Nykyaikainen tutkimus ponnistaa tutkimusperinteestä, jolla on tiettyjä painotuksia. Siksi jotkut muut näkökulmat jäävät vähemmälle huomiolle. On tavallista, että tutkimuksen painotukset muuttuvat ajan myötä, kun aiemmat tutkimussuunnat jäävät historiaan ja uusia avataan. Tutkijoiden huomio kiinnittyy ymmärrettävästi asioihin, jotka herättävät huomiota – muutokset maailmalla vaikuttavat näin myös tutkimuksen suuntiin, oli kyse sitten koronaviruspandemiasta tai Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan.

Jälkimmäinen mainituista palautti monet klassiset ulko- ja turvallisuuspoliittiset koulukunnat, tutkijat ja teoriat tieteelliseen ja julkiseen keskusteluun. Vastauksia muuttuneeksi koettuun maailmanjärjestykseen ovat etsineet yhtä lailla tutkijat, journalistit ja tavalliset kansalaiset. Tutkijoilta on odotettu selkeitä kannanottoja kehittyviin tilanteisiin, joista tutkimuksellista varmuutta ei ole ehtinyt vielä kehittyä. 

Onkin syytä miettiä, missä määrin perinteinen turvallisuuskäsitys on haastanut vanhoja totuuksia ja missä määrin vanhat totuudet ovat vahvistuneet – ja mitä tämä on merkinnyt tutkimuksen sokeille pisteille.

Tutkijoiden katseen suuntautumisen myötä sokeat pisteet tarkoittavat myös hiljentyneitä – jopa hiljennettyjä – ääniä. Sokeat pisteet liittyvät siten suoraan valtasuhteisiin paitsi tutkimuskohteiden, mutta myös tutkijayhteisöjen välillä ja sisällä. 

Uusia tutkimussuuntauksia edustavat tutkijat voivat törmätä voimakkaaseen ”portinvartiointiin” esimerkiksi tieteenalan arvostetuimmissa julkaisukanavissa vakiintuneiden tutkimussuuntien edustajien toimesta. Raadissa keskustellaan niin klassisista kuin uusistakin tutkimusteemoista, mutta huomioiden myös tutkimuksen inhimillisen tekijän – tutkijat itse. 

Tämä Politiikasta-raati pohjaa Politiikasta-lehden järjestämään keskustelutilaisuuteen Kansainvälisten suhteiden tutkimuksen seuran (KATSE) konferenssissa 6.-7.5.2022. Keskustelua ohjasi Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja Mikko Poutanen. Panelisteina keskustelussa ja tässä Politiikasta-raadissa ovat väitöskirjatutkija Mikko Räkköläinen Tampereen yliopistosta, tutkijatohtori Tiina Vaittinen Tampereen yliopistosta, tutkijatohtori Anna Kronlund Jyväskylän yliopistosta ja apulaisprofessori Leena Vastapuu Ruotsin maanpuolustuskorkeakoulusta.

Raati aloittaa haastavalla kysymyksellä tutkijoille: mitä kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa sokeat pisteet tarkoittavat teille?

Anna: Tutkijana olen kiinnostunut ensisijaisesti käsitteistä ja poliittisista debateista. Sokean pisteen kysymys on yhtäältä menetelmällinen, liittyen vallalla oleviin tulkintoihin eri kysymyksistä, ja toisaalta kuvaa aiheita, jotka pysyvät marginaalissa. 

Mahdollisina sokeina pisteinä voi pitää myös tieteellisten julkaisujen saavutettavuutta tai samankaltaisuutta, jolloin julkaisujen antama kuva tutkimuksellisista näkemyksistä tai aiheista on hyvin yksipuolinen. Esimerkiksi avoin julkaiseminen ja toimituskuntien ja arvioitsijoiden näkökulmien monipuolisuuden lisääminen ovat yksi keino, joilla tutkimuksen saavutettavuutta ja näkökulmien moninaisuutta voidaan pyrkiä lisäämään. 

Mikko: Luulen, että kansainvälisten suhteiden tutkimuksen sokeat pisteet eivät liity yksittäisiin ilmiöihin ja näkökulmiin vaan niiden välisiin yhteyksiin, joita emme syystä tai toisesta tunnista. Koska emme hahmota yhteyksiä, emme tunnista joidenkin pimentoon jäävien ilmiöiden arvoa ja relevanssia alan ydinkysymyksille. Tämä tunnistamisen vaikeus ei ole ensisijaisesti yksilöiden ongelma, vaan liittyy akateemisten organisaatioiden vallankäyttöön, sekä rahoittajien ja muiden sidosryhmien ymmärrykseen tutkimuksesta ja sen yhteiskunnallisesta merkityksestä.

Sokeina pisteinä voi pitää myös tieteellisten julkaisujen saavutettavuutta tai samankaltaisuutta, jolloin julkaisujen antama kuva tutkimuksellisista näkemyksistä tai aiheista on hyvin yksipuolinen.

Tiina: Olen erikoistunut globaaliin hoivan ja terveydenhuollon poliittiseen talouteen ja etiikkaan, myös rauhalle ja turvallisuudelle keskeisenä kysymyksenä. Alamme kansainvälisissä piireissä tutkimukselleni löytyy useita lokeroita, ja olen saanut tutkimukselleni tunnustusta. Suomalaisessa kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa aiheeni on kuitenkin nähty kummajaisena: ei kansainväliselle politiikalle, saati ulkopolitiikan käytännöille merkittävänä kysymyksenä. 

Jopa monitieteinen rauhan-, konfliktin- ja maailmanpolitiikan tutkimuksen aikakauslehti Kosmopolis hylkäsi joku vuosi sitten hoivan poliittista taloutta käsittelevän teemanumeroideamme – aihe ei ollut relevantti rauhan ja konfliktin- ja maailmanpolitiikan tutkimukselle. Koronapandemian tullen toki kaikilla olikin sitten aiheesta sanottavaa ja asiantuntemusta.

Leena: Sokeita pisteitä on mielenkiintoista lähestyä näköaistin sijaan kuuloaistin kautta. Esimerkiksi feministisessä tutkimuksessa on jo vuosikymmeniä puhuttu hiljaisuuksista ja niiden kuuntelemisesta – siitä, että melun keskellä olevat hiljaisuuden alueet ovat täynnä informaatiota, puhumattomia ”itsestäänselvyyksiä” ja kipeitä salaisuuksia. Tämä pätee kaikenlaisiin sosiaalisiin ryhmiin perheistä ja työporukoista kokonaisiin tieteenaloihin. 

Suomalaisessa kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa koen olevani feministitutkijana yhtäältä hiljennetty esimerkiksi uramahdollisuuksien olemattomuutena, mutta toisaalta tunnen myös painetta rikkoa hiljaisuuksia erityisesti tulevia tutkijasukupolvia ajatellen. Kansainvälisessä tarkastelussa näyttääkin absurdilta, ettei Suomessa ole yhtään feministitutkijaa kansainvälisten suhteiden professorina. 

Voitteko kuvata miten sokeat pisteet tutkimuksessa ovat vaikuttaneet omaan tutkimukseenne tai uraanne tutkijoina?

Leena: Palkitusta väitöskirjastani huolimatta tieteellinen urani käytännössä tyssäsi väittelyyn ja sen jälkeen saamaani lyhytaikaiseen jaksoon tutkijatohtorina (postdoc). Päädyin joiksikin vuosiksi yliopiston ulkopuolisiin, sinänsä hyvin mielenkiintoisiin tehtäviin, jolla on ilman muuta ollut vaikutuksensa esimerkiksi julkaisuluettelooni. Vaikka kaikki meni lopulta hyvin ja ajauduin apulaisprofessoriksi Ruotsiin, tutkijanpolkuni on ollut kaikkea muuta kuin suoraviivainen. 

Haluan myös huomauttaa, ettei tapaukseni suinkaan ole poikkeus vaan sääntö. Kaikki tuntemani suomalaiset kansainvälisen politiikan alan feministitutkijat ovat päätyneet joko muihin oppiaineisiin tai paenneet ulkomaille. Portinvartijat ovat olleet tiukkoina.

Tiina: Taustani on vankasti kansainvälisen politiikan ja rauhantutkimuksessa. Suomessa olen aiheineni näillä aloilla yksin. Tutkimusaiheisiini liittyvät verkostot olen rakentanut muiden tieteenalojen varaan väitöskirjan alkutaipaleelta saakka. Nykyään olen monitieteinen yhteiskuntatieteilijä ilman omaa tieteenalaa: kuulun moneen paikkaan, enkä minnekään. Tällä hetkellä vien yhteiskuntatieteellistä näkökulmaa muun muassa urologian kansainvälisille kentille. 

Hyödyn pakon alla opitusta poikkitieteellisyydestä: liikun diskurssista toiseen vikkelästi, ja ymmärrän ilmiöiden välisiä yhteyksiä monialaisesti. Työnhauissa en kuitenkaan pärjää. Poikkitieteellisyyttä ylistetään juhlapuheissa, mutta yliopistojen urapolut ovat Suomessa tieteenalasidonnaisia ja piirit pieniä. Näin etenkin kansainvälisten suhteiden oppiaineessa – eli siellä, mistä olen kotoisin, mutta jonka kapeasti määritellylle suomalaiselle kentälle asiantuntemukseni ei tunnu sopivan. 

Taustani on vankasti kansainvälisen politiikan ja rauhantutkimuksessa. Suomessa olen aiheineni näillä aloilla yksin.

Mikko: Työni keskiössä oleva kaupallisten palveluntuottajien rooli valtioiden sotilaallisen toiminnan tukena on mielestäni esimerkki sokeasta pisteestä. Kaupallisen sotilaspalvelualan tutkimuksen merkityksen ymmärtämiseksi täytyy tunnistaa kaupallisten yritysten ja sotilaallisen turvallisuuden moninaiset yhteydet. Julkisen sektorin monopoli sotilaalliseen toimintaan on kuitenkin syvällä istuva ajattelutapa, ja olen usein joutunut perustelemaan kaupallisten toimijoiden relevanssia suhteessa siihen. Toisaalta olen siinä onnellisessa tilanteessa, että pystyn linkittämään ilmiön ja oman tutkimukseni selkeästi ja konkreettisesti tieteenalalla yleisesti merkitykselliseksi tunnustettuun sotilaallisen turvallisuuden teemaan.

Anna: Omassa tutkimuksessani olen kiinnostunut kansainvälisten suhteisiin liittyvistä teemoista ja aiheista, mutta olen lähestynyt niitä etenkin poliittisen tutkimuksen keinoin, eli ajatuksella, että myös kansainvälistä politiikkaa voi lähestyä kuten mitä tahansa politiikkaa. Täten oppialakohtaisista samanlaisuuksista huolimatta (historia, politiikan tutkimus, kansainväliset suhteet) on tietynlaisena haasteena se, miten löytää omalle tutkimukselleen tutkimusyhteisö, johon linkittyä. 

Laaja poikkitieteellisyys on siten haastavampaa kuin perinteisiin tieteenaloihin keskittyminen. Tiina omassa vastauksessaan toikin hyvin esille verkostojen löytämisen tärkeyden.

Jos mietimme laajemman yleisön tiedonhalua liittyen tutkimukseen, etenkin nyt Venäjän hyökkäyksen myötä, uskotteko, että keskittyminen klassisiin ulko- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksiin uhkaa kasvattaa sokeiden pisteiden kokoa tai määrää? Vai onko liioiteltua ajatella, että vanhat ulko- ja turvallisuuspoliittiset painotukset hallitsisivat yhä kansainvälisten suhteiden tutkimuksen kenttää?

Anna: Toisen maailmansodan jälkeen ja esimerkiksi YK:n perustamisen yhteydessä luotiin erilaisia viitekehyksiä sodan ja rauhan ylläpitämiseen sekä tulkintakehyksiä tapahtumiin, kuten kansanmurha. Ei kuitenkaan ole enää selvää missä määrin keskeiset periaatteet, käsitteet ja instituutiot, kuten YK:n turvallisuusneuvosto tai oikeudenmukaisen sodankäynnin periaatteet toimivat nykypolitiikan kontekstissa. Yhtäältä olemme nähneet sodankäynnin muuttumisen valtioiden välisistä konflikteista ja tavat, joilla sotaa käydään sotilaslennokki-operaatioista hybridisodankäyntiin ja toisaalta rauhan ylläpitämisen edellytysten lisääntymiseen. 

Esimerkiksi YK on pyrkinyt tuomaan eri toimijoita yhteen ja turvaamaan rauhan edellytyksiä monelta kantilta jo ennen konfliktien syntymistä. Venäjän hyökkäys kuitenkin osoitti, että helposti solahdetaan vanhoihin kehyksiin, ja että esimerkiksi YK:n turvallisuusneuvoston pysyvät jäsenmaat eivät ole olleet halukkaita luopumaan omista etuuksistaan veto-oikeuden käytössä. Sokea piste voikin liittyä siihen, että suurvaltapolitiikka paluun myötä myös katsantokannat määritellään sen mukaisesti. 

Mikko: Perinteisille painotuksille on nyt paljon kysyntää. Se on minusta kiistatonta Venäjän hyökkäyssodan jälkeen medioissa vakiokasvoiksi valikoituneiden tutkijoiden ja laajemmassa kansalaiskeskustelussa käytettyjen argumenttien perusteella. Vaikka nämä lähestymistavat tuottavat hyödyllistä ymmärrystä, pelkään pahoin, että niiden rooli kasvaa rauhantutkimuksen, feministisen tutkimuksen ja muiden kriittisten, tietyssä mielessä konsensusta haastavien lähestymistapojen kustannuksella. Tässäkin suhteessa korostuu se, etteivät sokeat pisteet ole tiedeyhteisön sisäsyntyinen ilmiö vaan muodostuvat vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa.

Asiantuntijoiden joukossa on onneksi nähty myös naisia, mutta feministisen turvallisuustutkimuksen asiantuntijoita ei juurikaan.

Tiina: Nykyaikainen kansainvälisen politiikan teoria, joka tunnustaa tunteiden ja ruumiillisten aikajatkumoiden kietoutumisen maailmanpolitiikkaan antaisi työkaluja tilanteen monipolviseen analyysiin, mutta keskustelu on yllättävän kapea-alaista. Keskustelua ovat hallinneet perinteiset, jopa kylmän sodan aikaiset teoriat ja sotatiede. Asiantuntijoiden joukossa on onneksi nähty myös naisia, mutta feministisen turvallisuustutkimuksen asiantuntijoita ei juurikaan.

