Vuoden 2025 aikana etenkin julkisessa keskustelussa taloudesta keskityttiin tunteisiin. Kuluttajien luottamus talouteen ja näkemykset tulevasta olivat heikkoja. Etenkin nuorten nähtiin olevan ”lamaantuneita”. Ihmisten apatian nähtiin olevan yhteydessä kotimaisen kysynnän heikkoon tilaan ja siten hidastavan kansantalouden elpymistä.

Tässä ilmiössä ei ole mitään uutta. Yleisen ilmapiirin ja tunteiden vaikutuksista talouteen on puhuttu esimerkiksi keynesläisen taloustieteen koulukunnan piirissä jo lähes sata vuotta. Ekonomistit Frank Hahn ja Nobel-palkittu Robert Solow kiteyttivät tämän ajatuksen kirjassaan A Critical Essay on Macroeconomic Theory: paikoin talous toimii kuten ihmiset kuvittelevat sen toimivan. Apatia saattaa muodostaa itseään ruokkivan kehän.

Tunteiden ja kokemusten esiin tuominen talouskeskustelussa on tärkeää. Kuitenkin se, että julkisessa keskustelussa ja uutisoinnissa ihmisten, etenkin nuorten, näköalattomuus ja jopa toivottomuus yhdistetään ensisijaisesti kansantalouden kasvun jarruttamiseen, kertoo paljon siitä ajasta ja mediaympäristöstä, jossa elämme. Viime aikoina talouteen ja turvallisuuteen – siis rahaan ja aseisiin – liittyvät aiheet ovat hallinneet uutisointia ylipäätään.

Laajoilla toivottomuuden, lamaantumisen ja näköalattomuuden tuntemuksilla on muitakin vaikutuksia. Yksilön kannalta kyse on aina tragediasta, mutta näiden kokemusten ja tuntemusten levitessä tarpeeksi laajalle, koetaan vaikutukset yhteiskunnassa kokonaisuudessaan. Miten apatia ja toivottomuus voivat muokata yhteiskuntaamme ja sen eri osa-alueita? Entä miten tätä kehityskulkua voidaan hillitä tai miten edistää toiveikkuutta?

Apatia ja toivottomuus demokratioissa

Demokraattiseen osallistumiseen ja kansalaismielipiteisiin keskittyvän tutkijan ajatukset kääntyvät väistämättä kielteisten tulevaisuuskuvien vaikutuksista demokraattiseen järjestelmään. Taloudellisen epätasa-arvoisuuden lisääntymisen ja yleisen heikon talouskehityksen tiedetään edesauttaneen nuorten demokratioiden romahdusta. Näin on käynyt esimerkiksi Argentiinassa ja Chilessä 1970-luvulla. Suomen kaltaisessa maassa, joka on ollut demokratia koko itsenäisyytensä ajan, pelkästään heikko talouskehitys tai laajallekaan levinneet kokemukset siitä tuskin riittävät murentamaan poliittisen järjestelmän.

Entä laajempi apatia ja toivottomuus? Suomessa vallitsevaa tulevaisuuden näköalattomuutta tai nuorten lamaannusta tunnutaan tällä hetkellä tulkittavan vain talouden näkökulmasta. Kuitenkin kyseessä on todennäköisesti laajempi ilmiö, jolla on seurauksia kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla.

Monet kiireelliset ja kasautuvat ongelmat, jotka liittyvät esimerkiksi ilmastonmuutokseen, kasvavaan eriarvoisuuteen tai etenevään globalisaatioon, voivat aiheuttaa neuvottomuutta, kielteisiä tunteita ja stressiä tulevaisuuden suunnasta.

Tulevaisuuden näköalattomuutta tai nuorten lamaannusta tunnutaan tällä hetkellä tulkittavan vain talouden näkökulmasta. Kuitenkin kyseessä on todennäköisesti laajempi ilmiö.

