Julkisuudessa kansalaistottelemattomuudesta on puhuttu viime aikoina paljon, ja aihetta koskevassa kansainvälisessä teoriakeskustelussa on esiintynyt varsin vaikeasti suomennettava englanninkielinen käsite uncivil disobedience, joka eroaa rawlsilaisesta kansalaistottelemattomuudesta. Filosofi John Ralwsille kansalaistottelemattomuus on omilla kasvoilla tapahtuva julkinen ja poliittinen teko, jonka tarkoituksena on muuttaa hallituksen politiikkaa tai lakia. Teko on lainvastainen ja se osoitetaan poliittiselle enemmistölle. Lisäksi tekoa oikeuttavat ja ohjaavat poliittiset periaatteet.

Rawlsille kansalaistottelemattomuudessa on kyse velvollisuuksien ristiriidan ongelmasta, joka voi syntyä ainoastaan oikeudenmukaisessa demokraattisessa valtiossa. Tämän kirjoituksen tarkoituksena on yrittää käsitteellistää suomeksi esimerkiksi filosofian ja politiikkatieteiden apulaisprofessori Candice Delmasin käyttämää käsitettä uncivil disobedience ottamalla lähtökohdaksi tolkun ihmisen ja tolkun tottelemattomuuden. Delmasin mukaan liberaaleissa demokraattisissa valtioissa epäoikeudenmukaisuutta voidaan vastustaa jopa poliittisilla mellakoilla, jotka ovat tottelemattomuuden muotoja, joita Rawlsin olisi vaikea hyväksyä.

Filosofi John Ralwsille kansalaistottelemattomuus on omilla kasvoilla tapahtuva julkinen ja poliittinen teko, jonka tarkoituksena on muuttaa hallituksen politiikkaa tai lakia.

Tolkun ihminen antaa yhden avaimen hahmottaa viime aikoina käytyä kansainvälistä erityisesti politiikkatieteissä käytyä teoriakeskustelua tottelemattomuuteen – etenkin kansalaistottelemattomuuteen – liittyen. Kirjailija Jyri Paretskoin ”tolkun ihmisen” käsitteenä tunnetuksi tehneen kolumnin avulla lähden hahmottelemaan kahta tottelemattomuuden muotoa, jotka kuitenkin liittyvät toisiinsa.

Tolkun ihminen

Tolkun ihmisten käsite suomalaisessa julkisessa keskustelussa pohjaa Jyri Paretskoin vuonna 2016 kirjoittamaan ja Iisalmen Sanomissa julkaistuun kolumniin. Käsite lähti elämään julkisuudessa omaa elämäänsä ja sitä kehuttiin ja kritisoitiin laajalti.

Paretskoin kolumnissa tolkun ihminen sijoittuu ääripäiden väliin nimenomaan maahanmuuttokysymyksissä.  Tolkun ihminen toivoo turvallisuutta, jonka koettiin järkkyneen vuonna 2015 lisääntyneiden turvapaikanhakijoiden myötä, mutta ymmärtää, ettei Suomessa tarvita katupartioita. Hän haluaa rikoksiin kovempia rangaistuksia, mutta ymmärtää, että valtio on sitoutunut noudattamaan lakia, asetuksia ja säädöksiä. Lisäksi tolkun ihminen ei huutele keskustelupalstoilla nimettömänä vaan ottaa vastuun sanomisistaan ja on valmis seisomaan sanojensa takana.

Filosofian apulaisprofessori Jouni-Matti Kuukkanen moitti tolkun ihmistä tolkuttomaksi käsitteeksi, jonka voidaan käsittää tarkoittavan niin järkevyyttä kuin maltillisuuttakin. Kuukkasen mukaan tolkun ihminen on käsite, jonka jokainen voi lopulta nähdä haluamallaan tavalla.

Paretskoin kolumnissa tolkun ihminen sijoittuu ääripäiden väliin nimenomaan maahanmuuttokysymyksissä.

Paretskoi määritteli tolkun ihmisen ääripäiden välissä olevaksi enemmistöksi, ja käsitteenä tolkun ihminen tuokin mieleen Yhdysvaltain entisen presidentin Richard Nixonin puheet ”hiljaisesta enemmistöstä”. Vuonna 1969 Nixon vetosi televisiopuheessaan kansalaisiin, jotka eivät osallistu julkiseen keskusteluun ja Vietnamin sotaa vastaan järjestettäviin mielenosoituksiin ”hiljaisena enemmistönä”, joka on poliittisesti hänen puolellaan.

Vuonna 2020 Paretskoi kertoi Ylen haastattelussa kolumnin nopeasta leviämisestä sosiaalisessa mediassa, sekä siitä, miten iltapäivälehdissä jo pian testattiin, onko lukija tolkun ihminen sekä kyseltiin lukijaäänestyksellä, kuka on tolkun ihminen. Esimerkiksi niinkin erilaiset toimijat kuin alkuperäisessä kolumnissa mainittu entinen jääkiekkoilija Teemu Selänne ja Naisasialiitto Unioni olivat äänestyksissä vahvoilla.

Ylen haastattelussa Paretskoi toteaa, että jättäisi nyt ainoastaan ääripää-sanan pois kolumnistaan, sekä kertoo tolkun olevan metodi, jossa asioita tarkastellaan eri näkökulmista ja yritetään ymmärtää myös erilaisia mielipiteitä. Käsite nousee aina välillä takaisin keskusteluun, ja marraskuussa 2020 toimittaja Sean Ricks kirjoitti, miksi maailma tarvitsee edelleen tolkun ihmisiä.

Rawlsilaisittain määriteltynä

Paretskoin kolumnin pohjalta voidaan olettaa, että tolkun ihminen harjoittaisi vain sellaista tottelemattomuutta, joka tapahtuu omilla kasvoilla, ilman väkivaltaa, valmiina vastaanottamaan mahdollinen rangaistus ja viimeisenä vaihtoehtona silloin kun kaikki muut vaikuttamismahdollisuudet on käytetty. Tämä tolkun tottelemattomuus vaikuttaisi olevan rawlsilaista kansalaistottelemattomuutta.

Vuonna 1971 julkaistussa ja vuonna 1988 suomennetussa Oikeudenmukaisuusteoria-teoksessa John Rawls määrittelee kansalaistottelemattomuuden olemuksen väkivallattomaksi ja omilla kasvoilla tapahtuvaksi toiminnaksi, jossa lakia rikotaan vilpittömästi, ja jonka tarkoituksena on kohdistaa paine instituutioiden toimintaan, että nämä toimisivat yhteiskunnassa oikeudenmukaisemmin.

Kekkosen kansalaistottelemattomuus on rawlsilaisittain määriteltyä poliittista, väkivallatonta ja lainvastaista toimintaa, jolla pyritään saamaan aikaan muutosta. Tämä on tolkun tottelemattomuutta, joka voi aiheuttaa rajallista yhteiskunnallista häiriötä, muttei haastaa hallitsevaa järjestystä.

Mikä on tolkutonta?

Viime vuosina kansalaistottelemattomuutta koskevassa kansainvälisissä teoriakeskusteluissa Rawlsin määritelmää on kritisoitu tiukkarajaiseksi ja nyky-yhteiskuntaan sopimattomaksi. Lukiessani Candice Delmasin vuonna 2018 julkaistua teosta tottelemattomuuden suoranaisesta velvollisuudesta törmäsin käsitteeseen uncivil disobedience.

Delmas ei ole ensimmäinen, joka on käsitellyt tottelemattomuuden tiedeteoreettista terminologiaa. Alun perin politiikan tutkimuksen apulaisprofessori Jennet Kirkpatrick määritteli vuoden 2008 teoksessaan käsitteen jonnekin kansalaistottelemattomuuden ja vallankumouksen välimaastoon kirjoittaessaan Amerikan historiasta ja sen demokraattisen ihanteiden puolustamisesta niin väkivallalla kuin terrorismilla.

Delmas lähtee kuitenkin eri suuntaan: hän määrittelee kansalaistottelemattomuuden englanninkielisen käsitteen civil disobedience rinnalle käsitteen uncivil disobedience, joka on oikeastaan ”käsiterykelmä” (engl. cluster concept) pitäen sisällään ikkunoiden rikkomista, katupartiointia ja palvelunestohyökkäyksiä. Toisin kuin kansalaistottelemattomuudessa salailu, rangaistusten välttely, väkivalta ja loukkaavuus ovat osa käsitettä.

Delmas erottaa periaatteellisella tottelemattomuudella tolkuttoman tottelemattomuuden erilliseksi käsitteeksi kansalaistottelemattomuudesta, koska muutoin kansalaistottelemattomuudesta tulee aivan liian laaja ja tunnistamaton käsite.

Uncivil ja civil disobedience ovat Delmasille niin sanotun periaatteellisen tottelemattomuuden (engl. principled disobedience) alakäsitteitä. Näin Delmas haluaa tehdä kahdella käsitteellä eroa perinteiseen kansalaistottelemattomuuteen, ja kritisoi esimerkiksi filosofi Kimberley Browleeta käsitteen laajentamisesta koskemaan esimerkiksi omaisuuden rikkomista ja anonyymina tehtyä toimintaa. Brownleen vuonna 2012 julkaistun kansalaistottelemattomuuden vakaumuksellisuutta käsittelevän kirjan mukaan myös omaisuudenrikkominen ja naamioitunut toiminta voivat olla kansalaistottelemattomuutta, kunhan keskiössä on tunnollisuus sekä pyrkimys kommunikointiin.

Delmas erottaa periaatteellisella tottelemattomuudella tolkuttoman tottelemattomuuden erilliseksi käsitteeksi kansalaistottelemattomuudesta, koska muutoin kansalaistottelemattomuudesta tulee aivan liian laaja ja tunnistamaton käsite. Siinä missä tolkuton tottelemattomuus voi Delmasin mukaan olla kommunikatiivista, toisin kuin kansalaistottelemattomuus, se voi pitää sisällään myös väkivaltaa ja salailua. Kansalaistottelemattomuuteen liitetään edelleen vaatimus tekojen julkisuudesta kuin väkivallattomuudesta.

Kirjoittaessani vuonna 2021 julkaistua tutkimusartikkeliani suomalaisesta kansalaistottelemattomuudesta huomasin, kuinka vaikeasti suomennettavissa Delmasin termi oli. Termiä voidaan kuitenkin lähestyä tolkun ihmisen välityksellä: siinä missä Kuukkanen kritisoi tolkun ihmistä käsitteenä tolkuttomaksi, tolkuton tottelemattomuus ei kuitenkaan ole mitään järjetöntä toimintaa.

Tottelemattomuuden moraalisesta oikeuttamisesta

Mikä tahansa tolkuton toiminta ei ole kuitenkaan moraalisesti hyväksyttävissä, sillä tottelemattomuuden täytyy pohjautua neljään moraaliseen perustaan, jotka ovat oikeudenmukaisuuden luonnollinen velvollisuus (the natural duty of justice), oikeudenmukaisuuden periaate (the principle of fairness), samarialainen velvollisuus (the Samaritan duty) ja poliittinen yhteisöllisyys (political association).

Delmasin mukaan epäoikeudenmukaisuuden vastustaminen on ihmiselle lopulta luonnollinen asia – luonnollinen velvollisuus. Lisäksi oikeudenmukaisuus synnyttää solidaarisuutta vastustaa yhteiskunnassa tapahtuvaa sortoa. Teoksessaan Delmas käyttää esimerkkinä valkoista miestä 1950-luvun Yhdysvaltojen Mississipissä, jonka ympärillä tapahtuu rotuerottelua päivittäin. Velvollisuutena tulisi olla nousta vastustamaan niin epäoikeudenmukaista järjestelmää ja sortavia lakeja, eikä katsoa tapahtumia vierestä.

Samarialainen velvollisuus vastaavasti tarkoittaa sitä, että yhteiskunnallisesti heikommassa asemassa olevia on suojeltava. Delmas käyttää esimerkkinä paperittomien auttamista anonymiteetin turvin, koska paljastuminen voi asettaa paperittomat entistä suurempaan vaaraan. Poliittisesta yhteisöllisyydestä Delmas käyttää esimerkkinä Irlannin tasavaltalaisarmeijan (IRA) aktivistin Bobby Sandsin vuonna 1981 organisoimaa nälkälakkoa, jonka tavoitteena oli saada IRA-vangeille poliittisen vangin status. Poliittisessa liikkeessä mukana oleminen velvoittaa nousemaan sortoa vastaan, jos liikkeessä mukana olevien ihmisarvoa sorretaan.

Väkivalta vähemmistöjä kohtaan ei ole kansalaistottelemattomuutta, mutta erilaiset demokratiaa vastustavat liikkeet voivat naamioida toimintansa näyttämään siltä.

Periaatteellisen tottelemattomuuden suhteen teoreettinen hahmotus ja käytännön tulkinta ovat hankalia sovittaa yhteen. Esimerkiksi Delmasin teoriassa omankädenoikeus on osa uncivil disobedience -käsitteen piiriin kuuluvaa toimintaa ja joissakin tilanteissa tämä voi olla moraalisesti sallittua. Eräs Delmasin havainnollistavista esimerkeistä liittyy LGBTQ+ -yhteisön turvaamiseen liittyneeseen aseelliseen katupartiotoimintaan 1970-luvun Kaliforniassa. Vähemmistöjen suojautuminen rakenteelliselta väkivallalta ei ole Delmasin mukaan rinnastettavissa esimerkiksi valkoista ylivaltaa ajavan Ku Klux Klanin terroriin.

Toisaalta poliittisen filosofian tutkija William E. Scheuerman on kritisoinut vuonna 2019 julkaistussa artikkelissaan Delmasia siitä, että on oltava erittäin varovainen, kun pöydälle nostetaan väkivaltainen lain rikkominen sekä väkivallan oikeuttaminen. Scheuerman onkin omassa kansalaistottelemattomuutta käsittelevässä kirjassaan korostanut, että väkivalta vähemmistöjä kohtaan ei ole kansalaistottelemattomuutta, mutta erilaiset demokratiaa vastustavat liikkeet voivat naamioida toimintansa näyttämään siltä. Kansalaisten turvallisuudesta julkisesti huolestuneella katupartiolla voi toisin sanoen olla muitakin motiiveja toiminnalleen, joita ei julkisesti ilmaista.

