Hallinin The Uncensored War (1986) sekä Edward Hermanin ja Noam Chomskyn Manufacturing Consent (1988).

Niin Hallin kuin Herman ja Chomsky väittivät, että uutisointi oli pikemminkin tukenut sodankäyntiä ja rakentanut julkista oikeutusta Yhdysvaltojen pyrkimyksille.

Molemmat tutkimukset pyrkivät osoittamaan vääräksi sodan jälkeen vahvana eläneen uskomuksen siitä, että median kriittinen uutisointi sodasta oli romuttanut kansalaisten tuen Yhdysvaltojen käymälle sodalle Vietnamissa. Niin Hallin kuin Herman ja Chomsky väittivät, että uutisointi oli pikemminkin tukenut sodankäyntiä ja rakentanut julkista oikeutusta Yhdysvaltojen pyrkimyksille.

Tutkimusten pohjalta muodostui yleisempi teesi siitä, että mediauutisointi kansainvälisistä suhteista ja konflikteista tuottaa yleensä oikeutusta oman maan ja sen liittolaisten toimille. Sittemmin varhaisia tuloksia ja niiden pohjalta muovailtuja teorioita on koeteltu muun muassa Falklandin sodan, Persianlahden sodan, Irakin sodan ja niin kutsutun terrorismin vastaisen sodan mediaraportointia tarkastelevissa tutkimuksissa.

Matkan varrella 1980-luvulla muotoillut ydinteesit ovat sekä vahvistuneet että täydentyneet uusilla havainnoilla. Seuraavassa tiivistän tutkimusperinteestä kolme keskeistä väitettä ja pohdin niiden merkitystä suomalaisen Ukrainan konfliktia koskevan uutisoinnin ymmärtämiseksi.

Uutisointi on riippuvaista hallinnosta

Media/valtio-suhteen tutkimuksen keskeisin viesti on, että uutisointi sodista ja kansainvälisistä tapahtumista laajemminkin on vahvasti sidoksissa oman maan ulko- ja turvallisuuspolitiikan päättäjien päämääriin. Uutisointi on eliittivetoista, sillä journalismi on riippuvaista johtavista poliitikoista ja viranomaisista tiedonlähteinä.

Kriisitilanteissa poliitikkojen ja viranomaisten rooli ensisijaisina tietolähteinä entisestään korostuu. Tämä antaa hallinnolle etuoikeutetun aseman edistää mediajulkisuudessa haluttuja tulkintoja tapahtumista.

Lisäksi ammattimaisen journalismin rutiineihin kuuluva objektiivisuus – tai sen vaikutelman tuottaminen – ohjaa uutismediat rajaamaan esille tuotujen näkemysten alaa niihin, joita hallinto ja lainsäätäjät esittävät.

Eliittivetoisuus tarkoittaa, että ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeisten päätöksentekijöiden välisestä yksimielisyydestä tai erimielisyydestä tulee keskeinen mediakeskustelun luonnetta määräävä tekijä. Mikäli eliitit jakavat suhteellisen yhtenäisen käsityksen kansainvälisistä tapahtumista ja kansallisesta edusta, vaihtoehtoiset ja hallinnon näkemyksiä haastavat näkökulmat jäävät mediakeskustelun marginaaliin.

Uutisointi sodista ja kansainvälisistä tapahtumista laajemminkin on vahvasti sidoksissa oman maan ulko- ja turvallisuuspolitiikan päättäjien päämääriin.

Tällöin uutismedia on pitkälti alisteinen esimerkiksi hallituksen, puolustusvoimien ja tiedustelupalveluiden harjoittamalle organisoidulle suostuttelevalle viestinnälle eli propagandalle. Nykykeskustelussa propagandan sijasta tosin suositaan mieluummin muita termejä, kuten strateginen viestintä, pr-viestintä tai informaatiovaikuttaminen.

Eliittivetoisuudella on tunnistettavia seurauksia myös Ukrainan konfliktin uutisoinnissa. Venäjän hyökkäystä edeltävinä kuukausina länsimaiden johtajat sitoutuivat varsin yhtenäiseen kantaan, jonka mukaan Venäjän esittämät vaatimukset Naton itälaajenemisen lopettamisesta ja molemminpuolisista turvatakuista on yksiselitteisesti torjuttava.

Länsijohtajat oikeuttivat valittua linjaa mediassa kehystämällä Venäjän vaatimukset nykymaailmaan sopimattomaksi etupiiriajatteluksi ja vaarallisiksi suurvaltapyrkimyksiksi. Samaan aikaan uutisointia hallitsi Venäjän mahdollista hyökkäystä koskeva ennakointi, jota ruokki etenkin Yhdysvaltojen hallinnon medialle syöttämä tiedustelutieto.

Näillä viestinnällisillä keinoilla länsihallinnot onnistuivat häivyttämään länsimaiden omaa roolia konfliktissa ja sälyttämään vastuuta jännitteiden kasvusta yksinomaan Venäjälle. Ajatus Naton Venäjälle muodostamasta turvallisuusuhkasta sopi huonosti turvallisuuspoliittisen eliitin suosimaan kehykseen. On siten ymmärrettävää, että se painui myös suomalaisessa mediajulkisuudessa marginaaliin.

Median toimijuus korostuu tapahtumissa

Media/valtio-suhteen teorian näkökulmasta Venäjän suurhyökkäys edustaa merkittävää tapahtumaa kansainvälisissä suhteissa. Tapahtumat ovat teorian näkökulmasta tärkeitä, sillä tapahtumien virta on aina jossain määrin hallitsematonta. Siksi ne tuovat median ja päättäjien väliseen suhteeseen dynamiikkaa.

Raportoimalla tapahtumista media voi vaikuttaa ulkopoliittisiin päätöksiin. Esimerkiksi uutisointi siviiliuhreista saattaa luoda poliittisille johtajille painetta lisätä edelleen sotilaallista tukea Ukrainalle tai ryhtyä entistä voimakkaampiin toimiin Venäjän talouden romuttamiseksi.

Eliittivetoisuuden sijaan kansainvälisen politiikan uutisointia kuvataankin toisinaan tapahtumavetoiseksi. Tällä tarkoitetaan, että uutismedialla on merkittävää autonomista toimijuutta kansainvälisessä politiikassa. Näkökulma haastaa käsitystä siitä, että ulko- ja turvallisuuspolitiikan päättäjät ovat joka tilanteessa hallitsevassa asemassa median ja valtion välisessä suhteessa.

Median vaikutusvaltaa ei toisaalta pidä yliarvioida. Mediaraportoinnin ja ulkopoliittisen päätöksenteon välisten kytkösten analyysi on yleensä osoittanut, että media on parhaimmillaankin vain yksi politiikkaan vaikuttava tekijä. Päätökset esimerkiksi sotilaallisista interventioista perustuvat pääasiassa aivan muihin vaikuttimiin kuin konfliktia koskevaan uutisointiin.

Raportoimalla tapahtumista media voi vaikuttaa ulkopoliittisiin päätöksiin.

Lisäksi on muistettava, että tapahtumien uutisointi edellyttää aina tulkintaa. Päätöksentekijöiden asema ensisijaisina lähteinä antaa heille useimmiten mahdollisuuden vaikuttaa tapahtumista mediassa rakentuviin käsityksiin tavoilla, jotka vahvistavat heidän omien toimiensa oikeutusta.

Venäjän toimia ja kansainvälistä politiikkaa koskevia näkemyksiä ei ole enää vuosiin esitetty oikeutettuina suomalaisessa mediakeskustelussa. Venäjän aloittama suurhyökkäys Ukrainaan voimisti kuitenkin entisestään mediakehystä, jossa autoritaarinen Venäjä edustaa suoraa uhkaa ”vapaalle maailmalle”.

Sanonnasta, että Ukraina taistelee koko Euroopan puolesta, onkin tullut suosittu poliitikkojen ja mediakommentaattorien keskuudessa. Se luonnollisesti oikeuttaa sekä Ukrainalle annettavaa taloudellista ja sotilaallista apua että useiden länsimaiden päättämiä merkittäviä lisäpanostuksia sotilaalliseen varustautumiseen.

Tapahtumien sattumanvaraisuus muistuttaa joka tapauksessa siitä, ettei hallinto pysty koskaan täydellisesti hallitsemaan itsestään ja kansainvälisistä suhteista rakentuvaa julkista kuvaa. Tapahtumat voivat myös olla luonteeltaan sellaisia, että niistä uutisointi nakertaa hallinnon ja sen liittolaisten uskottavuutta ja oikeutusta.

Esimerkkinä voidaan pitää Afganistanin nälänhätää, jota monet järjestöt ovat luonnehtineet tämän hetken pahimmaksi humanitaariseksi kriisiksi. Uutisoimalla voimallisesti afganistanilaisten kärsimyksestä media voisi nakertaa länsimaisten johtajien oikeutusta, sillä nälänhädän taustalla ovat nimenomaan lännen vetäytymisensä jälkeen asettamat talouspakotteet.

Uutismedian huomion kiinnittyminen ukrainalaisten kärsimykseen afganistanilaisten sijaan muistuttaa siitä, että uutisoidut tapahtumat ovat aina valikoituja.

Uutismedian huomion kiinnittyminen ukrainalaisten kärsimykseen afganistanilaisten sijaan muistuttaa siitä, että uutisoidut tapahtumat ovat aina valikoituja. Keskeinen uutisvalintaa koskeva journalistinen kriteeri on tapahtumien tunnistettavuus ja tuttuus.

Useimmiten uutisoidut tapahtumat sopivatkin jo vakiintuneisiin käsityksiin kansainvälisestä politiikasta ja sen toimijoista. Ennakkokäsityksiin hankalasti sopivista tapahtumista sen sijaan on vaikeampi rakentaa uutisjuttuja.

Ideologian vaikutus uutisointiin

Ulkopolitiikan eliittien ja tapahtumavetoisuuden ohella media/valtio-suhteen teoria kiinnittää huomiota myös ideologisiin tekijöihin uutismedian toimintaa selitettäessä. Kansainvälisessä uutisoinnissa keskeistä on eritoten isänmaallisuuden vaikutus.

Patriotismi korostuu yleensä kriisien keskellä. Se saa kansan vaistomaisesti tukeutumaan johtajiinsa, ja nämä myös tyypillisesti vetoavat kansalaisten isänmaallisiin tuntemuksiin.

Toimittajakuntaa ei ole syytä pitää immuunina patriotismin vaikutukselle. Kun konflikti kiristyy ja oma maa on siinä tavalla tai toisella osallisena, medialla on taipumus niin sanotusti kokoontua lipun ympärille ja liittyä yhteiseen rintamaan vihollista vastaan.

Median kynnys arvostella oman puolen johtajia voi nousta myös siitä syystä, että pelkona on eliitin ja yleisöjen vihamielinen reaktio yhteisen veneen keikuttamiseen.

Ukrainan sodan aikana suomalaisessa uutismediassa näkyy kriisiajalle tyypillinen varovaisuus suhteessa viralliseen ulkopolitiikkaan ja laajemmin länsimaiseen valtiojohtoon. Esimerkiksi Yhdysvaltain presidentin Joe Bidenin lausunnot sotarikoksista, kansanmurhasta ja Vladimir Putinin syrjäyttämisestä ovat herättäneet vain vähän kriittistä huomiota.

Kun konflikti kiristyy ja oma maa on siinä tavalla tai toisella osallisena, medialla on taipumus niin sanotusti kokoontua lipun ympärille ja liittyä yhteiseen rintamaan vihollista vastaan.

Kun julkista arvostelua esitetään, se kohdistuu lähinnä Ukrainalle annetun sotilaallisen tuen riittämättömyyteen tai puutteisiin Venäjän vastaisissa talouspakotteissa. Kysymystä siitä, millä tavoin länsimaiden politiikka torjuu konfliktin pitkittymistä ja eskaloitumista, ei samalla tavoin esitetä.

Patriotismin ohella uutisoinnin taustalla voidaan hahmottaa myös muita ideologisia vaikuttimia. Suomalainen uutismedia on pääosin sitoutunut ajatukseen länsikeskeisestä maailmanjärjestyksestä ja sen oikeutuksesta. Ukrainan sodan uutisointi vahvistaa tarinaa, jossa länsimaat puolustavat demokratian ja ihmisoikeuksien kaltaisia liberaaleja arvoja niitä uhkaavia voimia vastaan.

Liberaalin maailmanjärjestyksen puolustaminen erilaisia sisäisiä ja ulkoisia uhkakuvia vastaan on Kiinan ja Venäjän vahvistumisen myötä noussut yhä näkyvämmäksi ideologiseksi vaikuttimeksi mediajulkisuudessa. Tähän maailmankuvaan sopii tiiviisti myös ”uuden kylmän sodan” kehys, jolla voidaan selittää nykyisiä maailmanpoliittisia jännitteitä.

