Katalonian viimeaikaiset tapahtumat ovat politiikan tutkijan näkökulmasta olleet kuin poliittisen pelin oppikirjasta. Viholliskuvia on rakennettu, tunteita herätetty ja hyväksikäytetty poliittisessa kamppailussa ja panoksia nostamalla on painostettu toista osapuolta tekemään väistöliike ensin.

Katalonian itsenäisyyspyrkimykset eivät ole erityisen uusi ilmiö. Katalaaniseparatismi oli aina 2010-luvulle asti varsin marginaalinen poliittinen voima. Katalonia on verrattain hyvinvoiva alue, jossa monia, etenkin parempituloisia, on harmittanut nettomaksajan rooli Espanjan kokonaiskansantaloudessa.

Katalaaniseparatismi oli aina 2010-luvulle asti varsin marginaalinen poliittinen voima.

Koska Espanjan monimutkaisessa aluehallintomallissa eri alueilla on erilaisia oikeuksia, sitä on pyritty viilaamaan useaan otteeseen vuoden 1978 perustuslain jälkeen. Vuonna 2005 Kataloniassa valmisteltiin itsehallintoa käsittelevän lain uudelleentulkinta, jolle haettiin hyväksyntä vuonna 2006 kansanäänestyksessä.

Sen vaikutteina oli Baskimaan kaltainen, laajat verotusoikeudet sisältävä malli, sekä osia Andalusian itsehallintoalueen oikeuksista, kuten oikeusjärjestelmän rakenteista. Kansanäänestys järjestettiin sillä kertaa sosialistihallituksen (PSOE) siunauksella. Äänestysprosentti jäi alhaiseksi, se oli himpun verran yli 49 prosenttia, mutta 74 prosenttia äänesti itsehallinnon laajentamisen puolesta. Espanjan sosialistienemmistöinen parlamentti hyväksyi uudistukset.

Perustuslain tulkinnan mukaan kansanäänestys voidaan järjestää Espanjassa vain niin, että siihen sisällytetään kaikki espanjalaiset eikä valikoitua osaa kansalaisista.

Oppositiossa ollut konservatiivipuolue (PP) kuitenkin vei prosessin perustuslakituomioistuimeen. Tuomioistuimen päätös vuonna 2010 vei pohjan päätösten taustalla olevalta kansanäänestykseltä. Perustuslain uuden – ja nyt virallistetun – tulkinnan mukaan kansanäänestys voidaan järjestää Espanjassa vain niin, että siihen sisällytetään kaikki espanjalaiset eikä valikoitua osaa kansalaisista.

Ennen päätöstä Katalonian kansanäänestyksen kaltaisia äänestyksiä oli järjestetty muuallakin, kuten vuonna 2007 Andalusiassa. Näitä uudistuksia ei kuitenkaan peruttu. Niin tai näin, Mariano Rajoyn (PP) hallitukset ovat sittemmin piiloutuneet perustuslakituomioistuimen päätöksen taakse: laki on laki, joten mitään dialogia ei tarvita.

Talousvaikeuksia ja syyllisten etsintää

Vuonna 2008 alkanut talouskriisi ravisti Espanjaa voimakkaasti. Työttömyys nousi hurjiin lukemiin, ja pankit horjuivat ja kaatuivat. Samalla horjui myös valtiovaltaa kohtaan tunnettu luottamus, kun korruptioskandaaleja alkoi paljastua kuningashuonetta myöten.

Vauraassa Kataloniassa pudottiin korkeammalta kuin muualla Espanjassa. Katalonialaiset itsenäisyysmieliset poliitikot katsoivat tilaisuutensa koittaneen. Ongelmista oli helppo syyttää Espanjan keskushallintoa.

Vauraassa Kataloniassa pudottiin korkeammalta kuin muualla Espanjassa.

Populismin myötä keksittiin tarinoita alistetusta kansakunnasta ja historiallisista vääryyksistä. Francisco Francon ajoilta toki löytyy kaikenlaisia vääryyksiä, jotka eivät suinkaan rajoittuneet Kataloniaan. Oman kielen puhumisen kieltäminen varmasti harmitti kaikilla kielialueilla, mutta se oli yksi pienimpiä ongelmia diktatuurissa.

Arkikokemuksista puolestaan poimittiin useita epäkohtia – Kataloniassa ei ole kuin yksi katalaaninkielinen TV-kanava, Barcelonassa ei ole yhtä hyvää metroverkostoa kuin vain vähän suuremmassa Madridissa ja moottoriteistäkin pitää maksaa itse tiemaksuja, toisin kuin muualla (paitsi Baskimaassa). Kaiken tämän takana nähtiin olevan Madrid.

Euroopan unioni puolestaan on perinteisesti nähty Kataloniassa hyvin myönteisessä valossa. Sen vuoksi katalaaniseparatistit ovat lupailleet, että itsenäistymisestä huolimatta, tai ehkä juuri sen ansiosta, katalaanit saavat vapaasti ja maagisesti poimia kaikki rusinat pullasta. Toisin sanoen Katalonia tulee pysymään suoraan EU:ssa ja eurossa sekä saamaan automaattisesti edustuksen kaikkiin muihin haluamiinsa kansainvälisissä järjestöissä.

Poliittisen mandaatin metsästys

Aikaisemmin hyvässä yhteistyössä konservatiivihallituksen kanssa ollut, niin ikään konservatiivinen Convergència i Unió (CiU) käänsi talouskriisin myötä kelkkansa ja lähti voimakkaasti ajamaan Katalonian itsenäisyyttä. Puolue oli alueen suurin, ja sillä oli myös suhteellisesti suuri edustus Espanjan parlamentissa.

