Alkusyksyllä 2022 Suomen pääministeri Sanna Marinista (sd.) levinneet juhlimisvideot täyttivät mediatilaa usean viikon ajan. Kohussa synnytettyihin mielikuviin ja sanavalintoihin voi törmätä edelleen Marinia koskevien uutisten ja sosiaalisen median päivitysten kommenttikentissä.

Professori Inari Sakin ja yliopistonlehtori Jari Martikaisen tutkimus on aiemmin tuonut esille, että erityisesti anonyymeilla keskustelufoorumeilla Mariniin kohdistuu erittäin räikeää naisvihaa. Myös pääministerin vapaa-ajan viettoa koskenut kohu sai tilaa kansainvälisillä uutissivustoilla nimenomaan misogynian oppikirjaesimerkkinä.

Kotimaisessa mediaympäristössä näkökulmat sen sijaan jakautuivat. Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin sekä viestinnän asiantuntija Katleena Kortesuo kiistivät ajatuksen, että Marinin bilekohun kommentoinnissa olisi mitään misogyynista. Perinteisen median keskusteluohjelmissa muistutettiin, että yhtä lailla miespoliitikkojen rentoon ja “epävaltiomiesmäiseen” käytökseen on vastattu kovin sanoin.

Professori Anu Koivunen korosti sukupuoleen liittyvien kysymysten olevan paljon monisyisempiä kuin se, onko miespoliitikkoja kohdeltu samalla tavalla.

Myös viestintäkonsultti Suvi Auvinen katsoi, ettei kohusta tulisi tehdä sukupuolikysymystä. Sen sijaan hänen mukaansa tulisi kritisoida tapaa, jolla verkon anonyymin sivuston ryöpytys nousi perinteisiin medioihin.

Professori Anu Koivunen puolestaan totesi, että keskustelussa käytiin rajanvetoa siitä, mikä on naispoliitikolle suotavaa käytöstä. Hän korosti sukupuoleen liittyvien kysymysten olevan paljon monisyisempiä kuin se, onko miespoliitikkoja kohdeltu samalla tavalla.

Juhlintakohusta virinneessä julkisessa keskustelussa jäi kuitenkin epäselväksi, mitä misogynialla ja naisvihalla itse asiassa tarkoitetaan. Keskustelun ongelmana olikin, että sen tärkeimpiä käsitteitä – misogyniaa, naisvihaa ja seksismiä – käytettiin sekaisin ja usein liian kapeasti. 

Mariniin kohdistuvan kommentoinnin ymmärtämiseksi on tärkeä selventää erityisesti misogynian määritelmää. Siten on mahdollista tunnistaa misogyynisia puheenvuoroja paremmin myös jatkossa.

Misogynian moninaiset tunteet

Misogynia määritellään yleensä seksismin muodoksi. Seksismillä tarkoitetaan jyrkkään sukupuolieroon perustuvia ja yksinkertaistettuja, stereotyyppisiä käsityksiä miehistä ja naisista sekä heille kuuluvista tyypillisistä ominaisuuksista, kyvyistä ja taipumuksista.

Tämän lisäksi seksismille on ominaista, että stereotypioita käytetään osoittamaan, perustelemaan ja ylläpitämään sukupuoleen perustuvia hierarkioita ja toisten alempaa asemaa. Seksismin alakategoriana misogynia siis sisältää oletuksen, että naiset ovat miehiä alempiarvoisia.

Misogynia viittaa laajempaan asenteiden, tunteiden ja toimintamekanismien kokonaisuuteen, jota ylläpidetään erilaisten tunnereaktioiden, ilmausten ja perusteluiden avulla.

Vaikeus tunnistaa misogyniaa johtuu osaksi sen kapeasta suomenkielisestä sanakirjamääritelmästä. Suppeassa merkityksessä misogynia ymmärretään naisvihaksi: etuliite miso- juontuu kreikan vihaamista tarkoittavasta sanasta (misos), ja termin loppuosa viittaa naista tai vaimoa tarkoittavaan sanaan (gynē). Määritelmä on kuitenkin rajallinen – se ei tavoita ilmiötä kokonaisuutena eikä niitä moninaisia tunteita, joita misogyniaan vihan lisäksi sisältyy.

Nykytutkimuksessa misogynialla ei tarkoitetakaan ainoastaan naisiin kohdistuvia vihanpurkauksia.  Siksi myöskään Marinin juhlavideoiden nettikommentointia ei voi sivuuttaa toteamalla, etteivät kaikki hänen sosiaalisen median kuvastoaan kritisoineet ihmiset tietenkään vihaa naisia. Misogynia viittaa laajempaan asenteiden, tunteiden ja toimintamekanismien kokonaisuuteen, jota ylläpidetään erilaisten tunnereaktioiden, ilmausten ja perusteluiden avulla.

Näin kuvailtuna misogynian käsite on vielä varsin laaja, mutta ilmiöstä voi saada otteen analysoimalla tarkemmin misogynian ominaispiirteitä. Lisäksi on tärkeää kysyä, minkälaisten tunteiden avulla misogynia toimii. Vaikka misogyniaa ei tule ymmärtää vain yksittäisen ihmisen asenteista ja reaktioista kertovana ilmiönä, henkilökohtaisesti koetut tunteet vihasta ja raivosta halveksuntaan ja inhoon ovat olennainen osa misogyniaa.

Misogynian eri muodot pääministerin juhlintakohussa 

Misogynian eri ulottuvuudet limittyvät usein toisiinsa, ja ne voivat ilmetä joko yhdessä tai erikseen. Yksi tapa ryhmitellä misogynian eri puolia on erottaa toisistaan vihamielisiin tunteisiin perustuva ja halveksuva misogynia. 

Näiden lisäksi misogynialle on ominaista kaksijakoiset käsitykset naisista sekä pyrkimys ”asettaa naiset takaisin paikalleen”. Seuraavassa käsittelen tarkemmin näitä neljää misogynian osa-aluetta – vihamielisyyttä, halveksuntaa, kaksijakoisuutta ja paikoilleen palauttamista – Mariniin kohdistuvan kommentoinnin kannalta.

Ensinnäkin misogynia voi saada aggressiivisiin tunteisiin perustuvia muotoja. Tämänkaltaiset tunteet, kuten ärtymys, viha ja raivo, aktivoivat ja kertovat jonkin tärkeänä pidetyn asian puolustamisesta tai sosiaalisen aseman menettämisestä. Misogyniassa yksi vihareaktion tehtävistä onkin puolustaa totuttua ja luonnollisena pidettyä sosiaalista asemaa, jota naisten vahvistuneen yhteiskunnallisen statuksen ajatellaan uhkaavan. Akateemisissa tutkimuksissa on tuotu esille, että epäoikeudenmukaisuuden tunne ja pelko oman sosiaalisen aseman menettämisestä ovat tyypillisiä misogynialle.

Toiseksi misogynia voi ilmetä vihantunteen ohella halveksuntana ja epäinhimillistämisenä. Epäinhimillistäminen perustuu näkemyksiin, joiden mukaan naiset eivät ole täysin ihmisiä ja ihmisarvoisia. Usein epäinhimillistämiseen kuuluu myös esineellistämistä ja seksualisointia. Esimerkiksi anonyymilla Ylilauta-keskustelufoorumilla Mariniin viitataan usein hyvin halventavin sanankääntein pelkkänä seksiobjektina.

Ensinnäkin misogynia voi saada aggressiivisiin tunteisiin perustuvia muotoja. Tämänkaltaiset tunteet, kuten ärtymys, viha ja raivo, aktivoivat ja kertovat jonkin tärkeänä pidetyn asian puolustamisesta tai sosiaalisen aseman menettämisestä.

Tämän lisäksi halveksuvaan misogyniaan voi liittyä myös inhoa ja feminiinisen pelkoa, joita tuetaan myyteillä, vihjauksilla ja vitseillä naisten kontrolloimattomuudesta, pinnallisuudesta, synnynnäisestä pahantahtoisuudesta, moraalittomuudesta ja likaisuudesta. 

Esimerkiksi Perussuomalaisten tuottama videosarja ”Pahan noidan pauloissa” pelaa tämänkaltaisella vihjauksella: kampanjan kohderyhmä ymmärtää välittömästi, keneen lorun mystisellä pahalla noidalla viitataan ja keiden annetaan ymmärtää olevan hänen pauloissaan.

Kolmanneksi misogynialle on ominaista kaksijakoisuus, josta myös tekstin alussa mainittu Sakin ja Martikaisen tutkimus huomauttaa. Naisia on kautta aikain jaoteltu huoriin ja pyhimyksiin, täysin syntisiin ja täysin siveellisiin hahmoihin. Misogyniaan kuuluu, että rajanylitykset kategorioiden välillä herättävät tunnereaktioita raivosta kuvotukseen.

Marinin juhlintakohun jälkeen sosiaalisen median kommenttikentistä on löytynyt lukematon määrä postauksia, joissa pääministeriin viitataan vain ja ainoastaan Instagram-kuningattarena, narkkarina tai epäkypsänä tyttönä. Toisaalta Marinin siis toistetaan olevan vain tyhjä julkkis ja bilettäjä, mutta – ristiriitaista kyllä – hänen kerrotaan olevan myös manipuloiva, kultin ympärilleen kerännyt noita ja koko kansakuntaa uhkaava toimija.

Paikoilleen palauttaminen ja tyyli

Neljäs misogynian piirteistä on pyrkimys palauttaa naiset ”takaisin paikalleen”.  Tällä tarkoitetaan tekoja ja ilmauksia, joiden tarkoituksena on osoittaa, minkälaisissa tehtävissä ja asemassa naisten tulisi yhteiskunnassa olla. 

Misogyniaa sosiaalisten ympäristöjen kannalta tutkinut Kate Manne on esittänyt kirjassaan, että misogyynisilla ympäristöillä on kaksi ominaispiirrettä. Ensinnäkin niissä korostuu pyrkimys palauttaa paikalleen sellaiset naiset, jotka jollain tavoin rikkovat sukupuolittunutta ja hierarkkista järjestystä. Toiseksi misogyyniselle ympäristölle on tyypillistä kontrolloida, miten tuota paikkaa tulisi ilmentää. Toisin sanoen kysymykset tyylistä nousevat voimakkaasti esille.

Näissä tapauksissa tavoitteena ei ole muuttaa yhteiskuntaa sellaiseen suuntaan, jossa eri taustoista tulevat, eri tyyliset ja eri tavoin feminiiniset tai maskuliiniset ihmiset voisivat olla hyväksytysti valtionjohtajia.

Myös Marinin vapaa-ajanviettoon kohdistuneessa kohussa sekä kollektiivinen paikoilleen asettaminen että tyyliseikat olivat olennaisia. Siinä missä verkon keskustelufoorumeilla paikoilleen palauttaminen tapahtui vahvojen tunnereaktioiden kyydittämänä, perinteisissä medioissa samaa tehtiin tyynesti. Lukuisissa keskusteluohjelmissa pohdittiin pääministerin arvokkuutta, mikä väistämättä liittyy kysymyksiin sopivista eleistä ja ulkoisesta käytöksestä. 

Tuore esimerkki paikoilleen palauttamisesta löytyy eduskunnan käytävältä kuvatulta videolta, jossa kansanedustaja toteaa haastattelun päätteeksi: ”Kasvamaan tällainen pääministeri pitää laittaa.”

Näissä tapauksissa tavoitteena ei ole muuttaa yhteiskuntaa sellaiseen suuntaan, jossa eri taustoista tulevat, eri tyyliset ja eri tavoin feminiiniset tai maskuliiniset ihmiset voisivat olla hyväksytysti valtionjohtajia.

Paikoilleen palauttaminen pikemminkin lujittaa totunnaisia valtasuhteita, joista jotkut hyötyvät enemmän kuin toiset.

Tässä mielessä misogynia kietoutuu poliittisiin motiiveihin: paikoilleen asettaminen sisältää vaatimuksen palauttajien oman aseman vahvistamisesta tai tukemisesta. Tämän ei kuitenkaan uskota tapahtuvan yhteiskuntaa tai sen rakenteita muuttamalla vaan pitämällä hierarkioista kiinni. Toivottu asema halutaan siis saavuttaa nykyisten sosiaalisten rakenteiden sisällä.

Kysymys tyylistä

Juhlintakohun yhteydessä myös kysymys pääministerin tyylistä nousi voimakkaasti esille. Keskustelua käytiin kiivaimmin siitä, miten valtionjohtajan tulisi käyttäytyä, myös vapaa-ajallaan, pitääkseen yllä instituution arvokkuutta. Tyylin kysymykset liittyivät tekemisen tapaan, sosiaaliseen makuun ja käytöksen laatuun.