Uuden kylmän sodan kehys vaikuttaa poliittisten toimijoiden liikkumavaraan. Poliitikot, jotka pyrkivät liennyttämään suurvaltapoliittisia jännitteitä joutuvat tässä kehikossa helposti huonoon huutoon ja tulevat entistä varovaisemmiksi julkisissa esiintymisissään. Kun vastakkainasettelua ja sotilaallisten jännitteiden kasvattamista ruokkivat toimet eivät kohtaa julkista vastustusta, uudesta kylmästä sodasta tulee helposti itseään toteuttava tarina.

Sota ja kriittisen analyysin vaimentaminen

Ukrainan konfliktin uutisoinnin kriittisen tarkastelun tarkoitus ei ole kyseenalaistaa Venäjän vastuuta aloittamastaan sodasta. Kansainvälisen oikeuden vastaiselle sodalle ei yksiselitteisesti ole oikeutusta, ja myös suuri enemmistö YK:n jäsenmaista on aiheellisesti tuominnut sen.

Venäjän tekemät rikokset eivät kuitenkaan ole peruste olla kriittisesti tarkastelematta länsimaiden roolia ja pyrkimyksiä konfliktissa. Tällaista tarkastelua tehdäänkin ansiokkaasti akateemisessa yhteisössä sekä erilaisissa vaihtoehtomedioissa.

Miksi länsimaiden virallista näkemystä oikeuttava propaganda näyttää pitkälti läpäisevän riippumattoman uutismedian, ja sitä haastavat tulkinnat jäävät marginaaliin?

Tutkimuksen ja demokratian kannalta oleellinen kysymys kuitenkin on, miksi suuret yleisöt tavoittava uutismedia pääsääntöisesti sulkee tällaiset kriittiset näkökulmat pois päiväjärjestyksestä. Miksi länsimaiden virallista näkemystä oikeuttava propaganda näyttää pitkälti läpäisevän riippumattoman uutismedian, ja sitä haastavat tulkinnat jäävät marginaaliin?

Media/valtio-suhteen teorian näkökulmasta selitykset nousevat median ja valtion keskinäisriippuvuuksista, uutisoinnin tapahtumavetoisuudesta sekä patrioottisen ja liberaalin ideologian yhteisvaikutuksesta.

Tutkimusperinne muistuttaa, että liberaaleissa demokratioissa journalisteilla ja julkisilla keskustelijoilla on aina mahdollisuus tuoda ajankohtaiseen keskusteluun virallista ulkopoliittista linjaa haastavia näkökulmia. Niiden menestys riippuu kuitenkin siitä, löytyykö ulko- ja turvallisuuspoliittisten eliittien keskuudesta näitä näkökulmia kannattavia ja voimistavia toimijoita.

VTT Markus Ojala on poliittisen viestinnän tutkija Helsingin yliopistossa.

Artikkeli on osa Ukrainan sota -juttusarjaa.

Julkaisu Sotauutisointi on propagandan läpäisemää ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Toisin kuin monissa muissa maissa, Suomessa ei ole tuomareista koostuvaa perustuslakituomioistuinta, joka tulkitsisi lakien perustuslainmukaisuutta. Vastuu valvoa sitä, että lakiesitykset ovat perustuslain mukaisia, on Suomessa ennen kaikkea eduskunnan perustuslakivaliokunnan hartioilla.

Perustuslakivaliokunnan tehtävä on tulkita, ovatko lakiesitykset ja muut sen käsittelyyn tulevat asiat yhteensopivia Suomen perustuslain ja kansainvälisten ihmisoikeussopimusten kanssa.

Perus- ja ihmisoikeuksien merkitys ja sitä mukaa myös eduskunnan perustuslakivaliokunnan yhteiskunnallinen asema alkoi kasvaa 1990-luvulla. Suomessa perus- ja ihmisoikeuksien asemaa ovat tukeneet vuonna 1995 voimaan tullut kokonaisvaltainen perusoikeusuudistus, sitoutuminen kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin sekä EU-jäsenyys.

Huolta politiikan oikeudellistumisesta

Vuonna 2000 voimaan tullut perustuslakiuudistus vahvisti perus- ja ihmisoikeuksien asemaa tuomalla perustuslakivaliokunnan agendalle uusia tulkintaa kaipaavia perustuslain säännöksiä.

Perus- ja ihmisoikeuksien kirjo on laajentunut, ja niistä on tullut elimellinen osa suomalaista oikeusjärjestystä. Perus- ja ihmisoikeuksien ja niitä tulkitsevan perustuslakivaliokunnan korostuneesta asemasta kielii muun muassa se, että hallitusten esityksistä aiempaa useampi päätyy perustuslakivaliokunnan syyniin.

Perus- ja ihmisoikeuksien vahvistumista on tulkittu jopa merkkinä politiikan “oikeudellistumisesta”. Huolena on, että politiikan oikeudellistuessa päättäjien liikkumatilaa rajoittava oikeudellinen kehikko tiivistyy niin ahtaaksi, että demokratiaan kuuluvat ideologiset kiistat korvautuvat valtiosääntöoppineiden juridisella puntaroinnilla.

Perustuslakivaliokunnan suhde politiikkaan onkin väistämättä jännitteinen. Kitkaa luo tietysti jo se, että valiokunnan jäsenet ovat poliittisia puolueita edustavia kansanedustajia.

Perus- ja ihmisoikeuksien merkitys ja sitä mukaa myös eduskunnan perustuslakivaliokunnan yhteiskunnallinen asema alkoi kasvaa 1990-luvulla.

Samalla valiokunnan keskeisiin periaatteisiin kuitenkin lukeutuu päivän- ja puoluepoliittisten kiistojen sivuuttaminen ja pyrkimys yksimieliseen, ennen kaikkea oikeudelliseen harkintaan pohjautuvaan päätöksentekoon.

Käytännössä valiokunta on työskentelyssään tavoitellut tuomioistuimelle ominaista, puolueetonta ja riippumatonta asemaa. Päätöksissään valiokunta tukeutuu kuulemiensa oikeudellisten asiantuntijoiden lausuntoihin, valiokuntaneuvosten asiantuntemukseen sekä valiokunnan aiempaan tulkintakäytäntöön.

Valiokunta kohujen keskellä

Puolueettomuusperiaatteestaan huolimatta perustuslakivaliokunta on viime vuosina ollut erilaisten poliittisten kohujen ja kiistojen keskiössä. Perustuslakivaliokunnasta julkisuuteen päätyneet vuodot sekä epäilyt valiokunnan jäsenten taipumuksesta puoluepolitikointiin ovat kiihdyttäneet julkista keskustelua valiokunnan politisoitumisesta.

Viime vuosina perustuslakivaliokunnalla on ollut elimellinen rooli kiistanalaisissa poliittisissa hankkeissa, kuten sosiaali- ja terveyspalvelu- eli sote-uudistuksessa, eurooppalaisen talousintegraation syventämisessä ja koronapandemiaan liittyvissä rajoitustoimenpiteissä.

Valiokunnan tulkinnat ovat määrittäneet Suomen poliittista liikkumatilaa. Runsaasti mediajulkisuutta keränneiden päätösten vuoksi perustuslain tulkinta on vaikuttanut jopa korosteisen jännitteiseltä ja riitaisalta.

Perustuslakivaliokunnasta julkisuuteen päätyneet vuodot sekä epäilyt valiokunnan jäsenten taipumuksesta puoluepolitikointiin ovat kiihdyttäneet julkista keskustelua valiokunnan politisoitumisesta.

Helsingin Sanomain Säätiön ja Suomen Akatemian rahoittamissa tutkimushankkeissa olemme analysoineet perustuslakivaliokunnan suhdetta politiikan mediajulkisuuteen.

Keväällä 2021 haastattelimme 15:ä suomalaista politiikan toimittajaa. Valikoimme haastateltaviksemme politiikan toimittajia, jotka ovat seuranneet eduskunnan perustuslakivaliokunnan työskentelyä. Valtaosa haastattelemistamme toimittajista työskenteli haastatteluja tehtäessä suurille suomalaisille uutismedioille. Haastateltavien joukossa oli sekä kokeneita, valiokuntaa jo useamman vuosikymmenen ajan seuranneita toimittajia että nuorempia politiikan journalisteja.

Olimme kiinnostuneita politiikan journalismin ja perustuslakivaliokunnan suhteesta. Tutkimuksemme selvitti, heijastuuko valiokunnan lisääntyvä painoarvo politiikan toimittajien kasvavaksi kiinnostukseksi valiokuntaa kohtaan. Lisäksi selvitimme, miten toimittajat hankkivat tietoa valiokunnan työskentelystä ja minkälaisissa tilanteissa valiokunnasta vuodetaan tietoa toimittajille.

Politiikan kuninkaantekijä

Haastatteluissamme korostuu näkemys, jonka mukaan perus- ja ihmisoikeuksien yhteiskunnallinen merkitys on kasvanut. Entistä useampi poliittinen kysymys näyttäytyy nimenomaan perustuslaillisena ja perusoikeudellisena kysymyksenä.

Tämä heijastuu politiikan journalistien työhön niin, että perustuslakivaliokunnan seuraamisesta on tullut entistä tärkeämpää ja arkipäiväisempää. Haastatteluissamme toimittajat kertovat, että perus- ja ihmisoikeudet ovat tulleet vahvasti politiikan agendalle 2000-luvulla.

Eräs toimittaja muistelee havahtuneensa työurallaan siihen, että päivystää yhä useammin perustuslakivaliokunnan kokoushuoneen oven edessä. Hän sanoo haastattelussa:

“Ja oikeastaan en silloin reflektoinut sitä, että miksi näin on, mutta siinähän oli se perustuslakiuudistus silloin 2000 – – mutta siitä vaan tuli sellainen paikka, että mä yhtäkkiä huomasin seisovani siellä oven takana entistä useammin, koska joku asia oli siellä käsittelyssä.”

Useimmiten lakialoitteet etenevät eduskunnan valiokuntien läpi kulloisenkin enemmistöhallituksen toivomalla tavalla. Lakihankkeiden – ja hallituksen toimintakyvyn – kannalta keskeiseksi kysymykseksi nouseekin usein juuri perustuslakivaliokunnan kanta.

Entistä useampi poliittinen kysymys näyttäytyy nimenomaan perustuslaillisena ja perusoikeudellisena kysymyksenä.

Jos asia kaatuu perustuslakivaliokunnan käsittelyssä, hallitus voi jopa kaatua, kuten kävi Juha Sipilän hallitukselle loppuvuodesta 2019, kun silloinen sote-uudistus kariutui lopullisesti.

Juuri tämän vuoksi valiokunta on journalistisesti tärkeä ja kiinnostava, kuten eräs toimittaja kuvaa haastattelussa:

“Ja minun näkemyksen mukaan kysymys on nimenomaan siitä, että se [valiokunta] on näiden sote-uudistusten yhteydessä noussut niin keskeiseen rooliin ja tämmöisen niin sanotun kuninkaantekijän asemaan.”

Vuodot palvelevat poliittisia tarkoitusperiä

Hyvien, luottamuksellisten lähdesuhteiden rakentaminen ja vaaliminen on keskeinen osa politiikan journalistin työtä. Haastatteluistamme ilmenee, että perustuslakivaliokuntaa seuraaville toimittajille tärkeitä lähteitä ovat niin valiokunnan jäsenet ja virkamiehet kuin valiokunnan kuulemat oikeudelliset asiantuntijatkin.

Perustuslakivaliokunnan kohdalla luottamuksellisuus korostuu, sillä valiokunnan julkisuuslinja on perinteisesti ollut varsin tiukka. Eräs toimittaja kertoo, että perustuslakivaliokunnan jäsenten kohdalla “vuototulppa” on tiukemmalla kuin muiden valiokuntien.

Valiokunnan pidättyväinen suhtautuminen julkisuuteen palvelee sen tavoitetta pysytellä puoluepolitiikan konfliktien yläpuolella. Valiokunnan toimintatapoihin kuuluu se, että keskeneräisiä asioita ei käsitellä mediajulkisuudessa.

Jäsenet saattavat kuitenkin suostua taustoittamaan esimerkiksi valiokuntakäsittelyn taustoja, jos he voivat luottaa siihen, että toimittaja käsittelee tietoja luottamuksellisesti. Luottamus syntyy ajan kanssa, kuten eräs politiikan toimittaja kuvaa:

“Sitten kun ne on pari kertaa nähnyt, että okei, tähän voi luottaa, että sille voi vähän kertoa, vaikka että missä mennään ja tälleen taustaksi ja se ei kirjoita mitään siitä ennen kuin se [valiokunnan] käsittely on valmis. Niin näin se [luottamus] syntyy.”

