Yhteiskuntatieteissä vieraantuminen käsitteenä juonnetaan useimmiten Karl Marxin vuoden 1844 taloudellisfilosofisista käsikirjoituksista. Niissä Marx kytki vieraantumisen kapitalismin rakenteisiin, eikä inhimillisen olemassaoloon itsessään, toisin kuin häntä edeltäneet filosofit kuten Friedrich Hegel, Max Stirner ja Ludwig Feuerbach. 

Koska Marxille työnteko itsessään oli keskeinen inhimillisen toiminnan muoto, jonka kautta ihminen saattoi merkityksellisesti toteuttaa itseään, tuota työtä ohjaavilla rakenteilla oli suurta merkitystä. Marxin mukaan kapitalismi muuttaa ihmisten väliset suhteet ainoastaan välinearvoisiksi vaihtosuhteiksi.

Vieraantumisen suosio yhteiskuntatieteellisenä käsitteenä on vaihdellut voimakkaasti 1900-luvulla. Käsitteellä katsotaan kuitenkin olevan yhä selitysvoimaa.

Marx katsoi, että kapitalistinen työ vieraannutti työntekijän työnsä tuotteesta, johon hänellä ei ollut yleensä varaa, työprosesseista, joihin hän ei voinut vaikuttaa ja työyhteisöstä, jossa muut ilmenivät hänelle kilpailijoina – sekä lopulta itsestään, koska toisten määrittelemä työ antoi vain harvoin hänelle mahdollisuuksia toteuttaa itseään. Mutta onko yli 170 vuotta vanhalla kritiikillä enää mitään kerrottavaa modernista kapitalismista ja työelämästä?

Vieraantumisen suosio yhteiskuntatieteellisenä käsitteenä on vaihdellut voimakkaasti 1900-luvulla. Käsitteellä katsotaan kuitenkin olevan yhä selitysvoimaa. Tässä artikkelissa kerrataan lyhyesti vieraantumiskäsitteen historiaa, esitellään vieraantumiskritiikin uutta aaltoa sekä tarkastellaan käsitteen soveltuvuutta korkeakoulutuksen piiriin.

Marxilaisen vieraantumiskäsitteen lyhyt historia 

Vieraantumisen käsite mielletään usein vähättelevästi ”nuoren Marxin” kypsymättömäksi ajatteluksi johtuen siitä, että se ei toistu hänen myöhemmissä kirjoituksissaan kuten Marxin pääteoksiksi mielletyissä Pääoma -kirjoissa. Italialainen sosiologian professori Marcello Musto kuitenkin esittää, että kyse on virheellisestä tulkinnasta: vieraantumisen käsite sisältyy Pääomassa esiintyvään tavarafetisismin käsitteeseen, joka käsittelee arvon muodostumista suhteessa hintaan – vaihtoarvoon – eikä sen taustalla olevaan inhimilliseen työpanokseen. 

Tässä suhteessa se asettuu samaan jatkumoon alkuperäisen vieraantumisen käsitteen muotoutumisen kanssa. Siinä työntekijän keskeisin rooli tuotantoprosessissa on vain lisäarvon tuottaminen tiukentuvan kilpailun puitteissa. Työntekijä kantaa Marxin mukaan yrityksen kilpailukyvyn ylläpidon harteillaan, koska se nojaa hänen työpanokseensa. Työntekijästä tulee tuotantoresurssi, joka ei laadullisesti juuri eroa tuotannon tuloksista.

Vieraantumisen katsottiin johtavan myös vaikeasti sanoiksi puettavaan yhteiskunnalliseen tyytymättömyyteen ja pahoinvointiin.

Marxin kannalta tähän kuvioon tiivistyy myös kapitalismin ongelma: tuotantojärjestelmänä se on tehokas, mutta kokonaisuudessaan koneellistava. Toisin sanoen vieraantuminen on yhteiskunnallinen ilmiö, jota kapitalismi väistämättä tuottaa. Käsite soveltuu Marxin alkuperäiseen kapitalismin kritiikkiin siten, että kumoamalla kapitalistiset tuotantosuhteet voitaisiin myös poistaa vieraantuminen. Näin ollen vieraantumisen käsite ei olisikaan ”kypsymätöntä” ajattelua, vaan marxilaisen kritiikin ydintä. 

Jälkimarxilaisessa teoretisoinnissa, esimerkiksi Frankfurtin koulukunnan jäsenten ja unkarilaisen marxilaisen teoreetikon Georg Lukácsin kirjoituksissa, vieraantuminen muuntautuu tavarafetisismistä edelleen reifikaation käsitteeksi. Kaikissa taustalla kuitenkin on sama esineellistämisen kuvio, jossa inhimillinen toiminta pelkistyy sen tuottamaksi tavaraksi. Työllä ei ole sen hinnan ulkopuolista arvoa.

Vieraantumisen katsottiin johtavan myös vaikeasti sanoiksi puettavaan yhteiskunnalliseen tyytymättömyyteen ja pahoinvointiin. Käsitteen houkuttelevuudesta kertonee se, että yhdysvaltalaisessa sosiologiassa ja sosiaalipsykologiassa vieraantumisesta yritettiin muokata määrällisiin tutkimuksiin ja kyselyaineistoon soveltuva, mitattava käsite. Tästä vieraantumisen määritelmästä tosin poistettiin marxilainen kapitalismikritiikki, ja pikemminkin yritettiin ”korjata” kapitalismia järjestelmän omilla ehdoilla. Katse siirtyi siis vieraannuttavista yhteiskunnallisista rakenteista yksilöiden kokemuksellisuuteen – esimerkiksi työtyytyväisyyteen. 

Myös ranskalaisen filosofi Louis Althusserin kaltaiset merkittävät jälkimarxilaiset teoreetikot pitivät vieraantumisen käsitettä puutteellisena ja sopimattomana moderniin marxilaiseen analyysiin. 1970-luvun loppua kohden käsitettä käytettiinkin vähenevissä määrin myös jälkimarxilaisissa piireissä.

Vieraantumiskritiikin uusi aalto

2000-luvulle tultaessa vieraantumisen käsite esiintyy silti yhä etenkin kriittisen sosiologian piirissä. Käsite on yhä voimakkaiden merkitysten lataama, mutta samaan aikaan sillä katsotaan yhä olevan selvitysvoimaa esimerkiksi sovellettuna globalisaation synnyttämiin muutoksiin poliittisen talouden järjestäytymisessä. 

Vieraantumiskritiikin uudessa aallossa halutaan päivittää käsitettä nykyaikaan sopivaksi tai laajentaa sitä uusiin konteksteihin, kuten finanssikapitalismin tai korkeakoulutuksen piiriin.

Uuden aallon tutkijoiden julkaisuissa kartoitetaan miten Marxin käsitys vieraantumisesta muotoutui, miten käsite muovautui 1900-luvun mittaan tai käydään seikkaperäisesti läpi mitä Marx oikeastaan kirjoitti vieraantumisesta. Uuden aallon tutkijat soveltavat vieraantumista käsitteenä myös tiukan marxilaisen kehyksen ulkopuolella, kuvauksena aikakautemme merkityksellisen elämän epätoivoisesta etsinnästä.

Marxilaiselle vieraantumiskritiikille ominaiset kysymykset työn merkityksellisyydestä ovat kääntyneet odotuksiksi työntekijää kohtaan: työntekijän edellytetään suoranaista intohimoista paloa työhönsä ja täyttä sitoutumista, vaikka samaan aikaan epävarmuus työelämässä kasvaa. 

Saksalainen sosiologi Hartmut Rosa on käsitellyt vieraantumista modernien yhteiskuntien ”kiihtymisen” yhteydessä: entistä enemmän pitäisi ehtiä tekemään entistä nopeammin. Teknologinen kehitys on tehnyt elämästä kokonaisuutena aiempaa nopeatahtisempaa, mutta myös mahdollistanut suoritusten mittaamisen. Niin työstä kuin elämästäkin tulee jatkuvaa kiihtyvästi kertyvän tehtävälistan vieraannuttavaa suorittamista, eikä teknologinen kehitys ole lisännyt odotusten mukaisesti vapaa-aikaa ja hyvinvointia kuin harvoille. 

Rosa puhuukin kirjoissaan resonanssin käsitteestä vastakohtana vieraantumiselle. Resonanssi kuvaa merkityksellistä yhteyttä ja vastavuoroisuutta maailman kanssa, joka ei pelkisty suoritteiden vaihtosuhteeksi. Resonanssia ei tule ajatella etuoikeutena, vaan inhimillisen merkityksellisen elämän edellytyksenä, johon kaikilla on oikeus.

Myös Turun yliopiston sosiologian professori Suvi Salmenniemi on pohtinut vieraantumisen käsitteen päivittämistä niin, että sillä selitettäisiin kroonista uupumusta modernissa suomalaisessa työelämässä. Pääosin yksilöt jäävät yksin työhyvinvoinnin ongelmien kanssa, vaikka joidenkin alojen aliresursointi ja arvostuksen puute liittyy myös yhteiskunnallisiin rakenteisiin. Työelämän nykyisessä muodossa ei nähdä ongelmia, joita ei voitaisi korjata rajatuilla ja teknisillä korjausliikkeillä työhyvinvointiin.

Marxilaiselle vieraantumiskritiikille ominaiset kysymykset työn merkityksellisyydestä ovat kääntyneet odotuksiksi työntekijää kohtaan: työntekijän edellytetään suoranaista intohimoista paloa työhönsä ja täyttä sitoutumista, vaikka samaan aikaan epävarmuus työelämässä kasvaa. Tämä näkyy erityisesti aloilla, joilla työntekijän sisäinen motivaatio – kutsumus – antaa työlle merkitystä, mutta työtä käytännössä tehdään jatkuvan ohjauksen ja tehokkuusajattelun piirissä.

Löytyykö korkeakoulumaailmasta vieraantumista?

Vieraantumista on sovellettu myös lähestymistapana kriittisessä korkeakoulututkimuksessa, joka on käsitellyt etenkin angloamerikkalaisten korkeakoulujärjestelmien ongelmia niin henkilöstön kuin opiskelijoidenkin osalta. 

Korkeakouluissa työskentely on usein määritelty juuri edellä mainitun kaltaiseksi korkean sisäisen motivaation työksi, johon on liittynyt akateeminen vapaus määritellä omat työskentelyolosuhteet. Nämä akateemiselle työlle erityistä merkityksellisyyttä antaneet piirteet ovat kuitenkin uhattuina.

Krooninen ahdistus, työuupumus ja siihen liittyvä pahoinvointi akateemisissa ammateissa on kasvanut samaa tahtia, kun epävarmuus uranäkymistä lisääntyy suhteessa prekaarin eli projektiluonteisen lyhytaikaisen tai tilapäisen yliopistotyön lisääntymiseen. Tämä kehitys on tätä nykyä pikemminkin sääntö kuin poikkeus.

Vieraantumisen korkeakouluissa katsotaan usein myös liittyvän keskusjohtoisen johtamiskulttuurin eli managerialismin, laajentumiseen ja voimaantumiseen suhteessa yhteisölähtöiseen kollegiaaliseen johtamiskulttuuriin. Keskusjohtoisen ja ammattimaisen strategisen johtamisen puitteissa vaikutusmahdollisuudet koetaan usein puutteelliseksi. Kyse on yksinkertaisimmillaan siitä, että yliopistotyön itsehallinto sanan merkityksellisessä mielessä kaventuu. 

Myös Suomessa akateemisen kapitalismin ja korostetun kilpailukulttuurin laajetessa aiempaa vahvempi tuloksellisuusohjaus synnyttää ristiriitoja yliopistolaisten sisäisen motivaation ja korkeakoulupolitiikan tai korkeakoulujen prioriteeteista nousevien ulkoisten odotusten välille. Korkeakoulupolitiikan valossa tietotalouden työntekijä yliopistoissa ei kanna vain yliopiston, vaan kokonaisuuden osana kansantalouden kilpailukykyä harteillaan.

Myös Suomessa akateemisen kapitalismin ja korostetun kilpailukulttuurin laajetessa aiempaa vahvempi tuloksellisuusohjaus synnyttää ristiriitoja yliopistolaisten sisäisen motivaation ja korkeakoulupolitiikan tai korkeakoulujen prioriteeteista nousevien ulkoisten odotusten välille.

Kasvavat ulkoiset suorituspaineet ja keskusjohtoisuus sopivat huonosti korkean sisäisen motivaation työhön. Tätä tulkintaa tukee myös Tampereen yliopiston henkilökunnan haastatteluihin pohjaava tutkimusartikkeli, jonka mukaan ylhäältä johdetut muutosprosessit, jotka korostavat henkilöstön vähäistä vaikutusvaltaa, koettiin ajan myötä vieraannuttavina. Korkeakoulupolitiikan ja yliopiston tavoitteet koettiin kaukaisiksi omiin arvoihin nähden, mutta yliopistoyhteisö antoi yhä ratkaisevaa merkitystä omalle työlle. 

Voidaankin esittää, että mitä vähemmän yliopistolaiset kokevat voivansa vaikuttaa oman työnsä ehtoihin, odotuksiin ja olosuhteisiin, sitä vieraannuttavammaksi työ koetaan. Ulkoiset mittarit ja indikaattorit muuntavat sisäisesti motivoivan työn välinearvoiseksi, mikä jättää rajatusti tilaa merkitykselliselle ja omia intohimoja toteuttavalle työlle. Näissä olosuhteissa moni tutkija haluaakin vetäytyä keskittymään vain omaan työhönsä – siihen kaikkein motivoivimpaan osaan työtään. 

Kuitenkin Suomen kaltaisessa korkeakoulujärjestelmässä, jossa itsehallinto on ainakin nimellisesti taattu lain tasolla, vapaaehtoinen vetäytyminen itsehallinnon aikaakin vievistä toimielimistä voi vaikuttaa järkevältä ajankäytön priorisoinnilta lyhyellä tähtäimellä. Omaan työhön keskittyminen vahvistaa yhteisöllisen toiminnan sijaan muiden toimijoiden valtaa: työhönsä tunnollisesti keskittyvä tutkija voidaan esimerkiksi yksipuolisesti ajaa ulos työhuoneestaan, jos yliopisto katsoo sen oman kulurakenteensa kannalta tarpeelliseksi.

Subjektiivinen ja objektiivinen vieraantuminen?

Vieraantumista käsitteenä voisi mahdollisesti soveltaa hedelmällisesti korkeakoulutuksen ohella muihin korkean sisäisen motivaation aloihin, kuten esimerkkisi hoivasektorille, jossa niin ikään hoito- ja hoivatyön itsensä ulkopuoliset tehokkuusvaatimukset ja -mittarit määrittävät työn tekemisen käytäntöä ja rajaavat ammattilaisten autonomiaa. Käsitettä täytyy kuitenkin päivittää.

Vaikka Marx katsoo, että kapitalistinen työ on kokonaisuudessaan rakenteidensa vuoksi objektiivisesti vieraannuttavaa, yksilön kokemusta ei voida ohittaa, sillä vieraantumista ei subjektiivisesti koeta samoin tavoin. Niin akateemisen kuin tavanomaisenkin kapitalismin piirissä on myös menestyjiä, joille kokemus ei ole kokonaisuudessaan negatiivinen. 

Akateemisen kapitalismin piirissä menestyneet professorit voivat esimerkiksi kritisoida vaikkapa yliopiston toimintaa, mutteivat kuitenkaan kyseenalaistaisi koko järjestelmää. Toisaalta jatkuviin pätkätyösopimuksiin juuttuneiden nuorempien yliopistolaisten akateeminen identiteetti muotoutuu suhteessa hyvin toisenlaiseksi. Näin ollen vieraantumisen määritelmää ei voida myöskään jättää vain yksilöiden kokemusten tasolle. 

Vaikka Marx katsoo, että kapitalistinen työ on kokonaisuudessaan rakenteidensa vuoksi objektiivisesti vieraannuttavaa, yksilön kokemusta ei voida ohittaa, sillä vieraantumista ei subjektiivisesti koeta samoin tavoin.

Esimerkiksi edellä mainittu Tampereen yliopistofuusion vieraantumiskokemuksia luodannut tutkimusartikkeli asettaa vieraantumisen osaksi kokemuksellisuutta, mutta sen taustalla olevien yhteiskunnallisten voimasuhteiden ja rakenteiden kontekstissa. Vieraantumista kriittisesti tarkastelevan kirjallisuuden valossa korkeakoulutuksen piirissä vieraantumista vastustavat pyrkimykset tulisi ankkuroida uudistuvaan käsitykseen akateemisesta työstä, joka pyrkisi kytkeytymään osin irti tieteen ja tutkimuksen väliarvoisuudesta ja akateemisen kapitalismin korostamasta tulosohjauksesta. Näin akateeminen kutsumustyö ei tulisi hyväksikäytetyksi osana tietotalouden tuotantokoneistoa.

Tämä edellyttäisi sitä, että yliopistolaiset saisivat jatkossakin hallinnoida omaa työtään itselleen merkityksellisellä ja mielekkäällä tavalla. Kysymys onkin, ovatko nykymuotoiset yliopistot ja niitä ohjaava korkeakoulupolitiikka itsessään tästä tavoitteesta vieraantuneita?

Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tohtori ja erikoistutkija Turun yliopistossa sekä Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Artikkeli pohjaa vuonna 2022 julkaistuun tutkimusartikkeliin liittyen Tampereen yliopiston henkilöstön kokemuksiin vaikutusvallan hupenemisesta niin yliopiston sisäisen päätöksenteon kuin oman työnkin tasolla, joka artikkelissa kehystettiin yliopistosta vieraantumiseksi.

