Vuonna 2018 Brysselistä kuului kummia. Siellä oli syntynyt Agora-puolue, joka lähti Belgian vuoden 2019 alueparlamenttivaaleihin radikaalilla ohjelmalla: lainsäädäntövalta oli annettava satunnaisesti asukkaista valitulle kansalaiskokoukselle. Puolue toisin sanoen vaati, että valta olisi siirrettävä puolueilta ja niiden johtajilta tavallisille kansalaisille.

Agoran lähtökohtana on deliberatiivinen eli puntaroiva demokratia. Puntaroivan demokratian tarkoituksena on tukea laadukkaan kansalaismielipiteen muodostusta esimerkiksi kansalaispaneelien avulla.

Usein puntaroiva demokratia tukee edustuksellisten toimijoiden työtä. Viime vuosien aikana on voitu todistaa deliberatiivisten käytänteiden ilmestymistä myös puolueiden toimintaan, mitä Agorakin edustaa.

Deliberatiivisena puolueena Agora pyrkii parlamenttityöhön osallistuessaan ottamaan harppauksen lähemmäksi varsinaista päätöksentekoa. Agora haastaa edustuksellisen demokratian puoluevaltaa poikkeuksellisella tavalla ja luo Brysselin hallitseman alueen kansalaisille keskusteluille perustuvan suoran demokratian kanavan alueensa ja kaupunkinsa ja asioihin vaikuttamiseksi.

Agora on uusi ilmiö ja kokeilu sekä deliberatiivisen demokratian että puoluetoiminnan kentässä, joka avaa uutta polkua demokratioiden kehittämiseksi kansalaislähtöisempään suoran demokratian suuntaan.

Puoluevastainen ideologia

Agora voitti vuoden 2019 Brysselin alueparlamentin vaaleissa 5,2 prosentin kannatuksen ja yhden parlamenttipaikan. Puolueen itsensä mukaan Agora on ruohonjuuritason kansalaisliike, jonka tarkoituksena on ”rebootata demokratia”.

Politiikka on liberaaleissa demokratioissa perustunut varsinkin toisen maailmansodan jälkeen säännöllisiin parlamenttivaaleihin, joissa kansalaiset valitsevat puolueiden edustajat päättämään asioista kuten lainsäädännöstä. Tätä kutsutaan edustukselliseksi demokratiaksi, jota erilaiset suoran demokratian liikkeet ovat ryhtyneet haastamaan viime vuosikymmenien aikana.

Agora-puolueen ideologia ja toimintamalli on edustuksellisissa demokratioissa erikoinen. Agoralla esimerkiksi ei ole lainkaan perinteistä poliittista ohjelmaa.

Agora-puolueen ideologia ja toimintamalli on edustuksellisissa demokratioissa erikoinen. Agoralla esimerkiksi ei ole lainkaan perinteistä poliittista ohjelmaa. Ainoana tavoitteena oli järjestää pysyvä deliberatiivinen kansalaiskokous, edistää sen institutionalisoitumista sekä puolustaa kansankokouksessa tehtyjä päätöksiä alueparlamentissa.

Agoran parlamenttiedustajan Pepijn Kennisin mukaan liike on hakenut inspiraationsa vaalidemokratiakriittisestä ajattelusta. Esikuvana on ollut historioitsija David Van Reybrouckin kirja Against Elections.

Van Reybroukcin mukaan vaalidemokratia on rappeutunut ja tarvitsee tuekseen deliberatiivista suoraa kansanvaltaa. Kritiikin mukaan vaalit ovat johtaneet kansalle vieraan puolue-eliitin syntymiseen.

Puolueiden kyky välittää kansalaismielipidettä päätöksentekoon on Van Reyrouckin mukaan ohentunut ja kyky tehdä toimivaa politiikkaa heikentynyt. Puoluedemokratia ei ota huomioon kaikkia kansalaisnäkökulmia eikä ole läpinäkyvää. Puoluevaltaisen demokratian haittana on lisäksi lyhytjänteisyys ja ristiriitojen korostuminen.

Deliberaatio osana puoluedemokratiaa

Deliberaatiota ja muita suoran demokratian mekanismeja käytetään nykyisin paljon esimerkiksi kaupunkidemokratiassa sekä monissa puolueorganisaatioissa.

Moni puolue hyödyntää jäsentensä vaikutusta kohentaakseen luottamusta ja legitimiteettiä, jotka nykyisin ovat laskusuhdanteessa. Jäsenistön osallisuutta on käytetty muun muassa ehdokasvalinnoissa ja politiikkavalintojen tukemisessa.

Monet puolueet soveltavat myös lähidemokratiaa kuten asukaskeskustelutilaisuuksia. Tutkimusten mukaan puolueiden perinteiset organisointitavat eivät kuitenkaan ole muuttuneet  suoran keskustelevamman demokratian käyttöönoton myötä.

Deliberaatiota ja muita suoran demokratian mekanismeja käytetään nykyisin paljon esimerkiksi kaupunkidemokratiassa sekä monissa puolueorganisaatioissa.

Agora ja eräät muut vastaavat puolueet ajavat poliittiseen päätöksentekoon deliberatiivista mallia. Deliberaatiossa politiikka ei kumpua poliittisesta ideologiasta tai jostakin yhdestä asiasta, vaan politiikka tehdään yhdessä puntaroivasti keskustellen.

Tavassaan kytkeä deliberaatio parlamenttipolitiikkaan Agora lienee ainutlaatuinen. Yleensä deliberatiiviset puolueet toimivat irrallaan edustuksellisista rakenteista. Toisaalta suoran demokratian digitaaliset populistipuolueet kuten Viiden tähden liike (Movimento 5 Stelle, M5S) Italiassa sekä Podemos Espanjassa hyödyntävät suoraan vaikutusta lähinnä puoluejohdon tukena.

Ytimessä kansalaiskokous

Vuoden aluevaalien alla vuonna 2018 vastaperustettu Agora lähestyi muita Brysselin alueen parlamentin puolueita tiedustellen niiden tahtotilaa kansankokouksen perustamiseen. Muut puolueet eivät olleet vastaanottavaisia Agoran aktivismille, joten puolue ryhtyi toimimaan omin päin.

Agora perusti oman kansalaiskokouksen päättämään puolueen parlamentissa käsiteltävistä asioista. Parlamenttiedustajan tehtäväksi jäi tehtyjen ratkaisujen edistäminen. Vaikka Agora tuskin on parlamentissa kovin merkittävä valtatekijä, on puolue nyt edustajansa kautta osa Brysselin alueen parlamentin politiikkaa. Myös muut puolueet ovat Agoran edustajan kautta yhteydessä puolueen suoraan demokratiaan.

Agora-puolueen organisatorisena perustuksena on jäsenien muodostama ”liike”. Liikkeen tärkein tehtävä on organisoida kansalaiskokous sekä edistää suoran demokratian menetelmiä Brysselissä.

Puolueen parlamenttiedustaja käyttää kansalaiskokouksen ääntä alueparlamentissa ja edistää deliberaatiossa syntyneitä suosituksia. Kansanedustaja tekee myös demokratiaa uudistavia avauksia sekä ”valistaa” muita parlamentaarikkoja demokratiainnovaatioiden tärkeydestä.

Arvontaa sovellettiin jo antiikin Ateenassa virkojen täyttämisessä ja sieltä puolueen Agora-nimikin on peräisin.  Vaikka arpomista poliittisena valintamenettelynä voi tuntua oudolta ja absurdiltakin, on sillä selvä demokraattinen perustelunsa.

Keskeisin Agoran toimija on luonnollisesti kansalaiskokous. Omintakeisena – mutta kansalaisdeliberaatiolle tyypillisenä – menettelynä voidaan pitää kokouksen jäsenten arpomista tehtäväänsä. Satunnaisessa valinnassa kaikilla Brysselin edustaman alueen kansalaisilla mahdollisuus tulla valituksi kansankokoukseen.

Arvontaa sovellettiin jo antiikin Ateenassa virkojen täyttämisessä ja sieltä puolueen Agora-nimikin on peräisin.  Vaikka arpomista poliittisena valintamenettelynä voi tuntua oudolta ja absurdiltakin, on sillä selvä demokraattinen perustelunsa. Kun kaikilla alueen kansalaisilla on sama mahdollisuus pääsyyn kansalaiskokoukseen, tätä voi pitää puolue-edustusta tasa-arvoisempana tavallisen kansan osallistumistapana.

Agoran arvontamalli luo kansalle mahdollisuuden vaikuttaa laajemmin ja suoremmin alhaalta ylöspäin.

Belgian Agoran kansalaiskokous koostuu 89:stä satunnaisesti valitusta Brysselin edustaman alueen kansalaisesta, jotka ovat tehtävässään aina vuoden mittaisen ajan. Toimintavuotensa päättyessä jokainen kansalaiskokous laatii omat ehdotuksensa parlamenttityötä varten, joita alueparlamentin jäsen toteuttaa.

Kansalaiskokous päättää liikkeen politiikkalinjauksista ja aloitteista hyvin vapaasti. Poikkeuksena ovat demokraattista uudistumista koskevat asiat, joissa kansanedustaja voi vapaasti edistää demokraattisia innovaatioita.

Puoluevallan haastaja

Mihin tahansa muuhun puolueeseen verrattuna Agora ei määritä eikä anna tilaa juuri millekään puoluejohtajuudelle. Sen sijaan se panostaa ideologiansa pohjalta vallan hajautukseen ja keskustelevaan päätöksentekoon. Sitä voi pitää johtajattomana liikepuolueena.

Agoran puolueaktiivin sanojen mukaan: ”Me emme halua äänekästä kansanedustajaa. Haluamme, että edustaja kantaa liikkeen arvoja sekä edustaa liikkeen kokonaisuutta deliberatiivisella tavalla.” Poliittinen johtaminen on annettu kansalaiskokouksen hoidettavaksi, vaikka ruohonjuuritason liikevoi keskusteluilla vaikuttaa kokouksen politiikkaan. Liikkeen vaikutus tasapainottaa kansalaiskokouksen valtaa erityisesti silloin, jos kansalaiskokous on tekemässä perustuslain, laillisuusperiaatteen tai ihmisoikeuksien vastaista politiikkaa.

Kansalaiskokousvetoisella suoran demokratian toimintatavalla Agora haastaa paitsi edustuksellisuuden myös perinteisen puoluejohtajuuden.

Kansalaiskokousvetoisella suoran demokratian toimintatavalla Agora haastaa paitsi edustuksellisuuden myös perinteisen puoluejohtajuuden. Puolueet ovat tyypillisesti puoluejohtajan ympärille rakentuvan eliitin ja hierarkian käsissä. Kun tavallinen puolue on ylhäältä-alas-periaatteella rakennettu, Agora edustaa sille vastakkaista alhaalta-ylöspäin tapahtuvaa kansalaisvaikuttamista.

Agorassa esiintyy myös vahvana idea, että kansanedustaja on välttämätön paha, jonka avulla liike voi olla mukana parlamenttityössä. Näin ollen edustaja on kansalaiskokouksen ja liikkeen delegaatti, jolla ei juuri ole omaa valtaa.

Edustajan rooli on siten edustuksellisen demokratian keskeisen periaatteen imperatiivisen mandaatin kiellon vastakohta.

Tämä tarkoitaa, että kansanedustaja ei käytä päätöksissään omaa vapaata harkintaa – kuten edstuksellisessa mallissa toimitaan – vaan toteuttaa edustamansa kansalaiskokoksen kantoja sellaisenaan ja on kokoukselle välittömästi tilivelvollinen.

Stratarginen toimintamalli

Tutkijat nimittävät Agoran järjestelmää stratargiaksi. Se on organisaatiomalli, jonka osaset toimivat rinnakkain hoitaen suhteellisen itsenäisesti omia tehtäviään.