Paikoin valiokunnasta kuitenkin myös vuodetaan tietoja politiikan toimittajille. Toimittajat arvioivat, että valiokunnassa istuvat kansanedustajat tai näiden avustajat saattavat vuotaa medialle esimerkiksi valiokunnan lausuntoluonnoksen silloin, kun lakiesitystä pyritään kampeamaan julkisen paineen avulla johonkin suuntaan.

Valiokunnan pidättyväinen suhtautuminen julkisuuteen palvelee sen tavoitetta pysytellä puoluepolitiikan konfliktien yläpuolella.

Sote-uudistus nousee haastatteluissamme esiin esimerkkinä vuotojen poliittisista motiiveista. Vuotamalla perustuslakivaliokunnan sote-lausunnon luonnoksen oppositiopuolueet pyrkivät kaatamaan Sipilän hallituksen sote-esityksen, kuten eräs journalisti kuvaa:

“Silloin kun se sote-lausunto [vuosi], ja sehän oli kaikkein graavein vuoto, jolla on nyt sitten ollut näitä heijastusvaikutuksia. Niin silloin kun se vuodettiin, niin sehän vuodettiin poliittisista syistä, ja henkilökohtaisesti epäilen, että se tuli [puolueen nimi poistettu] avustajakunnasta se vuoto medialle.”

Oikeuden ja politiikan rajapinnalla

Eduskunnan perustuslakivaliokunnalla on keskeinen rooli suomalaisessa perustuslainmukaisuuden valvonnassa. Valiokunta on pyrkinyt toimimaan oikeudellisen instituution tavoin. Onkin tärkeää, että valiokunnan päätöksenteko ei mukaile eduskunnan hallitus-oppositio-linjaa.

Toisaalta oikeudellisen harkinnan ja poliittisten tavoitteiden välinen jännite on kansanedustajista koostuvan valiokunnan kohdalla ilmeinen.

Mediajulkisuutta ja esimerkiksi vuotoja voidaan käyttää politiikan työvälineinä. Paikoin valiokunnan toiminta näyttäytyykin toimittajien arvioissa silkkana politikointina.

Suomalaiseen oikeusjärjestykseen vaikuttaneet muutokset – perusoikeusuudistus, Euroopan neuvoston ja EU:n jäsenyys sekä vuoden 2000 perustuslain kokonaisuudistus – ovat vahvistaneet perus- ja ihmisoikeuksien ja niitä tulkitsevan perustuslakivaliokunnan asemaa. Valiokunnan rooli poliittisen liikkumatilan sääntelijänä korostuu, mikä on omiaan vaikeuttamaan poliittisten ja oikeudellisten tavoitteiden välistä nuorallatanssia.

Jännitteet heijastuvat myös tutkimusaineistoomme. Mediajulkisuutta ja esimerkiksi vuotoja voidaan käyttää politiikan työvälineinä. Paikoin valiokunnan toiminta näyttäytyykin toimittajien arvioissa silkkana politikointina.

Puoluepolitiikka lienee aina ollut jossain määrin läsnä perustuslakivaliokunnassa, kuten myös haastattelemamme politiikan toimittajat kuvaavat. Voi kuitenkin olla, että valiokunnalle tärkeän konsensus- ja puolueettomuuskulttuurin vaaliminen käy entistä vaikeammaksi, kun entistä useampi politiikan kysymys ratkaistaan oikeudellisin keinoin.

Perustuslain tulkitsijat tulevat myös vastaisuudessa ratkaisemaan ainakin välillisesti monia merkittäviä suomalaisen yhteiskunnan kysymyksiä. Perustuslakivaliokunnan tehtäväksi tulee lausua myös Suomen Nato-jäsenyyteen liittyvistä perustuslain tulkintakysymyksistä.

On siis ymmärrettävää, että perustuslakitulkintojen legitiimiys ja läpinäkyvyys kiinnostavat niin suurta yleisöä, toimittajia kuin tutkijoitakin.

VTT Timo Harjuniemi on vieraileva tutkija Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Kevään ja alkukesän 2022 hän työskentelee tutkijana Demos Research Institutella.

OTT Maija Dahlberg työskentelee Suomen Akatemian tutkijatohtorina Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksella.

Kirjoitus perustuu kirjoittajien Lakimies 2/2022-lehdessä julkaistuun vertaisarvioituun artikkeliin Politiikan ”kuninkaantekijä” – Politiikan journalismin suhde eduskunnan perustuslakivaliokuntaan.

Artikkelin siteerausohje: Harjuniemi, Timo ja Dahlberg, Maija. 2022. ”Perus- ja ihmisoikeuksien vahti ja politiikan kuninkaantekijä.” Politiikasta, 19.5.2022. https://politiikasta.fi/perus-ja-ihmisoikeuksien-vahti-ja-politiikan-kuninkaantekija/

Julkaisu Perus- ja ihmisoikeuksien vahti ja politiikan kuninkaantekijä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kansalliseen turvallisuuteen liittyvät toimenpiteet voivat rajoittaa kansalaisten sananvapautta ja vapaata tiedonvälitystä merkittävästi. Kansalliseen turvallisuuteen vetoaminen on usein myös tekosyy, kun epädemokraattinen valtio pyrkii rajoittamaan sananvapautta tai muita ihmisoikeuksia oman valtansa vahvistamiseksi. Myös demokraattisissa valtioissa kansalliseen turvallisuuteen liittyvät toimenpiteet voivat uhata sananvapautta ja vapaata tiedonvälitystä.

Esimerkiksi Euroopan neuvoston ihmisoikeusvaltuutettu Dunja Mijatović on varoittanut huolestuttavasta terrorismilainsäädännön trendistä, joka uhkaa sananvapautta Euroopassa.

Lehdistö joutuu usein kohteeksi. Anu Koivunen ja Johanna Vuorelma tuovat esille vakavia riskejä artikkelissa, joka käsittelee syytteitä Helsingin Sanomien toimittajia vastaan turvallisuussalaisuuksien paljastamisesta ja paljastamisen yrityksestä. Syytteistä Helsingin Sanomien toimittajia vastaan on uutisoitu myös kansainvälisesti. Voidaan odottaa, että seurauksena Suomen sijoitus laskee maailman lehdistönvapausindeksissä, missä se oli jälleen kerran toisella sijalla vuonna 2021.

Ei vain lehdistö tähtäimessä

Ilmaisunvapauden rajoittaminen kansallisen turvallisuuden nimessä ei koske vain lehdistöä. Esimerkiksi taiteellinen ilmaisunvapaus ja akateeminen vapaus monesti joutuvat koville.

Sananvapaus internetissä on usein viranomaisten tähtäimessä. Internet on monelle nykyään tärkein paikka, missä sananvapaus joko toteutuu tai missä sitä rajoitetaan. Samalla vakavat kansalliset ja kansainväliset turvallisuusuhat, jotka ilmenevät internetissä, kuten terroristisen verkkosisällön ja disinformaation leviäminen, vaativat yhdyskunnalta tehokkaita toimenpiteitä.

Myös demokraattisissa valtioissa kansalliseen turvallisuuteen liittyvät toimenpiteet voivat uhata sananvapautta ja vapaata tiedonvälitystä.

Internetin sääntelyyn liittyy monimutkaisia kysymyksiä sanan- ja tiedonvälityksen vapaudesta ja suurista ongelmista, kuten kansalliseen turvallisuuteen liittyvistä uhkista, tai esimerkiksi lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön liittyvästä aineistosta ja viharikoksista. Tilannetta hankaloittaa monikansallisten jättiyritysten dominanssi. Verkkojättien ehdot ja käytännöt usein määrittelevät, mikä on mahdollista internetissä.

Terroristinen verkkosisältö

Tietyt aiheet ovat erityisen haastavia internetin sääntelyn ja sananvapauden kannalta, kuten esimerkiksi terrorismi. Yhteiskunta tarvitsee tehokkaita toimenpiteitä terrorismin torjumiseen ja terroristisen sisällön leviämisen estämiseen. Samalla tieto ja avoin keskustelu terrorismista, sen syistä ja torjuntatoimenpiteistä ovat yhteiskunnallisesti tärkeitä. Verkkosivut, joilla on paljon terroristiseksi käsitettyä aineistoa, voidaan nähdä yhtäältä aineiston levittämisen alustana, tai tärkeänä resurssina tutkijoille, viranomaisille ja toimittajille.

Internetin jättialustat, kuten YouTube, Facebook ja TikTok, käyttävät automatisoituja menetelmiä käyttäjien lataaman sisällön moderointiin, muun muassa terroristisen sisällön tunnistamiseen ja poistamiseen.

Vaikka menetelmät ovat kehittyneet, automatisoidut moderointisysteemit tekevät usein virheitä, mikä lisää jännitteitä terroristisen sisällön leviämisen tehokkaan torjumisen ja internetin sananvapauden ja vapaan tiedonvälityksen turvaamisen välillä. On esimerkiksi riski, että tärkeä tieto, kuten aineisto, jota voitaisiin käyttää todisteena sotarikosoikeudenkäynnissä, tulee poistetuksi ja tuhoutuu, kun verkkoalusta pyrkii poistamaan terroristista sisältöä.

EU:n uusi asetus terroristisesta verkkosisällöstä

EU on tänä vuonna hyväksynyt, pitkien neuvottelujen jälkeen, kiistellyn uuden lain, joka pyrkii estämään terroristisen verkkosisällön leviämisen. EU-maiden tulee soveltaa asetusta kesäkuusta 2022 alkaen.

Pääsääntönä uusi laki velvoittaa verkkopalvelut poistamaan terroristisen verkkosisällön – kaikissa EU-maissa – tunnin sisällä poistamismääräyksestä. Poistamismääräyksen voi antaa minkä tahansa EU-maan nimetty ”toimivaltainen viranomainen”, jonka ei tarvitse olla oikeusviranomainen. Monet digitaalisia oikeuksia puolustavat järjestöt ja alan asiantuntijat ovat ilmaisseet huolensa, että jäsenmaat voivat väärinkäyttää asetusta, esimerkiksi vaientaakseen toisissa EU-maissa asuvia kriitikkoja leimaamalla heidän tuottaman sisällön terroristiseksi ja antamalla poistamismääräyksen.

YK:n turvallisuusneuvoston terrorismin vastaisen komitean sihteeristön tukema Tech Against Terrorism -aloite on nostanut esille useita vakavia huolia asetuksesta, erityisesti sen vaikutuksista pienempien verkkoalustojen toimintaan ja myös vaikutuksista sananvapauteen.

Monet digitaalisia oikeuksia puolustavat järjestöt ja alan asiantuntijat ovat ilmaisseet huolensa, että jäsenmaat voivat väärinkäyttää asetusta, esimerkiksi vaientaakseen toisissa EU-maissa asuvia kriitikkoja leimaamalla heidän tuottaman sisällön terroristiseksi ja antamalla poistamismääräyksen.

Uuden asetuksen mukaan verkkosisältö, jota levitetään yleisölle opetus-, journalismi-, taide- tai tutkimustarkoituksessa tai terroritoiminnan ehkäisy- tai torjuntatarkoituksessa, mukaan luettuna aineisto, jossa esitetään kärkeviä tai kiistanalaisia näkemyksiä julkisen keskustelun yhteydessä, ei ole terroristista sisältöä. Tavoite on hyvä, mutta artiklaa soveltaessa voi esiintyä hyvin haastavia rajanveto- ja määrittelytilanteita.

Käytännössä on myös muita haasteita, erityisesti ottaen huomioon vaatimuksen, että terroristinen sisältö poistetaan tunnin sisällä poistamismääräyksestä. Vaikka automatisoidut menetelmät, joita verkkoalustat käyttävät sisällön tunnistamiseen ja poistamiseen ovat kehittyneet, ne tuottavat, kuten mainittu, vielä paljon virheitä.

Disinformaatio ja kansallinen turvallisuus

Jännitteet ja ristiriidat kansallisen turvallisuuden ja sananvapauden välillä kärjistyvät helposti harmailla alueilla vapaan tiedonvälityksen, misinformaation, eli tahattomasti jaetun väärän tiedon ja disinformaation, eli tahallisesti jaetun väärän tiedon, rajamailla.

Disinformaation hillitsemisen ja sananvapauden välillä on selviä jännitteitä. Disinformaatioon kohdistuvilla torjuntatoimenpiteillä voi olla negatiivisia ja arvaamattomia seurauksia sananvapaudelle. Valtiot voivat tyypillisesti turvallisuusuhkiin vedoten oikeuttaa disinformaation torjumista, mutta todellisena tavoitteena voi yhtä lailla olla sisäisten tai ulkoisten kriitikkojen vaientaminen.

Disinformaation hillitsemisen ja sananvapauden välillä on selviä jännitteitä.