Esimerkiksi venäläisten sotilaiden tekemät joukkoraiskaukset Butšassa ja muualla ovat järkyttäneet raakuudellaan. Feministiset sodan ja rauhan tutkijat kuitenkin tiesivät heti hyökkäyspäivänä, että kaikki tämä tullaan vielä näkemään – ja miksi. 

Seksuaalinen väkivalta on raaka sodankäynnin väline, jota käytetään myös imperialististen armeijoiden moraalin murentamiseen ja uudelleenrakentamiseen. Feministinen kansainvälinen politiikka tuntee sodan teemat, usein syvemmin ja laajemmista näkökulmasta kuin perinteisempi analyysi. Tämä voisi näkyä myös suomalaisessa keskustelussa.

Leena: Ilman muuta sodan ja rauhan kysymysten tulee olla kansainvälisten suhteiden tutkimuksen ytimessä. Uskon kuitenkin, että teoreettisten lähtökohtien tulisi olla moninaisia ja moniäänisiä, ja ettei alan tutkimus voi olla ainoastaan konflikteihin keskittyvää. Palaan taas hiljaisuuksiin. Olisi nimittäin tärkeää pohtia, keiden näkökulmista ja mistä olettamuksista ponnistaen erilaisia analyyseja tuotetaan. Kansainvälinen politiikka koskettaa meitä kaikkia, toisia hyvin konkreettisesti – esimerkiksi parhaillaan Ukrainassa. 

Mutta entäpä jos voimapoliittisten laskelmien ohella kysyisimme vaikkapa, miten Venäjän hyökkäyssota näyttäytyy köyhimmissä maissa? Olin esimerkiksi hiljattain yhteydessä Monroviaan, jossa ruuan kallistuminen ja bensan hinnan yhtäaikainen nousu olivat ajaneet lukemattomia pienyrittäjiä konkurssiin. 

Miten tutkijoina hahmotatte suhteenne esimerkiksi laajempiin tiedettä yleistajuistavisiin ja vaikkapa median kautta käytäviin keskusteluihin? Voimmeko tutkijoina tehdä enemmän osallistuaksemme julkiseen keskusteluun niin, että sokeat pisteet saavat huomiota?

Leena: Haluan aloittaa toteamalla, että esimerkiksi Politiikasta-lehti on mitä erinomaisin väylä sokeiden pisteiden perkaamiseen. Yleisemmällä tasolla toteaisin, että totta kai meillä tutkijoina on velvollisuus tuoda esille tutkimustuloksiamme yliopistoyhteisöä laajemman yleisön tietoisuuteen – jo senkin takia, että monen meistä työ rahoitetaan verovaroin. 

Samalla tutkijan arki on äärimmäisen kuluttavaa ja vaativaa jo ilman julkiseen keskusteluun osallistumistakin, ja on tutkijoita, joille tällainen keskustelu on suorastaan vaarallista. Olen itse pyrkinyt yleistajuistamaan tutkimustuloksiani muun muassa taiteilijayhteistyön kautta, sillä taiteilijoilla on kyky ravistella katsojan tunteita ja tunnereaktioista syntyy halu toimia. 

Tiina: Nostaisin tässä katseen yksittäisten, marginaalissa työskentelevien tutkijoiden viestintävastuusta laajempaan suomalaisessa kansainvälisessä politiikassa vallitsevaan rekrytointipolitikkaan. Paras keino saada sokeille pisteille huomiota mediassa on laajentaa tieteenalan rekrytointipolitiikkaa siten, että vakituisissa tehtävissä olevien joukkoon palkataan ihmisiä, jotka työskentelevät marginaaleihin ajettujen aiheiden parissa. He osaavat kyllä opettaa myös ne perinteisemmät teoriat, sillä valtavirta kuuluu kaikkien peruskoulutukseen. 

Valtavirran lisäksi he voisivat kuitenkin varustaa politiikan tutkimuksesta valtionhallintoon työllistyvät opiskelijat laajemmalla osaamisella siitä, mitä kaikkea kansainvälinen politiikka on nyt ja tulevaisuudessa. Miten politiikan tutkimuksesta valmistuvilla voisi olla esimerkiksi olla keinoja valmistautua tulevaisuuden pandemioiden hallintaan, kun yksikään politiikan tutkimuksen koulutus ei varusta opiskelijoitaan ymmärtämään sosiaali- ja terveysjärjestelmää, sen rakenteita, globaalia hallintaa sekä ylikansallisia taloudellisia ja eettisiä kietoutumia? 

Näitä ja monia muita aiheita on maailmalla tutkittu pitkään kansainvälisen politiikan ja ulkopolitiikan kysymyksinä. Miksei Suomessa? Kyse ei ole vain urapoluista, vaan siitä, mihin suuntaan suomalainen maailmanpolitiikan ymmärrys kehittyy.

Paras keino saada sokeille pisteille huomiota mediassa on laajentaa tieteenalan rekrytointipolitiikkaa siten, että vakituisissa tehtävissä olevien joukkoon palkataan ihmisiä, jotka työskentelevät marginaaleihin ajettujen aiheiden parissa.

Mikko: Julkiseen keskusteluun osallistuminen omien mahdollisuuksiensa mukaan on mielestäni osa ammattia ja myös tietynlainen moraalinen velvollisuus. Akateemisen maailman kehittyminen yhä ahtaammaksi jättää tälle valitettavasti vähemmän aikaa. Toisaalta mediaesiintymiset ja varsinkin omaehtoinen julkinen kirjoittaminen ovat tutkijan vapainta tilaa, jossa on mahdollisuus tuoda esiin sellaisia näkökulmia, joita akateemisen rahoituksen ja julkaisemisen käytännöt eivät välttämättä päästäisi läpi. 

Esimerkiksi olen itse julkaissut Politiikasta-lehdessä kirja-arvioita konservatiiviselta kantilta sananvapauden ja vähemmistöjen oikeuksien kaltaisia aiheita käsittelevistä teoksista, koska julkinen keskustelu näistä aiheista menee usein poteroista huuteluksi. Toivon, että teosten argumentaation avaamisella ja käsitteellistämisellä olisi mahdollista viedä keskustelua hiukan eteenpäin.

Anna: Omasta näkökulmasta katsottuna tutkijoille on tärkeä tehtävä osallistua keskusteluun eri yhteyksissä eikä pelkästään mediassa tai yleisöpuheenvuorojen kautta. Olen kokenut itselle mielekkääksi toimia akateemisissa luottamustehtävissä, esimerkiksi julkaisujen toimituksissa kuten Valtiotieteellisen yhdistyksen Pro et Contra. Book Series from the Finnish Political Science Association -kirjasarjan tai tieteellisten seurojen johtokunnissa. Tällöin itselläni on mahdollisuus olla mukana erilaisissa keskusteluissa ja tuoda mahdollisia sokeita pisteitä esille sekä olla mukana tiedeyhteisön edistämisessä. 

Tutkija tietenkin työskentelee ensisijaisesti ajatellen, mutta usein myös tuntien – pään ohella tutkija käyttää sydäntään. Kun maailma on myllerryksessä, tutkija voi hakea turvaa objektiivisesta etäisyydestä, mutta uhraamatta tutkimuksen inhimillistä tekijää. Miten omassa tutkimuksessanne tunteet ottavat tilaa työskentelyssänne ja miten suhtaudutte niihin?

Anna: Tutkijoiden oletetaan usein kommentoivan ajankohtaisia aiheita, mikä aiheuttaa omat haasteensa. Bertolt Brechtin vieraannuttamisefektin (saks. Verfremdungseffekt) käsitettä mukaillen on usein tarpeellista etäännyttää itsensä tutkimuskohteesta, jotta siihen voidaan suhtautua kriittisesti tai poliittisen kohteena olevana, eikä niinkään jonakin annettuna.

Itse olen tutkinut sotaan ja poikkeustilaan liittyviä keskusteluja liittyen lähinnä asevoimien käytön auktorisointiin, mutta ajatellut hieman samalla tavalla kuin Mikko omassa vastauksessaan alla, että asioiden tarkastelu ja analysointi sekä niiden tuominen keskusteluun purkavat auki niihin liittyviä kysymyksiä.

Mikko: Olen tutkinut kaupallista sotilaspalvelualaa ja muita konflikteihin ja turvallisuuteen liittyviä ilmiöitä niin kauan, että olin jo etäännyttänyt itseni hyvinkin kauas näihin ilmiöihin liittyvästä inhimillisestä kärsimyksestä. Kuten paneelikeskustelussa kerroin, tyttäreni syntymä on kuitenkin hyvinkin tehokkaasti purkanut rakentamani suojamuurit. Jäljelle on kuitenkin jäänyt modernistinen edistysusko siihen, että tutkimustyöni on yksi pieni osa inhimillisen tiedon ja ymmärryksen kehityksessä, joka ajan kuluessa tulee vähentämään konflikteja ja kärsimystä maailmassa.   

Tiina: Tutkijan, sen enempää kuin kenenkään muunkaan, ei ole mahdollista työskennellä ”pelkillä aivoillaan” ja tunteistaan erillään. Myös tunnekylmyys tutkimusaihetta kohtaan on tunnetyötä. Tutkimustyömme ei tapahdu jossain ruumistamme irrallisessa paikassa. Se, miten ja millaisista asemista käsin maailmaa tarkastelemme, vaikuttaa aina tuottamaamme tietoon. 

Etäännyttämisen sijasta tutkijan olisi aina rehellistä tarkastella tunteidensa vaikutusta analyysiin. Etnografiassa ja monissa feministisissä tutkimusperinteissä tämä tunnustetaan: tunteiden havaitseminen niiden peittämisen sijasta lisää objektiivisuutta. En itse tutki tällä hetkellä sotaan liittyviä aiheita, eikä minun ole onneksi tarvinnut julkisesti analysoida Venäjän hyökkäyssotaa tai siihen liittyvää keskustelua. Olen silti toki analysoinut – ja tuntenut, itkenyt, pelännyt. 

Vaikka tässä sodassa ei ole edes kyse ”meistä”, Ukrainan tilanne nostaa Suomessa pintaan moninaisia ylisukupolvisia traumoja sota-ajan ja sodanjälkeisestä Suomesta. Ne muokkaavat keskustelujamme ja keskusteluissa viriäviä konflikteja – ehkä myös tieteellistä analyysiamme. Tämä olisi hyvä tiedostaa.

Uskon, että tunteiden lukutaito on tutkijalle elintärkeää niin analyyttisesti kuin oman jaksamisenkin takia.

Leena: Viittasinkin jo tunteisiin edellisessä vastauksessani tutkimustulosten yleistajuistamisen yhteydessä. Tunteet ovat työni keskiössä. Niiden perusteella valitsen tutkimusaiheeni (häilyvä tunne, että tässä asiassa on jotakin), maailmanpolitiikka on tunteiden lävistämää ja siksi äärimmäisen tärkeä analyysin elementti, ja tutkijana ja opettajana käytän tunteita ilmaisun välineenä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että olisin tunteiden vietävänä ja sen vuoksi epäanalyyttinen. 

Uskon, että tunteiden lukutaito on tutkijalle elintärkeää niin analyyttisesti kuin oman jaksamisenkin takia. Esimerkiksi pelottavin ja samalla opettavaisin hetki omalla tutkijanurallani on ollut, kun eräässä haastattelutilanteessa huomasin olevani tunteellisesti turta. Oli hyväksyttävä, että minun oli levättävä, vaikken olisi millään malttanut.

Anna Kronlund (YTT) on Yhdysvaltoihin keskittynyt politiikan tutkija Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.

Tiina Vaittinen on Suomen Akatemian tutkijatohtori, rauhan- ja konfliktintutkija sekä Vaippahanke -tutkimusryhmän johtaja, joka työskentelee tällä hetkellä globaalin terveys- ja sosiaalipolitiikan oppiaineessa Tampereen yliopistossa. 

Mikko Räkköläinen on kansainvälisen politiikan väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa. Hänen väitöskirjansa käsittelee kaupallisten sotilas- ja turvallisuusyritysten vaikutuksia ulko- ja turvallisuuspolitiikalle.

Leena Vastapuu toimii apulaisprofessorina Ruotsin maanpuolustuskorkeakoulussa. Hänen tutkimuksensa käsittelee sodankäynnin sukupuolikysymyksiä erityisesti tyttö- ja naissotilaiden näkökulmista sekä kansainvälisten suhteiden feminististä teoriaa.

Mikko Poutanen on politiikan tutkimuksen tutkijatohtori Tampereen yliopistossa ja Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Julkaisu Politiikasta-raati: Kansainvälisten suhteiden tutkimuksen sokeat pisteet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kansainvälisten suhteiden historiassa ja teoretisoinnissa Westfalenin rauha vuonna 1648 on eräänlainen rajapyykki. Siitä lähtien niin kutsuttuja kansallisvaltioita on pidetty itseoikeutettuina kansainvälisen politiikan toimijoina. Niiden toimintaa ovat määrittäneet suvereenius ja kansallinen intressi, joka ei välttämättä ole yhteneväinen paikallisten etujen kanssa.

Kirjassaan The Beginnings of Diplomacy: A sociological study of intertribal and international relations suomalainen Ragnar Numelin saattoi tämän olettamuksen kyseenalaiseksi jo vuonna 1950. Hänen mukaansa paljon ennen imperiumeja ja kansallisvaltioita perinteisillä yhteisöillä oli kansainvälisiä suhteita. Usein niiden hoitaminen kuului tehtävään erityisesti asetetuille henkilöille. Suhteiden hoidossa keskeistä oli vuorovaikutuksen turvaaminen ja väkivallan rajoittaminen.

Historialliset kaupunkiverkostot

Kaupunkien näkökulmasta on hyvä muistaa, että Itämeren piirissä toimi jo 1300- ja 1400-luvuilla hansakaupunkien verkosto. Sen piirissä kaupungit harjoittivat omaa ulkopolitiikkaa, joka saattoi poiketa olennaisesti silloisten valtioiden harjoittamasta politiikasta. Kaupunkien verkosto muodosti jopa oman kauppaimperiumin.