Artikkelin pääkuva: Abenteuer Albanien/Unsplash

Toimituksen korjaus 16.2. klo 12:55: Marcello Muston kansallisuus korjattu. Hän tosin opettaa tällä hetkellä kanadalaisessa yliopistossa.

Julkaisu Vieraantumisen käsite modernissa kapitalismissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Václav Havel. Euroopan toivo. Esseitä ja puheita 1978–2002. Minna Suikka (suom.).

Tampere: niin&näin. 2020. (213 s.)

Euroopan toivo sisältää kokoelman tšekkiläisen toisinajattelijan ja poliitikon Václav Havelin (1936–2011) esseitä ja puheita, jotka Minna Suikka on valikoinut ja suomentanut. Käsittelen tässä arviossa kirjan avaamien teemojen pohjalta Havelin ajattelun yhteyksiä politiikkaan ja etiikkaan, sodan oikeuttamiseen sekä uusliberalismiin.

Tšekin tasavallan sosialismin jälkeisen ajan ensimmäisen presidentin poliittisia tekstejä on kiinnostava lukea nykytilanteessa, kun maa on edellisen pääministerin, populistimiljardööri Andrej Babišin, villin kauden jälkeen siirtymässä takaisin kohti keskusta-oikeistolaista linjaa. Tämän linjan perusta luotiin 1990-luvulla Havelin ja hänen poliittisen vastustajansa, oikeistolaista talouspolitiikkaa ajaneen Václav Klausin, välisessä debatissa, joka koski yhteiskunnan modernisaatiota ja thirdwayismia, eli poliittista vaihtoehtoa kapitalismille ja sosialismille.

Nämä teemat, jotka liittyvät oleellisesti uusliberalismiin, määrittävät Tšekin sosialismin jälkeisiä kolmea vuosikymmentä.

Kirjailija, toisinajattelija, presidentti

Václav Havel on poikkeuksellisen monipuolinen vaikuttaja, jonka julkinen elämä rakentuu kolmesta eri osasta. 1960-luvun alussa näytelmäkirjailijana aloittanut Havel oli absurdin teatterin merkittävä kehittäjä. Vuonna 1977 hän nousi esiin ihmisoikeuksia vaatineen kansalaisliike Peruskirja 77:n alullepanijana ja toisinajattelijana. Vuoden 1989 samettivallankumouksen jälkeen hänestä kuoriutui karismaattinen presidentti.

1990-luvulla Havel antoi Puolan presidentin Lech Wałęsan kanssa kasvot Itä-Euroopan uudelle, sosialismin jälkeiselle valtiomuodolle, näiden maiden ottaessa askeleita markkinatalouden, EU:n ja sotilasliitto NATOn suuntaan.

Havel nousi 1970-luvulla esiin kaksinaismoralismia ja ”itsetotalitarismia” kritisoivana toisinajattelijana ja Tšekkoslovakian kirjallisena omatuntona.

Havelin koko elämälle ohittamattoman tärkeä päivämäärä on 21.8.1968. Tällöin Neuvostoliiton johtamat Varsovan liiton joukot miehittivät Prahan ja panivat lopun keväällä valtaan nousseen suositun kommunistipoliitikko Alexander Dubčekin yrityksille modernisoida valtio ja kansalaisyhteiskunta.

Lyhyen miehityksen jälkeen alkoi pitkä ”normalisaation aika”, jota määritti Tšekkoslovakian palaaminen Moskovan määräysvaltaan, sananvapauden kiristyminen ja itsesensuurin kiihtyminen. Brasilialainen ohjaaja João Moreira Salles tarkastelee essee-elokuvassa In the Intense Now vuoden 1968 Prahaa salaa kuvattujen kotifilmien kautta. Hän tavoittaa ajanjakson painostavan ja paranoidin tunnelman, joka on tallentunut myös poliittisen sopeutumisen vastaisena protestina itsensä polttaneen Jan Palachin hautajaisia dokumentoiviin uutisfilmeihin.

Havel, joka oli saanut maistaa kansainvälistä menestystä nuorena teatterintekijänä juuri ennen Prahan kevättä, nousi 1970-luvulla esiin kaksinaismoralismia ja ”itsetotalitarismia” kritisoivana toisinajattelijana ja Tšekkoslovakian kirjallisena omatuntona. Hänen tunnetuin esseensä ”Voimattomien voima” on suomennetun kokoelman kivijalka. Kirjoitus sisältää analyysin ideologiasta ja subjektiviteetista 1970-luvun Tšekkoslovakiassa, jota Havel kutsuu jälki-totalitaristiseksi yhteiskunnaksi.

Kieltäytyminen valheesta, totuudessa eläminen, on Havelin ilmaus pyrkimykselle avoimuuteen, älylliseen valppauteen ja itsemääräämiseen.

Tunnetussa esseessään Havel kirjoittaa vihanneskauppiaasta, joka panee liikkeensä ikkunaan hänelle elintarvikkeiden mukana toimitetun julisteen, jossa lukee Karl Marxin ja Friedrich Engelsin Kommunistisesta Manifestista tuttu kehotus ”Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!”. Havelille tämä ei merkitse ideologisten sisältöjen hyväksymistä tai niihin kannan muodostamista, vaan ainoastaan mitättömän pientä, mutta tarkasti määrättyä kuviota kudoksessa, joka asettaa jokaisen yksilön paikalleen osana tukahduttavaa valtiokokonaisuutta.

Kaukaa katsottuna kysymys poliittisten iskulauseiden sijoittelusta näytteille vihannesten lomaan on absurdi, mutta lähikuvassa sen varaan rakentuu koko järjestelmän itseoikeutus.

Kieltäytyminen valheesta, totuudessa eläminen, on Havelin ilmaus pyrkimykselle avoimuuteen, älylliseen valppauteen ja itsemääräämiseen. Totuuden eetos määrittääkin Havelin koko julkista elämää aina hänen varhaisista näytelmistään 2000-luvun alun pohdintoihin Euroopasta ja globalisaatiosta. Valheesta kieltäytyminen edellyttää valheen tunnistamista, ja tämä puolestaan toimii vaatimuksena totuudessa elämiselle, joka on politiikan perusta.

Fenomenologiasta antikommunismiin

Havelin poliittisen ajattelun tärkeimpiä vaikuttajia ovat taiteilijoiden ja kirjailijoiden lisäksi Edmund Husserlin fenomenologista filosofiaa omiin suuntiinsa jatkaneet Jan Patočka ja Martin Heidegger. Parhaimmillaan Havel on eettisenä esseistinä, joka onnistuu yhdistämään teoreettisen ajattelun ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin.

Analysoidessaan rauhanliikkeen kansainvälistä tilannetta kirjoituksessa ”Erään varautuneisuuden anatomia” (1985) Havel tavoittaa itäisen ja läntisen aseistariisuntaa koskevan ajattelun perspektiivieron. Hän kirjoittaa erityisestä merkityksestä, jonka sanat rauha ja rauhanpuolustaminen Itä-Euroopassa ovat saaneet: ”Tiedotusvälineemme ovat pyrkineet jo vuosikymmeniä systemaattisesti luomaan ulkomaanuutisissaan mielikuvaa, että lännessä ei tapahdu mitään muuta kuin ’rauhanpuolustamista’” (s. 123). Toisin sanoen läntinen rauhanliike esitettiin itäblokin maissa Neuvostoliiton kumppanina.

Havelia mukaillen voisi sanoa, että sosialismi ja kapitalismi ovat vain eri ilmiasuja teknologiselle ja kulutuskeskeiselle maailmankuvalle.

Kommunistisessa järjestelmässä ylläpidetty kuva läntisen uusvasemmiston ideaaleista oli toki värittynyt, mutta ei kokonaan perusteeton. Vapauden ja rauhan tavoittelu, kulutuksen varaan rakentuvan identiteetin kritiikki ja itsekehityksen ideaali ovat arvoja, jotka yhdistävät Havelia ja uusvasemmistoa.

Erottavana tekijänä nousee esiin näkemys sosialismista. Yhdeltä puolen voisi Havelia mukaillen sanoa, että sosialismi ja kapitalismi ovat vain eri ilmiasuja teknologiselle ja kulutuskeskeiselle maailmankuvalle, kuten Havel esittää kirjan esseessä ”Voimattomien voima”.

Aseistariisuntaa koskevassa esseessä Havel esittelee uuden näkökulman, jota voi kutsua arkkipoliittiseksi. Tämä tarkoittaa sitä, että hän pyrkii ”nostamaan moraalin politiikan yläpuolelle”, jotta se voisi toimia vastavoimana ”arkipäiväisyyden mahdille” ja ideologioille. Filosofisesti ratkaisu on ongelmallinen, sillä kun moraali ymmärretään politiikan perustaksi, se myös rajataan poliittisten kiistojen ulko- tai yläpuolelle. On kuitenkin ilmeistä, että moraalin määrittelylle jää liikkumavaraa, ja tätä liikkumavaraa voidaan hyödyntää poliittisesti.

Tästä näkökulmasta Havel kritisoi sosialismia ja kommunismia nimenomaan olemisen totuudelle avautumisen negaationa, käytännössä samastaen kommunismin poliittiseen pahaan. Esseestä ”Politiikka ja omatunto” (1984) lähtien lukijalle käy yhä selvemmäksi, kumpi ”semanttisesti epäselvistä käsitteistä”, sosialismi vai kapitalismi, on täysin soveltumaton totuuden ja ideaalien tavoitteluun.

1990-luvun alussa Havelin Yhdysvalloissa pitämänsä luennot yhdistivät näennäisen epäpoliittisiin yhteiskuntakriittisiin lähtökohtiin selkeästi länsimyönteistä sanomaa.

Kylmän sodan kartalla vapaus ja täten kansainvälinen poliittinen uskottavuus Havelin mukaan painottuu länteen. Hänen 1990-luvun alussa Yhdysvalloissa pitämänsä luennot yhdistivätkin näennäisen epäpoliittisiin yhteiskuntakriittisiin lähtökohtiin selkeästi länsimyönteistä sanomaa, ja luennot otettiin suosiollisesti vastaan. Kritiikki autoritääristä kommunismia kohtaan tasoitti Havelin tietä hänen kulkiessaan fenomenologisesta politiikan kritiikistä kohti selkeämpää antikommunistista arkkipolitiikkaa. Hänen kritiikkinsä mekanistista marxilaisuutta kohtaan artikkelissa ”Politics and the World Itself” (1992) käytännössä sitoo nämä näkökulmat toisiinsa.

Jugoslavian ja Irakin pommitukset

Havel toimi Tšekin presidenttinä, kun maa haki Pohjois-Atlantin puolustusliiton (NATO) jäsenyyttä vuosituhannen lopulla. Muiden entisten itäblokin valtioiden tavoin Tšekki hyväksyttiin jäseneksi vuonna 1999. Vain joitain päiviä tämän jälkeen NATO aloitti pommitukset Jugoslaviassa ilman YK:n turvallisuusneuvoston hyväksyntää. Havelin mainetta Jugoslavian sotaretken välillisen hyväksymisen lisäksi jäi tahraamaan hänen ilmeisen omatoiminen tukensa Yhdysvaltain sotatoimille Irakissa alkuvuodesta 2003.

Havelin viimeisiä tekoja Tšekin presidenttinä oli hänen ja seitsemän eurooppalaisen pääministerin allekirjoittama vetoomus ”United We Stand”, joka oli suunnattu Yhdysvaltain silloiselle presidentille George W. Bushille. Tämä kirje paitsi tuki Bushin militaristista voimankäyttöä, myös oikeutti sen. Asiakirjassa Saddam Husseinin hallinnon esitettiin valmistelevan laajaa kemiallisten aseiden käyttöä ja luoneen yhteyksiä Al-Qaida –terroristijärjestöön. Väitteet olivat perusteettomia.

Havelin viimeisiä tekoja Tšekin presidenttinä oli hänen ja seitsemän eurooppalaisen pääministerin allekirjoittama vetoomus Yhdysvaltain silloiselle presidentille George W. Bushille. Kirje paitsi tuki Bushin militaristista voimankäyttöä, myös oikeutti sen.

Itä-Euroopan tutkija Peter Steiner vertaa eurooppalaisten johtajien Persianlahden sodalle oikeutuksena toiminutta julkilausumaa Prahan miehitystä vuonna 1968 edeltäneeseen kirjeeseen, jonka Varsovan liiton maat osoittivat Neuvostoliiton silloiselle johtajalle Leonid Brežneville.

Kuten Steiner kirjoittaa, Havelin toiminnalla hänen presidenttiytensä viime päivinä voidaan nähdä kiusallinen yhteys tähän tapahtumaketjuun. Molemmissa tapauksissa taustatukea hyökkäykselle saatiin rauhan ja vakauden puolesta huolestuneilta politiikan raskassarjalaisilta. Voimatoimet määränneen johtajan rooli tehtiin näin vähemmän itsevaltaisen näköiseksi. Tämän tehtäväksi jäi vastata myöntävästi pyyntöön ja aloittaa sotatoimet rauhan nimessä.

Havel ja talous

Uusliberalismin tutkimukseen erikoistunut taloushistorioitsija Philip Mirowski on kutsunut uusliberalismia poliittiseksi liikkeeksi, joka ei myönnä olevansa poliittinen liike. Hänen mukaansa erityisesti uusliberalismin oppi-isänä pidetyn taloustieteilijä Friedrich Hayekin argumentti markkinoiden itsekorjaavuudesta ja läpinäkyvyydestä perustuu klassisesta liberalismista johdettuihin ajatuksiin, jotka on kuitenkin istutettu aivan toisenlaiseen poliittiseen kontekstiin.

Käytännössä hayekilaista ajattelua on voimakkaasti ajettu erilaisten ajatushautomoiden ja etujärjestöjen toimesta valtiollisten ja muiden instituutioiden muokkaamiseksi kyseisen markkinafilosofian mukaiseksi. Toisin sanoen yhdellä suulla uusliberalismi puhuu markkinoiden olemuksellisesta vapaudesta, mutta toisella se edistää valtionhallinnon uudistuksia, jotta poliittinen ympäristö muuttuisi tälle markkinakonseptille suotuisaksi. Vuoden 2008 eurokriisin jälkeen diskurssi on jossain määrin sekoittunut, mutta tästä huolimatta se on edelleen läsnä Tšekin politiikassa, vaikkakaan ei aina määräävänä.

Havelin vuosikymmentä Tšekin poliittisessa johdossa määritteli maan talousuudistuksista käyty debatti. Kiistan toinen osapuoli oli Havelin puhdasoppinen uusliberaali vastustaja Václav Klaus, joka toimi Tšekin pääministerinä vuodet 1992–1997 ja presidenttinä vuodet 2003–2013. Klaus määritteli kannattavansa mallia, jossa demokratia rakentuu poliittisten puolueiden, ei kansalaisyhteiskunnan, varaan, ja jossa markkinat avataan kansainvälisille yrityksille kilpailukyvyn parantamiseksi. Tulonsiirtoja ja hyvinvointivaltiota hän piti sosialismin palauttamisena keittiönovesta ja Havelin ”epäpoliittista politiikkaa” Klaus kritisoi opportunistiseksi.

Havelin vuosikymmentä Tšekin poliittisessa johdossa määritteli maan talousuudistuksista käyty debatti. Kiistan toinen osapuoli oli Havelin puhdasoppinen uusliberaali vastustaja Václav Klaus.

Havelin käsitys taloudesta on utilitaristinen. Hänelle tuotanto kuuluu keinojen, ei päämäärien piiriin. Havelin ajattelussa välttämättömyyden ylle kohoaa arvojen ja kulttuurin kerros. Tämä näkemys on osittain kristillisesti sävyttynyt sekä selvästi humanistisen fenomenologian muovaama.

Havelin hyvinvointivaltion ja vahvan julkisen sfäärin puolustus kytkeytyvät valistuksen ja klassisen liberalismin perinteisiin, kuten politiikantutkija Daniel Brennan esittää kirjassaan Havelin poliittisesta filosofiasta. Havel pystyi myös käytännössä puolustamaan näitä arvoja uusliberaalia hyökkäystä vastaan 1990-luvulla, kun Tšekin valtiontaloutta ja yhteiskuntaa uudistettiin.

Kansainvälisessä politiikassa Havel yhdisti voimansa vaikeasti määriteltävään, mutta vaikutusvaltaiseen sosiaalipoliittisen liikkeeseen, jota on nimitetty thirdwayismiksi, eli yleensä keskusta-vasemmistolaiseksi politiikaksi. Itäblokin murenemisen jälkeen eurooppalaiset sosialistipuolueet liikkuivat kohti poliittista keskustaa, mikä oli Euroopan yhdistymisen tilanteessa mahdollista käsittää ideologioiden jälkeisen ajan poliittiseksi realismiksi.

Thirdwayismin suhde uusliberalismiin on kuitenkin perin ristiriitainen: yhtäältä keskusta-vasemmisto onnistui usein torjumaan uusliberaalin ideologian pahimmat ylilyönnit, mutta toisaalta kolmannen tien mukaisesti saneeratut yhteiskunnat nojautuvat yhä usein taloudellisten kriisien kohdatessa talouskuriin (engl. austerity). Julkisen talouden leikkauksiin perustuva talouskuri on poliittisesti epädemokraattinen projekti, sillä se on johtanut eriarvoisuuden kärjistymiseen ja konkurssikypsien pankkien pelastamiseen kansalaisten enemmistön köyhtyessä. Täten myös Havelin poliittinen perintö on ristiriitainen.