Disinformaatiota voidaan kuvata viheliäisenä ongelmana (wicked problem). Tämän tyyppiset ongelmat ovat hyvin hankalia hahmottaa kokonaisvaltaisesti ja ratkaisutoimenpiteet itsessään voivat synnyttää uusia ongelmia.

Disinformaatio on vakava, jatkuvasti kehittyvä ja muuntuva hybridiuhka. Sen torjuminen oli yksi painopisteistä Suomen EU-puheenjohtajakauden aikana. Koronaviruspandemia on aiheuttanut hyvin nopeasti ja maailmanlaajuisesti leviävää misinformaatiota, disinformaatiota ja salaliittoteorioita. EU-neuvosto on todennut, että koronaviruspandemia tekee EU:sta ja sen jäsenmaista alttiimpia lisääntyneen disinformaation kaltaisille hybridiuhkille.

Lehdistönvapaus, disinformaatio ja EU:n suuri digilakiehdotus

EU:n komissio julkisti vuoden 2020 lopussa kaksi suurta lainsäädäntöehdotusta, jotka pyrkivät puuttumaan internetin moniin ongelmiin. Neuvotteluissa uudesta lakipaketista lehdistönvapaus ja disinformaation torjuminen ovat nyt törmänneet.

Lakiehdotuksista neuvotellaan parhaillaan. Ehdotukset voivat merkittävästi heikentää jättialustojen valta-asemaa internetin sananvapauden ja tiedonvälityksen muokkaajina. Molemmat ehdotukset ovat tärkeitä sekä media-alan kehitykselle että lehdistönvapaudelle Euroopassa. Uudella lainsäädännöllä tulee olemaan myös globaalia vaikutuksia ja onnistunut uusi lainsäädäntö voisi näyttää mallia muille maille.

Digipalvelusäädösehdotus (Digital Services Act) sisältää uusia sääntöjä verkkoalustojen velvollisuuksista ja käyttäjien oikeuksista. Ehdotuksella on potentiaalia mullistaa nykyisiä käytäntöjä ja vahvistaa ilmaisunvapautta ja tiedonvälityksen vapautta internetissä merkittävästi. Digimarkkinasäädösehdotus (Digital Markets Act), pyrkii luomaan reilummat markkinat ja vaikka säätelyn kohteita ei erikseen nimetä tässä vaiheessa, voidaan säädösehdotuksen katsoa kohdistuvan erityisesti Googlen ja Facebookin kaltaisiin digitaalisten markkinoiden valtaviin ”portinvartija-alustoihin”.

Uudella lainsäädännöllä tulee olemaan myös globaalia vaikutuksia ja onnistunut uusi lainsäädäntö voisi näyttää mallia muille maille.

Digipalvelusäädösehdotus luo uusia velvoitteita verkkoalustoille ja pyrkii vahvistamaan käyttäjien oikeuksia, sekä lisäämään avoimuutta verkkoalustojen toiminnassa. ”Erittäin suurilla verkkoalustoilla”, jotka tavoittavat 10 prosenttia EU:n väestöstä, on erityisiä lisävelvoitteita. Kasvavat vaatimukset verkkoalustoille tehostaa käyttäjien lataamaa sisällön moderointia ja poistaa sisältöä, joka rikkoo lakeja tai verkkopalvelun käyttöehtoja, todennäköisesti johtavat siihen, että verkkoalustat poistavat huomattavasti enemmän sisältöä. Tämä todennäköisesti tuottaa lisää virheitä moderoinnissa koskien myös journalistista aineistoa.

Media-alan edustajat ja toimittajien järjestöt ilmaisivat varhaisessa vaiheessa huolensa journalistisen sisällön poistamisesta ja vaativat poikkeuksen lisäämistä digipalvelusäädökseen, jonka mukaan verkkoalustoilla ei olisi valtuuksia puuttua toimituksellisesti tuotettuun sisältöön. Verkkojättien puuttuminen median tuottamaan sisältöön käyttöehtojensa ja moderointipäätöstensä kautta on huomattava huolenaihe medioille.

Globaalien verkkoalustojen kasvu on muuttanut media-alaa, joka on menettänyt mainostuloja verkkoalustoille. Lehtikustantajat ovat myös vaatineet korvauksia, jos verkkopalvelu, esimerkiksi Google News, käyttää lehtikustantajan tuottamaa sisältöä, mikä yleensä tapahtuu ilman maksua. Suomessa keskustellaan nyt EU:n tekijänoikeusdirektiivin täytäntöönpanosta, johon kuuluu tiettyjä uusia oikeuksia korvauksiin lehtikustantajille, jos verkkoalusta käyttää lehtikustantajan sisältöä. Direktiivistä on ollut paljon erimielisyyksiä.

Media-alan edustajat ja toimittajien järjestöt ilmaisivat varhaisessa vaiheessa huolensa journalistisen sisällön poistamisesta ja vaativat poikkeuksen lisäämistä digipalvelusäädökseen, jonka mukaan verkkoalustoilla ei olisi valtuuksia puuttua toimituksellisesti tuotettuun sisältöön.

Media-alan järjestöt ovat perustelleet poikkeussäännön lisäämistä muun muassa painottamalla, että tiedotusväline kantaa itse vastuun päätoimittajavastuulla tuotetusta sisällöstä.  Suomessa vastaava päätoimittaja voidaan tuomita päätoimittajarikkomuksesta, jos hän laiminlyö toimitustyön valvontaa, vaikka hän ei olisi henkilökohtaisesti syyllinen tiedotusvälineen toiminnassa tapahtuneeseen rikokseen.

Tiedotusvälineiden valtiosta riippumaton itsesääntely on tärkeä osa lehdistönvapauden turvaamista. Riippumaton, vapaa ja vahva lehdistö on olennainen osa demokratiaa. Lehdistöä kutsutaan usein ”vallan vahtikoiraksi”, joka toteuttaa kansalaisten oikeutta saada tietoa yhteiskunnallisesti merkittävistä asioista.

Lehdistöstä voidaan siis puhua yhteiskunnallisesti merkittävänä instituutiona. Näin ollen journalistisen sisällön poistamisen poikkeusehdotuksesta on käyty kiivaita keskusteluja neuvottelujen yhteydessä erityisesti liittyen disinformaation torjumiseen.

Media-alan ja toimittajien järjestöt ovat vahvasti ajaneet mediapoikkeuksen lisäämistä digipalvelusäädökseen. Monet tahot, mukaan luettuna nyt EU-komissio, ovat kuitenkin vastustaneet poikkeusta. Syy tähän on huoli, että poikkeussääntö median tuottamalle sisällölle myös suojaisi disinformaatiota levittäviä tahoja, jotka esiintyvät tiedotusvälineinä tai ovat tiedotusvälineitä, mutta eivät noudata yleisesti hyväksyttyjä käytäntöjä. Esimerkkeinä on mainittu muun muassa amerikkalaiset Breitbart ja Fox News, ranskalainen France Soir ja venäläinen Sputnik.

Tätä kirjoittaessa ehdotettu poikkeussääntö median tuottamalle sisällölle on poistettu, mutta on mahdollista, että osapuolet vielä löytävät neuvotteluissa EU:n digipalvelusäädöksestä kompromissin, joka suojaisi lehdistön tuottamaa sisältöä monikansallisten jättiyritysten päätöksiltä luomatta uusia mahdollisuuksia disinformaation levittäjille.

Joy Hyvärinen on sananvapauspolitiikan asiantuntija. Hän työskentelee Sananvapaus digitaalisena aikakautena -työryhmässä ja on myös Suomen PENin johtokunnan jäsen. Mielipiteet artikkelissa ovat kirjoittajan omat.

Julkaisu Sananvapaus: kansallinen turvallisuus, terrorismi ja disinformaatio ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Apulaisvaltakunnansyyttäjä on nostanut syytteet kolmea Helsingin Sanomien toimittajaa vastaan turvallisuussalaisuuden paljastamisesta ja turvallisuussalaisuuden paljastamisen yrityksestä. Helsingin Sanomat julkaisi 17. joulukuuta 2017 artikkelin “Salaisuus kallion uumenissa”, joka käsitteli Puolustusvoimien Viestikoekeskuksen sotilastiedustelua.

Julkaisuajankohtana käytiin keskustelua tiedustelulakien säätämisestä nopeutetussa järjestyksessä, ja Puolustusvoimat teki poliisille tutkintapyynnön heti julkaisupäivänä. Syyttäjälaitoksen tiedotteen mukaan nyt nostetut syytteet koskevat sekä julkaistua artikkelia että julkaistavaksi aiottua viiden artikkelin kokonaisuutta.

Toimittajia vastaan nostetut syytteet ovat vakavia ja kansainvälisesti katsoen poikkeuksellisia. Syytteiden ulottaminen paitsi julkaistuun myös julkaisemattomaan aineistoon on herättänyt erityisen voimakasta kritiikkiä. Journalistiliitto katsoo, että syyte vaarantaa vapaan tiedonvälityksen Suomessa. Kansainvälisen lehdistöinstituutti IPI:n pääjohtaja Barbara Trionfi vaatii kannanotossaan luopumista syytteistä.

Toimittajia vastaan nostetut syytteet ovat vakavia ja kansainvälisesti katsoen poikkeuksellisia.

Suomessa Julkisen sanan neuvosto (JSN) ei ottanut kantaa syytteisiin, mutta näkee niissä riskin itsesensuurin kasvamiseen ja sananvapauden rajaamiseen. Yksimielisessä kannanotossaan JSN peräänkuuluttaa avointa oikeusprosessia koskien perusteita, “joiden nojalla pelkkä jutun julkaisemisen harkitseminen tai julkaisukuntoon saattaminen voisi olla rangaistavaa ilman, että juttua julkaistaan”.

Järjestöjen ilmaisema huoli journalistisen työn edellytyksistä on aiheellinen, eikä asian pitäisi kiinnostaa vain toimittajien ammattikuntaa. Syytteen nostaminen julkaistavaksi suunnitellusta aineistosta herättää laajemman kysymyksen ennakkosensuurin vaarasta ja journalistisen työn turvallistamisesta. Se koskettaa yhteiskunnallisen tiedontuotannon ja demokratian keskeisiä edellytyksiä.

Journalismi ja turvallisuus

Turvallistaminen tarkoittaa sitä, että normaalia yhteiskunnallisen toiminnan aluetta, kuten journalismia, aletaan hahmottaa turvallisuuden näkökulmasta ja mahdollisena turvallisuusuhkana. Turvallisuuspolitiikan alue ei ole ennalta annettu, vaan sitä tuotetaan poliittisesti siirtämällä asioita turvallisuuspolitiikan piiriin. Turvallistaminen on turvallisuusuhkien artikulointia paitsi kielellisesti myös visuaalisesti.

Kylmän sodan jälkeinen tutkimus on avannut merkittävällä tavalla uusia väyliä turvallisuuden käsitteen, käytäntöjen ja rajojen tarkasteluun. Turvallistamisen käsite auttaa ymmärtämään myös meneillään olevaa oikeustapausta, jossa journalismia tarkastellaan ensisijaisesti kansallisen turvallisuuden logiikan kautta.

Jos media joutuu syyteuhan alla pohtimaan, voiko se ylipäänsä selvittää jotain asiaa ja jos siltä viedään lehdistönvapauteen keskeisesti kuuluva mahdollisuus tapauskohtaisesti punnita julkaisemisen aiheellisuutta, puhutaan aidosti ennakkosensuurista.

Mikäli oikeusprosessi synnyttää käsityksen, että toimittajien perehtyminen salaisiksi luokiteltuihin asioihin on lähtökohtaisesti turvallisuusuhka, kyse on normaalin toimitustyön tuomisesta turvallisuuspolitiikan piiriin. Journalistiliiton mukaan syyte antaa ymmärtää, että toimittajan julkaisemattomat muistiinpanot saattavat johtaa tuomioon.

Jos media joutuu syyteuhan alla pohtimaan, voiko se ylipäänsä selvittää jotain asiaa tai vastaanottaa joitakin tietoja ja jos siltä viedään lehdistönvapauteen keskeisesti kuuluva mahdollisuus tapauskohtaisesti punnita julkaisemisen aiheellisuutta, puhutaan aidosti ennakkosensuurista. Aiheellisesti voidaan kysyä, onko lähes neljä vuotta kestänyt esitutkinta jo toiminut pelotteena ja hiljentänyt tutkivaa journalismia aiheista, jotka vaativat luottamukselliseen tai salattuun tietoon perehtymistä.

Pelon politiikkaa

Tutkimuksessa on osoitettu, miten vuoden 2001 terrori-iskujen jälkeen turvallistamiskehitys eteni monessa maassa kiivaaseen tahtiin. Euroopassa ja myös Suomessa se on näkynyt erityisesti maahanmuuttopolitiikassa ja arkielämää koskevien turvatoimien lisääntymisessä, mutta myös median ja valtion suhteiden jännitteinä.