Perinteisesti tunteiden merkitys demokratian määrittelyssä on tunnistettavissa pääosin epäsuorasti ja se saattaakin edellyttää lukijan omaa tulkintaa. Esimerkiksi kun filosofi Hannah Arendt korosti demokratiassa ”mahdollisuutta ja kykyä aloittaa”; laittaa alulle uudenlaisia prosesseja, halukkuutta oppia uutta ja valmiutta hylätä vanhaa, lukija voi päätellä mikä vaikutus esimerkiksi toivottomuuden ja näköalattomuuden tuntemuksilla voi olla. Tämä mahdollisuus ja kyky ei kukoista apatiassa ja vaihtoehdottomuuden ilmapiirissä, vaan edellyttää toiveikkuutta tulevaa kohtaan sekä avoimuutta sen eri kehityskuluille.   

Kirjassaan Democracy and Its Critics demokratiateoreetikko Robert Dahl esittää, ettei demokratisoitumisessa ole kyse vain kansalaisten tasapuolisesti oikeudesta ja kyvystä osallistua poliittisesti, vaan myös heidän uskostaan siihen, että näin todella tapahtuu. Demokratian kannalta on tärkeää uskoa, että osallistuminen ja keskustelu ovat toimivia, tarpeellisia ja vaivan arvoisia tapoja ratkoa poliittisia kysymyksiä.

Ongelmien kasautuessa ja jatkuessa sekä tulevaisuuden uskon hiipuessa moni saattaa kuitenkin kyseenalaistaa nykyisten päätöksentekoprosessien, instituutioiden ja demokraattisesti valittujen poliitikkojen kyvyn ratkaista yhteiskunnan haasteita.

Yhteiskunnan mieliala vaikuttaa ongelmien ratkaisemiseen

Kun huomio käännetään yhteiskuntamme kohtaamiin ongelmiin ja yhteiskuntaa koetteleviin kriiseihin, tutkimuskirjallisuus esimerkiksi sosiaalipsykologian, tulevaisuuden tutkimuksen sekä politiikan tutkimuksen aloilta antaa selkeämmän kuvan tunteiden merkityksestä. Samalla kun globaalit ongelmat ja yhteen kietoutuneet kriisit aiheuttavat negatiivisia tunteita, yhteiskunnan yleinen mieliala vaikuttaa merkittävästi niiden ratkaisemiseen.

Kielteiset tunteet, kuten toivottomuus tai apatia, saattavat saada ihmiset kuvittelemaan ongelmat ylitsepääsemättömiksi ja mieltämään uhkaavat tulevaisuuskuvat väistämättömiksi. Tämä saa heidät välttämään tulevaisuuden ajattelemista, yksinkertaistamaan sen kulkua sekä jopa sivuuttamaan ongelmiin ehdotetut ratkaisut. Joillain kielteisillä tunteilla voi siis olla passivoiva vaikutus.

Toiset negatiiviset tunteet, kuten viha ja katkeruus, voivat aktivoida kansalaisia. Lopputuloksena saattaa kuitenkin olla lisääntynyt polarisaatio, eripuraisuus ja haluttomuus kompromisseihin itse ongelmien ratkaisun tai kriisinhallinnan sijaan.

Erityisesti häpeä, pelko ja viha ovat voimakkaita poliittisia polttoaineita, joiden on havaittu olevan yhteydessä autoritaarisen politiikan kannatukseen. Ahdistus tai tuskastuminen voivat puolestaan vinouttaa uuden tiedon käsittelemistä ja omaksumista, samalla kun stressi on yhdistetty impulsiivisuuteen ja lyhytnäköiseen päätöksentekoon.

Positiivisilla tunteilla, kuten toiveikkuudella ja innostuksella, voi olla myönteisiä vaikutuksia ongelmien ratkaisemiseen demokraattisin keinoin.

Monilla positiivisilla tunteilla, kuten toiveikkuudella ja innostuksella, voi sen sijaan olla myönteisiä vaikutuksia ongelmien ratkaisemiseen demokraattisin keinoin. Korkea motivaatio ja myönteinen sekä avoin suhtautuminen auttavat uuden tiedon käsittelyssä. On myös esitetty, että toiveikkuuden, myötätuntoisuuden ja ylpeyden tunteet voivat vahvistaa yksilön toimijuutta ja edesauttaa yhteistyötä sosiaalisten ongelmien ratkaisemiseksi.