Nämä tehtävät liittyvät liikkeen keskiössä toimivaan kansalaiskokoukseen, joka ei toimi ylhäältä alaspäin käskyttäjänä vaan työstää poliittisia päätöksiä keskustelussa ja punninnassa – ei vain keskenään vaan myös ulospäin.

Toiminnan johtotähtinä ovat yhteistyö, vuorovaikutus, vallan tasapaino, keskustelu ja tiedon jakaminen – kohtuullisen hallituissa puitteissa kuitenkin. Yhteistyö, keskustelu, vallanjako ja vuorovaikutus tuottavat muihin puolueisiin nähden sangen tasa-arvoisen toiminta- ja päätöksentekomallin.

Päätöksenteossa tavoitellaan yksimielisyyttä ja konsensusta, mikä näkyy koko liikkeessä työryhmineen. Kaikilla organisaatiotasoilla keskustelua pyritään käymään niin kauan, kunnes merkittäviä vastalauseita ei enää esiinny.

Puolueessa asioiden käsittelystä näyttää puuttuvan perinteinen valmistelu ja päätösratkaisuista äänestäminen. Liikkeen työryhmät eivät valmistele kokouksen asioita, vaan kokous päättää itse asialistoista ja asioista.

Päätöksenteossa tavoitellaan yksimielisyyttä ja konsensusta, mikä näkyy koko liikkeessä työryhmineen. Kaikilla organisaatiotasoilla keskustelua pyritään käymään niin kauan, kunnes merkittäviä vastalauseita ei enää esiinny. Jokaisella puntaroivaan keskusteluun osallistuvalla on veto-oikeus – tämä tekee päätöksenteosta toisinaan hyvin hidasta.

Vetoja kuitenkin esiintyy harvoin, sillä periaatteeksi Agorassa on juurtunut, ettei vetoa käytetä omien kapeiden etujen korostamiseen. Liikkeen deliberaatiomallissa korostetaan, että ainoastaan kokonaisedun mukainen argumentointi – saksalaista filosofia Jürgen Habermasia seuraten – on hyväksyttävää.

Onnistunut suoran demokratian hanke

Toistaiseksi Agora on tutkijoiden mukaan toiminut progressiiviseksi demokratiahankkeeksi hyvin. Näyttää siltä, että Agora on alueparlamenttikaudellaan pystynyt elämään korkean ideologiansa ja tavoitteidensa mukaisesti, vaikka se ei ole ollut aina helppoa. Esimerkiksi nopea päätöksenteko voi olla puntaroivassa demokratiassa vaikeaa.

Kansalaiskokouksen jäsenille puntaroiva päätöksenteon malli on vaativa ja jopa raskas. Työläiden prosessien ansiosta Agorassa toimimisella on kuitenkin vahva kouluttava vaikutus, mikä on klassinen demokratian teoriaan ja ideologiaan sisältyä näkökulma.

Erilaisista taustoista tulevien ja erilaisia poliittisia mielipiteitä omaavien tavallisten ihmisten vuorovaikutus ja yhdessä tekeminen auttavat myös ymmärtämään erilaisia ihmisiä ja mielipiteitä sekä yhteiskunnallisten kysymysten monimutkaisuutta sekä ratkaisujen vaikeutta.

Yhteistyöhön oppiminen on myös arvo sinänsä. Toisaalta jos erimielisyydet ovat kansalaiskokouksessa jyrkkiä, voi Agoran kaltainen puolue ajautua päättämättömyyden tilaan.

Agora ei ole osoittautunut epäonnistumiseksi, mikä usein on suoran demokratian ja deliberaation hankkeiden kohtalona. Moni menestynyt suoran demokratian hanke on pitkään toimittuaan kaatunut väsymykseen, aktiivisuuden vähenemiseen, sisäiseen eripuraan, blokkiutumiseen (tai puolueellistumiseen) ja vallan keskittymiseen.

Nähtäväksi jää, onko puolueella tulevaisuutta ja pystyykö se esimerkiksi juurruttamaan puntaroivan demokratian mallia parlamentissa ja Brysselissä laajemmin.

VTT Markku Harrinvirta työskentelee asiantuntijana Sitrassa demokratia ja osallisuus -teemassa.

Artikkelikuva: 3345557 / Pixabay

Julkaisu Vaalidemokratiaa hakkeroimassa – Deliberatiivinen Agora-puolue Brysselin alueparlamentissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomessa on perinteisesti ollut vireä kansalaisyhteiskunta, mutta toiminnan heikkenevä tila on tänä päivänä jatkuvan huolenaihe. Pelkistetysti voi sanoa, että pitkäjänteistä sitoutumista edellyttävä kansalaistoiminta näyttää vähenevän, vaikka järjestöihin uskotaankin demokratian elävänä ruohonjuuritasona.

Kansalaisosallistumisen merkitys myös mainitaan muun muassa erilaisissa strategioissa. Esimerkiksi Helsingin nykyisessä kaupunkistrategiassa kutsutaan ”kaupunkilaisia, yrityksiä ja yhteisöjä mukaan osallistumaan ja vaikuttamaan kaupungin palveluihin, päätöksentekoon, toimintaympäristöön, omaan asuinalueeseen…”.

Todellisuudessa kansalaistoiminta voi etääntyä siihen liitetyistä ihanteista sen lisäksi, että toiminnan määrä vähenee.

Kansalaistoiminnan hiipumisesta puhuttaessa tullaan kuitenkin helposti olettaneeksi, että toiminnan yhteiskunnallinen merkitys on varsin vakaa. Todellisuudessa kansalaistoiminta voi etääntyä siihen liitetyistä ihanteista sen lisäksi, että toiminnan määrä vähenee. Joissakin tapauksissa muodolliset rakenteet, kuten järjestöt, voivat olla ennallaan ja toimintakykyisiä, mutta kansalaisyhteiskuntaan liitettyihin toiveisiin ja odotuksiin vastaaminen voi olla silti entistä vaikeampaa. 

Tässä tekstissä esitämme kolme uhkakuvaa kansalaisyhteiskunnan tulevaisuudesta, ja arvioimme niitä nimenomaan kansalaisyhteiskunnan ihanteiden näkökulmasta. Esittämämme uhkakuvat ovat omia luokittelujamme. Ne ovat pikemmin trendejä tai taipumuksia kuin sellaisenaan tapahtuneita ilmiöitä, mutta luokittelu auttaa ymmärtämään toiminnan ja ihanteiden suhdetta. Koska käytännön toiminta ja ihanteet voivat eriytyä, tätä suhdetta on tärkeä ymmärtää. 

Kansalaisyhteiskunnan ihanteita

Kansalaisyhteiskuntaan liitetään monenlaisia merkityksiä. Tyypillistä on yhdistää se ensinnäkin demokraattiseen kulttuuriin. Demokraattinen kulttuuri edellyttää toimivien päätöksenteon käytäntöjen lisäksi moniäänistä kritiikin tilaa. Puntaroivan demokratian ihanteessa kansalaisilla on mahdollisuus osallistua heitä itseään koskevaan päätöksentekoon riittävään tietoon perustuen ja argumentteja jatkuvasti vapaasti törmäyttäen. 

Jos toimivan demokratian ajatellaan edellyttävän keskustelun areenoita ja moniäänisyyttä, kansalaisyhteiskunnan merkitys näyttäytyy samanlaisena kuin vaikkapa vapaan lehdistön. Puntaroivilla eli deliberatiivisilla osallistumiskeinoilla katsotaankin olevan paljon mahdollisuuksia edistää osallisuutta päätöksenteossa.

Toiseksi kansalaisyhteiskunta toimii eräänlaisena yhteiskunnallisena omantunnon äänenä tai eräänlaisena hätäjarruna silloin, kun virallinen valtio vaikuttaa toimivan epäeettisesti. Erilaisten yhteiskunnallisten tavoitteiden puolesta organisoituneet ihmiset paitsi toteuttavat oikeuttaan ajaa tärkeiksi katsomiaan päämääriä, myös tuovat esille päätösten mahdollisia kipukohtia. Kansalaisyhteiskunta on näin jo olemassaolollaan este vallan väärinkäytölle ja korruptiolle.

Lisäksi kansalaistoiminnan katsotaan edistävän aktiivista ja osallistuvaa kansalaisuutta. Tuloksena on yksilöiden mielekäs kytkös ympäröivään yhteiskuntaan ja kansalaisuuden kokemus yhteiskunnallisten tapahtumien tekijänä eikä sivustaseuraajana. Osallisuutta edistämällä kansalaisyhteiskunta myös kasvattaa kriittisiä kansalaisia.  

Koska kansalaisyhteiskuntaan on liitetty suuria ihanteita esimerkiksi sen merkityksestä demokratian kulttuurin takaajana ja demokratian omatuntona sekä osallisuuden rakentajana ja jopa kasvattajana, ei ole yllättävää, että kansalaistoiminnan hapertuminen aiheuttaa huolta.

Demokraattiseen kulttuurin myös kasvetaan. Voikin sanoa, että yhteiskunnalliseen tietoisuuteen kannustamisessa varsinkin kouluihin ja kouluissa tapahtuvaan demokratiakasvatukseen kohdistuu paljon odotuksia, kuten koulutuspolitiikan tutkijat Tuukka Tomperi ja Sonja Helkala ovat kirjoittaneet.

Ihanteet eivät toki ole ristiriidattomia. Demokraattinen valtio pyrkii vuorovaikutukseen kansalaisyhteiskunnan kanssa: yhtäältä se käy kansalaistoimijoiden kanssa dialogia ja kuulee heitä eri prosesseissa. Toisinaan huolet ja kritiikin kohteet on kuultu vaihtelevasti, mutta nykyisin myös suoremmin esimerkiksi kansalaisaloitteiden ja osallistuvan budjetoinnin avulla. 

Toisaalta kansalaisyhteiskunnan ihanteeseen kuuluu riippumattomuus valtiosta – itse asiassa koko modernin kansalaisen käsite perustuu valtiosta irralliseen toimijuuteen. 

Koska kansalaisyhteiskuntaan on liitetty suuria ihanteita esimerkiksi demokratian kulttuurin takaajana ja demokratian omatuntona sekä osallisuuden rakentajana ja jopa kasvattajana, ei ole yllättävää, että kansalaistoiminnan hapertuminen aiheuttaa huolta. Koulua ja kansalaiskasvatusta huudetaan apuun ja mahdollistamaan kansalaisena toimimisen taitojen opettamista, ja demokraattisen osallistumisen ympärille rakennetaan politiikkaohjelmia.

Toisaalta myös kansalaisyhteiskuntaa koskevia uhkakuvat ovat moninaisia. Esitämme seuraavaksi hahmottelemamme kolme erilaista kansalaisyhteiskunnan rapautumisen skenaariota. Lähdemme liikkeelle kansalaisyhteiskunnan yleisestä heikkenemisestä tai jopa sen taantumisesta. Tästä etenemme kansalaistoiminnan ammattimaistumiseen ja teknistymiseen, ja lopuksi valtion roolin muutoksiin suhteessa kansalaisyhteiskuntaan. 

Kyse on nimenomaan skenaarioista siinä mielessä, että ne ovat nähtävillä olevien kehityskulkujen mahdollisia tuloksia. Ne edustavat luokitteluina karkeita hahmotelmia, jotka eivät toteudu sellaisenaan. 

Taantuva kansalaisyhteiskunta

Kuten edelläkin todettiin, pitkäjänteistä sitoutumista vaativiin luottamustehtäviin aktiivisten toimijoiden saaminen voi olla erityisen haastavaa. Yhdistysten määrä Patentti- ja rekisterihallituksen yhdistysrekisterissä näyttää jopa kasvaneen, mutta samaan aikaan vaikuttaa siltä, että samat ihmiset toimivat useissa yhdistyksissä rinnakkain, eikä aktiivien voimavarat välttämättä riitä aktiivisen toiminnan organisoimiseen. 