Esimerkkejä löytyy runsaasti: tyylin merkitys korostui kritisoidessa feminiinistä tapaa, jolla Marin poseeraa kameralle sekä moittiessa rahvasta makua, josta taustalla soivan musiikin ajateltiin kertovan. Erityisesti paheksuttiin sitä, minkälaisten ihmisten kanssa pääministeri vapaa-aikaansa viettää. Juhlaporukan tyyliä pidettiin ylipäätään sopimattomana pääministerille ja johtajalle. Kohu herätti siis kysymyksiä paitsi valtionjohtajan eleistä ja käytöksestä myös ystäväpiirin laadusta.

Yksi kohun johtopäätöksistä oli, ettei Marinin juhlimisen julkinen paheksunta johtunut niinkään siitä, että kuvat pääministerin yksityiselämästä vuosivat julkisuuteen. Ennemminkin ärtymystä herätti tietyn tyylisen ja eleisen yksityisyyden ryöpsähtäminen väärään kontekstiin.

Julkisessa keskustelussa pohdittiin useaan otteeseen, voiko pääministerin eleiden laatu olla sen kaltainen kuin Instagramia käyttävällä kolmekymppisellä, taustaltaan työväenluokkaisella naisella. Videoista oli ylipäätään mahdollista herättää kohu, koska Instagramille tyypillinen, usein feminiininen ja poseeraava estetiikka ei tuntunut täsmäävän pääministerin perinteisissä medioissa muodostuneen julkisen kuvan kanssa.

Marinin juhlimisen julkinen paheksunta ei johtunut niinkään siitä, että kuvat pääministerin yksityiselämästä vuosivat julkisuuteen. Ennemminkin ärtymystä herätti tietyn tyylisen ja eleisen yksityisyyden ryöpsähtäminen väärään kontekstiin.

Skandaalin muodostumisen kannalta herkullisinta olikin aineisto, jossa tyylien katsottiin olevan räikeässä ristiriidassa Marinin aiempien julkisten esiintymisten, uskottavana pidettyjen eleiden ja perinteisen valtiomiesmäisyyden kanssa.

Tässä jaottelussa juhlinnan lisäksi myös feminiiniset eleet ja liikkeet jäävät yksityiselämän puolelle, kun taas vakavasti otettavan poliitikon julkinen rooli asettuu jaon toiselle puolen. Olennaista on kysyä, onko jaottelu hyväksyttävä ja millä perusteella. Vastaukset kertovat johtajien olemukseen ja uskottavuuteen liittyvistä yhteiskunnallisista oletuksista ja arvostuksista.

Huomio misogynian mekanismeihin

Missä mielessä Mariniin kohdistuvaa kommentointia tulee siis pitää misogyynisenä – onhan esimerkiksi pääministerien tyylivalintoja reposteltu myös aiemmin? Sukupuoleen sekä feminiiniseen ulkonäköön ja tyyliin kohdistuvat vihamieliset, halveksuvat, aliarvioivat, esineellistävät ja epäinhimillistävät kommentit on helppo tunnistaa misogyynisiksi. Sama koskee Marinin hallituksen tytöttelyä, häirintää ja sukupuoleen perustuvaa vähättelyä.

Tämän lisäksi misogyynisiä kommentteja voi tunnistaa kysymällä, sisältävätkö ne kaksijakoisia oletuksia henkilön feminiinisistä ominaisuuksista tai kehotuksia palata takaisin sosiaalisessa hierarkiassa määritellylle, alemmalle paikalle.

Misogynia liittyy olennaisesti pyrkimyksiin käyttää valtaa, saada sitä tai pitää valtaa itsellään. Tällaiset pyrkimykset voivat koskea monenlaisia ihmisiä sukupuolesta riippumatta.

Julkisen keskustelun kehittymistä ja informaatiovaikuttamista ajatellen on tärkeää oppia tunnistamaan mekanismeja, joiden avulla misogynia toimii. Misogynia liittyy olennaisesti pyrkimyksiin käyttää valtaa, saada sitä tai pitää valtaa itsellään. Tällaiset pyrkimykset voivat koskea monenlaisia ihmisiä sukupuolesta riippumatta.

Misogynian avulla rakennetaan myös ryhmäidentiteettejä. Käsitteenä misogynia ei siis viittaa ainoastaan ihmisten henkilökohtaisiin motivaatioihin, tunteisiin ja asenteisiin vaan myös toimintaympäristöihin – yksittäinen kommentti saa aina merkityksensä osana laajempaa kontekstia. 

Mariniin kohdistuneen juhlintakohun yhteydessä juuriltaan misogyyninen paheksunta, ylenkatse ja takaisin palauttaminen upposivat lähes sellaisenaan yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Sanna Tirkkonen (VTT) on filosofian tutkijatohtori Helsingin ja Jyväskylän yliopistoissa sekä vieraileva tutkija Heidelbergin yliopistosairaalassa Saksassa.

Artikkelin pääkuva: Suomen eduskunta/Flickr

Julkaisu ”Mene kotiin kasvamaan” – pääministerin julkisuuskuva ja misogynia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Pääministeri Sanna Marin edustaa uuden ajan poliitikkoa, jonka mediakehykset rakentuvat jossain muualla kuin tiedotustilaisuuksissa ja istuntosalissa. Marinin henkilöbrändi näyttäytyy kansainvälisesti ihasteltuna, kansallisesti kiistanalaisena, pääministeriroolin ja henkilökohtaisen elämän ristitulessa tasapainoilevana nuorena naisena, jonka elämään kuuluvat niin perhe, liikuntaharrastukset, juhlinta kuin politiikalle omistautuminenkin. 

Hahmona Mariniin yhdistyy täten useampia mediahuomiota ruokkivia elementtejä. Kohuilta ei siis vältytä – varsinkin kun pääministeri itsekin ilmaisee haluavansa ravistella instituutiota ja perinteisiä viestintäkäytänteitä.

Pääministerin julkikuvaan liittyvät suomalaisessa mediassa hänestä kerrottu tarina, kansainvälinen mediahuomio, hänen itsensä tuottama sosiaalisen median sisältö sekä hänen julkiset esiintymisensä sekä näiden kaikkien yhteydessä ja ulkopuolella käyty kansalaiskeskustelu. Tähän kontekstiin pääministeriä ympäröinyt uusin mediakohu tulee myös asettaa.

Poikkeuksellinen julkisuus

Koko pääministerikautensa ajan Marin on nauttinut valtavaa lisättyä julkisuutta – niin hyvässä kuin pahassa. Yleisön ja median kiinnostus Marinia kohtaan ilmentää politiikan henkilöitymistä, jossa yksittäiset poliitikot ja heihin liittyvä kiinnostus vievät huomiota politiikan asiakysymyksiltä. Pääministerin kohdalla on välillä vaikea erottaa henkilökohtaista ja yksityistä hänen poliittisesta roolistaan. 

Onkin kysyttävä, voiko poliitikolla olla puhtaasti ammatillista roolia, johon tämän yksityiselämä ei vaikuta – erityisesti, kun kyse on yhdestä maan tunnetuimmista johtavista poliitikoista. Samaan aikaan kun puolue ja pääministeri itse toivovat keskittymistä asiakysymyksiin, Marinin vapaa-ajasta kertovat otsikot myyvät ja osittain keräävät poliitikon sosiaalisen median tileille seuraajia, jotka eivät tyypillisesti seuraa politiikkaa.

Näin Marinin henkilöbrändi suorastaan ruokkii sekä perinteisen että sosiaalisen median toimintalogiikkaa. Esimerkiksi sosiaalisen median kuvapalvelussa Instagramissa Marinin tilin seuraajamäärä on noussut suomalaiselle poliitikolle poikkeuksellisen suureksi: vielä kesällä seuraajia oli reilut 700 000, nyt kirjoitushetkellä tilillä on jo lähes miljoonaa seuraajaa. 

Yleisön ja median kiinnostus Marinia kohtaan ilmentää politiikan henkilöitymistä, jossa yksittäiset poliitikot ja heihin liittyvä kiinnostus vievät huomiota politiikan asiakysymyksiltä.

Lisääntynyt kiinnostus henkilöitä kohtaan lisää myös poliitikkojen henkilöbrändäyksen tarvetta. Yksittäiseen poliitikkoon liitetyistä ominaisuuksista ja asioista tulee merkittäviä erottautumistekijöitä ja jopa äänestyspäätöksiin vaikuttavia myyntiargumentteja. Sosiaalisen median on arvioitu lisäävän tarvetta tällaiselle henkilöbrändien korostumiselle, sillä henkilökohtaisen ja henkilöiden kautta toteutetun viestinnän on huomattu sitouttavan enemmän yleisöjä kuin organisaatioiden tavoitteleman huomion. 

Uudenlainen toimintalogiikka saattaa johtaa siihen, että esimerkiksi puolueiden viestintää toteutetaan organisaatiotilien sijaan yhä enemmän puolueiden puheenjohtajien tai muiden näkyvien poliitikkojen julkisilla tileillä. Tämä puolestaan asettaa poliitikoille vaatimuksen näkyä ja viestiä sosiaalisessa mediassa, jossa julkisuus on toisaalta omissa käsissä, mutta toisaalta täysin yleisöjen armoilla. 

Myös Marinin kohdalla on nähty molempia ulottuvuuksia sosiaalisesta mediasta poliitikon näkökulmasta. Yleistä mielipidettä poliitikosta ei voida arvioida yksinkertaisesti äänekkäimpien keskustelijoiden tai päivän uutisotsikoiden perusteella. 

Omaa ja journalistista mediasisältöä

Marinin pääministerikausi käynnistyi poikkeuksellisen laajalla mediahuomiolla sekä Suomessa että ulkomailla. Heti alussa huomio kiinnittyi politiikan sijaan usein pääministerin ulkonäköön ja vaatevalintoihin. Pikkuhiljaa Marin toi Instagram-tililleen enemmän henkilökohtaista elämäänsä, ja se alkoi profiloitua myös politiikan ulkopuolista elämää kuvaavaksi julkiseksi kanavaksi. 

Sosiaalisen median kautta pääministeri tavoitti erityisesti nuorta yleisöä. Toisaalta myös kansainvälinen kiinnostus häntä kohtaan kasvoi nimenomaan hänen aktiivisen Instagramin käyttönsä myötä. 

Lisääntynyt kiinnostus pääministeriä kohtaan alkoi kuitenkin nostaa ihailun lisäksi myös kohuja ja kriittisiä ääniä sekä pääministeriroolia että Marinin vapaa-ajan toimintaa kohtaan niin sosiaalisessa mediassa kuin perinteisissä tiedotusvälineissäkin. 

Viestintä Marinin ympärillä ja hänen omissa sisällöissään on koko pääministerikauden aikana vaikuttanut pikemminkin satunnaiselta kuin strategisen hallitulta.

Instagram-tilillään pääministeri Marin hyödynsi alustalle tyypillisiä viestintäkonventioita, mutta yleisö ja perinteinen media tarkastelivat hänen toimintaansa sosiaalisessa mediassa enemmän hänen edustamansa instituution kautta. Vertailupohjaa ei ollut, sillä toistaiseksi Suomessa ei olla nähty vastaavanlaista Instagram-sisältöä poliitikoilta – etenkään näin korkeassa asemassa olevilta. 

Viestintä Marinin ympärillä ja hänen omissa sisällöissään on koko pääministerikauden aikana vaikuttanut pikemminkin satunnaiselta kuin strategisen hallitulta. Hän on myös itse korostanut, ettei hänen päivityksissään ole määrätietoista suunnitelmaa. Hänen Instagram-tilillään on pääosin nähty suomalaisille poliitikoille tyypillisiä päivityksiä, joissa esiinnytään virallisissa edustustilanteissa. Henkilöitymiskehityksestä huolimatta myös tutkimuksissa on arvioitu poliitikkojen luottamuksen rakentuvan Suomessa tämän tyyppisen sisällön avulla Instagramissa.

Välillä kuitenkin Marinin Instagramin tarinatoiminnon sisällöissä on nähty henkilökohtaisempia ja spontaaneja, jopa turhautuneita päivityksiä, joita on tulkittu vastauksiksi kohujen aiheuttamiin reaktioihin. 

Kansainvälinen huomio pääministerin brändin kilpenä?