Edellä esitetty karkea jako positiivisiin ja negatiivisiin tunteisiin on väistämättä yksinkertaistus. Erilaiset tunnetilojen vaikutukset ovat myös paikoin yksilöllisiä. Lyhyen kirjallisuuskatsauksen perusteella on kuitenkin tehtävissä johtopäätös, että laaja yhteiskunnallinen apatia, epätoivon tunteet ja näköalattomuus ovat suurella todennäköisyydellä haitallisia kansalaisyhteiskunnan aktiivisuudelle, heikentävät poliittista toimijuutta ja osallistumista sekä vaikeuttavat yhteisponnisteluja vakavien haasteiden ratkaisemiseksi.

Kuinka edistää toiveikkuutta?

Keskeiseksi kysymykseksi nousee siten, kuinka torjua poliittisen toivottomuuden ja lamaannuksen leviämistä ja kääntää kehitys demokraattisen optimismin vahvistumiseksi? Palaan Dahlin määritelmään toimivasta demokratiasta. Jotta yksilö voi tuntea poliittisen järjestelmän toimivaksi, tulee hänellä olla itsevarmuutta koskien omia kykyjään ja mahdollisuuksiaan osallistua vaikuttavalla tavalla sekä samalla luottamusta muiden kykyyn toimia samoin.

Tällä perusteella demokraattisen optimismin ja kansalaisten toiveikkuuden lisääminen voi perustua minäpystyvyyden tunteen sekä kansalaistaitojen vahvistamiseen. Tähän on erilaisia keinoja, kuten demokratiakasvatuksen kehittäminen, koulutukseen panostaminen sekä aiempaa monimuotoisempien ja vaikuttavampien osallistumismenetelmien kytkeminen osaksi päätöksentekoa.

Perinteisellä medialla on suuri rooli nykyisenkaltaisen, kriiseihin ja eliitin saneluun keskittyvän kansalaiskeskustelun määrittäjänä, mutta samalla sillä on myös mahdollisuus toimia sen kehittämiseksi.

Toinen melko ilmeinen väylä liittyy julkiseen keskusteluun tulevaisuudesta. Viime vuosina suomalainen poliittinen keskustelu on keskittynyt osin ymmärrettävistä syistä pääosin vakaviin haasteisiin ja kriisien hallintaan. Kuitenkin kriisiretoriikkaa on käytetty myös omien tavoitteiden edistämiseen. Samalla julkisesta keskustelusta ovat puuttuneet moniäänisyys ja vaihtoehdot.

Tämä tyyppinen keskustelu todennäköisesti vain vähentää kansalaisten itsevarmuutta sekä käsitystä siitä, että tulevaisuuteen voi vaikuttaa. Perinteisellä medialla on suuri rooli nykyisenkaltaisen, kriiseihin ja eliitin saneluun keskittyvän kansalaiskeskustelun määrittäjänä, mutta samalla sillä on myös mahdollisuus toimia sen kehittämiseksi. Moniäänisyyden kasvattamisen lisäksi olisikin toivottavaa, että julkisessa keskustelussa esiintyisi enemmän visioita ja tavoiteltavia tulevaisuuskuvia.

Tulevaisuus ei ole dystopia tai utopia

Suurin toivottomuutta ja pelkoa tulevaisuudesta aiheuttava seikka on se, ettei tulevaisuutta ole olemassa. Voimme vain ennakoida sitä. Ennakointi on se muoto, jonka tulevaisuus saa nykyisyydessä. Yleisesti ottaen ihmiset pyrkivät ennakoimaan tulevaisuutta erilaisten, ennalta määrättyjen ja usein vastakohtaisten kehysten kautta. On mahdollista, että tällöin tulevaisuuden muoto muodostuukin vain yksinkertaiseksi ja väistämättömäksi dystopiaksi.