Vuonna 2014 Artur Mas toimi Katalonian aluehallinnon presidenttinä ja halusi järjestää sitovan kansanäänestyksen itsenäisyydestä. Jos tulos olisi myönteinen, Katalonia itsenäistyisi Espanjan mielipiteestä riippumatta. Kyynikot sanoivat, että puolueen johdossa olleella Masilla oli oma lehmä ojassa: itsenäistymisprosessissa Espanjan rikostuomioistuimen koura ei olisi saavuttanut Masia korruptiossa.

Rajoyn edellinen hallitus johti maata, mutta se asemoi itsensä prikulleen samoin kuin nykyinen hallitus: kansanäänestys on laiton. Mas taipui kuitenkin kompromissiin: kansanäänestyksen nimi muutettiin osallistumisprosessiksi. Poliisin väliintuloa ei tuolloin tarvittu.

Nimenvaihdon myötä voimakkaat odotukset lässähtivät.

Nimenvaihdon myötä voimakkaat odotukset lässähtivät. Äänestysprosentti jäi arviolta 37 prosenttiin, sillä muut kuin separatistit eivät halunneet antaa tukeaan äänestykselle. Vaikka tulos oli noin 80-prosenttisesti itsenäisyyden puolesta, ei se siis kuvastanut hyvin kaikkien katalaanien mielipidettä.

Äänestys oli myös hyvin epävirallinen, joten se ei täyttänyt minkäänlaisia kansainvälisiä luotettavuuskriteereitä. Mas ymmärsi tämän ja siirsi katseensa tulevaan.

Kohti vuoden 2017 äänestystä

Vuoden 2014 epäonnistuneen ”osallistumisprosessin” jälkeen CiU ajautui vakaviin korruptioskandaaleihin ja jakautui sisäisesti itsenäistymispyrkimysten suhteen. Puolue hajosi, ja itsenäisyysmieliset perustivat Masin johdolla uuden koalition vuoden 2015 itsehallintoalueen vaaleja varten. Sen nimeksi tuli Junts pel Sí (JxSí), eli ”Yhtymä kyllän puolesta”.

Koalitio yritti määritellä aluevaalit viralliseksi itsenäistymisvaaliksi luvaten, että jos JxSí voittaa, Katalonia julistautuu itsenäiseksi. Mas joutui kuitenkin itse astumaan sivuun vaaleista, kun häntä alettiin epäillä julkisten varojen väärinkäytöstä, eli siitä, että hän käytti varoja laittomaan itsenäisyyshankkeeseen.

Koalitio sai vain noin 40 prosenttia äänistä, mikä ei riittänyt parlamentissa paikkaenemmistöön. Apuun saatiin erikoinen, jokseenkin anarkistinen ja globalisaation vastainen Candidatura d’Unitat Popular (CUP), joka ei halunnut kuulua separatistikoalitioon, mutta kannatti Katalonian eroamista ei vain Espanjasta vaan likimain kaikesta muustakin.

Yhdessä CUPin kanssa itsenäisyysmieliset saivat määräenemmistön alueparlamenttiin. Sen voimin, joskin viime kädessä vähemmistöön tukeutuen, Katalonian nykyhallinto on ajanut maata yhä syvemmälle umpisolmuun.

Lokakuun äänestys oli aikaisempaa heikommalla pohjalla, eikä yksin laittoman aseman ja poliisin tukahduttamistoimien vuoksi.

Lokakuun 1. päivänä järjestetty äänestys on siis kaikessa dramaattisuudessaan jatkumoa pitkässä prosessissa. Itse äänestys oli kuitenkin aikaisempaa heikommalla pohjalla, eikä yksin laittoman aseman ja poliisin tukahduttamistoimien vuoksi.

Vaikka tilaisuus oli itsehallinnon näkökulmasta virallinen, sen laittomuudesta johtuen sitä oli järjestämässä vain vapaaehtoisia separatistiaktivisteja. Mistään päivänvaloa kestävästä kansanäänestyksestä ei siis ollut kyse. Silti demokraattista mandaattia hakenut itsenäisyysmielinen hallinto törmäsi taas kerran samaan numeroon: noin 40 prosenttia äänioikeutetuista kansalaisista kannatti itsenäistymistä, eli absoluuttisesta enemmistöstä jäätiin yhtä kauas kuin aikaisemminkin.

Ainoa jossain määrin odottamaton tekijä kansanäänestyssunnuntain tapahtumissa oli se, että Rajoyn hallitus yritti tukahduttaa voimatoimin äänestyksen. Poliittisesti päätös oli typerä, vaikka laillisesti olisikin perusteltavissa. Poliisiväkivalta polarisoi tilannetta entisestään ja antoi lisäuskottavuutta separatistien väitteille siitä, miten Espanja alistaa katalonialaisia.

Poliisiväkivalta polarisoi tilannetta entisestään ja antoi lisäuskottavuutta separatistien väitteille siitä, miten Espanja alistaa katalonialaisia.

Poliisin ylilyönnit tulee kuitenkin erottaa itse itsenäistymisprosessista, oli niistä mitä mieltä hyvänsä. Espanja on oikeusvaltio, jossa rikkeet tutkitaan ja niistä jaetaan rangaistukset tuomioistuimissa, ei kaduilla.

Kysymys kuuluu, ovatko katalaaniseparatistit valmiita tähän. Toistaiseksi kaduilla riehuu mielenosoittajia, jotka käyttäytyvät uhkaavasti keskushallintoa ja sitä edustavia viranomaisia ja jopa heidän perheenjäseniään kohtaan. Myös enemmistönä olevat, separatismia kannattamattomat katalaanit tuntevat olevansa ahdistelun ja syrjinnän kohteina tai ainakin, ettei heidän mielipiteillään ole äänekkäälle vähemmistölle mitään merkitystä. Katalaanipoliitikot eivät ole yrittäneet hillitä mielenosoituksia.

Onko Katalonia siis ajautumassa yhden totuuden valtioksi vain siksi, että separatistit ovat vuodesta toiseen niin lähellä määräenemmistöä, että he haluavat muuttaa tilanteen vaikka väkisin?