Havelilaisen politiikan mahdollisuuksista nykypäivänä

Havelia ja hänen itäblokin sukupolveaan voimakkaasti määrittävä antikommunistinen kokemus ei ole Suomessakaan vieras. Sitä on viime aikoina lämmitelty YLE:n esittämässä dokumenttisarjassa Kylmän sodan Suomi, jossa suomettuminen ymmärretään koko sodanjälkeistä aikakautta leimaavaksi häpeällisen nöyristelyn kulttuuriksi. Tämä lukutapa perustuu kuitenkin historian valikoivalle muistamiselle.

Vaihtoehtoja kylmän sodan juoksuhautoihin jäävälle historiantulkinnalle voidaan kuitenkin kehitellä esimerkiksi yhdistelemällä taiteen ja politiikan tutkimusta.

Havelin vahva moraalifilosofinen painotus resonoi tämän päivän politiikassa etupäässä ulkoparlamentaarisissa liikkeissä, esimerkiksi Elokapinan kolmessa vaatimuksessa, joiden on määrä tuoda ilmastonmuutos politiikkaan.  Vuonna 1994 Stanfordin yliopistossa pitämissään luennoissa Havel puhui kaikkien kulttuurien jakamasta totuudesta, jonka ilmenemiselle on jätettävä tilaa, jotta ”planetaarinen demokratia” voisi tapahtua. Planetaarinen demokratia voisi hyvin olla ajankohtainen avaus vuonna 2022 ilmastonmuutoksen ja pandemian mankeloimalle poliittiselle mielikuvituksellemme.

Toisin kuin Daniel Brennan, en kuitenkaan usko, että Havelin moraalifilosofiaan perustuva poliittinen ajattelu pystyy sinänsä haastamaan uusliberalismia. Koska moraali kietoutuu vahvasti myös uusliberalismiin, olisi etsittävä käytännöllisiä pikemminkin kuin periaatteellisia keinoja haastaa uusliberalismi.

Koska moraali kietoutuu vahvasti myös uusliberalismiin, olisi etsittävä käytännöllisiä pikemminkin kuin periaatteellisia keinoja haastaa uusliberalismi.

Juuri talouden ja moraalin yhdistelmä on uusliberalismin ytimessä. Tätä havainnollistaa etenkin julkisen velan käsittäminen paitsi taloudellisena, myös moraalisena velvoitteena. Taustalla on usein kapeakatseinen ajatus ihmisestä ja valtiosta taloudellisena yksikkönä, joka on irrallinen historiallisesta tilanteesta sekä sen muutoksista. Tällöin moraalista tulee normittavaa moralismia.

Kenties havelilaista kansalaisrohkeutta osoittaisi näinä päivinä sen näkemyksen puolustaminen, että elämässä todella voi nousta esiin jotain yhteistä ja ihanteellista. Ihanteiden kiinnittäminen totuuden ideaan voi kuitenkin rajata ne poliittisen keskustelun ulkopuolelle, minkä tähden kritiikille on jätettävä tilaa.

Taneli Viitahuhta on väitöstutkija Jyväskylän yliopiston valtio-opin laitoksella sekä musiikintekijä.

Hän on myös Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen ja Politiikasta taidetta -osakokonaisuuden toimittaja.

Artikkelia päivitetty julkaisusta pudonneella kappaleella ’Fenomenologia ja antikommunismi -osiossa’ 18.2.2022 klo 9.30 sekä kirjoitusvirheitä korjattu klo 20:00.

Julkaisu Kirja-arvio: Havel, filosofia ja uusliberalismi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Bank Job on katsottavissa verkossa DocPoint-dokumenttielokuvafestivaalien ajan 31.1.-6.2.2022.

Daniel Edelstynin ja Hilary Powellin veijarimainen Bank Job (Iso-Britannia, 2021) antaa tämän arvion otsikossa esitetylle, näytelmäkirjailija Bertolt Brechtin Kolmen pennin oopperan (1928) repliikille uuden, toiveikkaan ja entistä ilkikurisemman merkityksen. Elokuvan alussa kohtaamme velkaantuneen ja turhautuneen lontoolaistaiteilijan, Daniel Edelstynin, joka yrittää saada rahoitusta tulevalle elokuvalleen. Rahaa ei irtoa, koska edellinen produktio maksoi enemmän kuin tuotti, ja uusi produktio vaikuttaa rahoittajan silmissä huolestuttavasti edellisen kaltaiselta.

Edelstyn alkaa pyöritellä yhdessä taiteilijapuolisonsa Hilary Powellin kanssa suuria kysymyksiä: Miksi me ylipäätään velkaannumme? Miksi yksi voi rikastua myymällä toisten velkoja? Miksi velka elää, vaikka minä kuolen? Miksi velka on niin tärkeää kapitalistisessa talousjärjestelmässä?

Näitä kysymyksiä on käsitellyt esimerkiksi edesmennyt yhdysvaltalainen antropologi David Graeber kirjassaan velan historiasta. Taiteilijapariskunta ryhtyy taiteelliseen interventioon vapauttaakseen pienen ihmisen veloista, ja tästä interventiosta syntyy elokuva.

Kohti ratkaisuja itse painetulla rahalla

Bank Job käsittelee riemastuttavan maanläheisesti sitä, miten amatöörit käyvät Occupy Wall Street -kansanliikkeen hengessä asiantuntijoiden rakentaman, läpitunkemattomalta tuntuvan systeemin kimppuun aseenaan pelkästään niin sanotut tyhmät kysymykset: Mitä jos velkaantuminen lopetettaisiin nyt heti? Mitä jos mitätöitäisiin kaikki olemassa olevat yksityisten kotitalouksien velat?

Etsiessään ratkaisua globaaliin velkakierteeseen pariskunta päätyy siihen, että tarvitaan uusi valuutta, jonka avulla he voivat ostaa velkoja ja mitätöidä ne. Nykyaikaisen, immateriaalisen kryptovaluutan sijaan he alkavat painaa itse tehtyjä seteleitä omassa piharakennuksessaan.

Mitä jos velkaantuminen lopetettaisiin nyt heti?

Näin tavalliselle kansalaiselle lähes käsittämättömään finanssikapitalismin rinnakkaistodellisuuteen irtaantunut valuutta palautuu konkreettiseksi, käsin kosketeltavaksi asiaksi. Siitä tulee tuttua kahisevaa käteistä, jonka ihminen ojentaa tiskin yli toiselle saadakseen vastineeksi jotain aitoa, jonka voi nähdä omin silmin, pistää kassiin ja viedä kotiin.

Edelstyn ja Powell tarvitsevat ”bisneksensä” pyörittämiseen oman, liiketoimintaidealtaan vallan iloisen ja irrottelevan ”pankin”, apukäsiä, painokoneita ja monenmoisia symboleita, kuten kylttejä ja leimasimia.

Aktivismia kotoillen

Elokuvan sisällöllinen dynamiikka ja visuaalinen kieli rakentuvat globaali-paikallinen-vastakkainasettelun varaan. Käsittämätön ja näkymätön globaali ylätaso muutetaan näkyväksi ja paikalliseksi ruohonjuuritasoksi. Vastakkainasettelua korostaa elokuvan välillä tyylitellyn retrohenkinen ja välillä harkitun kotikutoinen miljöö lapsineen, koirineen, sohvan käsinojalle unohtuneine lautasineen, petaamattomine sänkyineen ja rehottavine huonekasveineen. Tätä lämminhenkistä sekamelskaa vasten näytetään siluettikuvaa London Cityn viiltävän terävistä, lasisista ja teräksisistä pilvenpiirtäjistä – näin katsojalle ehdotetaan visuaalisin keinoin, mistä globaalin kapitalismin kylmää, velkaista ydintä kannattaisi lähteä etsimään.

Edelstyn ja Powell onnistuvat saamaan itälontoolaisen naapurustonsa mukaan toimintaan, jossa yhteiskuntakritiikki kääntyy leikiksi ja leikki politiikaksi. Taiteilijoiden ”pankilla” ei ole juuri mitään tekemistä vastaavaa nimeä kantavan yhteiskunnallisen instituution tai liiketoiminnan kanssa. Kriittinen katsoja saattaisi kuitenkin alkaa pohtia, eroaako toiminta sittenkään niin paljoa perinteisestä hyväntekeväisyydestä.

Taiteilijat onnistuvat saamaan itälontoolaisen naapurustonsa mukaan toimintaan, jossa yhteiskuntakritiikki kääntyy leikiksi ja leikki politiikaksi.

Elokuvassa pariskunta painaa omaa rahaa, jota yhteisöllistä taideprojektia sympatisoivat ihmiset ostavat oikealla rahalla. Kertynyt raha käytetään sekä lähialueen hyväksi että yksityisten velkojen mitätöimiseen. Tällainen rahan kerääminen vaikuttaisi olevan itse asiassa varsin lähellä perinteistä hyväntekeväisyyttä, jossa yksityinen ihminen antaa omastaan toiselle ja saa vastalahjaksi hyvää mieltä.

Hyväntekeväisyystyön kritiikillä on pitkä marxilainen historia, jonka kärki kohdistuu erityisesti siihen, että hädänalaisten auttaminen tapahtuu hätää tuottavan järjestelmän puitteissa. Näin yksityisten ihmisten hyväntahtoisuuden varaan rakentuva toiminta tulee vahvistaneeksi hätää tuottavia rakenteita sen sijaan, että rakenteita muutettaisiin.

Onko monimutkainen, verkottunut globaali kapitalismi sittenkään kovin monimutkaista

Tällaisen johtopäätöksen tekemiseen Bank Job on kuitenkin aivan liian vallaton. Taideprojektina se onnistuu hykerryttävän vaivattomasti siinä, missä analyyttinen yhteiskunnallinen dokumentti voisi helposti epäonnistua. Se kysyy suorasukaisesti, häpeilemättä ja täysin epäobjektiivisesti, onko monimutkainen, verkottunut globaali kapitalismi sittenkään kovin monimutkaista. Entä jos me vain luulemme niin?

Elokuva pyrkii siten hakkaamaan ihmisen mentäviä reikiä taloudellisen järjestelmämme kovaan ja kiiltävään imagoon ja osoittamaan, että ehkäpä julkisivun takana ei olekaan mitään sen kummempaa. Ehkä voisimme itse asiassa ratkaista kaikki ongelmat hommaamalla jostakin tyhjän toimiston, kirjoittamalla ikkunaan ”pankki” ja alkamalla painaa rahaa ihan itse.

Juuri tämä on elokuvan vekkuli ydin. Sen kun otetaan raha haltuun ja aletaan jakaa sitä niin, että kaikille riittää.

Kersti Tainio on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston Historian ja kulttuuriperinnön tohtoriohjelmassa. Hän on Politiikasta-lehden toimituskunnassa ja Politiikasta taidetta -osion toinen kuraattori.

Julkaisu DocPoint-arvio: Mitä on pankkiryöstö pankin perustamiseen verrattuna? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ascension on katsottavissa verkossa DocPoint-dokumenttielokuvafestivaalien ajan 31.1.-6.2.2022.

”Annetaan joidenkin rikastua ensin.” Nämä Kiinan kansantasavallan johtajan Deng Xiaopingin vuonna 1985 lausumat sanat päästivät vapaaksi valtavan määrän energiaa, joka sai kiinalaiset havittelemaan parempaa elintasoa ja vaurautta. Samalla muistot kommunistijohtaja Mao Zedongin ajan Kiinan äkkinäisistä poliittista täyskäännöksistä pitivät heitä varuillaan. Vaarana oli, että tulevaisuuden uusi poliittinen suuntaus voisikin määritellä rikastumisen perisynniksi.

Epävarmuus siitä, koska suunta taas muuttuisi, nosti kiinalaisten yritteliäisyyden kiihdytysvaihteen päälle. Rahaa piti tehdä nopeasti ja paljon, kun siihen oli tilaisuus. Tultuaan Kiinan kommunistisen puolueen pääsihteeriksi vuonna 2012 Xi Jinping halusi kanavoida Kiinan yhteiskunnan ja talouden energian ”Kiinan unelman” toteuttamiseen. Kiinalaisilta kysyttiin: mikä on kiinalainen unelmasi? Miten haluat kantaa kortesi kekoon Kiinan vahvistamiseksi?

Sosialismi kiinalaisin ominaispiirtein

Kiina on vaurastunut uskomattoman nopeasti, mutta samalla elintasoerojen kasvu on jyrkentynyt. Nimellisesti kommunistisesta järjestelmästä huolimatta Kiinassa, niin kuin Yhdysvalloissa, kymmenen prosenttia kotitalouksista omistaa nyt yli kaksi kolmasosaa maan varallisuudesta. Pandemiankin aikana vuonna 2020 kiinalaisten superrikkaiden määrä nousi. Yhdysvaltain dollareissa mitatun yli miljardin nettovarallisuuden omistajien listalle pääsi 259 uutta nimeä.

Epävarmuus siitä, koska politiikan suunta taas muuttuisi, nosti kiinalaisten yritteliäisyyden kiihdytysvaihteen päälle.

Kiina ohitti kirkkaasti Yhdysvallat miljardöörien määrässä ja ylitti ensimmäisenä maana tuhannen miljardöörin rajapyykin menestyneiden yrittäjien Hurun Rich -listalla: listauksen mukaan kiinalaisia miljardöörejä on jo 1058. Hurun Rich -listaus keskittyy nimenomaan taloudellisen menestyksen tutkimukseen ja mittaamiseen. Listaa on koonnut vuodesta 1999 lähtien brittiläinen mediayritys, jonka toimitusjohtajan Rupert Hoogwerfin kiinankielinen nimi on Hu Run.

Toista ääripäätä edustavat kaupungeissa asuvat noin 380 miljoona maaseudulta tullutta siirtotyöläistä, jotka pitävät kaupunkien vaurauden rattaat pyörimässä. He asuvat kaupungeissa toisen luokan kansalaisina, koska heillä ei ole oikeutta saada kaupungeissa asuinpaikkaoikeutta ja sen mukanaan tuomia sosiaali- ja terveyspalveluita. Arviolta 600 miljoonaa kiinalaista, eli noin 40 prosenttia väestöstä, elää alle 140 euron kuukausituloilla.

“No pain, no gain”

Elokuva alkaa työpaikkatorilta, jossa selviää, mitä siirtotyöläisille on tarjolla 30 euron päiväpalkalla. Tehtaissa koneiden ja työnteon monotonista rytmiä täydentää epävireinen teknomusiikki. Mieleen nousevat sadan vuoden takaiset futuristiset elokuvat tehtaista ja Charlie Chaplinin 1930-luvun elokuva Nykyaika. Rauhaton musiikki, joka soi taustalla melkein läpi koko elokuvan, korostaa levottomuuden tunnetta.

Monipuolisempaa työtä pääsevät tekemään seksinukkien valmistajat, turvamiehet ja länsimaisen hovimestarikoulutuksen saaneet henkilöt. Elokuvan hupaisimpia ja häiritsevimpiä kohtia on kuvaus seksinukkeja valmistavasta yrityksestä. Työntekijät keskittyvät nännipihan oikean värin valitsemiseen nuken tilaajan toiveiden mukaisesti, juttelevat niitä näitä työn ohessa ja sulattavat nuken muovia tulikuumilla raudoilla ilman hengityssuojaimia tai muita turvavälineitä. Nukkien tilaajat pääsevät toteuttamaan unelmaansa, ja työntekijät voivat olla ylpeitä ammattitaidostaan. Puutteellisella työturvallisuudella voi kuitenkin olla kova hinta.

Kiinassa kymmenen prosenttia kotitalouksista omistaa nyt yli kaksi kolmasosaa maan varallisuudesta. Kiinalaisia miljardöörejä on jo 1058.

Elokuva tarkastelee myös, mitä taitoja tarvitaan vaurautta tavoittelevan keskiluokan unelman toteuttamiseksi. Sometähden kalliilla kurssilla keskeinen oppi on: mistään tiedoista ja taidoista ei ole hyötyä, jollet voi laittaa niitä rahoiksi. Kahden päivän kurssi päättyy kurssilaisten suunnitelmien esittelyyn. Vaatimattomin kurssilainen on päättänyt tienata 10 miljoonaa yuania ensimmäisen vuoden aikana (noin 1,4 miljoonaa euroa). Livestriimauksella elantonsa ansaitsevat nuoret vaikuttavat yhtä uupuneilta työhönsä kuin tehdastyöläiset.

Yläluokan kuvauksessa korostuu länsimaiden arvostus. Totta on, että yhä useammat superrikkaat kiinalaiset hankkivat ulkomailta oleskeluluvan sijoittamalla tarvittavia summia ”kultaisia viisumeita” tarjoaviin maihin. Myös länsimaiset kalleimmat luksustuotteet ovat edelleen suosittuja, koska ne ovat harvojen saavutettavissa. Elokuvassa varakas nuorimies osoittaa tutuilleen vaurauttaan antamalla hovimestarinsa tarjoilla heille länsimaisia herkkuja. Hän kuitenkin vakuuttaa ystävilleen olevansa patriootti.

Olisin kuitenkin odottanut esimerkkejä myös perinteisen ja modernin kiinalaisen kulttuurin kulutuksesta yläluokan parissa. Nyt elokuvasta saa yksipuolisen käsityksen, että yläluokka ei arvosta kiinalaista kulttuuria. Miten superrikkaat toteuttavat kiinalaista unelmaansa? Vai onko se toissijaista niille, jotka haluavat samaistua globaaliin rahaeliittiin?