Voidaan puhua taantuvan kansalaisyhteiskunnan skenaariosta. Ennen järjestöjen luvattuna maana tunnetussa Suomessa järjestötoimintaan on yhä vaikeampi houkutella osallistujia ja varsinkin aktiivisia tekijöitä. Kilpailu vapaa-ajasta on koventunut, ja ihmisten sitoutuminen toimintaan on aikaisempaa ohuempaa. Pitkäjänteinen vaikuttaminen voi muuttua sitoumuksia vältteleväksi ”peukuttamalla” vaikuttamiseksi sosiaalisessa mediassa.

Kansalaistoiminnan muutokset heijastavat yhteiskunnan yleistä muutosta lyhytjänteisemmäksi ja projektivetoisemmaksi.

Ihmiset etsivät toimintaa, joka näyttää hyvältä ansioluettelossa, ja toisaalta myös vaikuttamisen väyliä kuluttajuudesta, kuten toinen meistä kirjoittajista on todennut uusimman Sosiologia-lehden numeron tutkimusartikkelissaan.

Kyse ei ole pelkästään kansalaisyhteiskuntaan liittyvistä muutoksista, vaan kansalaistoiminnan muutokset heijastavat yhteiskunnan yleistä muutosta lyhytjänteisemmäksi ja projektivetoisemmaksi. Vaikka demokratian yhteydessä usein korostetaan yksilöllisyyttä ja yksilön oikeuksia ja osallistumista, demokratia on nimenomaan yhteisöjen hyve, jota kasvava individualismi rapauttaa. Ohuempi sitoutuminen merkitsee osallisuuden ja kansalaiseksi kasvun heikentymistä.

Virasto-kansalaisyhteiskunta

Edellä esitettyä olennaisempaa saattaa kuitenkin olla kansalaistoiminnan muodonmuutos ja erityisesti vakiintuneiden järjestöjen sekä moniäänisen ruohonjuuritason välinen suhde. Yhtäältä kansalaisjärjestöt ovat välttämätön kansalaisten yhteenliittymisen väline: kansalaisyhteiskunta ei voi tarkoittaa kaikkia ihmisiä tai mitä tahansa osallisuutta, joten käytännössä kansalaisyhteiskuntaan kuuluu aina virallisia organisaatioita. 

Toisaalta ammattimaiset ja juridisen oikeaoppisesti muodostuneet järjestöt alkavat puhua turhan helposti koko kansalaisyhteiskunnan nimissä.

Asiantuntijuuden ja ammattimaisuuden korostumista voidaan kutsua virasto-kansalaisyhteiskunnan skenaarioksi. Virasto-kansalaisyhteiskunta suhtautuu nihkeästi kansalaisyhteiskunnan ihanteisiin, vaikka oikeuttaakin asemansa näillä ihanteilla. Vapaaehtoisille annetaan rajatusti toimintatilaa ja tarkkaan harkittuja rooleja, ja heidät saatetaan nähdä rasitteena ja riskinä. 

Kansalaisjärjestöt omaksuvat myös viraston itseymmärryksen. Ne puhuvat teknisellä kielellä, osoittavat toimijoille raamitetut roolit ja mittaavat onnistumistaan virastolle ominaisin tavoin. Uusien toimijoiden kasvualusta on vaarassa pudota pois.  

Lopputuloksena on, että monia asioita tehdään hyvinkin pätevästi, mutta itse kansalaisyhteiskunnan moniäänisellä ihanteella on vaikeuksia selvitä tai pysytellä ammattimaistuvan kansalaisyhteiskunnan matkassa.

Julkinen valta saattaa osaltaan palkita tätä kehitystä, kun huomataan, että hallintokielen osaaminen edistää vaikuttamista: ”oikein” puhuvat saavat äänensä kuuluviin. Järjestöjen hallinnollisten vaatimusten kasvu on myös johtanut järjestötoiminnan keskittymiseen ja vauhdittanut sen ammattimaistumista. Järjestöjen toiminnassa näkyy koko yhteiskunnan viestinnällistyminen, jossa korostuu ammattimainen viestintäosaaminen asioiden hyvin tekemisen merkkinä.

Lopputuloksena on, että monia asioita tehdään hyvinkin pätevästi, mutta itse kansalaisyhteiskunnan moniäänisellä ihanteella on vaikeuksia selvitä tai pysytellä ammattimaistuvan kansalaisyhteiskunnan matkassa.

Mallia, jossa kansalaiset katoavat kansalaisyhteiskunnasta, voidaan hieman kärjistäen kutsua myös verkkopankki-kansalaisyhteiskunnaksi. Tässä skenaariossa kuukausilahjoittajat korvaavat kansalaistoimijat, ja ammattimaistuva kansalaisyhteiskunta näkee ei-ammattimaiset toimijat mieluiten ammattilaisten rahoittajina.

Ohjattu kansalaisyhteiskunta

Toimintatyylien muutoksen lisäksi valtion orientaation muutos luo omat uhkansa kansalaisyhteiskuntien toimintaan. Valtio ei ole yksiääninen toimija, joka ainoastaan tukisi osallisuutta ja puntaroivaa demokratiaa. Valtiovallalla voi olla aivan toisenlaisiakin syitä toivoa kansalaisyhteiskunnan jatkuvuutta. 

Uhkakuvana voidaankin nähdä entistä ohjatumpi kansalaisyhteiskunta. Vaikka ihanteiden kansalaisyhteiskunta on valtiosta riippumaton valpas kriitikko, käytännössä jatkuvasti suurempi osa kansalaisyhteiskunnan toiminnasta muodostuu julkisesti rahoitettujen hankkeiden toteuttamisesta ja palvelutoiminnasta. Järjestöjen toiminta myös seuraa entistä selvemmin hankemaailman logiikkaa, jossa korostuvat rahoituksen jatkuva hakeminen, projektisykli, raportointi ja tulosten seuranta. Hankkeiden toteuttaminen itsessään nousee usein toiminnan etusijalle.

Rahoituksella ohjaaminen ei muuta ainoastaan kansalaisyhteiskunnan toimintatilaa, vaan myös toimijoita itseään. Uhkakuvassa kansalaisjärjestöjen kriittinen asennoituminen tukahtuu itsesensuuriin, kun toimijat priorisoivat hankerahoituskilpailussa pärjäämisen ja yleisen markkinalogiikan. Järjestöt ovat usein jopa valtiota itseään innokkaampia sen päämäärien toteuttamisessa. Ne keskittyvät esimerkiksi ennakoimaan sitä, mitä rahoittaja saattaisi haluta ja ylikorostamaan näitä oletettuja tavoitteita. 

Poistuvien palveluiden uusiksi pyörittäjiksi kannustetaan vapaaehtoisia. Julkinen valta vetäytyy, mutta varmistaa, että vapaaehtoiset jäävät hoitamaan sen tehtävät. 

Ohjatun kansalaisyhteiskunnan skenaariota on voimistanut valtion rahoituksen painopisteen muutos järjestöjen yleisavustuksista hanke- ja projektimuotoiseen rahoitukseen. Pelkona on, että kansalaisyhteiskuntaa pyritään ohjaamaan järjestörahoituksen kautta entistä enemmän valtiovallan strategisten intressien mukaisesti. Ainakin rahoituksen painopisteen muutokset tarjoavat tähän välineitä.

Pahimmillaan kansalaisyhteiskunnan ohjaus toimii osana pyrkimystä ulkoistaa järjestöille hyvinvointivaltion toimintoja. Suomessa kansainvälisten esimerkkien mukaan 2000-luvun alussa yleistynyt tilaaja-tuottaja-malli ja tähän liittynyt hyvinvointipalveluiden ulkoistaminen yksityisille toimijoille ovat lisänneet järjestöihin kytköksissä olevaa liiketoimintaa. Samalla osallisuuden ja osallistamisen merkitys kansalaisjärjestöjen itseymmärryksessä on vähentynyt.

Tällöin voidaan havaita valtion hylkäämien toimintojen työntämistä järjestösektorille, jolloin kansalaistoiminnasta tulee työn halpuuttamisen muoto ja hyvinvointivaltion alasajon oikeuttaja. Poistuvien palveluiden uusiksi pyörittäjiksi kannustetaan vapaaehtoisia. Julkinen valta vetäytyy, mutta varmistaa, että vapaaehtoiset jäävät hoitamaan sen tehtävät. 

Kansalaistoiminta ei katoa, mutta muuttuu

Olemme käsitelleet yllä kansalaistoiminnan haasteita eri näkökulmista, jotka keskittyvät toimintatyylien ja valtion tavoitteiden muutoksiin. Jotkut mainituista kehityskuluista heijastelevat laajempaa yhteiskunnallista ja kulttuurista muutosta. Toiset ovat itsetutkiskelun ja -kritiikin paikkoja järjestöille. Jotkut taas haastavat valtiovaltaa sen suhteen, miten aitoa kansalaisyhteiskunnan ihanteiden kannatus tosiasiassa on.

Julkinen valta korostaa kansalaistoimintaan liitettyjä ihanteita ainakin juhlapuheissa: kansalaisyhteiskuntaa tuetaan, ja kansalaisia pyritään aktiivisesti osallistamaan sekä kuulemaan. Käytännössä ihanteiden ja todellisuuden välissä on kitkaa. Julkisen hallinnon näkökulmasta on mukavampaa varmistaa vakiintuneiden järjestöjen jatkuvuus ja mahdollisesti myös siirtää niille julkisen sektorin tehtäviä, kuin tukea kriitikoitaan tai pyrkiä aidosti kuulemaan moniäänistä kansalaisyhteiskuntaa. Samalla aidosti riippumattomien ja kriittisten kansalaistoimijoiden yleinen kokemus valtiosta on, että se kuulee, muttei kuuntele. 

Julkisen hallinnon näkökulmasta on mukavampaa varmistaa vakiintuneiden järjestöjen jatkuvuus ja mahdollisesti myös siirtää niille julkisen sektorin tehtäviä, kuin tukea kriitikoitaan tai pyrkiä aidosti kuulemaan moniäänistä kansalaisyhteiskuntaa.

Kansalaistoiminnan uhkakuvat eivät silti tarkoita kansalaisyhteiskunnan katoamista. Sekä kansalaisyhteiskunnan toiminta että toiminnan suhde valtioon voivat kuitenkin muuttua paljonkin. Tällä hetkellä yksi mahdollinen, ja jo realisoitumassa oleva kehityskulku on, että tulevaisuudessa kansalaisyhteiskunta hajoaa ”virastoon” ja ”verkostoon”. 

”Virasto” tarkoittaa täysin organisoitunutta ja ammattimaista järjestökenttää, jonka toiminta pyörii vahvasti valtion strategisten tavoitteiden kyljessä ja niiden ohjaamana. ”Verkosto” taas viittaa löyhien sitoumusten kansalaisyhteiskuntaan, johon kuuluu nouseva ”neljäs sektori”. Neljäs sektori tarjoaa mielekkäitä ja notkeita osallistumisen muotoja, mutta ei välttämättä pitkäjännitteisyyttä, kiinnittymistä ja kansalaiseksi kasvamista. 

Kokonaan sivuun tai ainakin vähemmistöön on vaarassa jäädä aidosti kriittinen ja pitkäjänteinen kansalaistoiminta, joka toteuttaa kansalaistoiminnan ihanteita erinomaisesti, mutta on valtiolle hankalasti kohdattava ja istuu huonosti projektivetoiseen ajan henkeen. 

Teppo Eskelinen on yhteiskuntatieteiden yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistossa.

YTT Pia Lundbom on yliopettaja Humanistisessa ammattikorkeakoulussa.

Artikkelin pääkuva: Lina Trochez/Unsplash.

Julkaisu Kansalaisyhteiskunnan ihanteet ja uhkakuvat ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Ulkomaalaisena tämä oli minulle ainoa mahdollisuus käyttää ääntäni, joten tartuin mahdollisuuteen. Vaikka päätettävät asiat ovat aika vähäpätöisiä, se tuntuu silti voimaannuttavalta.”