Edward Snowdenin vuotamat dokumentit paljastivat läntisten tiedustelupalvelujen harjoittaman digitaalisen valvonnan laajuuden ja synnyttivät kiivasta julkista keskustelua, mutta eivät pysäyttäneet verkkovalvonnan lisääntymistä. Tietovuodot ovat kiristäneet median ja valtion suhteita liittyen lähdesuojan horjuttamiseen monissa maissa. Samalla ne ovat synnyttäneet debattia journalismin tehtävästä ja toimintaedellytyksistä kiristyvän valvonnan ja lainsäädännön aikakaudella.

Yksi uhkakuvia korostavan kielen paradokseja on, että se voi toimia turvallisuuspolitiikan tavoitteiden vastaisesti lietsomalla epäluuloa ja yleistä epäluottamusta yhteiskunnassa.

Sosiologi David Altheide on kuvannut 2000-luvun poliittista kehitystä “pelon politiikkana”, jonka tuottamisessa medialla on merkittävä rooli. Ilmiössä on kyse siitä, että julkisessa keskustelussa huomio keskittyy pelkoa ja vihaa lietsovaan kuvastoon. Yksi uhkakuvia korostavan kielen paradokseja on, että se voi toimia turvallisuuspolitiikan tavoitteiden vastaisesti lietsomalla epäluuloa ja yleistä epäluottamusta yhteiskunnassa. Tällöin pyrkimys vahvistaa turvallisuutta päinvastoin vähentää turvallisuutta ja lisää turvattomuuden tunnetta.

Viestinnän tutkijoiden Matti Kortesojan, Risto Kuneliuksen ja Heikki Heikkilän analyysi syytteeseen johtaneen Helsingin Sanomien jutun herättämästä verkkokeskustelusta joulukuussa 2017 osoitti, että “valtaosa kommentaattoreista marssi turvallisuuspoliittisen eliitin rinnalla HS:n tekemää paljastusta vastaan”. Tutkijoiden mukaan vastaanotto oli ymmärrettävä: Helsingin Sanomat toi esiin riippumattomuuttaan uhmaamalla valtiovaltaa ja turvallisuusviranomaisia tilanteessa, jossa taustalla olivat muualla maailmassa käydyt kiivaat keskustelut tiedustelusta ja massavalvonnasta.

Turvallisuuteen vetoamisella voi saada yleisen mielipiteen nopeasti kääntymään turvallistamisen puolelle, koska uusien turvallisuusuhkien korostaminen herättää kansalaisissa pelkoa ja halua suojautua kansakuntaa uhkaavilta vaaroilta.

Turvallisuuteen vetoamisella voikin saada yleisen mielipiteen nopeasti kääntymään turvallistamisen puolelle, koska uusien turvallisuusuhkien korostaminen herättää kansalaisissa pelkoa ja halua suojautua kansakuntaa uhkaavilta vaaroilta. Turvallistaminen on kuitenkin demokratian kannalta ongelmallinen kehitys, kuten tutkimuksessa on esitetty.

Turvallistaminen kaventaa demokratian tilaa siirtämällä asioita normaalin politiikan ulkopuolelle ja rajoittaa yhteiskunnallista keskustelua, joka on olennaista poliittisten päätösten oikeuttamiseksi. Turvallistamisen tutkimuksessa onkin mukana normatiivinen ulottuvuus, jossa pohditaan turvallisuusuhkia painottavan yhteiskunnallisen kehityksen mielekkyyttä.

Turvallisuus median tulkintakehyksenä

Tutkimuksista tiedetään, että turvallisuusnäkökulma liukuu usein myös median omaksumaksi tulkintakehykseksi. Mediatutkija Fred Vultee on analysoinut, miten media voi alkaa puhua turvallisuuden kieltä ja tulkita yhteiskunnallisia ilmiöitä ensisijaisesti kansallisen turvallisuuden kehyksen kautta.

Yhdysvaltalaisen mediakentän tarjoama oikeutus vuonna 2003 alkaneelle Irakin sodalle on tästä tunnetuin esimerkki. Erityisesti vaikutusvaltaisella The New York Times -lehdellä oli yleiseen mielipiteeseen vaikuttamisen kautta merkittävä rooli sodan oikeuttamisessa. Tapaus osoittaa hyvin, että jos uutistyö on liian riippuvainen julkisista viranomaislähteistä, tiedontuotanto uhkaa kaventua ja vinoutua. Toukokuussa 2004 The New York Times pahoitteli lukijoilleen virheellistä uutisointia Irakin joukkotuhoaseista ja totesi suoraan, että se julkaisi tiedot, koska Yhdysvaltain viranomaiset olivat vakuuttuneita sotilaallisen operaation välttämättömyydestä.

Jos uutistyö on liian riippuvainen julkisista viranomaislähteistä, tiedontuotanto uhkaa kaventua ja vinoutua.

Vertaisarvioinnissa olevassa tutkimuksessamme olemme havainneet, että Suomen mediakenttä omaksui pääsääntöisesti turvallisuuspoliittisen tulkinnan reaktiona Helsingin Sanomien tietovuotoartikkeliin vuonna 2017. Lehdistönvapautta korostava tulkinta jäi marginaaliin.

Onkin huomionarvoista, että toimittajia vastaan nostettujen syytteiden jälkeen median vallitseva tulkinta nojaa nyt lehdistönvapauteen ihanteeseen. Niin Iltalehden, Ilta-Sanomien, Lapin Kansan kuin Hufvudstadsbladetin pääkirjoitukset ovat kehystäneet syytteet vakavaksi uhaksi lehdistönvapaudelle. Neljässä vuodessa mediakentän tulkinta on siirtynyt turvallisuuden painottamisesta lehdistönvapauden korostamiseen.

Tutkimuksessamme tarkastelemme tapausta erityisesti luottamuksen näkökulmasta ja tunnistamme kaksi erilaista luottamuskäsitystä tapauksen käsittelyssä: rationaalinen ja moraalinen. Artikkelin julkaisemisen jälkeen Helsingin Sanomiin kohdistui sekä rationaalista että moraalista epäluottamusta.

Lehdistönvapauden ytimessä on mahdollisuus valtion toiminnan kriittiseen läpivalaisuun ja päätösten perusteiden kyseenalaistamiseen. Nyt nostettu syyte on vahvassa ristiriidassa tuon ideaalin kanssa.

Rationaalinen epäluottamus liittyi siihen, että lehden toimituksen kykyä arvioida luottamuksellisen tiedon käyttöä osana journalistista prosessia pidettiin epäluotettavana. Moraalinen epäluottamus taas koski toimituksen periaatteita ja motiiveja.

Nyt on havaittavissa, että epäluottamus kohdistuu pikemminkin oikeuslaitokseen: media pohtii syytteiden rationaalista ja moraalista perustaa. Yhtäältä korostetaan, ettei poliisi katso toimituksen hankkineen tietoja lainvastaisilla keinoilla. Toisaalta syyte nähdään uhkana journalismin riippumattomuudelle ja myös potentiaalisena pelotteena. Tulkinta tapauksen mahdollisesta pelotevaikutuksesta oli esillä jo vuonna 2017 erilaisissa asiantuntijapuheenvuoroissa, mutta ei noussut näkyvästi esiin julkisessa keskustelussa.

Lehdistönvapaus ja kansallinen omakuva

Suomessa on viime vuosikymmeninä totuttu ajattelemaan, että lehdistönvapaus on tärkeä osa kansallista omakuvaa. Vuonna 2016 Suomi yhdessä Ruotsin kanssa juhli lehdistönvapauden 250-vuotista historiaa ja ilmaisi huolensa vapaan lehdistön liikkumatilan kaventumisesta monissa Euroopan maissa.

Lehdistönvapauden ytimessä on mahdollisuus valtion toiminnan kriittiseen läpivalaisuun ja päätösten perusteiden kyseenalaistamiseen. Nyt nostettu syyte on vahvassa ristiriidassa tuon ideaalin kanssa. Vaikka syytteessä on kyse yksittäisestä oikeudenkäynnistä, sillä voi olla perustavanlaatuisia vaikutuksia paitsi journalistiseen työhön myös suomalaisen yhteiskunnan avoimuuteen ja tiedontuotantoon.

Tämä tarkoittaisi askelta kylmän sodan aikaisen mediatodellisuuden suuntaan. Siinä lehdistönvapaus oli alisteista turvallisuuspolitiikalle ja itsesensuuri normaalitila. Tällaisessa todellisuudessa media oli pakotettu miettimään jokaista julkaisua tai julkaisun suunnittelua turvallisuuspoliittisena tekona. Vaikka suomettumisen aika tuntuu monin tavoin etäiseltä, turvallistamisen ilmapiirille on tunnetusti vankat historialliset perinteet Suomessa.

Anu Koivunen on professori Turun yliopistossa.

Johanna Vuorelma on tutkijatohtori Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa.

Julkaisu Journalismi jälleen kansallisen turvallisuuden uhkana? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tiedon tuottaminen ja sen saattaminen suurempien yleisöjen saataville on yhtä lailla tutkijan kuin journalistinkin työnkuvassa. Ainakin osin molempiin työkuviin liittyy usein myös kriittisyys hallitsevia käsityksiä kohtaan. Niin journalisti kuin tutkijakin perehtyy aiheisiin, tutkii ja kyseenalaistaa vakiintuneita totuuksia voidakseen kertoa tarkemmin siitä todellisuudesta, jossa elämme. Kumpikaan ei halua istua tiedon päällä, vaan välittää sitä laajemmille yleisöille.

Näyttäisi siis siltä, että toimittajalla ja tieteentekijällä on paljonkin yhteisiä rajapintoja tiedon ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen suhteen – mutta onko heillä samanlaiset intressit? Ovatko journalistit ja tutkijat siis niin sanotusti yhteisellä asialla? Vaikka tiede ei nautikaan ”vallan vahtikoiran” kaltaista merkittävää valvontatehtävää, myös tiedolla johtamisen merkitys on noussut politiikassa entistä tärkeämmäksi tavoitteeksi. Tämä on vetänyt tieteen lähempään yhteyteen politiikan kanssa.

Ovatko journalistit ja tutkijat niin sanotusti yhteisellä asialla?

Tässä podcastissa keskustellaan siitä, miltä osin tiede ja journalismi yhtenevät, ja miltä osin ne eroavat. Näitä ensisilmäykseltä pettävän yksinkertaisia kysymyksiä pohditaan tässä Politiikasta podcastissa yhdessä Politiikasta lehden vastaavan päätoimittajan Mikko Poutasen ja Tampereen yliopiston väistyneen journalistiikan työelämäprofessorin Olli Seurin kanssa.

Seuri on julkaissut uuden kirja Avoin Kysymys – Haastattelun käsikirja syksyllä 2020 Vastapainolta. Tätä aiemmin hän oli mukana kirjoittamassa teosta Totuuden jälkeen – Miten media selviää algoritmien ja paskapuheen aikana (2018). Podcastissa keskustellaan muun muassa siitä, miten kirjassa esiin nostetut ajatukset ja kysymykset ovat relevantteja edelleen vuonna 2020.

Puolueettomuusolettama

Podcastissa perehdytään myös tutkijan ja journalistin kokemiin yhteneväisiin ja erilaisiin paineisiin esiintyä julkisuudessa. Seuri kirjoitti toukokuussa 2020 Suomen Kuvalehteen kolumnin journalismia kohtaan nostetuista objektiivisuuden ja neutraaliuden vaatimuksista, minkä myös moni tutkija saattoi tunnistaa omaa työtään kohtaan esitetystä kritiikistä.

Niin tutkimuksessa kuin journalismissakin tuntuu, että kansalaispalautteen määrä, näin neutraalisti muotoiltuna, on kasvanut. Etenkin siis kriittisen kansalaispalautteen. Tieteeltä ja journalismilta odotetaan paljon, mikä on tietysti ihan oikein; aina on syytä reflektoida omia vakiintuneita käsityksiään, kun on tekemisessä tiedon tuottamisen tai välittämisen kanssa.

Vaateet objektiivisuudesta yleensä tuntuvat ponnistavan puolueellisuuden oletuksesta, eli epäilystä siitä, että tietyissä ammateissa tunnustetaan puoluepoliittista, jos ei suoraa sidonnaisuutta niin ainakin selkeää preferenssiä. Objektiivisuuden vaatimus, jota toimittajat usein kohtaavat tässä palautteessa, lähentelee jo toimittajalta vaadittua arvottomuutta, siis arvojen hävittämistä journalismista.

Kansalaisten vaatima objektiivisuus lähentelee jo toimittajalta vaadittua arvottomuutta, siis arvojen hävittämistä journalismista.