Todellisuudessa mikään tulevaisuuden ennakoitu skenaario tai kehys ei ole täysin oikea; ne eivät toteudu täydellisinä. Ne yksinkertaistavat sitä, mikä on paitsi todennäköistä, myös mahdollista tulevaisuudessa. Mikäli ennakoinnin apuna toimivia kehyksiä on vähän ja ne edustavat vain tiettyjä näkökulmia, ne supistavat huomisen valtavan monimutkaisuuden ja epävarmuuden sekä nykyhetken suuren potentiaalin yksinkertaisiksi, rajoitetuiksi kuviksi. Se, mitä tulevaisuudessa todella tapahtuu, saattaa sisältää joitakin näiden ennakoitujen tulevaisuuksien tuntomerkkejä, mutta se ei varmasti ole täysin samaa kuin esitetään.

Tulevaisuus pitää sisällään lukemattomia mahdollisuuksia ja nykyhetki voi muuttaa sitä. Tämä näkemys puolestaan ​​voi edistää toiveikkuutta, avoimuutta vaihtoehtoja kohtaan ja uskoa omiin kykyihin muuttaa tapahtumien kulkua.

Mahdollisten tulevaisuuksien – läheisten tai kaukaisten – ei tulisi pelkistyä vain utopioiksi tai dystopioiksi. Pikemminkin tulisi kuvitella mahdollisimman monta mahdollista tulevaisuutta ja keskustella näistä visioista. Tämä voi johtaa oivallukseen, että tulevaisuus pitää sisällään lukemattomia mahdollisuuksia ja nykyhetki voi muuttaa sitä. Tämä näkemys puolestaan ​​voi edistää toiveikkuutta, avoimuutta vaihtoehtoja kohtaan ja uskoa omiin kykyihin muuttaa tapahtumien kulkua sekä vähentää lamaannusta ja tulevaisuuskuvien kehittämää pelkoa tai vihaa.

Vastaavan päätoimittajan uudenvuoden toiveena on tilanne, jossa aiempaa useampi osallistuisi Suomen tulevaisuudesta keskusteluun ja sen muokkaamiseen demokraattisin keinoin. Kyse on paljon laajemmasta kokonaisuudesta kuin vain talouskasvun tai kuluttamisen lähitulevaisuuden näkymät.

Haluan toivottaa kaikille Politiikasta -lehden lukijoille demokraattisesti optimistista ja visiorikasta uutta vuotta 2026!

VTT Mikko Leino on erikoistutkija Turun yliopiston valtio-opin oppiaineessa sekä Politiikasta-verkkolehden vastaava päätoimittaja.

Artikkelin kuvituskuva: Edoardo Bortoli / Unsplash

Julkaisu Demokratia edellyttää toiveikkuutta – mutta voi myös lisätä sitä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suoran ja osallistuvan kansalaisvaikuttamisen tavat alkoivat yleistyä 1960–1970-luvuilla. Tuolloin ajateltiin, että osallistuva demokratia pystyisi vastaamaan demokratian kriisiin, josta osoituksena olivat äänestysaktiivisuuden laskeminen, puolueiden jäsenmäärän vähentyminen sekä demokraattisiin instituutioihin kohdistuvan luottamuksen heikentyminen.

Osa ehdotetuista osallistuvan demokratian malleista perustuivat deliberatiivisen, eli puntaroivan demokratian periaatteille, jotka edellyttävät päätöksenteon pohjautuvan yhteisymmärrykselle tähtäävälle keskustelulle eri näkökantojen välillä. Deliberatiivisen demokratian mallien, kuten deliberatiivisten kansalaiskeskustelujen, -raatien ja -paneelien yleistyessä maailmalla onkin usein puhuttu ’deliberatiivisesta käänteestä’.

Nykyisin molempiin osallistuvan demokratian malleihin, eli suoraan osallistuvaan demokratiaan ja deliberatiiviseen demokratiaan, viitataan yleisesti ’demokraattisina innovaatioina’. Tunnetuimpia näistä ovat osallistuvan budjetoinnin mallit, kansalaisaloitteet, deliberatiiviset kansalaiskeskustelut ja myös erilaiset sähköisen demokratian sovellukset.