Näin kokemustaan kuvasi kuusi vuotta Pariisissa asunut amerikkalainen, kun sanomalehti The Guardian haastatteli häntä liittyen kaupungin osallistuvaan budjetointiin. Vastaus tuo esiin yhden osallistuvan budjetoinnin eittämättömän vahvuuden: se voi avata vaikuttamisen mahdollisuuden sellaisille asukkaille, joilla ei ole perinteisiä, edustukselliseen demokratiaan sisältyviä vaikutusmahdollisuuksia.

Osallistuva demokratia ja sen käytäntöjen kehittäminen on yksi länsimaisen demokraattisen hallinnon keskeisiä tavoitteita. Viimeaikaiset yhteiskunnalliset tapahtumat, kuten Ukrainan sota ja kotimaan maakuntavaalien laimea äänestysinnokkuus ovat nostaneet kysymyksen demokratiasta jälleen entistä ajankohtaisemmaksi.

Millaisilla keinoilla ja välineillä voimme tukea demokraattisen yhteiskunnan toimintaa ja mahdollistaa kuntalaisille roolin vaikuttaa yhteiskunnalliseen päätöksentekoon?

Osallistuva budjetointi antaa valtaa asukkaille

Demokratiainnovaatiot mielletään julkisesti demokratian kehittämisen välineiksi. Demokratiainnovaatioiksi kutsutaan käytäntöjä, joiden tarkoituksena on uudistaa vallitsevia demokratian toimintatapoja. Tällaisia innovaatioita voivat olla esimerkiksi kansalaisraadit tai kansalaispaneelit, joissa joukko tavallisia, yleensä satunnaisotannalla valittuja kuntalaisia perehtyy ja keskustelee yhteiskunnallisesta kysymyksestä – ja tuottaa tämän pohjalta suosituksia päätöksentekijöille.

Maailmalla yksi suosituimmista demokratiainnovaatioista on osallistuva budjetointi, joka on saanut jalansijaa myös Suomessa. Se on osallistumisen menetelmä, jossa kuntien asukkaat pääsevät kehittämään asuinympäristöjä ja julkisia palveluja sekä päättämään, millaisia kehitystoimia julkisilla varoilla toteutetaan.

Demokratiainnovaatioiksi kutsutaan käytäntöjä, joiden tarkoituksena on uudistaa vallitsevia demokratian toimintatapoja.

Osallistuva budjetointi tarkoittaa sitä, että esimerkiksi kunta varaa tietyn verran määrärahaa tai prosenttiosuuden vuosibudjetistaan sellaisiin hankkeisiin, joiden toteuttamisesta saavat päättää asukkaat. Asukkaat tekevät ensin ehdotuksia budjetin käytöstä, minkä jälkeen he päättävät esimerkiksi äänestämällä, mitkä ehdotukset toteutetaan. Osallistuvan budjetoinnin järjestäjätaho, esimerkiksi kunta, sitoutuu toteuttamaan ehdotukset äänestystuloksen mukaisesti.

Prosessin suunnittelu käynnistää osallistuvan budjetoinnin. Sen jälkeen asukkaat pääsevät ehdottamaan käyttökohteita yhteisten varojen käytölle. Ideoiden esitarkastusvaiheessa ideat tarkastetaan tiettyjen ennalta sovittujen periaatteiden pohjalta: niiden tulee esimerkiksi olla laillisia, eettisesti hyväksyttäviä tai sopia kokoluokaltaan määriteltyyn budjettiin.

Tämän jälkeen ideoita yleensä jatkojalostetaan täsmällisemmiksi kustannusarvioiduiksi suunnitelmiksi, joista äänestetään. Äänestyksessä voittaneet ehdotukset toteutetaan. Lopuksi tärkeää on arvioida prosessin kulkua.

Osallistuva budjetointi voi muodostua hyvin monenlaiseksi kuntien vuosibudjeteista paikallistason yhteisöavustuksiin. Vaihtoehtoja prosessin toteutukseen on lukuisia, ja osallistuvaa budjetointia onkin sovellettu eri paikoissa eri tavoin.

Porto Alegresta liikkuvaksi demokratiainnovaatioksi

Osallistuva budjetointi kehittyi Brasilian Porto Alegressa, missä sotilasvallan kukistuminen avasi mahdollisuuden hallinnon uudistamiselle 1980-90-lukujen taitteessa.

Se syntyi vasemmistoaktivistien pyrkimyksestä antaa asukkaille päätösvaltaa yhteisiin asioihin sekä uudistaa hallintoa vapaaksi sitä vaivanneesta korruptiosta. Porto Alegressa yhtenä keskeisenä tavoitteena oli päätöksentekomahdollisuuksien ulottaminen erityisesti yhteiskunnan syrjäytyneille ryhmille.

Osallistuva budjetointi kehittyi Brasilian Porto Alegressa, missä sotilasvallan kukistuminen avasi mahdollisuuden hallinnon uudistamiselle 1980-90-lukujen taitteessa.

Sittemmin osallistuvaa budjetointia on hyödynnetty ympäri maailman erilaisissa yhteiskunnallisissa konteksteissa, arvioiden mukaan jo yli 7000 kaupungissa. Siitä käytetään nimitystä liikkuva demokratiainnovaatio, jolla viitataan siihen, että Porto Alegressa syntynyt menetelmä on kulkeutunut käyttöön uusiin ja erilaisiin kulttuurisiin konteksteihin.

Suuri rooli osallistuvan budjetoinnin kansainvälistymisessä on ollut isoilla kansainvälisillä toimijoilla. Esimerkiksi Maailman Sosiaalifoorumi, Maailmanpankki, Taloudellisen kehityksen ja yhteistyön järjestö OECD, Euroopan unioni ja Yhdistyneet kansakunnat ovat pitäneet sitä hyvänä kaupunkipolitiikan käytäntönä.

Globaali leviäminen on muokannut menetelmää ideologisesti neutraalimmaksi. Erityisesti länsimaisissa demokratioissa sitä käytetään nykyisin yhtenä monista asukkaille tarjotuista osallistumisen välineistä.

Kenen tietoa välittyy prosessiin?

Osallistumismenetelmien uudistamisen taustalla on yleensä normatiivinen oletus siitä, että osallistumisen kehittäminen on tasavertaisesti kuntalaisia hyödyttävää ja heitä osallistavaa.  Myös osallistuvaan budjetointiin liitetään tavoitteita, joissa sen nähdään vahvistavan kuntalaisten osallisuutta ja paikallisia yhteisöjä, edistävän sosiaalista oikeudenmukaisuutta, kehittävän asuinalueita ja tuottavan yhteistä hyvää.

Tutkijoiden mukaan osallistuva budjetointi onkin ollut yksi menestyksekkäimpiä demokratiainnovaatioita 1990-luvulta lähtien. Sen on huomattu vähentäneen korruptiota ja taloudellisia väärinkäytöksiä ja tehostaneen paikallishallinnon toimintaa, kun tehdyt päätökset ovat vastanneet paremmin kuntalaisten tarpeisiin. Toisaalta menetelmää on kritisoitu sen demokraattisten vaikutusten epäselvyydestä sekä osallistumisen inklusiivisuuden toteutumattomuudesta.

Siirtäessään hallinnon valtaa asukkaille osallistuva budjetointi on hyvin erityinen osallistumisen väline, joka nostaa esiin osallistumisen inklusiivisuuden kysymyksiä erityisesti tiedon, osallistumisen eriytymisen ja osallistumisen resursoinnin näkökulmista. Inklusiivisuudella tarkoitan tässä päätöksenteon tueksi räätälöityjä osallistamisen prosesseja syvälle luotaavampia ja asukkaita voimaannuttavia prosesseja. Nämä prosessit vahvistavat asukkaiden osallisuutta ja kyvykkyyttä toimia osallistuvassa budjetoinnissa yhdessä kehitetyn tiedon pohjalta.

Osallistuvan budjetoinnin on huomattu vähentäneen korruptiota ja taloudellisia väärinkäytöksiä ja tehostaneen paikallishallinnon toimintaa, kun tehdyt päätökset ovat vastanneet paremmin kuntalaisten tarpeisiin.

Osallistuvaa budjetointia toteutettaessa on kiinnitettävä huomiota siihen, mitkä asukasryhmät käytännössä pääsevät mukaan prosessiin. Haasteeksi voi tällöin muodostua se, kenellä on mahdollisuus saada äänensä kuuluviin, ja kenen tieto asuinalueestaan lopulta etenee osallistuvassa budjetoinnissa toteutettavien ehdotusten pohjaksi. Olennaista on tarkastella osallistuvan budjetoinnin vuorovaikutusprosessia erilaisten tiedonmuotojen ja tiedon tavoittavuuden näkökulmasta.

Eri vuorovaikutuksen tavat mahdollistavat erilaisten ryhmien osallistumisen ja siten erilaisten tiedonmuotojen esiintuomisen. Esimerkiksi suomenkielinen viestintä sulkee ulos ne, jotka eivät puhu suomea ja heidän näkemyksensä siitä, millaisia asioita osallistuvalla budjetoinnilla tulisi kehittää.

Usein asukkaiden ideoita jatkojalostetaan työpajoissa täsmällisemmiksi ehdotuksiksi, mikä puolestaan antaa työpajoihin osallistuville asukkaille muita enemmän valtaa vaikuttaa osallistuvassa budjetoinnissa äänestykseen eteneviin ehdotuksiin.

Osallistuvan budjetoinnin työpajat vaikuttavat myös usein keskittyvän vahvasti suusanalliseen viestintään, mikä edellyttää osallistujilta valmiuksia keskustella esimerkiksi pienryhmissä. Myös vuorovaikutustilanteiden ajankohta vaikuttaa siihen, millaista ja keiden tietoa osallistuvaan budjetointiin välittyy: esimerkiksi iltaisin järjestettäviin työpajoihin osallistuminen voi olla haasteellista perheellisille, jos työpajoissa ei tarjota mahdollisuutta lastenhoitoon.

Osallistumisen eriytymisen riski

Tutkimukset ovat viime vuosina nostaneet esiin sen, että yhteiskunnallinen osallistuminen eriytyy voimakkaasti sosioekonomisen aseman mukaan. Myös osallistuvassa budjetoinnissa on viitteitä tästä. Osallistuvan budjetoinnin yksi ongelma on osallistumisen kasautuminen jo muutenkin aktiivisille ihmisille, hyväosaisille ja koulutetuille osallistujille.

Taloudellinen ja sosiaalinen eriarvoisuus tuottaa vinoumaa poliittiseen osallistumiseen. Tutkijat käyttävät poliittisen osallistumisen eriarvoistumisesta termiä ”eliittikehä”: parempi sosiaalinen ja taloudellinen asema tarkoittaa suurempaa poliittista osallistumista. Tämä heijastuu myös demokratiainnovaatioihin, joihin osallistuminen vaatii erilaisia voimavaroja ja resursseja kuten aikaa, määrättyjen osallistumistapojen hallintaa, lastenhoitoapua, monitahoista tietoa sekä verkostoja.

Osallistuvan budjetoinnin yksi ongelma on osallistumisen kasautuminen jo muutenkin aktiivisille ihmisille, hyväosaisille ja koulutetuille osallistujille.

Osallistuvan budjetoinnin prosessi, jossa valinnat tehdään äänestämällä kannustaa kilpailuun ehdotusten välillä. Se voi asettaa ehdotukset epätasa-arvoiseen asetelmaan sen suhteen, miten kyvykkäitä ehdotusten jättäjät ovat oman ideansa julkiseen markkinointiin ja kannatuksen keräämiseen. Menetelmään sisäänrakennettu kilpailuasetelma herättääkin kysymyksen siitä, miten tasavertaisessa asemassa erilaiset ehdotukset ja niiden esittäjät ovat osallistuvassa budjetoinnissa?

