Suomessa on ollut jo pitkään käynnissä kehitys, jossa julkisia palveluita kouluista poliisilaitoksiin ja terveysasemiin keskitetään suurempiin kaupunkeihin. Myös päätösvaltaa on keskitetty alueellisesti laajemmille yksiköille eli hyvinvointialueille. Tämä on johtanut kuntien päätösvallan kaventumiseen.

Samaan aikaan Suomessa käydään vilkasta keskustelua hyvinvointivaltion tulevaisuudesta. Monet poliitikot ja viranhaltijat ovat ehdottaneet hyvinvointivaltiosopimuksen uudelleenajattelua tilanteessa, jossa väestö vanhenee ja talouskasvu sakkaa.

Etäisyyden politiikka -tutkimushankkeessa tarkastelemme, mitä poliittisia seurauksia kasvavalla etäisyydellä valtion ja kansalaisen välillä on. Päätökset palveluverkosta ja valtion alueellisesta läsnäolosta nähdäänusein ainoastaan talous- ja tehokkuuskysymyksinä, jolloin julkisten palveluiden luonne valtion ruumiillistumana jää pimentoon. Vaikka niin kunnat, hyvinvointialueet kuin valtiokin tuottavat julkisia palveluja, ne ovat lopulta riippuvaisia valtion julkisista rahavirroista.

Valtion ja kansalaisen välinen etäisyys

Valtion etäisyys kansalaiseen ei ole uusi kysymys. Ajatus valtion ja kansalaisen välisen etäisyyden luonteesta ja oikeasta mitasta on yhteiskunnallisen ja poliittisen ajattelun lävistävä teema. Eri poliittiset traditiot ovat pyrkineet hahmottamaan sitä eri tavoin.

Konservatiivista ja nationalistista ajattelua kansalaisen ja valtion välisestä suhteesta on värittänyt ideaali lähenemisestä tai jopa yhteensulautumisesta. Filosofi Thomas Hobbes esitti 1600-luvulla, että kansalaisten – tai hobbesilaisittain “alamaisten” – tulee sulautua osaksi valtiota niin, ettei kansalaisen ja valtion poliittista tahtoa ja etua enää pysty erottamaan toisistaan. Valtion ja kansalaisen välillä ei näin olisi edes läheisyyttä vaan ne kietoutuisivat yhteen.

Vuonna 2020 kuollut konservatiiviajattelija Roger Scruton on esittänyt ajatuksia siitä, että valtio ja kansalainen muodostavat historiallisen tapojen ja perinteiden jatkumon suhteessa toisiinsa ja valtio toimii ikään kuin kansalaisen identiteetin takaajana, jopa ystävänä tai perheenjäsenenä.

Ajatus valtion ja kansalaisen välisen etäisyyden luonteesta ja oikeasta mitasta on yhteiskunnallisen ja poliittisen ajattelun lävistävä teema.

Toisaalta liberaalit ajattelijat, joiden ajatuksista länsimaiset demokratiat monella tavalla ammentavat oikeutusta, ovat tarkastelleet asiaa toisin. Liberaali traditio on yhteiskuntafilosofiassa usein perustunut vastakkainasettelulle valtion ja kansalaisen välillä. Toisin sanoen valtioon on suhtauduttu epäilevästi.

Koska liberaalit näkevät, että yksilöllä on laajat vapausoikeudet ja oikeus päättää oman elämänsä kulusta, on etäisyys kansalaisen ja valtion välillä myönteinen asia. Näin on varsinkin silloin, jos valtion suuri vaikutus uhkaa kansalaisen – eli liberaalin “yksilön” – omien vapauksien toteutumista.

Filosofi Isaiah Berlinin tunnettu jako positiivisiin ja negatiivisiin vapauksiin onkin ollut varsin vaikutusvaltainen. Yksinkertaistaen liberaalit ovat ajatelleet, että valtio negatiivisessa mielessä suojelee kansalaistensa vapausoikeuksia, mutta sen ei tule antaa positiivisessa mielessä vaikuttaa siihen, kuinka ihmiset elävät elämäänsä tai siihen, mitä ihmiset pitävät tärkeänä.

Filosofiset riidat valtion etäisyydestä kansalaiseen typistyvät kysymykseen valtion olemuksesta ja oikeutuksesta. Liberaaleja ja nationalistisia tai jopa totalitaristisia näkemyksiä valtion ja kansalaisten suhteesta on helppo asettaa vastakkain. Asetelma mutkistuu kuitenkin huomattavasti, kun tuomme kuvaan Pohjoismaissa tärkeät kysymykset hyvinvointivaltiosta ja demokratiasta.