Kun Suomessa on pohdittu rajoja sille, millaisena ja kenen kanssa pääministeri saa näyttäytyä, millaisia mediajuttuja kansa hänestä haluaa lukea, millaisia sosiaalisen median sisältöjä hänen pitäisi tuottaa ja missä määrin hänestä henkilönä on sopivaa keskustella, kansainvälinen media on rakentanut Marinista omaa kertomustaan. 

Kansainvälisessä mediassa on lähes poikkeuksetta ihailtu hänen edustavuuttaan ja kautensa alussa hänestä kirjoitettiin esimerkiksi Vogue-lehteen laaja henkilökuva. 

Edes kohuotsikot pääministerin vapaa-ajasta eivät ole kansainvälisessä julkisuudessa kääntyneet paheksuviksi. Kuluvan vuoden toukokuussa pääministerin kuvattiin  Suomen MM-jääkiekko-ottelun katsomossa juhlimassa maalia viinilasin kanssa. Kuvat levisivät nopeasti kansainvälisessä lehdistössä, ja sosiaaliseen mediaan alkoi ilmaantua kuvasta tehtailtuja meemejä, joissa kuvattiin “maailman onnellisimman kansan johtavaa poliitikkoa”. 

Edes kohuotsikot pääministerin vapaa-ajasta eivät ole kansainvälisessä julkisuudessa kääntyneet paheksuviksi.

Elokuinen juhlavideokohu nousi ykkösuutiseksi useassa maassa. Monessa niistä uutisoinnin sävy oli kohun suhteen lähinnä ihmettelevä. Pääministeri Marin sai jälleen osakseen pääasiassa ihailua ja hänen bilevideoitaan vertailtiin muiden poliitikkojen, kuten esimerkiksi Britannian väistyvän pääministerin Boris Johnsonin, tanssilattiaotoksiin. 

Samaan aikaan kun Suomessa pohdittiin pääministerin uskottavuuden heikkenemistä, kansainvälisessä mediassa pikemminkin idolisoitiin ”coolia” Marinia. Myös kansainvälisesti tunnettujen poliitikkojen, kuten Hillary Clintonin ja kongressiedustaja Alexandria Ocasio-Cortezin sosiaalisen median välityksellä osoittama tuki lisäsi kansainvälistä huomiota.

Sanna Marin brändinä

Pääministeri Marinin kohdalla politiikan henkilöityminen on ollut erityisen voimakasta kahdella tavalla: lisääntyneenä kiinnostuksena häneen johtavana poliitikkona sekä häntä kohtaan yksityishenkilönä. Marinin saama mediahuomio ja hänestä sosiaalisessa mediassa käytävä keskustelu on usein intensiivistä. Vaikka Marin on halunnut tulla nähdyksi nimenomaan asiapoliitikkona, on häneen kiinnittynyt huomio liittynyt vahvasti myös hänen henkilökohtaisiin ominaisuuksiinsa ja elämäänsä. 

Vaikuttaa selvältä, että poliittiset asiakysymykset ovat näin jääneet osittain yksityisen ja henkilökohtaisen sisällön uutisoinnin varjoon. Samaan aikaan kiinnostus Marinia kohtaan on kuitenkin saattanut lisätä esimerkiksi kansainvälistä huomiota Suomelle ja kiinnostusta politiikkaa kohtaan myös Suomen sisällä. 

Henkilönä ja hahmona Marin on kiinnostanut kansainvälistä mediaa poikkeuksellisen paljon ja jakanut mielipiteitä sekä puolueensa sisällä että sen ulkopuolella. Mariniin liittyviä mediakohuja ja sosiaalisen median keskusteluja yhdistää niiden monikerroksellisuus. Ei ole kyse vain vallasta, poliittisista rooleista, asemasta tai poliitikon toiminnan arvioinnista, vaan myös julkisuudesta ja sen hallinnasta, turvallisuudesta ja jopa kaupallisuudesta, kun pääministeri on tullut yhdistetyksi sosiaalisen median vaikuttajiin. 

Poliitikolle lisätty arvo voi muodostua esimerkiksi lisääntyneen kiinnostuksen, mediahuomion ja suosion kautta. Silloin kriittisetkään äänet eivät välttämättä ole huono asia.

Politiikan henkilöityminen ja viestintä sosiaalisessa mediassa, jossa kiinnostus henkilöä ja henkilökohtaista, jopa intiimiä sisältöä kohtaan lisääntyvät, korostavat poliitikkojen henkilöbrändien merkitystä. Marinin kohdalla todentuu se, ettei henkilöbrändiä voi aina täysin hallita, vaikka sitä rakennettaisiinkin strategisella otteella. Henkilöbrändien satunnaisuuteen vaikuttaa poliitikkojen omien spontaanien viestintäkäytänteiden lisäksi myös median toiminta, kun uutiset leviävät nopeasti jopa keskustelupalstoilta kansainvälisten lehtien ykkösuutisiksi. 

Brändin hallinta rajoittuu johtavan poliitikon julkisen roolin luonteen vuoksi, kun jokaisesta kännykkäkamerasta ja sosiaalisen median tilistä muodostuu mahdollisuus kertoa jostain ensimmäisenä.

Henkilöbrändissä on kyse lisätystä arvosta. Poliitikolle lisätty arvo voi muodostua esimerkiksi lisääntyneen kiinnostuksen, mediahuomion ja suosion kautta. Silloin kriittisetkään äänet eivät välttämättä ole huono asia. Vaikka kohut ovat liittäneet pääministeriin kohujulkkiksille tyypillisen ”Bile-Sanna” -nimityksen, häntä suojaavat vahva seuraajajoukko, kohujen inspiroimat, SDP:n ulkopuolelta nousseet tukiliikkeet (#ImwithSanna, #InsolidaritywithSanna, #IstandwithSanna) sekä ihaileva kansainvälisten toimittajien joukko, joka ihmettelee, miksei poliitikko saa Suomessa tanssia.

Kirjoitushetkellä Marin on edelleen, kohuista huolimatta – tai ehkä juuri niiden ansiosta – suosikki seuraavaksi pääministeriksi. Hänen poikkeuksellisen vahvan henkilöbrändinsä arvo mitataan kuitenkin käytännössä seuraavan kerran kevään 2023 eduskuntavaaleissa. Silloin, kuten Marin itsekin ilmaisi ensimmäisissä kohun jälkeisissä lausunnoissaan medialle, “on suomalaisten itsensä ratkaistava”, kuinka paljon nämä kohut ovat varsinaisesti pääministerin julkista kuvaa kolhaisseet. 

Varmaa on vain se, että kun äänestyslistojen nimiä käydään läpi, kenellekään ei ole epäselvää, kuka Sanna Marin on.

FT Elisa Kannasto on lehtori Seinäjoen ammattikorkeakoulussa ja tutkijana Helsingin yliopiston ja Seinäjoen ammattikorkeakoulun yhteishankkeessa “Vaikuttavat poliitikot ja poliittiset vaikuttajat: poliittisen, kaupallisen ja henkilökohtaisen yhteenkietoutuminen sosiaalisessa mediassa“. Hanketta rahoittaa Helsingin Sanomain Säätiö.

KTT Hanna Reinikainen on projektitutkija Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulussa ja tutkijana Helsingin yliopiston ja Seinäjoen ammattikorkeakoulun yhteishankkeessa “Vaikuttavat poliitikot ja poliittiset vaikuttajat: poliittisen, kaupallisen ja henkilökohtaisen yhteenkietoutuminen sosiaalisessa mediassa“. Hanketta rahoittaa Helsingin Sanomain Säätiö.

Julkaisu Maailman nuorimmasta pääministeristä Bile-Sannaksi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Jo vuonna 1947 perustettu valtiontalouden tarkastusvirasto (VTV) on tärkeä palanen suomalaista moniarvoista julkista keskustelua ja demokratiaa ylläpitävässä kokonaisuudessa. Muita tämän kokonaisuuden osia ovat muun muassa itseohjautuva ja poliittisesta ohjauksesta vapaa yliopistotason tutkimus, riittävästi resursoidut ministeriöt ja tutkimuslaitokset, laaja-alaisesti toimiva tutkiva journalismi, sekä pohjoismainen kansalaisyhteiskuntamalli, jossa valtio tukee myös sitä kritisoivaa kansalaisyhteiskuntaa.

Kaikki nämä palaset ovat viime vuosina säröilleet, paikoin huolestuttavissa määrin. Median kriisiä lukuun ottamatta kyse on ollut pitkälti poliittisilla päätöksillä tehdyistä heikennyksistä. VTV:n kehitys asettuu osaksi tätä jatkumoa.

Muutosten merkityksen hahmottamiseksi on syytä tuoda mukaan vertailevaa ja historiallista näkökulmaa.

Keskustelu VTV:n tilanteesta käynnistyi viraston johtajana vuodesta 2016 toimineen Tytti Yli-Viikarin lentopisteiden käytön ja hänen aikanaan tehtyjen virkajärjestelyjen tiimoilta. Viimeisin ja suomalaisen demokratian toimivuuden kannalta oleellisin vyyhti liittyy kuitenkin viraston tarkastusraporttien väitettyyn sensurointiin ja tuloksellisuustarkastuksiin käytettyjen työtuntien määrän rajuun pudotukseen.

Muutosten merkityksen hahmottamiseksi on syytä tuoda mukaan vertailevaa ja historiallista näkökulmaa. Käyn VTV:n tilannetta tässä läpi viraston omien dokumenttien ja aihetta käsitelleen julkisen keskustelun kautta.

Väki vähenee, tehtävät lisääntyvät

Noin 140–150 henkilötyövuoden voimin viime vuosina toiminut VTV pyörii keskeisiin verrokkimaihin verrattuna erittäin pienillä resursseilla. Esimerkiksi Ruotsin ja Tanskan Riksrevisionit työllistyävät kumpikin noin 300 henkeä, kun taas 1,3 miljoonan asukkaan Virossa Riigikontrollin palkkalistoilla on lähes 80 työntekijää. Henkilötyövuosi ja palkattujen työntekijöiden määrä eivät ole täysin verrannollisia, mutta mittakaava tulee näkyviin.

Kun organisaatio toimii jo valmiiksi hyvin vähillä varoilla, korostuvat painopisteiden muutokset sitäkin rajummin. Kuten Iltalehti toi esiin, esimerkiksi tuloksellisuustarkastuksiin käytetyt henkilötyövuodet ovat viidessä vuodessa noin puolittuneet.

Juuri tuloksellisuustarkastukset valottavat hankalasti tutkittavia ja ymmärrettäviä yhteiskunnallisia kehityskulkuja päätöksentekijöille, medialle ja laajemmalle yleisölle. Kun muiden vallankäyttöä valottavien instituutioiden toimintaedellytykset ovat vähentyneet, voi tällainen tiedontuotanto nousta aiempaakin tärkeämpään rooliin päivänpolitiikan yläpuolelle nousevan julkisen keskustelun tukipilarina.

Juuri tuloksellisuustarkastukset valottavat hankalasti tutkittavia ja ymmärrettäviä yhteiskunnallisia kehityskulkuja päätöksentekijöille, medialle ja laajemmalle yleisölle.

Muun valtionhallinnon tavoin myös VTV joutui 2010-luvun taitteen alla säästöohjelmien puristukseen. Samoihin aikoihin puhjennut vaalirahoituskohu johti 2010-luvun vaihteessa uudistuksiin, jossa VTV:lle sysättiin vastuu vaalirahoitusilmoitusten tarkistamisesta. Toisin sanoen rahoitusta leikattiin samalla, kun tehtävät kasvoivat. Seuraukset näkyivät viraston toiminta- ja taloussuunnitelmissa.

VTV:n vuosien 2011–2014 toiminta- ja taloussuunnitelma (s. 8) totesi, että vaali- ja puoluerahoituksen valvontatehtävät ovat lisänneet merkittävästi viraston resurssi- ja määrärahariskejä, ellei näihin tehtäviin saada lisäresursseja. ”Rahoituksen uupuessa perustuslain 90 §:ssä säädettyjen valtiontalouden tarkastustehtävien tarkoituksenmukainen suorittaminen vaarantuu uusien valvontatehtävien johdosta,” suunnitelmassa todettiin.