Elina Grundström onkin todennut, että sosiaalisessa mediassa usein vaaditaan vastuullisuuden nimissä sellaisia asioita, joita esimerkiksi journalistin ohjeissa ei luvata. Kyse on siis oletuksesta siitä, millaista journalismin halutaan olevan. Jos se ei siihen muottiin sovi, oletetaan sen olevan puolueellista.

Jo pari vuotta sitten Marko Hamilo esitti Suomen Uutisissa, että journalismia opettavat suomalaiset yliopistot ovat punavihreitä. Keväällä 2020 julkaistu Ville Mäkilän opinnäytetyö vaikutti vahvistavan monen oletukset ainakin sosiaalisessa mediassa, että journalismin opiskelijat ovat keskimääräistä arvoliberaalimpia.

Toisaalta korkeakouluopiskelijoiden arvoliberaalius yleensä ei sinänsä ole suuri yllätys: esimerkiksi Tampereen yliopiston kaikkien opiskelijoiden arvomaailmaa vuonna 2015 tutkinut TARU-hanke totesi samoin, että yliopisto-opiskelijat ovat muuta väestöä arvoliberaalimpia ja kansainvälisesti orientoituneita. Journalismin opiskelijat eivät siis erityisesti poikkea muista korkeakouluopiskelijoista.

Kritiikkiä syystä ja syyttä

Niin tutkimuksessa kuin journalismissakin tuntuu siltä, että kriittisen kansalaispalautteen määrä on kasvanut. Tieteeltä ja journalismilta odotetaan paljon, mikä on tietysti ihan oikein; aina on syytä reflektoida omia vakiintuneita käsityksiään, kun on tekemisessä tiedon tuottamisen tai välittämisen kanssa.

Etenkin yhteiskuntatieteissä usein tarkastellaan muuta maailmaa kriittisesti, mutta silti tutkijoihin itseensä kohdistuva ulkopuolinen kritiikki, joka ei ole akateemisten konventioiden mukaista, voi olla aika pysäyttävää. Niin journalisti kuin tutkijakin nojaavat voimakkaaseen sananvapauden suojaan. Tälle on tarvetta etenkin silloin, kun kyse ei olekaan enää kritiikistä, vaan jopa häirinnästä ja pelottelusta tai suoranaisesta vihasta.

Vapaa journalismi ja vapaa tutkimus tuntuisivat osuvan aika suoraan samoihin demokraattisiin ideaaleihin. Molempien toiminnassa on tiettyjä taustalla olevia arvoja, jotka helposti sitoutuvat osaksi omaa identiteettiä. Eli niin sanottu valtavirtamedia, yliopistojen tutkimus, ja liberaali demokraattinen ”valtavirtapolitiikka” omaavat tiettyjä arvopohjaisia yhtäläisyyksiä. Tutkijat, toimittajat, saati poliitikot tuskin kuitenkaan ajattelevat olevansa samassa porukassa tai samoin intressein käytännön työssään.

Syksyllä 2020 julkaistussa Helsingin yliopiston tutkimuksessa Media ja yleisön luottamuksen ulottuvuudet kiinnitettiin huomiota sekä myös huolta erityisesti yleisöjen kasvavaan epäluottamukseen ammattimaisesti tuotettua uutismediaa kohtaan. Yhtäältä kyse on maksavien yleisöjen kaikkoamisesta mutta toisaalta myös siitä, että demokratialle välttämätön kansalaisten informointi heikkenee. Tuntuisi siltä, että median uskottavuus kytkeytyy myös poliittisen järjestelmän uskottavuuteen. Samoin lienee tieteen laita.

Tuntuisi siltä, että median uskottavuus kytkeytyy myös poliittisen järjestelmän uskottavuuteen. Samoin lienee tieteen laita.

Etenkin oikeistopopulistisessa vastakkainasettelussa valtavirtaisuus muotoutuu helposti monoliittiseksi käsitteeksi, jopa vastustajaksi. Yhdysvaltojen nykypolitiikassa näkyy tästä vastakkainasettelusta jo äärimmäisiä esimerkkejä, jotka pahimmillaan näyttäytyvät salaliittoina.

Politiikasta-lehdessä julkaistiin myös alkusyksystä (2020) juttusarja, joka käsitteli nimenomaan sosiaalisen median roolin muutosta julkisen keskustelun keskeisenä alustana. Esimerkiksi Ari-Elmeri Hyvönen totesi artikkelissaan, että ”Osana muita poliittisia kehityskulkuja tämä ’julkisuuden rakennemuutos’ uhkaa demokraattisen politiikan ennakkoehtoja, kuten faktoihin perustuvaa mielipiteenmuodostusta”.

Ansaintamallien muutos

Podcastin lopussa käsitellään myös niin median kuin tieteenkin muuttuneita rahoitusrakenteita. Se, että median ansaintalogiikat ovat muuttuneet internetin myötä ei liene uutinen kenellekään, mutta myös tutkijan ”ansaintamalli” on kovin mullistunut viimeisen kymmenen vuoden aikana paljon tuloskeskeisempään suuntaan. Esimerkiksi tiedelehtien parissa tehdään tärkeää työtä, mutta sen pitkäjänteinen rahoittaminen tuntuu kovin epävarmalta.

Tiedon tarve ei siis ole lainkaan yhteiskunnassa vähentynyt lainkaan, mutta puitteet laadukkaalle ja ammattitaitoiselle tiedontuotannolle ovat muuttuneet.

Myös tutkijan ”ansaintamalli” on kovin mullistunut viimeisen kymmenen vuoden aikana paljon tuloskeskeisempään suuntaan.

Yhtäältä voidaan ajatella, että tämä on hyvästäkin, mutta toisaalta logiikan muutoksen seuraukset vaikuttavat myös toimittajien ajatteluun: mediakentän keskittyessä suomalaisissa mediataloissa on käyty viimeisen 20 vuoden aikana monet YT-neuvottelut, jolloin markkinalogiikka on tullut luokse toimituksiin monesti aika kouraantuntuvin tavoin.

Etenkin talousjournalismissa näkyy usein tiettyjen totuuksien, kuten esimerkiksi markkinoiden lainalaisuuksien melko yksipuolinen toistuminen tai toisentaminen. Siinä missä ihannekuvassaan journalismi kytkeytyy demokratiaan, talousjournalismi vaikuttaisi kytkeytyvän melko tavanomaiseen käsitykseen markkinalogiikasta.

Olli Seuri on valtiotieteiden tohtori ja entinen viestintätieteiden työelämäprofessori Tampereen yliopistossa.

Mikko Poutanen on tutkijatohtori Tampereen yliopistossa ja Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Julkaisu Tutkija ja journalisti – tiedon ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen yhteiset rajapinnat ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Mistä puhutaan kun puhutaan luottamuksesta mediaan? Vastaus voi tuntua itsestään selvältä, sillä aihetta on pohdittu viime aikoina runsaasti niin julkisessa keskustelussa kuin akateemisen tutkimuksenkin piirissä. Erityisesti yleisöjen kasvava epäluottamus ammattimaisesti tuotettua uutismediaa kohtaan on herättänyt huolta.

Luotettavaksi koettu tietoympäristö on toimivan demokratian välttämätön edellytys.

Media-alalla luottamuksen heikkeneminen on yhdistynyt huoleen maksavien yleisöjen kaikkoamisesta. Tutkijoita kehitys huolettaa ennen kaikkea siksi, että uutismedialla on keskeinen rooli tiedon välittämisessä kansalaisille. Luotettavaksi koettu tietoympäristö puolestaan on toimivan demokratian välttämätön edellytys.

Luottamus mediaan ja poliittinen vakaus ovat yhteydessä toisiinsa

Vaikka luottamusta mediaan on tutkittu paljon ja eri tavoin, tutkimuksessa on edelleen paljon avoimia kysymyksiä. Esimerkiksi luottamusta heikentävistä tai vahvistavista tekijöistä tai luottamuksen tai sen puutteen vaikutuksesta medioiden käyttöön ei ole toistaiseksi muodostunut yksiselitteistä kuvaa. Epäluottamuksen kasvu näyttäisi kuitenkin olevan kytköksissä yleisempään yhteiskunnallisten instituutioiden nauttiman luottamuksen rapautumiseen sekä poliittisen kentän epävakauteen.

Helsingin Sanomain Säätiön rahoittaman tutkimushankkeen ”Tunteet pelissä: Median auktoriteetti ja yleisön luottamus” (2019-2020) tarkoitus oli pureutua laajasti suomalaisten käsityksiin uutisista, mediasta ja journalismista. Samalla pyrimme tarkastelemaan luottamusta mediaan moniulotteisesti ja erilaisia aineistoja yhdistellen.

Epäluottamuksen kasvu näyttäisi olevan kytköksissä yhteiskunnallisten instituutioiden nauttiman luottamuksen rapautumiseen ja poliittisen kentän epävakauteen.

Tutkimuksen pääaineiston muodostivat toukokuussa 2019 ja 2020 kerätyt kyselyaineistot. Niitä täydensivät haastatteluaineistot, joihin lukeutui neljä yleisön parissa tehtyä fokusryhmähaastattelua sekä 12 media- ja viestintäalan ammattilaisille suunnattua sidosryhmähaastattelua. Lisäksi hyödynsimme tutkimukseen soveltuvaa media-aineistoa erityisesti politiikan uutisointia käsittelevistä sosiaalisen median keskusteluista.

Luottamuksen moniulotteisuus

Luottamus uutisiin ja mediaan on moninainen ja vaikeasti tutkittava ilmiö. Yksi ongelma koskee erottelua ihmisten itse ilmaiseman luottamuksen ja heidän konkreettisissa mediakäytännöissään ilmenevän luottamuksen välillä. Suurin osa suomalaisista esimerkiksi ilmoittaa kyselyissä pitävänsä iltapäivälehtiä huomattavasti epäluotettavampina uutislähteinä kuin niin sanottuja laatumedioita. Silti Iltalehden ja Ilta-Sanomien verkkopalvelut ovat maan suosituimmat uutissivustot verkossa.

Monesti ajatellaan, että uutisvälineen luotettavuutta on se, että yleisö voi luottaa sen kertomien uutisten paikkansapitävyyteen. Uutisointiin liittyy kuitenkin lukuisia harkintaa vaativia valintoja esimerkiksi uutisoitavista aiheista, näkökulmista ja lähteistä. Raportoitujen tosiasioiden lisäksi juuri nämä ammatilliset valinnat ovat yleisöjen arvioinnin kohteena.

Toimittajat itse tyypillisesti katsovat, että valintoja ohjaavat ammatilliset normit ja etiikka. Yleisöjen keskuudessa ne kuitenkin usein koetaan arvolatautuneiksi ja pahimmillaan tarkoitushakuisiksi.

Media nauttii yhteiskunnassa laajaa luottamusta niin kauan, kun tiedotusvälineiden ja niiden yleisöjen käsitykset hyväksyttävien näkemysten kirjosta vastaavat suurin piirtein toisiaan.

On myös huomioitava, että pelkkien faktojen lisäksi uutismedia esittää analyyseja, arvioita ja tulkintoja tapahtumista. Niiden myötä kullekin tiedotusvälineelle rakentuu omanlaisensa ”hyväksyttyjen” mielipiteiden ja näkökulmien kirjo. Voidaan ajatella, että media nauttii yhteiskunnassa laajaa luottamusta niin kauan, kun tiedotusvälineiden ja niiden yleisöjen käsitykset hyväksyttävien näkemysten kirjosta vastaavat suurin piirtein toisiaan.

Yhdysvalloissa, Britanniassa ja Saksassa havaittua median luottamusindikaattorien heikkenemistä viime vuosina voidaankin selittää sillä, että yhteiskunnallisen eriytymisen ja poliittisen polarisoitumisen myötä kasvava osa yleisöistä kokee valtavirtamedian näissä maissa heijastelevan heikosti omia käsityksiään siitä, mikä on tärkeää ja mitkä ovat hyväksyttäviä tapoja puhua ja ajatella yhteisistä asioista.

Suomalaisten moniselitteinen suhde mediaan

Pohjois-Euroopan maita on totuttu pitämään verrattain korkean ja vakaan yhteiskunnallisen luottamuksen maina, ja se on heijastunut myös mediaan. Ammattimainen, julkisen palvelun vahvan roolin varaan rakentunut ja poliittisesti riippumaton mediajärjestelmä on nauttinut laajaa arvostusta ja taannut samalla kansalaisten korkean medialukutaidon.

Suomessa tästä luottamuksen perinteestä on edelleen nähtävissä merkkejä. Esimerkiksi Eurobarometreissa sekä journalismin tutkimukseen erikoistuneen Reuters-instituutin vuosittaisissa kyselytutkimuksissa Suomi on 2010-luvulla sijoittunut toistuvasti kärkeen vertailtaessa uutisia ja tiedotusvälineitä kohtaan ilmaistua luottamusta maittain.