Esimerkiksi Helsingin ensimmäisessä koko kaupungin osallistuvassa budjetoinnissa äänestysjärjestelmä johti paikoittain kiivaaseen kilpailuun ja taktikointiin ehdotusten jättäjien kesken. Samalla erilaiset vähemmistöryhmät olivat prosessissa aliedustettuina.

Tämä pakottaa pohtimaan, millainen osallistuminen tai aktiivisuus on osallistuvassa budjetoinnissa hyväksyttävää tai toivottua. Suosiiko osallistuva budjetointi osallistujia, jotka ovat kyvykkäitä lobbaamaan omaa ehdotustaan ja hankkimaan sille ääniä? Onko oman ehdotuksen lobbaaminen hyväksytty ja tasavertainen tapa osallistua?

Osallistumisen resursointi haastaa inklusiivista osallistumista

Kunnat ovat avaintoimijoita inklusiivisen osallistumisen turvaamisessa. Hyvinvointivaltiojärjestelmän mukaisesti niillä on vastuu paitsi tasavertaisten palvelujen, myös tasavertaisten osallistumis- ja vaikutusmahdollisuuksien järjestämisestä asukkailleen.

Kuntien resurssit tarjota asukkailleen erilaisia osallistumisen ja vaikuttamisen välineitä vaihtelevat Suomen sisällä kuitenkin merkittävästi. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, millaisia panostuksia vaikkapa osallistuvan budjetoinnin järjestämiseen on kohdistettu.

Kuntien resurssit tarjota asukkailleen erilaisia osallistumisen ja vaikuttamisen välineitä vaihtelevat Suomen sisällä kuitenkin merkittävästi.

Osallistuvassa budjetoinnissa jaettavat määrärahat vaihtelevat suuresti kunnasta riippuen. Toisissa kunnissa osallistuvaa budjetointia myös järjestetään muun osallisuustyön ohessa ilman lisäresursseja, kun taas toisissa sitä toteutetaan useamman työntekijän tiimillä.

Kuntien erilaiset osallisuustyöhön kohdennetut resurssit voivatkin näkyä riskinä kuntien ja niiden asukkaiden eriarvoistumiseen suhteessa siihen, millaisia osallistumisen välineitä kunnat pystyvät asukkailleen tarjoamaan ja miten inklusiivisiksi osallistumisen prosessit muodostuvat.

Pauliina Lehtonen on yliopistotutkija sosiaalipolitiikassa Tampereen yliopistossa. Hänen tutkimuksensa käsittelee osallisuuden, vuorovaikutteisen hallinnan ja kestävän kaupunkikehityksen kysymyksiä.

Artikkeli on osa Studia Generalia: Demokratiatutkimus -juttusarjaa.

Julkaisu Kaikki mukaan? Pohdintoja osallistuvan budjetoinnin inklusiivisuudesta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuosi sitten suomalaisten viestintäpolitiikan tutkijoiden Helsinki Media Policy Research Group julkaisi kirjan Viestintä kuuluu kaikille, joka oli syksyllä 2020 yksi Tiedettä suomeksi -palkinnon voittajista. Teos käsittelee kansalaisten viestinnällisten oikeuksien toteutumista Suomessa.

Näille oikeuksille ei ole yhtä vakiintunutta määritelmää. Kirjassa tarkastelimme neljää oikeutta, jotka perustuvat ihmisoikeuksiin sekä suomalaisen yhteiskunnan lakeihin ja normeihin: pääsyä informaation äärelle, monipuolisten sisältöjen saatavuutta, yksityisyydensuojaa sekä dialogisuudelle perustuvaa viestintää.

Kirjan tavoitteena oli tarkastella kriittisesti, miltä lehdistönvapaudella, medialukutaitohankkeilla ja valheellisen viestinnän vastustuskyvyllä mainetta niittänyt Suomi näyttäytyy, kun analysoidaan lainsäädäntöä, viranomaisten toimintaa, mediaa sekä kansalaisten median käyttöä näiden neljän oikeuden näkökulmasta.

Pandemiavuoden aikana kirjamme ydin on osoittautunut entistä tärkeämmäksi. Samalla se kaipaa myös kipeästi päivitystä.

Kohti episteemisiä oikeuksia

Koronakriisi on tehnyt kaikille selväksi, miten keskeistä pääsy luotettavan tiedon äärelle on. Kriisiviestinnässä korostuu myös kansalaisten kuuleminen. Tutkimukset meillä ja muualla osoittavat, että kriisiaikana perinteisten medioiden arvostus nousee. Silti myös valheellinen viestintä leviää nopeasti ja varmasti.

Perinteisesti viestinnälliset oikeudet edistävät ja suojaavat viestintää prosessina ja toimintana. Kuitenkin tänä päivänä muun muassa taloudelliseen asemaan, sukupuoleen tai etniseen taustaan liittyvä epätasa-arvo voi vaikuttaa ihmisten mahdollisuuksiin saada luotettavaa tietoa. Epätasa-arvo näkyy myös väestöryhmien oikeuksissa tulla nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi omista lähtökohdistaan. Tämä koskee niin perinteisiä medioita kuin sosiaalisen median alustoja.

Muun muassa taloudelliseen asemaan, sukupuoleen tai etniseen taustaan liittyvä epätasa-arvo voi vaikuttaa ihmisten mahdollisuuksiin saada luotettavaa tietoa.

On siis aika peräänkuuluttaa viestinnällisten oikeuksien lisäksi myös episteemisiä oikeuksia. Episteemiset oikeudet tarkoittavat oikeutta muodostaa vapaasti omat näkemykset ja oma maailmankuva. Niiden toteutuminen riippuu paitsi yksilöstä itsestään myös ympäröivästä yhteiskunnasta ja nykyään yhä enemmän digitaalisen viestinnän eri muodoista. Siten episteemiset oikeudet tarkoittavat myös yksilön oikeutta tietoon ja todenmukaiseen viestintään.

Digitaalisen hyvinvointivaltion uudet sudenkuopat

Viestinnälliset oikeudet kuuluvat olennaisena osana länsimaisten modernin yhteiskunnan periaatteisiin. Hyvinvointivaltion traditiosta ponnistavassa Suomessa on pitkät perinteet kansalaisten viestinnällisten oikeuksien edistämisessä. Suomen perustuslain määritelmä sananvapaudesta ei koske vain ilmaisun vapautta, vaan myös tietojen, mielipiteiden ja muiden viestien vastaanottamista. Euroopan unionin perussopimuksessa mainitaan erikseen tiedotusvälineiden vapaus ja moniarvoisuus.

Viestinnälliset oikeudet kuuluvat olennaisena osana länsimaisten modernin yhteiskunnan periaatteisiin.

Digitaalinen viestintäympäristön hallinta on ainakin kansallisella tasolla kuitenkin yhä haastavampaa. Toimintaympäristön muutos on paljastanut suomalaisen viestintäpolitiikan heikkoudet: kriitikkojen mukaan politiikalta puuttuu kokonaiskuva, jolla vastattaisiin uusiin ongelmiin. Yhtenä seurauksena reaktiivisuudesta on, että pohjoismaisen vertailututkimuksen mukaan Suomi on käytännössä etääntynyt monista niin kutsutun pohjoismaisen viestinnällisen hyvinvointivaltion perusperiaatteista.

Digitalisaatiosta toivottiin vuosituhannen alussa demokratian pönkittäjää ja ratkaisua moneen hyvinvointivaltion ongelmaan. Rakentavan debatin sijaan mediavälitteinen poliittinen osallistuminen on kuitenkin eriyttänyt kansalaisia toisistaan. Esimerkkinä toimii yleisradiotoiminta: perinteisesti kansallista yhtenäisyyttä rakentaneet julkisen palvelun yleisradioyhtiöt joutuvat kamppailemaan yleisöjen huomiosta globaalien kaupallisten alustojen, kuten Facebookin, Youtuben ja Netflixin ehdoilla ja armoilla. Samalla Ylen sisältöjä Facebookissa ja muualla käyttävät luovuttavat tietonsa näiden yritysten kaupallisesti hyödynnettäväksi.

Digitalisaatiosta toivottiin vuosituhannen alussa demokratian pönkittäjää ja ratkaisua moneen hyvinvointivaltion ongelmaan. Rakentavan debatin sijaan mediavälitteinen poliittinen osallistuminen on kuitenkin eriyttänyt kansalaisia toisistaan.

Digiaika tuottaa muutenkin julkiselle sektorille uusia sudenkuoppia. Digitaalisten kuilujen lisäksi uusina kysymyksinä ovat nousseet esimerkiksi uuteen viestintäteknologiaan liittyvä algoritminen syrjintä, joka koskee automaattisen päätöksenteon yleistymiseen sisältyviä riskejä. Esimerkiksi tukipäätösten tai hyvinvointipalveluiden automaattinen pisteyttäminen voi tuottaa uusia kuiluja. Muita ongelmia ovat muun muassa rakenteellinen rasismi, josta esimerkkinä on kasvojentunnistusteknologiaan sisältyvä etninen profilointi, sekä digitalisaation haitalliset ympäristövaikutukset.

Ei liene ihme, että YK:n ihmisoikeusneuvoston raportti rasismista toteaa sarkastisen surullisesti, että digitaaliset hyvinvointivaltiot ovat tällä hetkellä itseasiassa syrjiviä hyvinvointivaltiota. Näihin ongelmiin perinteisillä viestinnällisillä oikeuksilla ei täysin päästä pureutumaan.

Totuudenjälkeinen luottamus

Totuudenjälkeisestä ajasta on tullut hokema, jolla kuvataan niin valheellisen viestinnän leviämistä erityisesti verkkoympäristössä, kuin luottamuksen rapautumista perinteisiin tietoinstituutioihin. Vaikka historian näkökulmasta faktojen jälkeisessä demokratiassa ei pohjimmiltaan ole mitään uutta, nykykehitys on huolestuttavaa, sillä demokratian toteutuminen on tiiviisti sidoksissa kaikkien kansalaisten käytettävissä olevaan, luotettavaan ja luottamusta herättävään tietoon.

Koronakriisin alkuvaihe nosti luottamuslukemat korkealle niin hallituksen kuin mediankin suhteen. Loppusyksyyn 2020 mennessä suomalaisten usko poliitikkojen antamaan tietoon oli kuitenkin hiipunut merkittävästi. Suuret erot eri puolueiden kannattajaryhmien välillä kertovat myös luottamuksen polarisaatiosta.

Kansalaiset kritisoivat terävästi niin sosiaalisen median epäluotettavuutta kuin journalismin markkinavetoisuutta.

Vaikka suomalaista mediaa pidetään yhä luottamuksen arvoisena, kansalaiset kritisoivat terävästi niin sosiaalisen median epäluotettavuutta kuin journalismin markkinavetoisuutta. On myös merkkejä siitä, että kanssaihmisten tietoihin ja medialukutaitoon suhtaudutaan epäilevästi. Yksilön viestinnälliset oikeudet eivät yksin auta yhteiskuntaa tilanteessa, jossa kansalaisten maailmankuvat ja niitä rakentavat tiedot ja uskomukset eriytyvät.

Kansalaisyhteiskunnalla keskeinen rooli

Kun oikeuksien toteutumista aiemmin käsiteltiin enimmäkseen kansallisen lainsäädännön ja sääntelyn puitteissa, digitalisaatio on laajentanut keskustelun kansainvälisille kentille. Samalla tarkastelu on laajentunut yksilökeskeisestä, yksityisen kansalaisen näkökulmasta yhteisölliseen, eri kulttuuri-, sosiaali-, ja muiden ryhmien oikeuksiin.

Kansalaisyhteiskunnalla on jo pitkään ollut keskeinen rooli internetin globaalin hallinnoinnin foorumeilla (muun muassa Internet Governance Forum, IGF; Internet Society, ISOC; Internet Research Task Force, IRTF). Niiden perustana on yhteistyö internetin eri sidosryhmien kesken. Viime aikoina järjestöt ja aktivistit ovat kiinnittäneet entistä enemmän huomiota myös maailman kauppajärjestön WTO:n kaltaisiin instituutioihin, joissa teknologiayritykset pyrkivät vakiinnuttamaan datan vapaan liikkuvuuden vapaakauppasopimusten kulmakiveksi. Tällä saattaa olla mahdollisesti kauaskantoisia seurauksia globaalisti, sillä se löisi lukkoon teknologiayhtiöiden roolin datan omistajina lisäten tiedollista epätasa-arvoa.