Näitä resursseja ei saatu. Seuraavassa toiminta- ja taloussuunnitelmassaan (2012–2015) VTV kertoi, että henkilötyövuosia täytyy leikata 150:stä 138:aan samalla, kun puolue- ja vaalirahoitusvalvonta lisää viraston tehtäviä merkittävästi. Tämä tarkoitti VTV:n mukaan, ”että kaikissa tarkastuslajeissa tarkastuksen määrää ja kattavuutta supistetaan. Eduskunta on talousarviopäätöksellään näin ottanut kantaakseen merkittävän tarkastusriskin. Kaikilta osin tarkastusta ei voida järjestää ja resursoida kansainvälisten standardien mukaisella tavalla.” (kursivointi lisätty)

VTV:n resurssivaje ja kasvaneet vastuut ovat olleet selvillä jo ainakin vuosikymmenen ajan. Tällä ajanjaksolla VTV:tä koskevia päätöksiä ovat olleet tekemässä hallitusvastuussa kaikki nykyisen eduskunnan yhtä edustajaa suuremmat eduskuntaryhmät.

Vuosien 2013–2015 toiminta- ja taloussuunnitelma uudelleennimettiin tarkastussuunnitelmaksi. Suunnitelmassaan (s. 20) VTV totesi, että määrärahaleikkaukset ovat pakottaneet lisäämään tarkastusta avustavien asiantuntijoiden ja nuorempien asiantuntijoiden roolia, jotta henkilötyövuoden kustannuksia saatiin painettua alas. Seuraavan vuoden tarkastussuunnitelma täsmensi (s. 11), että käytännössä näillä avustavilla ja nuoremmilla asiantuntijoilla tarkoitettiin usein assistentteja.

Viime aikoina henkilötyövuosimäärä on noussut lähemmäs 150 henkilötyövuotta. Hienoinen kasvu on tarkastussuunnitelmien mukaan kuitenkin väliaikaista. Tulevina vuosina henkilötyövuosien ennakoidaan painuvan jälleen 140 paikkeille. Toisin sanoen VTV:n resurssivaje ja kasvaneet vastuut ovat olleet selvillä jo ainakin vuosikymmenen ajan.

VTV:tä koskevia päätöksiä ovat olleet tällä ajanjaksolla tekemässä hallitusvastuussa kaikki nykyisen eduskunnan yhtä edustajaa suuremmat eduskuntaryhmät.

Tarkastusriski realisoitui

Valtionhallinnon säästöohjelmien merkitys valtiontaloudelle oli pieni, mutta ne lisäsivät demokratian ydintoimintoihin liittyviä riskejä monin tavoin. VTV on yksi esimerkki tästä. Iltalehti kertoi, kuinka pääjohtajavaihdoksen jälkeen virasto alkoi luoda itseään uudelleen eräänlaiseksi valtion sisäiseksi valmentajavirastoksi.

Yhteistyötä lisättiin Iltalehden mukaan myös Sitran ja ulkoisten konsulttiyhtiöiden kanssa, mikä korosti osaltaan VTV:n uutta itseymmärrystä hallinnon sisäisenä ajatuspajana tai valmentajana. Myös kansainvälisen toiminnan laajuutta kasvatettiin merkittävästi. Kun resursseja ei ollut aiempaa enempää, kärsijäksi joutuivat kaikesta päätellen juuri tuloksellisuustarkastukset.

Jos VTV:llä olisi alun perin ollut verrokkimaiden tarkastusvirastojen kaltaiset resurssit, olisi nyt käynnistynyt kohu seurauksineen jäänyt varmasti pienemmäksi. VTV:n tapauksessa yksi ydinongelma näyttääkin sen omien toimintasuunnitelmien valossa olleen organisaation toimintatapojen myllertämisen ajoittuminen tilanteeseen, jossa organisaatio oli viritetty toimimaan jo valmiiksi äärirajoilla.

Kuten toimintakertomukset tuovat esiin, ei kyse ollut pelkästään henkilötyövuosien määrästä, vaan myös niiden laadusta. Viraston täytyi turvautua aiempaa nuorempien työntekijöiden panokseen ja vaihtuvaan asiantuntijatyövoimaan. Tällainen toimintatapa on omiaan rapauttamaan organisaation hiljaista tietoa ja osaamispohjaa, kuten toimme esiin Hanna Kuuselan kanssa kirjassamme Konsulttidemokratia, sekä sen pohjalta tekemässämme englanninkielisessä artikkelissa.

Yksi VTV:n ydinongelma näyttää sen omien toimintasuunnitelmien valossa olleen organisaation toimintatapojen myllertämisen ajoittuminen tilanteeseen, jossa organisaatio oli viritetty toimimaan jo valmiiksi äärirajoilla.

On perusteltua olettaa, että laadukkaiden tarkastusten tekeminen edellyttää laaja-alaista laadullista ymmärrystä suomalaisesta julkishallinnosta, sen pitkän aikavälin kehityksestä ja sitä muovaavista voimista. Tällaisten monimutkaisten ja avoimissa järjestelmissä toimivien ilmiöiden tutkiminen edellyttää lisäksi tutkimuskysymysten valottamista monesta eri suunnasta ja tyypillisesti monien eri tutkimusmetodien avulla.

Viraston strategioissa viime vuosina toistunut data-analytiikka voi auttaa suuntaamaan joitain tutkimuksia, mutta se ei ole ihmelääke. Varsinainen tutkimustyö laaja-alaisissa yhteiskunnallisissa aiheissa vaatii ennen kaikkea metodien ja näkökulmien laaja-alaisuutta.

Tässä mielessä hyvät tuloksellisuustarkastuskertomukset muistuttavat tutkimusotteeltaan yhteiskuntatiedettä, vaikka ne ovatkin käytännönläheisempiä ja palvelevat eri tarkoitusta. Lahjakkaat nuoret tutkijat voivat parhaimmillaan toki ottaa haltuun nopeastikin isoja asiakokonaisuuksia, mutta kattavan sisällöllisen ja menetelmäosaamisen kartuttaminen vie väistämättä aikaa.

Ainakin nämä tekijät muodostivat sen tarkastusriskin, jonka säästöohjelmista ja uusista vastuista päättäneet hallitukset ottivat. Käynnissä olevan kohun pohjalta riski näyttää realisoituneen.

Hallinnon konsultoinnissa tunkua, tietopohja heikkenee

Kuluneen sanonnan mukaan jokainen kriisi on myös mahdollisuus. Eduskunnalla ja hallituksella riittää miettimistä siinä, miten VTV:tä autetaan tästä eteenpäin. On selvää, että viraston täytyy kirkastaa roolinsa vallan vahtikoirana.

VTV:n viime aikojen toimintatapana on ollut johtaja Mikko Koirasen mukaan ”tehdä tarkastusta yhteistyössä ja hyvässä vuorovaikutuksessa tarkastettavan kanssa.” Myös Iltalehden tietojen perusteella tarkastusvirastoa on muovattu ”tarkastajasta jonkinlaiseksi kehittäjäkonsultiksi.” Samalla tarkastuskohteet ovat muuttuneet aiempaa abstraktimmiksi, kuten ”Toimintaympäristön seuranta ja ennakointi strategisessa päätöksenteossa.”

Yhtenä ongelmana tässä suunnanmuutoksessa on se, että vastaavaa konsultointi- ja kehittämistyötä sekä sitä tukevaa selvitystoimintaa tehdään nykyään hyvin monella taholla. Resurssit tietopohjan perustan muodostavaan tutkimukseen tutkimuslaitoksissa, yliopistoissa – ja VTV:ssä – ovat rapautuneet samalla, kun erilaisten kehittämishankkeiden roolia on kasvatettu.

Resurssit tietopohjan perustan muodostavaan tutkimukseen tutkimuslaitoksissa, yliopistoissa – ja VTV:ssä – ovat rapautuneet samalla, kun erilaisten kehittämishankkeiden roolia on kasvatettu.

Valtiolla on esimerkiksi oma ”valtionhallinnon in-house kehittäjäkumppani ja virkamiesten kouluttaja” HAUS kehittämiskeskus, jonka missiona on rakentaa parempaa hallintoa ja pyrkiä maailman parhaaksi julkisen hallinnon kehittäjäksi. Lisäksi HAUS haluaa olla ”strateginen kumppani sekä julkishallinnolle että palveluntuottajillemme.” Myös Sitra toimii joiltain osin saman tyyppisellä tontilla.

Osana 2010-luvun kehittämisintoa myös tieteen rahoitukseen on tuotu mukaan uusia vuorovaikutuselementtejä. Niiden yhtenä tarkoituksena on ollut paketoida tietoa helpommin pureskeltavaan muotoon ja sitä kautta päätöksenteon käyttöön. Valtioneuvoston kanslian tilaustutkimuksia hallinnoivassa VN-TEAS-instrumentissa ”tiedon hyödyntäminen edellyttää tiivistä vuorovaikutusta tiedon tuottajien ja hyödyntäjien välillä, kun taas Strategisen tutkimuksen neuvoston hankkeissa ”yhteistyö tiedontuottajien ja -hyödyntäjien välillä koko hankkeen ajan on tärkeää.”

Toki näiden instrumenttien ja toimijoiden välillä on merkittäviäkin eroja. Esimerkiksi Strategisen tutkimuksen neuvoston hankkeita tehdään selvästi tiede edellä. Kuitenkin demokratiaa tukevan tiedontuotannon kokonaiskuva on kehittynyt suuntaan, jossa toisiaan muistuttavat toimintamallit, kysymyksenasettelut, toimintaa ohjaavat perustelut ja niiden käytäntöön pano yhdenmukaistuvat.

Kolme kriittistä kysymystä

Tilanne kirvoittaa kolme tärkeää kysymystä. Ensinnäkin, miten VTV:n itselleen rakentaman toimenkuvan uudet osat eroavat muusta kehittämistoiminnasta, joka 2010-luvulla valtasi valtionhallintoa? Toiseksi, miksi omalla tunnistettavalla mandaatillaan toimiva VTV on lähtenyt siirtymään samaan suuntaan, johon muitakin tiedontuotannon instrumentteja on viime vuosina viritetty? Kolmanneksi, miten nämä muutokset muovaavat suomalaiseen demokratian toimintaedellytyksiä?

Vastaus ensimmäiseen kysymykseen on lyhyt: ei välttämättä kovinkaan paljon. Toimenkuvissa on toki isojakin eroja, mutta käytännössä erilaisten hallinnon kehittäjien toimintatavat ovat saaneet yhä enemmän yhteisiä piirteitä. Vastausta toiseen kysymykseen pitäisi hakea VTV:ltä itseltään ja viime kädessä myös eduskunnalta. Kolmas kysymys on kaikista olennaisin.

Hyvässä yhteistyössä tehtävä hallinnon kehittäminen on sinänsä tärkeää, ja tätä roolia Suomessa toteuttaa esimerkiksi juuri HAUS kehittämiskeskus. Demokraattinen julkinen keskustelu edellyttää kuitenkin ongelmien puimista julkisuudessa. Julkishallintoa koskevat uudistukset ja päätökset muovaavat hallinnon toimintaa, ja näiden muutosten julkinen arviointi on perusedellytys kriittiselle debatille tehdyistä päätöksistä.

Demokraattinen julkinen keskustelu edellyttää ongelmien puimista julkisuudessa.

Jos tällainen debatti ”sisäistetään” organisaatioiden omiin kehityspalavereihin ja yhteiskehittämisseminaareihin, näivettyy politiikan tilivelvollisuus ja pahimmillaan myös sen sisältö. Kyky keskustella politiikan suurista kysymyksistä heikkenee, kun keskustelun edellyttämälle pohjatyölle ei enää löydy tekijöitä eikä väyliä. Paradoksaalisesti keskeisimmät ongelmakohdat eivät tällöin nouse välttämättä edes sisäisiin keskusteluihin. Näin voi käydä, jos ongelmankohtien tunnistamiseen tarvittava, metodeiltaan ja lähestymistavoiltaan laaja-alainen tutkimus kärsii.

Tällöin sinänsä hyvää tarkoittava konkreettisten ratkaisujen ja tiedon hyödynnettävyyden hakeminen voi kääntyä itseään vastaan. Hankalaksi koetut yhteiskunnan rakenteelliset kysymykset pakenevat julkisesta keskustelusta, mikä lisää entisestään sen pinnallistumisen ja kärjistymisen riskiä.

Viraston riippumattomuutta on vahvistettava

VTV:n kriisin selättäminen onkin myös nykyisen hallituksen ja suomalaisen politiikan testi. Uhkana on, että ilmeisimmät epäkohdat siivotaan samalla, kun riippumattoman tarkastustoiminnan näivettymiskierteen annetaan jatkua. Tarpeen olisi kirkastaa VTV:n roolia kriittisten, perinpohjaisten ja metodologisesti monialaisten selvitysten asiantuntijana.