“Work hard and all wishes come true”

Vuoden 2021 elokuussa Xi Jinping ilmoitti, että jotkut kiinalaiset ovat rikastuneet liikaa. Nyt kohtuuttoman rikkaiden on aika maksaa takaisin yhteiskunnalle. Aiempi pelko uudesta poliittisesta suunnanmuutoksesta ei vaikuttanutkaan aiheettomalta. Puhe lähetti kauhunväristyksiä läpi kiinalaisen yläluokan.

”Yhteisen vaurauden” -teema, joka on muutaman viime vuoden aikana toistunut useammin ja useammin Kiinan johtajien puheissa, kulminoitui elokuun ilmoituksessa. Yhteisen vaurauden saavuttamiseksi rikkaiden tulisi tukea koko yhteiskuntaa. Kohtuuttoman suuria tuloja tulisi säädellä järkevästi. Keskeiseksi keinoksi esitettiin verotusta, mikä tarkoittaisi myös vaatimuksia omaisuuden tarkemmasta raportoinnista.

Alkushokin jälkeen kommunistinen puolue vakuutti, että vaurastuminen voi toki jatkua. Tarkoituksena on edelleen kohottaa koko kansan elintasoa ”kasvattamalla piirakkaa” eikä jakamalla sitä tasaisemmin kaikkien kesken. Viesti oli kuitenkin selvä: rikastumiselle asetetaan rajat ja varakkaiden tuloja aletaan tarkkailla. Rikkaiden parissa alkoi uusi rauhattomuuden aika.

Nyt kohtuuttoman rikkaiden on aika maksaa takaisin yhteiskunnalle.

Puolueen mukaan yhteisen vaurauden strategia tarkoituksena ei kuitenkaan ei ole tarjota sosiaalietuuksia, jotka laiskistavat kansalaisia. Lähtökohtana on edelleen oman työn ja ponnistelujen kautta – elokuvan nimeä heijastellen – nouseminen. Tavallisen kansan parissa elokuvan kuvaama rytmi siis jatkuu edelleen.

Elokuvan perusteella kiinalaisen järjestelmän ero länsimaiseen ei pohjaa juurikaan kommunismin ja kapitalismin erittelyyn. Vaikka retoriikassa puhutaan yhteisestä vauraudesta, se ei ilmene paluuna mihinkään kommunistiseen talousmalliin, vaan valtionkapitalismin vahvistamisena.

Elokuva herättää kysymyksen toisensa jälkeen tarjoamatta selityksiä. Katsojalle johtolangaksi voi kertoa, että ohjaajan mukaan elokuvassa on ennen kaikkea kysymys siitä, mitä edistys tarkoittaa kapitalismissa. Hänen näkemyksensä kiteytyy hyvin viimeiseen tarinaan, jossa iloiset päiväuimarit kelluvat joessa onnellisen tietämättöminä tai välinpitämättöminä siitä, että joen vesi on läheisen kaivoksen saastuttama.

VTT Outi Luova toimii yliopistonlehtorina Itä-Aasian tutkimus- ja koulutuskeskuksessa Turun yliopistossa. Hän on myös Yliopistojen Aasia-verkoston johtaja. Luova on perehtynyt Kiinan yhteiskuntaan – erityisesti kaupungistumiseen, muuttoliikkeiseen ja digitalisaatioon.

Julkaisu DocPoint: Kiinan rauhaton kapitalismi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Mazzucato, Mariana Arvo – Globaalin talouden luojat ja välistävetäjät [The Value of Everything. Making and Taking in the Global Economy]. Suomentanut Juha Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita. 2019.  379 s.

Mariana Mazzucato on University College of Londonin innovaatiotalouden ja julkisen arvon professori ja yksi maailman tunnetuimmista ja vaikutusvaltaisimmista taloustieteilijöistä. Hänen vuonna 2019 suomennettu teoksensa Arvo – Globaalin talouden luojat ja välistävetäjät käsittelee arvon merkityksen ja määritelmän muutosta taloustieteen historiassa sekä nykyisissä finanssikapitalistisissa talousjärjestelmissä. Teos etsii vastauksia kysymykseen siitä, millainen taloudellinen toiminta on arvoa ja vaurautta tuottavaa ja mikä taas toisten luoman arvon oikeuttamatonta kahmimista ja jopa tuhoamista.

Mistä arvo syntyy?

Teos lähtee liikkeelle taloustieteen historiasta keskittyen 1600–1700-luvun arvoteorioihin, 1700–1800-luvun klassisen koulukunnan käsityksiin arvosta sekä uusklassisen koulukunnan vallankumoukseen. Taloustieteen historiassa klassisen koulukunnan taloustieteilijöillä, kuten Adam Smithillä, David Ricardolla ja Karl Marxilla oli jokaisella oma käsityksensä siitä, mikä on arvoa tuottavaa yhteiskunnallista toimintaa ja siten myös arvoa sekä vaurautta luova talouden alue ja mikä taas sen ulkopuolelle jäävä, tuottamaton alue.

Klassisten teorioiden mukaan hyödykkeiden ja työn arvo määrittyi muun muassa tuotantokustannusten, eli esimerkiksi työvoiman perusteella. Arvo taas määritteli markkinahinnan. Taloudellisen arvon jakaantuminen yhteiskunnassa tapahtui muun muassa palkkojen ja vuokrien kautta.

Mazzucaton mukaan nykyään arvon määrittelyä koskeva keskeinen taloustieteellinen erottelu arvon tuottamisen ja arvon kahmimisen välillä on unohtunut, eikä siitä käydä taloustieteellistä, saati poliittista keskustelua varsinkaan suhteessa bruttokansantuotteeseen. Taloudellinen arvo määrittyy yksinomaan markkinoilla maksetun hinnan perusteella. Hinnan taas oletetaan määrittyvän yksilöiden preferenssien mukaan.

Mazzucaton mukaan nykyään arvon määrittelyä koskeva keskeinen taloustieteellinen erottelu arvon tuottamisen ja arvon kahmimisen välillä on unohtunut, eikä siitä käydä taloustieteellistä, saati poliittista keskustelua.

Kaikella, mille voidaan määritellä hinta, on myös arvo. Näin esimerkiksi ihmisen elämä voidaan hinnoitella vakuutusyhtiöissä siten, että sen arvo laskee iän myötä. Myös teollisuussaasteet voidaan hinnoitella ja siten niistä voidaan käydä päästökauppaa.

Ajatus arvon määrittymisestä markkinahinnan mukaan on peräisin uusklassisesta taloustieteestä, jonka normatiivinen lähtökohta on Mazzucaton mukaan otettu annettuna ja tieteellisesti arvovapaana. Erityisesti julkisen sektorin aliarvostaminen arvoa tuottamattomana markkinoiden korjaajana ja yksityisen sektorin arvostaminen arvoa ja vaurautta tuottavana, on muodostunut kyseenalaistamattomaksi paradigmaksi länsimaisissa, kapitalistisissa yhteiskunnissa, väittää Mazzucato.

Finanssikapitalismin kriisiytyminen

Mazzucaton teoksen punainen lanka on, että nykyisessä finanssikapitalistisessa rahoitusmarkkinajärjestelmässä rahoitussektorin ohjaaman talouskasvun voittoja käytetään itseasiassa pitkälti osakemarkkinoiden manipulointiin pitkäaikaisen investoinnin sijaan, ja että voitot jakautuvat epätasaisesti rahastoihin, veroparatiiseihin, osakeomistajille sekä yritysten korkeimman johdon palkkoihin samalla, kun yksityinen laina ja tuloerot kasvavat.

Nykyisessä finanssikapitalistisessa rahoitusmarkkinajärjestelmässä rahoitussektorin ohjaaman talouskasvun voittoja käytetään itseasiassa pitkälti osakemarkkinoiden manipulointiin pitkäaikaisen investoinnin sijaan.

Rahoitusmarkkinoiden riskit ja finanssikriisit kuitenkin kasaantuvat julkisen sektorin kustannettaviksi, kuten vuoden 2008 talouskriisi on osoittanut. Mazzucato kuvailee ilmiötä arvon ekstrahoimisena (extract), joka Pietiläisen käännöksessä on suomennettu ”kuppaamiseksi” tai ”välistävetämiseksi”. Mazzucato määrittelee arvon luomisen ja sen ekstrahoimisen tarkoittavan tapoja, jolla erilaiset resurssit muodostuvat ja tuottavat uusia hyödykkeitä sekä näiden resurssien arvoa tuottamattomaan siirtelystä syntyvästä suhteettomasta hyötymisestä.

Ranskalaista taloustieteilijää Thomas Pikettyä seuraten Mazzucato väittää, että kuppaaminen ja välistävetäminen tarkoittavat toimintaa, jossa arvoa hyödynnetään ja kierrätetään sitä kuitenkaan tuottamatta. Kasaantunut varallisuus siirtyy sukupolvelta toiselle perintöjen myötä. Eriarvoisuutta kritisoivat taloustieteilijät, kuten Piketty, eivät kuitenkaan ole Mazzucaton mukaan riittävän radikaaleja, koska he eivät kysy, mistä arvo itseasiassa syntyy tai mitä oikeastaan ekstrahoidaan silloin kun arvoa kupataan.

Välistävetäjiä suosivalla järjestelmällä on pidemmällä tähtäimellä negatiivisia vaikutuksia paitsi talouskasvuun myös poliittiseen vakauteen, koska järjestelmä ruokkii finanssikriisejä ja kasvattaa eriarvoisuutta.

Esimerkkinä kuppaamisesta Mazzucato mainitsee muun muassa investointipankkien ja liikepankkien, kuten 2008 finanssikriisiin merkittävällä tavalla vaikuttaneen Goldman Sachsin ja sittemmin yrityssaneeraukseen hakeutuneen Lehman Brothersin johtotyöntekijöiden kymmenien miljoonien dollarien palkkiot ja bonukset sillä perusteella, että pankit olivat sen johtajien mukaan maailman tuottavimpia yrityksiä. Todellisuudessa esimerkiksi Goldman Sachs pelastettiin finanssikriisistä yli sadan miljardin dollarin julkisilla verovaroilla.

Mazzucaton mukaan sekä taloustieteiden että poliittisten päättäjien on ymmärrettävä, miten arvo voidaan määritellä uudelleen niin, että arvoa tuottamaton välistävetäminen tunnistetaan haitalliseksi toiminnaksi, eikä arvoa ja vaurautta tuottavaksi toiminnaksi. Välistävetäjiä suosivalla järjestelmällä on pidemmällä tähtäimellä negatiivisia vaikutuksia paitsi talouskasvuun myös poliittiseen vakauteen, koska järjestelmä ruokkii finanssikriisejä ja kasvattaa eriarvoisuutta.

Innovaatiotalouden välistävetäjät

Toisin kuin uusklassinen taloustieteen perinne antaa ymmärtää, arvon määritteleminen on Mazzucaton mukaan aina poliittista ja sosiaalista toimintaa, eikä se siksi ole taloustieteissäkään tieteellisesti objektiivinen ja neutraali matemaattinen prosessi. Samoista syistä kyytiä saa myös Adam Smithin ajatus näkymättömästä kädestä, joka ilman valtion interventiota ikään kuin ohjaa vapaita markkinoita kohti yhteiskunnallisesti ihanteellista tulosta. Taloushistorioitsija Karl Polanyita seuraten Mazzucato väittää, että poliittiset päätökset ohjaavat markkinoita ja myös taloustieteiden normatiiviset perustat tulee ymmärtää poliittisina, eikä tieteellisesti objektiivisina ja arvovapaina.

Teoksen kiinnostavimpia ja ajankohtaisimpia osioita onkin innovaatiotalouden kritiikki, sekä teknologiajättien (Big Tech) ja lääkejättien (Big Pharma) arvon välistävetämisen kriittinen tarkastelu. Mazzucato jatkaa tässä aiemman teoksensa The Entrepreneurial State: Debunking Public vs. Private Sector Myths in Innovation jalanjäljissä.

Taloushistorioitsija Karl Polanyita seuraten Mazzucato väittää, että poliittiset päätökset ohjaavat markkinoita ja myös taloustieteiden normatiiviset perustat tulee ymmärtää poliittisina, eikä tieteellisesti objektiivisina ja arvovapaina.

Hän argumentoi, että esimerkiksi julkisin, verovaroin tuettuihin innovaatioyrityksiin kuuluva Apple perustaa tytäryhtiöitä verosuunnittelun vuoksi. Lääkejätit, kuten esimerkiksi yhdysvaltalaiset Pfizer ja Gilead, taas hyötyvät julkisen sektorin myöntämistä tutkimusrahoituksista ja lääketieteellisistä tutkimuksista, mutta määrittelevät lääkkeiden arvon mielivaltaisesti osakkeenomistajien voitontavoitteluun perustuen. Lääkkeiden hinnat ovat moninkertaiset tuotantokustannuksiin nähden.

Yhdysvalloissa, jossa ei ole Suomen kaltaista sosiaaliturvajärjestelmää ja jossa noin kaksi miljoonaa kansalaisista ei kuulu minkään terveysvakuutuksen asiakaskuntaan, voi erikoissairaanhoitoon kuuluvien lääkekuurien maksaminen olla käytännössä mahdotonta. Mazzucato tuo esille, ettei Yhdysvalloissa työntekijöiden keskimääräinen palkkataso ole noussut vuoden 1979 jälkeen, vaikka maan tuottavuus oli roimassa nousussa ennen vuoden 2008 finanssikriisiä.

Yhdysvalloissa työntekijöiden keskimääräinen palkkataso ole noussut vuoden 1979 jälkeen, vaikka maan tuottavuus oli roimassa nousussa ennen vuoden 2008 finanssikriisiä.

Ammattiliittojen heikentyminen sekä pätkittäisten nollasopimusten normalisoituminen on taas johtanut siihen, ettei täysipäiväinen työ tai useiden työsopimusten rinnakkainen solmiminen enää riitä kattamaan perustoimeentuloa ilman, että tukeutuisi yksityiseen lainaan. Näissä esimerkeissä arvon kahmiminen näkyy erityisen räikeänä voitontavoitteluna ja vielä niin, että arvon luomisen prosessia tuettiin alun perin julkisin verovaroin, ilman että voitoista kuitenkaan kertyi vaurautta takaisin esimerkiksi julkiselle sektorille.

Julkisen sektorin unohdettu arvo

Merkittävä ja keskeinen väite teoksessa, joka myös tekee siitä ainutlaatuisen, on julkisen sektorin puolustaminen arvoa tuottavana, eikä ainoastaan markkinoiden epätäydellisyyksien korjaajana. Julkisen sektorin tuottama arvo määritellään yleisesti sen tuottamien työntekijöiden palkkojen perusteella, eikä siihen lasketa mukaan esimerkiksi kaikkea hoivan tai vaikkapa varhaiskasvatuksen tuottamaa opetusta yhteiskunnalle hyödyllisenä arvona. Finanssisektorin, eli rahoitusalan tuottama arvo sen sijaan lasketaan mukaan kansantalouteen siitä huolimatta, että finanssikriisien kustannukset ovat olleet massiiviset.

Tarvitaan poliittisia, hallitusperustaisia keinoja luoda sosiaalisesti oikeudenmukaisempi talousjärjestelmä. Tarvitaan myös rohkeampaa julkisen sektorin puolustusta.

Mazzucato väittää, että etenkin yhdysvaltalaisessa mediassa ylistetään esimerkiksi toimitusjohtajia selittämättä kuitenkaan, mitä arvoa he tarkalleen tuottavat siinä määrin, että he ansaitsivat monen satakertaisen korvauksen työstään keskimääräiseen työntekijään nähden. Tämä johtuu Mazzucaton mukaan siitä, että arvon luomista ei enää osata erottaa arvon kuppaamisesta, tai jopa arvon tuhoamisesta.

Taustalla on Mazzucaton yleisesti haastatteluissa esittämä väite, ettei kapitalismi sen nykyisessä muodossa pysty ratkaisemaan esimerkiksi ilmastokriisiä, valtamerten jäteongelmaa tai globaalia epätasa-arvoa. Se päinvastoin tuottaa järjestelmällisesti uusia ja uusia finanssikriisejä sekä ruokkii poliittista epävakautta, jopa äärioikeiston, autoritääristen johtajien ja oligarkkien nousua ja vahvistumista. 1990-luvun päästökaupat, saasteiden hinnoittelu ja muut yritykset vaikuttaa ilmastokriisiin vapaiden markkinoiden kilpailuun perustuvin keinoin ovat epäonnistuneet. Tarvitaan poliittisia, hallitusperustaisia keinoja luoda sosiaalisesti oikeudenmukaisempi talousjärjestelmä. Tarvitaan myös rohkeampaa julkisen sektorin puolustusta.

Toivon taloustiede

Poliittisen filosofian näkökulmasta Mazzucaton väitteet nostavat kuitenkin esille ristiriidan: Mazzucato vaatii poliittisia päätöksiä, vastuuta ja keskitettyjä ratkaisuja, mutta ottaen huomioon, että nimenomaan poliittiset päättäjät ovat tietoisesti suosineet julkisen sektorin leikkauksia, yksityistämisprojekteja ja välistävetämistä, on vaikea nähdä, miten poliittinen päätäntövalta voisi toimia Mazzucaton edellyttämällä tavalla julkisen sektorin puolustamiseksi. Niin ikään miljardöörien on vaikea nähdä luopuvan eduistaan ja vallastaan kiistellyn yhteisen hyvän käsitteen vuoksi.