Suomessakin tarvittaisiin kuitenkin kansalaisjärjestöjen ja -liikkeiden koordinoidumpaa toimintaa kansalaisten episteemisten oikeuksien kokonaisvaltaiseksi edistämiseksi.

Suomalaisen viestintäpolitiikan saralla kansalaisyhteiskunnan rooli on toistaiseksi ollut varsin hajanainen. Viime vuosina liikkeet, kuten käyttäjän omien henkilötietojen hallintaa edistävä MyData, ovat onnistuneet luomaan uusia periaatteita viestinnällisten oikeuksien toteuttamiseksi digitaalisessa ympäristössä. Suomessakin tarvittaisiin kuitenkin kansalaisjärjestöjen ja -liikkeiden koordinoidumpaa toimintaa kansalaisten episteemisten oikeuksien kokonaisvaltaiseksi edistämiseksi.

Episteemiset oikeudet syventämään viestinnällisiä oikeuksia

Kuten kirjassamme ehdotimme, perinteisiä viestinnällisiä oikeuksia on tarpeen tarkastella digitaalisessa maailmassa. Ne eivät kuitenkaan riitä kattamaan yllä kuvattua digitaalisen eriarvoisuuden kirjoa. Paljon siteeratun valvontakapitalismin käsitteen kehittäjä Shoshana Zuboff onkin esittänyt, että juuri tietämiseen liittyvät episteemiset epätasa-arvon muodot ovat suurin ongelma yhteiskunnallemme. Hän muistuttaa, että digiaikana vallankahva on tiedon omistajilla. Ne, joilla on tietoa, ja ne jotka päättävät, kelle tietoa jaetaan, hallitsevat.

Meillä voi olla teknologisesti helppo pääsy viestinnän äärelle ja teoreettisesti loputon sisältöjen saatavuus. Otamme mahdollisesti kantaa päivänpolttaviin kysymyksiin vilkkaammin kuin koskaan erilaisilla foorumeilla. Mutta digiaikana ostamme datallamme tiedonmuruja ja osallistumisen mahdollisuuksia, usein yksityisyydensuojasta piittaamatta. Samasta syystä meitä ohjaillaan tiettyjen sisältöjen ääreen ja siten episteemisiä oikeuksiamme rajoitetaan jatkuvasti, automaattisesti.

Ne, joilla on tietoa, ja ne jotka päättävät, kelle tietoa jaetaan, hallitsevat.

Mitä rajatummat ja ohjatummat viestintäympäristömme ovat, sitä vähemmän luotamme mihinkään niiden ulkopuolella – oli kyse sitten päättäjistä, viestimistä tai toisistamme. Tämä on pahimmillaan episteemisten oikeuksien ja mahdollisuuksien kaventumisen kierre.

Digitaalisen ympäristön laajentuessa myös sen tuomat haasteet koskettavat entistä laajemmin yhteiskunnan sektoreita kuten koulutusta, terveydenhuoltoa ja ympäristöä. Siten nämä haasteet koskevat laajasti myös suomalaista kansalaisyhteiskuntaa. Kansalaisten oikeudet tulee ottaa paremmin huomioon kaikessa päätöksenteossa. Erityistä huomiota on kiinnitettävä sellaisten ryhmien oikeuksien turvaamiseen, jotka helposti putoavat pois, kun digitaalisia ympäristöjä suunnitellaan: maahanmuuttajat, kielelliset vähemmistöt, ikäihmiset, vammaiset.

Mitä rajatummat ja ohjatummat viestintäympäristömme ovat, sitä vähemmän luotamme mihinkään niiden ulkopuolella – oli kyse sitten päättäjistä, viestimistä tai toisistamme. Tämä on pahimmillaan episteemisten oikeuksien ja mahdollisuuksien kaventumisen kierre.

Viestinnällisten oikeuksien syventäminen episteemisillä oikeuksilla on nyt demokratiasta piittaavien tukijoiden, aktivistien ja lopulta viestintäpolitiikan toimijoiden tehtävä, ehkäpä niistä kiireellisin.

Minna Horowitz on yliopistotutkija Helsingin yliopiston viestinnän oppiaineessa.

Kari Karppinen on yliopistonlehtori Helsingin yliopiston viestinnän oppiaineessa.

Hannu Nieminen on viestintäpolitiikan professori (emeritus) Helsingin yliopistossa ja vieraileva viestinnän professori Vytautas Magnus –yliopistossa Liettuassa.

Outi Puukko on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston viestinnän oppiaineessa.

Julkaisu Episteemiset oikeudet kuuluvat kaikille! ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Se on hirveen traagista, millä tavalla se on synnyttänyt solidaarisuutta. Se on tavallaan tosi kaunista, miten ihmiset on tullut toisiaan lähelle ja ylittäneet isoja rajoja ja rakkaus on tapahtunut, ihmisten välinen solidaarisuus ja lähimmäisenrakkaus. Mutta se on aiheuttanut hirveesti kipua, koska osa ihmisistä ei ole saanut jäädä tai ei saa jäädä. Osa on pakkopalautettu, osa on joutunut lähtemään, osa asuu Pariisissa sillan alla.”

Näin ihmisoikeusaktivisti, Kotimajoitusverkoston hankejohtaja Mirka Seppälä kuvailee vuoden 2015 jälkeen turvapaikanhakijoiden parissa toimineiden vapaaehtoisten tunteita Ylen Horisontti-ohjelmassa. Ohjelmassa keskusteltiin siitä, mitä opittiin turvapaikanhakijakriisistä.

Sitaatti kiteyttää hyvin tunteita, jotka nousevat esiin meneillään olevassa tutkimuksessani turvapaikanhakijoiden oikeuksia puolustavista aktivisteista Suomessa.

Tunteet paljastavat kokemuksellisen puolen toisten kärsimyksistä ja epätasa-arvosta. Empatian ja myötätunnon nähdään usein kanavoivan solidaarisuutta.

Empatian ja myötätunnon roolia solidaarisuuden rakentumisessa on kuitenkin myös kritisoitu, sillä ne saattavat sumentaa epätasa-arvoisten rakenteiden tunnistamisen.

Tässä tekstissä kuvaan, miten suomalaisten aktivistien myötätunto ja empatia turvapaikanhakijoita kohtaan syntyi ja millaisia muita empatian kanavoimia tunteita poliittisen liikehdinnän moottorina on ollut.

Kansalaisyhteiskunnan organisoituminen pakolaisten vastaanottoon vuonna 2015

Suomeen saapui vuonna 2015 yli 32 000 turvapaikanhakijaa. Viranomaisten ensimmäinen reaktio suurta määrää uusia maahantulijoita kohtaan oli suhteellisen optimistinen. Kotouttamistyön aloittamisen tärkeyttä jo vastaanottovaiheessa korostettiin.

Pääministeri Juha Sipilä kertoi vuoden 2015 syyskuussa julkisuudessa tarjoavansa kotinsa turvapaikanhakijoiden käyttöön. Samassa haastattelussa hän ilmaisi huolensa solidaarisuuden puutteesta turvapaikanhakijoita kohtaan ja vetosi suomalaisiin: ”nyt tarvitaan välittämistä”.

Kansalaisyhteiskunta organisoitui tilanteeseen ennennäkemättömässä laajuudessa.

Kansalaisyhteiskunta organisoituikin tilanteeseen ennennäkemättömässä laajuudessa. Ihmiset ympäri Suomea avasivat kotejaan turvapaikanhakijoille, organisoivat vaate- ja tavarakeräyksiä ja järjestivät vapaaehtoista kielenopetusta vastaanottokeskuksissa.

Monella vapaaehtoisella ei välttämättä ollut aktivistitaustaa tai poliittista ideologiaa toiminnan takana, vaan motivaatio kumpusi auttamisen halusta, myötätunnosta ja empatiasta heikommassa asemassa olevia ihmisiä kohtaan.

Moni luotti suomalaisiin politikkoihin ja viranomaisiin, että turvapaikkaa tarvitsevat ihmiset saavat jäädä maahan ja yhteistyössä valtion kanssa heidät saadaan kotoutumaan.

Protestointi ei ollut vielä monenkaan vapaaehtoisen näköpiirissä, sillä moni luotti valtion kykyyn hoitaa asiat ilman julkista painetta.

Turvapaikkapolitiikka kiristyy, pakkopalautukset järkyttävät

Vuoteen 2016 tultaessa viranomaisten ja julkisen keskustelun huomio kääntyi tavoitteisiin tehostaa turvapaikkahakemusten käsittelyä sekä käännyttää kielteiset päätökset saaneet turvapaikanhakijat pois maasta. Vuodesta 2016 lähtien Suomessa tehtiin merkittäviä tiukennuksia turvapaikkapolitiikkaan, ulkomaalaislakiin ja lain tulkintaan.

Lainsäädännöstä poistettiin kokonaan oleskelulupa humanitaarisista syistä. Turvapaikanhakijoiden oikeutta avustajaan turvapaikkapuhutteluissa rajattiin.

Vuodesta 2016 lähtien Suomessa tehtiin merkittäviä tiukennuksia turvapaikkapolitiikkaan, ulkomaalaislakiin ja lain tulkintaan.

Maahanmuuttovirasto päivitti maatietoa Irakista, Afganistanista ja Somaliasta, joista suurin osa Suomeen tulleista turvapaikanhakijoista tuohon aikaan saapui, siten, että useat alueet kyseisissä maissa määriteltiin turvallisiksi. Se mahdollisti vetoamisen päätöksissä maansisäiseen pakoon.

Samaan aikaan Maahanmuuttoviraston tulkintalinja turvapaikanmyöntämiseen tiukentui huomattavasti ja näyttökynnys nousi. Lisäksi ongelmia aiheuttivat kokemattomat turvapaikkapuhuttelijat, tulkit ja lakimiehet.

Nämä muutokset ovat käytännössä johtaneet paperittomien ihmisten määrän kasvuun Suomessa sekä lainvoimaisen kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden henkilöiden käännytysten määrän lisääntymiseen.

Optimistiset mielialat vapaaehtoisten keskuudessa alkoivat pikkuhiljaa muuttua vuoden 2016 aikana, heti sen jälkeen, kun nähtiin, miten lakimuutokset ja kiristyneet turvapaikkalinjaukset vaikuttivat turvapaikanhakijoiden elämään. Moni järkyttyi turvapaikanhakijoiden pakkokeinoin toteutetuista käännytyksistä.

Optimistiset mielialat vapaaehtoisten keskuudessa alkoivat pikkuhiljaa muuttua vuoden 2016 aikana.

Pakkopalautukset herättivät pettymyksen, pelon ja epätoivon tunteita. Tunteiden jakaminen vapaaehtoisten ja turvapaikanhakijoiden verkostoissa on tehnyt yksittäisten ihmisten epätoivosta ja peloista sosiaalisia ja kollektiivisia.

Tunteiden syypäänä nähtiin valtio ja sen harjoittama epäreilu turvapaikkapolitiikka, jota kohtaan vastarinta alkoi rakentua. Suomalaisten tunteet eivät liittyneet pelkästään kohdattuihin turvapaikanhakijoihin ja heidän traagisiin kohtaloihinsa turvapaikkapolitiikan kiristyksien vuoksi vaan yleisemmin pettymykseen valtion viranomaisia kohtaan.

Niin kutsuttu ”pakolaiskriisi” näyttäytyykin monien kansalaisyhteiskuntatoimijoiden silmissä eurooppalaisten valtioiden solidaarisuuden kriisinä ja pakolaisten vastaanottokriisinä. Nämä kriisit puolestaan ovat synnyttäneet solidaarisuutta ruohonjuuritasolla.