Jälkimmäinen vaihtoehto edellyttäisi resurssien selkeää lisäämistä ja sen kautta myös palomuurien vahvistamista suhteessa ulkoisiin toimijoihin. Tämä on tärkeää jo yksin siksi, että nämä yhteistyökumppanit voivat nousta esiin myös tarkastuskohteiden yhteydessä.

Uhkana on, että ilmeisimmät epäkohdat siivotaan samalla, kun riippumattoman tarkastustoiminnan näivettymiskierteen annetaan jatkua.

Otetaan esimerkiksi Sitra, joka tekee yhteistyötä monien julkishallinnon toimijoiden kanssa. On helppo ajatella skenaariota, jossa jossain tuloksellisuustarkastuksessa nousisi esiin tarve käsitellä Sitran yhteistyötä tarkastettavan tahon kanssa.

Jos VTV:llä itsellään olisi samaan aikaan läheinen yhteistyösuhde esimerkiksi juuri Sitran kanssa, voisi kuvio herättää kriittisiä kysymyksiä viraston riippumattomuudesta. Sama pätee muihin ulkoisiin toimijoihin. Tällaisia tilanteita VTV:n kaltaisen perustuslain tasolla riippumattomaksi määritellyn organisaation kannattaisi välttää.

Virasto on itse todennut toimintojen ulkoistamisen yhdeksi kolmesta valtion taloudenhoidon keskeisistä riskeistä. Suomen pieni markkina aiheuttaa VTV:n mukaan sidonnaisuusriskejä. Lisäksi VTV:n mukaan ”asiantuntijatyötä ulkoistettaessa riskejä saattaa syntyä virkavastuulla tehtävän päätöksenteon ja ulkopuolisen toimijan välille.” Tällöin VTV:n pitäisi pystyä itse hoitamaan perustuslaissa määriteltyä tehtävänsä mahdollisimman suurta riippumattomuutta noudattaen.

VTV:n pitäisi pystyä itse hoitamaan perustuslaissa määriteltyä tehtävänsä mahdollisimman suurta riippumattomuutta noudattaen.

Maailman muuttuessa tämän perustehtävän hoitaminen voi usein edellyttää myös kokonaan uusia rekrytointeja. Toiminnan sisällön näkökulmasta erityisen olisikin tärkeää ylläpitää ja vahvistaa tarkastusresursseja ja osaamista alueilla, jotka muuten jäävät kriittisen tiedontuotannon katveeseen.

VTT Matti Ylönen on vieraileva tutkija Tallinnan teknillisen yliopiston Ragnar Nurkse Department on Innovation and Governance -laitoksella. Hän aloitti viime kesänä myös maailmanpolitiikan yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa. Suomalaista julkishallintoa Ylönen tutki viimeksi keväällä 2020 viestintätoimistoalan nousua ja sen yhteiskunnallisia vaikutuksia käsitelleessä tutkimushankkeessa, jonka pohjalta on tekeillä kirja Mona Mannevuon (PhD) sekä Niina Karin kanssa.

Julkaisu Valtiontalouden tarkastusviraston tapaus osoittaa säästöohjelmien riskit ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Julkisen ja yksityisen välinen raja ei milloinkaan ole ollut täysin vakaa saatikka yksiselitteinen, mutta viime aikoina sen rajankäynti on kiihtynyt entisestään.

Onko tämä julkista vai yksityistä? -tutkimushankkeessa, jota johtaa dosentti Suvi Sankari Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa, tutkitaan sitä, miten erotellaan yksityinen ja julkinen.

Tarkastelun kohteena on yhteiskunnallinen muutos, jota arvioidaan oikeudellisen materiaalin avulla. Tutkimus keskittyy Euroopan unioniin.

Miten erotellaan yksityinen ja julkinen?

EU-lainsäätäjä on ottanut varsin aktiivisen roolin yksityisyyden suojelijana erityisesti tietosuojan kohdalla. Taustalla vaikuttavat useat tietomurrot ja skandaalit, kuten Edward Snowdenin paljastukset sekä Facebookin ja Cambridge Analytican skandaali. Yleinen tietosuoja-asetus (GDPR) tuli voimaan toukokuussa 2018. Se luo yhtenäiset säännöt, joita on noudatettava kaikissa EU-jäsenmaissa.

Samalla EU on säätänyt useita muitakin uusia lakeja, joissa yksityisyyttä pyritään suojaamaan. Uhkina nähdään erityisesti uudet teknologiat, jotka käyttävät ihmisten henkilökohtaisia tietoja raaka-aineenaan. Uutta tietosuojasääntelyäkin on parhaillaan tekeillä.

Kaikessa tässä muutoksessa tuomioistuimet ja muut viranomaiset tekevät omia ratkaisujaan, joissa yksityisyyden eri muodot määrittyvät käytännössä. Tätä materiaalia tutkittaessa voidaan tarkastella sitä, miten eurooppalaisissa yhteiskunnissa määritellään yksityisen ja julkisen oikeudelliset rajat.

Kun oikeuselämä on näin voimakkaassa murroksessa, tarvitaan tutkimusta siitä, mikä kaikki on muuttumassa. Lakien vaikutuksia yhteiskuntaan on syytä tarkastella huolella, jotta saadaan kokonaiskuva siitä, miten julkisen ja yksityisen väliset rajat muuttuvat.

Hankkeessa tehtävä tutkimus keskittyy erityisesti sosiaalisiin medioihin sekä muihin uusien teknologioiden luomiin kanssakäymisen muotoihin, joiden sääntely on ajankohtaista.

Samalla kun yksityisyys – ja erityisesti tietosuoja – on noussut keskiöön, muuttuu julkisuus entistä ongelmallisemmaksi suojelukohteeksi. On syytä pohtia huolellisesti sitä, mikä kaikki on yksityisyysoikeuksilla suojattavaa ja miksi.

Hanke pyrkii valottamaan sitä, miten julkinen tänä päivänä ymmärretään. Ovatko kaikki tiedot ihmisestä henkilötietoja ja siten yksityisiä?

Tasapainoilu yksityisyyden ja julkisen välillä on ikuista, mutta se ilmenee tällä hetkellä uusilla elämänalueilla ja saa yhä uusia muotoja.

Hankkeen tausta-ajatus on, että oikeudellisella sääntelyllä voidaan muokata yhteiskuntaa ja ihmisten oletuksia siitä, mikä on julkista ja mikä yksityistä. Samalla oikeus on kuitenkin aina aikaan ja paikkaan sidottu, joten oikeus muuttuu yhteiskunnallisen muutoksen myötä. Siihen vaikuttavat monenlaiset heilahdukset esimerkiksi talouselämässä, poliittisissa valtasuhteissa ja ihmisten tietoisuudessa.

Julkisen ja yksityisen välillä on aina tehtävä erilaisia jakoja, joiden kautta ihmisten yhdessä elämisen muotoja säännellään. Oikeus on yksi tehokkaimmista keinoista, joilla ihmisiä voidaan ohjata olemaan yhdessä – tai erikseen – tietyin tavoin.

Perusoikeuksien punnintaa ja määrittelyä

Julkista tilaa suojellaan tietyillä perusoikeuksilla, samoin yksityisyyttä. Käytännössä perus- ja ihmisoikeuksia on punnittava, mikä edellyttää, että niitä verrataan. Juristi joutuu pohtimaan sitä, mikä on oikeudenmukainen annos kutakin oikeutta yksittäistapauksessa.

Tyypillisimmillään yksityisyysoikeudet suojaavat yksilön koskemattomuuden aluetta muita, yhteisöllisempiä oikeuksia vastaan. Vastakkain voivat olla esimerkiksi tietosuoja ja yleisön oikeus saada tietoa.

Tasapainoilu yksityisyyden ja julkisen välillä on ikuinen tehtävä, mutta se ilmenee tällä hetkellä uusilla elämänalueilla ja saa yhä uusia muotoja uusien medioiden myötä.

Vaikka oikeuksien punninta on pääosin toimiva malli ajatella julkisen ja yksityisen välisiä rajanvetoja, voi se olla myös harhaanjohtaja mielikuva. Siksi hankkeessa tarkastellaan tätä yleistä ajatusmallia oikeuksien vastakkainasettelusta myös kriittisesti.

Esimerkiksi yksityisyyden suoja ja sananvapaus ovat luonteva pari, jossa yksityinen ja julkinen asettuvat vastakkain. Mutta on myös välttämätöntä määritellä se, minkälainen yksityisyyden suoja painaa vaakakupissa enemmän kuin sananvapaus.

Oikeudet eivät ole yleisestä yhteiskuntakehityksestä erillisiä saarekkeita.

Käytännössä pohdittavana on muun muassa se, mitä asioita toisesta ihmisestä saa julkisesti sanoa.

Yksityisyyden muotoja on monenlaisia. Kotirauhan suoja, viestin salaisuus ja henkilötietojen suoja suojaavat eri asioita, vaikka ne ovat kaikki yksityisyysoikeuksia. Samoin sananvapaus voi sirpaloitua moniksi eri oikeuksiksi, kun sitä sovelletaan käytännössä.

Oikeuksia määritellään jatkuvasti uudelleen yhteiskunnan muun kehityksen myötä. Tutkimusta tarvitaan siitä, minkälaisia muotoja yksityisyysoikeudet ja julkista tilaa turvaavat oikeudet milloinkin saavat.

Nyt eletään Euroopassa yksityisyyden suojaamisen kulta-aikaa. Toisina aikoina muut arvot nousevat tärkeiksi. Oikeudet eivät ole yleisestä yhteiskuntakehityksestä erillisiä saarekkeita. Tyypillistä meidän ajallemme on, että sääntely muuttuu eri medioiden ja teknologian kehityksen takia.

Tässä tutkimushankkeessa pohdimme juuri sitä, mitä arvoja ja filosofisia taustaoletuksia yksityisyyden ja julkisen oikeudellinen määrittely tänä päivänä heijastaa.

Oikeustila on epäselvä

Euroopan unionin lakeja ja asetuksia tarkasteltaessa on ilmeistä, että juuri nyt juristin on vaikea sanoa, mikä on julkista ja mikä yksityistä ja miksi. Lainsäädännön epäselvyydet johtuvat osin siitä, että erilaiset intressit törmäävät.

Lisäksi oikeudellisten instrumenttien säätämiseen sisältyy aina monenlaisia kompromisseja. Silti nämä lait vaikuttavat valtavasti ihmisten jokapäiväiseen elämään. Yhteisöllisen elämän kaikilla aloilla on merkitystä sillä, miten yksityinen ja julkinen ymmärretään.

Yhteisöllisen elämän kaikilla aloilla on merkitystä sillä, miten yksityinen ja julkinen ymmärretään.

Vallitsevassa murrosajassa erityisesti tuomioistuimet ovat vaikean paikan edessä. Ne joutuvat ottamaan kantaa siihen, minkälaista elämää, kommunikointia tai yhdessäoloa pidetään arvokkaana. Niiden tehtävä on ratkaista kysymyksiä, jotka ovat filosofisesti kenties niitä kaikkein vaikeimpia, kuten sitä, missä menevät yksilön ja yhteisön väliset rajat.

Missä tilanteissa julkinen intressi on tärkeämpi kuin yksilön etu? Yksityisyyden suoja rajoittaa esimerkiksi yleisön oikeutta saada tietoa tai päästä käsiksi asiakirjoihin, joiden sisältö saattaisi heitä kiinnostaa.

Toisaalta internetin avoimuus voi kärsiä, jos tietosuojaa vahvistetaan entisestään. Onko yksityisyys aina suojaamisen arvoista ja missä menevät sen rajat?

Tutkimushankkeen keskeinen tavoite on selvittää sitä, millä perusteilla oikeusjärjestyksemme vastaa näihin kysymyksiin.

Susanna Lindroos-Hovinheimo on julkisoikeuden professori Helsingin yliopistossa ja Suomen Akatemian rahoittaman Onko tämä julkista vai yksityistä? Tutkimus eurooppalaisen yksityisyyssääntelyn filosofisista perusteista –tutkimushankkeen tutkimusryhmän jäsen.

Politiikasta-Akatemia on kirjoitussarja, jossa tarkastellaan ja seurataan Suomen Akatemian rahoittamia tuoreita yhteiskunnallisia tutkimushankkeita. 

Julkaisu Onko tämä julkista vai yksityistä? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Julkisessa keskustelussa esiintyy henkilöitä, jotka kutsuvat itseään tutkijaksi. Kuten hiljan julkaistussa Kysy politiikasta -vastauksessa tuotiin ilmi, tutkija-nimikkeen käyttämiselle ei ole mitään sitovia kriteereitä. Tämä asettaa haasteen tutkijan uskottavuutta arvioiville toimittajille ja yleisölle.