Silkkitie jo ennen ajanlaskun alkua aina 1400-luvulle asti muodostui kauppakaupunkien verkostoista. Tosin tämä verkosto ei ollut samalla tavalla organisoitunut kuin Hansa-liitto. Tuo verkosto kytki toisiinsa Euroopan, Kiinan ja Intian rauhanomaisessa vuorovaikutuksessa.

Kaupungit kansainvälisen politiikan tutkimuksen kohteiksi

Alueiden ja kaupunkien kansainväliset suhteet nousivat kansainvälisen politiikan tutkimuksessa näkyvään asemaan 1980- ja 1990-luvuilla. Amerikkalaisen rauhantutkijan Chadwick Algerin tutkimukset 1970-luvulla ohiolaisen Columbuksen kaupungista maailmalla ja maailmasta Columbuksessa toimivat jonkunlaisena tien avaajana tälle tutkimusintressille.

Tutkimusorientaatiossa nousi esiin jopa ajatus kansallisvaltioiden marginalisoitumisesta ja korvautumisesta alueilla ja kaupunkien verkostoilla. Yksi tämän suunnan näkyvimmistä tutkijoista oli japanilainen Kenichi Ohmae. Maltillisemmissa suuntauksissa pidettiin todennäköisenä valtioiden ulkopolitiikan hajautumista erilaisille tasoille.

Suomessa tämä tutkimusorientaatio oli vahvasti esillä Tampereen rauhan- ja konfliktintutkimuslaitoksella. Tutkimuksen kohteena olivat muun muassa alueellinen kehitys Suomen lähialueilla ja suomalaisten alueiden haasteet mahdollisessa alueiden Euroopassa.

Globalisaatio ja kaupunkien kansainväliset suhteet

2000-luvulla tutkimuksen mielenkiinto alueiden ja kaupunkien kansainvälisiin suhteisiin näyttää hiipuneen. Näin ei kuitenkaan ole käynyt itse alueiden ja kaupunkien kansainvälisille suhteille. Globalisaation myötä niistä on tullut merkittäviä kansainvälisen politiikan toimijoita.

Näyttää ilmeiseltä, että kansallisvaltiot ovat tehottomia ja jopa kykenemättömiä ratkaisemaan monia niin kutsuttuja globaaleja ongelmia. Monet näistä ongelmista, kuten ilmansaasteet, puhtaan veden puute, jätteet tai laajamittainen muuttoliike, kärjistyvät paikallisesti, ja alueiden tai kaupunkien on kehitettävä niihin ratkaisuja.

Globaalistuvassa maailmassa kaupungit joutuvat etsimään ja tekemään itsenäisiä ratkaisuja turvatakseen oman kehityksensä ja ratkaistakseen niiden houkuttavuutta uhkaavia ongelmia. Ne tekevät keskenään sopimuksia ja hakeutuvat yhteistyöhön kansainvälisten järjestöjen kanssa.

Monet globaaleista ongelmista kärjistyvät paikallisesti ja alueiden tai kaupunkien on kehitettävä niihin ratkaisuja.

Esimerkiksi yli tuhatta paikallishallintoa eri puolilta maailmaa edustava United Cities and Local Governments on linkittynyt vahvasti YK:n eri toimielinten kanssa. Näin toimiessaan kaupungit saattavat haastaa niin kutsutun kansallisen poliittisen agendan.

Turvatakseen oman elinkelpoisuutensa kaupungit houkuttelevat kansainvälisiä investointeja luomalla edellytyksiä koulutetulle työvoimalle ja tarjoamalla kulttuuripalveluita. Vaikka kaupungit eivät yksin kykene ratkaisemaan ilmastonmuutosta, niiden on pakko hoitaa erilaisia ympäristöongelmia, joista osa liittyy ilmastonmuutokseen. YK:n vuoden 2014 ilmastokokous jopa laati erityisohjelman juuri kaupungeille.

Ilmastokysymyksissä valtion ja paikallistason ristiriita kärjistyy hyvin Yhdysvalloissa presidentti Donald Trumpin politiikassa. Yhdysvaltain kilpailukykyyn vedoten Trump irrotti Yhdysvallat Pariisin ilmastosopimuksesta. Kuitenkin monet osavaltiot ja kaupungit ovat ilmoittaneet pitäytyvänsä kiinni kansainvälisten ilmastosopimusten tavoitteista. Niille kysymys on elinkelpoisuuden säilyttämisestä

Kaupunkien keskinäinen vuorovaikutus ja toiminta ilmastomuutoksen ja ympäristöongelmien ratkaisemiseksi on tuottanut sanonnan ”Valtiot puhuvat – kaupungit toimivat”. Jopa kotimaisen kilpailuasemansa parantamiseksi kaupungit kehittävät kansainvälisiä kytkentöjään, jotka usein kietoutuvat yritysten kansainvälisiin tuotantoketjuihin.

Kaupunkien kasvava merkitys

Kaupunkien vuorovaikutuksella ja yhteisellä toiminnalla voi olla suuri merkitys ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta. Maailma on edelleen kaupungistumassa kiihtyvällä vauhdilla. Jo nyt yli puolet maailman ihmisistä asuu urbaaneissa ympäristöissä.

Vuonna 2007 noin puolet maailman bruttokansantuotteesta tuli vain 800 kaupungista. Pohjois-Amerikan 190 suurimman kaupungin osuus oli yksinään 20 prosenttia. Tämä kertoo karusti kaupunkien keskeisestä merkityksestä maailmantaloudessa.

Maailma on edelleen kaupungistumassa kiihtyvällä vauhdilla.

Jo vuonna 2008 40 globaalia suurkaupunkia perustivat C40 Global Leadership on Climate Change -yhteisön. Sen tavoitteena on tehdä puhumisen ja näyttävien kokousten sijaan konkreettisia tekoja ja osoittaa, että ilmastonmuutoksen seuraukset ovat hillittävissä.

Samaan suuntaan toimii kaupunginjohtajien World Mayors Council on Climate Change -neuvosto. Siinä on mukana yli 500 kaupunkia eri puolilta maailmaa.

Monet kaupungit ovat lähteneet yhteistyöhön myös maailmanpolitiikan kovaan ytimeen kuuluvalla alueella. Jo vuonna 1957 perustettiin United Towns -organisatio, joka otti tavoitteekseen edistää demokratiaa ja rauhaa. Hiroshiman pormestarin aloitteesta perustettiin vuonna 1982 Mayors for Peace -verkosto, johon kuuluu yli 5 000 jäsentä.

Kanadassa monet kaupungit ovat lähteneet yhteistyössä mukaan kansainväliseen kehitysyhteistyöhön. Ne osallistuvat siihen Municipal Partners for Economic Development -yhteisön puitteissa. Yhteisön kautta tapahtuvalla toiminnalla edistetään kohteissa taloudellista kehitystä, hallinnon kehittämistä, sukupuolten välistä tasa-arvoa ja ympäristöongelmien ratkaisua.

Eurooppalaiset kaupunkiverkostot

Euroopassa alueiden ja kaupunkien keskinäinen yhteistyö käynnistyi Council of European Municipalities and Regions -neuvoston puitteissa jo vuonna 1951, eli samana vuonna, kun eurooppalainen integraatio alkoi Euroopan hiili- ja teräsyhteisön muodossa. Myöhemmin Euroopan unioni edeltäjineen on muodostanut toimivan kehyksen kaupunkien kansainväliselle yhteistyölle.

Vuonna 1986 kuusi kaupunkia perusti Eurocities-verkoston. Nykyisin siihen kuuluu yli 130 kaupunkia ja 40 kumppanikaupunkia yli 30 maassa.

Euroopan unionin puitteissa kaupunkien yhteistyö rakentaa unionin monitasoista hallintoa. Yhteistyöllä myös painostetaan unionia kehittämään paikalliset ongelmat paremmin huomioivia ohjelmia. Yhtenä esimerkkinä tästä on ohjelma, joka kohdistui taantuvien teollisuuskaupunkien uudistamiseen.

Euroopan unionin puitteissa kaupunkien yhteistyö rakentaa unionin monitasoista hallintoa.

Euroopan kulttuuripääkaupunki -ohjelmalla on oma roolinsa kaupunkien kansainvälistymisessä. Ohjelma käynnistyi vuonna 1985, ja yli 50 kaupunkia on päässyt osallistumaan siihen. Ohjelmaan valikoituminen tuo mukanaan EU:n rahoitusta. Se luo myös edellytykset lisätä kansainvälistä näkyvyyttä ja houkutella sekä kotimaisia että ulkomaisia turisteja. Tarkoitus on, että vuoden status jättää jälkeensä pysyviä vaikutuksia.

Euroopan unionin kehyksissä kaupunkipolitiikan eurooppalaistuminen tai kansainvälistyminen näkyy myös siinä, että yli 40 kaupunkia on perustanut oman edustustonsa yksin, yhdessä tai alueensa kanssa Brysseliin. Edustustojen tehtävän on selvittää EU:n ohjelmien ja rahoituksen antamia mahdollisuuksia kaupunkien omassa kehitystoiminnassa. Toisaalta pyrkimyksenä on vaikuttaa yhteisön tuleviin paikallistasoa koskeviin ohjelmiin ja osallistua niiden kehittämiseen.

Alueellisia kaupunkiverkostoja

Kaupungit hakeutuvat yhteistyöhön myös alueellisesti. Tästä hyvänä esimerkkinä on vuonna 1991 perustettu Itämeren kaupunkien liitto.  Siinä mukana on yli 100 Itämeren alueen kaupunkia. Tavallaan liitto jatkaa Hansa-liiton perinnettä. Sen keskeisenä tavoitteena on kuitenkin torjua perifeerisyyden imagoa ja tuoda mukana olevat kaupungit esiin kehittyvinä taloudellisina keskuksina.

Afrikassa kaupungit ovat hakeutuneet yhteistyöhön turvallisuuden parantamiseksi vuonna 1999 perustetun Safer Cities Programme -konseptin alla. Aasiassa puolestaan Citynet keskittyy erityisesti kasvavien kaupunkien ongelmiin. Verkostoon kuuluu lähes 90 täysjäsentä ja sillä on ollut vuodesta 2013 alkaen oma sihteeristö Soulissa.

Sisarkaupungit

Oman ulottuvuutensa kaupunkien kansainvälisiin suhteisiin tuo kaksoiskaupunki-yhteistyö. Tämä koskee valtioiden rajan erottamia kaupunkeja, jotka rajasta huolimatta joko ratkovat yhdessä yhteisiä ongelmia tai jopa yhdistävät julkisia palveluitaan. Tällaisia järjestelyjä löytyy useita Euroopan unionissa. Samoin niitä löytyy niin Yhdysvaltain ja Meksikon kuin Yhdysvaltain ja Kanadan raja-alueilta. Esimerkkinä voi mainita San Diegon ja Tijuanan samoin kuin Tornion ja Haaparannan välisen yhteistyön.

Sisarkaupunkiyhteistyössä epävirallisissa kokouksissa haetaan ratkaisuja yhteisiin ongelmiin. Näistä kokouksista yhteisymmärrys siirtyy molemmin puolin rajaa virallisten päätöksentekoelinten käsittelyyn ja toimenpiteiksi. Joissakin tapauksissa esimerkiksi kaksoiskaupunkien julkinen liikenne on yhtenäistetty. Toimintoja yhtenäistämällä on voitu tuottaa yhteisiä palveluja kustannustehokkaasti.

Globaalit kaupungit

Oman kategoriansa kaupunkien kansainvälisessä politiikassa muodostavat niin kutsutut globaalit kaupungit, kuten Lontoo, Frankfurt, New York, Shanghai tai Mumbai. Ne muodostavat eräänlaisen sillanpään kansallisesta globaaliin maailmaan, eikä niitä voi enää pitää puhtaasti kansallisina kaupunkeina. Niiden intressit ulkopuoliseen maailmaan poikkeavat usein merkittävästi ei vain muiden kansallisten alueiden vaan myös kansallisista intresseistä.

Globalisaatioon liittyen useat yhdysvaltalaiset kaupungit käynnistivät vuonna 2012 Global Cities Initiative -hankkeen edistämään mukana olevien kaupunkien kansainvälistymistä. Hanke on erityisen kiinnostava siksi, että siinä yhdistyvät paikallishallinto, tieteellinen tutkimus ja rahoitusala. Sen tieteellisenä tukena toimii Brookings-instituutti ja sijoittajapankki J. P. Morgan on keskeisessä asemassa rahoittajana.

Hankkeessa toteutettava yksityisen ja julkisen sektorin yhteistyö ei kuitenkaan ole mitenkään ainutlaatuista. Itse asiassa kaupunkien kansainvälistämisessä yksityisen ja julkisen sektorin yhteistyö on arkipäivää. Kaupunkien kansainvälistyminen palvelee niiden alueella toimivien yritysten menestymistä kansainvälisillä markkinoilla.

Kaupunkien kansainvälinen politiikka merkitsee sitä, että kansainväliset suhteet ovat muuttuneet aikaisempaa monikerroksisemmiksi.

Kaupungeille kansainvälisiin verkostoihin osallistuminen luo kuvaa globaaleista kytkennöistä ja kaupungin merkittävyydestä, mikä puolestaan voi tuoda kaupunkiin uutta taloudellista toimintaa ja investointeja. Vaikka kaupunkien merkitys kansainvälisinä toimijoina kasvaa, eivät valtiot kuitenkaan ole menettäneet merkitystään maailmanpolitiikassa.

Kaupunkien kansainvälinen politiikka merkitsee sitä, että kansainväliset suhteet ovat muuttuneet aikaisempaa monikerroksisemmiksi. Kansainvälinen politiikka ei ole itsestään selvästi valtioiden yksinoikeus. Samalla westfalenilainen kansallisvaltiokeskeinen järjestelmä murenee.

Jyrki Käkönen on Tampereen ja Tallinnan yliopistojen emeritusprofessori, joka työskentelee parhaillaan Koneen Säätiön rahoittamassa Tampereen yliopiston Regional Challenges to Multilateralism -tutkimusprojektissa.