ESPANJAN NÄKÖKULMA:

• Äänestyksen järjestäminen oli laitonta
• Järjestelyihin osallistui aluehallinnon nimissä vain separatisteja
• Viikko ennen vaaleja tehty poliisiratsia oli viesti: estämme rikollisen, valtionvastaisen toiminnan
• Koska separatistit silti järjestivät äänestyspaikkoja, poliisi määrättiin keräämään äänestyslaput pois
• Poliisin työtä yritti estää hyvin aktiivisesti joukko mieltään osoittavia kansalaisia, joten poliisi teki valtuuksiensa mukaisesti sen mitä tarvitsi voidakseen tehdä työnsä loppuun
• Yli 400 loukkaantui mielenosoittajien ja poliisin välisisissä yhteenotoissa
• 39 loukkaantuneista oli poliiseja
• 4 vaati sairaalahoitoa, kaksi ihmistä vakavassa tilassa
• Äänestystuloksella ei väliä, koska kyseessä ei ollut virallinen, säännöt täyttävä äänestys. Minkäänlaista kirjanpitoa äänestäjistä ei ollut, jokainen sai äänestää niin monta kertaa kuin huvitti ja äänet kerättiin separatistiaktivistien koteihin laskettavaksi.
• Katalaanien enemmistö ei osallistunut vaaleihin ja on nyt separatistien vuoksi peloissaan
• Katalonian poliisi, Mossos d’Esquadra osoitti olevansa poliittisesti johdettavissa, koska ei toiminut virkavelvollisuuksiensa mukaisesti
• Itsenäiseksi julistautumisella ei ole minkäänlaista legitimiteettiä, joten se on estettävä.
• Keskushallinto ei suostu dialogiin niin kauan kuin separatistit eivät kunnioita lakeja ja oikeusvaltion periaatteita.
• Jos katalaanit haluavat muuttaa lakeja, sen tulee tapahtua normaaliprosessin mukaisesti.
• Euroopan unioni ja kansainvälinen yhteisö tukee keskushallinnon lähestymistapaa

KATALAANISEPARATISTIEN NÄKÖKULMA:

• Äänestyksen laillisuudella ei ollut väliä, koska lait ovat Espanjan sanelemia, ei Katalonian
• Kaikki saivat osallistua vapaaehtoisesti, edes virkamiehiä ei pakotettu järjestelyihin poliisin mahdollisten vastatoimien vuoksi
• Poliisi yritti estää kansalaisia äänestämästä
• Poliisi hakkasi ja pahoinpiteli rauhanomaisia äänestäjiä, vanhuksia ja lapsia, jotka olivat kerääntyneet täyttämään demokraattisia velvollisuuksiaan
• Miltei 900 ihmistä loukkaantui poliisiväkivallan uhrina
• Äänestystulos oli selvä: 90 prosenttia katalaaneista äänesti itsenäisyyden puolesta
• Äänestämättä jättäneet tekivät itse oman valintansa, joten heitä ei tarvitse huomioida
• Poliisiväkivalta aiheutti vähäisen osallistumisen
• Epäselvyydet ääntenlaskennassa ovat poliisin painostuksen syytä
• Ainoa tie ulos Madridin kuristusotteesta on itsenäisyysjulistus, vaikka yksipuolisesti, jos ei muuten
• Katalonia ei saa riittävästi valtaa Espanjan parlamentissa, jotta se voisi saada haluamansa lakimuutokset normaali teitse läpi.
• Euroopan unionin tulee tukea Kataloniaa

Uhkapelin seuraavat vaiheet

Katalaanipoliitikot ovat myös esittäneet julistavansa itsenäisyytensä yksipuolisesti lähipäivinä. Jos tätä ei tapahdu, voi kansalaisten turhautuminen kääntyä katalaanipoliitikkoja itseään vastaan.

Jos Katalonia julistautuu itsenäiseksi, ei Espanjan keskushallinnolla ole muita vaihtoehtoja kuin tukahduttaa se. Keinoina ovat esimerkiksi johtavien poliitikkojen pidättäminen, julkishallinnon rahahanojen sulkeminen, aluehallinnon kaataminen ja uudet vaalit tai valtaoikeuksien siirtäminen pala kerrallaan Madridiin.

Jos Katalonia julistautuu itsenäiseksi, ei Espanjan keskushallinnolla ole muita vaihtoehtoja kuin tukahduttaa se.

Rajoyn määräämästä repressiosta ja sen saamasta kielteisestä julkisuudesta huolimatta Espanjan keskushallinto on Kataloniaa vahvemmassa asemassa sekä sisä- että ulkopoliittisesti. Siksi se ei suostu dialogiin separatistien kanssa. Se katsoo, ettei uhkailemalla ja kiristämällä, saati kaduilla mellakoimalla tule kenenkään saada tahtoaan läpi.

Sisäpoliittisesti sympatiaa muita vauraampien katalaanien irtautumiselle ja keskisormen heiluttelulle lakien ja demokraattisten periaatteiden suuntaan on vähän. Vain Baskimaassa seurataan tilannetta selvästi katalaanien puolella.  Tämä selittyy pitkälti sillä, että heillä on jo vuoronumero tiukasti nyrkissä omaa irtautumista ajatellen. Baskimaa kuitenkin odottaa ja katsoo mitä Katalonialle käy, ennen kuin yrittää itse mitään vastaavaa. Muutenkin vuosikymmenten itsenäisyystaistelu on selvästi aiheuttanut Baskimaassa tietynlaista väsymystä.

Ulkopoliittisesti sekä Euroopan unioni, YK että kaikki merkittävät suuret maat ovat selvästi sanoneet, että tunnustusta tai silkkihansikkain käsittelyä katalaaneille ei ole luvassa. Poliisiväkivallan jälkeen kansainvälinen yhteisö oli korvia huumavan hiljaa. Tämä osoittaa selvästi, että Katalonia on yksin.