Samalla tutkijoiden kiinnostus on laajentunut yksittäisten mallien tutkimisen sijaan siihen, kuinka erilaiset demokraattiset innovaatiot pystyvät täydentämään olemassa olevaa edustuksellista demokratiaa. Erityisesti deliberatiivisen demokratian tutkijoiden keskuudessa puhutaan usein systeemisestä käänteestä, joka viittaa aikaisempaa kokonaisvaltaisempaan näkemykseen demokraattisen järjestelmän toiminnasta.

Demokraattisia innovaatioita hyödynnettiin myös koronapandemian aikana. Participedia-verkkosivustolla on ilmoitettu 86 esimerkkiä kansalaisten osallistamishankkeista, jotka liittyvät tavalla tai toisella pandemiaan. Suurin osa hankkeista on perustunut deliberatiivisen demokratian periaatteille tai yhteistoiminnallisille menetelmille.

Pääasiassa menetelmät ovat toimineet päätöksentekoa tukevassa roolissa, jolloin ne eivät ole antaneet kansalaisille valtaa vaikuttaa suoraan päätöksiin. Lisäksi vain neljäsosa osallistamishankkeista on ollut viranomaisten järjestämiä, mikä voi kertoa siitä, että hallinto on suhtautunut varauksella kansalaisten osallistamiseen akuuttiin terveyskriisiin liittyvissä kysymyksissä.

Demokraattisen hallinnon haasteita kriisin aikana

Koronapandemian aikana ja yleisemminkin akuuttien kriisien aikana on tunnistettavissa kaksi suurempaa haastetta, jotka voivat vaikeuttaa kansalaisosallistumista. Ensinnäkin kriisitilanteissa tieto kriisin taustoista ja vaikutuksista saattaa olla epävarmaa sekä samalla jatkuvasti päivittyvää. Koronapandemian aikana nähtiin myös, että kriisitilanteessa valheellinen tieto saattaa levitä hyvin nopeasti kansalaisten keskuudessa. Tästä syystä päätöksentekoa keskitettiin poliitikoille ja asiantuntijoille, joiden ajateltiin pystyvän paremmin vastaamaan päätöksenteon tarpeisiin.

Koronapandemian aikana nähtiin myös, että kriisitilanteessa valheellinen tieto saattaa levitä hyvin nopeasti kansalaisten keskuudessa. Tästä syystä päätöksentekoa keskitettiin poliitikoille ja asiantuntijoille, joiden ajateltiin pystyvän paremmin vastaamaan päätöksenteon tarpeisiin.

Toisekseen kriisitilanteessa poliittisia päätöksiä joudutaan usein tekemään nopeassa aikataulussa, mistä johtuen poliittiseen valmisteluun on vähemmän aikaa käytettävissä kuin normaalisti. Aikaisemmassa tutkimuksessa on todettu, että monissa maissa asetettiin koronapandemian vallitessa erilaisia rajoitteita tavallisille demokraattisille käytännöille. Esimerkkinä rajoitteista ovat muun muassa parlamenttien työskentelyn rajoittaminen sekä kriisitoimien laillisuusarvion lykkääminen. Kriisitoimien varjolla monet maat rajoittivat myös kansalaisten poliittisia oikeuksia sekä kavensivat kansalaisten vaikutusmahdollisuuksia.

Pandemia-aika vahvisti teknokratisoitumista, eli asiantuntijavallan vahvistumista poliittisessa päätöksenteossa sekä vallan keskittymistä. Perustellusti molemmat näistä ilmiöistä herättivät huolta tutkijoiden keskuudessa demokraattisten poliittisten instituutioiden kestokyvystä kriisitilanteissa.

Kansalaisosallistumisella on paikkansa myös kriisitilanteessa

Vaikka kriisitilanteessa kansalaisten vaikutusmahdollisuudet voivat kaventua monessa suhteessa, demokraattisella kansalaisosallistumisella voi olla myös myönteisiä puolia, jotka voivat edistää kriisitilanteen ratkaisua ja siitä toipumista. Kansalaisten osallistuminen kriisitoimista päättämiseen voi vahvistaa luottamusta viranomaisiin sekä vahvistaa kriisitoimien hyväksyttävyyttä. Osallistuminen voi näin ollen edistää viranomaisten asettamien rajoitusten ja suositusten noudattamista.