Julkaisu Kaupungit kansainvälisinä toimijoina ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Marraskuussa 2016 valmistunut väitöskirjani With Great Power Comes Great Responsibility? China and the International Practice of Climate Responsibility pohtii vastuullisuuden monia merkityksiä ja ulottuvuuksia kansainvälisessä ilmastopolitiikassa sekä analysoi Kiinan tulkintoja näistä.

Tarkastelen väitöskirjassani kansainvälisen ilmastopolitiikan käytänteitä sekä suurvalta-instituution roolia näissä käytänteissä. Kansainvälisen politiikan tutkimuksessa käytänteillä tarkoitetaan ajan saatossa muotoutuneita intentionaalisia toimintatapoja. Näiden toimintatapojen ajatellaan ilmentävän sosiaalisessa vuorovaikutuksessa muotoutuneita jaettuja käsityksiä. Tekemällä näkyväksi käytänteiden arvopohjaa ja historiallisia kehityskulkuja voimme ymmärtää paremmin, miksi koemme jonkin tietyn tavan toimia oikeaksi ja ”normaaliksi”.

Suurvaltainstituutio taas on kansainvälisten suhteiden englantilaisen koulukunnan mukaan perustavaa laatua oleva käytänne, joka järjestää ja ylläpitää kansainvälisen yhteisöä. Suurvallat toimivat siis eräänlaisina kansainvälisen yhteisön poliiseina ja huolehtivat, että järjestys yhteisössä säilyy.

Käytänteisiin ja suurvaltainstituutioon nojaavaa näkökulmaa kansainväliseen ilmastopolitiikkaan ehdotti väitöskirjani ohjaaja Eero Palmujoki. Aluksi ihmettelin ehdotusta: miksi olisi relevanttia tarkastella suurvaltainstituutiota ilmastovastuullisuuden käytänteissä, kun kansainväliset ilmastoneuvottelut keskittyvät pääasiallisesti kehittyneiden teollisuusmaiden ja kehitysmaiden väliseen taakanjakoon?

Tutkimukseni – ja oppimiseni – edetessä ymmärsin, että ehdotus oli hyvinkin järkeenkäypä ja sanoitti hyvin tutkimusintressejäni, joita en ollut vielä itse osannut käsitteellistää. Ehdotus näytti siis tutkimukselleni suunnan, jota kohti myös nykyinen, väitöksenjälkeinen tutkimuksenikin kulkee.

Suurvallat kansainvälisessä ilmastopolitiikassa

Kansainväliset ilmastoneuvottelut etenivät aluksi vauhdikkaasti, kun Yhdysvallat toimi niiden veturina. Kun George W. Bush kieltäytyi ratifioimasta Kioton pöytäkirjaa, neuvottelut muuttuivat mutkikkaammiksi ja juuttuivat juupas–eipäs-leikkiin pariksi vuosikymmeneksi.

Kun Barack Obama otti vahvan roolin Pariisin ilmastoneuvotteluissa, Kiina lähti imuun mukaan ja uusi kansainvälinen ilmastosopimus saatiin solmittua.

Erityisen arvokkaaksi suurvaltainstituution tarkastelu osoittautui Kiinan Kööpenhaminan ilmastokokouksen jälkeisen imagonparannuskampanjan analysoinnissa. Vaikutti siltä, että Kiinan leimautuminen vastuuttomaksi kansainväliseksi toimijaksi oli merkittävin tekijä sille, miksi tätä ei hyväksytty täysivaltaiseksi jäseneksi suurvaltojen klubiin.

Tutkimusprojektini kuitenkin takkuili pahasti, koska en saanut millään sovitettua YK:n ilmastoneuvotteluita tarkastelevaa analyysiani englantilaiseen koulukuntaan perustuvaan teoreettiseen viitekehykseeni. Englantilainen koulukunta teoretisoi perustavaa laatua olevien kansainvälisten käytänteiden eli primaari-instituutioiden roolia kansainvälisen järjestyksen muotoutumisessa. Näihin käytänteisiin, tai primaari-instituutioihin, lukeutuvat esimerkiksi vallan tasapaino, diplomatia ja kauppa. Kansainväliset organisaatiot eivät perinteisesti ole kiinnostaneet tätä tutkimusperinnettä, joten koin tutkimukseni olevan ristiriitainen.

Eräänä päivänä sain Palmujoelta sähköpostin, joka ratkaisi ongelmani. Sähköpostissa olivat International Studies Associationin konferenssissa New Orleanissa pidetyt esitykset, joita Eero oli ollut kuuntelemassa. Niistä kävi ilmi, että Cornelia Navari ja muutama muu englantilaisen koulukunnan tutkija olivat alkaneet teoretisoida kansainvälisten regiimien ja organisaatioiden roolia kansainvälisessä yhteisössä.

Näitä regiimejä ja organisaatioita kutsutaan myös sekundaari-instituutioiksi. Eero osallistui tähän uuteen tutkimusprojektiin kansainvälistä kauppaa tarkastelevalla tutkimuksellaan.

Myöhemmin Eero kutsui Navarin vastaväittäjäkseni ja avasi näin myös tien Tonny Brems Knudsenin ja Navarin kirjaprojektiin International Organization in the Anarchical Society: The Institutional Structure of World Order, joka käsittelee primaari- ja sekundaari-instituutioiden välistä suhdetta sekä näiden roolia kansainvälisen järjestyksen muotoutumisessa.

Kirjoitin kirjaan luvun väitöstutkimukseni pohjalta. Kirjassa on myös Eeron luku Maailman kauppajärjestöstä ja normatiivisesta muutoksesta.

Suurvaltojen ilmastovastuullisuus

Vain neljä päivää väitöstilaisuuteni jälkeen Palmujoen idea kansainvälisen ilmastopolitiikan tarkastelusta suurvaltainstituution kautta sai aivan uudenlaisia ulottuvuuksia, kun Donald. J. Trump valittiin Yhdysvaltain presidentiksi. Kansainvälisille ilmastoneuvotteluille tämä oli erittäin huono uutinen, sillä Trump oli jo vaalikampanjansa aikana hyökännyt voimakkaasti ilmastopolitiikkaa vastaan.

Poliittisen ilmapiirin muuttuessa Pariisin ilmastokokouksen voimakkaasta me-hengestä kohti sisäänpäin käpertymistä totesin, että ei ole riittävää tarkastella suurvaltojen toimintaa kansainvälisessä ilmastopolitiikassa pelkästään empiirisesti. Tarvitaan normatiivista keskustelua suurvaltojen globaalista vastuusta yleisesti, mutta erityisesti ilmastonmuutoksen kontekstissa.

Tästä oivalluksesta käynnistyi kirjaprojekti China and Great Power Responsibility for Climate Change. Routledgen kustantama kirja julkaistiin elokuun alussa järjestetyn keskustelutilaisuuden yhteydessä Helsingin yliopiston Tiedekulmassa.

Koska ilmastonmuutos on yksi aikamme suurimmista turvallisuusuhkista, suurvalloilla on erityinen vastuu sen hillitsemisestä ja siihen sopeutumisesta.

Väitän kirjassani, että koska ilmastonmuutos on yksi aikamme suurimmista turvallisuusuhkista, suurvalloilla on erityinen vastuu sen hillitsemisestä ja siihen sopeutumisesta. Rakennan kirjassa normatiivista viitekehystä englantilaisen koulukunnan pluralistisen ja solidaristisen perinteen pohjalta.

Pluralistinen näkemys korostaa suurvaltojen vastuuta kansainvälisen järjestyksen ylläpitämisestä. Ilmastonmuutos lisää konfliktien syttymisen riskiä sekä vaikeuttaa olemassa olevia konflikteja, jotka murentavat kansainvälistä järjestystä. Suurvaltojen tulee tämän vuoksi johtaa ilmastonmuutoksen hillitsemistä toteuttamalla kunnianhimoisia päästövähennyksiä kotimaassaan.

Solidaristisen näkemyksen mukaan suurvalloilla on erityinen vastuu edistää kansainväistä oikeudenmukaisuutta sekä ihmisten hyvinvointia. Koska ilmastonmuutos lisää globaalia eriarvoisuutta ja heikentää ihmisten hyvinvointia, suurvaltojen tulee ottaa johtajan rooli kansainvälisessä ilmastodiplomatiassa.

Kiinan ilmastovastuullisuus ja akateeminen vastuullisuus

Vaikka Kiina onkin estänyt YK:n turvallisuusneuvostoa tekemästä päätöslauselmaa ilmastonmuutoksesta, pitää se ilmastovastuullisuutta suurvaltavastuun tärkeänä aspektina. Niin sanotut länsimaat määrittelevät suurvaltavastuuta ihmisoikeuksien, demokratian tai suojeluvastuun periaatteen kautta. Ilmastonmuutos eroaa näistä, sillä se ei perustu läntisiin ideaaleihin tai filosofioihin. Kiinalle ilmastonmuutos on tarpeeksi neutraali ilmiö sidottavaksi vastuullisuuskäsityksiin.

Ilmastonmuutoksen hillitseminen ei myöskään ole Kiinan kotimaisten intressien vastaista. Onkin vaikea uskoa, että Kiina seuraisi Yhdysvaltoja ja irtautuisi Pariisin ilmastosopimuksesta. Sopimuksessa pysyminen tarjoaa Kiinalle hienon mahdollisuuden esiintyä vastuullisena johtajana ja voi parantaa Kiinan neuvotteluasemia muissakin kysymyksissä.

Arktinen politiikka on tässä Suomenkin kannalta kiinnostava esimerkki. Voiko Kiina ilmastovastuullisuutensa kautta legitimoida vaatimuksiaan kasvattaa rooliaan arktisen alueen hallinnassa?

Tätä pohdin seuraavassa tutkimusprojektissani ja luotan siihen, että tarvittaessa voin edelleen saada hyviä ideoita keskusteluista Palmujoen kanssa.

Ohjaussuhdettani Palmujoen kanssa voikin pitää esimerkkinä akateemisesta vastuullisuudesta.

Ohjaussuhdettani Palmujoen kanssa voikin pitää esimerkkinä akateemisesta vastuullisuudesta. Ohjaajani Eero käytti paljon aikaa kahdenkeskisiin keskusteluihimme, joissa pöyhimme väitöstutkimukseni koukeroita ja selkiytimme ajatuksiani. Hän vaikutti aidosti uskovan, että kyllä niistä kaikista sekavista tekstinpätkistä vielä väitöskirja syntyy, ja tämä loi uskoa itsellenikin epätoivon hetkillä. Lisäksi Eero auttoi minua väitöksenjälkeisten urapolkujen haarukoinnissa ja neuvoi akateemisessa työnhaussa.

Palmujoki on lempeä ohjaaja, joka osaa taitavasti tarjota ohjattavalleen työkaluja tämän hapuilevien ideoiden käsitteellistämiseksi ja eteenpäin työstämiseksi, mutta jättää tämän itsensä tehtäväksi soveltaa näitä. Oppimisen kannalta tämä on tärkeää. Tällöin vältetään myös se, että ohjaaja alkaisi liikaa sanella, mihin suuntaan työtä tulisi viedä. Vastuu säilyy ohjattavalla itsellään.

Toisaalta Eero teki kyllä selväksi, milloin harhauduin sivupoluille tutkimusaiheestani. “Mitä lisäarvoa tämä tuo työllesi?” hän kysyi. Useimmiten vastaus oli ilmiselvä: ei sitten yhtikäs mitään.

Kirjoitus on osa Kansainvälinen yhteisö ja ilmastonmuutoksen hallinta -sarjaa.

Sanna Kopra on tutkijatohtori Aleksanteri-instituutissa ja aloittaa syyskuun alussa tutkijatohtorina Lapin yliopiston Arktisessa keskuksessa Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa ”The Rise of China and Normative Transformation in the Arctic Region”.

Julkaisu Kiina ja suurvaltojen rooli ilmastopolitiikassa: palmujokelaisia näkökulmia vastuuseen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Euroopan unionin moniulotteisen kriisin vuoksi ratkaisujen tarve koskee yhtä lailla eurooppalaista pilaria, mutta ensimmäiseksi on löydettävä vastauksia Yhdysvaltain politiikan selkiytymättömyyteen. Toisen maailmansodan jälkeinen liberaali järjestys on nojannut Yhdysvaltain johtajuuteen. Sen valinnat tärkeimpänä suurvaltana muokkaavat tulevaisuutta myös käynnissä olevassa muutoksessa.

Toisen maailmansodan jälkeinen liberaali järjestys on nojannut Yhdysvaltain johtajuuteen.

Kansainvälisten suhteiden tutkijakeskustelun keskiössä – pääasiallisena lähteenä International Studies Associationin vuosikonferenssi 2018 – John Ikenberry pitää kiinni liberaalin kansainvälisen järjestyksen oikeutuksesta, mutta hakee sen kestävyyteen uusia ja uusvanhoja keinoja. Uudelle narratiiville haetaan tilaa liberalismin joustavammasta määrittelystä ja pidemmästä historiallisesta perspektiivistä.

Uudelleen ajankohtaistuneessa teoksessa After victory (2001) Ikenberry vertaa ”strategisia hetkiä”, joina suursotien voittajat ovat määrittäneet ja muokanneet kansainvälisen järjestyksen rakenteen ja pelisäännöt uusiksi. Kestävä ratkaisu syntyy silloin, kun uusi hallitseva suurvalta tai ryhmittymä kykenee pidättyvyyteen valtansa käyttämisessä. Yhdysvallat loi toisen maailmansodan jälkeen pitkäkestoisen järjestyksen sitoutumalla liittosuhteisiin ja monenkeskisiin instituutioihin pitämällä samalla kiinni johtoasemasta, joka kylmän sodan jälkeen muuttui hegemoniaksi.

Siirtymässä ”Yhdysvaltain (hegemonian) jälkeiseen maailmaan” historian opetuksista on tehtävä uusia sovelluksia. Taustalla ei ole suursotaa eikä koolla ole voittajien kollokviota. Järjestystä muokkaavat globalisaation uudet kierrokset, liberalismin uskottavuuskriisi ja voimasuhteiden muutosten käynnistämä suurvaltakilpailu.

Onko liberalismista ratkaisuksi liberaalin järjestyksen kriisiin?

Liberalismi on saanut eri vaiheissa erilaisia muotoja. Nykyinen kriisi tulee Ikenberryn mukaan ymmärtää ja ratkaista ”Polanyin, ei Carrin hetkenä”, poliittisen talouden oppien mukaisena sisäisen ja kansainvälisen rakenteen siirtymänä eikä geopolitiikan selityksinä toistuvan suurvaltojen voimapolitiikan seurauksena.