Teoksen viimeinen luku ”Toivon taloustiede” päättyy Mazzucaton ajatukseen siitä, että kritiikki ja paremmasta tulevaisuudesta unelmoiminen ovat välttämättömiä motivoimaan toimintaa ja arvosta välittämistä. Toisaalta, kuten Mazzucato on itse kirjoittanut, korona-pandemia osoitti, etteivät edes maailmanlaajuinen pandemia ja rajut pörssiheilahtelut riitä motivoimaan lääkepatenttien purkamista edes hetkellisesti.

Ottaen huomioon, että nimenomaan poliittiset päättäjät ovat tietoisesti suosineet julkisen sektorin leikkauksia, yksityistämisprojekteja ja välistävetämistä, on vaikea nähdä, miten poliittinen päätäntövalta voisi toimia Mazzucaton edellyttämällä tavalla julkisen sektorin puolustamiseksi.

Toinen haaste teoksessa on sen keskittyminen enimmäkseen ylikansallisiin, pörssilistattuihin jättiyrityksiin, pääomasijoittamiseen, sekä maantieteellisesti Yhdysvaltoihin. Kysymys pienyritysten ja start-upien asemasta reilumman ja ekologisemman talousjärjestelmän kuvittelemisessa sekä luomisessa jää auki. Kapitalismin kritiikki on Mazzucatolle tyypillisellä tavalla paikoittain pamfletinomaista julistamista.

Mazzucaton teos on vakuuttava uusklassismin ja nykyisen finanssikapitalismin kritiikki, vaikka se jättää auki vaihtoehtoisten mallien pohtimisen ja toimivuuden perustelemisen. Teoksen suurin anti on kuitenkin juuri se, että se herättää lukijan pohtimaan arvoa ja sen määrittelyä sekä kyseenalaistamaan itsestäänselvyyksiä. Voiko arvoon liittyviin kysymyksiin löytää vastauksia taloustieteen keinoin vai onko kyseessä itseasiassa moraalifilosofinen ja poliittinen ongelma?

Mazzucato peräänkuuluttaa nimenomaan sitä, että taloustieteilijät pohtisivat arvoa moraalifilosofisena ja poliittisena kysymyksenä pelkän matemaattisen laskennan sijaan ja tässä hänen ajattelunsa lähenee ranskalaisfilosofi Michel Foucault’n sekä yhdysvaltalaisen politiikan teoreetikko Wendy Brownin kriittisiä tulkintoja uusliberalismista. Kun kaikki elämän alueet taloudellistetaan, rahamääräistetään ja niille pyritään määrittelemään markkinahinta, myös poliittiset elimet määrittyvät markkinatalouden ehdoin. Näin demokraattista osallistumista alkaa ohjata kulutuskeskeisyys. Brown kutsuu ilmiötä demokratian kaupallistumiseksi ja koko poliittisen elämän taloudellistumiseksi.

On sääli, että näin kiinnostavan, poleemisen ja keskustelua herättävän puheenvuoron suomennos on paikoin takkuileva.

Paikoittain suomennos kärsii kangertelevasta kielestä, joka perustuu muun muassa suoriin käännöksiin englanninkielestä ilman, että asiayhteyttä on pohdittu tai tarkistettu. Esimerkiksi jo heti teoksen alussa, Mazzucaton kiitoksissa, New Yorkissa sijaitseva The New Schoolin yliopisto ja sen tutkijakoulu on suomennettu virheellisesti New School in New York. Kun taas Mazzucato viittaa englanninkielisen alkuperäisteoksen esipuheessa Platonin Valtio-teokseen (englanniksi Republic), on se suomennettu virheellisesti suoraan muotoon Tasavalta.

Käännösvirheitä suurempi ongelma suomennoksessa on kuitenkin sen vaikeaselkoisuus alkuperäiseen teokseen verrattuna. Mazzucato on selkeä kirjoittaja, joka onnistuu yleistajuistamaan taloustieteen teoreettiset lähtökohdat ja keskeiset käsitteet niin, että argumentaatio on vakuuttavaa ja sitä on helppo seurata. Siksi on sääli, että näin kiinnostavan, poleemisen ja keskustelua herättävän puheenvuoron suomennos on paikoin takkuileva.

Julian Honkasalo on Suomen Akatemian tutkijatohtori ja sukupuolentutkimuksen dosentti Helsingin yliopistossa sekä Politiikasta-toimituskunnan jäsen.

Julkaisu Kirja-arvio: Finanssikriiseistä kohti arvon ja toivon taloustiedettä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Matti Ylönen: Yhtiövalta alustalouden aikakaudella, Vastapaino 2021, 322 sivua

Matti Ylösen teos on kiinnostava uutuus suomenkieliseen kansantaloustieteen oppihistorialliseen kirjallisuuteen. Teoksen alkuosa käsittelee yrityksen teoriaa evolutionaarisesta näkökulmasta sekä uusklassista valtavirtateoriaa. Thorstein Veblenin perustaman institutionaalisen taloustieteen seikkaperäinen esittely suomalaiselle yleisölle on erittäin tervetullut lisä suhteellisen suppeaan kansantaloustieteen oppihistorialliseen kirjallisuuteen.

Teoksen loppuosa pureutuu monikansallisten yritysten tarkasteluun globaaleilla markkinoilla, kun lähestytään 1900-luvun loppua ja nykyaikaa. Kansainvälisten suuryritysten, niiden vallan ja 2000-luvun alustatalouden ajan käsittely on ajankohtaista ja kiinnostavaa. Teos sopii kaikille yhteiskuntatieteen aloille, joilla ollaan kiinnostuneita talouden tutkimuksesta muussakin kuin ainoastaan menetelmällisessä ja kokeellisessa mielessä.

Kaikkineen teos on avartavaa ja lähes välttämätöntä luettavaa niille, jotka ovat kiinnostuneita oppihistoriasta tai globaalin kansainvälisen yrityskilpailun nykytilanteesta.

Kaikkineen teos on avartavaa ja lähes välttämätöntä luettavaa niille, jotka ovat kiinnostuneita oppihistoriasta tai globaalin kansainvälisen yrityskilpailun nykytilanteesta. Toivottavasti kirja otetaan ahkeraan käyttöön yliopistollisessa opetuksessa. Sujuvasti kirjoitettu teos sopii toki myös laajalle aiheesta kiinnostuneelle lukijakunnalle.

Hallinnoitujen hintojen teoria haastaa uusklassisen taloustieteen

Teoksen alkuosa on pitkälti institutionaalisen ja evolutionaarisen taloustieteen esittelyä. Ylönen tarkoittaa evolutionaarisella taloustieteellä Veblenin ja hänen seuraajiensa luomaa institutionaalista teoriaperinnettä, jossa taloutta tarkastellaan korostaen instituutioiden ja yhteiskunnallisen kontekstin merkitystä eikä rajoituta ainoastaan markkinailmiöiden tutkimiseen.

Ylösen teoksessa huomion kohteena on erityisesti yrityksen teoria. Veblenin ja hänen keskeisten seuraajiensa John Commonsin ja Wesley Mitchellin lisäksi tarkastelun keskiössä on Adolf Berlen ja Gardiner Meansin klassikkoteos The Modern Corporation and the Private Property vuodelta 1934.

Berlen ja Meansin huomio oli erityisesti hallinnoiduissa hinnoissa. He ottivat etäisyyttä uusklassisen valtavirtataloustieteen näkemyksiin hinnan muodostuksesta. Berlen ja Meansin kanssa samoihin aikoihin tärkeitä teoksia yritysvallan keskittymisestä eli monopoleista ja monopolistisesta kilpailusta julkaisivat brittitutkija Joan Robinson sekä yhdysvaltalainen Edward Chamberlin.

Friedman hylkäsi ajatuksen, että tutkimuksessa käytettyjen oletusten tulisi olla realistisia.

Seuraavaksi Ylönen paneutuu uusklassisen valtavirran teoriakehitykseen, mikä on ainakin jossain määrin tuttua kaikille kansantaloustieteen opiskelijoille. Ylönen tuo kuitenkin esiin vivahteita, jotka eivät kaikilta osin ole kovin tunnettuja, kuten esimerkiksi oikeustaloustieteen voimistuminen 1960- ja 1970-luvulla sekä transaktioiden taloustieteen nousu 1980-luvulta lähtien. Tätä ansiokkaalta oppihistorialta voidaan toki odottaakin.

Milton Friedmanin ”positiivisen taloustieteen” painotus on perusteltua. Friedmanin klassikkoteksti The Methodology of Positive Economics vuodelta 1953 nosti hyvien ennusteiden laatimisen keskeiseksi päämääräksi ja positivistisen instrumentalismin kansantaloustieteen metodologiseksi periaatteeksi vuosikymmeniksi. Friedman hylkäsi myös sen ajatuksen, että tutkimuksessa käytettyjen oletusten tulisi olla realistisia. Matemaattista mallintamista ja ennusteiden laatimista painottava uusklassinen kansantaloustiede pääsi vähitellen valta-asemaan yliopistojen opetuksessa.

Evolutionaarinen yritystutkimus: hallinnoiduista hinnoista kasvavaan yhtiövaltaan

Ylösen asiantuntevasti ja laajasti esittelemät evolutionaarisen ja institutionalistisen taloustieteen edustajat eivät ole Suomessa kovin laajasti tunnettuja John Kenneth Galbraithia lukuunottamatta. Galbraithin teoksista keskeisiä suomenkielisinäkin saatavissa olevia teoksia vuonna 1969 julkaistut Runsauden yhteiskunta (The Affluent Society) ja Uusi yhteiskunta (The New Industrial State).

Erityisen kiinnostavaa luettavaa Ylösen teoksessa on Adolf Berlen ja Gardiner Meansin hallinnoitujen hintojen lähestymistavan tarkastelu. Berlen ja Meansin edellä mainitusta teoksesta tuli keskeinen Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Rooseveltin ajaman New Deal -politiikan muotoilun taustateos 1930-luvulla.

Apunaan suuri joukko tutkimusavustajia Berle ja Means esittivät uudenlaisen selitysmallin omistuksen ja hallinnan eriytymisestä suuryrityksissä. Malli perustui hyvin laajaan empiiriseen tilastoaineistoon Yhdysvaltain liike-elämästä. Teos sai laajaa huomiota osakseen ja sitä kuvailtiin käänteentekeväksi.

Ylönen tuo suomenkielisten yleisöjen ulottuville laajan esityksen kansantaloustieteen oppihistoriaa.

Berlen ja Meansin teoksen merkitys uudenlaisen yritystutkimuksen airuena kiteytyy Ylösen mukaan kolmeen asiaan. Ensinnäkin se on selkeä ja painokas esitys yrityksen omistajien ja johdon intressien erosta uudenaikaisessa suuryrityksessä. Toiseksi teoksen havainto hintojen hallinnoinnista on vahvasti ristiriidassa uusklassisen valtavirtataloustieteen yrityksen teorian kanssa. Kolmanneksi siinä pureudutaan yritysten merkitykseen vallankäyttäjinä.

Joan Robinsonin ja Edward Chamberlinin tutkimukset monopoleista ja monopolistisesta kilpailusta käydään yleensä läpi kansantaloustieteen oppihistorian yleisesityksissä. Alfred Chandlerin yrityshistorian klassikkoteos The Visible Hand: The Managerial Revolution in American Business vuodelta 1977 on ainakin kansantaloustieteilijöille Robinsonin ja Chamberlinin tutkimuksia vähemmän tunnettu. Siinä Chandler kehittelee eteenpäin jo 1950-luvun lopulla esittämiään näkemyksiä suuryritysten byrokratisoitumisesta ja hallinnoiduista hinnoista yrityksissä.

Kun taloudessa markkinoita korvataan suunnittelulla ja kun yritysten markkinavalta kasvaa, talousteorian yksinkertaiset selitykset eivät enää päde.

Ylönen siis tuo suomenkielisten yleisöjen ulottuville laajan esityksen kansantaloustieteen oppihistoriaa. Teos luotaa entistä syvemmin myös Suomessa tunnetumman John Galbraithin tuotantoa. Vuonna 1949 Harvardin yliopiston kansantaloustieteen professoriksi nimitetyn Galbraithin pääteoksessa Uusi yhteiskunta hän tarkastelee yhtiövaltaa hintasuunnittelun käsitteen avulla ja korostaa sotilaallistaloudelliseksi kompleksiksi nimittämänsä keskittymän kasvavaa valtaa koko yhteiskunnassa. Strategisesti tärkeiden teollisuusalojen hallinta oli maailmansotien jälkeen nopeasti keskittynyt Yhdysvalloissa hyvin harvoille suuryrityksille.

Galbraith tarjosi uusia tulkintoja ja näkökulmia suuryritysten kasvavaan valtaan, jolla ne pyrkivät tukahduttamaan kilpailua markkinoilla. Kun taloudessa markkinoita korvataan suunnittelulla ja kun yritysten markkinavalta kasvaa, talousteorian yksinkertaiset selitykset eivät enää päde.

Markkinoiden vapauttamisesta uusliberalismiin

Toisen maailmansodan jälkeen uusklassisen kansantaloustieteen asema voimistui keynesiläistä makroteoriaa ja uusklassista mikroteoriaa yhdistävän uusklassisen synteesin ja matemaattisten mallintamismenetelmien myötä. Tunnettu brittiläinen kansantaloustieteilijä John Maynard Keynes sijoitti teoksissaan matemaattiset tarkastelut pääosin alaviitteisiin. Uusklassikoille matemaattinen mallintaminen oli keskeinen metodologinen periaate ja esittämisen tapa.

Toisen maailmansodan jälkeen uusklassisen kansantaloustieteen asema voimistui keynesiläistä makroteoriaa ja uusklassista mikroteoriaa yhdistävän uusklassisen synteesin ja matemaattisten mallintamismenetelmien myötä.

Matemaattista taloustiedettä edustavan Paul Samuelsonin oppikirjasta Economics tuli keskeinen teksti kansantaloustieteen opetuksessa vuosikymmeniksi. Samuelson palkittiin vuonna 1970 tutkimustyöstään taloustieteen Nobel-palkinnolla. Tärkeän panoksen uusklassisen teorian valta-asemaan antoivat myös edellä mainittu vuoden 1976 taloustieteen nobelisti Milton Friedman sekä vuoden 1982 taloustieteen Nobel-palkinnon saaja George Stigler Chicagon yliopistossa.

Friedmanin ja Chicagon koulukunnan vaikutus on näkynyt taloustieteellisessä tutkimuksessa hyvin pitkään ja erityisesti tutkimuksen talouspoliittisten tulkintojen kautta, joita seurasivat erityisesti konservatiivipuolueet. 1980-luvun Ison-Britannian pääministeri Margaret Thatcherin mukaan nimetty thatcheriläinen ja Yhdysvaltain presidentti Ronald Reaganin mukaan nimetty reaganilainen talouspolitiikka painotti voimakkaasti Chicagon koulukunnan mallien mukaista markkinoiden vapautta ja tavoitteli julkisen sektorin vallan minimointia ja koon pienentämistä. Tuon talouspolitiikan arkkitehtejä olivat nimenomaan Friedman ja hänen oppilaansa.

Uusklassinen yritysten tutkimus laajeni informaation ja organisaatioiden taloustieteen sekä peliteorian alueille, mutta samalla kaventui metodologisesti.

Julkinen markkinasääntely sai väistyä 1900-luvun loppuvuosikymmeninä vapautettaessa markkinoita. 2000-luvulla kehitys on näyttäytynyt uusliberalismin voittokulkuna. Uusliberalismi voidaan ymmärtää kärjistettynä tulkintana uusklassisen taloustieteen markkinoiden ylikorostamiseen perustuvaksi talouspoliittiseksi ideologiaksi, joka on ohjannut esimerkiksi Yhdysvaltain talouspolitiikkaa republikaanien ollessa vallassa. Uusliberalismilla on kannattajia monissa länsimaissa.

Uusklassinen yritysten tutkimus laajeni informaation ja organisaatioiden taloustieteen sekä peliteorian alueille, mutta samalla kaventui metodologisesti. Nykypäivän kansantaloustieteessä tosin on havaittavissa kasvavaa empiirisen tutkimuksen painotusta. Käyttäytymisen taloustiede (behavioural economics) on noussut haastamaan uusklassista valtavirtaa.

Yhtiövalta alustatalouden aikakaudella

Ylösen teoksen kolme viimeistä lukua käsittelevät monikansallisia yrityksiä, yhtiövallan tutkimuksen hajaannusta 1980-luvulla, yritysvastuukeskustelun nousua sekä yhtiövaltaa alustatalouden aikakaudella 2000-luvulla. Tämä kirjan loppuosa on alkupuolen tapaan hyvin mielenkiintoista luettavaa, sillä se kuvaa kuinka kansainvälisen liiketoiminnan tutkimus eriytyi omaksi tutkimusalueekseen.

Valitettavan vähälle huomiolle jäänyttä tutkimusta tehtiin jo 1970-luvulla suuryritysten verovälttelyn ja vallankäytön kytköksistä. Richard Barnetin ja Ronald Müllerin teos Global Reach vuodelta 1974 oli Galbraithin ohella ensimmäisiä globaalin hinnoittelusuunnittelun analyysejä.