Kansalaisten kuuleminen voi myös edistää kriisin ratkaisemiseksi ja siitä palautumiseksi soveltuvien toimintamallien tunnistamista. Keräämällä tietoa erilaisten kriisitoimien vaikutuksista sekä kansalaisten tarpeista ja toiveista, viranomaiset pystyvät valitsemaan entistä tehokkaampia toimia ja suuntaamaan niitä ryhmille, jotka ovat haavoittuvimmassa asemassa. Samalla pystytään toteuttamaan sellaisia toimia, jotka ottavat paremmin huomioon mahdolliset kulttuuriset tekijät sekä muut paikkakohtaiset erikoispiirteet.

Kansalaisten osallistuminen kriisitoimista päättämiseen voi vahvistaa luottamusta viranomaisiin sekä vahvistaa kriisitoimien hyväksyttävyyttä. Osallistuminen voi näin ollen edistää viranomaisten asettamien rajoitusten ja suositusten noudattamista.

Erityisesti kriisitilanteen vallitessa, kansalaisten osallistuminen voi vahvistaa politiikan responsiivisuutta, eli vastaavuutta poliittisten tekojen ja niiden kohteina olevien kansalaisten toiveiden ja tarpeiden välillä. Akuutissa kriisitilanteessa, kuten pandemiassa, responsiivisesta politiikasta tulee entistä vaikeampaa, koska kansallisten toimijoiden täytyy vastata kriisin nostattamiin äkillisiin haasteisiin.

Tällöin aikaisemmat poliittiset agendat, joihin muun muassa hallituspuolueet ovat hallitusohjelmassaan sitoutuneet, saattavat nopeasti käydä vanhentuneiksi. Näin kävi Suomessakin, kun monet Marinin hallituksen hallitusohjelman kirjauksista jäivät toteutumatta pandemian sekä sitä seuranneen Venäjän hyökkäyssodan takia.

Osallistuvan demokratian mallien vertailua kriisien ratkaisemisen näkökulmasta

Demokratiainnovaatioita koskevassa kirjallisuudessa on tapana tehdä jaottelu suoran, osallistuvan ja deliberatiivisen demokratian periaatteille pohjautuvien mallien välillä. Edellisiä edustavat muun muassa joukkoistetut palautteen- tai lausunnonantopalvelut, joissa kansalaiset voivat esittää näkemyksensä erilaisiin asiakysymyksiin.

Jälkimmäiseen ryhmään kuuluvat puolestaan kansalaispaneelit ja -raadit, joissa edustava otos kansalaisia keskustelee asiantuntijatiedon pohjalta etukäteen valituista teemoista ja pyrkii esittämään harkittuja kantoja jonkin asian puolesta tai vastaan, tai tuottamaan harkitun näkemyksen aiheesta päätöksenteon tueksi.

Osallistuvan demokratian mallit vaativat vain vähän toteuttamisaikaa, mikä tekee niiden soveltamisesta akuutissa kriisitilanteessa helppoa. Osallistuvat mallit vaativat kuitenkin kansalaisilta kykyä ottaa itsenäisesti selvää asioista, joista he ovat päättämässä. Tällaisen vaatimuksen noudattaminen on haastavaa kriisitilanteessa, jonka yhteydessä usein liikkuu harhaanjohtavaa tai virheellistä informaatiota. Tilanteen epäselvyydestä johtuen kansalaisten käsitykset kriisin vakavuudesta tai sen torjumiseksi tarkoitettujen toimenpiteiden tarpeellisuudesta saattavat pohjautua puutteellisiin tietoihin.

Deliberatiivisen demokratian malleja käytettäessä kansalaiset kuitenkin oppivat prosessin aikana sekä toisiltaan sekä asiantuntijoilta. Näin ollen deliberatiivisen demokratian malleilla on mahdollisuus korjata kansalaisten virheellisiä ennakkokäsityksiä ja virhepäätelmiä, mikä saattaa johtaa harkitumpaan ja tietoperusteisempaan päätöksentekoon.