Globalisaatioon sidottu ja sen myötä luvattu markkinan ja demokratian välinen yhteiskuntasopimus on rikkoutunut. Liberalismiin kuuluvien vapaiden markkinoiden hallinta on päässyt käsistä, järkyttänyt kansantalouksia ja syventänyt rakenteellista eriarvoisuutta demokraattisissa hyvinvointivaltioissa. Seurauksena ovat globalismin vastaisuus ja populismi.

Lukuisat tutkijat yhtyvät siihen, että vastauksia on ryhdyttävä hakemaan poliittisten ja sosiaalisten järjestelmien sisäisestä tilanteesta. Kun liberaalin kansainvälisen järjestyksen on nojattava jatkossakin demokraattisten valtioiden arvovaltaan ja toimintakykyyn, lääkkeeksi tarjotaan edistyksellistä sisäpolitiikkaa, joka vastaisi Euroopassa ja Yhdysvalloissa sodan jälkeisinä vuosikymmeninä luotuja sosiaalivakuutusjärjestelmiä. Teollisuusyhteiskuntien riskien sijasta uuden politiikan tulisi antaa yhteiskunnille turvaa informaatiovallankumouksen aiheuttamaa haavoittuvuutta vastaan.

Demokratian kokemien takaiskujen jälkeen on vaikea uskoa laajentumisvoittoihin nähtävissä olevassa tulevaisuudessa.

Demokratian kokemien takaiskujen jälkeen on vaikea uskoa laajentumisvoittoihin nähtävissä olevassa tulevaisuudessa. Tavoitteeksi tulee asettaa sisäisesti voimistuva läntinen yhteisö (Gemeinschaft), joka pienempänä mutta tiiviimpänä ytimenä kykenisi vastaamaan illiberaalien yhteiskuntamallien ja revisionististen valtojen haasteeseen laajemmassa mutta löysemmässä kansainvälisessä järjestyksessä (Gesellschaft). Käsitteenä ja rakenteena palattaisiin kylmän sodan kaltaiseen tilanteeseen, jossa liberaali järjestys kattaa vain läntisen osan kansainvälisiä suhteita.

Liberaalin teorian ja politiikan on murroksessa lähdettävä yhä siitä, että kansainvälinen turvallisuus ei ole 1930-luvun tapaan sortumassa voimapolitiikan paluuseen, joka pyyhkisi syrjään (Carrin tuomitsemat) idealistiset ja moraalisesti vastuuttomat utopistiset kuvitelmat. Kansainvälinen järjestys voidaan edelleen rakentaa voimankäytön pidättyvyyteen ja yhteistyöhön ohjaavien yhteisten pelisääntöjen ja instituutioiden varaan. Sen tulee kuitenkin tapahtua pragmaattisen, tilanteeseen sopeutuvan ja historiallisesti ehdollistetun liberalismin keinoin.

Estääkö Yhdysvaltain johtajuuskriisi liberaalin järjestyksen uuden mahdollisuuden?

Esteenä sisäiselle ratkaisulle liberalismin ulkoiseen haasteeseen on Donald Trump – ainakin siihen mittaan kuin hänen puheensa toteutuisivat tekoina. Mikäli Yhdysvaltain presidentti ajaa nationalistista linjaa, joka murentaa sisäistä demokratiaa ja irrottaa ulkopolitiikan keskeisistä periaatteista ja sitoumuksista, on vaikea uskoa liberaalin kansainvälisen järjestyksen säilymiseen.

Mikäli Yhdysvaltain presidentti ajaa nationalistista linjaa, joka murentaa sisäistä demokratiaa ja irrottaa ulkopolitiikan keskeisistä periaatteista ja sitoumuksista, on vaikea uskoa liberaalin kansainvälisen järjestyksen säilymiseen.

Yhdysvaltain ”illiberaali hegemonia” olisi yhtä tuhoisa kuin demokratiana horjuva ja eristäytynyt Yhdysvallat. Kun Yhdysvaltain johtajuus läntisessä ryhmittymässä ja globaalina valtana on välttämätöntä liberaalille ratkaisulle, johtopäätökseksi tulee, että sen eräänä edellytyksenä on Trumpin jääminen poikkeusilmiöksi ja ainakin vaille toista presidenttikautta.

Muuttaako geopolitiikan paluu kansainvälisen järjestyksen tulevaisuuden ohi ja yli liberaalien teoreetikkojen kaavailujen?

Demokratioiden kyky puolustaa arvojaan ja edistää monenkeskisten instituutioiden toimintaa sekä konfliktien ratkaisua on vaakalaudalla. Polanyin ennakoima ja kuvaama poliittisen talouden kriisi on vienyt liberalismiyhteisön heikentyneenä geopoliittiseen kilpailuun revisionististen valtojen, ensisijaisesti Kiinan mutta myös Venäjän kanssa, joskaan käsillä ei ole suursodan uhka.

Vaikka Carr torjui liberalismin ratkaisuna kansainvälisen järjestyksen ongelmaan ja esitteli tienraivaajana järkiperäiseen analyysiin nojaavan ”realismin” teoriana ja politiikkana, hän uskoi historiallisen edistyksen mahdollisuuteen. Turvallisuusyhteisön kaltaisiin lähestymistapoihin uskovien on osoitettava, että liberalismilla on tarjolla järki- ja kokemusperäinen ratkaisu edistykseen.

Siihen ei uskota, että liberalismin vaihtoehdoksi voisi nousta illiberaalin suurvallan eli käytännössä Kiinan hegemoniaan nojaava globaali järjestys. Kiina pystyy valikoivalla osallistumisella vaikuttamaan järjestyksen kokonaisuuteen, liittämään siihen kiinalaisia kirjaimia. Globaalina vaikuttajana Kiina näyttäisi sitoutuvan yhteiseen järjestykseen, jonka tarjoamasta vakaudesta se hyötyy ennen muuta taloudellisesti.

Yksinomaisemmin geopolitiikkaan rakentavan Venäjän käyttäytymisen juuret ovat kylmän sodan päättymisen aikaisissa ratkaisuissa, joissa se jäi Yhdysvaltain ja Euroopan unionin laajentumisen katveeseen. Rakenteellisesti heikentyvän Venäjän sitominen jonkinasteiseen liberaaliin järjestykseen voisi tapahtua Euroopan kokonaisturvallisuuden kehyksessä.

Amerikkalaista tutkijakeskustelua kaventaa se, että näkyvimpinä liberalismin haastajina realismin piirissä ovat Yhdysvaltain eriasteista strategista vetäytymistä ajavat koulukunnat. Pitkän valtalinjan realistisen internationalismin ääni on jäänyt syrjään poliittisissa suhdanteissa.

Liberaalien suuntausten keskuudessa ratkaiseva ero on siinä, uskotaanko Kiinan ja Venäjän ylipäätään olevan valmiita sitoutumaan lännen kanssa yhteiseen järjestykseen vai nähdäänkö perinteisen realismin opetuksia myötäillen edessä olevan rakenteelliseksi ja pitkäkestoiseksi tuleva konflikti, mihin Washingtonin poliittinen ilmapiiri vahvasti viittaa. Maailmanjärjestys jakautuisi useaan valtapiiriin odoteltaessa niin liberalismin kuin realismin asemien selkiytymistä selityksenä, ennusteena ja politiikkana.

Kari Möttölä on vieraileva tutkija ja professori Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa Helsingin yliopistossa. Hän osallistui kansainvälisten suhteiden tutkimuksen International Studies Association (ISA) -järjestön vuosikonferenssiin San Franciscossa 3.–7.4.2018.

Julkaisu Liberaalin maailmanjärjestyksen kriisi jatkuu teoriassa ja käytännössä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Voiko Donald Trump vaikuttaa Suomen asioihin?”

Milla, 11

Lyhyt vastaus on: kyllä voi. Maailma on kylä, jossa kaukaisemmankin asukkaan tekemiset vaikuttavat kaikkiin. Vaikka Trump ei siis suoraan pysty esimerkiksi sanelemaan, miten muiden tulisi elämäänsä elää, niin hänen toimillaan on vaikutusta myös Suomeen.

Mutta samalla tavalla kuin Trump vaikuttaa kaikkiin, on hän myös riippuvainen muista. Tätä kutsutaan keskinäisriippuvuudeksi. Trump ei siis pysty toimimaan täysin oman mielensä mukaan, vaan joutuu ottamaan huomioon myös muiden mielipiteet. Vaikka yksittäisen suomalaisen, tai koko Suomen, mahdollisuus rajoittaa Trumpin tai kenen tahansa toimia on pieni, niin yhdessä maailman kansat voivat esimerkiksi YK:n kautta toimia niin, että maailmassa säilyy rauha ja oikeudenmukaisuus.

Vaikka Trump on halunnut esimerkiksi jättää kunnioittamatta yhteisesti sovittuja ilmastosopimuksia, ei hän ole tähän pystynyt, koska suurin osa muista yhdysvaltalaisistakin kannattaa yhdessä ympäristön parhaaksi sovittuja asioita. Vaikka Trumpilla siis on vaikutusta, niin hän ei pysty yksin vaikuttamaan Suomen asioihin siten, että tapahtuisi jotain vastoin suomalaisten itsensä tahtoa.

YTT Jyrki Ruohomäki työskentelee kehittämispäällikkönä Kriisinhallintakeskuksessa. Ruohomäen mielenkiinnon kohteena ovat erityisesti rauhan- ja konfliktintutkimus, Pohjois-Irlanti ja Yhdysvallat.

Kysy politiikasta on juttusarjamme, jossa tutkija vastaa esitettyihin kysymyksiin. Lähetä kysymyksesi osoitteeseen toimitus@politiikasta.fi.

Julkaisu ”Voiko Trump vaikuttaa Suomen asioihin?” ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tieteenalan huono tila

Kansainvälisten suhteiden tieteenalan epäonnistuminen nousee esiin tietyin väliajoin. Esimerkiksi tämä vuosituhat alkoi tieteenalan älyllisen epäonnistumisen esiintuomisella, jota seurasi tieteenalan teoriatyöhön ja sen huonoon tilaan keskittyvä foorumi.

Usein kansainvälisten suhteiden epäonnistumisella viitataan tieteenalan yksisuuntaiseen yhteyteen muiden tieteenalojen kanssa. Kansainvälisten suhteiden tutkimus lainaa muilta tieteenaloilta, mutta muut tieteenalat eivät tunnu olevan kiinnostuneita kansainvälisten suhteiden ideoista.

Yhdeksi syyksi on ajateltu sitä, että tieteenala on edelleen valtio-opin varjossa. Justin Rosenbergin mukaan kansainväliset suhteet ei ole tieteenalana kyennyt kehittämään omaa ”isoa ideaansa”. Tällä tarkoitetaan sellaista ideaa tai käsitettä, joka keskittyy johonkin sosiaalisen maailman perustavaan ulottuvuuteen, jonka kautta tieteenala määrittää itsensä. Maantieteessä se on tila, historiassa se on aika ja sosiologiassa se on sosiaalisten suhteiden rakenteet.

Rosenbergin oma ehdotus tieteenalan isoksi ideaksi on lupaava, mutta se on herättänyt myös kritiikkiä, oli se oikeutettua tai ei. Jo esitettyjen ongelmien lisäksi Rosenbergin ehdotus kärsii siitä, että se vahvistaa tieteenalojen jakoa ja katsoo ajassa vain taaksepäin, ei tulevaisuuteen eikä täysin edes nykyisyyteen. Täten se jättää huomioimatta aikamme merkittävimmän ”yksityiskohdan”: antroposeeniksi tai kapitaloseeniksi kutsutun aikakauden.

Antroposeeni

Ihmisperäinen vallankäyttö on saavuttanut sellaisen mittakaavan, että se oikeuttaa uuden geologisen aikakauden nimeämisen. Nimeksi on ehdotettu antroposeenia, ihmisen aikaa.

Aikakaudella on muitakin nimiä. Esimerkiksi kapitaloseeni korostaa tiettyjen ihmisperäisten käytäntöjen merkitystä syinä planeettamme nykytilaan.

Ihmisperäinen vallankäyttö on saavuttanut sellaisen mittakaavan, että se oikeuttaa uuden geologisen aikakauden nimeämisen.

Yksi erittäin merkittävä seuraus antroposeenin tai kapitaloseenin tunnistamisesta on se, että modernin ajattelun yhden peruskiven puolustaminen hankaloituu, ellei jopa muutu mahdottomaksi. Ihmisen ja luonnon erottaminen toisistaan ei tunnu olevan enää järkevaa.

Antroposeeni tai kapitaloseeni haastaa vanhoja tapoja ajatella ihmisyhteisöjä ja vaatii miettimään uusiksi niiden välisiä suhteita sekä ihmisen suhdetta ei-ihmiseen.

Planeettapolitiikka on juuri tällainen uusi tapa ajatella.

Planeettapolitiikka

Planeettapolitiikka esiteltiin kansainvälisten suhteiden alalla Planeettapolitiikan manifestissa. Myös sen mukaan tieteenala on epäonnistunut ja tarvitsee uudistumista. Manifesti korostaa, että tieteenalamme lähtökohta on valtioiden suhteet anarkiassa, ei ihmisten vuorovaikutus biosfäärin kanssa.

Manifestin mukaan tieteenalamme keskiössä pitäisi olla planeetallamme olevien eri maailmojen ja niissä elävien eri lajien hyvinvointi. Ihmisyhteisöt eivät unohdu planeettapolitiikassa, vaan ne nimenomaan toteuttavat planeettapolitiikkaa, joka voi olla hyödyllistä tai haitallista muulle elämälle.

Manifestin mukaan tieteenalamme keskiössä pitäisi olla planeetallamme olevien eri maailmojen ja niissä elävien eri lajien hyvinvointi.

Manifestin yksi tarkoitus on päästä eroon ihmiskeskeisyydestä ja antaa ääni muulle elämälle. Sen toinen tarkoitus on kaiken muun elämän hyvinvoinnin edistäminen. Jaloista ajatuksista huolimatta molemmat tavoitteet ovat ongelmallisia.