Kuten muualla Euroopassa, myös Suomessa turhautuminen epäinhimillistä turvapaikkapolitiikkaa vastaan on synnyttänyt protesteja.

Ruohonjuuritason vastarintaa pakkopalautuksia vastaan

Yksi näkyvimmistä protesteista oli helmikuussa 2017 Irakista tulleiden turvapaikanhakijoiden aloittama mielenilmaus Helsingin keskustassa, johon liittyi pian myös turvapaikanhakijoita Afganistanista.

Protesti perustettiin vastustamaan Suomen hallituksen ja viranomaisten systemaattista turvapaikanhakijoiden aseman heikentämistä. ”Vaadimme oikeutta elää!” oli protestin slogan.

Ympärivuorokautinen Oikeus elää -protesti kesti Helsingin keskustassa keskeytyksettä noin viisi kuukautta. Sen jälkeen sitä vielä jatkettiin päivisin syyskuuhun saakka. Protesti siirtyi syyskuussa Kolmen Sepän patsaalle, jonne osana Helsinki Design Week -tapahtumaa rakennettiin Right to live house -installaatio.

Kyseessä oli ensimmäinen laajamittainen turvapaikanhakijoiden protesti sekä toiseksi pitkäkestoisin mielenosoitus Suomessa.

Suomalaisen kansalaisyhteiskunnan laaja solidaarisuus edesauttoi protestin jatkuvuutta. Sitä asettuivat tukemaan monet ympärillä olevat yritykset ja instituutiot ja se sai myös poliisin ennaltaehkäisevän yksikön tukea. Sen riveihin liittyi ihmisiä eri taustoista: ihmisoikeusaktivisteja, eri seurakuntien jäseniä, taiteilijoita, perheenäitejä, opiskelijoita.

Laajat solidaarisuuden osoitukset loivat toivoa protestoiville turvapaikanhakijoille.

Laajat solidaarisuuden osoitukset loivat toivoa protestoiville turvapaikanhakijoille, jotka kamppailivat epätoivon, väsymyksen ja pelon tunteen kanssa. Protestin aikana syntyi tiivis verkosto vastustamaan turvapaikanhakijoiden pakkopalautuksia.

Verkoston aktiivit ovat vuodesta 2017 lähtien auttaneet käännytysuhan alla eläviä turvapaikanhakijoita. Vapaaehtoiset avustavat hakijoita muun muassa uuden turvapaikkahakemuksen tekemisessä, oikeusavustajan etsimisessä ja yhteistyössä oikeusavustajan kanssa käännytyspäätöksistä valittamisessa oikeusasteisiin, jotka voivat määrätä täytäntöönpanokiellon.

Avustustyötä ja aktivismia

Valituksissa vedotaan palautuskieltoon, jonka mukaan

”ketään ei saa käännyttää, karkottaa tai pääsyn epäämisen seurauksena palauttaa alueelle, jolla hän voi joutua kuolemanrangaistuksen, kidutuksen, vainon tai muun ihmisarvoa loukkaavan kohtelun kohteeksi”.

Vapaaehtoiset avustavat myös työn ja asunnon etsinnässä ja oleskeluluvan hakemisessa työn, opiskelun tai perhesiteen perusteella. Avustustoiminnan lisäksi aktivistit järjestävät erilaisia mielenilmauksia, yrittävät vaikuttaa viranomaisiin ja politiikkoihin, tiedottavat pakkopalautuksiin liittyvistä asioista sosiaalisessa mediassa ja pyrkivät saamaan todettuja epäkohtia esiin valtamediassa.

Varsinaisten pakkopalautusten kritisoimisen lisäksi verkoston aktiivit ovat tuoneet esiin epäkohtia liittyen ”avustetun vapaaehtoisen paluun” ohjelmaan, josta vastaa Kansainvälinen siirtolaisuusjärjestö IOM yhteistyössä Maahanmuuttoviraston kanssa.

Moni haavoittuvassa asemassa oleva turvapaikanhakija on käytännössä ollut pakkoraossa valitessaan ”vapaaehtoisen paluun”, sillä vaihtoehtona on joutua säilöön otetuksi ja pakkopalautetuksi, josta seuraa maahantulokielto Schengen-alueelle.

Myös mahdollisuus saada rahallinen tuki vapaaehtoisen paluun ohjelman kautta on vaikuttanut monien päätökseen. Tuki on joissain tapauksissa mahdollistanut uudelleen pakenemisen paluun jälkeen.

Euroopan ihmisoikeuskomission (EIT) marraskuussa 2019 Suomelle langettama päätös Suomen ihmisoikeusrikkomuksesta liittyikin irakilaisen Alin käännytykseen juuri ”vapaaehtoisen paluun ohjelman” kautta.

Vuonna 2017 Ali käännytettiin Suomesta Bagdadiin, jossa hänet muutamia viikkoja paluunsa jälkeen tapettiin. EIT linjasi, että Alilla ei ollut tilanteessa aitoa valinnanvapautta ja siten hänen paluunsa nähdään pakotettuna palautuksena.

Raskas aktivismi viranomaisluottamuksen särkymisen varjossa

Moni haastattelemani aktivisti kuvaa viimeisten neljän vuoden kokemuksiaan raskaiksi. Heidän elämäänsä varjostaa pelko ja huoli läheisten turvapaikanhakijoiden kohtaloista ja voinnista pakkopalautusten ja paperittomuuden uhan alla.

Tämän lisäksi jokainen haastattelemani aktivisti kuvasi pettymystä ja luottamuksen särkymistä suomalaisia viranomaisia, poliisia ja koko oikeusvaltiota kohtaan niin suureksi, että sitä tuskin voi kokonaan koskaan korjata. Haastateltavat kokevat, että poliitikot ja viranomaiset eivät tartu heidän esiin nostamiinsa epäkohtiin.

Jokainen aktivisti kuvasi pettymystä ja luottamuksen särkymistä suomalaisia viranomaisia, poliisia ja koko oikeusvaltiota kohtaan niin suureksi, että sitä tuskin voi kokonaan koskaan korjata.

Luottamuksen menettämisen vuoksi vapaaehtoistyö on vuosien varrella muuttunut suoranaiseksi pakoksi auttaa ihmisiä, jotka Suomen valtion nähdään hylänneen. Solidaarisuus pysyy hengissä, koska aktivistit eivät luota valtion kykyyn hoitaa turvapaikka-asioita ihmisoikeuksia kunnioittavalla tavalla.

Haastattelemilleni aktivisteille ei tullut yllätyksenä Euroopan ihmisoikeuskomission vastikään Suomelle langettama päätös. Tuomio nähdään pikemminkin jäävuoren huippuna, joita tulisi lisää, mikäli jokin taho jaksaisi hoitaa kanteluprosessit.

Nyt nähtäväksi jää, miten Suomi tämän EIT:n nootin jälkeen tarttuu turvapaikanhakijoita koskeviin epäkohtiin. Tehdäänkö sellaisia korjausliikkeitä, jotka keventäisivät myös aktivistien taakkaa?

Kirjoitus on viimeinen osa Solidaarisuus-juttusarjaa.

YTT Päivi Pirkkalainen työskentelee tutkijatohtorina ”Karkotus mediavälitteisessä yhteiskunnassa” (DEMESO) -tutkimushankkeessa Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella.

Julkaisu Solidaarisuutta turvapaikan­hakijoiden pakko­palautuksia vastaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kokeneet poliitikot Liisa Hyssälä ja Jouni Backman ovat Sitran kutsumina vanhempina neuvonantajina valmistaneet raportin maamme edustuksellisen demokratian rakenteiden ja toimintatapojen uudistamisesta. Kansanvallan peruskorjaus -nimisen raportin fokus kohdistuu valtiosektorin päätöksentekoon.

Tekijöiden tavoitteena on tehdä ehdotuksia siitä, millä tavalla valtiollista päätöksentekoa voidaan tehostaa niin, että toiminnan pitkäjänteisyys ja tuloksellisuus paranevat. Raportin kirjoittamista varten tekijät ovat haastatelleet yli sataa keskeistä vaikuttajaa valtion- ja kuntahallinnosta, eduskunnasta, valtioneuvostosta, puolueista, etujärjestöistä ja elinkeinoelämästä.

Keskeisenä asiana raportissa on kuvata, minkälaisella ”nuotituksella” eduskunnan, hallituksen ja puolueiden tulisi toimia yhtäältä vaalikautta pitemmässä politiikan strategisessa johtamisessa, vaalikauden mittaisessa keskipitkän ajan johtamisessa ja sitä lyhyemmän ajan johtamisessa. Ambitiotaso on korkea. Tekijöiden mukaan puolueiden tulee kullakin vaalikaudella ennen seuraavia eduskuntavaaleja hyväksyä yhteinen tilannekuva ja tulevan politiikan keskeiset painopisteteemat. Politiikkaa tulisi lähteä tyrakentamaan tällaisen yhteisen tilannekuvan pohjalta.

Menneiden vuosikymmenien suuria yhteiskunnallisia uudistuksia valmistellut komiteatyö mainitaan raportissa vain ohimennen. Raportin aihepiiriin olisi sopinut pohdinta siitä, olisiko esimerkiksi sote-uudistuksen kaltaisten hankkeiden valmisteluun saatu enemmän ryhtiä perinteistä komiteatyötä käyttämällä.

Raportissa on runsaasti konkreettisia ja kehittämisen tai ainakin keskustelun arvoisia ehdotuksia eduskunnan, hallituksen ja valtionhallinnon toimintatapojen uudistamiseksi.

Raportissa on runsaasti konkreettisia ja kehittämisen tai ainakin keskustelun arvoisia ehdotuksia eduskunnan, hallituksen ja valtionhallinnon toimintatapojen uudistamiseksi. Siinä kaivataan siiloutuneen hallinnon rajoja ylittäviä uudenlaisia toimintatapoja.

Hallitsemislaitosten peruskorjaus

Tekijöiden ajatukset yhdistävät konsensusdemokratian ja enemmistödemokratian periaatteita. Vaatimus puolueiden yhteisen tilannekuvan laatimisesta perustuu selvästi konsensusta tavoittelevaan päätöksentekotapaan.

Toisaalta tekijät raottavat ovia vähemmistöhallitusten muodostamiselle, koska enemmistöhallitusten aikaansaaminen ja toiminta voi olla vaikeaa. Vähemmistöhallitukset olisivat toki omiaan vahvistamaan eduskunnan asemaa poliittisena vallankäyttäjänä, mutta voi kysyä, löisivätkö ne samalla korville sitä tavoitetta, että poliittisen päätöksenteon punaisena lankana on yhtä vaalikautta pitemmälle ajalle ulottuva strateginen johtaminen.

Raportin alkupuolella tekijät motivoivat demokraattisen päätöksentekomme uudistustarvetta sillä, että kansalaisten luottamus politiikkaan on heikkoa. Raportin väliotsikossa asia täräytetään raflaavasti ”Kansanvallan tila: luottamus hukassa, osallisuus heikkoa”. EU:n kansalaismielipideaineistoihin perustuen tekijät sitten taulukoin ja graafein osoittavat, että suomalaisten luottamus maamme poliittista järjestelmää kohtaan on tuoreiden tutkimusaineistojen mukaan vankempaa kuin kansalaisten luottamus oman maansa poliittiseen järjestelmään missään muussa EU-maassa.

Raportissa ei kuitenkaan pohdita, mitkä ovat niitä maamme poliittisen järjestelmän vahvuuksia, joiden seurauksena kansalaisten luottamus poliittiseen järjestelmään on näin vahva.

Julkaisun otsikko ”Kansanvallan peruskorjaus” on harhaanjohtava. Raportissa ei oikeastaan lainkaan käsitellä sitä, miten oman aikamme muutokset kansalaisyhteiskunnassa synnyttävät vaatimuksia edustuksellisen demokratian täydentämiseen erilaisilla suoran tai puolivälittömän osallistumisen muodoilla. Esimerkiksi otsikko ”Hallitsemislaitosten peruskorjaus” kuvaisi täsmällisemmin raportin sisältöä.