Tutkijan taustan selvittäminen ja ansioituneisuuden arviointi ei ole välttämättä helppoa niille, joille tutkimuksen maailma ei ole tuttu. Silti on olemassa muutamia suhteellisen vaivattomasti tehtäviä asioita, joiden kautta pääsee selvittelyn alkuun.

Tutkijoista puhuttaessa on hyvä huomioida, että kaikki tutkijat eivät ole akateemisia tutkijoita.

Neuvot on tarkoitettu nimenomaan akateemisen tutkimustoiminnan selvittämiseen. Tutkijoista puhuttaessa on hyvä huomioida nimittäin sekin, että kaikki tutkijat eivät ole ensi sijassa akateemisia tutkijoita eli toimi yliopistoissa ja pyri nimenomaan uuden tutkimustiedon tuottamiseen. Tähän palataan vielä lopuksi.

Löytyykö henkilön nimi yliopiston sivuilta?

Tutkijoiden taustoja selvitettäessäkin Google on hyvä ystävä. Ensimmäiseksi kannattaa siis googlata henkilön nimi. Jos samannimisiä henkilöitä on paljon, silloin voi lisätä mukaan vaikka tutkimusaihetta kuvaavan tai tutkija/researcher -termin.

Hakutuloksista kannattaa etsiä nimenomaisesti yliopistojen sivuille vieviä linkkejä. Ehdoton valtaosa akateemisista tutkijoista työskentelee yliopistoissa.

Monet ovat työskennelleet useassa eri yliopistossa eli on hyvin mahdollista, että hakutuloksia on monen yliopiston sivuille. Jos hakutuloksena tullut sivu näyttää vanhalta, kyse saattaa olla entisestä työpaikasta.

Yliopistosta toiseen siirtyminen nähdään akateemisessa maailmassa meriittinä. Jos siis näyttää, että tutkija on vaihtanut usein työpaikkaa, sitä ei pidä missään nimessä tulkita huonoksi merkiksi. Se kuvastaa vain akateemisen maailman realiteetteja ja arvostuksia.

Yliopistojen nettisivut eroavat paljon sen suhteen, kuinka informatiivisia ja käyttäjäystävällisiä ne ovat. Jos tutkija löytyy sieltä esimerkiksi yliopistonlehtorin, tutkimusjohtajan, tutkijatohtorin, professorin tai väitöskirjatutkijan nimikkeellä, niin kyseessä on yliopistossa työskentelevä henkilö.

Yliopiston sivustoilta löytyy usein myös listauksia dosenteista. Näillä henkilöillä ei ole välttämättä työsuhdetta juuri siihen yliopistoon, vaan kyse on arvosta. Arvo on osoitus siitä, että henkilö on tehnyt vuosia akateemista tutkimusta. Se ei kuitenkaan välttämättä kerro, että henkilö toimii tällä hetkellä tutkijana.

Joskus sivustolta löytyy myös henkilöitä nimikkeellä vieraileva tutkija. Kyseessä on nimensä mukaisesti yliopistossa vierailulla oleva henkilö, joka on yleensä toisen yliopiston työntekijä. Vierailevan tutkijan palkka tulee yleensä muualta kuin vierailun kohteena olevasta yliopistosta.

Tutkijavierailut ovat vakiintunut ja yleinen käytäntö akateemisessa maailmassa. Joskus vierailevan tutkijan nimikkeellä näkee kuitenkin myös henkilöitä, joilla ei ole akateemista taustaorganisaatiota. Näin ollen on hyvä idea selvittää, missä henkilö on ollut silloin, kun ei ole ollut vierailulla.

Tutkijan käyttämä nimi saattaa tutkijanuran aikana muuttua. Silloin apua voi olla esimerkiksi tutkijan omasta ORCID-tunnisteesta, jota kaikilta tutkijoilta ei kuitenkaan löydy.

Onko tutkijalla oma kotisivu ja mitä siellä sanotaan?

Joillakin tutkijoilla on yliopiston sivujen lisäksi oma kotisivu. Tältä sivulta voi löytyä tarkempia tietoja tutkijan taustasta ja esimerkiksi hänen ansioluettelonsa. Usein tutkija kertoo sivulla lisää siitä, mistä hän on kiinnostunut, millaisissa projekteissa hän on mukana ja mitä on julkaissut.

Tässä yhteydessä on toki hyvä huomioida myös se, että tiedot ovat tutkijan itsensä sinne kirjoittamia ja tutkija itse on vastuussa niiden päivittämisestä.

Mitä tutkija on julkaissut?

Yksi aivan keskeinen akateemisen tutkijan tunnusmerkki on, että hänellä on akateemisia julkaisuja. Akateemisten julkaisujen etsimiseen oivallinen väline on Google Scholar.

Hakujen tekeminen Google Scholarissa on joskus taitolaji. Hakua kannattaa lähteä tekemään tutkijan nimellä. Jos se tuottaa epämääräisen listan tuloksia, niin kannattaa lisätä tutkimusaihetta kuvaava termi. Kun oikea tutkija löytyy, kannattaa klikata tutkijan nimeä, jolloin saa todennäköisesti paremmin valikoituneen listan.

Arvostetuimpia julkaisuja ovat kansainvälisissä vertaisarvioiduissa akateemisissa lehdissä julkaistut artikkelit, jotka ovat yleensä englanninkielisiä. Lehden nimi mainitaan hakutuloksissa usein tekijän jälkeen. Jos lehden nimi ei näy, sen saa yleensä selville klikkaamalla linkkiä. Suomalaisen vertaisarvioidun artikkelin tunnistaa vertaisarviointitunnuksesta.

Akateemisten julkaisujen määrä vaihtelee voimakkaasti riippuen siitä, missä tutkijanuran vaiheessa henkilö on.

Lehtiä on valtava määrä, ja niiden uskottavuus ja vaikutusvalta vaihtelevat. Julkaiseminen on nykyään suurta bisnestä, joka on tuonut alalle kaikenlaisia yrittäjiä. Edes asiantuntijan saati valveutuneen kansalaisen voi olla vaikea tunnistaa huijarilehteä.

Osviittaa lehden akateemisesta arvostuksesta saa Julkaisufoorumin julkaisukanavahakua käyttämällä. Luokituksessa luokkien 1-3 lehdet ovat kaikki hyviä akateemisia lehtiä. Tässä kohtaa ei kannata antaa liikaa painoarvoa sille, millä näistä tasoluokista lehti on, sillä luokitusta ei ole tarkoitettu yksittäisten tutkijoiden suoriutumisen arviointiin.

Jos lehden luokitus on 0, kyse ei ole akateemiset kriteerit täysin täyttävästä julkaisukanavasta. Sekään ei tarkoita, että julkaisukanava olisi epäluotettava, vaan esimerkiksi suomalaiset yleiskustantamot löytyvät tässä luokituksessa lähinnä tasoluokasta 0.

Vertaisarvioitujen artikkelien lisäksi erityistä huomiota kannattaa kiinnittää tutkijan julkaisemiin kirjoihin, sillä joillakin aloilla kirjat ovat ensisijainen tai vähintään yhtä tärkeä tutkimustulosten julkaisemisen tapa.

Akateemisten julkaisujen määrä vaihtelee voimakkaasti riippuen siitä, missä tutkijanuran vaiheessa henkilö on ja kuinka paljon hän tekee tutkimusta ja kirjoittaa julkaisuja yhdessä muiden kanssa. Väitöskirjaa tekevällä tutkijalla ei välttämättä ole vielä vertaisarvioituja akateemisia julkaisuja.

Mistä aiheista julkaisuja on?

Kukaan tutkija ei ole asiantuntija kaikissa maailman asioissa. Julkaisuja tarkastellessa on julkaisukanavien lisäksi hyvä kiinnittää huomiota myös siihen, mitä aiheita julkaisut koskevat.

Tutkijan asiantuntemus ei koskaan rajoitu yksin niihin aiheisiin, joita hän on suoraan tutkinut. Eri aiheiden tutkiminen vaatii tutkijalta laajaa perehtymistä itse aihetta sivuaviin laajempiin kokonaisuuksiin.

Tutkijan asiantuntemus ei koskaan rajoitu yksin niihin aiheisiin, joita hän on suoraan tutkinut.

Hälytyskellojen on kuitenkin syytä soida silloin, jos kaikki julkaisut käsittelevät esimerkiksi jonkin kielen lauserakenteita, mutta henkilö kommentoi tutkijan ominaisuudessa vaikkapa ilmastonmuutosta. Tai jos henkilö kommentoi tutkijana feministisen ajattelun kehittymistä, mutta julkaisuja on vain lähinnä Kiinan varhaishistoriasta.

Suomessa tutkijana esiintyvä henkilö on sitoutunut noudattamaan hyvää tieteellistä käytäntöä myös julkiseen keskusteluun osallistuessaan. Tutkijan eettisiin sääntöihin kuuluu siis se, ettei puhu tutkijan auktoriteetilla asioista, joihin ei ole perehtynyt.

Tutkija voi tietenkin tutkia uransa aikana hyvin erilaisia aiheita. Aiheisiin syvällisestä perehtymisestä jää kuitenkin muistoksi yleensä jonkinlaisia julkaisuja.

Mitä muuta Google-haku tuottaa?

Jos tutkijan nimeä ei löydy minkään yliopiston sivuilta eikä Google Scholarista löydy mitään merkittäviä hakutuloksia, niin on syytä epäillä, onko kyseessä akateemisesti suuntautunut tutkija.

Kyseessä saattaa silti olla asiansa hyvin osaava tutkija. Tässä kohtaa on hyvä palata uudelleen Google-haun tuloksiin. Jos sieltä ei löydy linkkejä yliopiston sivuille, niin minne niitä löytyy? Missä henkilö on tai on ollut töissä?

Tutkimustehtävissä työskenteleviä henkilöitä on paljon myös esimerkiksi ajatuspajoissa, tutkimuslaitoksissa ja julkisen sektorin yksiköissä. Monet heistä ovat erinomaisia aihepiirinsä asiantuntijoita.

Kaikki tutkimus ei täytä tieteellisen tutkimuksen kriteereitä, vaan sitä on arvioitava muilla tavoin.

Kuten todettua, kaikki heistä eivät ole suuntautuneet hankkimaan akateemisia meriittejä, vaan tutkimustyö on usein käytännönläheisempää ja suuntautunut esimerkiksi palvelemaan valtionhallinnon tai jonkin edunvalvontatahon tiedontarpeita. Tutkijoita on myös yksityisissä yrityksissä ja yhdistyksissä. Kaikki tutkimus ei täytä tieteellisen tutkimuksen kriteereitä, vaan sitä on arvioitava muilla tavoin.

Yliopiston ulkopuolella toimivien tutkijoiden kohdalla on hyvä perehtyä työnantajan taustoihin. Onko kyseessä johonkin edunvalvontajärjestöön, poliittiseen tavoitteeseen tai aatteeseen sitoutunut taho?

Tämäkään ei automaattisesti tarkoita, etteikö tehty tutkimus ole asiantuntevaa. Taustalla olevat tavoitteet ovat kuitenkin usein ohjaamassa sitä, mistä aiheista tehdään tutkimusta sekä miten ja millä kärjellä tuloksia tuodaan julki. Sitoumukset, kuten tutkimuksen rahoittava taho, tuodaan tutkimusjulkaisuissa ilmi.

Jos lisäselvittelykään ei tuottanut kunnon kuvaa siitä, minkälaisesta tutkijasta on kysymys, voi olla syytä suhtautua epäilevästi siihen, onko kyseessä todella tutkija.

Tietojen löytymättä jääminen ei automaattisesti todista, ettei kyse voisi olla tutkimustyötä tekevästä asiantuntijasta. On sellaisiakin tutkimuslaitoksia, jotka eivät salassapitoon liittyvien syiden vuoksi julkaise tietoja henkilökunnastaan eivätkä henkilökunnan jäsenet voi julkaista tutkimuksiaan avoimesti. Näin on esimerkiksi suojelupoliisin ja joidenkin puolustusvoimien tutkimuslaitosten kohdalla.

Jos yliopiston ulkopuolella työskentelevä tutkija on tehnyt enemmälti akateemista tutkimusta, häneltä pitäisi myös löytyä avoimesti saatavilla olevia akateemisia julkaisuja.