Biopolitiikka, elämän ja kuoleman politiikka, käsittää kaiken elämän ja tähtää oikeutetusti eräiden elinlajien kuolemaan (esimerkiksi virukset).

Äänen antaminen muille lajeille ei poista ihmiskeskeisyyttä. Ihmiset, omilla ehdoillaan, antavat äänen muille. Me säilymme myös ”kuuntelijoina” ja tulkitsemme kuulemaamme aina omista, ihmisperäisistä lähtökohdistamme.

Toisaalta planeettapolitiikan idea on erittäin lupaava. Manifestin käsitystä pitää hioa ja esimerkiksi laajentaa kattamaan ihmisperäinen vuorovaikutus planeettamme kaikkien kehien, ei vain manifestin korostaman elinkehän, kanssa.

Planeettapolitiikka tulee ymmärtää niin, että se käsittää biosfäärin lisäksi myös planeettamme muut sfäärit (ilma-, kivi- ja vesikehät) sekä planeetan itsessään. Tällöin keskiöön nousee se ihmisperäinen politiikka, joka koskee maapalloa ja jonka kautta maapalloa hallitaan. Planeettapoliittisen suoran ja epäsuoran vallankäytön kohteena on maapallo.

Keskiöön nousee se ihmisperäinen politiikka, joka koskee maapalloa ja jonka kautta maapalloa hallitaan.

Tärkeää on myös erottaa negatiivinen planeettapolitiikka positiivisesta.

Ihmisperäinen ilmastonmuutos ja siihen johtaneet syyt ovat esimerkkejä negatiivisesta planeettapolitiikasta. Toimemme eivät ehkä ole tietoisesti pyrkineet aiheuttamaan ilmastonmuutosta, mutta olemme siitä huolimatta harjoittaneet vähintäänkin satoja vuosia vallankäyttöä, jonka kohteena on ollut planeettamme ja sen eri kehät. Ilmastonmuutos on seurausta tuosta tuhoisasta vallankäytöstä.

Positiivisen planeettapolitiikan esimerkki on vallankäyttö, joka tähtää ilmastonmuutoksen hidastamiseen. Positiivinen planeettapolitiikka pyrkii tietoisesti parantamaan elinolosuhteita maapallolle muun muassa pysäyttämällä ihmisperäisen ilmastonmuutoksen.

Vastaus tieteenalan uudistumistarpeeseen?

Planeettapolitiikassa on vielä hiomista, mutta se on herättänyt merkittävää kiinnostusta kansainvälisten suhteiden tieteenalalla. Potentiaalisesti se voisi olla sellainen iso idea, jota Rosenberg peräänkuuluttaa ja josta muut tieteenalat ovat kiinnostuneita.

Planeettapolitiikan keskiössä on antroposeeni tai kapitaloseeni, joka on useiden eri tieteenalojen kannalta kiinnostavaa ja oleellista.

Samoin planeettapolitiikka ainakin pyrkii hälventämään voimakasta erottelua ihmisen ja luonnon välillä nähden näiden kahden olevan punoutuneita toisiinsa.

Toisaalta planeettapolitiikka saattaa haastaa koko tieteenalajaon näiden kahden keskeisen lähtökohtansa kautta.

Planeettapolitiikka on lähtökohtaisesti perinteiset tieteenrajat ylittävä ja niitä yhdistävä.

Siinä missä Rosenbergin ehdotus alleviivaa kansainvälisiä suhteita muista erillisenä tieteenalana, jonka pitäisi löytää omaa identiteettiään vahvistava iso idea, planeettapolitiikka saattaakin johtaa tieteenalajaottelun vähenemiseen. Planeettapolitiikka on lähtökohtaisesti perinteiset tieteenrajat ylittävä ja niitä yhdistävä.

Jotta voisimme ymmärtää ihmisperäistä vallankäyttöä, sen monimuotoisuutta ja moninaisia seurauksia planeettaamme ja sen kehiä kohtaan, meidän on kiedottava yhteen useita eri tieteenaloja, ylitettävä perinteiset rajat tai jopa unohdettava ne.

Unohtamatta kansainvälisten suhteiden perinteisiä osaamis- ja vahvuusalueita tarvitsemme antroposeenin tai kapitaloseenin aikana tieteenalojen fuusioitumista ja synteesiä. Vain tällä tavalla voimme saada kattavamman käsityksen ja löytää uusia ajattelutapoja ihmisperäisen elämän ja planeettamme muiden kehien välisiin suhteisiin. Planeettapolitiikka on erittäin lupaava tutkimusohjelma tässä mielessä.

PhD Hannes Peltonen on kansainvälisen politiikan yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa. 

Julkaisu Planeettapolitiikka ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Syyrian sodan ympärille kehittynyt monipolvinen valtakamppailu tuntui saavan kokonaan uuden käänteen tiistaina 24. marraskuuta, kun Turkki ampui alas rajansa pinnassa lentäneen venäläisen rynnäkkökoneen. Tätä kirjoitettaessa ainakin Yhdysvallat on sitä mieltä, että venäläinen kone ei ollut Turkin ilmatilassa ampumishetkellä. Toisaalta tiedossa on, että ilmatilanloukkauksia on ollut useita jo aiemminkin.

Tämä kaikki on kuitenkin toisarvoista verrattuna niihin kauaskantoisiin muutoksiin, joita sekä Turkin sisäpolitiikassa että sen ulkosuhteissa on tapahtunut viimeisen 10 vuoden aikana.

Venäläiskoneen alas ampuminen tarjoaa hyvän tilaisuuden tarkastella, kuinka ongelmallinen toimija Turkista on tullut islamilais-konservatiivisen Oikeus- ja kehityspuolue AKP:n vallan aikana myös länsimaille. Turkin viimeaikaisen Venäjän-politiikan ymmärtäminen edellyttää nimenomaan Turkin muuttuneen länsisuhteen analysointia.

AKP-johtoinen Turkki ja länsi

Itse kirjoitin viime keväänä uusimpaan Turkkia käsittelevään kirjaani seuraavat lauseet:

”Tämän hetken kansainvälisessä järjestelmässä on piirteitä, jotka saattavat pidemmällä aikavälillä mahdollistaa AKP:n johdon ulkopoliittiset tavoitteet. Ensinnäkin, nyt kun länsimaiden ja Venäjän suhde on jäänyt lähes uuden kylmän sodan partaalle, Syyriaan ja Irakiin on muodostunut jihadistinen valtio, Yhdysvallat haluaisi irrottautua sotilaallisesti Lähi-idästä ja EU murehtii energiansaantiaan ja vaikutusvaltaansa niin sanotun arabikevään jälkeisessä maailmassa, sekä Yhdysvallat että EU kokevat tärkeänä säilyttää strategisen liittolaisuuden Turkin kanssa. Näin ollen, ainakin mitä tulee Turkin sisäiseen autoritaariseen järjestelmään, Yhdysvallat ja EU katsovat paljon läpi sormien ollakseen ärsyttämästä Turkkia.”

Aivan kuten EU, NATO on viime kädessä länsimaisen moniarvoisen demokratian puolustamista varten perustettu yhteisö. Tältä kannalta katsottuna Turkin NATO-jäsenyys on läpeensä ongelmallinen, sillä AKP-vallan aikainen Turkki on avoimesti länsimaiden vastainen valtio, jonka poliittinen johto tekee päivittäin pilkkaa länsimaisen demokratian kaikkein perustavimmista elementeistä, kuten lehdistönvapaudesta ja oikeusvaltioperiaatteesta.

Länsimaat eivät kuitenkaan tähän juurikaan puutu, sillä panokset ovat liian kovat.

”Yhdysvallat ja EU katsovat paljon läpi sormien ollakseen ärsyttämästä Turkkia.”

Syyria on tästä paras (ja karmein) esimerkki. Vaikka Turkki on tukenut kaikkia mahdollisia salafisti-jihadistiryhmiä Syyriassa, Jabhat al-Nusrasta Isisiin, millään tällä ei tunnu olevan väliä niin kauan kuin Turkki seisoo yhteisessä rintamassa Syyrian presidentti Bashar al-Assadia ja Venäjää vastaan.

Venäjän ja Turkin suhde on kuitenkin moniulotteinen. Länsimaissa tämä on toki jollakin tasolla tiedostettu. Sen lisäksi, että mailla on mittavat taloudelliset suhteet ja lukuisia yhteisiä hankkeita, maiden yhteistyö ulottuu paljon tätä syvemmälle. Niiden voi sanoa jopa olevan strategisessa liitossa siinä mielessä, että molemmat ruokkivat ja hyödyntävät yhteistä länsimaiden vastaisuutta.

Pitkällä aikavälillä maiden suurstrategiat kuitenkin aiheuttavat törmäyksen, ja juuri tätä me todistamme nyt Syyriassa. On tärkeää huomata, että lähes jokaisella keskeisellä politiikan alueella Turkki muistuttaa hyvin paljon Venäjää.

Tämä yhtäläisyys näkyy myös uusimperialistisessa ulkopolitiikassa. Turkin suurstrategia perustuu ajatukselle suuresta Turkista, joka on predestinoitu saavuttamaan sunni-islamilaisen maailman johtoasema.

Paljon on puhuttu siitä, miten Isisin jihadistit hyökkäävät länsimaiden 1. maailmansodan aikana piirtämien Lähi-idän rajojen kimppuun. Tätä ovat monet länsimaiset kommentoijat suorastaan yllyttäneet kuvailemalla, kuinka keinotekoisia alueen rajat ovat, kuinka ne lähes väistämättä hajoavat ”luonnollisempien” kollektiivisten identiteettien noustua esiin. Harva on huomannut, että Turkin AKP-johto hyökkää poliittisessa retoriikassaan tätä Sykes–Picot -järjestelmää vastaan vähintään yhtä määrätietoisesti kuin Isis.

Keskusvaltio-Turkki

Viimeisen viiden vuoden ajalta löytyy kymmeniä Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğanin puheita, joissa kaikki Lähi-idän ongelmat palautetaan länsimaiden harjoittamaan imperialismiin, mutta kyse on paljon muustakin. AKP:n poliittinen diskurssi sisältää valtavan määrän Turkin tulevaa suurvalta-asemaa pohjustavia käsitteitä.

Ensinnäkin AKP katsoo toteuttavansa Turkin yhteiskuntakehityksen ”normalisoimista” antaen ymmärtää, että maan länsimaalaistaminen on ollut historiallinen virhe.

Tämän suorana jatkeena AKP:n johto näkee mielessään ”keskusvaltio-Turkin” (merkez ülke Türkiye), jota uhkaavat ”vanhat ja uudet alistavat elementit” (eski ve yeni vesayet unsurlar). Tämä kaikki tapahtuu yhdentyvässä geopoliittisessa viitekehyksessä (coğrafya bütünleşiyor), jossa Turkki niin symbolisesti kuin yhä enenevässä määrin myös konkreettisesti palautuu ”Osmanien maailmanvaltion” (Osmanlı Cihan Devleti) muotoon. Tämä merkitsee sitä, että niin kulttuurisesti kuin poliittisesti Turkki ”löytää aidon itsensä” (kendini bulma, öze dönmek).

Onko tämä laajalti viljelty suurvaltakuvasto pelkkää retoriikkaa? Vastattaessa on ymmärrettävä, että AKP:n 13 vuotta kestäneen valtakauden aikana koko Turkin valtioidentiteetti on kokenut radikaalin muodonmuutoksen.

Turkin ulkopolitiikkaa 1920-luvulta aina 1990-luvulle leimasi kansallisvaltioparadigma, jossa Turkki piti tiukasti kiinni alueellisesta koskemattomuudestaan ja tulkitsi esimerkiksi kurdivähemmistön oikeutetut vaateet Turkin yhtenäisvaltion ja alueellisen jakamattomuuden uhkaamisena.

AKP-aikakaudella Turkki on alkanut yhä enemmän näkemään itsensä tiukan kansallisvaltioparadigman yli. Tämän monet ovat tulkinneet positiivisesti, lääkkeeksi turkkilaista etnonationalismia vastaan. Huomaamatta on kuitenkin jäänyt se ilmeinen seikka, että AKP:n aikana tämä kansallisvaltioparadigman yli katsominen on johtanut uusimperialistiseen ulkopolitiikkaan.

Tästä parhaan esimerkin tarjoaa Syyrian turkmeeniväestö, johon länsimaisen median huomio hetkeksi kohdistui venäläiskoneen ampumisen yhteydessä.

Yhden merkittävän Assadia vastustavan turkmeeniprikaatin nimi on ”Abdulhamitin prikaati” (Abdulhamid Han Tugay) ja sen tavoite on perustaa Pohjois-Syyriaan islamilainen valtio. Turkki aseistaa ja tukee tätä ryhmää kaikin tavoin yllyttäen sitä hajottamaan Syyrian kansallisvaltion. Prikaatia tukevan järjestön (Müslüman Anadolu Gençliği) nettisivuilla prikaatin jäsenet kutsuvat itseään avoimesti osmaniturkkilaisiksi ja sota Syyrian hallintoa vastaan kuvataan avoimesti ”Syyrian jihadina”.

Presidentti Erdoğan puhuu päivittäin siitä, että Turkki ei ole sisäänpäin katsova valtio ja että Turkki on osmanien maailmanvaltion nykyinen jatkumo, jolla on vastuu pelastaa kaikki Lähi-idän sorretut muslimit. Toinen tapa ilmaista tämä olisi sanoa, että Turkin mukaan Lähi-idän muslimit, jotka elävät Syyrian, Egyptin ja Irakin ”hirmuvaltojen” alla, eivät kykene pelastamaan itseään vaan tarvitsevat Turkin suojelijakseen.

Venäjän näyttävä tulo Syyrian sotatantereelle, nimenomaan pönkittämään Assadin hallinnon jatkumista, sopii tietysti äärimmäisen huonosti näihin Turkin suurvaltapyrkimyksiin.

Turkki tukeekin Muslimiveljeskunta-liikettä kaikkialla Lähi-idässä. Syyriassa Assadin hallinnon kaataminen on tarpeellista nimenomaan siksi, että Turkki haluaa maahan itsestään riippuvaisen tai ainakin Turkkiin ja islamilais-konservatiiviseen valtioprojektiin ideologisesti kiinnittyvän Muslimiveljeskunta-hallinnon.