Oma tutkimuksemme vahvistaa käsitystä siitä, että yleisöt suhtautuvat varsin kriittisesti uutismediaan ja journalismiin.

Toisaalta luottamusta suoraan mittaavat kyselyt antavat usein toisistaan poikkeavia tuloksia. Kotimaassa esimerkiksi Tiedebarometrit, Elinkeinoelämän valtuuskunnan arvo- ja asennetutkimukset sekä T-Median ja Taloudellisen tiedotustoimiston Kansan arvot -kyselytutkimukset tuottavat kukin varsin erisuuntaista kuvaa suomalaisten luottamuksesta mediaan instituutiona. On ilmeistä, että kysymyksen muotoilulla, kyselyn ajankohdalla ja vastaajajoukon koostumuksella on vaikutusta tuloksiin.

Suomalaisten mediaa kohtaan yleisesti kokeman luottamuksen laajuudesta ja vahvuudesta ei siten ole yksiselitteistä kuvaa. Oma tutkimuksemme vahvistaa käsitystä siitä, että yleisöt suhtautuvat varsin kriittisesti uutismediaan ja journalismiin. Kritiikissä korostuu usein media yhteiskunnallista valtaa käyttävänä instituutiona. Valta nähdään kykynä vaikuttaa sekä kansalaisten mielipiteisiin että poliittiseen päätöksentekoon.

Yleisöjen kalastelu, klikkiotsikointi ja tunteiden manipulointi ovat usein haastateltujen mielipiteissä toistuvia mediaa kohtaan tunnetun tyytymättömyyden aiheita.

Käsitykset median suuresta vallasta johtavat luonnollisesti odotuksiin siitä, että media käyttää valtaansa vastuullisesti ja edistää yleisesti arvostettuja päämääriä. Tässä yhteydessä korostuvat usein puolueettomuuden ja tasapuolisuuden vaateet.

Median kaupallisuuden nähdään usein myös olevan ristiriidassa vastuullisen käytöksen kanssa. Esimerkiksi yleisöjen kalastelu, klikkiotsikointi ja tunteiden manipulointi ovat usein haastateltujen mielipiteissä toistuvia mediaa kohtaan tunnetun tyytymättömyyden aiheita.

Luottamus valtamediaan eriytymässä

Yleisöjen mediaa kohtaan ilmaisemasta kritiikistä huolimatta maan johtavat uutismediat nauttivat tutkimuksemme perusteella varsin laajaa arvostusta. Valtaosa kansalaisista kokee Yleisradion, MTV:n ja Helsingin Sanomat jokseenkin luotettavina uutisorganisaatioina.

Tämän ammattimaiseen journalismiin pääosin luottavan enemmistön rinnalle näyttäisi kuitenkin muodostuneen myös Suomessa pieni valtamediaa kohtaan epäluottamusta kokeva vähemmistö. Tutkimuksemme perusteella siihen kuuluu noin joka kymmenes suomalainen.

Noin joka kymmenes suomalainen kuuluu pieneen, valtamediaa kohtaan epäluottamusta kokevaan vähemmistöön.

Perinteiseen mediaan luottavien ja sitä kohtaan epäluottamusta kokevien käsitykset median toiminnasta poikkeavat merkittävästi toisistaan. Mediaa luotettavina pitävät kokevat journalismin uutisoivan asioista pääosin totuudenmukaisesti, käsittelevän erilaisia yhteiskunnallisia näkemyksiä tasapuolisesti ja toimivan riippumattomina vallankäytön vahtikoirina. Heidän skeptisyytensä mediaa kohtaan kohdistuu ennen kaikkea kaupallisen uutiskilpailun luomiin lieveilmiöihin, piilomainontaan sekä ajoittaiseen journalismin etiikasta lipsumiseen.

Epäluottamusta johtavia kansallisia uutismedioita kohtaan ilmaisevien kokemukset ovat hyvin erisuuntaisia. He näkevät huomattavasti useammin median vääristelevän totuutta, käsittelevän yhteiskunnallisia aiheita yksipuolisesti, kohtelevan politiikan toimijoita puolueellisesti ja olevan vahvasti riippuvaisia valtaa käyttävistä tahoista. Tällaiset näkemykset antavat viitteitä siitä, että myös Suomessa osa yleisöistä kokee valtavirtajournalismin edustavan yhteiskunnallisia arvoja ja päämääriä, joita he eivät tunnista omikseen.

Pysyykö Suomi korkean luottamuksen maana?

Kokonaisuutena Suomessa ei ole havaittavissa merkkejä laajamittaisesta luottamuksen romahtamisesta perinteiseen mediaan. Kriittisten yleisöjen ilmaisema tyytymättömyys muistuttaa kuitenkin siitä, että skeptisyys ja varauksellisuus sävyttävät usein uutisten seuraamista ja median käyttöä. Mediaa kohtaan koettu ja ilmaistu luottamus on harvoin ehdotonta.

Viimeaikainen keskustelu valeuutisista korostaa nykyisten verkottuneiden tietoympäristöjen epävarmuutta. Luottamus verkkoon ja sosiaaliseen mediaan onkin rapautunut useimmissa länsimaissa. Tämä voi heijastua myös ammattimaista journalismia kohtaan tunnettuun luottamukseen.

Luottamus verkkoon ja sosiaaliseen mediaan on rapautunut useimmissa länsimaissa.

Ei kuitenkaan ole väistämätöntä, että luottamus uutismediaan romahtaa verkon mukana. Sitä mukaa, kun muu verkkoympäristö koetaan aiempaa turvattomammaksi, yleisö saattaa päättää tukeutua jatkossakin nimenomaan ammattimaisiin ja vastuullisiksi kokemiinsa perinteisiin uutisorganisaatioihin. Suomessa yleisöjen luottamus uutisiin ja perinteisiin tiedotusvälineisiin ei vaikuttaisikaan viime vuosina kokeneen läheskään samanlaisia kolhuja kuin luottamus verkkoon ja sosiaaliseen mediaan.

Mediaympäristön muuttuessa on joka tapauksessa selvää, että yleisöt joutuvat yhä enemmän arvioimaan kriittisesti uutisoinnin paikkansapitävyyttä ja sen taustalla olevia tarkoitusperiä. Kansalaisten kriittistä medialukutaitoa tuetaankin nykyään aktiivisesti mediakasvatuksella.

Sitä mukaa, kun muu verkkoympäristö koetaan aiempaa turvattomammaksi, yleisö saattaa päättää tukeutua jatkossakin nimenomaan ammattimaisiin ja vastuullisiksi kokemiinsa perinteisiin uutisorganisaatioihin.

Myös toimituksissa etsitään aktiivisesti keinoja luottamuksen vahvistamiseen. Toimitustyön käytäntöjen suurempi läpinäkyvyys, faktantarkistus sekä erilaisten journalismin tekstilajien, kuten uutisen ja mielipiteen, selkeämpi erottelu toisistaan mainitaan usein keinoina yleisöjen luottamuksen vahvistamiseksi. Sosiaalisen ja aatteellisen moninaisuuden vahvistaminen toimitusten sisällä voi myös auttaa voimistamaan yleisöjen luottamusta.

Lopulta uutismedian kyky vaikuttaa itseään kohtaan koettuun luottamukseen on kuitenkin rajallinen. Avoin verkkoympäristö, mobiilit teknologiat ja sosiaalisen median palvelut edistävät mediayleisöjen hajautumista.

Mikäli yhteiskunnallista eriytymiskehitystä ei onnistuta kääntämään, epäluottamus mediaa kohtaan saattaa jatkossa voimistua myös Suomessa.

Vaikka Suomessa uutismediakenttä on edelleen hyvin keskittynyt, julkisen keskustelun polarisoituminen esimerkiksi turvapaikanhakijoihin ja ilmastonmuutokseen liittyvissä kysymyksissä osoittaa, että kansalaisten kokemusmaailmat ovat eriytyneet keskinäistä epäluottamusta ruokkivalla tavalla. Mikäli yhteiskunnallista eriytymiskehitystä ei onnistuta kääntämään, epäluottamus mediaa kohtaan saattaa jatkossa voimistua myös Suomessa.

Markus Ojala on tutkijatohtori Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa.
Minna Horowitz on yliopistotutkija Helsingin yliopiston viestinnän oppiaineessa.
Janne Matikainen on yliopistonlehtori Helsingin yliopiston viestinnän oppiaineessa.

Julkaisu Luottamuksen perinne kannattelee suomalaista mediaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Journalismille poliittisen ympäristön polarisoituminen on kaksiteräinen miekka. Yhtäältä vastakkainasetteluista on helppo tehdä myyviä uutisia. Toisaalta voimakas polarisaatio heikentää etenkin poliittisesti aktiivisten ihmisten luottamusta journalismiin, samalla kun se horjuttaa uskoa poliittisen järjestelmän toimivuuteen. Näin se syövyttää journalismin ydintä – luottamusta.

Bart Brandsma toteaa kirjassa Polarization, Understanding the Dynamics of Us Versus Them, että yksi merkki polarisaation liiallisesta voimistumista on se, että keskitietä tai maltillisuutta aletaan sietää huonosti. Ihmisiä haastetaan valitsemaan puolensa.

Keskitien kaventuminen oli selvästi nähtävissä vuoden 2019 lopun julkisessa keskustelussa, jota käytiin pääministeri Antti Rinteen eroon johtaneesta hallituskriisistä sekä ulkoministeri Pekka Haavistosta ja Al-Holin palautuksista.

Poliittisten heimojen Twitter

Seurasin Rinteen ja Haaviston tapauksista käytyä keskustelua Twitterissä oman syötteeni lisäksi #hallituskriisi ja #haavistogate -aihetunnisteiden hetkellisissä yhteisöissä. Twitter tarjoaa oivan mahdollisuuden tarkastella poliittisen julkisuuden rakentumista nykyisessä hybridissä mediaympäristössä, jossa journalismin lisäksi sosiaalisen median toimijat ovat tiedonvälittäjiä ja vaikuttavat julkiseen keskusteluun.

Palvelun käyttäjissä on paljon politiikkoja, toimittajia, asiantuntijoita ja aktivisteja – tosin viime aikoina myös anonyymien tilien määrä näyttää lisääntyneen. Tällaisessa ympäristössä polarisaatio on luonnollisesti selkeämpää kuin verkon ulkopuolella ja poliittisesti vähemmän aktiivisten ihmisten parissa. Twitterin vaikuttavuutta lisää se, että toimittajat nostavat palvelusta säännöllisesti esimerkkejä journalistiseen julkisuuteen.

Tutkija Jason Hannan kuvailee Twitteriä poliittisiin heimoihin jakautuneeksi keskusteluympäristöksi, jossa keskustelua hallitsee loukkaamisen logiikka.

Hallituspuolueisiin kuuluvien Rinteen ja Haaviston tapauksissa Twitter-heimot muodostuivat pitkälti oppositio vs. hallitus –jaon ohjaamina. Jaon ytimen muodostivat kuitenkin rajatummin kansallismieliset ja konservatiiviset perussuomalaiset sekä globaaleja arvoja edustava liberaali vasemmisto ja vihreät kannattajineen. Juuri tämä jakolinja määrittelee voimakkaimmin tämän hetkistä poliittista ympäristöä Suomessa.

Tunteet polarisaation moottorina

Polarisaation voimistumista on vaikea vastustaa, sillä me vastaan ne –ajattelumalli on sisäänrakennettu kaikkeen poliittiseen toimintaan. Kun ihminen kiinnittyy tiettyyn ryhmään, esimerkiksi puolueeseen, hän liittää ryhmään ja sen toimijoihin positiivisia arvioita. Tämä ei kuitenkaan riitä. Sen lisäksi hän alkaa määritellä ulkoryhmiä – tahoja, jollainen hän ei ainakaan ole – ja liittää niihin yleistäviä negatiivisia arvioita. Tällaista kahtiajakautumisen dynamiikkaa kutsutaan affektiiviseksi polarisaatioksi.

Sosiaalisia identiteettejä muodostettaessa eronteot ovat usein merkittävämpiä kuin samanlaisuudet. Ymmärrämme siis itseämme määrittelemällä, mitä tai keitä emme ole. Vaikka polarisaation taustalla on ideologisia näkemyseroja, sisä- ja ulkoryhmien välisten erontekojen ja niihin liittyvien tunteiden sanotaan olevan varsinainen polarisaation ajuri.

Kun ihminen liittyy tiettyyn ryhmään, hän alkaa määritellä ulkoryhmiä – tahoja, jollainen hän ei ainakaan ole – ja liittää niihin yleistäviä negatiivisia arvioita.