Akateemisella yhteisöllä on omat pelisääntönsä, joiden rikkomisesta on seurauksensa. Hyvän tieteellisen käytännön vastaista on esimerkiksi plagiointi. Jos tutkijan todetaan loukanneen hyvää tieteellistä käytäntöä, tämä voi johtaa tutkimusrahoituksen ja akateemisen uskottavuuden menettämiseen. Tällainenkaan tutkija ei kuitenkaan menetä tutkintoaan, sillä Suomessa lainsäädäntö suojaa yksilöä niin, että jo suoritettu tutkinto perutaan vain äärimmäisen harvoin.

Bonusvinkki

Jos tutkijan pätevyyden arviointi vaikuttaa erityisen hankalalta, erityisesti toimittajille voi lämpimästi suositella kilauttamista yliopistolle. Etsi aihepiiriin liittyvää tutkimusta tekeviä tutkijoita yliopistolta ja kysy heiltä, mitä he tietävät henkilön tutkimustoiminnasta.

Etsi aihepiiriin liittyvää tutkimusta tekeviä tutkijoita yliopistolta ja kysy, mitä he tietävät henkilön tutkimustoiminnasta.

Yliopiston tutkijat ovat tässä mielellään avuksi. Jos tutkijat nimittäin jotain arvostavat, niin se on huolellinen asioihin perehtyminen. Vastaavia puheluita soittavat myös tutkijat itse toisilleen.

Leena Malkki toimii yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-utkimuksen keskuksessa ja on Politiikasta-lehden päätoimittaja.

Artikkelia päivitetty 15.12.2023: Tästä artikkelista on julkaistu joulukuussa 2023 selkomukautettu versio, joka on saanut Selkokeskuksen selkotunnuksen.

Julkaisu Kuinka tunnistaa tutkija? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kulttuurien kohtaaminen, josta eurooppalaisessa 1900-luvun filosofiassa puhutaan alun perin eri kansojen kohtaamisena, on ajankohtainen aihe jakautuneessa nyky-yhteiskunnassa. Dialogi on jakautuneessa yhteiskunnassa haastava tehtävä ja vaarassa epäonnistua, jos jakautuneisuutta ei huomioida keskusteluyrityksissä.

Kai Alhanen kirjoittaa kirjassaan Dialogi demokratiassa dialogin olevan keskustelumuoto, joka ei tähtää yhteiseen päätökseen tai jonkin yksittäisen ongelman ratkaisemiseen. Sen sijaan dialogin päämääränä on ensisijaisesti toisen ymmärtäminen. Jakautuneessa yhteiskunnassa keskustelu sinänsä ei kuitenkaan auta toisen ymmärtämisessä, ellei ymmärretä sitä ympäristöä, jossa toinen elää.

Dialogi on jakautuneessa yhteiskunnassa haastava tehtävä ja vaarassa epäonnistua, jos jakautuneisuutta ei huomioida keskusteluyrityksissä.

Julkisen keskustelun ongelmana on viime aikoina väitetty olevan toisten ohi puhuminen sekä useat väärinymmärrykset, joiden takia keskustelu ei ole rakentavaa ja johtaa pikemminkin konflikteihin kuin yhteisymmärrykseen. Miksi toisen ymmärtäminen julkisessa keskustelussa on haastavaa, ja mikä sen mahdollistaa?

Vastaan näihin kysymyksiin Edmund Husserlin (1859–1938) ja Alfred Schützin (1899–1959) tutkimusten pohjalta selvittämällä toisen ymmärtämisen teoreettista mahdollisuutta jakautuneessa yhteiskunnassa.

Yhteinen ympäristö toisen ymmärtämisen ehtona

Husserlin mukaan kohtaamme toiset ihmiset ensisijaisesti toisina henkilöinä, joiden kanssa voimme olla monin eri tavoin tekemisissä, mutta joiden mielen sisälle emme voi nähdä. Ymmärrämme toisen näkökulmaa yhteisesti koettujen, yhteisessä jaetussa ympäristössämme olevien asioiden avulla.

Tällaisia asioita voivat olla esimerkiksi konkreettiset materiaaliset kohteet tai kohteet, joiden havaitseminen vaatii yhteisen kulttuurin, kuten julkinen liikenne, koulu tai hierarkiat. Viimeisimpien kohdalla kulttuuria tarvitaan kohteiden näkemiseen juuri tietynlaisina kohteina, esimerkiksi ison auton näkemiseen nimenomaan bussina.

Yhteisessä ympäristössä koemme samoja asioita joko tässä ja nyt, esimerkiksi olemalla toisen kanssa samassa tilassa, tai eri hetkinä siten, että minulla on käsitys siitä, mitä toinen saattaa kokea. Kuullessani jonkun menevän elokuviin tiedän, mihin hän on menossa ja mistä elokuvien katsomisessa on kyse. Ymmärrän, mitä toinen tarkoittaa kertoessaan suunnitelmistaan tai tekemisistään, sillä minulla on yhteisen kulttuuriympäristön ansiosta mielikuva niistä asioista, joista hän puhuu.

Jokainen elää jossakin ympäristössä, mutta ympäristöön sinänsä, varsinkin ei-materiaaliseen, kiinnitetään harvoin, jos koskaan, arjessa huomiota. Husserlin mukaan yhteinen ympäristö, jossa ymmärrän toisia ihmisiä, on ensisijaisesti juuri henkinen. Yhteinen ympäristö rakentuu esimerkiksi kulttuurista tai merkityksistä, jotka ovat samoja kaikille niille, jotka jakavat saman ympäristön.

Saman ympäristön voivat jakaa myös ihmiset, jotka elävät toisistaan maantieteellisesti kaukana, esimerkiksi isojen Keski-Euroopan kaupunkien keskiluokkaiset asukkaat. Vastaavasti samalla maantieteellisellä alueella voi asua ihmisiä, jotka elävät eri ympäristöissä. Tällaisia ihmisryhmiä voivat olla esimerkiksi Helsingin kantakaupungin huono-osaisimmat ja huonosti koulutetut asukkaat sekä ylempään keskiluokkaan kuuluvat korkeakoulutetut asukkaat.

Materiaalisella ja maantieteellisellä ympäristöllä on Husserlin mukaan vasta toissijainen merkitys. Materiaalinen ympäristö toimii yhteisenä ympäristönä vain, jos jaamme jo keskenämme samat merkitykset ja ymmärrämme materiaalisen ympäristömme asiat samalla tavalla.

Samassa yhteiskunnassa on siis mahdollista olla useampia toisistaan erillisissä henkisissä ympäristöissä eläviä ryhmiä.

Samassa yhteiskunnassa on siis mahdollista olla useampia toisistaan erillisissä henkisissä ympäristöissä eläviä ryhmiä. Tällöin yhteiskunta on jakautunut siten, ettei eri ryhmien jäsenillä ole ymmärrystä siitä, millaista arkea toisen ryhmän jäsenet elävät, miten he kokevat samat materiaaliset asiat tai paikat ja miten he näkevät yhteiskunnan tilanteen.

Eri ympäristöissä elävien ryhmien kokema todellisuus saattaa näyttää täysin erilaiselta, vaikka he eläisivätkin samassa paikassa ja olisivat osa samaa yhteiskuntaa.

Ympäristö, jossa yksilö elää, vaikuttaa siihen, miten yksilö kokee todellisuuden. Tämä ympäristö saattaa kuitenkin muuttua, joko ilman yksilöiden tietoista panosta tai yksilöiden aktiivisesti ottaessa selvää muiden ihmisten elämistä.

Schützin mukaan elinympäristö on luonteeltaan joustava. Tämä tarkoittaa sitä, että ympäristömme voi muuttua ja laajentua, kun yhteisön jäsenet oppivat tuntemaan aikaisemmin vieraita kulttuureita – joko maantieteellisesti lähellä tai kaukana.

Ympäristömme voi muuttua ja laajentua, kun yhteisön jäsenet oppivat tuntemaan aikaisemmin vieraita kulttuureita.

Ympäristö saattaa muuttua myös vain sen verran, että sen piiriin tulee ymmärrys toisen ympäristön olemassaolosta. Tällöin ei omaksuta toista kulttuuria, mutta sen olemassaolo tiedostetaan ja pystytään jollain tasolla ymmärtämään, miten ihmiset siinä kulttuurissa elävät. Jälkimmäisessä tilanteessa saatetaan muuttaa virheelliset käsitykset toisesta kulttuurista oikeammaksi ja ymmärtää siten paremmin kyseisen kulttuurin piirissä elävien ihmisten toimintaa tai ilmaisua.

Jotkut yhteisöt kuuluvat samaan ympäristöön, vaikka saattavatkin kokea toiset todella kaukaisiksi. Yhteisöjen jäsenet voivat siis ymmärtää toisiaan, vaikka eivät olisikaan suoraan tekemisissä. Schützin mukaan eri yhteisöissä elävät ihmiset voivat olla toisilleen tällaisia epäsuorasti kohdattuja ”aikalaisia”, joista saadaan tietoa medioiden tai yhteiskunnan tapahtumien kautta.

Samassa yhteisössä elävät taas ovat Schützin sanoin toisilleen ”läheisiä” eli henkilöitä, jotka kohtaavat toisensa suoraan. Ne yhteisöt, jotka elävät eri ympäristöissä, eivät joko ole lainkaan tekemisissä keskenään tai niiden jäsenet eivät ymmärrä toisiaan tullessaan kosketuksiin keskenään. Tällaiset ryhmät ovat toisilleen ”aikalaisia”, mutta he eivät elä samassa ympäristössä eivätkä siis ymmärrä toistensa näkökulmia.

Husserlin ja Schützin analyysien pohjalta voidaan sanoa, että jakautuneen yhteiskunnan sisällä on vertauskuvallisesti limittäin eri maailmoja. Eri henkisissä ympäristöissä eläville ihmisille samat konkreettiset tapahtumat tai kohteet saattavat näyttäytyä täysin eri asioina tai niillä voi olla täysin eri merkitys eri ympäristöissä eläville. Esimerkiksi juuri pakolaisten tulo saattaa yhdessä ympäristössä eläville ihmisille näyttäytyä apua tarvitsevien ihmisten epätoivoisena eloonjäämisyrityksenä ja toiselle ryhmälle samat pakolaiset saattavat näyttäytyä aitona uhkana yhteiskunnan turvallisuudelle.

Dialogin mahdollisuus yhteiskunnassa

Yhteiskunnan voimakas jakautuneisuus saattaa tarkoittaa sitä, että eri ryhmät elävät eri ympäristöissä saman yhteiskunnan sisällä. Tällöin ryhmät elävät eri sosiaalisissa ja kulttuurisissa ympäristöissä, vaikka olisivatkin fyysisesti samoilla alueilla.

Ryhmät voivat olla joko etäisesti tai virheellisesti tietoisia toisistaan tai jopa tietämättömiä. Esimerkiksi hyvätuloinen suomalainen saattaa olla aidon tietämätön siitä elämästä, jota saman yhteiskunnan pienituloisimmat lapsiperheet elävät.

Kun eri ympäristöistä johtuen samat asiat näyttäytyvät eri asioina ja sanojenkin merkitys saattaa tästä syystä vaihdella, on toista todennäköisesti mahdotonta ymmärtää pelkän pintapuolisen keskustelun perusteella. Tämä tarkoittaisi sitä, että näin voimakkaasti jakautuneessa yhteiskunnassa spontaani tai satunnainen dialogi ei todennäköisesti onnistu: toista ei tulla ymmärtämään keskusteluissa, joissa puhutaan itse asiasta tai toisen arvopohjasta, sillä keskustelijat saattavat tosiasiassa tarkoittaa samoilla tai samankaltaisilla ilmaisuillaan täysin eri asioita.

Itse keskustelunaiheissa pysymisen sijaan tulisi keskittyä toisen ymmärtämisen mahdollistamiseen. Toisen, henkisesti eri ympäristössä elävän henkilön ymmärtäminen saattaisikin tulla mahdolliseksi siinä vaiheessa, kun ymmärretään toisen ympäristöä.

Husserlin ja Schützin tutkimusten perusteella tähän riittää toisen ympäristön tiedostaminen ilman virheellisiä ennakkoluuloja. Tämä voi tapahtua toiseen tai toisen elinympäristöön tutustumalla joko kasvotusten tai muuten kommunikoiden kyseisen ympäristön edustajien kanssa.

Toisen ryhmän ajatusmaailmaa tai maailmankuvaa ei tarvitse omaksua. Riittää, että tiedostetaan toisen ympäristön olemassaolo ilman ennakkoluuloja. Kun ympäristössä tarpeeksi moni ymmärtää toista ympäristöä, sen olemassaolosta tulee osa omaa ympäristöä.