Tolkun kapinat

Millaista sitten on tolkun tottelemattomuus ja tolkuton tottelemattomuus käytännössä? Yksi esimerkki tolkuttomasta tottelemattomuudesta on vuosien takainen Loldiers of Odin -klovnien kaduilla harjoittama naamioitunut kansalaistottelemattomuus vastaliikkeenä maahanmuuttovastaisen katupartioyhdistys Soldiers of Odinin toiminnalle, sillä tolkun tottelemattomuuteen ei kuulu naamioituminen. Tolkun tottelemattomuuden mukaan silloin kun lakia rikotaan, sitä rikotaan suoraselkäisesti omilla kasvoilla. Kuitenkin moraalinen erotus on mahdollista muodostaa ottaen huomioon Soldiers of Odinin toiminnan moraalisesti kyseenalaiset taustat.

Siinä missä esimerkiksi Elokapinan harjoittamasta tottelemattomuudesta on puhuttu jopa anarkiana, näyttäytyy toiminta enemmän tolkun tottelemattomuutena kuin tolkuttomana. Liike on kertonut vaatimuksensa varsin selkeästi, ja tavoitteet on ilmaistu moneen kertaan myös julkisesti. Näitä tavoitteita voidaan toki pitää kohtuuttomina tai epärealistisina, muttei tässä artikkelissa esitetyn määritelmän mukaan tolkuttomina. Lisäksi toiminta on ollut väkivallatonta ja keskusteluyhteyteen pyrkivää. Syksyllä 2021 järjestetyn syyskapinan aikana Elokapina keskusteli avoimesti niin tutkijoiden kuin poliitikkojen kanssa tavoitteistaan.

Entä onko Convoy Finland -mielenilmaus tolkun tottelemattomuutta? Mielenosoittajien tavoitteet olivat vaatimus hallituksen eroamisesta, koronarajoitusten poistaminen, sekä polttoaineen hinnan puolittaminen. Pääosin tottelemattomuus on tolkullista, mutta askel kohti tolkutonta toimintaa voi käydä hyvin nopeasti.

Siinä missä esimerkiksi Elokapinan harjoittamasta tottelemattomuudesta on puhuttu jopa anarkiana, näyttäytyy toiminta enemmän tolkun tottelemattomuutena kuin tolkuttomana.

Voidaan olettaa, että vaikka tolkuton tottelemattomuus on jotain sellaista, jota tolkun ihminen ei tekisi, hän saattaa silti yrittää ymmärtää tolkutonta tottelemattomuutta ja voi jopa antaa sille hiljaisen hyväksyntänsä. Samaan aikaan tolkun toiminta voi kuitenkin muuttua hetkessä tolkuttomaksi. Convoy Finland -mielenilmauksessa merkkejä tästä olivat esimerkiksi toimittajien työskentelyn häiritseminen ja jokseenkin epärealistiset suunnitelmat Eduskuntatalon valtaamisesta.

Näitä edellä mainittuja tekoja on vaikea perustella moraalisesti edes tolkuttoman tottelemattomuuden näkökulmasta, koska niillä ei pyritä vuorovaikutukseen kansalaistottelemattomuuden puitteet mahdollistavan poliittisen järjestelmän kanssa.

Sisäministeri Krista Mikkonen korosti Convoy-mielenilmauksen yhteydessä kansalaistottelemattoman vastuuta teoistaan ja mahdollisista rangaistuksista. Lisäksi sisäministerin mukaa väkivalta ei kuulu kansalaistottelemattomuuteen, ja poliisin käskyjen noudattamatta jättämisellä on seurauksia.

Paretskoi päätti vuonna 2016 kolumninsa lukijalle kohdistettuun kysymykseen: kuka myöntää olevansa tolkun ihminen? Päätän tämän kirjoituksen kysymyksiin tolkuttomasta tottelemattomuudesta. Tuleeko tulevaisuudessa enemmän tilanteita, joissa tolkun tottelemattomuudesta siirrytään yhä enemmän kohti tolkutonta tottelemattomuutta? Vai pysymmekö jatkossakin suoraselkäisinä lakia rikkoessamme?

Johan-Eerik Kukko toimii nuorempana tutkijana Lapin yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa Suomen Akatemian rahoittamassa Rethinking Nordic Democracy -hankkeessa ja tekee väitöskirjaa omankädenoikeudesta Suomessa poliittisena ilmiönä.

Julkaisu Tolkutonta tottelemattomuutta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kiinasta puhuttaessa ei usein mainita sitä, miten sielläkin kansalaiset pitävät kiinni omista oikeuksistaan. Sitä tapahtuu, mutta se jää monesti länsimaisilta tarkkailijoilta havaitsematta.

1980-luvun loppupuolella puistoihin ja kaupunkien kaduille alkoi ilmestyä varjonyrkkeilijöiden, lintujen ulkoiluttajien ja kiinalaisia kuntoilulajeja harrastavien ryhmien lisäksi myös paritanssijoita. Siis valssia, fokstrottia ja tangoa pareittain tanssivien ryhmiä.

Koska kiinalaiset ovat alkaneet tanssia?

Länsimaista kulkeutuneet paritanssit saapuivat Kiinan suurkaupunkeihin 1900-luvun alkuvuosikymmeninä elokuvan ja länsimaisen viihteen vanavedessä. Siis samaan aikaan, kun ne yhdessä tanssilavojen kanssa yleistyivät Suomessakin.

Tanssitaito oli menestymään pyrkiville ja moderneille suurkaupunkilaisille välttämätön avu.

Tanssitaito oli menestymään pyrkiville ja moderneille suurkaupunkilaisille välttämätön avu. Myös monet myöhemmin merkittäviin asemiin kohonneet kommunistijohtajat oppivat paritanssin taidot nuorina.

Pitkällisen sisällissodan päätyttyä ja kommunistien noustua valtaan suhtautuminen paritanssiin alkoi muuttua, mutta ei välittömästi. Vanhat valokuvat kertovat, että neuvostoliittolaisetkin neuvonantajat tanssivat paritansseja luontevasti ja pyörähtelivät suurten kiinalaisten kaupunkien parketeilla yhdessä kiinalaisten parien kanssa.

Individualismi pilaa sosialistisen moraalin

Kun kulttuurivallankumous lähestyi, paritanssista tehtiin länsimaista individualistista hapatusta, joka pilaa kiinalaisen sosialistisen moraalin. Paritanssi joutui pannaan, jota kukaan ei henkensä ja terveytensä uhalla uskaltanut julkisesti rikkoa. Samalla tavalla länsimaisen klassisen musiikin harrastaminen painui maan alle.

Paritanssista tehtiin länsimaista individualistista hapatusta, joka pilaa kiinalaisen sosialistisen moraalin.

Kulttuurivallankumouksen kaudellakin suurten kaupunkien puistoissa tapahtui. Kiinalaista juurta olevia meditaatio- ja urheilumuotoja kuten varjonyrkkeilyä (taiji) ja taistelutaitoja (wushu) pyrittiin edistämään yksinkertaistamalla niiden monimutkaisia perinteisiä muotoja. Niiden harrastamiseen julkisilla paikoilla kannustettiin pääasiassa joukkoliikkeinä, ei individualistisina harrastuksina.

Kulttuurivallankumouksen päättyminen 1970-luvun puolimaissa ja Deng Xiaopingin seuraavalla vuosikymmenellä aloittama uudistuspolitiikka ei suoraan johtanut julistukseen paritanssin pannan päättymisestä, vaikka se vapautti taloudellista toimintaa ja monella tavalla jopa yksilön vapaata ilmaisua.

Kaupunkitila otetaan haltuun

Paritanssikielto kumottiin kansalaisaktiivisuudella ja kaupunkitilan haltuun ottamisella. Paritanssia ei tavallaan ole vieläkään rehabilitoitu, vaan paritanssin harrastajat ovat itse raivanneet tilan harrastukselleen.

Kun paritanssijat nousivat maan alta puistojen nurkkauksiin, eivät sen pioneerit olleet vasta-alkajia, vaan selvästi kokeneita tanssijoita − aivan kuten länsimaista musiikkia harrastaneet muusikotkin. He eivät olleet nuorisoa, vaan vanhempaa keski-ikää olevia, ennen pannaa taitonsa oppineita ja jotenkin sitä julkisuudelta piilossa ylläpitäneitä ihmisiä.

Puistotilojen tasaisille nurkkauksille ja katujen syrjäisiin kolkkiin alkoi 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun vaiheilla ilmestyä paritanssia harrastavia ryhmiä, jotka toivat äänentoistolaitteet tanssipaikalle tullessaan ja veivät ne taas lähtiessään mukanaan.

Paritanssia ei harrasteta salassa ja anteeksi pyytäen. Äänentoisto on aasialaiseen malliin äänekästä ja tanssijoiden elekieli on lähempänä argentiinalaista kuin suomalaista mallia.

Vapaudet on ankarasti rajattu

Kaupunkitilan käyttö on Kiinassa kontrolloitua eikä kadulla järjestetä tanssiaisia, ellei siihen ole viranomaisen suostumusta.

Viranomaisten suhtautuminen paritanssiin on saman sukuista kuin seksuaalisuuden julki tuomiseen − varmuuden vuoksi sosialistisen moraalin ja länsimaisen individualismin verukkeella torjuvaa ja syrjään työntävää. Falun Gong -liikkeen toiminta on Kiinassa ankarasti kielletty, mutta se ei johdu ryhmän harrastamista qigong-harjoituksista, vaan Kiinan johdon pelosta liikkeen ulkomaisia yhteyksiä kohtaan.

Ilmiötä ei kokonaan suoraan kielletä, mutta julkiseen paritanssiin ei myöskään kannusteta.

Paritanssien harrastajat löytyvätkin puistojen äärimmäisestä nurkkauksesta tai katutilan valaisemattomalta alueelta. Ilmiötä ei kokonaan suoraan kielletä, mutta julkiseen paritanssiin ei myöskään kannusteta.

Oma kulttuurimme voi rajoittaa kykyämme nähdä toiseen kulttuuriin

En hämmästy, kun näen, että suomalainen valokuvaaja Noora Geagea on innostunut kuvaamaan ARTag Galleryn näyttelyynsä One Move pekingiläistä katutanssia.

Kiinassa ei enemmistöväestön, han-kiinalaisten, parissa juurikaan ole tanssimisen perinnettä, lukuun ottamatta joidenkin juhlatilaisuuksien seremoniaalisia tansseja. Kadun nurkkauksessa ylpeästi ja taitavasti tanssivat parit poikkeavat ympäristöstään silmiinpistävästi. Siinä on länsimaiselle katsojalle kutkuttavan tuttuja elementtejä, mutta epätavallisessa yhteydessä  − siksi se pysähdytti Geageankin.

Kiinalaiset protestoivat kiinalaisittain.

Länsimaisen kulttuurin jäseninä odotamme vaistomaisesti kiinalaisilta samankaltaista reaktiota yhteiskunnallisiin epäkohtiin kuin meillä on tapana. Mutta kiinalaiset protestoivatkin kiinalaisittain. Mielestäni paritanssijat protestoivat yksilönvapauksien puolesta vahvasti, melkeinpä julkeasti, valtaamalla katutilan äärimmäisiä nurkkauksia oman harrastuksensa käyttöön.

Protestointia kiinalaisittain

Myös kiinalaiset reagoivat yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Yli kaksi vuosituhatta vallinnut keisarivalta on opettanut kiinalaiset protestoimaan perinteisen kiinalaisen teatterin tapaan symbolien ja kiertoilmausten kautta.

Yhden puolueen valta on tabu, jonka vastustaminen julkisesti kielletään välittömästi ja ankarasti, kuten kävi Liu Xiaobolle. Suoraan ihmisten terveyttä uhkaavat ympäristöongelmat kuitenkin saavat kiinalaisetkin nykyisin usein joukolla kaduille.

En väitä, että paritanssien harrastus olisi sinänsä voimakas yhteiskunnallinen protesti yksipuoluevaltaa vastaan, mutta se on merkki siitä, että yksilöt Kiinassakin haluavat vallata liikkumatilaa siellä, missä se on mahdollista. Mihin se voikaan johtaa?

Veli Rosenberg on kiinalaisen kulttuurin tuntija ja kulttuurikonsultti, joka on toiminut pitkään Suomi−Kiina-seuran parissa, viimeksi puheenjohtajana 2002−2016. Hän on toiminut vuodesta 2004 lähtien Kiina sanoin ja kuvin -lehden päätoimittajana.

Tekstissä mainittu Noora Geagean näyttely One Move on avoinna ARTag Galleryssa 8.10. asti.

Julkaisu Kaupunkitilan valtaus kiinalaisittain ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Osallistuin äskettäin globaalin kansalaisyhteiskunnan suurtapahtumaan, Maailman sosiaalifoorumiin, joka järjestettiin tällä kertaa Tunisian pääkaupungissa Tunisissa. Sosiaalifoorumi on aina kokemisen arvoinen: 50 000 kävijää, satoja seminaareja, festivaalitunnelmaa, syvällisiä keskusteluja kaikista edistykselliseksi koetuista aiheista.

Paitsi että minulla oli varsinaistakin ohjelmaa puhujana muutamassa tilaisuudessa, olin erityisen kiinnostunut siitä, mitä Maailman sosiaalifoorumi on ja voi olla 14 vuotta syntymänsä jälkeen, materialisoiduttuaan ympäri globaalia etelää ja tavallaan muututtuaan instituutioiksi. Tai tarkemmin: onko sosiaalifoorumi jo menneen aikakauden lapsi?

Vuosituhannen vaihteessa, kun sosiaalifoorumi syntyi vastaglobalisaation suurtapahtumaksi, maailma eli geopoliittisesti yksinapaista globaalin kapitalismin valtakautta. Uusliberalismin itsevarmuus oli huipussaan: se näytti yksituumaiselta ja uskomattoman lujalta. Yhdysvaltojen hegemonia johti syvästi vihattuihin ylilyönteihin, kuten Irakin sotaan.