Katalonia on yrittänyt sittemmin vedota Euroopan unioniin ja pyytänyt tätä välittäjäksi tilanteeseen. Se on mahdollista nykysääntöjen mukaan vain, jos pyyntö tulee Madridista.

Euroopan parlamentti käsitteli asiaa 4. lokakuuta. Viesti Katalonialle oli hyvin selvä: poliisiväkivalta oli surullista, mutta Espanjan toiminta lakien mukaista. Lakeja voi yrittää muuttaa, mutta perustuslaillista järjestystä on noudatettava. Nyt on neuvoteltava.

Viesti Katalonialle oli hyvin selvä: poliisiväkivalta oli surullista, mutta Espanjan toiminta lakien mukaista.

Edes siinä tapauksessa, että Espanja hyväksyisi Katalonian itsenäistymisen, pysyminen EU:ssa ei ole itsestäänselvyys. Katalonia joutuisi eroamaan unionista ja siitä tulisi niin kutsuttu kolmas maa. Sitten se joutuu hakemaan jäsenyyttä jonon hänniltä.

Ei ole mitenkään selvää, että Katalonia edes täyttää jäsenyyskriteereitä. Katalonian lait ovat pitkälti Espanjan lakeja, eikä kaikkia tarvittavia instituutioita ole vielä olemassa. Niiden perustaminen vie aikaa. Talouskaan ei välttämättä ole kriisin jäljiltä riittävän vahvalla tolalla.

Kokonaan toinen kysymys on, onko EU valmis ylipäänsä laajentumaan. Kannattaisivatko esimerkiksi Saksa ja Ranska tai Belgia Katalonian valtion mukaantuloa? Ne voivat pelätä joutuvansa sen seurauksena paloittelemaan omaa maataan.

Dominoefektiä ei kukaan halua, ja Katalonia on nyt hakeutumassa ennakkotapauksen asemaan.

YTT Teemu Tammikko toimii Ulkopoliittisen instituutin vanhempana tutkijana ja on erikoistunut tutkimaan poliittista radikalismia, terrorismia ja terrorismin vastaista toimintaa.

Julkaisu Katalonian uhkapeli ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Turkissa on ollut jo pitkään laaja yksimielisyys siitä, että vuoden 1980 sotilasvallankaappauksen jälkeen laadittua perustuslakia on uudistettava. Sotilasjuntan laatiman perustuslain alkuperäinen henki ei ollut suojella kansalaista valtiolta vaan valtiota kansalaisilta.

Perustuslakia on päivitetty vuosien varrella useaan kertaan, mutta se ei edelleenkään heijastele Turkin yhteiskunnan kielellistä ja etnistä moninaisuutta. Uusin perustuslakiuudistus, jonka myötä Turkki siirtyy parlamentaarisesta järjestelmästä presidenttivaltaiseen systeemiin, ei vahvista kansalaisvapauksia vaan pikemminkin keskittää valtaa.

Nykyinen perustuslakiuudistus on vallassa olevan oikeus- ja kehityspuolueen (AKP) visio tehdä Turkista vahva valtio keskittämällä enemmän valtaa presidentille. Taustalla on yhtäältä pitkä heikkojen koalitiohallitusten historia ja toisaalta armeijan vahva valta-asema, jota on systemaattisesti heikennetty viime vuosina.

Perustuslakiuudistus on ongelmallinen monesta syystä.

Turkin poliittista epävakautta lisää arvaamaton turvallisuustilanne, jota hallitsevat armeijan ja kurdisissien väliset väkivaltaiset yhteenotot, lukuisat terrori-iskut ja heinäkuisen vallankaappausyrityksen mittavat poliittiset vaikutukset.

Ongelmallinen uudistus

Perustuslakiuudistus on ongelmallinen monesta syystä. Ensinnäkin kansanäänestys perustuslaista järjestettiin vallankaappausyrityksen seurauksena julistetun kansallisen poikkeustilan aikana. Kansanäänestystä vastaan kampanjoineet joutuivat häirinnän kohteeksi ympäri maata, kun taas ”kyllä”-puoli hallitsi paitsi valtiollista mediatilaa myös katukuvaa.

Ääntenlaskennassa oli paljon epäselvyyksiä, joiden takia oppositio vaatii tuloksen mitätöimistä. Ei ole myöskään perustuslain hengen mukaista, että sitä uudistettaisiin näin pienen enemmistön mandaatilla ottaen huomioon poikkeukselliset poliittiset olosuhteet.

Presidenttivaltainen järjestelmä ei ole sinänsä epädemokraattinen, mutta Turkin mallissa siihen ei ole rakennettu sisään tarpeeksi valtaa tasapainottavia tekijöitä. Toisin on esimerkiksi Yhdysvaltojen presidenttivaltaisessa järjestelmässä, jota pidetään jopa liian kankeana itsevaltaisen hallitsijan varalta laadittujen pidäkkeiden vuoksi.

Vaikka perustuslaki on aina jossain määrin poliittinen, sen pitäisi heijastaa valtion normeja yli puoluerajojen ja yli kansan eri ryhmien intressien. Nyt perustuslakiuudistus oli hallitsevan puolueen hanke, johon se sai viime hetkellä mukaan kansallismielisen oppositiopuolueen (MHP), josta tosin irtosi merkittävä siipi vastustamaan perustuslakiuudistusta.

Yksi Turkin poliittisen vakauden jarru on kysymys kurdivähemmistön oikeuksista, mutta tähän kysymykseen uudistukset eivät tarjoa vastaukseksi muuta kuin vahvaa valtiota. Se voi tarkoittaa joko vahvempia aseita kurdien vaatimusten hiljentämiseksi tai vahvempaa neuvotteluasemaa pyrkimyksessä rauhanomaiseen ratkaisuun.