Syyrian turkmeenien osalta tavoite on vielä konkreettisempi, sillä monet identifioituvat jo nyt vahvasti Turkkiin – tämän trendin vahvistamiseksi alueella on koko ajan käynnissä näkyvä indoktrinaatio.

Venäjän näyttävä tulo Syyrian sotatantereelle, nimenomaan pönkittämään Assadin hallinnon jatkumista, sopii tietysti äärimmäisen huonosti näihin Turkin suurvaltapyrkimyksiin. Venäläiskoneen ampuminen onkin siis ennen muuta selkeä merkki siitä, miten yhteisessä länsimaiden vastaisuudessa ajoittain toisensa löytävät Turkki ja Venäjä ovat vääjäämättä ajautuneet toistensa suurvaltaunelmien tielle Syyriassa.

Jää nähtäväksi, mitä ovat ne ”kovat toimet”, joita Venäjän presidentti Vladimir Putin lupaili venäläiskoneen pudottamisen seurauksena. Tätä kirjoitettaessa turkkilaisessa lehdistössä puhuttiin ainakin valkoisen lihan (käytännössä kanan) vientikiellosta Venäjälle ja turkkilaisten yritysten toimintamahdollisuuksien kaventamisesta Venäjällä sekä spekuloitiin pelolla kaasutoimitusten vaarantumisesta talven lähestyessä.

Korjattu 26.11.2015 klo 21.00: Lisätty kaksi tarkentavaa linkkiä ja korjattu ”sotilasliitto” yhteisöksi. 

Julkaisu Turkki, Venäjä ja toisiinsa törmäävät suurvaltaunelmat ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Pragmatismin varhaiset juuret ovat Antiikin Kreikassa. Esimerkiksi Aristoteleen tiedon eri muotojen jaottelu teoreettisen ja käytännön tiedon välillä tuo esiin eron universaalin, ajattoman ja ”tieteellisen” tiedon sekä kontekstuaalisen, käytännön tiedon välillä. Tosin Aristotelestä tuskin voi pitää pragmatistina.

Pragmatismi keskittyy käytännön tiedon ja laajemmin käytäntöjen merkitykseen tiedon muodostumisessa tieteessä, tutkimuksessa ja sosiaalisessa maailmassa yleisesti. Filosofisena suuntauksena sen ”koti” on 1800-luvun loppu ja 1900-luvun alku Yhdysvalloissa, erityisesti Charles Sanders Peircen, William Jamesin, John Deweyn ja George Herbert Meadinkirjoituksissa. Toki pragmatisteja oli muuallakin 1900-luvun alussa, muun muassa Italiassa, Ranskassa ja Oxfordissa.

Pragmatismista on useita eri muotoja, ja jokainen edellä mainittu ajattelija on tuonut pragmatismin ”klassiseen” ymmärrykseen oman sävynsä. Tämän tekstin tarkoitus ei ole verrata näitä eri sävyjä, tai pragmatismin eri muotoja, keskenään, vaan antaa yleinen ymmärrys pragmatismista.

Pragmatismin historian lyhyt oppimäärä

Joskus ”ainoaksi amerikkalaiseksi filosofiaksi” tituleerattu pragmatismi katosi parrasvaloista Yhdysvalloissa 1900-luvun alun jälkeen. Osasyy löytyy eurooppalaisten ajattelijoiden maahanmuutosta maailmansotien takia sekä behavioralistisesta käänteestä. Tosin tilanne muuttui 1970-luvulla ja sen jälkeen.

Kansainvälisten suhteiden alalla kesti kuitenkin kauemmin. Pragmatismin tuloon vaadittiin ensin intellektuaalista tilaa, jota loi behavioralististen lähestymistapojen vastustus, tieteellisen realismin kritiikki, postmodernismi ja poststrukturalismi. Feminismi ja sosiaalinen konstruktivismi olivat keskeisessä roolissa tuon tilan luonnissa ja legitimoinnissa. Huomattavassa roolissa oli myös niin sanottu lingvistinen käänne.

Voidaan jopa ajatella, että pragmatismi on seuraava ”looginen” askel kielellisestä käänteestä. Sehän nimenomaan korostaa lingvististen käytäntöjen merkitystä, kun taas pragmatismi keskittyy käytäntöihin laajemmin. Kielen voi ajatella olevan yksi sosiaalisen maailman käytännöistä. Siinä mielessä se on keskeisessä roolissa pragmatismissa, joka esimerkiksi tarkastelee käsitteitä ja käsitteiden merkitystä sekä sosiaalisessa maailmassa että sosiaalisen maailman tutkimisessa.

Kapea käsitys pragmatismista

Heuristisesti hyödyllistä on erottaa pragmatismin kapea käsitys sen laajemmasta ymmärryksestä. Vaikkei tarkoitukseni ole verrata eri pragmatisteja keskenään, mainittakoon, että yleisesti ottaen varhaisten pragmatistien voidaan sanoa painottaneen kapeaa käsitystä pragmatismista.

Kapealla käsityksellä tarkoitan pragmatistisen maksiimin tai periaatteen käyttöä olennaisten käsitteiden ja hypoteesien selventämisessä. Käsitteitä ja hypoteeseja selvennetään tarkastelemalla niiden käytännön seuraamuksia. Käytännön seuraamusten tarkastelu mahdollistaa muun muassa ratkaisemattomien tai ”turhanpäiväisten” kiistelyjen paljastamisen.

William James selvensi edellä mainittua seuraavalla esimerkillä:

”Kuvittele käveleväsi filosofiystäviesi kanssa metsässä. Huomaatte oravan olevan läheisen puun rungossa. Yksi teistä lähestyy oravaa, mutta se kiertää puun rungon toiselle puolelle. Ystäväsi yrittää nähdä oravan paremmin ja kiertää myös puuta. Tämä ei kuitenkaan tuota tulosta. Kun ystäväsi kiertää puuta, kiertää orava puun runkoa edelleen.”

Jamesin mukaan tästä seuraa ongelmallinen kysymys: kiertääkö kyseinen henkilö oravan vai ei? Toisaalta kyllä, toisaalta ei.

Vastaus on kyllä, henkilö kiertää oravan, jos ymmärrämme kiertämisen niin, että hän on ensin oravan pohjoispuolella, sitten idässä oravaan nähden, sitten etelässä ja lopulta lännessä.

Vastaus on ei, hän ei kierrä oravaa, jos tarkoitamme kiertämisellä sitä, että henkilö on ensin oravan edessä, sitten sen oikealla puolella, sitten takana ja lopulta vasemmalla puolella.

Tuo ongelmallinen kysymys on siis ongelmallinen vain, jos emme kiinnitä tarpeeksi huomiota siihen, mitä käytännössä tarkoitamme keskeisillä käsitteillä. Kapea käsitys pragmatismista keskittyy nimenomaan tämänkaltaiseen käsitteiden ja hypoteesien tarkasteluun selventääkseen niitä, jotta tutkimus voi edetä tai jotta voidaan tunnistaa tutkimuksen ongelmakohtia.

Laajempi käsitys pragmatismista

Pragmatismin laajempi käsitys ei keskity vain pragmatistisen periaatteen hyödyntämiseen käsitteiden ja hypoteesien tarkastelussa niiden käytännön seuraamuksien kautta. Laajempi käsitys keskittyy tietynlaisiin lähestymistapoihin, joita meidän olisi hyvä ja käytännöllistä hyödyntää.

Eri pragmatismin muodot eroavat yleisesti nimenomaan näiden eri lähestymistapojen korostamisessa. Yhteistä tosin näille on Hilary Putnaminmukaan seuraavat neljä ”ominaisuutta” tai filosofista teemaa: skepsismin hylkääminen, fallibismin hyväksyminen, tiukkojen dikotomioiden hylkääminen ja käytännön priorisointi.

Käsittelen näistä kolmea ensimmäistä erikseen tarkemmin alla. Viimeinen teema eli käytännön priorisointi osana pragmatismia ei tarvinne lisäselvityksiä.

Skepsismin hylkääminen

Pragmatismin näkökulmasta kartesiolaisuus johti meidät harhapolulle. Kartesiolaisuuden merkittävä pilari on skepsismi, ja pragmatismi suhtautuu hyvin epäluuloisesti kartesiolaisen skepsismin hyödyllisyyteen ja normaaliuteen. Descartes painotti radikaalia epäilystä, ja omalla tavallaan hänen ajattelunsa oli mullistavaa aikoinaan. Kuulemma meidän tulee epäillä kaikkea, mitä emme ole voineet varmistaa. Aisteihin tai kokemuksiimme emme voi luottaa suoraan; senhän tiesivät jo Antiikin kreikkalaisetkin.

Mutta kuka meistä epäilee kaikkea, mitä emme ole voineet varmuudella varmistaa? Pragmatistit kokevat, että kartesiolainen epäilys on epänormaalia ja jopa luonnotonta. Eikö tämä radikaali epäilys itse asiassa johda moniin ongelmiin?

Kartesiolainen epäilys on yritys siirtyä kontekstin ulkopuolelle, mutta pragmatistit korostavat, että mehän nimenomaan haluamme ymmärtää ja tietää jotakin jossakin tietyssä kontekstissa.

Me haluamme tietää, mitä meidän tulisi tehdä Suomen kansantaloudelle nyt, emmekä mitä yleensä kansantalouksille voi tehdä. Me haluamme tietää, mitä Venäjän toimet Syyriassa tarkoittavat nyt, emmekä mitä vieraan vallan sotilaalliset toimet toisen valtion alueella tarkoittavat yleensä. Miten Kuuban ohjuskriisin voisi ymmärtää ilman kylmän sodan kontekstia?

Pragmatistit väittävätkin, että epäilys on suotavaa silloin, kun siihen on aihetta, mutta sen ei tule olla lähtökohta. Käytännössä me pidämme uskomuksiamme ja teorioitamme tosina, kunnes niitä on syytä epäillä – ei päinvastoin.

Fallibismin hyväksyminen

Tieteen historia osoittaa, että olemme olleet väärässä monta kertaa. Suuri osa teollisen vallankumouksen aikana vallalla olleista teorioista on nykyään hylätty. Pragmatistit lähtevät siitä ajatuksesta, että olemme olleet väärässä ennen ja voimme olla väärässä nytkin. Mahdollisesti meidän ei edes pidä yrittää tavoitella absoluuttista varmuutta. Agnostikkojen tapaan pragmatistit saattavat epäillä, voiko absoluuttista varmuutta edes saavuttaa – ellei kyse ole jostakin triviaalista, kuten väitteestä ”naimattomat miehet ovat poikamiehiä”.

Tieteen kehitys ei välttämättä liity ollenkaan ”Totuuden” ja absoluuttisen varmuuden saavuttamiseen. Sen sijaan, pragmatistit saattavat väittää, tieteen kehitys liittyy siihen, että me voimme kysyä aivan uudenlaisia kysymyksiä.

Pragmaattisesta näkökulmasta Totuus on hankala asia. Jos ajattelemme aikaa, jolloin vallalla oli teoria näkymättömästä eetteristä, jossa radiosignaalit kulkevat, radiot toimivat hyvin, tai jos ajattelemme aikaa, jolloin Wolfersinbiljardipallomalli kansainvälisestä politiikasta oli esillä, valtioiden väliset suhteet olivat ymmärrettäviä. Nyt nuo teoriat on hylätty aikoja sitten.

Miten radiot voivat toimia aikana, jolloin ”epätosi” teoria oli vallalla, tai miten pystyimme ymmärtämään valtioiden suhteita ”huonon” mallin kautta? Pragmatisteille on selvää, että olemassa olevat teoriat voivat olla ”epätosia” siinä mielessä, että ne saatetaan hylätä tai korvata myöhemmin. Kyse on siitä, että nyt hylätyt teoriat ja mallit mahdollistivat aikoinaan uusien kysymysten esittämisen. Samoin voi olla nykyisten teorioiden ja tiedon kohdalla.

Pragmatistit hyväksyvät, että tietomme, teoriamme, menetelmämme ja lähestymistapamme voivat olla erheellisiä. He eivät yritä väittää saavuttavansa absoluuttista varmuutta, vaan ovat valmiita muuttamaan käsityksiään ja uskomuksiaan, jos siihen on syytä.

Ehdottomien dikotomioiden hylkääminen

Aiemmin voimassa olleet teoriat ja niiden myöhempi hylkääminen tuo esiin pragmatistisen suhteen totuuteen ja sen merkitykseen. Olivatko nuo hylätyt teoriat ”totta”, ei ole yhtä merkittävää kuin se, että ne toimivat ja että niiden avulla me pystyimme toimimaan.

Nyt hölmöltä vaikuttava eetteriteoriakin pystyi antamaan meille työkalun, jonka avulla me pystyimme selittämään tiettyjä empiirisiä havaintoja. Pystyimme kehittämään uutta teknologiaa, kysymään uusia kysymyksiä, luomaan parempia selityksiä: ”menemään eteenpäin”.

(Sivuhuomautus: luonnollisesti kaikki mikä toimii ei ole oikein moraalisesti. Pragmaattinen lähestymistapa ei hyväksy nielemättä kaikkea, mikä toimii. Se nimenomaan haluaa keskittyä käytännön seuraamuksiin – monikossa ja konstekstuaalisesti – yrittäessään vastata tarkastelun alla olevaan kysymykseen, moraalia unohtamatta.)

Palatakseni dikotomioiden hylkäämiseen, tosi/epätosi on yksi dikotomia, johon pragmatismi suhtautuu epäilevästi. Toinen dikotomia liittyy binääriseen ajatteluun, siihen, että tiede voisi vastata kaikkiin sille esitettyihin kysymyksiin joko ”kyllä” tai ”ei”.

Ensinnäkin yhteiskuntatieteissä, mutta myös luonnontieteissä, tieteelliset kokeet eivät anna yksiselitteisiä, itsestäänselviä tuloksia, vaan ne vaativat aina tulkintaa. Onko jokin ”iso” vai ”pieni” tulos, riippuu sen käytännön merkityksestä.

Friedrich Kratochwilin esimerkkiä lainaten yksi millimetri on katastrofaalinen virhe, jos valmistamme mikrosiruja. Toisaalta se on täysin mitätön virhe, jos rakentamamme pilvenpiirtäjä poikkeaa tuon verran ylimmässä kerroksessa piirustuksistamme.