Näissä olosuhteissa myös uusliberalismin vastavoimat pystyivät rakentumaan suhteellisen yhtenäisen identiteetin taakse, luoden Maailman sosiaalifoorumista tarkoituksellisen peilikuvan yhtiövetoisesta uusliberalismista. Se järjestettiin aina symbolisesti yhtä aikaa Davosin Maailman talousfoorumin kanssa, aina globaalissa etelässä, ja foorumin keskustelujen toteutustavassa korostettiin itseorganisoituvuutta ja horisontalismia. Periaatteessa yhteistä agendaa ei ole, mutta tietty periaatekirja sitoi osallistujat demokraattisten vaihtoehtojen etsimiseen yhtiövetoiselle kapitalismille.

Vuoden 2001 jälkeen maailma on muuttunut paljon. Reilun vuosikymmenen takainen uusliberaali optimismi on poissa. Suuret ”Washingtonin konsensuksen” instituutiot, kuten Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) ja Maailmanpankki, horjuvat sekä ideologian lujuuden että vaikutusvaltansa puolesta. Yhdysvaltojen dominoima maailmanjärjestys on kehittymässä moninapaisemmaksi systeemiksi, erityisesti talousinstituutioiden näkökulmasta.

TTIP-sopimuksen saamasta huomiosta huolimatta globaali vapaakauppa ei ole kuluneen vuosikymmenen aikana ihmeemmin edennyt. Globalisaatiosta ei puhu enää kukaan. Ja mikä keskeisintä, finanssikriisit ovat muuttaneet talouspuheen moodin liberalisoinnin voittokulusta jatkuvien kriisien hallinnoinniksi.

Globalisaation jälkeen

Tässä tilanteessa on kiinnostavaa kysyä, mikä on Maailman sosiaalifoorumin itseymmärretty tehtävä. On hieman epäselvempää, minkä peilikuva sosiaalifoorumi tarkkaan ottaen on, ja miten suuri tarve sillä on ylipäänsä luoda yhteistä poliittista identiteettiä, kun maailman talouseliitti on entistä jakautuneempi.

Tähän liittyy oikeastaan kaksi erillistä kysymystä.

Ensinnäkin miten pitkälti uusliberalismin vastaisena liikkeenä käynnistynyt kansalaisyhteiskunnan voimannäyte suostuu puhumaan liberaalin hallinnon kieltä. Esimerkiksi marssiminen terrorismia vastaan oli sattuneesta syystä Tunisissa merkittävässä symbolisessa roolissa, ja juhlapuhetasolla korostettiin, ettei islamismi voi lyödä avointa kansalaisyhteiskuntaa.

Asia on tärkeä, mutta toisaalta juuri islamismifundamentalismin kaltaisten ilmiöiden vastustaminen on uusliberaalin globaalin hallinnan keskeistä ideologista polttoainetta, kun vaihtoehdoiksi saadaan kehystettyä fundamentalismi ja hallinnollinen järki (joka tuo epäpolitisoidun ekonomismin mukanaan ikään kuin takaovesta). Kansalaisyhteiskunnan identiteetin kannalta on edelleen tärkeää keskustella vaikkapa Maailmanpankin poliittisuudesta, vaikka Maailmanpankin rahoitusmonopoli ja poliittinen valta ovat kärsineet.

Toiseksi finanssikriisien jälkimainingeissa on syntynyt paljon uudenlaisia liikkeitä, eikä ole ihan selvää, missä määrin niiden keskeiset toimijat löytävät henkistä kotia tai tukevampaa jalustaa Maailman sosiaalifoorumista. Sellaiset liikkeet kuin Occupy tai Indignados ovat toimineet samankaltaisten ideoiden varassa kuin sosiaalifoorumi, mutta suoremmin ja enemmän kaduilta käsin. Lisäksi niiden henkinen koti on nimenomaan finanssikriisien jälkeisessä sosiaalisessa kriisissä, ei yleisemmässä globaalissa solidaarisuudessa.

Talouskriisit työntävätkin politiikkaa paikallisemmaksi: Euroopassakin monet haluavat keskittyä vaikkapa kodeistaan häädettyjen puolustamiseen. Haussa on globalisaatiopuhetta konkreettisempi agenda. Slovenialaisen kollegani sanoin: 1990-luvulla oli mukavaa puhua zapatisteista, koska kotona ei ollut niin hyviä puheenaiheita.

Toisaalta finanssikriisien jälkeisessä todellisuudessa nähdään myös vetoa vapaista kansalaisliikkeistä uusiin poliittisiin puolueisiin. Kreikan Syriza on tietysti tärkeä, mutta kaukana ainoasta. Kasvavalla joukolla ihmisiä yleistyy ajatus siitä, että nykyiset murtumat poliittisessa järjestelmässä merkitsevät tärkeää hegemoniakamppailun aikaa, eikä hegemoniakamppailua voi voittaa ilman poliittista valtaa.

Monille toimijoille loputon horisontaalinen puhe vaikuttaa turhauttavalta. Oli tästä käsityksestä mitä mieltä tahansa, kyse on merkittävästä haasteesta kansalaisliikkeille. Sosiaalifoorumissa mukana oleminen edellyttää aitoa uskoa horisontalismiin, myös silloin kun poliittinen valta näyttää houkuttelevalta.

Eräs ratkaiseva suunnan valinnan hetki oli vuosi 2009, kun Brasilian Belemissä järjestetty Maailman sosiaalifoorumi pysyi uskollisena marginaalijuurilleen ja keskittyi Latinalaisen Amerikan alkuperäiskansojen oikeuksiin – tilanteessa jossa osa poliittista vasemmistoa katsoi, että kamppailu finanssikapitalismin tuhosta tai uudesta tulemisesta oli huutavan ajankohtaista.

Jännitteitä

Sosiaalifoorumi ei ole toki koskaan ollut täysin riippumaton puoluepolitiikasta. Käytännössä prosessin syntyyn vaikutti aikanaan huomattavasti Brasilian työväenpuolue PT:n myötämielinen suhtautuminen – Brasiliahan oli myös sosiaalifoorumin alkuperäinen ja pitkäaikainen sijainti.

PT:n noustua valtaan se imi mukaansa osan sosiaalifoorumin alkuperäisistä poliittisista aktiiveista. Tämä on tarjonnut paljon aineistoa sisäisiin debatteihin, koska PT:n politiikan ristiriitaiset tulokset ovat konkreettisin tarttumapinta keskusteluissa ”puhtaan” kansalaisyhteiskunnan ja puoluepolitiikan mahdollisuuksista.

Toinen ”globaalin kansalaisyhteiskunnan” pitkäaikainen jännite liittyy kansalaisliikkeiden ja virallisten järjestöjen eroavaisuuksiin. Erityisesti Afrikassa näiden toimijoiden väliset identiteettierot ovat huomattavia, joskus sovittamattomia. Liikkeet ovat spontaaneja ja tarkoituksellisen arvaamattomia, järjestöt mukavasti rahoitettuja ja byrokraattisia.

Monien kehitysmaiden kansalaisliikkeiden toimijoiden näkökulmasta viralliset järjestöt ovat mukavista puheistaan huolimatta jonkinlaisia kansalaisyhteiskuntaan ujutettuja Troijan hevosia. Sosiaalifoorumi on oikeastaan pysynyt hengissä siksi, että se on kyennyt aina hetkellisesti sulauttamaan nämä eri tavoin motivoituneet ryhmät, jotka kuitenkin ovat eri syistä mieltyneet kansalaisyhteiskunnan identiteettiin ja ajatukseen kansalaisyhteiskunnan poliittisesta agendasta.

Erityisesti pohjoisen kehitysmaaliikkeelle sosiaalifoorumista on tullut vakiintunut kohtaamispaikka, eikä tässä pitäisi olla mitään pahaa. Käytännössä varakkaat järjestöt mahdollistavat myös tilaisuuksien järjestämisen taloudellisesti.

Tämä ei ole itsestäänselvyys.

Pohjoisen järjestön tai ajatuspajan näkökulmasta sosiaalifoorumiin osallistuminen (asiaan kuuluvine solidaarisuusmaksuineen) käytännössä merkitsee seminaarien järjestämistä kalliimmalla ja huonommin organisoituna kuin samojen seminaarien järjestäminen kotimaassa.

Tarvitaan siis aitoa sitoutumista ”globaalin kansalaisyhteiskunnan” ideaan. On merkillepantavaa, että maailman poliittisista muutoksista huolimatta tämä sitoutuminen näyttäisi edelleen vahvalta, eikä liikkeiden ja järjestöjen yhteiselossa ole erityisiä kasvavien murtumien merkkejä.

Riittävän suuri osa pohjoisen kehitysmaaliikkeestä ja puoluepolitiikan ulkopuolisesta vasemmistosta kokee sitoutumista sosiaalifoorumin ideaan, ja riittävä määrä paikallisia aktivisteja (missä tapahtuma sitten järjestetäänkin) on motivoituneita tekemään huomattavan määrän vapaaehtoistyötä pohjoisen järjestöjen(kin) seminaarien onnistumiseksi.

Tämä on yleisesti ottaen myönteistä, ennen kaikkea pohjoisen järjestöille. Organisoituneella, valtaa lähellä toimivalla ja hyvin rahoitetuilla kansalaisjärjestöillä on nimittäin usein vaikeuksia pitää distanssia vallasta, josta sen nimenomaan pitäisi erottua. Pahimmillaan järjestöjen puhe muuttuu tekniseksi indikaattoripuheeksi ja toiminta toimeenpanoksi.

Aktiivinen toiminta sosiaalifoorumin kaltaisessa kehikossa edes muistuttaa etabloituneita järjestöjä tietyistä politiikan ulkopuolisen toiminnan perusasioista. Pohjoisen kansalaisyhteiskunta on luultavasti sosiaalifoorumille suuremmassa kiitollisuudenvelassa kuin ymmärtää olevansa.

Tulevaisuus

Maailman sosiaalifoorumin poliittisuus oli hyvin pitkään symbolista. Nyt symbolit ovat kenties olleet jo tarpeeksi esillä eikä niistä pidetä niin tarkkaan kiinni. Ensi vuonna Maailman sosiaalifoorumi kokoontunee ensimmäistä kertaa globaalissa pohjoisessa. Talousfoorumin kanssa samaan aikaan järjestämisestä ei ole enää aikoihin välitetty. Tätä voi pitää merkkinä ideologian kadottamisesta, siirtymisestä symbolisesta konkreettiseen, institutionalisoitumisesta, kypsymisestä – tulkinnoista ei ole loppua.

Sosiaalifoorumista on tullut joka tapauksessa vakiintunut konsepti, josta halutaan pitää kiinni. Sen vahvuus on siirrettävyydessä: konseptin voi ottaa käyttöön missä tahansa, missä sen uskotaan resonoivan paikallisen yhteiskunnallisen tilanteen kanssa ja missä paikallisen ja globaalin kansalaisyhteiskunnan yhteistoimintaan uskotaan.

Prosessin todellinen testi tapahtui jo yli kymmenen vuotta sitten, kun sosiaalifoorumi järjestettiin ensimmäistä kertaa Brasilian ulkopuolella, Intian Mumbaissa 2004. Tapahtumaa pidettiin onnistuneena: kaikesta epävarmuudesta huolimatta se onnistui ja myös loi uutta positiivista suuntaa paikalliseen kansalaisyhteiskuntaan. Nyt ”arabikevään viimeisen toivon” Tunisian kansalaisyhteiskunta näki sosiaalifoorumissa mahdollisuuksia.

On kiinnostavaa havaita, että vaikka sosiaalifoorumi näyttäisi unohtuvan puoluepolitiikan ja katujen liikkeiden välimaastoon, sille on silti aina löytynyt yhteiskunnallista tilausta. Sosiaalifoorumin järjestäminen on joka tapauksessa niin työlästä, ettei sitä ryhdytä järjestämään ilman vahvaa kansalaisyhteiskunnan panostusta, ja samasta syystä sitä ei voi päättää pitää jossain paikassa ilman vahvaa paikallista aloitetta. Jos jollakin kertaa ketään ei löytyisi ottamaan koppia sosiaalifoorumista, se lopettaisi.

Kuitenkin ottajia on aina riittänyt.

Tulevaisuuden kysymys on, mistä kaikista positioista käsin ollaan valmiita tarttumaan ”globaaliin kansalaisyhteiskuntaan”. Tärkein esimerkki on ympäristöliike. Vaikka ympäristö on aina periaatteessa ollut keskeinen osa sosiaalifoorumin agendaa, sosiaalifoorumi on (jo nimensä puolesta) leimaantunut enemmän sosiaalisiin asioihin keskittyväksi. On kiinnostavaa nähdä, nouseeko kehitysmaissa vahvasta ympäristöoikeudenmukaisuusliikkeestä tulevaisuuden aloitteita sosiaalifoorumin järjestelyihin.

Julkaisu Globaali kansalaisyhteiskunta globalisaation jälkeen? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Nykyisin Pariisissa päämajaa pitävä ukrainalaistaustainen feminismijärjestö Femen on saanut runsaasti palstatilaa tempauksillaan. Femenistä ei kuitenkaan tiedetä paljoa. Mistä järjestö esimerkiksi saa rahansa ja mikä on sen suhde feminismiin? Järjestön ovet käyvät tiuhaan, kun jäsenet vaihtuvat. Mikä järjestössä houkuttaa nuoria naisia? Ja yleisemmin: miten fotogeneettisyyttä käytetään hyväksi? Laura Parkkinen kysyy.

Ukrainassa vuonna 2008 syntyneen järjestön johtaja Inna Shevchenko anoi turvapaikkaa toissa vuonna Ranskasta, missä järjestö vaikuttaa nykyään. Sillä on erityinen koulu, jossa se kouluttaa jäseniään ”iskujen” varalle. Järjestö toimii myös Brasiliassa, Tunisiassa ja Saksassa. Ranskassa Femenillä on noin 30 kannattajaa, mikä on eniten kaikista sen toimintamaista.