Kun nykyinen presidentti Recep Tayyip Erdoğan aiempina vuosina kannatti neuvotteluratkaisua, haetaan ratkaisua nyt perinteiseen tapaan voiman ja uhittelun avulla. On varsin kuvaavaa, että vaalivoittoon yltäneen kurdimielisen puolueen (HDP) johto istuu parhaillaan vankilassa.

Jakamaton yhtenäisyys monikulttuurisessa maassa

Turkille ominaista monikulttuurisuutta ja poliittista moniäänisyyttä on pyritty kitkemään laajamittaisen väkivallan, poliittisen ulossulkemisen ja kansalaisoikeuksien kitkemisen avulla aina tasavallan perustamisesta 1920-luvulta lähtien.

Erdoğan jatkaa nyt tätä murheellista perinnettä, vaikka sen yhteiskunnallista epävakautta lisäävä vaikutus on hyvin tiedossa – kohta jo sadan vuoden ajalta. Politiikkaa on tehty ja tehdään edelleen viholliskuvien avulla, vain viholliset vaihtuvat: milloin vihollisena nähdään kurdit, milloin vasemmistolaiset, islamistit tai gülenistit. Lista on valitettavan pitkä, kun seuraa Turkin poliittisen historian kaarta eri vuosikymmeniltä.

Suuren johtajan perinne on kirjattu perustuslain ikuiseksi määriteltyyn osioon.

Turkissa vahva valtio tarkoittaa edelleen jakamatonta yhtenäisyyttä, kuten periaate määritellään edelleen perustuslaissa. Demokratiaan kuuluva kamppailu vallasta näyttäytyy helposti hyökkäyksenä yhtenäistä valtiota vastaan. Turkissa on edelleen myös suuren johtajan perinne, jota Erdoğan jatkaa. Perustuslain kolmeen ensimmäiseen, muuttamattomiksi määriteltyihin artikloihin, ei uudistuksessa kajota.

Niiden mukaan Turkki on paitsi maallinen ja sosiaalinen demokratia myös lojaali sen ensimmäisen presidentin, Mustafa Kemal Atatürkin nationalismille. Suuren johtajan perinne on kirjattu perustuslain ikuiseksi määriteltyyn osioon.

Turkin kansanäänestystä seuranneissa analyyseissa on esitetty, että Erdoğan nousee uudeksi sulttaaniksi. Jopa Helsingin Sanomissa sorruttiin sulttaanivertaukseen, joka on monella tapaa ongelmallinen ja lähinnä Turkkiin liittyviä kielteisiä stereotypioita vahvistavaa, ei ymmärrystä lisäävää puhetta.

Osuvampi vertaus olisi Turkkia itsevaltaisesti johtanut Atatürk, joka niinikään uudisti Turkin poliittista järjestelmää kovin ottein ja demokratian moniäänisyyttä tukahduttamalla. Siinä missä Atatürk yritti pakottaa Turkin länsimaisuuteen, Erdoğan yrittää tehdä Turkista väkisin konservatiivis-uskonnollisiin arvoihin perustuvan yhteiskunnan.

Ei ole yllättävää, että molempia johtajia verrataan itsevaltaisiin hallitsijoihin. Saksan ja Italian diktaattoreille Hitlerille ja Mussolinille Atatürk edusti esikuvaa hienosta johtajasta.

Osmanisulttaanit eivät pyrkineet Atatürkin ja Erdoğanin retoriikan tavoin edustamaan kansaa, vaan esiintyivät valtakunnan eliittinä, joka oli pikemminkin konservatiivinen kuin uudistava poliittinen voima. Kansa oli vallankäytön kohde, ei sen oikeuttaja.

Erdoğan puolestaan hakee oikeutusta vallalleen kansalta populistisen ja kansallismielisen retoriikan avulla. Jos Erdoğania haluaa verrata toiseen nykypäivän johtajaan, Yhdysvaltojen Donald Trump lienee lähimpänä.

Tarina Turkista

Tarkastelen väitöksen jälkeisessä tutkimuksessani tarinallisuutta kansainvälisessä politiikassa. Tarina Erdoğanista uutena sulttaanina täyttää kaikki vaikuttavan tarinan kriteerit. Siinä piirretään tunnistettava ja tunteita herättävä historiallinen kehityskaari, jossa käytetään hyväksi värikästä ja kulttuurisesti latautunutta kieltä moraalisen suunnan osoittamiseksi. Tragedia rakennetaan lukijan kielteisten ennakko-oletusten varaan.

On mahdotonta nähdä, että perustuslakiuudistukset johtaisivat Erdoğanin lupaamaan vakaampaan yhteiskuntaan.

Tarina Turkin poliittisesta kehityksestä todella on tragedia, mutta ei niin yksiulotteinen tai sensaatiomainen kuin monet länsimaiset analyysit antavat ymmärtää. Turkin tragedia on se, ettei maan politiikassa ole löydetty tarpeeksi tahtoa ratkaista ristiriita perustuslain määrittelemän jakamattoman yhtenäisyyden ja maan tosiasiallisen monimuotoisuuden välillä. Ristiriidan ratkaisemiksi palataan aina vahvan johtajan malliin, edusti johtajuutta sitten armeijan kenraalit tai vaikutusvaltainen presidentti.

Myös tässä mielessä vertaukset sulttaaniin ovat harhaanjohtavia. Etnisten ja uskonnollisten vähemmistöjen asema Osmanien valtakunnassa oli monella tapaa edistyksellisempi ja harmonista yhteiseloa vahvistava kuin Turkin tasavallan aikana.

On mahdotonta nähdä, että perustuslakiuudistukset johtaisivat Erdoğanin lupaamaan vakaampaan yhteiskuntaan. Moni Turkissa äänesti perustuslakiuudistusten puolesta siinä toivossa, että Erdoğanin lupaukset paremmasta toteutuisivat, mutta historia tarjoaa todennäköisemmän skenaarion: entisestään vahvistuva yhteiskunnallinen kahtiajakautuminen, joka lisää yhteenottoja ja epävakautta.