Etäisyys ja läheisyys hyvinvointivaltiossa

Hyvinvointivaltiota voidaan karkeasti ottaen tarkastella ikään kuin hybridinä liberalismin yksilökeskeisemmän ja toisaalta nationalismin tai jopa sosialismin yhteisöllisemmän valtiokäsityksen välillä. Hyvinvointivaltiossa valtiota ei kuvitella ainoastaan yksilön vapauksia uhkaavana jättiläisenä vaan myös turvallisuutta ja hyvinvointia luovana toimijana.

Hyvinvointivaltioon kuuluminen takaa kansalaiselle huomattavia etuoikeuksia, mikä sitouttaa kansalaisia poliittiseen yhteisöön syvemmällä tasolla. Hyvinvointivaltion ideaalikansalaisen kuvaan on tutkijoiden mukaan lisätty klassisten nationalististen määreiden lisäksi myös ajatuksia hoivasta ja solidaarisuudesta toisia kansalaisia kohtaan.

Hyvinvointivaltion läsnäolo syntyy jatkuvasta tietoisuudesta siitä, että jos elämä, terveys tai turvallisuus uhkaa järkkyä, valtion muodostama yhteisö tulee tueksi.

Taloushistorioitsija ja sosiologi Karl Polanyi muotoili Great Transformation -kirjassaan 1940-luvulla ajatusta siitä, että sosiologi Max Weberinkin analysoimaan valtion modernisoitumiseen liittyvä talouden irtautuminen valtiosta luo tilanteita, joissa talousjärjestelmä uhkaa yhteisöjen elinehtoja. Näissä tilanteissa valtion tulee suojella yhteisöjä talousjärjestelmän ylilyönneiltä uudelleenjakamalla resursseja valtion sisällä.

Samantyyppinen ajattelu löytyy hyvinvointivaltion oikeutuksen taustalta. Hyvinvointivaltioissa valtio ei siis ole alati läsnä tai tunkeudu pakottavalla tavalla ihmisten elämiin autoritaaristen valtiojärjestelmien tapaan.

Voisi väittää, että hyvinvointivaltion läsnäolo syntyy jatkuvasta tietoisuudesta siitä, että jos elämä, terveys tai turvallisuus uhkaa järkkyä, valtion muodostama yhteisö tulee tueksi. Vaikka valtio saattaa olla käytännössä vain pistemäisesti läsnä ihmisen elämässä – esimerkiksi työttömyyden, kouluttautumisen tai sairauden aikana – sen muodostama turva seuraa ihmistä koko elämän läpi.

Tällainen odotus värittää siis hyvinvointivaltion kansalaisen valtiosuhdetta. Tässä mielessä valtion eri palveluverkon osia ja niiden läsnäoloa ihmisen elämässä voidaan tarkastella ikään kuin valtion suojelulupauksen toteutumisena.

On kuitenkin huomioitava, että julkiset palvelut ruumiillistavat samaan aikaan myös julkisen vallan oikeutusta. Kohtaamisissa julkisten palveluiden kanssa valtion suojelulupaus ja julkisen vallan oikeutus kohdataan yhtenä ja samana osana valtion arkista, jokapäiväistä todellisuutta.

Etäisyys ja läheisyys demokratiassa

Toisaalta länsimaiseen demokratiaan – joka Suomessa elää rinta rinnan hyvinvointivaltioajatuksen kanssa – kuuluu olennaisesti myös ambivalentti suhde valtion ja kansalaisen etäisyyden ja läheisyyden välillä. Monet ajattelijat kuten Pierre Rosanvallon ovatkin demokraattisesta näkökulmasta kritisoineet ajatusta siitä, että nykyaikaisissa valtioissa kansalaiset odottavat valtiolta liiallista läheisyyttä.

Demokraattisten valtioiden voi odottaa toimivan myös universaalisti eli ajatellen koko yhteisön hyvää hieman kuten filosofi Jean-Jacques Rousseau painotti Yhteiskuntasopimus-teoksessaan jo 1700-luvulla. Ajatus siitä, että valtion tulisi kuulla juuri minua ja huomioida kaikki minun tarpeeni on Rosanvallonin mukaan demokratian irvikuva, jossa demokratian universaali puoli unohtuu.

Ajatus on helppo yhdistää yksilökeskeiseen kulttuuriin, mutta samansuuntaisia kriittisiä puheenvuoroja on kuultu myös populismin ja totalitarismin tutkijoilta, jotka ovat painottaneet sitä, kuinka populistiset johtajat ratsastavat tyytymättömien ihmisryhmien tunteilla.

Vaikka demokratiaan kuuluu universaalius, demokratian tulee kuitenkin aidosti edistää niitä tarpeita ja haluja, joita valtion kansalaiset pitävät mielekkäinä.

Yksi keskeinen tunne on juuri kokemus siitä, että julkinen valta on laiminlyödyt heidät ja jättänyt oman onnensa nojaan. Tutkijat ovat painottaneet kuinka populistinen ja itsevaltainen johtaja puhuu kansalaiselle suoraan ja välittömästi, jolloin kansalaisten halutaan kokevan, että juuri heidän tunteensa ja ongelmansa tulevat nähdyksi.