Järjestön päämaja on Pohjois-Pariisin la Goutte-d’Orissa, missä asuu paljon muslimitaustaisia maahanmuuttajia. Päämajan sisäänkäyntiä koristaa kolme yläosatonta naista, jotka on maalattu Ranskan lipun värein. Julisteen on sanottu muistuttavan äärioikeistolaisen Front Nationalin symboliikkaa. Ranskassa Femen on saanut aikaan keskustelua feminismin olemuksesta, ja akateemiset feministit ottavat siihen etäisyyttä. Esimerkiksi arvovaltainen journalisti Mona Chollet kritisoi järjestön toimintaa ”pikaruokafeminismiksi” Le Monde Diplomatiquessa.

Spice Girls vai le feminisme in action?

Ranskalainen UMP-puolueen kansanedustaja Valerie Boyer teki äskettäin kyselyn Femenin rahoituksesta. Samaa kysyi Femenin jättänyt tunisialainen Amina Inna Shevchenkolta. Järjestön tulot tulevat tiettävästi osin lahjoittajilta ja osin oheistuotteista kuten T-paidoista. Dokumentti ”Ukraina is not a brothel” esittää, että todellisuudessa järjestön takana on mies.

Ranskassa vaikutti aikaisemmin islamia kritisoiva naisjärjestö Ni putes ni soumises (”Ei huoria eikä hiiriä”), joka oli laajasti esillä mediassa. Järjestö vastusti ennen kaikkea musliminaisten huntua. Järjestön jäsenet Loubna Meliane, joka on Ranskan parlamenttiedustajan Malek Boutihin avustaja, sekä Safia Lebdi olivat ensimmäisinä kiinnostuneita Femenistä, mutta tiet erkanivat myöhemmin. Alun perin Femeniin hakeutui nuoria naisia muiden feminististen järjestöjen kautta, mutta nykyisin kaikilla jäsenillä ei ole aktivistitaustaa.

Nuoret naiset, kuten ranskalainen valokuvaaja Julia Javel, kertovat kiinnostuneensa järjestöstä sen jälkeen, kun Femenin naiset osoittivat mieltään raiskauksesta epäillyn poliitikon Dominique Strauss-Kahnin talon edessä. Janekin mukaan patriarkaatin valtaan on puututtava. Valokuvaajana hän oli kiinnostunut ennen kaikkea Femenin fotogeneettisyydestä: ”Kiinnostuin siitä, miten naiset esittävät itsensä ja asiansa mainosmaisesti. He hokevat iskulauseita.”

Feminismiä ja prostituutiota

Shevchenko kertoo, ettei ollut kuullutkaan feminismistä ennen Femeniä. Hänen mukaansa se ei ollut esillä Ukrainassa. Upseerin tytär ja journalistiikan opiskelija menetti työnsä lehdistösihteerinä Kiovassa Femenissä harjoittamansa aktivismin takia. The Guardian -lehden haastattelussa Shevchenko toteaa: ”Klassinen feminismi on kuin sairas rouva, joka ei enää työskentele. Se on konferenssien ja kirjojen maailma. Meillä on samat ideat kuin klassisessa feminismissä, mutta taistelun muoto on erilainen. Me taistelemme tavalla, joka viehättää nuoria naisia ja tuo heidät takaisin ideologian pariin.”

Prostituution, ihmiskaupan ja uskontojen vastustaminen ei ole ongelmatonta. Uusi kohu syntyi, kun Femenin aktivistin ja journalistin Eloise Boutonin kuvat löydettiin seuralaissivustolta peitenimellä Alize. Lehdistä odotetusti ilakoi: onko itsensä elättäminen miesten kustannuksella feminismiä ja patriarkaatin vastustamista? Yhden arvostelijan mukaan järjestön aktiivit ovatkin kuin Spice Girls: valmiita mihin tahansa julkisuuden takia.

Artikkelikuva: jorono / Pixabay

Julkaisu Femen: pop-feminismiä vai julkisuushakuisuutta? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuvitteleeko joku, että Kiekkovierailla olisi ollut joku eksakti viesti, joka jäi välittymättä? Ei kai viesti yrittänytkään ollut mitään sen kummempaa kuin yleinen rahaeliitin vastaisuus sekä luokkaerojen ja yhteiskunnan jakaantuneisuuden alleviivaaminen nimenomaan itsenäisyyspäivänä. Tämän viestin ymmärsi taatusti jokainen, eikä mielenosoituksella välttämättä tarvitsekaan tuon kummempaa viestiä olla. Ja sikäli kun jotain syvempiä selityksiä hakee, niin jokseenkin jokainen osaa googlata Kiekkovieraiden sivut, kuten todella moni on varmasti viime päivinä tehnyt.

Kyse ei ole siitä, että jokin viesti olisi jäänyt välittymättä, vaan siitä, miksi se välittyi niin hyvin. Yllättäen puolet maasta puhuikin itsenäisyyspäivänä eriarvoisuudesta ja syrjäytymisestä – toki usein myös mellakoista, mutta mellakkakin on hieman erilainen puheenaihe kuin juhlapuvut. Harvoin on näin pieni porukka onnistunut kaappaamaan agendaa näin tehokkaasti. Toinen iltapäivälehti laittoi lööppiinsä juhlapuvut, toinen protestit. Kannattaa käydä lähikaupassa katsomassa kumman teline on tyhjä.

On tietysti selvää, että väkivalta halutaan tuomita, mutta miksi se halutaan tuomita tavalla, jossa kieltäydytään sanomasta ääneen ilmiselviä tosiasioita? Perinteisesti keskustelu mellakoiden yhteydessä on aina kääntynyt mediakritiikkiin: miksi nimenomaan polttopulloilla saa niin hyvin äänensä kuuluviin? Mitä se kertoo tiedonvälityksestä tai poliittisesta järjestelmästä? Kysymys alkoi aikoinaan vähän uuvuttaa, mutta sentään se on rehellinen. Tämän kysymyksen lausuminen ääneen voisi avata terveellistä tilaa median ja formaalin politiikan itsekritiikille, mutta tätä ei nyt ilmeisesti haluta. Tuskin kukaan kovin aidosti sentään uskoo, että Kiekkovieraat olisivat oikeasti saaneet jonkun viestin paremmin läpi, jos he olisivat seisoneet plakaattien kanssa Keskustorilla.

Paradigmaattisin versio tästä ilmiöstä tuli Helsingin Sanomien toimittajalta, joka kirjoitti päivän lehteen asiasta analyysin. Analyysi kuului suunnilleen näin: protestoijilla oli sinänsä ihan tärkeä rahavallan ja eliitin vastainen viesti, ja enpä ollut aikaisemmin tullut ajatelleeksikaan miten paljon ihan kadunmiehet symppaavat tätä viestiä. Harmi nyt vain, että tuo viesti, jonka juuri länttäsin näkyville tähän Helsingin Sanomien sivulle A10, ei tavoita ketään.

Symbolisen politiikan kieltäminen

Toki merkittävä osa tästä kommentoinnista on ainoastaan symbolisen politiikan kieltämistä. Taustalla on ilmeisesti oletus siitä, että kelvatakseen politiikaksi protestilla on oltava lakiesityksen muotoinen viesti.

On kuitenkin selvää, että Kiekkovierasjuhlan kaltaisella tapahtumalla ei ole eikä varmaan voisikaan olla tuon muotoista viestiä. Tämä johtuu jo ihan siitä, ettei itsenäisyyspäivän juhla ole poliittinen päätöksentekoelin vaan symbolinen performanssi. Sen tehtävänä on juhlistaa näkyvän elitistisin menoin ja talvisotaa muistelemalla kansan yhtenäisyyttä, kieltäen yhden päivän ajaksi kaikki mahdolliset riitasoinnut, joita tässä tarinassa voisi olla.

Mikä muu Kiekkovieraiden ”viesti” olisi edes voinut ollut kuin tuottaa (vaihtelevin ja vaihtelevasti järkevin keinoin) juuri näitä riitasointuja, korostaen eroja yhtenäisyyden sijaan? Pakottaa luokkapolitiikan käsitteitä siihen performanssiin, joka ne systemaattisimmin kieltää?

Yhteiskuntakäsitysten kuilu

Erilaisten keskustelupalstojen lukeminen on usein aika turhauttavaa, mutta protestien tulkintojen kohdalla se on päinvastoin kiinnostavaa. Ensinnäkin on merkillepantavaa, miten paljon kaikesta näennäisestä kansallisesta yhtenäisyydestä huolimatta protestoijia ymmärretään. Tietysti se aina tehdään reunahuomiolla ”väkivaltaa ei voi hyväksyä”, mutta hiljaisen sympatian laajuus on jännittävää.

Vieläkin kiinnostavampaa on, että se viha mitä Kiekkovieraat saivat osakseen erilaisissa anonyymeissa keskusteluissa, vahvistaa juuri heidän tarjoamaansa luentaa yhteiskunnasta. Kritiikki protestointeja kohtaan ei tapahdu kansallisen yhtenäisyyden käsitteillä, historiaa tai sotaveteraaneja muistellen, vaan terminologia on lähes yksinomaan (eliitin) luokkapolitiikkapuhetta.

Yhä uudestaan protestoijia kutsutaan ”pohjasakaksi” tai ”roskaväeksi”. Tuskin mikään vahvistaisi protestoijien yhteiskuntakäsitystä yhtä tehokkaasti: Suomi ei ole ”me”, vaan ”eliitiksi” ja ”pohjaksi” kerrostunut hierarkia. Moni Tampere-talossa sisällä ollut varmastikin tosiasiassa ajattelee samanlaisin käsittein, mutta ei poliittisen korrektiuden takia koskaan ilmaise asiaa näin. Nyt käsitteistö tuli näkyviin.

Satunnainen viesti kommenttipalstalta: ”Halusivat kuulemma pitää omat bileet kun eivät saaneet kutsua juhlaan. Luulevatko ne todella, että ketä tahansa luusereita halutaan itsenäisyyspäivän juhliin mukaan?”

Tämän paremmin protestoijien viesti ei olisi voinut mennä perille.

Reagointi kollektiiviseen toimintaan

On merkillepantavaa, miten systemaattisesti viranomaiset, lehdistö ja muut puhuvat protestoijista yhtenä kategoriana, vaikka on selvää, että väkeä on ollut liikkeellä moneen lähtöön, monilla motiiveilla ja monilla tyyleillä.

Kollektiivinen toimija on filosofinen ongelma sinänsä, mutta näyttää siltä, että vallitsevan moraalin mukaan mielenosoittajia voi kohdella kollektiivisena subjektina, mitä tulee joukkojenhallintaan ja muihin pakkotoimiin. Mikäli siis yksi mielenosoittaja on syyllistynyt väkivaltaiseen mellakointiin, poliisi näyttää katsovan oikeudekseen pamputtaa ketä tahansa mielenosoittajaa. Väkijoukkoon ratsastaminen ei tainnut olla ainoa tämän sortin episodi.

Tarkoitus ei ole tässä arvioida, oliko poliisin väkivallan mitoitus kohtuullinen – mitäpä sitä arvioimaan, kun en ollut paikalla. Voi toki myös olla, että joukkojenhallintahommissa syntyy jonkinlaista oheisvauriota myös ihan aidosti vahingossa. Huomionarvoista on se, ettei juuri kukaan tunnu näkevän asiassa mitään kummempaa periaatteellista ongelmaa, vaikka perusoikeudet ovat yleensä Suomessa ihan kohtuullisella tolalla.

Reilun vuosikymmenen takaisten globalisaatioprotestien suuren aallon eräs leimallinen elementti oli poliisiväkivalta ketä tahansa ”aktivistia” kohtaan. Mitään näyttöä ei tarvittu, mihinkään ei tarvinnut syyllistyä; riitti että liikkui tietyssä joukossa tai majoittui aktivisteille varatuissa majapaikoissa.

Erityisesti Genovassa vuonna 2001 nähtiin poliisilta todella mielenvikaista sadismia, josta ketään ei koskaan tuomittu. Suomi ei tietenkään ole Italia, mutta olisi ehkä syytä olla hieman enemmän huolissaan siitä, jos vallitsevaksi käsitykseksi kenen tahansa tietyssä paikassa mieltään osoittavan pamputtamisesta muodostuu se, että ”saivat ansionsa mukaan”. Kaltevalla pinnalla ollaan.

Hyvin moni on mellakat tuomitessaan korostanut erontekoa mellakoitsijoiden ja rauhanomaisten mielenosoittajien välillä ja jälkimmäisten oikeutta osoittaa mieltään. Kuitenkaan juuri kukaan ei ole ollut ihmeemmin huolissaan jälkimmäisten oikeudesta olla joutumatta ansaitsemattomien joukkojenhallintatoimenpiteiden kohteeksi. Pitäisikö kuitenkin olla?

Artikkelikuva: Esa Piironen / Wikimedia Commons

Julkaisu Huomioita keskustelusta Tampereen mellakoiden jälkeen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Analyyseissa on otettu esille pohjoismaiset populistipuolueet (muun muassa Les Vrais Finlandes, perussuomalaiset), Ranskan jalkapalloliigassa pelaava Zlatan Ibrahimovic (le plus fou de fou, ”hulluista hulluin” positiivisessa merkityksessä), libanonilainen elokuvantekijä Farah Farah, somalitaustainen uutisankkuri, näkkileipä sekä Ikean lihapullat. Ennen kaikkea Ranskassa eletään jo ensi vuoden eurovaaleja. Miten populistijohtajat ovat hyödyntäneet mellakoita aiemmin ja miten ne nähdään ranskalaisesta kontekstista?