Affektiivinen polarisaatio on usein suurinta vaalien yhteydessä, kampanjoiden ja vaaliuutisten korostaessa poliitikkojen välisiä eroja. Myös poliittiset skandaalit lisäävät ilmapiirin ja keskustelun kahtiajakautumista.

Kevään 2019 eduskuntavaaleista ei ehtinyt kulua montaakaan kuukautta ennen Postin työmarkkinakiistan kulminoitumista. Affektiivista polarisaatiota piti yllä myös samanaikainen perusuomalaisten nousu mielipidetiedustelujen suurimmaksi puolueeksi. Rintamalinjat olivat valmiiksi virittyneet, kun Rinteen ja Haaviston tapauksista käyty julkinen keskustelu alkoi.

Trollaava Twitter ja syytökset valeuutisoinnista

Koska polarisaation olemus on vahvasti tunteisiin nojaava, keskustelu kärjistyy helposti. Näin kävi myös viime vuoden lopulla. Keskustelun sävyyn vaikuttaa toki myös käytetty kanava: Twitter on tullut tunnetuksi provosoivasta puheesta ja ylilyönneistä.

Jason Hannanin mukaan trollaaminen on yleistynyt Twitterissä niin, että siitä on jo tulossa poliittisen puheen uusi genre. Hän toteaa, että Twitterissä trollaavat kaikki: poliitikot toisiaan, kansalaiset poliitikkoja ja poliitikot kansalaisia. Trollaaminen on edennyt verkosta jopa poliittisten asiakirjojen ja aloitteiden piiriin, kuten perussuomalaisten viime joulukuussa tekemät muutosesitykset valtionbudjettiin osoittivat.

Marshall McLuhan totesi klassikkoteoksessaan Understanding Media: The Extensions of Man, että jokaisella aikakaudella on sitä dominoiva mediamuoto, jonka ymmärtäminen on avain koko kulttuurin ymmärtämiselle. Sosiaalinen media on eittämättä tätä aikakautta dominoiva media. Jos television aikakausi tuotti viihteellistä poliittista sisältöä, sisältöjen ylitarjonnalle rakentuva internet tekee politiikasta huomiokamppailua.

Twitterissä trollaavat kaikki: poliitikot toisiaan, kansalaiset poliitikkoja ja poliitikot kansalaisia.

Huomiokamppailu houkuttelee trollaamaan, sillä maltilliset puheenvuorot jäävät loukkausten varjoon. Vastaavaa kehitystä voi kuvailla myös populismin spiraalina: koska populistipuolueiden käyttämät, kärjistyksille ja vastakkainasetteluille perustuvat viestintäkeinot ovat osoittautuneet tehokkaiksi, myös muut tahot ottavat niitä lisääntyvästi käyttöönsä.

Huomiokamppailu, tunteet ja populismin spiraali selittävät, miksi Rinteen ja Haaviston tapausten yhteydessä suomalaista uutismediaa kuvailtiin karkeilla termeillä ja syytettiin esimerkiksi valeuutisoinnista, agendajournalismista tai salaliitoista.  Samoin ne selittävät, miksi perinteisten populistitahojen lisäksi näiden syytösten kirjoittajissa oli myös varsin asiantuntevina pidettyjä keskustelijoita tutkijoista ja viestinnän ammattilaisista hallituspuolueiden poliitikkoihin.

Sen sijaan huomiokamppailu tai trollaavan viestintätyylin yleistyminen eivät vielä selitä, miksi Rinteen ja Haaviston tapauksissa juuri journalismista tuli kritiikin kohde molemmissa leireissä. Tämän ymmärtämiseksi on tarkasteltava viestinnän vastaanotosta polarisoituneessa ympäristössä tehtyä tutkimusta.

Hostile media -ilmiö ja vastaanoton vääristymät

Tutkija Robert Vallone kumppaneineen selvittivät 1980-luvulla uutisten vastaanottamisen vinoutumista tutkimalla, miten vahvasti Israelin ja arabien puolelle asemoituneet opiskelijat tulkitsivat Beirutin veriteoista kertovia tv-uutisia. Tutkimukseen osallistuneiden ryhmien väliset suhteet olivat jännitteiset ja polarisoituneet.

Ehkä hieman yllättävästi molemmat opiskelijaryhmät pitivät samoja näkemiään uutisia puolueellisina, vastapuolen kannalta edullisina ja itselleen epäedullisina. Tutkijat nimesivät havaintonsa hostile media –ilmiöksi ja sitä on viestinnän tutkimuksessa tarkasteltu siitä lähtien.

Hostile media –ilmiöstä tehdyt havainnot auttavat ymmärtämään, miksi Rinteen ja Haaviston tapauksissa osa oppositiosta näki journalismin ajavan ”vihervasemmistolaista” agendaa samaan aikaan kun osa hallituksen tukijoista oli yhtä vakuuttunut uutismedian ”persuuntumisesta”.

Vallonen ja kumppaneiden mukaan vastaanottaja tulkitsee helposti uutisen olevan puolueellinen ja omalle kannalleen haitallinen, jos uutinen käsittelee hänelle tärkeää, omakohtaista ja hänen identiteettiinsä liittyvää asiaa.

Koska uutismedia on keskeinen poliittisen skandaalin käsikirjoittaja, polarisoituneessa ympäristössä molemmat leirit kiinnittävät erityistä huomiota sen toimintaan. Puolueellisina pidettyjen uutisten pelätään etenkin vaikuttavan suuren yleisön mielipiteisiin ja muuttavan niitä omalle kannalle epäedullisiksi. Tätä pelkoa motivoi niin sanottu third person effect: ihmiset uskovat usein informaation vaikuttavan johonkin toiseen enemmän kuin itseensä.

Hostile media –ilmiöstä tehdyt havainnot auttavat ymmärtämään, miksi Rinteen ja Haaviston tapauksissa osa oppositiosta näki journalismin ajavan ”vihervasemmistolaista” agendaa samaan aikaan kun osa hallituksen tukijoista oli yhtä vakuuttunut uutismedian ”persuuntumisesta”.

Mitä voimakkaampia ovat ryhmien väliset jännitteet, sitä enemmän hostile media -ilmiö vaikuttaa tulkintoihin ja motivoi poliittista toimintaa. Ihmiset pyrkivät julkisuuteen haastamaan uutismedian piirtämään kuvaa skandaalin tapahtumista ja osoittamaan journalismin asenteelliseksi.

Polarisoituneessa ympäristössä myös muut viestintää vinouttavat psykologiset mekanismit voimistuvat. Tällainen mekanismi on esimerkiksi vahvistusharha, joka ohjaa ihmisen valikoimaan informaatiota, joka tukee hänen aiempia käsityksiään ja maailmankuvaansa. Jos mediankäyttäjä kuitenkin törmää käsityksensä haastavaan sisältöön, hän tapaa lukea sen tavanomaista tarkemmin. Siksi hän usein arvioi jälkikäteen tällaisten tekstien määrän todellista suuremmaksi.

Mitä kiinteämmin henkilö samaistuu viiteryhmäänsä ja mitä suurempia ovat vastakkainasettelut sisä- ja ulkoryhmien välillä, sitä vääristyneempiä ovat käsitykset ulkoryhmään kuuluvista.

Hostile media -ilmiö osoittaa, että polarisaatio ja poliittiset intohimot tuottavat miltei poikkeuksetta tulkinnan vääristymiä. Mitä kiinteämmin henkilö samaistuu viiteryhmäänsä ja mitä suurempia ovat vastakkainasettelut sisä- ja ulkoryhmien välillä, sitä vääristyneempiä ovat käsitykset ulkoryhmään kuuluvista.

Tästä syystä esimerkiksi politiikantutkijat Mathew Levendusky ja Neil Malhotra puhuvat valheellisesta polarisaatiosta (false polarization): ihmisten käsitykset erimielisyyksien suuruudesta ovat lopulta suurempia kuin varsinaiset erimielisyydet heidän välillään.

Uudet teemat solahtavat kahtiajaon uomaan

Hostile media -ilmiö auttaa ymmärtämään Twitterissä esitetyn journalismikritiikin ongelmallisuutta. Polarisoitunut ympäristö synnyttää helposti kritiikkiä, jossa yksittäistä juttua, toimittajaa tai vaikkapa otsikkoa käytetään esimerkkinä siitä, että uutismedia toimisi omaa poliittista viiteryhmää vastaan. Joskus relevantistakin havainnosta  tehdään aivan liian laajoja yleistyksiä.

Näin kävi esimerkiksi Haaviston tapauksessa: kritiikki politiikan journalismin politisoitumisesta kumpusi itse asiassa pitkälti yhden toimittajan, Ilta-Sanomien Timo Haapalan, Twitter-toiminnasta.  Haapalan twiittejä, hänen kolumnejaan ja varsinaisia uutistekstejä luettiin tekemättä välttämättä eroa lajityyppien välille. Tunnetun toimittajan some-brändin ja politiikan journalismin rajat sekoittuivat.

Koska vahvasti jakautuneessa ympäristössä tekstejä tulkitaan omaksutun leirin ohjaamina, myös uusi teema, kuten vaikkapa meneillään oleva korona-kriisi, solahtaa kiusallisen helposti valmiin vastakkainasettelun asetelmaan. Aitojen ratkaisujen hakeminen tai neuvotteleva, parhaita argumentteja arvostava keskustelu on tällaisessa ympäristössä miltei mahdotonta.

Esitettyjä mielipiteitä luokitellaan niiden esittäjien mukaan. Keskustelua vaikeuttaa keskitien kaventuminen ja kummankin leirin pyrkimys vetää puolelleen ne, jotka eivät siellä vielä selkeästi ole.

Aiheellista vai aiheetonta journalismikritiikkiä?

Politiikan toimittajat letkauttavat toisinaan, että uutinen on tasapuolinen, jos sitä kritisoidaan vasemmalta ja oikealta. Näin ei tietenkään ole.

Twitterissä esitetty kritiikki journalismin ”vihervasemmistolaisuudesta” ja ”persuuntumisesta” ei ole merkki siitä, että journalismi olisi käsitellyt Rinteen ja Haaviston tapauksia tasapuolisesti tai hyvin. Päinvastoin, on todennäköistä, että tapauksia käsittelevästä journalismista löytyy kosolti aiheellista kritisoitavaa.

Journalismin tutkimuksessa kaikkien mediatekstien ajatellaan rakentuvan valintojen tuloksena ja heijastelevan ideologioita, arvoja ja kulttuurisia stereotypioita. Vinoumien ja merkityksenantojen paikallistaminen edellyttää kuitenkin uutissisältöjen tarkkaa analyysiä. Sellaista Rinteen tai Haaviston tapauksia käsittelevästä journalismista ei ole vielä tehty.

Ennen tällaisen tutkimuksen ilmestymistä polarisaation näkökulma auttaa ymmärtämään Twitterissä esitetyn kritiikin ja hybridin politiikan julkisuuden ongelmallisuutta. Se myös haastaa mediataloja pohtimaan, miten kriittistä politiikan journalismia olisi mahdollista tehdä vahvistamatta poliittisen ympäristön kahtiajakoa.

Ristiriitojen korostaminen nähdään helposti eräänlaisena journalistisen jutun perusrakenteena.

Esimerkiksi Ilta-Sanomien Haapala näytti tietoisesti lietsoneen kuohuntaa ympärillään. Provosoivat twiitit varmasti lisäsivät hänen juttujensa lukijamääriä, mutta ammattimaisen journalismin kannalta tällainen toiminta on lyhytnäköistä. Mediankäyttäjien luottamuksen säilyttäminen on ammattimaisen uutistuotannon perusedellytys.

Ongelmaa ei ole tietenkään syytä henkilöidä yhteen toimittajaan. Iltapäivälehden toimittajan sometus voidaan nähdä eräänlaisena karikatyyrina journalismin itseymmärryksestä ja uutiskriteereistä, joiden ytimessä ovat konfliktit ja vastakkainasettelut. Ristiriitojen korostaminen nähdään helposti eräänlaisena journalistisen jutun perusrakenteena.

Yhteiskuntavastuuta tuntevan ja omasta liiketoiminnastaan huolehtivan journalismin tulisi kuitenkin vastakkainasettelun vahvistamisen sijaan löytää tapoja tunnistaa ja vahvistaa keskitien asemaa poliittisessa julkisuudessa. Se ei tarkoita kritiikitöntä tai hampaatonta journalismia, vaan päinvastoin – jännitteitä, argumentteja ja perusteluja paremmin esiintuovaa ja moniäänistä uutistuotantoa.

Elina Tolonen on tutkija Journalismin, viestinnän ja median tutkimuskeskus Cometissa, Tampereen yliopistossa. Hänen väitöskirjatutkimuksensa käsittelee luottamuksen rakentumista journalismiin ongelmallisen tiedon aikakaudella.

Julkaisu Journalismi, hallituskriisit ja polarisaation ilkeä kierre ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.