Muita tärkeitä kansainvälisen liiketoiminnan tutkijoita olivat Raymond Vernon, John Dunning, Peter Buckley ja Mark Casson. Vernon tunnetaan erityisesti tuotteiden elinkaaren ja yritysten kansainvälistymisen tutkimuksistaan. Hän myös sivusi tutkimuksissaan hallinnoitujen hintojen ja yhtiösuunnittelun kysymyksiä. Dunning puolestaan analysoi omistusten, sijainnin ja toimintojen sisäistämisen etuja yrityksille. Buckeley ja Casson tarkastelivat yrityskonsernien sisäistä kauppaa ja siihen liittyvää verosuunnittelua teoksessaan The Future of the Multinational Enterprise vuodelta 1976.

Internetin laajentumisen myötä 2000-luvulla digitaalinen talous ja yhtiövalta ovat nousseet monesta syystä tutkijoiden huomion kohteeksi. Digitaalisen talouden suuryritykset Google, Amazon, Facebook, Apple ja Microsoft hallitsevat markkinoita. Niiden rinnalle ovat nousseet kiinalaiset jätit Baidu, Alibaba, Tencent ja Xiaomi.

Nämä kysymykset liittyvät globaalin digitaalisen kapitalismin ytimeen.

1990-luvun globalisaatioaallon myötä suuryritysten arvo- ja varallisuusketjut muodostuivat käytännössä koko maapallon kattaviksi. Ylönen päättää ansiokkaan teoksensa alustatalouden vallankäytön tarkasteluun ja nostaa esiin uusimman tutkimuksen teemoja datan hallinnasta ja omistamisesta, julkisten hankintojen synnyttämistä riippuvuuksista, infrastruktuurin hallinnasta, markkinavallasta sääntelyyn vaikuttamiseen.

Nämä kysymykset liittyvät globaalin digitaalisen kapitalismin ytimeen. Nykyistä kokonaisvaltaisemman näkemyksen hahmottamiseksi yhtiövallasta tarvittaneen myös entistä monitieteisempää otetta suuryritysten toiminnan taloudellisen, sosiaalisen ja poliittisen ulottuvuuden hahmottamiseksi.

Visa Heinonen on kuluttajaekonomian professori Helsingin yliopistossa. Hän on tutkinut esimerkiksi talouspoliittisen keskustelun retoriikkaa Suomessa, talousajattelun ja -tieteen oppihistoriaa, kulutusyhteiskunnan pitkän aikavälin kehityskulkuja sekä mainonnan historiaa Suomessa.

Julkaisu Arvio: Globaali talous yhtiövallan puristuksessa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kommunistisen järjestelmän lopun muistopäivinä pyritään usein korostamaan selkeitä raja-aitoja vanhan ja uuden aikakauden välissä. Vähemmälle pohdinnalle jäävät ne pitkäaikaiset prosessit, jotka johtivat lopulta valtiososialismin romahtamiseen ketjureaktiona muutamassa kuukaudessa. Tällainen kehitys sai alkunsa, kun stalinistinen järjestelmä ajautui umpikujaan.

1950-luvun keskivaiheille mennessä kävi selväksi, että raskastaloutta painottava intensiivisen talouskasvun ideaali ajoi Neuvostoliiton satelliittimaiden taloudet vaikeuksiin. Peruselintarvikkeiden puute ja elintason romahdus kasvattivat jännitteitä, jotka purkautuivat mielenosoituksiin, lakkoihin ja vallankumousyrityksiin.

1950-luvun keskivaiheille mennessä kävi selväksi, että raskastaloutta painottava intensiivisen talouskasvun ideaali ajoi Neuvostoliiton satelliittimaiden taloudet vaikeuksiin.

Järjestelmä tärisi liitoksissaan vain noin 8 vuotta sen sisäänajon jälkeen. Kommunistit ottivat vallan itäisen Euroopan maissa 1946-1948 välissä ja ensimmäiset järjestelmän haastavat mielenosoitukset ja vallankumousyritykset alkoivat jo vuosina 1953 Itä-Saksassa ja 1956 Puolassa ja Unkarissa.

Uudistuminen oli vääjäämätöntä, koska mitään yhteiskunnallista järjestelmää ei kyetä ylläpitämään pelkästään väkivaltakoneiston avulla. Neuvostoliiton johto joutui reagoimaan. Vuosien 1956 ja 1962 välisenä aikana syntyivät uudet linjaukset, joiden seuraukset olivat ennalta-arvaamattomia.

Uudistukset pakon edessä

Vuonna 1956 Neuvostoliiton Kommunistipuolueen (NKP) 20. kongressi sysäsi vastuuta itäblokin talouskehityksestä satelliittimaiden kansallisille johdoille, joiden siihen asti piti seurata neuvostomallia tarkasti. Uuden ohjeen mukaan nyt oli aika keksiä omia ratkaisuja talousongelmiin.

Tästä alkoi kiihkeä reformismin kausi, jolloin maat kokeilivat erilaisia talousmalleja. Alkukantaiset markkinamekanismit perustuivat keskitetyn talousjohtamisen asteittaiseen desentralisaatioon ja siihen, että tuottajilla oli yhtäkkiä mahdollisuus päättää tuotantoprofiilistaan suhteessa alati muuttavaan kysyntään.

Puolassa, Unkarissa, Tsekkoslovakiassa ja jossakin määrin myös Romaniassa vapautettiin pienyrittäjyyttä palvelualan ja jopa teollisuuden piirissä. Maataloudessa yrittäjyyttä sallittiin jo aiemmin elintarvikehuollon turvaamiseksi.

Kysynnän ja tarjonnan lakien mukaantulo alkoi levittää uudenlaista mentaliteettia.

Yrittäjyyden yleinen hyväksyttävyys ja siten sen merkitys kasvoi vasta 1961 jälkeen, kun NKP:n 22. puoluekongressi vahvisti kulutustuotantoon siirtymisen talouden suunnittelun päätähtäimeksi. Se merkitsi myös uutta yhteiskuntasopimusta koko itäblokissa, jossa kommunistipuolueet sitoutuivat elintasopolitiikkaan, jotta ihmiset pysyisivät tyytyväisinä ja kaukana poliittisesta aktivismista.

Kulutustuotanto oli siinä mielessä erilainen tuotantoala suunnitelmataloudessa, että se oli markkinasensitiivisempi, koska siinä jouduttiin ottamaan huomioon ihmisten kulutustarpeet ja reagoimaan niihin sekä jopa luomaan uusia tarpeita koko ajan.

Kysynnän ja tarjonnan lakien mukaantulo alkoi levittää uudenlaista mentaliteettia. Raskasteollisuudesta poiketen kulutustuotannon eri haaroilla ilmaantui yleisesti enemmän kuin vain yksi tuottaja, ja siten tuottajien välillä syntyi pikkuhiljaa kilpailua. Yrittäjät alkoivat täydentää valtiosektorin kulutusteollisuuden aukkoja, mikä oli olennainen seikka elintasopolitiikan onnistumisessa.

Lännen houkutus

Käännekohta tapahtui vuonna 1962, jolloin NKP:n pääsihteeri Nikita Hrustsev julisti, että kommunistimaiden pitää saavuttaa ja ohittaa lännen kehitystaso. Ottaakseen selvää, mikä oli lännen kehityksen ’salaisuus’, sosialistiset valtiot alkoivat seurata länttä tiiviisti – ja mitä enemmän länttä oli tutkittu, sitä enemmän se kiehtoi. Vaikka alun perin ideana oli uudistaa lännen teknologian avulla neuvostojärjestelmän teollisuustuotantoa, omaksuttiin samalla asteittain myös lännen ajattelutapoja ja käytänteitä.

Yhtenä merkkinä tästä oli kulutustuotantoyksiköiden ja eri sosialistimaiden tuottajien välinen lisääntyvä kilpailu, joka oli lännen toimintakulttuurin oppimisprosessi sekä tapa edistää innovaatioita ja tuottavuutta.

Ottaakseen selvää, mikä oli lännen kehityksen ’salaisuus’, sosialistiset valtiot alkoivat seurata länttä tiiviisti – ja mitä enemmän länttä oli tutkittu, sitä enemmän se kiehtoi.

Kulutuksen turvaaminen oli yhteydessä elintason odotuksiin, ja sitä kautta se oli uuden yhteiskuntasopimuksen ja -rauhan tae. Tämän takia markkina-ajattelu ja kilpailu toivotettiin tervetulleeksi osaksi suunnitelmataloutta. 1960-luvun alkupuolella markkinointi tuli myös oppiaineeksi itäblokin kauppakorkeakoulujen opetusohjelmaan.

Yrittäjyyden henki kuitenkin alkoi vaikuttaa laajemminkin talouselämässä osittain lännestä saatujen vaikutteiden johdosta ja osittain yksityissektorin ilmeisen menestyksekkyyden takia.

Markkinahenki karkaa pullosta

Talousjohtamisen desentralisaation myöten markkina-ajattelu alkoi levitä myös valtion omistuksissa oleviin yrityksiin. Yritysjohdolla oli huomattava vapaus tehdä päätöksiä itsenäisesti omalla tuotantosektorillaan ja solmia suhteita kansainvälisesti. Siten heillä oli mahdollisuus oppia, kierrättää ja kehittää uusia ideoita.

Kulutustuotantoa piti nykyaikaistaa ja luoda uusia aloja, kuten hieno- ja kodinelektroniikka, muoti- ja kosmetiikkateollisuus, auto- ja liikennevälineiden tuotannon modernisaatio.  Siihen tarvittiin innovatiivisuutta ja motivointia.

Koska tutkimusten mukaan keskitason johtajien liikkumatila kasvoi 1970-luvulla, voidaan väittää, että puoluejohto jakoi markkinaideaalia.

Keskijohdolla oli erikoinen asema neuvostojärjestelmän hierarkkisessa talousrakenteessa. Yhtäältä yritysjohtajilla oli tarkempaa tietoa markkinoiden kysynnästä, eli ruohonjuuritason tarpeista ja odotuksista. Toisaalta he olivat lähempänä ylintä johtoa ja pystyivät näin välittämään tietoa tuotannollisista tarpeista alhaalta ylös. Koska tutkimusten mukaan keskitason johtajien liikkumatila kasvoi 1970-luvulla, voidaan väittää, että puoluejohto jakoi markkinaideaalia.

Kilpailun luonne muuttuu

1950-luvun loppuun saakka suunnitelmatalouden toimijat kilpailivat tuotantosuunnitelmien täytöstä, joka riippui useimmiten tuotantoon tarvittavien resurssien saatavuudesta. Yritykset siten kilpailivat enimmäkseen hallintokoneiston suosiosta turvatakseen itselleen näitä resursseja. Tuotantosuunnitelmien täyttö vaikutti myös yritysjohdon asemaan ja sen poliittiseen luottamukseen.

Kulutustuotannon myötä kilpailun luonne muuttui, koska samaan tuotantosektoriin ilmestyi kilpailevia yrityksiä eri maissa. Siten yritysten oli turvattava omat asemansa kansallisilla markkinoilla, jossa kysynnän ja tarjonnan lait tekivät tuloaan. Itäblokin markkinoilla yritysten välisestä kilpailusta tuli myös maabrändien kilpailu erityisesti autoteollisuudessa, kodinkonetuotannossa, vaateteollisuudessa, hienoelektroniikassa, makeistuotannossa ja elokuva- ja viihdeteollisuudessa.

Yhä useampi valtiollinen yritys käynnisti yhteistyöprojekteja länsimaisten yritysten kanssa.

1970-luvulle tultaessa markkina-ajattelu vahvistui. Samalla kilpailu kiristyi ja otti uusia muotoja. Innovatiivisena piirteenä ilmentyi markkinoinnin ja mainostamisen korostuminen, joka edellytti tuotantosektoreiden yhteistyötä sektorirajojen yli.

Esimerkiksi teollisuus- tai maataloustoimija tarvitsi kulttuurialan asiantuntemusta sekä median apua esitelläkseen uusia tuotteitaan kotimarkkinoilla. Tällainen joustava toimintakulttuuri edellytti huomattavaa instituutionaalista sallivuutta ja vapaampaa liikkumatilaa.

1980-luvulla kilpailu alkoi muuttua kansainvälisemmäksi. Yhä useampi valtiollinen yritys käynnisti yhteistyöprojekteja länsimaisten yritysten kanssa. Yhtäältä pyrkimyksenä oli vahvistaa omia markkina-asemia kotikentällä tai itäblokissa. Toisaalta yritettiin saada jalansijaa länsimarkkinoilla länsimaisen yhteistyökumppanin kautta.

’Point of no return’

Kun puhutaan ’hybridimallista’ ydinkysymys on, milloin tasapaino järjestelmän eri puolten välillä särkyy. Milloin saavutetaan se piste, josta ei ole enää paluuta entiseen?

Sosialistisen järjestelmän kannalta kilpailulla oli pitkälle meneviä ja odottamattomia seurauksia. Taloussektorin ulkopuolella kilpailu oli läsnä jo 1960-luvulta lähtien. Kauneuskilpailut, arkkitehti- ja muotisuunnittelukilpailut, musiikkikilpailut, tietovisailut, kykyjenetsintäkilvat ja muut tämän tyyppiset tapahtumat levisivät ja yleistyivät.

Milloin saavutetaan se piste, josta ei ole enää paluuta entiseen?

Se oli merkki yhteiskunnan yksilöllistymisestä, menestyksen ihannoinnista ja uudentyyppisestä yhteiskunnallisesta yritteliäisyydestä. Tällaisen yleisen aktiivisuuden myötä ruohonjuuritason toiminta lisääntyi. Samalla heräsi keskustelu järjestelmän tarjoaman yhteiskunnallisen sopimuksen riittämättömyydestä.

Voidaan perustellusti väittää, että kilpailun ja yrittäjyyden tuoma individualismi edesauttoi yhteiskunnallisen tietoisuuden kasvua ja vapauden vaatimuksen voimistumista. Kilpailun tuoma idea oman onnen tavoittelusta ja ’amerikkalaisesta unelmasta’ eli mahdollisuudesta nousta ryysyistä rikkauksiin oli vahva kannustin järjestelmän haastamiseen.

Kilpailun tuoma idea oman onnen tavoittelusta ja ’amerikkalaisesta unelmasta’ eli mahdollisuudesta nousta ryysyistä rikkauksiin oli vahva kannustin järjestelmän haastamiseen.

Hybridijärjestelmän toimivuus edellytti jatkuvaa instituutionaalista muutosta. Kokonaisuuden kannalta ydinongelmaksi oli osoittautunut, että kapitalistisia toimintamalleja ’kotiutettiin’ kommunistijärjestelmälle sopivaksi.

Tämä johti tilanteeseen, jossa ’kotiutetut’ yritysmallit olivat elinkelpoisia vain valtiososialismissa: markkinat olivat turvattuja ja länsimaiset toimijat pidettiin ulkopuolella. Siten kilpailu käytiin pääasiassa vain kansallisten tai blokin kansainvälisten toimijoiden kesken.

Siinä vaiheessa, kun markkinakapitalismi oikeasti saapui 1990-luvulla itäiseen Eurooppaan, hybridiyritysten olemassaolon edellytykset hävisivät.

Artikkeli on osa 30 vuotta Neuvostoliiton hajoamisesta -juttusarjaa.

Katalin Miklóssy on poliittisen historian dosentti ja toimii Aleksanteri-instituutissa itäisen Euroopan tutkimuksen tieteenalavastaavana. Hän tutkii parhaillaan demokratiakehityksen edellytyksiä pitkällä aikavälillä, ja kilpailun analyysi on siinä yksi keskeinen ulottuvuus.

Julkaisu Hybridisosialismin tuho ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Teknologinen muutos ei ole pysähtynyt pandemian myötä, mutta automaatiota ja työn tulevaisuutta koskevan keskustelun rajat ovat sen myötä tulleet paremmin näkyviin. Näitä rajoja luotaavat myös Aaron Benanavin, Gavin Muellerin ja Jason Smithin uudet kirjat, joita yhdistää kiihtyvästä teknisestä muutoksesta kertovan automaatiodiskurssin kritiikki.

Automaatiokeskustelun historialliset aallot

Aaron Benanav esittää kirjassaan Automation and the Future of Work, että keskustelu automaatiosta ja sen vaikutuksista nousee yhteiskunnalliseen huomiotilaan säännöllisesti vaipuen sitten taas vuosiksi pimentoon. Automaation ja työn tulevaisuuden ympärille nousseen keskustelun eri aaltoihin on yhdistynyt näkemys teknologisen työttömyyden noususta ja yhteiskunnallisen järjestyksen romahduksesta, joka on kuitenkin mahdollista estää organisoimalla yhteiskunnan toiminta uudella tavalla.

Historiallisesti automaatiokeskustelun aiempia huippukausia ovat olleet 1930-, 1950- ja 1980-luvut. Uudelleen aihe nousi laajan huomion kohteeksi 2010-luvun puolivälin tienoilla. Uuden informaatioteknologian tarjoamia mahdollisuuksia ja uhkia kartoittaneet kirjoittajat visioivat tekoälyn ja koneoppimisen mahdollistaman teknisen kumouksen tarkoittavan ratkaisevaa käännettä suhteessa vanhaan.

Keskustelu automaatiosta ja sen vaikutuksista nousee yhteiskunnalliseen huomiotilaan säännöllisesti vaipuen sitten taas vuosiksi pimentoon.

Teknofuturistisen automaatiokirjallisuuden tunnusomaisia esityksiä ovat esimerkiksi Erik Brynjolfssonin ja Andrew McAfeen Second Machine Age ja Martin Fordin Rise of the Robots (suom. Robottien kukoistus).