Ranska 2005 vs. Ruotsi 2013

Uutiskuvat ovat tuoneet takautumia. Vuonna 2005 uutiskuvat näyttivät kuvia Ranskan lähiöiden mellakoista: Nuoriso riehui, satoja autoja poltettiin. Jälkikäteen on myönnetty, että uutiskuvin tilanne muutettiin pahemmaksi.  Pienimuotoinen riehunta ei ole mitenkään poikkeuksellista, sillä autoja poltetaan yleisesti viikonloppuiltaisin. Nyt tilanne kärjistyi konfliktiksi paikallisen poliisin ja nuorten välillä. Kaksi poikaa kuoli yhteydenotossa. Journalistit välttivät noita kulmia, sillä heihin saatettiin käydä käsiksi. Syynä oli se, että he asukkaiden mukaan ”vääristelivät” todellisuutta ja saivat sen näyttämään pahemmalta kuin se tosiasiassa olikaan.

Karismaattinen johtaja ja ”tehtävä”

Ranskan Le Front nationalin nettisivuilla oli vuonna 2005 samaan aikaan kuva Jean-Marie Le Penistä, joka heristi sormeaan: ”Siirtolaisuus, lähiöiden räjähdysalttius – Le Pen varoitti jo teitä”. Myös jakkupukuun pukeutunut Marine Le Pen totesi vuonna 2012, että he olivat oikeassa kun aikanaan varoittivat niistä ongelmista, joita Ranskassa tänään on. Ennen Ranskan Toulousessa tapahtuneita joukkosurmia maaliskuussa 2012 Marine Le Pen totesi, että hän oli tiennyt ongelmat etukäteen. Presidentinvaaleissa myöhemmin keväällä hän keräsi 18 prosenttia äänistä.

Karismaattinen johtajuus käsittää idean erityisestä tehtävästä, johon liittyy profeetallinen missio. Johtaja on näkijä, joka tietää asioita etukäteen. Karismaattiset johtajat ovat ennen kaikkea pelastajia, eivät korjaajia, vaikka he esittävät tämän usein ambivalentein kielellisin keinoin. Johtajat luovat tiheän tunnelman kannattajien välillä, mutta esittävät itsensä samalla ”tavallisena” – samaistuttavana. Perinteisesti tämä magnetismi on nähty puhekykynä massatapahtumissa. Karismaattinen johtaja puhuu suoraan. Uusimmat tutkimukset karismasta taas viittaavat johtajan kykyyn luoda korrekti imago esimerkiksi television välityksellä. Tuloksena osa johtajista on käyttänyt imagokonsultteja. Esimerkiksi Jean-Marie Le Peniä nämä ovat auttaneet kohti ”pehmeämpää” johtajaimagoa.

”Le model suèdois” kriisissä?

Onko ruotsidemokraattien Jimmy Åkersson tällainen Le Peniin verrattava karismaattinen johtaja? Ranskalaislehdistö ei ota siihen kantaa. Sen sijaan se listaa lyhyesti siirtolaisuuden vaiheet Ruotsissa: 1960-luvulla tulleet jugoslaavit, kuten Zlatan Ibrahimovicin vanhemmat, jotka saivat töitä tehtaista. Scandia ja Volvo työllistivät. Sittemmin siirtolaisuuden luonne muuttui: 1970-1980-luvuilla tulivat poliittiset pakolaiset, eteläamerikkalaiset Olof Palmen tuella, Iranin vallankumouksen (1979) aikaan iranilaiset, jugoslaavit uudelleen 1990-luvulla.

Miten Ruotsi sitten eroaa Ranskasta? Ranskalaislehdistön mukaan esimerkiksi sen osalta, että arabikulttuuri – toisin kuin postkolonialistisessa Ranskassa – ei ole osa yhteistä ruotsalaista historiaa. Se on lehdistön mukaan jäänyt pinnalliseksi ja ”skandinaavinen taide ja historia esitetään viikinkimäisenä”. Lehdistön mukaan ruotsalaisuus esitetään homologisena ideana, ”johon pinnallisen särön tuo esimerkiksi somalitaustainen uutisankkuri”.

Ruotsin mellakoiden saama negatiivinen julkisuus on poikkeuksellista. Tavallisesti Pohjoismaat esitetään mallimaina. Muun muassa Ranskan sosialistinen PS-puolue on puhunut  ihanteellisesta pohjoismaisesta mallista: ”le model scandinave” tai ”model suèdois”. Suomesta ovat esillä olleet esimerkiksi Pisa-tutkimusten tulokset.

Keväästä 2011 alkaen palstatilaa on annettu myös pohjoismaisille populistipuolueille. Esimerkiksi perussuomalaisten suosiolle on etsitty syitä ja esitetty sana finlandité, joka tarkoittaa sitä, ettei maahanmuutto voi olla syynä puolueen nousuun, koska ilmiö on Suomessa erittäin pieni.  Termiä on käyttänyt esimerkiksi populismiin erikoistunut Science Po -yliopiston tutkija Magali Balent, joka on kirjoittanut kirjan Le Monde selon Marine (”Marinen maailma”). Ranskalainen tutkija Dominique Reynie pohtii kirjassaan Populismes: La pente fatale (2011) maahanmuuttovastaisen populismin johtuvan muun muassa suurien ikäluokkien vanhenemisesta: ”He eivät halua hoitajia ulkomailta”.

Eurovaalit 2014 ja eurooppalainen populismi

Ranskassa Front Nationalin Bruno Mégret rinnasti Ruotsin tapahtumat la Defencen ampumisiin ja totesi, että kyseessä on ei-assimiloitunut siirtolaisuus (l’immigration non assimilée). Marine Le Pen ei ole toistaiseksi ottanut kantaa asiaan. Ranskassa pohditaan ensi toukokuussa vietettäviä eurovaaleja. Erityisesti samaa sukupuolta olevien oikeus avioliittoon on herättänyt kiivasta vastustusta. Miten Ruotsin tapahtumat sitten vaikuttavat eurovaaleihin? Selvää on, että toistuessaan lähiömellakat nostavat esiin ”pelastajan”, joka kertoo varoittaneensa asioista jo ennakolta.

Artikkelikuva: Mikael Marguerie / Wikimedia Commons

Julkaisu Ruotsin lähiöt ja pohjoismainen populismi ranskalaisessa lehdistössä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Nikkanen toteaa teoksen syntyneen sekä yhteiskunnallisesta että yksityisestä tarpeesta. Yhtäältä tarpeesta ymmärtää, oliko vuoden 2011 arabikevään tapahtumat Facebook-vallankumous ja toisaalta omakohtaisesta jaakopinpainista suhteessa teknologiaoptimismiin ja -pessimismiin. Nikkanen kuvaa avoimesti oma suhtautumistaan tietokoneisiin ja internetiin. Kehyskertomuksen juoni etenee idealistisesta teknologiaoptimistisesta maailmanparantamisesta tämän vapautustopian kriisiytymiseen internetin varjopuolien omakohtaisten kokemusten myötä. Tarina päättyy lopulta varovaiseen (tai varuillaan olevaan) optimismiin verkon mahdollisuuksista kamppailussa demokraattisemman maailman puolesta.

Kehyskertomuksen kaari heijastuu kirjan osien otsikoinnissa. Nikkanen jakaa teoksena kolmeen osan, jotka hän nimeää ensimmäisen Tähtien sota -trilogian mukaan: Uusi toivo, Imperiumin vastaisku ja Jedin paluu. Osien nimet ovat paitsi niiden sisältöä kuvaavia niin myös assosiatiivisesti intertekstuaalisia kytkien kirjassa kuvatun verkkotoiminnan osaksi yleisempiä populaarikulttuurista tuttuja konventioita. Läpikaupallistuneen filmiteollisuuden viihdyttävissä tarinoissa pieni, innovatiivinen ja sitkeä vastarintaryhmittymä taistelee urheasti totalitaarista ja repressiivistä keskusvaltaa vastaan. Nikkasen kuvaamat urheat ja sitkeät kansalaisaktivistit taistelevat innovatiivisesti totalitaarista ja repressiivistä keskusvaltaa vastaan läpikaupallistettujen informaatioteknologian sovelluksien avulla.

Subjektiivisen kehyskertomuksen rinnalla Nikkanen antaa vaikuttavan poikkileikkauksen viimeaikojen digitaalisesta kansalaisaktivismista. Kirjassa on viittauksia ja lyhyitä kuvauksia niin indimedia-toiminnasta, Islannin IMMI-lakiuudistuksesta, jolla pyritään suojelemaan kansalaisjournalismia ja kriittistä tutkivaa journalismia, kuin arabikevään tapahtumista. Tapauskuvaukset ovat mielenkiintoisia ja informatiivisia esimerkkejä digitaalisen kansalaisaktivismin toimintatavoista ja -asenteesta. Selväksi käy, että Nikkasella on hämmästyttävän laaja ja omakohtainen globaali kontaktiverkosto kansalaisaktivisteihin. Kirja onkin mitä mainioin johdatus aktivistien maailmaan uutisotsikoiden takana. Henkilökohtainen tuttavuus aktivistien kanssa on eittämättä vaikuttanut siihen, että haastattelut ovat varsin luottamuksellisia ja intiimejä.

Herääminen teknologiaoptimistista

Nikkasen kirjan vahvuus on sen avoimen subjektiivinen pohdiskelu siitä, miten digitaalinen elämä uhkaa karata demokraattisen kontrollin tavoittamattomiin ja miten ICT-firmojen ja verkko-operaattorien avulla viranomaisvalvontaa voidaan ulottaa kansalaisten kasvavaan valvontaan ja yksilösuojan murentamiseen. Kansalaisten valvonta on kärjistetyintä ja seurauksiltaan brutaaleinta repressiivisissä regiimeissä, mutta ongelma myös ns. demokraattisissakin maissa. Lisääntyvän viranomaisvalvonnan rinnalla myös ihmisten yksityisyyden suoja vähenee, kun kaupalliset toimijat voivat käyttöehtosopimusten nimissä kerätä omiin tarkoituksiinsa tietoja palvelujensa käyttäjistä. Kerättyjä tietoja on mahdollista käyttää niin yksilöityyn suoramarkkinointiin kuin kriittisten kansalaisjournalistien jäljittämiseen.

Nikkanen kirjoittaa sujuvan journalistisella otteella kuvaamistaan ilmiöistä. Kirja on informatiivinen, eikä pyrikään olemaan tieteellinen tutkimus tai analyyttinen selvitys verkkoa hyödyntävästä kansalaistoiminnasta tai yksityisyyden vähittäisestä katoamisesta. Kirjan motiivi on mitä syvimmin omakohtainen; kuvausta siitä, miten digitaalisen viestinnän mukanaan tuomat mahdollisuudet ja uhat tulevat meitä kaikkia lähelle. Henkilökohtaisuus näkyy mm. siinä, miten elävän elämän havaintoesimerkit nostetaan esiin. Niiden esittely auttaa huomaamaan toimintaympäristön muuttumisen ja heräämään lapsekkaasta (Nikkasen oma termi) teknologiaoptimismista verkossa väijyvien uhkien tiedostamiseen.

Jossakin määrin ongelmallista on, että tapauskuvaukset ovat alisteisia subjektiiviselle kehyskertomukselle, sillä ne jäävät historiattomiksi havainnoiksi eivätkä kytkeydy laajempaan poliittis-yhteiskunnallisiin tai taloudellisiin konteksteihin. Kysymykset siitä, mitä vastaan ja miksi haastatellut aktivistit kamppailevat ja mitä he tavoittelevat, jäävät ikään kuin ilmaan, koska aktivistien kamppailua ei selitetä tai avata poliittis-historiallisena yhteiskunnallisena ilmiönä vaan irrallisina kuvauksina tapahtumista. Yksityisyyden vähenemisen kuvaukset – ja se mitä seurauksia ilmiöllä voi olla – toimivat sen sijaan hyvin ja saavat toivottavasti lukijat ajattelemaan mihin kaikkeen he ovat antaneet luvan ottaessaan käyttöön digitaalisia viestintäteknologian sovelluksia. Kirja pohtii digitaalista viestintäteknologiaa ”henkilökohtainen on poliittista” -asenteella. Verkon anarkististen vaiheen kesyttäminen, viranomaiskontrollin lisääntyminen ja yksityisyyden häviäminen tulevat intiimin yksityisyyden alueelle, ikään kuin iholle.

Iranilaista digiaktivismia

Hieman toisenlaisen, vain yhteen tapaukseen keskittyvän digiaktivismikertomuksen voi lukea Zahran paratiisi -teoksesta. Kirja on sarjakuvanovelli Iranin vuoden 2009 presidentinvaalien jälkeisistä mielenosoituksista, joissa kuoli Campaign for Human rights in Iran -järjestön mukaan 73 ihmistä ja raiskattiin yli sata. Amnesty Internationalin  tietojen mukaan ainakin 115 vankia teloitettiin vaalien jälkeisenä 50 päivänä. Vaalit voitti istuva presidentti Mahmud Ahmadinejad, mutta toiseksi eniten ääniä saaneen Mir-Hosein Musavin kannattajat lähtivät kadulle protestoimaan vaalien vilpillisyyttä vastaan. Myös kansainväliset tarkkailijat olivat huolestuneita ”epäsäännöllisyyksistä” tavoissa, jolla vaalit pidettiin. Viikkoja kestäneissä mielenosoitusten aikana ihmisiä katosi, kun viranomaiset suorittivat joukkopidätyksiä.

Kirjan tekijät kertovat lähestyvänsä historiallisia tapahtumia sepitteen prisman läpi. Tekijöiden asenne heijastelee merkittävän muslimihistorioitsija Ibn Khaldunin ajatusta, jonka mukaan kronikoitsijan pitää olla tietoinen ”eri dynastioiden ja uskonnollisten ryhmien eriävistä juurista ja syntytavoista sekä niistä syistä ja kiihokkeista jotka ne saivat aikaan, ja niitä kannattaneiden henkilöiden elinoloista ja historiasta”. Teoksen kertomassa tarinassa punaisena lankana kulkee nuoren mielenosoittajan, Mehdin, katoaminen vaalien tuloksia protestoineen mielenosoituksen yhteydessä, ja hänen perheensä kamppailu kadonneen kohtalon selvittämiseksi. Itse kirjan nimi viittaa profeetan tyttären mukaan nimettyyn hautausmaahan Teheranin laitamilla.