Poliittisen ilmapiirin kärjistymiseen voivat paradoksaalisesti vaikuttaa myös 2000-luvun demokratiauudistukset, joita Erdoğan oli pääministerinä ajamassa Euroopan unionin tuella. Samaan aikaan Turkissa elettiin pitkän talouskasvun aikaa, joka näkyi miljoonien ihmisten elintason nousuna. Kun kansalaiset saavat maistaa vapaampaa poliittista ilmapiiriä ja uudistusten tuomia oikeuksia, paluu vanhaan aiheuttaa usein entistä kiivaampaa vastarintaa.

Johanna Vuorelma, PhD, on toiminut Politiikasta-lehden päätoimittajana vuodesta 2014 saakka. Vuorelma väitteli filosofian tohtoriksi Turkin ulkopolitiikan länsimaisista tulkintaperinteistä Warwickin yliopiston politiikan ja kansainvälisten suhteiden laitokselta tammikuussa 2017.

Julkaisu Turkin tragedia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Turkissa järjestetään sunnuntaina kansanäänestys siirtymisestä poikkeuksellisen vahvaan presidenttivaltaiseen järjestelmään. Perustuslakiin tehtävät muutokset antaisivat presidentille täyden toimeenpano- ja budjettivallan sekä huomattavan määräysvallan suhteessa oikeuslaitokseen.

Parlamentin merkitys ja valvova rooli jäisivät varjoksi entisestä. Tämä olisi radikaalein poliittinen muutos sitten Turkin tasavallan perustamisen vuonna 1923 ja samalla kulminaatiopiste jo vuosikymmenen kestäneelle luisulle kohti itsevaltaista hallintoa.

Pelkästään käytännöllisesti katsottuna voi kuitenkin väittää, ettei tulevalla kansanäänestyksellä ole juuri mitään merkitystä. Sekä ”kyllä”- että ”ei”-puolen edustajat rummuttavat sitä tärkeimpänä äänestyksenä maan historiassa, mutta unohtavat samalla, ettei se tuloksesta riippumatta voi johtaa merkittävään poliittiseen muutokseen.

Nykyisen itsehallinnon vakiinnuttaminen

Mikäli ”kyllä” voittaa ja perustuslailliset muutokset menevät läpi, hallinto pysyy lähes samanlaisena kuin se on ollut sen jälkeen, kun pitkäaikainen pääministeri Recep Tayyip Erdoğan vannoi virkavalansa elokuussa 2014 ja hänestä tuli Turkin kahdestoista presidentti. Erdoğan on hallinnut maata juuri sillä tavalla kuin nyt ehdotetuissa perustuslaillisissa muutoksissa määritellään, täyden toimeenpanovallan puitteissa.

Erdoğan on nauttinut täydestä valta-asetelmasta suhteessa itse valitsemaansa, lammasmaisen tottelevaiseen hallitukseen, joka koostuu hänen edustamansa AK-puolueen ministereistä. Hän on pystynyt antamaan asetuksia, erottamaan ja nimittämään ministereitä, hallinnoimaan maan asevoimia niin kotimaassa kuin ulkomailla, mitätöimään vaalituloksia, hajottamaan parlamentin, julistamaan poikkeustilan ja määräämään kansanedustajien, kaupunginjohtajien, toimittajien, tutkijoiden, liikemiesten ja muiden vaikuttajien laajamittaisia pidätyksiä.

Kansanäänestys on symbolinen teko, koska se antaa demokraattisen oikeutuksen Erdoğanin yhden miehen vallalle.

Jos taas perustuslailliset muutokset eivät mene läpi kansanäänestyksessä, ei ole mitään viitettä siitä, että Erdoğanin rautainen ote vallankahvasta herpaantuisi. Pelkästään se, että kansanäänestys järjestetään vallitsevan, jo kahdeksan kuukautta kestäneen ja loputtomiin jatkettavissa olevan poikkeustilan aikana osoittaa, ettei tilanne äänestyksen jälkeen muutu edes silloin, jos ”ei” voittaa.

Ei siis ole itsestään selvää, miksi Erdoğan ylipäänsä vaatii äänestyksen järjestämistä. Turkissa ei ole järjestäytynyttä oppositiota eikä poikkeustilan vuoksi muutakaan selkeää institutionaalista rajoitetta presidentin vallalle. Parhaimmillaankin tulos pystyisi vain jälkikäteen antamaan laillisen pohjan hänen tosiasialliselle valta-asemalleen.

Onko siis edes syytä pyrkiä esittämään lainmukaisuutta maassa, jossa hallitsija pystyy toimimaan täysin piittaamatta laillisuusperiaatteesta ja vallan kolmijaosta? Presidentti joko alistaa tai väkivaltaisesti tukahduttaa kaikki tahot, joiden tulisi taata vallan tasapaino.

Symbolinen ja tilallinen ulottuvuus

Äänestyksen merkitys liittyy pelkästään sen symboliseen ja tilalliseen ulottuvuuteen. Niiden yhdistelmä selittää sen, miksi äänestyksen järjestäminen on niin tärkeää Erdoğanille.

Kansanäänestys on symbolinen teko, koska se antaa demokraattisen oikeutuksen Erdoğanin yhden miehen vallalle. Tämä tietenkin pätee vain, mikäli demokratia nähdään karkeasti määrällisen enemmistön valtana, joka”saavutetaan” varsin kyseenalaisissa, epärehellisissä ja läpinäkymättömissä olosuhteissa, jotka herättävät kysymyksiä kampanjoinnin, äänestämisen ja ääntenlaskun osalta.

Siitä huolimatta toisen maailmansodan jälkeinen demokraattinen hegemonia perustuu merkittäviltä osin juuri symbolisuuteen, joka velvoittaa johtavan luokan ylläpitämään demokraattista julkisivua antamalla ainakin nimellistä arvoa sen asettamille vaatimuksille. Silloinkin, kun hallinto on ilmeisen yksinvaltainen tai yksittäiset vaalit ovat selvästi epärehelliset, on esitettävä muuta. Demokraattisen järjestelmän on tuotettava itsensä.