Otsikko ”Hallitsemislaitosten peruskorjaus” kuvaisi täsmällisemmin raportin sisältöä.

Valtioneuvostolla on vaalikaudesta 2007−2011 alkaen ollut vaalikausittain täydennettävä demokratiapoliittinen toimintaohjelma. Sitä tai siihen liittyviä uudistuksia raportissa ei käsitellä.

Työpaperissa on hyviä huomioita puolueiden jäykkien ja byrokraattisten organisaatiorakenteiden uudistamistarpeesta. Siitä kuitenkin puuttuu näköala puoluetoiminnan asemasta nykyaikaisessa kansalaisyhteiskunnassa.

Kirjoittajat tarkastelevat puolueita poliittisena kartellina, jolla on päävastuu julkisen keskustelun suuntaviivojen vetäjinä. Työpaperissa se sanotaan muun muassa näin: ”Puolueiden yhdessä toteamien keskeisten ilmiöiden pohjalta tehdyt tavoitteet muodostavat vaihtoehtoja, jotka toimivat keskustelevan demokratian esityslistana.”

Puolueet kansalaisyhteiskunnassa

Työpaperissa ei pohdita sitä, miten kansalaisyhteiskunnan uudenlaiset osallistumis- ja toimintamuodot vaikuttavat poliittiseen päätöksentekoon, minkälaisia pulmia kehitys tuo puolueille ja miten puolueiden tulisi ottaa huomioon tämä kehitys. Aikaisempaa useammin asioita politisoidaan ja nostetaan julkisen keskustelun areenalle pikemminkin uusien osallistumismuotojen kuin perinteisen puoluetoiminnan avulla.

Asioita politisoidaan ja nostetaan julkisen keskustelun areenalle pikemminkin uusien osallistumismuotojen kuin perinteisen puoluetoiminnan avulla.

Ajallemme ominainen demokratiapolitiikka korostaa, että julkisen sektorin palveluorganisaatioilla on poliittisen ohjaussuhteen lisäksi myös asiakkaista lähtevä ohjaussuhde. 2000-luvun demokratiapolitiikassa on kehitetty monenlaisia toimintatapoja juuri tämän asiakaslähtöisen ohjaussuhteen kehittämiseksi. Sen vaikuttavuus toimintaan saattaa monissa tilanteissa olla suurempi kuin puolueilta tulevalla aloitteisuudella tai ohjauksella. Tämä kehitys saattaa johtaa siihen, että puolueiden ”markkinarako” julkisten palvelujärjestelmien ohjaamisessa näivettyy entisestään.

Kansalaisyhteiskuntaa koskevan analyysin puute korostuukin raportissa erityisesti puolueiden toimintaa koskevissa ehdotuksissa. Raportissa on monia konkreettisia ehdotuksia eduskunnan, valtioneuvoston ja viranomaishallinnon toiminnan kehittämiseksi. Puolueiden toiminnan kehittämisestä ehdotukset ovat enimmäkseen ylimalkaisia: toimintaa kehitetään, vahvistetaan, aktivoidaan, palataan juurille.

Ja sitten tuo tavanomainen ratkaisukeino: ”Aidosti uudistuneiden puolueiden julkista rahoitusta vahvistetaan merkittävästi”. Tämän lisäksi puolueiden tulisi jäsensuhteensa vahvistamiseksi lisätä jäsenmaksujen osuutta taloudessaan. Sitä ei kerrota, kuinka paljon puolueiden resursointi kokonaisuudessaan lisääntyy, kun niiden julkinen rahoitus lisääntyy merkittävästi samalla kun jäsenmaksujen osuus taloudesta vahvistuu.

Kysymys siitä, millä tavalla laitostuneiden puolueiden tulisi avata ikkunansa nykyaikaiseen kansalaisyhteiskuntaan, jää edelleen vaille vastausta. Ja se osa kansalaisyhteiskunnan toiminnasta, missä aktiivisuutta ei osteta rahalla, jää sekin jossain toisessa raportissa analysoitavaksi.

Heikki Paloheimo on Tampereen yliopiston valtio-opin emeritusprofessori.

Julkaisu Arvio: Kansanvallan ylätason remonttia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kansalaisyhteiskunnan tilaa on kavennettu tai sitä ei käytännössä ole lainkaan 169:ssä maailman maassa. Kansalaisten, kansalaisjärjestöjen ja yhteiskunnallisten liikkeiden yhdistymis-, kokoontumis- ja ilmaisuvapauksia rajoitetaan etenkin Afrikan ja Lähi-idän maissa. Siellä, missä kansalaisvapaudet toteutuvat heikosti, on usein myös suuret tuloerot ja alhainen inhimillinen kehitys.

1990-luku oli kansalaisyhteiskuntabuumin aikaa kehitysmaissa, ja kansalaisjärjestöjen ja yhteiskunnallisten liikkeiden määrä kasvoi räjähdysmäisesti. Sotilasdiktatuurien alasajo ja siirtyminen monipuoluedemokratiaan eri puolilla Afrikkaa ja Latinalaista Amerikkaa vahvstivat kansalaisten yhteiskunnallista osallistumista ja aktivismia.

Heikentyvä kehitys

Nyt tilanne on muuttunut. Esimerkiksi vuosien 2012 ja 2015 välisenä aikana hyväksyttiin 120 kansalaisyhteiskunnan tilaa heikentävää lakia 60 eri maassa. Niillä kontrolloidaan esimerkiksi julkisia protesteja, kansalaisten kokoontumista, kansalaisjärjestöjen rekisteröintiä ja ulkomaista rahoitusta.

Etenkin ihmisoikeus- ja demokratiajärjestöt sekä ne aktivistit, jotka kyseenalaistavat poliittisen ja taloudellisen eliitin valta-asetelmia, ovat olleet rajoitusten kohteina. Hallitukset ja yritykset eivät halua, että niiden toimia valvotaan.

Kansalaisyhteiskunta nähdäänkin usein vaarana valtaapitäville.

Syitä tilanteen heikkenemiselle on monia. Monissa maissa, kuten Etiopiassa, Keniassa ja Sudanissa, käydään terrorismin vastaisen taistelun nimissä sisäpoliittista peliä oppositioäänien ja hallinnon kriitikkojen hiljentämiseksi. Terrorismin vastaisia lakeja on manipuloitu kansalaisjärjestöjen toimintaa vastaan.

Kansalaisyhteiskunta nähdäänkin usein vaarana valtaapitäville, ja sen tilaa kavennetaan osana poliittisen opposition hiljentämistä. Thaimaassa hallinnon kritisoiminen on kriminalisoitu kokonaan.

Nationalismi kaventaa tilaa

Kansalaisyhteiskunnan tilaa kavennetaaan myös osana kasvavaa nationalismia, jolloin hallinnolle kriittiset kansalaisyhteiskunnan toimijat esitetään ulkomaisten intressien ajajina. Tätä tapahtuu niin Venäjällä ja Unkarissa kuin Boliviassa ja Intiassa.

Perinteisten kehitysyhteistyöavunantajien rooli kansainvälisessä kehityksessä on vähentynyt. Kehitysmaiden uudet rahoittajat, kuten Kiina, eivät vaadi demokratiaa, ihmisoikeuksia tai kansalaisvapauksia. Etelän kansalaisjärjestöillä ja yhteiskunnallisilla liikkeillä on täten yhä harvempia tukijoita.

Lisäksi eurooppalaiset kehitysyhteistyötoimijat korostavat aikaisempaa enemmän yksityisen sektorin roolia kehityksen aikaansaajana. Tämä ei ole ongelmatonta, sillä taloudellisen ja poliittisen eliitin intressit sekoittuvat usein keskenään.

Esimerkiksi Brasiliassa, Hondurasissa, Kolumbiassa, Etelä-Afrikassa ja Filippiineillä on viime vuosina murhattu maaoikeus-, alkuperäiskansa- ja ympäristöaktivisteja. He ovat niitä, jotka ovat paljastaneet monikansallisten yritysten ja hallinnon väärinkäytöksiä luonnonvarojen hyväksikäytössä.

Vielä 1960–1980-luvuilla Yhdysvallat ja monet Euroopan maat pönkittivät avoimesti esimerkiksi Latinalaisen Amerikan sotilasdiktatuureja omien taloudellisten intressiensä vuoksi. Kun valtio ja yksityissektori kehitysmaissa nyt taas vahvistuvat, kriittistä kansalaisyhteiskuntaa tarvittaisiin nykyistä enemmän valvomaan niiden läpinäkyvyyttä, vastuuta ja oikeudenmukaisuutta.

Jos yhteiskunnalliselle aktivismille ja keskustelulle ei ole tilaa, mahdollisuus osallistua etsitään muualta.

Internet, sosiaalinen media ja aktivistien globaali verkostoituminen ovat kasvava vaara sekä autoritaarisille hallitsijoille että vastuuttomille globaalin talouden toimijoille. Globaalissa maailmassa kansalaisia on yhä vaikeampi pitää pimennossa oikeuksistaan ja globaalin talouden epäkohdista.

Jos yhteiskunnalliselle aktivismille ja keskustelulle ei ole tilaa, mahdollisuus osallistua etsitään muualta. Tämä on ongelma monissa Afrikan maissa, joissa valtaosa väestöstä on nuoria, mutta joissa politiikan ja talouden valta keskittyy yhä harvojen iäkkäiden miesten käsiin. Pelko siitä, että nuoret kääntyvät esimerkiksi väkivaltaisten ääriliikkeiden puoleen, ei ole täysin perusteetonta.

Suomen suunta

Suomi kuuluu kouralliseen niitä maailman maita, joissa kansalaisyhteiskunnan tila on vielä vapaa. Suomella olisikin hyvät edellytykset puolustaa kansalaisyhteiskunnan vapautta ja moniäänisyyttä maailmanlaajuisesti ulko- ja kehityspolitiikassaan.

Kansalaisjärjestöt ja yhteiskunnalliset liikkeet toteuttavat demokraattisia tehtäviä, kun ne nostavat esiin erilaisia intressejä ja epäkohtia sekä tuovat kansalaisia yhteen. Kansalaisyhteiskunnan tilan puolustaminen globaalisti luo siis pohjaa demokratisoitumiselle ja kansanvallalle.

Kansalaisjärjestöt ja yhteiskunnalliset liikkeet toteuttavat demokraattisia tehtäviä.

Silti Suomi on leikannut yli 40 prosenttia kansalaisjärjestöille suunnatuista kehitysyhteistyövaroista. Monenkeskisiltä kehitysyhteistyötoimijoilta kuten YK-järjestöiltä, jotka ovat kansalaisyhteiskunnan tärkeitä tukijoita kehitysmaissa, on leikattu vielä enemmän. Lisäksi ihmisoikeuksia ja niitä puolustavien järjestöjen asemaa on viime aikoina kyseenalaistettu yhä äänekkäämmin myös Suomessa.

Euroopassa on toistakymmentä maata, joissa kansalaisyhteiskunnan tilaa on kavennettu viime vuosina. Suomen tulisi valita päinvastainen suunta.

Tämä artikkeli pohjaa Jyväskylän yliopiston kehitysmaatutkijoiden ulkoasiainministeriölle keväällä 2017 laatimaan kansalaisyhteiskuntaselvitykseen, jossa tutkittiin kansalaisyhteiskunnan toimijoiden roolia kehitysyhteistyössä.

VTT Eija Ranta aloittaa 2018 tutkijatohtorina Koneen säätiön rahoittamassa Murrosten Kuuba -hankkeessa Pohjois-Amerikan tutkimuksen John Morton -keskuksessa Turun yliopistossa.

Julkaisu Kansalaisyhteiskunta ajetaan ahtaalle ympäri maailmaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.