Ibn Khaldunin oppia seuraten tekijät varoittavat tarkastelemasta Zahran paratiisia historiallisena totuutena, mutta kehottavat menemään Mehdin tarinan tuolle puolen, jotta voisimme ymmärtää, mitä Iranin mielenosoittajille on tapahtunut ja tapahtuu edelleen – ja miksi. Kirjan tavoitteena on lähestyä totuutta ja historiallista todistusvoimaa fiktiivisen kertomuksen avulla. Kirjan lähtökohtana on haastaa lukija pohtimaan, voiko fiktio tai taide kertoa jotakin olennaista todellisuudesta; voiko taiteen keinoin raottaa totuuden luukkua ja kuvata ahdistavan ja autoritaarisen hallinnon repressiivistä vallankäytön todellisuutta. Tekijöiden tavoite asettuu kantaaottavan taiteen traditioon paljastaessaan hirmuhallinnon kasvot ja brutaalit käytännöt kansalaisten alistamisessa. Kirjassa pohditaan sekä taiteellisesti että politiikan tutkimuksellisesti relevantilla otteella teokraattisen hallinnon oikeutusta, etenkin kun jumalalta saatuun oikeutukseen vetoava hallinto osoittautuu kansalaisiaan kyttääväksi byrokraattis-ideologiseksi alistuskoneistoksi. Sepitteen prisman läpi kerrotun totuutensa kirja kertoo todistusvoimaisesti ja samalla koskettavasti Iranin mielenosoituksen uhreja ja heidän läheistensä surua arvokkaasti kohtelevalla tavalla.

Ihon alle menevä poliittinen todellisuus

Zahran paratiisi on kertomus, jossa kaikkein yksityisin on universaalia. Läheisen menettämisen suru on kokemus, johon kaikki voivat eläytyä. Oman subjektiivisen kokemuksen universaalistamisen myötä kirja kuvaa myös, miten poliittisesta tulee henkilökohtaista. Kadonneen Mehdin ja hänen kohtalotovereidensa kohtalon selvittäminen kasvaa alun epätietoisuudesta lähes vääjäämättömään varmuuteen katoamisen lopullisuudesta. Poliittinen todellisuus ei tule vain iholle vaan menee sen alle, kun epätietoisuus, hiipuva toivo ja epätoivo kadonneen kohtalosta vaihtelee läheisten mielissä. Kuitenkin pettymys viranomaisten ja poliittisen johdon valheisiin ja peittely-yrityksiin saa Mehdin perheen jatkamaan epätoivoista kamppailuaan totuuden selville saamiseksi.

Nikkasen kirjan tavoin teoksessa kuvataan, miten luovia ja kekseliäitä keinoja alistetut voivat keksiä sortajien vastaisessa taistelussaan hyödyntäen uusinta digitaalista viestintäteknologiaa. Kirjassa osoitetaan, millainen vaikutus blogeilla ja Twitter-viesteillä oli hallintoa vastustaneiden mielenosoitusten mobilisoinnissa ja joukkovoiman ohjaamisessa. Fiktion kuvaus vastaa sitä kuvaa, jonka myös tutkimus antaa Iranin 2009 mielenosoitusten organisoitumisesta. Lisäksi Mehdin tietoteknisesti taitava isoveli onnistuu pääsemään sisäiseen verkkoon siinä vankilassa, jossa poliittisia vankeja säilytettiin. Vankilan tiedostojen läpikahlaamiseen saadaan rekrytoiduksi tiedusteluyksikkö, jonka tehtävänä on etsiä vihjeitä kadonneiden kohtalosta. Zahran paratiisi tuo esiin myös Iranissa pitkään merkittävän vastatiedon lähteen eli blogien merkityksen poliittisen vaikuttamisen keinona. Iran oli vuonna 2009 maailman neljänneksi eniten bloggaava kansa. Mehdin isoveli kirjoittaa blogissaan etsinnän vaiheista ja luo virtuaalisia verkostoja saman kohtalon kokeneiden kanssa.

Nikkasen kirjassaan kuvaamaa kiristyvää viranomaiskontrollia käsitellään myös Zahran paratiisissa. Verkossa liikkuminen ei ole vaaratonta, ja viranomaiset voivat seurata virtuaalisia jalanjälkiä eli tietokoneiden IP-osoitteita. Iranin poliittista johtoa vastustaneet kamppailivat henkensä uhalla. Niin Verkko ja vapaus kuin Zahran paratiisi kuvaavat, kuinka digitaalinen kansalaisaktivismi toimii ja millaisia riskejä aktivistit ottavat. Nikkasen kirja tarkastelee ilmiötä heijastaen henkilökohtaisia, todellisia kokemuksia ja antaa äänen verkon vapautta ja demokraattista hallintoa tavoitteleville aktivisteille. Amir ja Khalil puolestaan avaavat sepitteen avulla Iranin hirmuhallinnon kansalaisiin kohdistuneen sorto- ja mielivallan. Kumpikin teos on hyvä johdatus digitaaliseen poliittiseen kansalaistoimintaan ja onnistuu raottamaan maailmaa uutisotsikoiden takana sekä antamaan vilauksen aktivistien ruohonjuuritason toiminnasta. Zahran paratiisin lisäarvo on, että se onnistuu fiktiivisenä tarinana avaamaan ikkunan ei-demokraattisen regiimin tilanteeseen, jossa dokumentaarista tai tutkimuksellista otetta ei ole tarjolla tai kun todellisuus on liian vaikeasti tavoitettava.

Zahran paratiisi (alkuteos Zahra’s paradise [2011], suomentanut Petri Stenman). Like 2011.

Huomautuksia:

Internet-kirjallisuutta käsittelevän kirja-arviosarjan toisessa osassa arvioidaan kahta tuoretta vuoden 2011 kansannousuja analysoivaa teosta (Manuel Castells: Network of Outrage and Hope sekä Paolo Garbaudon Tweet and the Streets).

Kirja-arvio kirjoitettiin Microsoftin Word 2010 -ohjelmalla. Kuriositeettina mainittakoon, että Word ehdottaa kansalainen sanalle vain yhtä synonyymia: alamainen.

Julkaisu Digiaktivismia iholla: verkko poliittisessa vaikuttamisessa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Miksi edustuksellinen demokratia on riippuvainen äänestysaktiivisuudesta? Tämä johtuu siitä, että edustuksellisen demokratia rakentuu äänestämiselle. Vaalien kautta joukko poliittisia päättäjiä saa kansalaisilta mandaatin edustaa itseään yhteiskunnallisista asioista päätettäessä. Tämä edustaminen tapahtuu edustuksellisen demokratian instituutioissa kuten Suomen eduskunnassa, kunnanvaltuustoissa ja -hallituksessa tai eri lautakunnissa. Edustuksellisen demokratian ihanteen mukaisesti kaikki nämä toimielimet toimivat eräänlaisina suodattimina, jotka suodattavat kuntalaisten näkemykset toimivaksi päätöksenteoksi. Vaaleilla valittujen päättäjien keskeisenä tehtävänä on tehdä päätöksiä, jotka ovat yhteiskunnan kannalta mahdollisimman hyviä. Näitä päätöksiä täytyy kuitenkin edeltää laaja keskustelu, harkinta ja puntarointi siten, että voidaan olettaa kansalaisten valtuutuksen tuleen huomioiduksi, puhutaan deliberatiivisesta edustuksellisesta demokratiasta (ks. Fishkin 2009). Kansalaisten keskeiseksi tehtäväksi jää oman äänensä käyttäminen yleisissä vaaleissa, mikä merkitsee sitä, että päättäjien ja kansalaisten roolit on selkeästi erotettu toisistaan.

Edustuksellinen deliberatiivinen ihanne asettaa päättäjät vaativan tehtävän eteen. Steinerin (2012) mukaan ihanne vaatii, että päättäjä on ”totuudenmukainen siinä mitä sanoo, että hän kunnioittaa toisten argumentteja ja perustelee huolellisesti omat argumenttinsa sekä on valmis muuttamaan omia näkemyksiään, jos esiin nousee omia argumentteja parempia argumentteja”. Esitettyä ihannetta on vaikea olla hyväksymättä demokratian perustaksi. Samalla on kuitenkin todettava, että deliberatiivinen edustuksellisuuden ihanne toteutuu harvoin, jos koskaan, sellaisenaan. Syitä tähän on useita. Yksi keskeisimmistä on demokratiavaje. Demokratiavajeella tarkoitetaan esimerkiksi kansalaisyhteiskunnan murenemista, kansalaisosallistumisen ja kansalaistaitojen heikentymistä tai kuten juuri koimme, kansalaisten epäluottamuslausetta, joka konkretisoituu äänestysaktiivisuuden heikkenemisenä. Kun äänestysaktiivisuus heikkenee, heikkenee samalla myös edustuksellisen demokratian instituutioiden mandaatti toimia kansan puolesta.

Muita edustuksellisuuden ihannetta heikentäviä tekijöitä on ensinnäkin se, että päättäjät joutuvat aika ajoin kamppailemaan omien näkemystensä ja oman ryhmänsä näkemysten välisessä ristiriitatilanteessa. Näissä tilanteissa päättäjät saattavat joutua taipumaan ryhmän näkemysten kannalle, vaikka heidän omat näkemyksensä asiasta olisivat erilaiset. Toiseksi, vaalisyklit ja niiden seurauksena esiintyvä poliittinen laskelmointi voi heikentää vakaata päätöksentekoa ja tarpeellista kehittämistyötä yhteiskunnassa. Kolmanneksi, menestyminen poliittisissa prosesseissa vaatii julkista näkyvyyttä ja vastakkainasetteluun perustuvia toimintatapoja, mikä voi johtaa siihen, että deliberaation edellyttämiä keskusteluja ja laajaa harkintaa ei voida toteuttaa. (kts. Järvinen, Lindell & Raisio 2011.)

Edellä sanotusta antaa hyvän esimerkin emeritusprofessori Kyösti Pekonen (2011, 69) tutkimuksessaan ”Puhe eduskunnassa”. Hän kuvaa erityisesti eduskunnan täysistuntoja seuraavasti; ”näyttää siltä, että eduskunnan täysistunto on kiistelyn ja monologian ei deliberaation paikka. Täysistunnossa puheet eivät ole keskustelevia, eikä niillä pystytä vaikuttamaan edustajien mielipiteisiin”. Oma oletuksemme on, että sama kulttuuri vallitsee esimerkiksi kunnanvaltuustoissa.

Voimmekin väittää, että vaaleissa valittujen päättäjien deliberaatio kansan puolesta ei yksistään ole riittävä edellytys koko yhteiskunnan kannalta parhaiden ratkaisujen aikaansaamiseksi. Sen lisäksi tarvittaisiin kansalaisten ja kuntalaisten äänen tarkempaa kuuntelemista ja tähän liittyvien toimivien menetelmin kehittämistä. Näin ihmiset voisivat vaikuttaa päätöksentekoon myös vaalien välillä. Uskomme, että tällainen vaikuttaminen ylläpitäisi ihmisten kiinnostusta, mikä kenties välittyisi aikanaan myös äänestämisaktiivisuuden kohoamisena. Eli, Suomessa tarvitaan uusia demokratiainnovaatioita, yksi tällainen on kansalaisraati.

Kansalaisraati on väline ihmisten punnitun mielipiteen kuulemiseen

Teoria deliberatiivisesta demokratiasta on nostanut keskusteluun kansalaisten roolin. On ryhdytty korostamaan erilaisia kansalaisosallistumisen malleja, joiden tarkoituksena on täydentää edustuksellisen demokratian prosesseja. Deliberatiivisessa kansalaisosallistumisessa on kolme keskeistä kriteeriä (kts. Carson & Hartz-Karp 2005). Ensimmäinen näistä on vaatimus osallistujaryhmän edustavuudesta. Toisin sanoen, deliberaatioon valittavien osallistujien tulisi edustaa yhteiskuntaa tai kohderyhmäänsä mahdollisimman hyvin. Toinen kriteeri liittyy deliberatiivisen keskustelun laatuun. On tärkeätä, että kaikki keskusteluihin osallistuvat saavat esittää omat kantansa, eikä osallistujien yhteiskunnallinen asema vaikuta keskustelun kulkuun. Ainut todellinen painoarvo on esitettyjen argumenttien ansioilla. Kolmas merkittävä kriteeri on vaikuttavuus. Tämä tarkoittaa sitä, että deliberatiivisia osallistumisen malleja ei järjestetä muodon vuoksi, vaan tavoitteena on konkreettinen vaikuttaminen yhteiskunnalliseen päätöksentekoon.

Deliberatiivisen kansalaisosallistumisen malleja on monia, kuten deliberatiivinen mielipidemittaus, konsensuskonferenssi, 2000-luvun kuntalaiskokous tai osallistava budjetointi. Kaikkien näiden tarkoituksena on laajentaa ja kehittää ihmisten osallistumisen mahdollisuuksia. Vaasan yliopiston sosiaali- ja terveyshallintotieteen Ihmisen ääni -tutkimushankkeen kiinnostuksen kohteena on ollut kansalaisraadiksi (citizens’ jury) kutsuttu deliberatiivisen demokratian muoto. Keskimäärin kolmen tai neljän päivän pituisessa kansalaisraadissa kokoontuu tieteellisin menetelmin valittu joukko tavallisia kansalaisia. Tuo joukko muodostaa ”pienoismallin” edustamastaan yhteisöstä, joten raatilaisten valintaan täytyy kiinnittää paljon huomiota. Raadin jäsenet saavat monipuolista tietoa. Tietoa voidaan jakaa kirjallisesti, mutta erityisesti siten, että eri alan asiantuntijat kertovat käsiteltävästä asiasta monipuolisesti ja objektiivisesti. Samalla raatilaisilla on mahdollisuus kysellä ja kuulustella asiantuntijoita. Saadun informaation pohjalta raatilaiset keskustelevat, väittelevät ja pohtivat deliberaation kohteena olevaa asiaa. Prosessin onnistumisen kannalta on tärkeätä, että jokaisella raatilaisella on mahdollisuus tuoda esiin omat näkemyksensä ja perustella ne. Yleensä kansalaisraadin lopussa kirjoitetaan julkilausuma, jonka raatilaiset allekirjoittavat. (Crosby & Nethercut 2005; Raisio & Vartiainen 2011).