Tämä on myös syy sille, että monet ilmeisen epädemokraattiset hallinnot kokevat tarpeelliseksi kutsua itseään demokratioiksi, kuten vaikka Kongon, Pohjois-Korean ja Laosin ”demokraattiset” tasavallat. Se myös selittää, miksi Mugaben Zimbabwe, Nazarbajevin Kazakstan, Lukashenkon Valko-Venäjä ja Aliyevin Azerbaidzhan yhä käyvät läpi ”demokraattisten” vaalien symbolisen rituaalin oloissa, jotka lähes täysin mitätöivät vaalien järjestämisen perimmäisen merkityksen.

Erdoğanin hallinto tarvitsee oikeutusta pitääkseen yllä demokraattista julkisivua, jota ilman sen syvästi korruptoitunut ja yhä väkivaltaisempi valta jää riisutuksi, mutta kieroutuneella tavalla.

Kansanäänestys jakaa yhteiskuntaa erdoğanilaisten ja anti-erdoğanilaisten leireihin.

Vaikka nykyinen hallinto pysynee Turkissa myös ”ei”-tuloksen seurauksena, sitä puolustaneet eivät välttämättä voi jatkaa entisellään. Heiltä puuttuu ”populaarin suvereniteetin” suoma symbolinen tehokkuus, joka mahdollistaa faktojen kiistämisen.

Ilman huhtikuun 16. päivän kansanäänestyksen tuottamaa hyväksyntää on mahdotonta ylläpitää kollektiivista valhetta ja esittää, että Turkin poliittinen järjestelmä perustuu edes minimaaliselle demokratian tasolle.

Kansanäänestys on myös tilallinen teko, sillä se entisestään polarisoi ja lujittaa turkkilaisen politiikan kaksinapaista hegemoniaa. Se rakentuu Erdoğanin ympärille ja jakaa yhteiskuntaa erdoğanilaisten ja anti-erdoğanilaisten leireihin.

Turkkilainen lakmustesti

Poliittisten kantojen koko kirjon jakaminen kaksinapaisesti puoliin ”kyllä” ja ”ei” johtaa eräänlaiseen lakmustestiin, jossa kaikki joutuvat näyttämään todellisen suhtautumisensa Erdoğaniin.

Tämä on jo johtanut sovittamattomaan sisäiseen eripuraan kansallismielisessä MH-puolueessa, joka on ainoa merkittävä kilpailija hallituspuolueelle Turkin voittopuolisesti oikeistolaisen äänestäjäkunnan silmissä. Huomattava kansanedustajien vetämä ryhmä MHP:n sisältä syytti puolueen johtoa toimimisesta Erdoğanin viidentenä kolonnana. Ryhmä tuomitsi puolueen virallisen ”kyllä”-kannan ja irtautui kampanjoimaan ”ei”-äänten puolella.

Myös kurdien poliittisessa liikkeessä on nähtävissä sama, joskin vähemmän selvä jakautuminen. Sen piirissä on muodostunut erdoğanilainen vähemmistö, joka elättää optimistista toivetta siitä, että selvä voitto kansanäänestyksessä edistäisi rauhanneuvottelujen käynnistämistä uudelleen kurdien kanssa. Taustalla on ajatus, että vain vahva presidentti voi onnistua tässä.

Sunnuntainen äänestys on osoitus epätoivosta.

Vastakkainasettelun ylläpito ja vahvistuminen ovat ehto Erdoğanin ja siten koko AKP:n hegemonian säilymiselle turkkilaisessa politiikassa. AKP:llä ei enää ole käytössään muita kansaa mobilisoivia ja sen kannattajakuntaa vahvistavia keinoja.

Tällaisia keinoja voisivat olla varallisuutta ja kasvua luovaa talouspolitiikkaa, hyvinvointia edistävää sosiaalipolitiikkaa tai menestyskertomuksilla kansallista identiteettiä tukevaa ulkopolitiikkaa. Sen sijaan puolue turvautuu henkilökulttiin, jossa jokainen poliittinen konflikti esitetään elämän ja kuoleman kysymyksenä johtajalle ja hänen ruumiillistamalleen ”kansalle”.

Sunnuntainen äänestys on osoitus epätoivosta. Siinä hyödynnetään lähes ainoaa asetta, joka hallinnolla on enää käytettävissään, Erdoğania.

Äänestys on myös äärimmäinen osoitus Erdoğanin poliittisesta narsismista. Hän on valmis riskeeraamaan kaiken vain säilyttääkseen asemansa valokeilassa ja turkkilaisen politiikan keskiössä.

Kaaoksen, väkivallan ja mekkaloinnin keskellä äänestys on viime kädessä kallis ja holtiton tapa pakottaa jokainen kansalainen vastaamaan henkilökohtaiseen ja lopulta täysin triviaaliin kysymykseen: etkö pidä Erdoğanista? Pohjimmiltaan on traagista todistaa, kuinka viidentoista vuoden valta-asema ja horjumaton itseluottamus murentuvat surulliseen kysymykseen, joka anelee muilta tunnustusta.

Halil Gürhanlı on väitöskirjatutkija ja osa-aikainen tuntiopettaja Helsingin yliopistossa.

Emma Hakala on kääntänyt tekstin englannista suomeksi. 

Julkaisu Etkö pidä Erdoğanista? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Demokratian sanotaan syntyneen Ateenan kaupunkivaltiossa noin 400 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Antiikin Ateenassa kehitetty hallintojärjestelmä perustui kaikille kansalaisille – eli vapaille ateenalaisille miehille – avoimiin kansankokouksiin, joissa tärkeimmistä yhteiskunnallisista asioista päätettiin kansanäänestyksillä.