Toiseksi tuo jako kahteen – dikotomisen ajattelun peruspilari – yksinkertaisesti unohtaa, että on olemassa kolmas vaihtoehto: ”ei tiedä”, ”ei voi päätellä/päättää” tai ”ei voi tietää”. On olemassa monia asioita, joita emme voi tietää tosiksi kartesiolaisella varmuudella, mutta se ei tarkoita, että ne olisivat täten epätotta tai väärin.

Yhteenveto

Pragmatismin voi sanoa olevan suuntaus, joka pitää käytännön toimintaa tiedon edellytyksenä ja päämääränä. Toki on olemassa eri pragmatismeja ja ymmärryksiä pragmatismista. Itse korostaisin pragmatismissa käytäntöihin keskittyvää tutkimusta ja käytäntöjen käytännön seuraamuksien tutkimista. Samoin nostaisin esiin kartesiolaisen perinteen hylkäämisen ja fallibismin hyväksymisen sekä kontekstuaalisuuden. Voin tietenkin olla väärässä.

PhD Hannes Peltonen on kansainvälisen politiikan yliopistonlehtori Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa. 

Julkaisu Pragmatismista kansainvälisissä suhteissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Historioitsijat luovat sukupolvia, kansainvälisen politiikan tutkijat käänteitä. Beat-sukupolvesta on vitsailtu, että kolme kirjailijaa ei tee vielä sukupolvea. Samaa voisi sanoa monista kansainvälisen politiikan käänteistä. Niissä saattaa olla mukana vain kourallinen tutkijoita.

Siitä huolimatta käänteitä tehtaillaan kaiken aikaa. Mistä niissä sitten on kysymys?

Käsittelen lähemmin kansainvälisten suhteiden narratiivista käännettä, josta on puhuttu jo vuosia. Lähemmin tarkasteltuna narratiivinen käänne sisältää neljä eri lähestymistapaa kansainvälisiin suhteisiin.

Oman äänen löytäminen

Ensimmäisenä ovat omaelämäkerralliset narratiivit. Tämä lähestymistapa painottaa ”oman äänen” tärkeyttä. Ääni voi kuulua joko tutkimuskohteelle tai tutkijalle – tai molemmille. Erityisesti vähemmistöille ja niille ryhmille, joiden ääni ei ole perinteisesti kuulunut valtavirtaisessa tutkimuksessa, halutaan antaa ääni.

Narratiivin kertoja voi olla lapsisotilas, afroamerikkalainen aktivisti tai köyhä maanviljelijä. Myös he ovat kansainvälisten suhteiden toimijoita siinä missä valtiot ja kansainväliset järjestötkin.

Catharine MacKinnon on kritisoinut lähestymistapaa siitä, että se tavoitteensa vastaisesti entisestään marginalisoi niitä ryhmiä, joiden narratiiveja kerätään moniäänisyyden nimissä.

MacKinnonin mukaan vallitsevien toimijoiden tarinoita ei kutsuta narratiiveiksi. Niistä on tullut sosiaalista todellisuutta. Afrikkalaisella maanviljelijällä on narratiivi omasta elämästään ja washingtonilaisen ajatushautomon johtajalla puolestaan todellisuutta edustava näkemys Yhdysvaltojen tulevaisuudesta. Inklusiivinen lähestymistapa johtaakin vallitsevan valta-aseman vahvistumiseen.

Toinen omaelämäkerrallisen narratiivinen traditio liittyy tutkijan oman äänen löytämiseen. Tässä traditiossa lähtökohtana on, että perinteisesti kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa on pyritty hiljentämään tutkijan oma ääni, mikä on ongelmallista.

Tutkijan kokemukset ja tausta vaikuttavat kuitenkin olennaisella tavalla tutkimuksen syntyyn ja sisältöön. Omaelämänkerrallinen kirjoittaminen – heittäytyminen aiheeseen koko persoonalla – voi avata aihetta aivan uudella tavalla.

Tieteissä on aktiivisesti pyritty ottamaan etäisyyttä omaan tutkimukseen. Kirjoitetaan siitä, mitä tämä tutkimus osoittaa, eikä siitä, mitä minä tutkijana osoitan. Omaelämäkerrallinen lähestymistapa narratiiveihin pyrkii eroon tästä.

Todellisuus on narratiivia

Toinen lähestymistapa narratiiveihin lähtee siitä, että hahmotamme todellisuutta narratiivien kautta. Ihmismieli tekee kaoottista todellisuutta ymmärrettäväksi kertomalla siitä tarinoita, jotka rakentuvat juoneen sopivista tapahtumista.

Olennaisinta on, että narratiivit eivät ole tietoista strategisointia tai oman äänen tuomista esiin vaan tapamme elää. Yksilöiden ja yhteisöjen identiteetit rakentuvat narratiivien varaan.

Kansainvälisten suhteiden tutkijan tehtävänä on tällöin osoittaa, millaisten diskursiivisten rakenteiden varassa valtioidentiteetit ja suurvaltaoletukset roikkuvat, ja kuinka niitä horjutetaan.

Kysymys ei ole siitä, miksi valtioilla on narratiiveja, vaan siitä, miten ne toimivat ja minkälaisia vaikutuksia niillä on kansainvälisessä järjestelmässä. Narratiivit aloittavat sotia, mutta ne luovat myös toimivat puitteet kansainväliselle yhteistyölle.

Siksi kansainvälisten suhteiden tutkimuksen tulisi ottaa narratiivit tosissaan.

Narratiivi on strategiaa

Narratiivinen käänne kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa viittaa myös siihen, että poliittiset toimijat tietoisesti luovat valta-asemaansa tai päämääriä edistäviä narratiiveja. Tutkijat puhuvat mobilisoivista narratiiveista tai tapahtumien poliittisesta manipuloinnista ja strategisesta kehystämisestä.

Poliitikot ovat tällöin niin sanottuja narratiiviyrittäjiä (narrative entrepreneurs), joiden tarkoituksena on kääntää julkinen keskustelu ajamansa uudistuksen taakse. Tutkijan tehtävänä on osoittaa, millä tavalla esimerkiksi Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa luodaan uhkakuvia tai minkälaisia narratiiveja löytyy Euroopan unionin ulkosuhteissa.

Tämä on tärkeä tehtävä.

Poliittiset toimijat ovat yhä taitavampia narratiiviyrittäjiä, joten strategisesti suunniteltujen narratiivien tekeminen näkyväksi on todellinen vastavoima hegemoniselle valtapolitiikalle.

Jos edellinen lähestymistapa lähtee siitä, että emme voi elää ilman narratiiveja, tässä lähestymistavassa olemme niiden uhreja.

Narratiivi on myös metodi

Neljäs tapa hahmottaa narratiivi kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa on käsitellä sitä tutkimusmetodina. Pääpaino on tällä kertaa narratiivin rakenteissa paremminkin kuin käyttövoimassa.

Tutkijat ovat kiinnostuneita siitä, mikä narratiivi lopulta on. Jos narratiivi on sama asia kuin tarina tai diskurssi, miksi edes käyttää koko termiä?

Narratiivi on toisin sanoen tulkintaväline, joka koostuu tietyistä rakenteista. Narratiivilla on tietyt kriteerit. Yksinkertaisimmillaan narratiivista puhutaan silloin, kun tekstistä on löydettävissä alku, keskiosa ja loppu.

Voidaan puhua myös tapahtumien juonellistamisesta, ketjuttamisesta tai arvottamisesta. Narratiivi antaa työkalun tekstin rakenteiden avaamiseen ja analysoimiseen.

Lopuksi

Kansainvälisten suhteiden tutkimuksen kentän hahmottaminen eri käänteiden kautta parhaimmillaan selkeyttää vaikeasti hallittavaa artikkeleiden ja akateemisten puheenvuorojen sekamelskaa.

Se on myös tapa luoda tai vahvistaa alan hallitsevia rakenteita ja toimijoita esittämällä joidenkin tutkijoiden ja julkaisujen artikkelit käänteentekevinä. Käänteet sattuvat tapahtumaan aina samoissa julkaisuissa.

Voikin sanoa, että narratiivinen käänne on jo itsessään narratiivi.

Sen voi nähdä osana laajempaa tarinaa kansainvälisten suhteiden tutkimuksen kentästä. Se on myös yksi tulkintamalli kaoottisesta akateemisesta todellisuudesta. Tämän lisäksi termiä voi käyttää strategisesti oman tutkimuksen kehystämiseen tieteenalan keskiöön.

Artikkelikuva: günter / Pixabay

Julkaisu Narratiivinen käännekin on narratiivi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kun luottamus on jatkuvasti esillä arkipuheessa, sen tieteellinen käyttöarvo saattaa unohtua. Luottamuksen pohtimista kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa verottaa myös sen vaikeaselkoisuus.

Kuinka luottamusta mitataan esimerkiksi valtioiden välisessä kanssakäymisessä? Helpompi on puhua vaikkapa vallan tasapainosta ja laskea diplomaattisten vierailujen määrää osoituksena suhteen luonteesta.

Luottamus on kuitenkin keskeinen käsite kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa.

Se on valtioiden ja kansainvälisten organisaatioiden välisten suhteiden edellytys. Monesti luottamuksen olemassaolon ymmärtää vasta, kun se murenee. Siis siinä vaiheessa, kun puhutaan jo epäluottamuksesta.

Yksi esimerkki tästä on Euroopan unionin ja Venäjän välisen suhteen kehitys viimeisen kahden vuoden aikana. Epäluottamuksen merkittävä lisääntyminen on yksi suhteen määräävistä piirteistä.

Toimittamassamme Journal of Trust Research -erikoisnumerossa ”Trust in International Relations” (yhdessä Hiski Haukkalan ja Carina van de Weteringin kanssa) luottamusta kansainvälisissä suhteissa pohditaan kolmesta eri näkökulmasta: sosiaalisena ilmiönä, psykologisena ulottuvuutena ja rationaalisena valintana.

Luottamus sosiaalisena ilmiönä

Teoria luottamuksesta sosiaalisena ilmiönä perustuu ajatukseen jaettujen normien ja arvojen tärkeydestä. Tästä näkökulmasta EU:n ja Venäjän kylmän sodan jälkeinen suhde perustui suurempaan luottamukseen, koska toimijat pyrkivät painottamaan yhteisiä historiallisia, poliittisia ja kulttuurisia tekijöitä.

EU:n näkökulmasta suhde rapautui, koska Venäjä erkaantui yhteisestä arvopohjasta ja loukkasi eurooppalaista alueellisen koskemattomuuden periaatetta. Krimin valtaus osoitti, että Venäjä ei kunnioita Ukrainan alueellista koskemattomuutta tai jaa eurooppalaista arvopohjaa. Venäjä ei enää toiminut oikein (”do what is right”), mikä johti epäluottamukseen toimijoiden välillä.

Samaan tapaan Venäjän näkökulmasta EU loukkasi yhteisiä sääntöjä ja lupauksia, joiden varaan kylmän sodan jälkeinen yhteinen arvopohja oli rakennettu. Epäluottamus länsimaita kohtaan kasvoi. Venäjän presidentin Vladimir Putinin mukaan ”länsimaat ovat valehdelleet meille monta kertaa, tehneet päätöksiä selkämme takana … mutta kaikella on rajansa. Ukrainaan kohdalla länsimaiset kumppanimme ovat ylittäneet rajan … ja toimineet vastuuttomasti ja epäammattimaisesti”.

Luottamus psykologisena ulottuvuutena

Ennakkoluulot, ideologiset uskomukset ja historialliset narratiivit ovat keskeisessä roolissa, kun luottamusta tutkitaan psykologisesta näkökulmasta. Epäluottamus on eräänlainen tunnereaktio, jolla on moraaliset juuret.

Krimin niemimaan liittäminen Venäjään palautti hetkessä historialliset narratiivit ja aiemmat ennakkoluulot molemmin puolin. Sekä EU että Venäjä omaksui hämmästyttävän nopeasti ajatuksen, että vastapuoli oli odotettavasti epäluotettava: olisihan se pitänyt arvata.

Historiallisesti Venäjän epäluulo länsimaita kohtaan juontaa vielä pidemmälle kuin länsimaiden ennakkoluulot Venäjää kohtaan. Silti kylmän sodan jälkeen onnistuttiin rakentamaan luottamuksellista suhdetta ja siirtämään historiallinen painolasti sivuun.

Krimin tapahtumat eivät kuitenkaan synnyttäneet uusia tulkintoja vaan aktivoivat vanhat uskomukset, joihin liittyy jälleen vahva tunneside.

Luottamuksen käsitteleminen psykologisena ulottuvuutena on äskettäinen käänne kansainvälisten suhteiden kirjallisuudessa. Se on kuitenkin jo nyt osoittautunut hyödylliseksi tavaksi pohtia kansainvälisten suhteiden kysymyksiä. Jos ihmisen käyttäytymistä on vaikeaa pohtia ilman psykologista ulottuvuutta, sama pätee kansainvälisiin suhteisiin.

Luottamus rationaalisena valintana

Rationaalisen valinnan teoriassa kiinnitetään huomiota revisionistisiin valtioihin kansainvälisessä järjestelmässä. Valtion revisionistinen politiikka lisää konfliktin todennäköisyyttä, mikä puolestaan kasvattaa toimijoiden välistä epäluottamusta.

Rationaalisen valinnan näkökulmasta Venäjän ja EU:n välistä epäluottamusta voi tarkastella Venäjän revisionistisen ulkopolitiikan kautta. EU:n pyrkimys puolustaa saavutettua alueellista ja globaalia hegemoniaa törmää Venäjän revisionistisiin tavoitteisiin muuttaa alueellista valtatasapainoa.

Tässä yhteydessä luottamus on rationaalisen arviointiprosessin seurausta. Siis sitä, että muiden valtioiden luonnetta ja mahdollisia liikkeitä pyritään ennakoimaan mahdollisimman tarkasti. Revisionistisiksi arvioidut toimijat herättävät epäluottamusta.

Luottamus rationaalisena valintana ei jätä tilaa tunteille ja sosiaalisille normeille. Painopiste on historiallisen painolastin tai yhteisöllisen nykyhetken sijaan tulevaisuuden turvallisuusskenaarioissa.

Julkaisu Luottamus kansainvälisissä suhteissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.