Deliberatiiviset kansalaiskeskustelut puolestaan vaativat runsaasti aikaa, mikä vaikeuttaa niiden käyttämistä akuuteissa kriisitilanteissa. Vastaavasti ne vaativat vastaavia tietoresursseja kuin suoran ja osallistuvan demokratian mallit. Deliberatiivisen demokratian malleja käytettäessä kansalaiset kuitenkin oppivat prosessin aikana sekä toisiltaan sekä asiantuntijoilta. Näin ollen deliberatiivisen demokratian malleilla on mahdollisuus korjata kansalaisten virheellisiä ennakkokäsityksiä ja virhepäätelmiä, mikä saattaa johtaa harkitumpaan ja tietoperusteisempaan päätöksentekoon.

Maailmalla on myös kehitetty viime vuosien aikana menetelmiä, joilla voidaan säästää deliberatiivisten kansalaiskeskustelujen toteuttamiseen tarvittavia ajallisia resursseja. Yksi mahdollinen ratkaisu on hyödyntää pysyviä kansalaispaneeleja, joissa osallistujajoukko säilyy samana pidemmän aikaa tai osallistujat valitaan jo aiemmin kerätyn osallistujapoolin joukosta. Näin säästetään aikaa osallistujien rekrytoinnista, joka on usein kaikkein aikaa kuluttavin osuus kansalaiskeskusteluiden järjestämisessä.

Tutkijat ovat myös kehittäneet kevyempiä kansalaiskeskustelumalleja, jotka voivat täydentää jo vakiintuneita ja tunnettuja malleja. Kevyempiä malleja voidaan mahdollisesti helpommin käyttää myös kriisitilanteissa, joissa ei ole välttämättä aikaa järjestää varsinaisia kansalaiskeskusteluja. Esimerkiksi Sitran järjestämät Poikkeusajan dialogit voivat tässä suhteessa olla kiinnostava askel kohti kuuntelevampaa ja osallistavampaa kriisinhallintaa.

Deliberaatio responsiivisuuden vahvistajana

Deliberatiivisilla kansalaiskeskusteluilla voidaan myös edistää politiikan responsiivisuutta kriisitilanteessa. Ensinnäkin deliberatiivisissa kansalaiskeskusteluissa pyritään pääsemään yli yksityisistä intresseistä sekä löytämään yleisiä ja yhteisiä intressejä, jotka kaikki osallistujat pystyvät allekirjoittamaan. Deliberatiiviset mallit pystyvät näin ollen antamaan paremman käsityksen kansalaisten yhteisestä ”valveutuneesta” mielipiteestä kuin suoran ja osallistuvan demokratian mallit.

Lisäksi deliberatiiviset kansalaiskeskustelut pystyvät edistämään poliittisen päätöksenteon pitkäjänteisyyttä ja kehittämään tulevien sukupolvien toiveiden ja tarpeiden huomioonottamista. Tulevaisuusorientaatiota voidaan vahvistaa deliberatiivisissa kansalaiskeskusteluissa erilaisten tätä varten kehitettyjen menetelmien avulla, kuten omaksumalla aikamatkustajan rooli. Näin deliberatiiviset mallit pystyvät vähentämään politiikan lyhytnäköisyyttä ja edistämään kestävää politiikkaa myös pitkällä aikavälillä.

Jatkuvien kriisien aikakaudella deliberatiiviset kansalaiskeskustelut voivat edesauttaa kriisien oikeudenmukaista ratkaisemista. Näin ollen niillä tulisi olla merkittävä rooli perinteisten edustuksellisen demokratian instituutioiden rinnalla.

YTT Mikko Värttö on erikoistutkija JuRe-hankkeessa Turun yliopistossa.

Artikkelikuva: Timon Studler / Unsplash

Julkaisu Miten kansalaisosallistuminen soveltuu kriisitilanteisiin ja miten osallistuminen on toteutunut koronapandemian aikana? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.