Automaatioteoreetikkojen argumentti kuuluu, että uudenlaisen kehittyneemmän tekniikan käyttöönotto laskee työvoiman kysyntää kaikkialla taloudessa ja kun tämän myötä palkat taantuvat, kasvava osuus tuloista päätyy pääomanomistajien kirstuun. Tämä kehitys uhkaa kirjoittajien mukaan lopulta johtaa Brynjolfssonin ja McAfeen sanoin  “kapitalismin virhetilaan” tai “automatisoituun feodalismiin”, kuten Ford kirjoittaa.

Huoli hyvien työpaikkojen katoamisesta palvelutöiden automaation myötä on saanut yhdysvaltalaisia liberaaleja yrittäjiä ja ay-toimijoita varoittamaan käynnissä olevasta teknologisesta sodasta normaaleja ihmisiä vastaan ja liputtamaan perustulon puolesta.

Uusi automaatiodiskurssi

Benanav kutsuu uusia työn lopun ja kahleista vapautuneen teknologisen potentiaalin visioita automaatiodiskurssiksi. Tämän tulkintakehikon mukaan elämme kiihtyvän teknisen muutoksen aikakautta. Tämä kehitys on niin nopeaa, että työmarkkinat eivät ehdi sopeutua, vaan työläisten korvaaminen yhä kehittyneemmillä koneilla johtaa pahenevaan massatyöttömyyteen. Ennusteen kääntöpuolena on lupaus, jonka mukaan olemme saavuttamaisillamme tilan, jossa lähes kaikki työ on automatisoitavissa itseliikkuville koneille ja tekoälylle työläisten laajamittaisen koneilla korvaamisen ansiosta.

Tulkintakehikon mukaan elämme kiihtyvän teknisen muutoksen aikakautta. Tämä kehitys on niin nopeaa, että työmarkkinat eivät ehdi sopeutua, vaan työläisten korvaaminen yhä kehittyneemmillä koneilla johtaa pahenevaan massatyöttömyyteen.

Edellä kuvattu yhteiskunnallinen muutos synnyttää automaatioteoreetikkojen mukaan vakavan ristiriidan: ihanteellisesti automaation tulisi tarkoittaa ihmiskunnan vapautumista raadannasta, mutta koska ihmisten on tehtävä työtä hankkiakseen elantonsa, vapautuminen työstä tarkoittaa ihmisten enemmistölle heidän toimeentulonsa riistämistä.

Estääksemme massatyöttömyyden aiheuttaman yhteiskunnallisen katastrofin toteutumisen meidän on rikottava yhteys ihmisten ansaitseman tulon ja työnteon väliltä tarjoamalla kaikille perustulo, joka avaa portin uuteen yhteiskuntaan.

Kapitalismi ja automaation paradoksi

Siinä missä kapitalismin olemassaolo on edellä viitatuille liberaaleille automaatioteoreetikoille lähes metafyysinen kyseenalaistamaton raja, automaation tarjoamien mahdollisuuksien pohjalta on myös etsitty kapitalismin ylittäviä polkuja. Radikaalit automaatioteoreetikot kohdistavat kritiikkinsä teknologian uhkien sijaan ennen kaikkea kapitalismiin. Tyyppiesimerkkejä tällaisesta radikaalista automaatioteoriasta ovat esimerkiksi Alex Williamsin ja Nick Srnicekin kirja Inventing the Future tai Peter Frasen teos Four Futures.

Kapitalismissa kannusteet automatisointiin kohdistuvat ensisijaisesti niiden tehtäviin, jotka tulevat kalliiksi pääomalle tai antavat kiinnepisteitä työläisten neuvotteluvoimalle.

Kapitalismin suhde teknologian suunnitteluun ja käyttöönottoon on usein ristiriitainen. Rationaalisesti järjestetyssä yhteiskunnassa työtä säästävää koneistoa käytettäisiin ensisijassa kaikkein raskaimpien ja epämiellyttävimpien, mutta yhteiskunnallisesti tarpeellisina pidettyjen tehtävien suorittamiseen. Kapitalismissa kannusteet automatisointiin kohdistuvat ensisijaisesti niiden tehtäviin, jotka tulevat kalliiksi pääomalle tai antavat kiinnepisteitä työläisten neuvotteluvoimalle.

Teknologia ei vaikuta taloudessa ja työmarkkinoilla omalakisesti riippumatta politiikasta. Jos työvoima on halpaa, pääomalla on vähän kiinnostusta investoida kalliisiin koneistoihin, jotka ovat vaarassa menettää nopeasti arvonsa. Monissa tapauksissa, jossa työtä säästävää tekniikkaa voitaisiin ja pitäisi käyttöönottaa, sitä ei tehdä, koska se ei tuota voittoa.

Tästä seuraa radikaalien automaatioteoreetikkojen ohjelma: koska kapitalismi ei ole automatisoimassa juuri niitä tehtäviä, jotka kipeimmin sitä vaatisivat, meidän pitää vaatia tarpeettoman ja epähumaanin työn automatisoinnin mahdollistavia yhteiskunnallisia uudistuksia.

Teknologia luokkataistelun välineenä

Gavin Muellerin kirja Breaking Things at Work tarkastelee tapoja, jolla työläisten asemaa heikentäneen teknologian käyttöönottoa on aktiivisesti vastustettu kapitalismin historiassa. Mueller argumentoi, että automaatioteoreetikkojen ennustukset työn lopusta nojaavat virheelliseen ymmärrykseen siitä, mitä tapahtuu, kun koneet otetaan käyttöön. Pääoman ehdoilla suunniteltu ja käyttöönotettu teknologia edistää kapitalismin tavoitteita: se pakottaa työntekijöitä työskentelemään pidempään ja voimaperäisemmin, rajoittaa heidän autonomiaansa ja tuhoaa heidän organisoitumisensa edellytyksiä.

Teknologiassa ei ole tärkeää vain työn tuottavuus vaan myös se, kuka hallitsee työprosessia.

Mueller korostaa, että automaatioteknologiat tuskin ovat hyödyllisiä sosialistisen liikkeen kannalta, koska teknologia on jo suunniteltu murtamaan työläisten vastarintaa. Teknologiassa ei ole tärkeää vain työn tuottavuus vaan myös se, kuka hallitsee työprosessia.

Tekninen kehitys tuo mukanaan varallisuuden kasautumista ja siten keskittää valtaa pääomalle. Kapitalismi toimii normaalilla tavallaan tuottaessaan harvoja voittajia, joiden tarina kerrotaan historiankirjoissa ja suuren määrän häviäjiä, jotka unohdetaan.

Tekninen kehitys tuo mukanaan varallisuuden kasautumista ja siten keskittää valtaa pääomalle.

Automaatio ei sellaisenaan hävitä työtä eikä tuota työn jälkeistä yhteiskuntaa. Pääoman palveluksessa toimiva työnjohto voi sen avulla järjestellä työvoimaa uudelleen eristäen ja yhdistäen tehtävien uusiksi sekä muuttaen työnkuvia ja karsien keskitason työtehtäviä. Tämä kehitys johtaa työvoiman kahtiajaon vahvistumiseen, jossa yhtäällä ovat varakkaat omistajat ja heidän apulaisensa sekä toisaalla työläiset, jotka koneellistamisen ansiosta eivät ensisijaisesti ole korvattavissa koneilla, vaan toisilla työläisillä.

Automaation kehityksen ristiriidat

Jason Smith analysoi kirjassaan Smart Machines and Service Work erityisesti palvelutyön automaation näkymiä. Smithin mukaan teollisuudessa tapahtuneen kaltaista automatisaation etenemistä tullaan tuskin palveluissa näkemään, sillä useimmat palvelutyön prosessit ovat liian jäsentymättömiä ja ihmisiin sidottuja automatisoitaviksi. Työmarkkinoilla ei myöskään ole ongelmia saada halpaa työvoimaa, mikä heikentää kannusteita automatisoida palveluita.

Automaatiodiskurssia luonnehtii ajatus, jonka mukaan kiihtyvän automaation tuloksena on massatyöttömyys. Tilastot kuitenkin kertovat, että työpaikkojen tuhoutuminen ei ole kiihtymässä, vaan niiden syntyminen on hidastunut.

Teknologisen muutoksen kannalta tarpeelliset investoinnit ovat olleet länsimaissa laskussa ja muutoksen tahti on ainoastaan hidastunut 2000-luvulla. Työvoiman heikko kysyntä ei johdu hidastuneesta talouskasvusta, vaan kiihtyneestä teknisestä muutoksesta.

Tilastot kertovat, että työpaikkojen tuhoutuminen ei ole kiihtymässä, vaan niiden syntyminen on hidastunut.

Kuten Benanav, myös Smith katsoo, että kapitalismissa työpaikkoja uhkavat ensisijaisesti talouskriisit ja lama, eikä automaatio sinänsä. Kapitalistisen kilpailun voittajia kerääntyy sinne, missä teknologinen dynamismi on kiihkeintä ja häviäjiä sinne, missä sitä ei ole.

Tuottavuusparadoksin jäljillä

Taloustieteilijä Robert Solow kiteytti jo 1980-luvun automaatiokeskustelun yhteydessä niin sanotun tuottavuusparadoksin ydinongelman toteamalla, että näemme tietokoneajan kaikkialla paitsi tuottavuustilastoissa. Työn tuottavuuden viime vuosikymmenten hitaan kehityksen selittäminen on ilmiö, jota automaatioteoreetikkojen on ollut vaikea tulkita.

Smithin ja Benanavin analyysit automaation roolista maailmantaloudessa tulevat lähelle toisiaan. Merkittävä tulkintaero koskee työn tuottavuuden heikon kehityksen ja tuottavien investointien kuihtumisen perimmäistä selitystä. Benanav ymmärtää taloushistorioitsija Robert Brennerin tapaan investointien laskun syyn olevan kiristyneen maailmanmarkkinakilpailun synnyttämässä teollisessa ylikapasiteetissa.

Työn tuottavuuden viime vuosikymmenten hitaan kehityksen selittäminen on ilmiö, jota automaatioteoreetikkojen on ollut vaikea tulkita.

Smith sen sijaan näkee klassiseen marxilaiseen tapaan hitaan tuottavuuskehityksen taustalla kapitalismin voittoasteen laskusta aiheutuvat rakenteelliset ongelmat, joiden juuret ulottuvat 1970-luvulle saakka. Kun lisäarvoa tuottamattoman työn osuus yhteiskunnallisesta kokonaistyöstä kasvaa, tämä painaa alas voittoastetta, jonka lasku näkyy investointien kokoon kuivumisena ja työttömyyden kasvuna sekä heikkona palkkakehityksenä.

Automaatio ja työn tulevaisuus

Automaatiopuhe saattaa kuulostaa uskottavalta ja sen tarjoilemat teknologiset mahdollisuudet ovat hätkähdyttäviä. Tulkintakehikon perusongelma on, että sen keskeinen väite kiihtyvästä teknisestä muutoksesta ei pidä paikkaansa. Synnytetyn mielikuvan ja todellisten tapahtumien välillä on suuri kuilu.

Pisimmälle teknologiaa kohtaan suunnatussa epäilyssä menee Mueller, joka ehdottaa, että radikaalin vasemmiston pitää vaatia teknisen muutoksen hidastamista. Tekniikan perusteiden horjuttamisen ja pääoman saalinhimon rajaamisen lisäksi voidaan toisaalla kehittää vastarinnan muotoja ja työväestön itseorganisaatiota. Tämän abstraktin strategian ongelmana on, että usein kun muutosta yritetään hidastaa ja kammeta, se lyö lopulta läpi suuremmalla voimalla ja toteutuu viimein kaoottisena purkauksena.

Väite kiihtyvästä teknisestä muutoksesta ei pidä paikkaansa. Synnytetyn mielikuvan ja todellisten tapahtumien välillä on suuri kuilu.

Automaatio kapitalismin ylittämisen strategiana on radikaaleille automaatioteoreetikoille houkutteleva idea, koska sen nimissä yhteiskunnallisten suhteiden organisoinnin voi toivoa tapahtuvan ilman keskitettyä suunnittelua. Työvoiman heikko kysyntä johtuu hidastuneesta talouskasvusta eikä kiihtyneestä teknisestä muutoksesta.

On kuitenkin epärealistista olettaa, että yhteiskunta, joka ei kykene ratkaisemaan rationaalisen taloudellisen suunnittelun ongelmia, kykenisi viemään automaation niin pitkälle, että tuotannon ja jakelun järjestämisen kysymykset ratkeaisivat.

Miika Kabata on valtiotieteen maisteri, joka valmistelee Tampereen yliopistolla väitöskirjaansa työn poliittisesta filosofiasta koneiden ja automaation aikakaudella.

Julkaisu Automaatiokeskustelun uusin erä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tuore tietokirja Ayn Randista tekee merkittävän kulttuuriteon tuomalla poliittisesti polarisoivan kirjailijan ja filosofin ajatusmaailmaa suomalaisen yleisön saataville.

Historiantutkija Jussi Jalosen kirja Ayn Rand – Kapitalismin valtiatar paneutuu kohteeseensa miltei typerryttävällä huolellisuudella. Rand mielletään osaksi libertaristista, minimaalista valtiota ja vahvoja markkinoita korostavaa koulukuntaa, ja tähän asti Randin perimään ovat perehtyneet lähinnä Randin itsensä älylliset seuraajat.

Objektiivisemmin annetut arviot ovat harvinaisempia: historiantutkija Jennifer Burnsin vuonna 2009 ilmestynyttä teosta Goddess of the Market: Ayn Rand and the American Right voinee pitää tämän suomenkielisen kirjan esikuvana.

Jalosen teos ei ole ainoastaan syväluotaus Randin moninaiseen vaikutukseen yhdysvaltalaisessa politiikassa – etenkin libertarismiin – ja kapitalismin moraalifilosofiaan. Siinä huomioidaan myös Randin vaikutus aikansa intellektuellien piireihin ja populaarikulttuuriin sekä hänen kirjojensa tulkinta niin miehisyyden ideaalista kuin amerikkalaisen dystopia-utopian hahmotuksistakin.

Teos ei kuitenkaan ole elämäkerta, vaan sillä on laajemmat aatehistorialliset pyrkimykset. Arvioitsijaa kohtaa se positiivinen ongelma, että kirjasta riittäisi aineksia useampaankin arvioon.

Haastava mutta palkitseva lukukokemus

Kirjan seikkaperäisyys onkin luku-urakan alkuvaiheessa sen merkittävin heikkous, sillä kronologisen järjestyksen sijaan kirja etenee temaattisesti. Aikajanalla edestakaisin kulkeminen aiheuttaa ensin päänvaivaa, kun yhden luvun sisällä saatetaan kulkea 1900-luvun alkupuolelta aivan sen loppuun, kunnes taas aloitetaan alusta seuraavassa.

Kun alun tietotulvasta selviää, teemat asettuvat myös intuitiivisesti aikajanalle, mutta oppimiskäyrä voi olla jyrkkä.

Vauhtiin päästyään kirja on kuitenkin erinomaisen sujuvasti kirjoitettu, persoonallinen ja kattava esitys, jota voi suositella paitsi Randista itsestään kiinnostuneille myös niille, jotka haluavat paremmin ymmärtää libertaristista ajattelua ja nimenomaisesti sen moraalifilosofista pohjaa.

”Ayn Rand on avain amerikkalaisuuteen, kapitalismiin ja oikeistolaiseen politiikkaan, ja juuri tämä tekee hänestä henkilön, jonka merkitys ei suinkaan ole vähenemässä.”

Jalonen itse tiivistää Randin keskeisyyden seuraavasti: ”Ayn Rand on avain amerikkalaisuuteen, kapitalismiin ja oikeistolaiseen politiikkaan, ja juuri tämä tekee hänestä henkilön, jonka merkitys ei suinkaan ole vähenemässä.” Tähän on helppo yhtyä.

Koska Yhdysvaltain oikeiston valta-asema politiikassa on yhä keskeistä myös kansainvälisesti, ”Randin elämän, aatteiden ja perinnön tarkastelu auttaa käsittämään, miksi maailmamme nykyisin on sellainen kuin se on”.

Maahanmuuttajan romantisoitu visio

Alisa Zinovyevna Rosenbaum muutti Neuvosto-Venäjältä Yhdysvaltoihin vuonna 1926 ja muutti nimensä nykyisin tunnetumpaan muotoon Ayn Rand. Rand ihannoi Yhdysvaltoja etenkin suhteessa entiseen kotimaahansa, mikä välittyi myös hänen töistään.

Rand vaikutti voimakkaasti uskovan Yhdysvaltain symboliikkaan – osin romantisoiden sitä, kuten maahanmuuttajan saattaa toisinaan odottaa tekevän. Rand toteuttikin esimerkillisen siirtolaisen roolia ja omaksui syvästi amerikkalaisen kulttuurin.

Rand ei kuitenkaan tyytynyt ainoastaan omaksumaan amerikkalaista kulttuuria, vaan halusi kehittää sitä määrittämällä korkeammat universaalit arvot, jotka ohjaisivat tietä kohti ihanneyhteiskuntaa.

Moderni maailma ja sen kehitys todentui Yhdysvalloissa tavalla, jota Rand piti laajemmin esimerkillisenä. Hän myös pelkäsi, että yhdysvaltalaiset itse eivät arvostaneet tarpeeksi voimakkaasti omaa ainutlaatuisuuttaan ja siten puolustaisi arvojaan.