Kun ympäristössä tarpeeksi moni ymmärtää toista ympäristöä, sen olemassaolosta tulee osa omaa ympäristöä.

Dialogi jakautuneen yhteiskunnan eri ryhmien välillä ei siis ole mahdollista suoraan ilman, että ensin tiedostetaan toisen ympäristö ja ymmärretään, miten toisessa ympäristössä elävät kokevat todellisuuden. Samat tapahtumat, sanat ja konkreettiset paikatkin saattavat nimittäin näyttäytyä eri asioina eri ympäristöissä ja syy–seuraus-yhteyksien saatetaan uskoa olevan täysin erilaiset.

Yhteiskunnallinen dialogi näyttäisi näin ollen olevan mahdollista suoran keskustelun sijaan syvällisemmän ja pitkäjänteisemmän kiertotien kautta. Keskustelun osapuolten tulisi ensin ymmärtää toisensa mahdollisesti erilaisia ympäristöjä, ennen kuin he voivat käydä onnistunutta dialogia.

Toisen ympäristön tiedostaminen ei sekään ole helppo tehtävä. Koemme maailmassa olemassa olevat asiat yleensä objektiivisina eli kaikille koettavissa olevina. Tämän takia voi olla hyvinkin vaikeaa huomata, että toinen saman yhteiskunnan jäsen saattaa elää ympäristössä, jossa asiat koetaan täysin eri tavoilla.

Jotta voitaisiin käydä dialogia, on Alhasen mukaan puhuttava yhteistä kieltä eli käytettävä kaikille osapuolille ymmärrettäviä ilmaisuja sekä jaettava niiden merkitykset.

Tilanteessa, jossa yhteiskunta on jakautunut moniin ympäristöihin, eri ympäristöissä elävien ihmisten tulisikin mahdollisuuksien mukaan tiedostaa ympäristöjen moneus ja pyrkiä ymmärtämään toisen ympäristön ajatusmaailmaa.

YTM Minna-Kerttu Vienola on väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa.

Julkaisu Toisen ymmärtäminen ja dialogin mahdollisuus jakautuneessa yhteiskunnassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kun toisen maailmansodan jälkeinen populismi vetosi sodan muistoihin ja isien perintöihin, niin nykyisin populistiset johtajat puolustavat turvallisuutta ja käyttävät yksityisyyden murusia hyväkseen. Viihdejulkisuuden taitava käyttö on siivittänyt puolueiden johtajien suosiota.

Vallassa ovat isien jälkeen 40-vuotiaat ”tyttäret”, astetta isiä liberaalimmat ja fotogeenisemmät, mutta perusajatuksiltaan samat johtajat. Tällaisiin ”tyttäriin” luetaan feminismiä ja aborttia puolustava Marine Le Pen ja homoseksuaalisuutta kannattava Hollannin Geert Wildeers.

Äänestäjille, joista osa on uusia, 1980-luvulla syntyneitä tai naisia, he edustavat heidän tuntemaansa ainoaa populismin muotoa. Esimerkiksi Time-lehden Euroopan sadan vaikutusvaltaisimman henkilön joukkoon nostama Marine Le Pen kampanjoi näyttävästi yksityisyydellään kertoen nuuskivansa alennusmyynneissä, rakkaudestaan, laihdutuksestaan ja kertoo nettisivuilla olevansa ennen kaikkea ”äiti”.

Kolmannen aallon populismi käyttää hyväkseen viihteellisyyttä ja sulautuu osaksi valtavirtaa; viihteellisyyden kautta populisti esitetään ennen kaikkea ”ihmisenä”.

Marine Le Penin syvin minä ja tunnekoukut

Front National käy esimerkiksi siitä, miten populismi on muuttunut viidessä tai kuudessa vuosikymmenessä yhä mediatisoituneemmaksi ja osaksi valtavirtaa. Tänään se saa ääniä ennen kaikkea 1980-luvulla syntyneiltä ranskalaisilta, joille Marine Le Pen edustaa heidän ainoaa tuntemaansa populismin muotoa. Liike alkoi protestina. Pierre Poujade vastusti veroja ja Algerian sotaa, puhui ”sotien perinnöstä”. Eräs Poujaden puolueen jäsenistä oli Jean-Marie Le Pen, joka perusti oman puolueensa 1972. Jean-Marie Le Pen oli eräänlainen ranskalaisen politiikan ”enfant terrible”, joka tuli lavalle laulaen Verdin aarioita, halusi ”ranskalaista Ranskaa”, kannatti ”kristillisiä arvoja” ja haastoi korruptoituneen eliitin.

Eräs suosion avaimista oli maltillinen televisioesiintyminen, jota hän opiskeli Billy Grahamin kampanjaa seuraten Yhdysvalloissa 1988. Kun ”enarkit” siteerasivat Moliéreä, niin Jean-Marie Le Pen lupasi kuulijoilleen myös evankelistan tavoin toivoa ja uskoa. Vaikka Jean-Marie Le Pen vannoi elävänsä ”vanhaksi kuin Methusalem”, hän vetäytyi puolueen puheenjohtajuudesta 2011.  Seuraajaa, tytär Marine Le Peniä on kiitelty televisioesiintymisistä, joissa hän saa haastattelijat näyttämään ylimielisiltä kirjanoppineilta ja tuo esiin omaa persoonaansa. Myös vastustajat ovat myöntäneet hänen olevan ”sympaattinen” ja yksinkertaisesti ”kivoin politiikko”.

Maaliskuussa 2011 Marine Le Pen hymyili Elle-lehden kannessa. Kyseisessä naistenlehdessä annetaan harvoin tilaa poliitikoille, saati kansikuvaa, jolla myydään lehteä. Yleensä kannessa on malli tahi ranskalaisten ikoni – esimerkiksi näyttelijätär Juliette Binoche. Nyt aiheena oli Marine Le Pen itse, hänen yksityisyytensä: ”Kuka todella on Marine Le Pen?” (Elle 2011).

Sittemmin otsikoita alkoi tulla tiuhaan, kuten ”Isän tyttären salaisuudet” (VSD) ja ”Uudet äärioikeiston kasvot” (Paris Match). Sellaiset lehdet kuten Voici (viihdejulkisuuteen keskittyvä lehti), Gala ja Paris Match olivat pitäneet äärioikeiston edustajat poissa. Alkuvuodesta 2011 tilanne alkoi pikkuhiljaa muuttua presidentinvaalien 2012 myötä. Tositelevisio-ohjelmia suvereenisti hallinnut nainen muuttui myös viihdelehdistön materiaaliksi. Kannatusta hän sai ennen kaikkea naisilta ja 1980-luvulla syntyneiltä. Hän kertoi paheistaan – ”tupakanpoltto, kauniit vaatteet ja hyvä ruoka” – sekä siitä, miten halusi vielä kokea ”aidon rakkauden”.

Marine Le Pen on jakanut tietoja yksityisyydestään hallitusti ja yhä enemmän: ”Marine noudattaa Duncanin dieettiä” ja ”Yksinhuoltajan vaikeat valinnat”. Nettisivuillaan hän korosti ennen kaikkea äitiyttään. Hän edustaa samalla kannattajilleen, 1980-luvulla syntyneille nuorille ainoaa populismin muotoa, jonka nämä tuntevat. Kun isä Le Pen puhui sodan muistoista ja Algerian sodasta, niin tytär saattaa puhua hengästyneesti ”lasten turvallisuudesta” ja edustaa liberaalimpia arvoja. Samalla hän on huolissaan islamin kasvavasta uhkasta, vastustaa islamin näkyviä merkkejä (rukoukset kadulla, tyttöjen ja naisten huivit ym.) ja vaati viimeksi juutalaisten kipojen poistoa. Laïcité muuttuu nopeasti islamin vastustamiseksi.

Ruotsalainen, Ranskassa asuva journalisti Magnus Falkehed oli ainoita, joka uskalsi ottaa asian puheeksi Front Nationalin lehdistötilaisuudessa maaliskuussa 2011. Hän kysyi Marine Le Peniltä, miksi ihmeessä tämä on ottanut ”peoplesationin” (viihteellisen, yksityisyyteen perustavan julkisuuden) osaksi kampanjaansa ja käyttää sitä hyväksi? Marine Le Pen totesi närkästyneenä: ”Ce n’est pas parce qu’on aime le foie gras qu’on est obligé de s’intéresser à la vie du canard!” (Ei se ole niin, että jos pitää hanhenmaksasta on pakko kiinnostua ankan elämästä).

Kommunikaation murusia harkiten

Marine Le Pen viljelee somia kommunikaation murusia, joissa hän tunnustaa pieniä asioita, kuten ”etsin aarteita italialaisten merkkivaatteiden tehtaanmyymälässä” ja ”tunnustan olevani huono äiti”. Kosiskellakseen työläisiä Marine Le Penin on verhottava lapsuus Neuillyssa (rikkaiden suosima esikaupunkialue Pariisissa, jonka pormestari Nicolas Sarkozy oli) joksikin muuksi. Hän kertoo tuntemistaan kylmistä rappukäytävistä sekä häpeästä, jonka Playboyssa poseerannut äiti sai aikaan.

Ranskalaiset historioitsijat ja toimittajat ovat huolissaan ilmiöstä. Peoplesation räjähti presidentinvaaleissa 2007, jolloin Ségolène Royal ja Nicolas Sarkozy kilpailivat äänistä. Vielä muutama vuosikymmenen sitten olisi ollut vaikea kuvitella majesteetillisen Charles de Gaullen kertovan aamukahveistaan vaimonsa kanssa tai avaavansa lapsuutensa kuva-albumeita. ”Enää ei kiinnosta, mitä poliitikot sanovat. Tärkeintä on, millaisia he ovat”, totesi lehdistön edustaja. ”Ja heidän on oltava sellaisia kuin me äänestäjät”, totesi mediahistoriaa opettava Denis Muzet.

Sosiologit pohtivat samalla, onko äärioikeiston edustajan tai populistin lehdistötilaa rajoitettava. Ankeat asiapoliitikot eivät myy samalla tavalla kuin Marine Le Penin laihdutus tai ”yksityiselämän huolet”, joihin hän liittää usein sanan ”kärsimys”. Eräs Marine Le Penin suosion salaisuuksia on, että hän ei esiinny vallanhimoisena, vaan ikään kuin hän sattuisi olemaan ”uhri”. Hän keskittyy kuuntelemaan ja samalla suojelemaan. Vaikka kommunikaatio on harkittua ja siinä on onnistuttu hyvin, niin myös virheitä sattuu. Eräs virhe oli osallistuminen rasistisiin kolmannen valtakunnan talvijuhliin Wienissä tammikuussa 2012. Mutta kun isä oli mediaesiintymisissään ”onneton profeetta” on tytär ”moderni nainen”, joka hymyilee ja kertoo vihdoin löytäneensä ”oikean rakkauden”.

Pullaa ja kosinta Shellillä

Suomessa kiistellään yhä, mitä on Perussuomalaisten tarjoilema populismi. Mediajulkisuudessa ei ole juuri näkynyt yksityisyydestä kertovia naisia tai miehiä. Vielä takavuosina tosin Urpo ja Ana Leppänen antoivat parisuhdehaastattelujaan mm. Seuraan. Samalla myytiin myös pariskunnan firman tanssikiertuetta. Toisaalla Marja-Leena Leppänen tunnusti: ”Silitän yhä Urpon paidat”.

Ennen pyhäinpäivää ilmestyi Me Naiset -lehdessä Jussi ja Hilla Halla-ahon haastattelu. Kielitieteilijävaimo Hilla tunnustaa miettineensä ensimmäisillä treffeillä, miten hyvin Jussin sukunimi sopisi hänen etunimeensä. Seurustelu johti kosintaan, joka tapahtui Shellillä: ”Tuleeko Hilla vaimoksi Jussille?” Jussi Halla-aho jatkaa: ”Kolmannessa persoonassa puhuttelu on meidän vitsimme, josta on tullut tapa. Meidän on vaikea sinutella toisiamme.” Hän tunnustaa pitävänsä pullasta ja nauravansa lapsiensa kielellisille sutkauksille.

Naistenlehtien ja viihdeohjelmien tarjoama julkisuus on eräs tärkeimpiä kolmannen aallon populismin väylistä. Se verhoaa viestinsä viihteellisyyteen ja kiiltäviin sivuihin, mutta on kaikkea muuta kuin poliittisesti merkityksetöntä.

Julkaisu Äärioikeisto, populismi, viihde ja naistenlehdet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.