Toisaalta tutkijat ovat filosofi Michel Foucault’n ajatteluun viitaten puhuneet siitä, kuinka byrokratisoituva ja taloudellistava nykyvalta toimii enenevässä määrin etähallintana, jossa päätöksiä tehdään keskitetymmin talousmetriikkaan perustuen. Tällöin keskitetysti valittuja ja määriteltyjä mittareita, jotka esimerkiksi koskevat jonkin julkisen palvelun taloudellista kannattavuutta tai tehokkuutta ulotetaan koskemaan yhteiskunnan osia, jotka eivät ole olleet mukana suoraan päättämässä näistä.

Esimerkiksi kunnan pelko kriisikuntamenettelyyn joutumisesta voi hieman etähallinnan tavoin vaikuttaa siihen, kuinka kunnassa tehdään päätöksiä julkisista palveluista. Etähallinnan mukainen teknokraattinen vallankäyttö on kuitenkin tietynlaisessa kitkassa demokratian perustavanlaatuisten normatiivisten edellytysten kanssa. Ihmisten demokraattiset halut jyrätään ulkoisilla perusteluilla.

Demokratian keskeinen ajatus autonomiasta tukeekin väitettä siitä, ettei demokratian tule sallia liian suurta etäisyyttä valtion ja kansalaisten välillä. Vaikka demokratiaan kuuluu universaalius, demokratian tulee kuitenkin aidosti edistää niitä tarpeita ja haluja, joita valtion kansalaiset pitävät mielekkäinä. Ristiriita universaalin ja partikulaarisen eli yleisen ja erillisen välillä on demokratialle ominainen ja jatkuva.   

Julkiset palvelut kahden universaalin puristuksessa

Julkisten palveluiden supistamista ja päätöksenteon keskittämistä voi siis tarkastella hyvinvointivaltioon kytkeytyvien odotusten lisäksi myös demokraattisesta näkökulmasta.

Palveluverkon supistuminen kohdistuu erityisesti harvaan asuttuihin seutuihin. Näillä alueilla asuu kaupungistumisesta huolimatta huomattava osa Suomen väestöstä. Haja-asutusalueilla on kuitenkin päätöksenteon keskittämisen vaikutuksena ja haja-asutusalueiden maantieteellisen levittäytymisen takia yhä vähemmän valtaa.

Palveluiden supistaminen ja keskittäminen herättää huomattavaa vastarintaa monissa kunnissa, mutta kasvava huoli valtionvelasta ja toiveet palvelujärjestelmän tehokkuudesta kasvattavat paineita keskittää palveluita entisestään.

Palveluverkkoon kohdistuvissa muutospäätöksissä joudutaan ratkaisemaan jännitettä kahden erilaisen universaaliuden välillä: hyvinvointivaltion ja demokraattisen universalismin välillä.

Palveluverkoston supistamisen ja keskittämisen taustalta löytyykin usein ajatus siitä, että on tehokkaampaa järjestää palvelut asukasmäärällisesti tiiviille alueelle, jolloin haja-asutusalueiden palveluverkosto kärsii. Palveluverkkoon kohdistuvissa muutospäätöksissä joudutaan ratkaisemaan jännitettä kahden erilaisen universaaliuden välillä: hyvinvointivaltion ja demokraattisen universalismin välillä.

Onko oikeudenmukaista tarjota samanlainen palvelurakenne kaikille hyvinvointivaltioihanteen mukaisesti? Vai pitäisikö taata palveluiden tosiasiallinen saavutettavuus niillä alueilla, joihin suuri osa väestöstä on tiivistynyt?

Onko demokraattisten ja hyvinvointivaltiollisten arvojen välillä lopulta kitkaa ja kuinka meidän tulisi ajatella talouden ja tehokkuuden roolia suhteessa näihin kysymyksiin? Etäisyyden politiikka -hankkeessa tarkastelemme muun muussa sitä, mitä näiden kysymysten ratkaisemisessa tapahtuu valtion ja kansalaisen väliselle suhteelle. Kun Suomessa nyt käydään keskusteluita hyvinvointivaltiosopimuksen uudelleenmuotoilusta, on siis tärkeä huomioida sekin, että palvelut myös omalta osaltaan kannattelevat valtion oikeutusta harteillaan.

VTT Mattias Lehtinen toimii tutkijatohtorina ”Etäisyyden politiikka” -hankkeessa Tampereen yliopistolla. Lehtinen on ollut Politiikastan toimituskunnan jäsen vuosina 2023–26.

Artikkelin kuvituskuva: Kieran Sheehan / Unsplash

Julkaisu Julkiset palvelut ja etäisyyden politiikka ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.