Vaikka pienemmistä asioista päättivät edustajat viidensadan neuvostossa, kansanäänestykset olivat keskeisin päätöksenteon instrumentti. Tämä historia on tuttu monille, ja nyt sunnuntaina pidettävän kansanäänestyksen alla Kreikan suoran demokratian historiaa pidetään vahvasti esillä.

Nyky-Kreikalla on kuitenkin huomattavan paljon vähemmän kokemusta kansanäänestyksistä ja suorasta demokratiasta kuin monilla muilla Euroopan mailla tai esimerkiksi Yhdysvaltojen osavaltioilla.

Kreikan nykyhistorian kansanäänestykset

Kreikan myrskyisen nykyhistorian aikana on järjestetty yhteensä vain kahdeksan kansanäänestystä vuosina 1862–1974. Kansalta on haettu vahvistusta kuninkaan valinnalle kolme kertaa: Yrjö I:lle vuonna 1862, Konstantin I:lle vuonna 1920 ja Yrjö II:n paluulle vuonna 1946 Saksan miehityksen jälkeen.

Viisi kansanäänestystä on koskenut valtiomuodon muuttamista monarkiasta demokratiaan tai toisin päin, mutta näilläkin äänestyksillä on usein tosiasiassa legitimoitu uusi poliittisen hallitsija. Monarkian lakkauttamisesta äänestettiin 1924, ja monarkian palauttamisesta Yrjö II:n kera jälleen 1935.

Diktatuurille lyötiin kansan kumileimasin vuosina 1967 ja 1973, ja toistaiseksi viimeiseksi jäänyt kansanäänestys koski uuden tasavallan perustamista ja demokraattisen perustuslain hyväksyntää vuonna 1974.

Kreikan kansalla on siis kokemusta ainoastaan jo tehtyjen päätösten symbolisesta vahvistamisesta vaaliuurnilla, ei politiikan tulevaisuuden suunnan todellisesta muokkaamisesta.

Kansanäänestyksen sitovuus

Kansanäänestys voidaan Kreikan nykyisen lainsäädännön mukaan järjestää koko valtion kannalta merkittävistä asiakysymyksistä tai voimassaolevasta lainsäädännöstä koskien sosiaalisia kysymyksiä. Sunnuntain kansanäänestys voitaneen laskea ensimmäiseen kategoriaan, mikä tarkoittaa, että sen tulos on sitova, jos 40 prosenttia äänioikeutetuista käy vaaliuurnilla.

Kreikan perustuslaki vaikenee kansanäänestyksen tuloksen sitovuudesta, mutta toisaalta kirjauksia äänestysprosentista tulkitaan osoitukseksi sen sitovasta luonteesta. Perustuslain ja kansanäänestystä koskevan lain tulkintaa tehdään varmasti kiivaasti lähiviikkoina esimerkkitapausten puuttuessa.

Sunnuntain kansanäänestyksen aihe koskettaa joka tapauksessa hyvin konkreettisesti kreikkalaisten ja yhteiskunnan tulevaisuutta. Vaikka siinä mitataankin samalla Tsiprasin hallituksen luottamusta, kansanäänestyksen ja sitä seuraavan yhteiskunnallisen todellisuuden suunta ei ole etukäteen tiedossa niin kreikkalaisilla itsellään kuin meillä muilla eurooppalaisillakaan.

On hyvä muistaa myös, että Kreikka ei järjestänyt kansanäänestystä Euroopan unioniin liittymisestä, kuten suurin osa EU-maista, tai yhteiseen raha- ja talousliittoon liittymisestä, kuten useat muut jäsenmaat. Myöskään EU:n perustuslakia tai sen korvannutta Lissabonin sopimusta ei ratifioitu Kreikassa kysymällä kansalaisilta.

Kreikka onkin Saksan lisäksi ainoa EU-maa, jossa ei ole koskaan pidetty valtiollisen tason kansanäänestystä sisällöllisistä kysymyksistä, kuten EU-integraatiosta. Saksassa tätä selittää kansanäänestyksen mahdollistavan lain puuttuminen liittovaltiotasolla, mutta Kreikassa kyse on ollut vallanpitäjien tietoisista päätöksistä.

Sunnuntain kansanäänestys

Sunnuntain kansanäänestys on siis historiallinen monessa suhteessa: se on ensimmäinen laatuaan nykyisen Kreikan demokraattisen järjestelmän aikana, ja maan nykyhistorian valossa myös ensimmäinen poliittisia asiakysymyksiä eikä hallitsijan valintaa koskeva äänestys.

Tsiprasin hallitus tuo nyt kiistämättä Kreikan lähemmäksi sekä Ateenan klassista demokratiaa että muita EU:n jäsenmaita kansalaisten suoran vaikutusvallan suhteen.

Kreikkalaisten tehtävä sunnuntaina on kuitenkin hyvin vaikea. Kyllä- ja ei-tuloksen seurauksista ei ole täyttä varmuutta kellään, ja useimmat kansalaiset joutuvat äänestyspäätöstä tehdessään turvautumaan kahdesta täysin vastakkaisesta leiristä tuleviin äänestyssuosituksiin ja perusteluihin.

Faktatiedon löytäminen ja vaihtoehtojen perinpohjainen puntarointi uhkaavat jäädä lyhyen aikajänteen jalkoihin. Monimutkainen kysymysmuotoilu äänestyslipussa ja sen johdatteleva asettelu ovat vielä viimeinen haaste tässä demokratiapelissä.

Lähteet

Kyrkos, C. and Makropoulou, G. (2014): Referendum – A challenge for democratic self-determination. Paper presented at the IXth World Congress of Constitutional Law 2014 – Constitutional Challenges: Global and Local, Oslo 16–20 June 2014, Workshop 16: Direct democracy.

Centre for Research on Direct Democracy (c2d), Direct Democracy Database.

International IDEA, Direct Democracy Database.

Julkaisu Historiasta huolimatta kansanäänestykset ovat nyky-Kreikassa harvinaisia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.