Suomessa on toteutettu jo 14 keskustelevan demokratian mukaista kansalaisraatia. Lisäksi lähitulevaisuudessa on tulossa ainakin kolme uutta kansalaisraatia. Informaatio kaikista toteutetuista ja tulossa olevista raadeista on koottu liitteenä olevaan taulukkoon 1. Raatien apuna on usein toiminut ohjausryhmä, jonka keskeisenä tehtävänä on määritellä raadin käsittelyyn otettava aihe sekä taata raatiprosessin legitimiteetti. Raatien ideaa ja toteuttamista kuvaava perusteellinen opas on julkaistu Suomen Kuntaliitossa (Raisio & Vartiainen 2011).

Deliberatiivinen käänne

Suomalaisessa yhteiskunnassa on selkeästi meneillään niin sanottu deliberatiivinen käänne. Suomalainen deliberatiivinen käänne tarkoittaa käytännössä sitä, että meillä on vähitellen herätty ymmärtämään tarve lisätä kuntalaisten osallistumista ja kehittää tähän osallistumiseen innostavia uusia malleja. Osissa Suomen kuntia on päästy juhlapuheista käytäntöön.

Olemme tähän mennessä ehtineet analysoida tarkemmin sekä nuorten että ikäihmisten kansalaisraatien tuloksia (esim. Raisio, Ollila & Vartiainen 2011; Raisio & Ollila 2011; Vartiainen, Mäkinen, Ollila & Raisio 2012). Kummatkin näistä osoittavat, että kyseinen malli toimii hyvin suomalaisessa poliittisessa ja hallinnollisessa kulttuurissa. Raatien avulla on saatu merkittävää informaatiota kyseisten ikäryhmien näkemyksistä suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tulevaa kehittämistä varten. Lisäksi raatien julkilausumia on käsitelty sekä paikallisissa että kansallisissa päätöksentekoelimissä. Monia raatien esittämiä asioita on lähdetty kehittämään käytännön tasolla.

Lisätietoa deliberatiivisesta demokratiasta ja kansalaisraadeista:

Ihmisen ääni-akatemiahankkeen blogi [http://blog.uwasa.fi/citizensvoice/]
Solid Voice-hankkeen blogi [http://blog.uwasa.fi/solid/]
2010 toteutetun nuorten kansalaisraadin blogi [http://blog.uwasa.fi/kansalaisraatikokeilu/]

Lähteet:

Carson L. & Hartz-Karp J. (2005). Adapting and Combining Deliberative Designs. Teoksessa Gastil J. & P. Levine (toim.): The Deliberative Democracy Handbook, 120–138. Jossey-Bass, San Francisco, CA

Crosby N. & D. Nethercut (2005): Citizens juries: Creating a Trustworthy Voice of the People. Teoksessa Gastil J. & P. Levine (toim.): The Deliberative Democracy Handbook, 111–119. Jossey-Bass, San Francisco, CA

Fishkin, J. S. (2009). When the People Speak: Deliberative Democracy & Public Consultation. Oxford University Press, New York

Järvinen T., Lindell J. & Raisio H. (2011). Kansalainen hyvinvoinnin ytimessä: Tarkastelussa deliberatiivinen hallinta hyvinvointiyhteiskunnan kontekstissa. Teoksessa Kohti sosiaalisesti kestävää hyvinvointia: Näkökulmia Pohjanmaalta. Vaasan yliopiston julkaisuja; Tutkimuksia 295. Vaasa: Vaasan yliopistopaino, 27–40.

Pekonen Kyösti (2011): Puhe eduskunnassa. Vastapaino, Tampere.
Raisio H. & Vartiainen P. (2011). Osallistumisen illuusiosta aitoon vaikuttamiseen: Deliberatiivisesta demokratiasta ja kansalaisraatien toteuttamisesta Suomessa. Helsinki: Suomen Kuntaliitto.

Raisio H., Ollila S. & Vartiainen P. (2011). Do youth juries enhance youth political and societal participation? Lessons from the Vaasa experiment. Scandinavian Journal of Public Administration 15(3): 41-59.

Raisio H. & Ollila S. (2011). ”Se keskustelu oli kaikkein oleellisin juttu ja kivoin”: Pienryhmäkeskustelut nuorten kansalaisraadissa. Teoksessa Lapset ja nuoret yhteiskunnan toimijoina, toim. Niina Mäntylä. Vaasa: Vaasan yliopistopaino.

Steiner, J. (2012). Learning to Deliberate. Teoksessa Citizens’ Voices: Experiments in Democratic Renewal and Reform, Carney G. M. & Harris C. (toim.) IRCHSS.

Vartiainen P., Mäkinen E., Ollila S. & Raisio H. (2012). Deliberatiivinen käänne lähidemokratiassa: Ikäihmisten näkemyksiä osallistumisesta. Futura 4.

Liite 1

Taulukko 1. Suomessa toteutetut kansalaisraadit

Julkaisu Riittääkö edustuksellinen demokratia? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Digiaktivismin innovaatioita

Ylhäältä johdetuissa poliittisia kansalaisoikeuksia rajoittavissa oloissa digitaalinen viestintäteknologia ja sosiaalinen media tarjoavat väylän järjestelmää vastustavan protestin purkautumiselle ja vastarinnan mobilisoimiselle, kuten Venäjän 2011 duumanvaalien ja presidentinvaalien jälkeiset tapahtumat osoittavat.

Eräs tämän hetken mielenkiintoisimmista maista digitaalisen kansalaisaktivismin saralla on Venäjä. Internetiä ja informaatio- ja kommunikaatioteknologiaa hyödyntävän kansalaisaktivismin ja resistanssin politiikan tutkijat seuraavat mielenkiinnolla, miten Venäjän oppositiovoimat kekseliäästi hakevat poliittisesti toimimisen mahdollisuuksia ja rajoja ylhäältä johdetussa vertikaalisessa demokratiassa. Venäjän valtio pyrkii ankaralla lainsäädännöllä ja –käytöllä (ks. myös Reutersin julkaisema uutinen Venäjän protesteista) vaientamaan poliittista johtoa arvostelevia julkisia mielipiteenilmaisuja sekä rajoittamaan kansalaisten poliittisia kansalaisoikeuksia. Tunnettuja esimerkkejä valtiojohdon repressiivisestä linjasta ovat esimerkiksi Pussy Riot -performanssiryhmän Putinin karkoitusrukous-esityksestään saama vankilatuomio, kovat sakot mikäli osallistuu järjestysvallan mielestä laittomaan tai ennakolta ilmoittamattomaan mielenosoitukseen, tunnettujen oppositiohahmon sattumanvaraiset pidätykset tai ulkomaiseksi agentiksi rekisteröiminen, jos aktivistiryhmä on saanut pienintäkään rahallista tukea Venäjän ulkopuolelta.

Venäjän viimevuotisten duumanvaalien jälkeenkin protestoitavaa Venäjän poliittisella oppositiolla on riittänyt. Erityisesti presidentinvaalit 2012 ovat olleet kansalaisaktivistien ja opposition keskuudessa arvostelun kohteena. Paljon huomiota kerännyt Pussy Riot -performanssi Kristuksen Vapahtajan katedraalissa on vain yksi, joskin todennäköisesti tunnetuin ja jälkivaikutuksiltaan merkittävin, esimerkkitapaus Putinin vastaisista mielenilmaisuista. Vladimir Putin voitti vaalit ylivoimaisesti, mutta tuloksen oikeellisuutta on paljon epäilty, kuten myös presidentinvaalikampanjan tasapuolisuutta.

Vertikaalin vallan hallinnon valvovan silmän alla digitaalisesta viestintäteknologiasta on tullut aina vain merkittävämpi kanava oppositiolle viestin saamiseksi julkisuuteen ja toiminnan organisoimisessa. Venäjästä onkin pikku hiljaa kehkeytynyt digitaalisen kansalaisaktivismin ja resistanssin politiikan suunnannäyttäjä. Tutkimuksellisesti mielenkiintoiseksi Venäjän digiaktivismin keinot ja taktiikat tekee se, että niissä onnistutaan siirtämään verkkokuhina virtuaalisesta avaruudesta konkreettiseksi toiminnaksi toreilla ja turuilla. Internet-sivustot ja sosiaalinen media ovat keskeisiä tiedotus-, mobilisointi- ja organisaatiokanavia ja samalla niiden ympärille muodostuu kaduille jalkautuvia suuria ihmisjoukkoja, jotka hyödyntävät digimedian toimintaa mahdollistavaa potentiaalia. Tällaiseen ilmiöön viitataan internet-mobilisaation tutkimuksessa käsitteellä hybridi organisaatio tai hybrimäinen aktivismi (ks. käsitteestä esim. Chadwick 2011; Bennett & Segerberg 2012; Rinne 2012; Vatikiotis 2012.)

Digitaalisen viestintäteknologian ansiosta jokainen lähettäjä voi paitsi omatoimisesti lähettää viestejä omissa vertaisverkoissaan, joissa ne leviävät rihmastomaisena viestiketjuna eteenpäin, myös personifioida viestiä haluamallaan tavalla nettitaitojen puitteissa (esim. Bennett & Segerberg 2012; Lappalainen 2008; Häyhtiö & Rinne 2008). Manuel Castellsin (2009) termi ”mass self-communication” kuvastaa erinomaisesti vertaisverkoissa tapahtuvaa yhdeltä-monelle -viestintää, joka luo uudenlaista poliittisesti toimimisen kansalaiskulttuuria (vrt. Dahlgren 2009). Politiikasta.fi-sivustolla vime keväänä julkaistu Markku Lonkilan artikkeli ”Sosiaalinen media ja Venäjän opposition protestit” osoittaa, miten oppositio hyödynsi digitaalisen viestintäteknologian mahdollisuuksia protestien organisoimisessa ja siirtämisessä online-avaruudesta offline-tiloihin.

Hybridimäistyvää vastarinnan politiikkaa

Venäjän jatkuvasti kiristyvä kontrolli kansalaiskokoontumisten suitsimiseksi ja yritykset vaientaa poliittista johtoa arvostelevat äänet (Roberts 2012) on vauhdittanut hybrimäisen aktivismin kehitystä. Kiristyvän kansalaiskontrollin myötä vastarinnan organisoimisen suunta on osittain muuttunut päinvastaiseksi eli aktiviteetit suuntautuvat offline-tiloista online-avaruuteen. Tämä ”perinteisestä verkkomobilisaatiosta” poikkeava suunnanmuutos on suora vastaus kansalaisten järjestysvallan koventuneisiin otteisiin koolla olevien väkijoukkojen hajottamisessa. Venäjän opposition edustajat ovat alkaneet enenevässä määrin hyödyntää yhden hengen mielenosoitusten eli soolo-protestoinnin taktiikkaa. Yhden hengen protestit eivät Venäjän lain mukaan ole laittomia ja niinpä Olesya Schmagun (kuvassa) haastoi presidentti Putinia tulemaan ulos toimistostaan ja osallistumaan julkiseen keskusteluun vaaleista seisoessaan tämän virka-asunnon edustalla.

Paikan päällä Schagumin mielenilmausta todisti kourallinen ihmisiä, mutta kuvia demonstraatiosta julkaistiin sekä Schmagunin blogissa että monilla muilla verkkosivustoilla ja ne saivat huomattavan suuren virtuaaliyleisön aiheuttaen vilkasta verkkokeskustelua. Yhden hengen mielenosoitus ei kuitenkaan jäänyt viimeisimmäksi kehitysvaiheeksi venäläisen digiaktivismin hybridisoituvassa evoluutiossa. Seuraava innovaatio oli, miten organisoidaan ja ajallisesti synkronoidaan yhden hengen soolo-protestit massiivisiksi yhden hengen soolo-protestien joukkotapahtumaksi. Avuksi toiminnan organisoimiseksi ja mobilisoimiseksi otettiin jälleen kerran digitaalinen media, jonne perustettiin oma interaktiivinen alusta Feb26.ru, joka koordinoi runsas viikko ennen presidentinvaaleja liki 16 kilometriä pitkän ympyränmuotoisen rivistön muodostumisen Moskovan keskustassa. Mielenilmauksen jälkeen feb24.ru-sivusto katosi netistä.

Tapahtumaan osallistuvat ihmiset pystyivät etukäteen näkemään, missä on vapaita paikkoja ja mitkä paikat ovat jo varattuja. Protestoijat siis valitsivat oman paikkansa rivissä, ja näin onnistuttiin välttämään väkijoukon keskittyminen joihinkin tiettyihin paikkoihin. Tämän tee-se-itse-organisoitumisen ansiosta kehämäinen rivistö saatiin muodostetuksi. Tempaukseen osallistuneilla ihmisillä oli vahvoja epäilyksiä tulevien vaalien rehellisyydestä ja tarkoitus oli sekä vedota rehellisten vaalien puolesta että lähettää viesti valtionjohdolle opposition valveilla olemisesta.

Tämäntyyppinen kertaluontoisen performanssin mahdollistava informaatio- ja kommunikaatioteknologia ei välttämättä edellytä mittavaa etukäteiskoordinointia ja -suunnittelua, ainoastaan interaktiivisen sivuston tai alustan perustamista. Interaktiivisten sivustojen mobilisaation teho perustuu asiasta kiinnostuneiden ihmisten omaan haluun olla mukana toiminnassa ja valita paikkansa samanhenkisten muukalaisten rivistössä. Samalla tällaiset massiiviset soolo-protesti-joukkotapahtumat osoittavat, että virtuaaliset yhteisöt voivat jalkautua kaduille poliittisia tavoitteita ajaessaan, olkoonkin että toimintaa voi helposti luonnehtia kertaluontoiseksi prekaari-aktivismiksi (ks. esim. Vatikiotis 2012).

Imperiumin vastaisku

Vaikka Venäjän poliittinen oppositio onkin innovatiivisuudessa askeleen edellä virallista Venäjää, niin ei poliittinen eliitti silti ole ollut toimettomana. Perinteistä ja hyväksi havaittua kansalaisvapauksien ja -oikeuksien kontrollia on kiristetty lainsäädännön toimin (Roberts, 2012). Rangaistuksia valtiojohdon arvostelusta on kovennettu, tai ainakin näin liberaaleissa länsimaissa on tulkittu Pussy Riot -trion saamaa vankilatuomiota. Mielenosoitusten järjestämisestä ja niihin osallistumisesta saattaa rapsahtaa jopa 7000 ruplan sakko. Kansalaistoiminnan mahdollisuuksia kavennetaan, mistä esimerkkinä on, että jos kansalaisjärjestö saa ulkomaista tukea, niin sen on rekisteröidyttävä ulkomaiseksi agentiksi (mt).

Lain ja kontrollin tiukentamisen lisäksi vallan vertikaali on ottanut käyttöönsä samoja digimedian mahdollistamia keinoja (Asmolov 2012) kuin mitä vertikaalia valtaa vastustavat käyttävät. Internetiin ilmestyy laajalle yleisölle suunnattuja interaktiivisia crowd sourcing -periaatteella toimivia sivustoja ja karttapohjia, joissa kansalaiset voivat kertoa mitä hyvää ja missä presidentti Putin on tehnyt. Tosin tämä taktiikka osoittautui jokseenkin riskialttiiksi, sillä melko pian ilmestyi myös karttoja (crowdmap), joilla kerättiin kansalaistodisteita siitä, mitä Putin ei ollut lupauksistaan huolimatta tehnyt.

Toinen tapa pyrkiä hillitsemään opposition digiaktivismia on kyberhyökkäykset yhteisöpalveluja ja sivustoja ylläpitäviin palvelimiin. Esimerkiksi feb26.ru-sivusto kaatui kyberhyökkäyksen seurauksena ja jouduttiin poistamaan webistä ja perustamaan uudelleen. Tämän lisäksi valvontakameroita on alettu tehostetusti käyttää väkijoukkojen kokoontumisten tarkkailussa ja opposition johtohahmojen tunnistamisessa.

Kontrollin kiristämisen lisäksi poliittinen valta on alkanut käydä omaa tiedotuskampanjaansa opposition esittämien väitteiden tukahduttamiseksi. Eräs esimerkki, jolla väitteitä vaalien vilpillisyydestä pyrittiin kumoamaan, oli asentaa monille äänestyspaikolle web-kamerat, jotta äänestyspaikoilla tapahtuvaa toimintaa voitiin seurata online-streamina. Silti oppositio leimasi web-kamera-seurannan läpinäkyvyyden illuusioksi, sillä niiden avulla ei merkittävimpiä vaalivilpin muotoja, eli äänestyskarusellia tai äänestysprotokollien väärentämistä, voida todentaa.

Lopuksi

Venäjän opposition hallinnon vastaisessa digitaalisessa kamppailussa voidaan erottaa sekä taktisia että strategisia tavoitteita. Ennen kokemattomat ja ennakoimattomat taktiikat, joita oppositio jatkuvasti kehittelee poliittisten vaatimuksiensa ajamisessa pakottaa valtiovallan innovaatioiden kilpajuoksuun, mikä vaatii huomattavia summia rahaa ja kuluttaa suunnattomat määrät ihmistyötunteja. Lisäksi se pakottaa jatkuvasti tiukentamaan lainsäädäntöä ja johtaa sen muuttumiseksi pikkutarkemmaksi ja vähä vähältä absurdimmaksi, mikä puolestaan helposti johtaa yleisempään tyytymättömyyteen tavallisten ihmisten mielissä.

Teknologisessa kilpajuoksussa opposition kanssa hallinto joutuu turvautumaan aina vain sofistikoidumpiin teknisiin ratkaisuihin ja tiedollis-taidolliseen ammattitaitoon. Vastarinnan hajaantuessa yhä pienempiin ja ketterämmin toimiviin soluihin pitää myös valvonnan hajaantua. Jahdattava määrittää jahtaajan liikkeet. Opposition vauhdissa pysyäkseen kansalaisten valvontaa joudutaan hajauttamaan, minkä oppositio toivoo aikaa myöden murentavan keskitetyn vallan vertikaalin rakennelmaa. Kontrollikoneiston hallinta sen diffuusioituessa yhä pienempiin ja erillisempiin osiin on entistä vaikeampaa, mikä edelleen rapauttaa keskittyneen vallan mahdollisuuksia hallita tehokkaasti.

Lähteet

Asmolov, Gregory (2012), Web cam governance: The struggle within Panopticon.

Bennett, Lance & Segerberg, Alexandra (2012), The logic of connective action, Information, Communication & Society 15:5.

Chadwick, Andrew (2011), The hybrid media system, konferenssiesitys Reykjavik 25. – 27.8.2011, ECPR General Conference.

Castells, Manuel (2009), Communication Power. Oxford University Press.

Dahlgren, Peter (2009), Media and political engagement : citizens, communication, and democracy. Cambridge University Press

Häyhtiö, Tapio & Rinne, Jarmo (2008), Politicking with the monsters on the Net, teoksessa Häyhtiö & Rinne (toim.) Net Working / Networking: Citizen Initiated Internet Politics. Tampere University Press.

Lappalainen, Pertti (2008), The Internet as a forum for multiple styles of political activisms, teoksessa Häyhtiö & Rinne (toim.) Net Working / Networking: Citizen Initiated Internet Politics. Tampere University Press.

Pantelis Vatikiotis (2012, The unbearable lightness of social web. Konferenssi-esitys 8.-12. heinäkuuta Madrid 2012, IPSA XXII World Congress of Political Science. Panel: ICTs and Democracy: Can the Use of Social Media and Web 2.0 Contribute to Political Engagement? Civic Participation and Public Sphere(s).

Rinne, Jarmo (2012), On Social Media and its contribution to political engagement. Konferenssiesitys 8. – 12. heinäkuuta Madrid 2012, IPSA XXII World Congress of Political Science. Panel: ICTs and Democracy: Can the Use of Social Media and WEB 2.0 Contribute to Political Engagement? Civic Participation and Public Sphere(s).

Roberts, Sean (2012), Putinin ensimmäiset sata päivää presidenttinä kiristävät ruuveja Venäjällä.

Julkaisu Venäjä on digiaktivismin koe-eläinpuisto ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Sosiaalisen median sovelluksena Politiikasta.fi ennen muuta sosiaalinen. Sivuston kävijät voivat itse päättää tarjoavatko kirjoituksiaan sivustolle, kommentoivatko sivustolla olevia kirjoituksia, levittävätkö sivuston linkkiä omissa vertaisverkostoissaan vai tyytyvätkö lukemaan ajankohtaisten politiikan ilmiöiden analyysejä. Näinhän sosiaalinen media toimii muutoinkin. Tätä samaa sosiaalisen median horisontaalisen toiminnan logiikka valotti mm. Markku Lonkila jutussaan sosiaalisen median roolista Venäjän joulukuun mielenosoituksissa mobilisoimisessa ja organisoitumisessa.

Samanlaista horisontaalista verkostomaista mobilisoitumista voi havainnoida muuallakin. Melkoinen määrä palstatilaa on uhrattu vaikkapa sille, kuinka isoa roolia SoMe näytteli arabikevään 2011 tapahtumien leimahtamisessa. Täsmälleen samaa asiaa pohditaan myös maailmalla leviävän Occupy-liikehdinnän kohdalla. Tämä verkostomainen amebamainen toimijakollektiivi sai alkunsa Occupy Wall Street-tapahtumista, jotka kanavoivat kansalaisten pettymystä ja tyytymättömyyttä poliittisen ja taloudellisen eliitin toimintaan sekä läpinäkymättömän symbioottiseen keskinäissuhteeseen.

Poliittisen ja taloudellisen vallan keskinäissuhde on molempia osapuolia hyödyttävä, eikä millään muotoa vaikuttaisi olevan kansalaisten kontrollissa taikka demokraattisesti vastuunalainen (accountable). Occupy-liikettä hieman aiemmin Espanjassa politiikan näyttämälle (kaduille, toreille ja nettiin) oli noussut Indignados-liike.

Molempien liikkeiden nimet kuvastavat hyvin sitä, miksi tällaisille liikkeille on sosiaalista ja ennen kaikkea poliittista tilausta. Indignados-liike otti nimekseen sen tunnetilan, joka parhaiten kuvaa monen espanjalaisen tuntemuksia maan poliittis-taloudellista tilaa kohtaa – raivostuneisuus. Alkuaikoinaan Occupy-liike puolestaan sananmukaisesti valtasi ja kansoitti rahavallan ja poliittisen vallan symboliset pääkallonpaikat, kunnes se häädettiin sivummalle häiritsemästä bisnestä ja ärsyttämästä poliittisen eliitin herkkiä silmiä. Liike kuitenkin jatkaa toimintamalliaan eli julkisten tilojen haltuun ottamista ja enemmän tai vähemmän pysyväisluonteista tilapäismajoittumista kaupunkien keskeisillä paikoilla, kuten Teppo Eskelinen tällä sivustossa olevassa jutussaan kuvailee.

Indignados puolestaan julistaa olevansa ”ei oikealla eikä vasemmalla – vaan alhaalla”. Nähdäkseni luonnehdinta sopii kuvaamaan myös Occupy-liikettä, joka kanavoi monien amerikkalaisten kokemaa ”amerikkalaisen unelman” romahtamista, pettymystä ja tuohtumusta talouden ja politiikan nykytilaan. Liike puhuttelee vasemmistolaisin teemoin ja äänenpainoin suurta joukkoa parempaan tulevaisuuteen uskonsa menettänyttä tavallista keskiluokkaan lukeutuvaa ihmistä. Occupy-liike tarjoaa mahdollisuuden saada tyytymättömyyden ääni kuulumaan sekä tuo pettymyksen ja muutosvaatimuksen näkyväksi.

Occupy-liike samoin kuin sen espanjalainen serkku indignados-liike ovat aktiivisia myös muualla kuin kaduilla, toreilla, puistoissa tai toisenlaista maailmaa luovissa seminaareissa. Ne ovat myös kouluesimerkki siitä, miten hyödyntää sosiaalisen median mahdollisuuksia niin viestinsä levittämisessä kuin joukkojen mobilisoimisessa. Kutsut tapahtumatempauksiin ja tiedot tapahtumapaikoista leviävät kulovalkean tavoin Facebookissa ja Twitterissä, ja kakki tämä horisontaalisesti itse- ja yhdessä organisoituen hierarkiattomassa vertaisverkostoissa.

Parhaillaan on meneillään globaali mobilisointikampanja joukkovoiman osoittamiseksi vapun päivänä. Vapun jälkeen Youtube, blogit yms. pursuavat elävää kuvaa, kokemusten jakamista ja ensi käden tilannearvioita vapun tempauksen vaikuttavuudesta ja merkityksestä. Tämän lisäksi SoMe-kanavat toimivat myös aktiivien uutistoimistona, ilmoitustauluna ja historia-arkistona.

Occupy- tai indignados-liikettä mietittäessä ei välty huomiolta, että ne vaikuttavat olevan 2.0-versio liikkeiden liikkeestä eli maailman sosiaalifoorumista, joka reilut kymmenen vuotta sitten tuli ryminällä tunnetuksi ja jonka nähtiin edustavan uudenlaista organisoitumisen, osallistumisen ja mobilisoitumisen paradigmaa. Tätä taustaa vasten ei lie ihme, että nettipolitiikkaa tutkivat tai liiketutkimusta harjoittavat tutkijat nykyään tiiviisti seuraavat Occupy-liikettä ja indignadosia sekä laativat analyyttisia arvioita arabikevään 2011 tapahtumista.

Tähän liittyen kaikille niille, jotka haluavat aloittaa vaihtoehtoisen vapunvieton jo aattona, suosittelen lämpimästi sukeltamista bittien kiehtovaan taikamaailmaan, tällä kertaa se todellakin kannattaa, sillä Euroopan yliopistoinstituuttiin (EUI) avattavan The Consortium on Social Movement Studies (COSMOS) avajaisista lähetetään suorana netti-podcastina maailmankuulun liike- ja järjestötutkijan Sidney Tarrowin 
luento ”Occupying America: Lessons for Social Movement Theory”. Tämä luento kannattaa kuunnella. Lähetys alkaa siis 30. huhtikuuta klo 15 paikallista aikaa (Suomen aikaa klo 14) ja sitä voi seurata osoitteessa. Luennon kesto on noin kaksi tuntia.

Lopuksi kiitoksen sanat:

Politiikasta.fi-sivuston julkaisukuntoon saattaminen muistutti joissakin vaiheissaan Augeiaan tallien siivoamista. Tehtävää oli paljon ja pitkin matkaa eteen kasautui uusia, joskus jopa ennakoimattomia, lisätehtäviä. Ongelmien ratkaisut vaativat lähes yhtä tarunomaista luovuutta kuin Herakleen uroteko. Itse tulin mukaan hankkeen ollessa jo hyvässä vauhdissa ja osaavissa käsissä, joten hieman sivusta seuranneena en voi muuta kuin hämmästyneen ihaillen antaa tunnustusta Politiikasta.fi-sivuston puuhakkaille pystyyn laittajille. Erityinen ansio sivuston toimintakuntoon saattamisesta lankeaa vastaavalle päätoimittaja Emilia Paloselle, toimitussihteeri Leea Lamminpäälle, webmaster Mikael Björkmanille ja Valtiotieteellisen yhdistyksen varapuheenjohtajalle Petri Koikkalaiselle sekä lehtori Janne Turuselle ja campusIT-opiskelijoille Mikkelin ammattikorkeakoulussa.

Rauhaisaa vappua kaikille politiikasta.fi-toimituksen puolesta!

Julkaisu Politiikantutkimus SoMe-aikaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.