Etenkin 1920-luvun modernisaation ja teollistumisen ”kultareunainen aikakausi” (gilded age) näyttäytyi Randin ajattelussa yksilönvapauden, pääoman ja vapaan yritteliäisyyden suuruuden aikana, jonka teki moninkertaisesti kutsuvammaksi juuri jätetty ensimmäisen maailmansodan (kieltämättä tuhoava) valtiokeskeisyys.

Rand ammensi suoraan ”kutsumuskohtalosta” sujuvammin kuin moni amerikkalainen itse.

Eräs Randin kiistanalaisemmista väitteistä oli, että alkuperäiskansat – etenkin Yhdysvalloissa – eivät olleet oikeutettuja maahansa, vaan päinvastoin primitiivinen kollektivismi oli sivistyksen jarru.

Jalonen huomauttaa, että Rand ammensi suoraan ”kutsumuskohtalosta” eli manifest destinystä sujuvammin kuin moni amerikkalainen itse, vaikka Rand oli ottanut kirjoituksissaan etäisyyttä konseptiin sen nationalistisen ulottuvuuden vuoksi – imperialismi tai kolonialismi olivat Randin mielestä valtiokeskeisen kollektivismin piirteitä.

Niin ikään rasismin Rand laittoi valtion syyksi, vaikka Yhdysvaltain etelävaltioiden pinttynyt rasismi ja osavaltioiden oikeuksia koskeva keskustelu nimenomaan eivät olleet valtiollisia olioita – päinvastoin.

Halu suojella liiketoimintaa syrjinnän vastaiselta lainsäädännöltä oli Randin ajattelussa korkeampi prioriteetti kuin rasismiin ja syrjintään itseensä kajoaminen.

Jalonen huomauttaa, että ”Yhdysvaltain kulttuurinen monimuotoisuus jäi hänen teoksissaan vähälle huomiolle ja supistui lopulta käytännössä olemattomaksi” Randin omasta siirtolaistaustastaan huolimatta.

Rand kirjoitti riipaisevasti ”menetetystä Amerikasta”, joka oli jo silloin ja on yhä konservatiivien mieluisin puhetapa.

Onkin tavallaan ironista, että siirtolaisena Rand kirjoitti riipaisevasti ”menetetystä Amerikasta”, joka oli jo silloin ja on yhä konservatiivien mieluisin puhetapa.

Lopulta Rand päätyi julistamaan pitkälti kaiken vähemmistöryhmien aktivismin etniseen identiteettiin nojaavaksi eturyhmäpolitiikaksi ja täten erääksi kollektivismin muodoksi, joka uhkasi yksilönvapautta.

Sellainen vähemmistö, joka ei aio aktiivisesti assimiloitua vaan vieläpä käyttäytyy röyhkeästi enemmistöä kohtaan esimerkiksi syyttelemällä näitä rasisteiksi, ei saa Randilta sympatiaa. Näin siitä huolimatta, että yksilöiden sulautumisen osaksi kollektiivista kansallista yhtenäisyyttä olisi luullut olevan tälle kauhistus.

Kenties koska Rand oli itse omaksunut amerikkalaisen kulttuurin idean niin voimakkaasti omakseen, hän oletti sitä myös muilta. Randin käsitys suvaitsevaisuudesta on mahdollista löytää uudelleen nykyisten ”maahanmuuttokriittisten” keskustelusta, mistä myös Jalonen itse huomauttaa.

Kapitalismin valtiatar

Randin pyrkimyksenä oli hahmotella rationaalinen filosofia, jossa oman edun tavoittelu oli moraalisesti oikein, kun taas altruismi tai kollektivismi uhkasivat yksilönvapautta. Tätä hän kutsui objektivismiksi.

Randin silmissä 1900-luvun vahingollisimmat ilmiöt sosialismista ja kommunismista fasismiin nojasivat yhteisöllisyyden tai järjestelmän asettamiselle etusijalle.

Randin ajattelu korosti kaikista rajoituksista vapaata laissez-faire-kapitalismia ja yövartijavaltiota kriittisenä vastauksena 1930-luvun New Deal -politiikalle. Jalonen toteaa, että ”kapitalismin esitaistelijoiden joukossa Rand oli ainutlaatuinen siksi, että hän yritti perustaa aatteensa tueksi kokonaisen filosofisen koulukunnan”.

Koulukunta oli yhdistelmä arvoliberalismia ja talousoikeistolaisuutta ja torjui yhtäältä perinteisen konservatismin ja toisaalta esimerkiksi hyvinvointivaltioiden edustaman politiikan lopulta kestämättömänä.

Kapitalistisen järjestelmän sisäänrakennettu piirre, jossa rahan taloudellinen valta oli jo itsessään poliittista valtaa, ei sopinut yhteen Randin idealisoidun filosofian kanssa.

Rand vastusti henkeen ja vereen valtavirtaiseen amerikkalaiseen liberalismiin omaksuttua käsitystä valtion välttämättömästä roolista talouselämän säätelijänä ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden takaajana. Moraalinen kapitalisti ei hyväksy eikä etsi valtiovallan tukea edes tavoitellessaan omaa etuaan.

Näin ollen Rand ei hyväksyisi uusliberalismille keskeistä valtion valjastamista talouden piiriin, sillä tämäkin vääjäämättä kääntyisi itseään vastaan.

Randin näkökulmasta ainoa moraalinen talousjärjestelmä oli ”täydellisen vapaa markkinatalous, jossa tuotantoa tai kaupankäyntiä ei tule tukahduttaa millään julkisen vallan säädöksillä”.

Jalonen huomauttaakin, ettei Rand vaikuttanut kuitenkaan hahmottaneen sitä tosiasiaa, että ”pyrkimys etsiä poliittista vaikutusvaltaa on sisäänrakennettu ominaisuus kapitalismissa ja että avoimessa poliittisessa järjestelmässä liike-elämä toimii vääjäämättä kuten mikä tahansa intressiryhmä”.

Toisin sanoen kapitalistisen järjestelmän sisäänrakennettu piirre, jossa rahan taloudellinen valta oli jo itsessään poliittista valtaa, ei sopinut yhteen Randin idealisoidun filosofian kanssa.

On syytä korostaa, että Rand teki rajanvedon tai priorisoinnin kapitalismin ja demokratian välille, vaikka saattoikin nähdä ne yhteensopivina. Rand piti poliittista osallistumista itsearvoisen tärkeänä, mutta samaan aikaan massojen äänestyspäätökset eivät saisi horjuttaa vapaan yhteiskunnan perusarvoja siten, kuin Rand ne ymmärsi.

Rand teki rajanvedon tai priorisoinnin kapitalismin ja demokratian välille, vaikka saattoikin nähdä ne yhteensopivina.

Rand ei esimerkiksi nähnyt 1890-luvun jälkeen seurannutta romahdusta ja revennyttä yhteiskunnallista eriarvoisuutta kapitalismin ongelmana, vaan oireena siitä, että puhdasta laissez-faire-kapitalismia ei ollut onnistuttu – valtion häirinnän takia – soveltamaan.

Tässä suhteessa Rand kuulostaa samalta kuin ne kommunismin kannattajat, joiden mukaan ”aitoa kommunismia” ei vain ole onnistuttu soveltamaan vielä.

Poliittisesti Rand tunsi vetoa liikemiespoliitikkoja kohtaan. Hänen filosofiassaan he olivat päteviä, yritteliäitä ja moraalisia – ainakin verrattuna perinteisiin poliitikkoihin, jotka olivat valtiokoneiston läpäisemiä ja tahrimia.

Koska kaikki oli alisteista laissez-fairen periaatteille, Rand ei halunnut eikä johdonmukaisesti voinut puuttua mihinkään yhteiskunnalliseen epäkohtaan, jonka korjaaminen olisi voinut johtaa lainsäädännölliseen työhön – valtiovallan kasvuun.

Tämä on jättänyt jälkeensä ristiriidan, jossa konservatiivit viittaavat talouspoliittisesti Randin ideologiaan mutta libertaristeja lukuun ottamatta eivät mainitse hänen yksilö- ja vapauskeskeistä ajatteluaan suhteessa arvopolitiikkaan.

Randin aatteellinen puritanismi

Randiin akateemisesti perehtyneet instituutit, kuten kirjailijan nimeä kantava instituutti, ovat äärimmäisen kärkeviä ulkopuolisten Randia kohtaan esittämän analyysin – saati kritiikin – suhteen. Ne hyväksyvätkin ainoastaan puhdasoppista libertarismia lähentelevät tulkinnat, mikä on pitkälti linjassa Randin oman tavan kanssa.

Randille henkilökohtaisesti tärkeää oli synnyttää uudenlainen filosofinen perinne, joka soveltuisi uuden, modernin maailman haasteisiin. Randin tavoittelema uusi amerikkalainen oikeisto olisi nimenomaan klassiseen sivistykseen vihkiytyneen älymystön tuottama liike, joka tuottaisi modernin yhteiskuntaselityksen ja ottaisi itselleen johtoaseman ”filosofian, kulttuurin, valtiotieteiden ja talousoppien saralla”.

Randille oli tärkeää synnyttää uudenlainen filosofinen perinne, joka soveltuisi modernin maailman haasteisiin.

Randin kapitalismia suosivien näkemysten vuoksi olisi voinut olettaa, että hän olisi ollut Mont Pelerin -seuran ja muiden myöhemmin uusliberaaleina tunnettujen verkostojen jäsen. Randin kipakka luonne ja ehdottomuus laissez-faire-kapitalismissa kuitenkin ajoi hänet säännöllisesti riitoihin verkoston intellektuellien kanssa.

Randia ajattelijana eivät kuitenkaan monet merkittävätkään – nimenomaan akateemiset – talousoikeistolaiset voineet jättää huomiotta.

Rand piti esimerkiksi Friedrich Hayekin valmiutta hyväksyä valtiollinen terveydenhuolto epäilyttävänä kompromissina: ainoastaan vapaa yksilö, jolla ei olisi mitään moraalisia velvoitteita ketään kohtaan, oli Randille riittävä perusta todelliselle vapaudelle.

Samoin Randin näkökulmasta ne markkinatalouden teoreetikot, jotka eivät rohjenneet ilmaista kapitalismin perimmäistä hyvyyttä riittävän selkeästi, olivat pelkureita. Jalonen toteaa, että ”Randin individualismi lähestyi ehdottomuudessaan jo yhteiskunnallista nihilismiä”.

Rand monesti puhui republikaanien puolesta – vaikka hädin tuskin sieti esimerkiksi Richard Nixonin politiikkaa – vedoten ainoastaan pienemmän pahan käsitteeseen.

Todellinen haaste tuli vuonna 1976 Ronald Reaganin muodossa. Reagan edusti kaikkea, mitä Rand konservatiiveissa vihasi. Reaganin taustalla oleva uskonnollinen oikeisto esimerkiksi rajasi aborttioikeutta, mikä ei Randille sopinut. Reaganin talouspolitiikka oli ”tahrattu kytkemällä se uskonnolliseen ja yksilönvapauksia rajoittavaan hurskastelevaan politiikkaan”.

Ei liene ihme, että Rand profiloituu kirjassa melko vaikeaksi ihmiseksi, joka ei hyväksynyt kritiikkiä tai omasta näkökulmastaan poikkeavia kantoja: ”Koska Randin filosofiassa oli alusta asti myös vahva moraalinen ulottuvuus, hän oli taipuvainen pitämään kaikkia oman maailmankatsomuksensa kanssa ristiriidassa olevia aate- tai oppisuuntia moraalisesti pahoina ja tuomittavina”.

Randin tiukka kontrolli opetuslastensa keskuudessa ironisesti esti hänen seuraajiaan tulemasta sellaisiksi yksilönvapauden suunnannäyttäjiksi kuin Rand oli toivonut.

Randin ehdottomuus ajoi hänet kerta toisensa jälkeen yhteenottoihin paitsi oikeistolaisten talousajattelijoiden mutta myös yhdysvaltalaisen konservatiivisen liikkeen kanssa. Se johti väistämättä hänen omaan marginalisoitumiseensa.

Randin objektivismi, joka halusi seistä ehdottomasti omilla ansioillaan vailla älyllistä velkaa minnekään tai kenellekään, pelkistyi lopulta väistämättä vain pienen sisäpiirin harjoitukseksi. Perinteistä irrotettu ”objektivistien erikoinen terminologia ja sen pohjalle rakentunut diskurssi kehittyivät lähes täysin irrallaan aikakauden amerikkalaisista aatteellisista ja opillisista virtauksista”.

Randin tiukka kontrolli opetuslastensa keskuudessa ironisesti esti hänen seuraajiaan tulemasta sellaisiksi yksilönvapauden suunnannäyttäjiksi kuin Rand oli toivonut.

Sankarillinen kapitalistinen mieskuva

Omien oikeuksien puolesta toimimisen moraali on keskeistä randilaiselle miehiselle ideaalille. Vaikka Rand antoi tilaa myös vahvoille naisille, miehisyys oli hänen romaaniensa keskiössä.

Tästä muotoutuukin Randille eräs hänen kokonaisvaltaiselle ajattelulleen tyypillisistä ristiriidoista, kun hän haluaa sovittaa yhteen lukemattomia ihmisyyden ja yhteiskunnan palasia yhdeksi universaaliksi kokonaisuudeksi.

Rand puolusti voimallisesti naisen yksilönvapautta ja itsemääräämisoikeutta abortin ja avioeron tapauksessa mutta halveksui avoimesti feminismiä julkisten varojen avulla valtiovallan roolia kasvattavana marxilais-leninistisenä aaterakennelmana.

Esimerkiksi Rand puolusti voimallisesti naisen yksilönvapautta ja itsemääräämisoikeutta abortin ja avioeron tapauksessa mutta halveksui avoimesti feminismiä julkisten varojen avulla valtiovallan roolia kasvattavana marxilais-leninistisenä aaterakennelmana.

Ei liene yllätys, jos esimerkiksi netin manosfäärissä koettaisiin kovaa vetoa randilaista ajatusmaailmaa kohtaan. Yllätys ei ole sekään, että feministinen kirjallisuuskritiikki Randia kohtaan on ollut ankaraa.

Randin johdolla objektiivismi oli pitkälti heteronormatiivinen liike, jossa konservatiivinen perhekuva oli kyseenalaistettu, mutta tasa-arvoa tai yksilön oikeuksia ei laajennettu seksuaalivähemmistöihin. Tältäkin osin monet Randin yhdysvaltalaiset konservatiivit seuraajat ovat usein yksinkertaistaneet aatteellista perintöään konservatismin suuntaan.

Randilainen katsomus Suomessa

Rand ei ole ollut suuresti esillä Suomessa, vaikka hänen ajatusmaailmansa on toki periytynyt monen talousliberaalin instituution keskeiseen ajatusmaailmaan. Björn Wahlroosin teos Markkinat ja demokratia siteerasi laajasti kontekstualisoi ihailevasti Randin ajatusmaailmaa ja toi sitä näin esiin.

Jalosen teoksen kanssa samanaikaisesti hyllyyn tullut Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan Huipputuloiset väistämättä täydentää suomalaista randilaista kuvastoa haastattelujensa välityksellä.

Myös Teppo Eskelisen teos Demokratia utopiana ja sen vastavoimat osoittaa, että demokratian ja markkinoiden ristipaine on kaikkea muuta kuin harvinainen.

Jalonen tiivistääkin kirjassaan, että vaikka oikeisto–vasemmisto-jakoa pidetään vanhentuneena, randilaisen maailmankuvan ja markkinaliberalismin voima Suomessa on pikemminkin terävöittänyt tätä jakolinjaa. Randin vaikutus modernin oikeistopolitiikan ja markkinatalousideologian valtavirtaan on ilmeinen.

Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tohtori ja apurahatutkija Tampereen yliopistossa sekä Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Arvion kirjoittaja Mikko Poutanen haastatteli kirjailija Jussi Jalosta 3. lokakuuta. Kuuntele tilaisuuden nauhoitus tästä:

Julkaisu Jalonen: Ayn Rand kiistanalaisena ikonina ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuuntele artikkeli Johannes Lehtisen lukemana:

Poliittisen talouden tutkimuksessa on viime vuosikymmeninä kiinnitetty paljon huomiota talousjärjestelmän instituutioihin ja niiden muutokseen. Institutionaaliset erot eri talouksien ja valtioiden välillä ovat nousseet tarkasteluun erityisesti kapitalismin muotoja käsittelevässä kirjallisuudessa.

Tällä saralla merkittävä teos oli vuonna 2001 julkaistu Peter A. Hallin ja David Soskicen Varieties of Capitalism, jossa etsittiin selitystä erityyppisten talous- ja yhteiskuntamallien lähes yhtäläiselle menestykselle globaalissa kilpailussa. Myöhemmin Hall on yhdessä Kathleen Thelenin kanssa pyrkinyt laajentamaan alkuperäistä melko staattista tarkastelutapaa siten, että tutkimuslinja huomioisi paremmin instituutioiden muutokset ja niiden seuraukset.

Tämä agendan laajennus on toivottava, sillä oletus instituutioiden pysyvyydestä ja muuttumattomuudesta kapitalismissa ei ole ongelmaton.

2000-luvulla kapitalismin jatkuva muodonmuutos, dynaamisuus, on näyttäytynyt sekä taloudellisena että poliittisten valtasuhteiden myllerryksenä. Nämä muutosprosessit ovat olleet paikoitellen niin voimakkaita, että aikalaisilla on ollut täysi työ pysyä tulkintoineen muutoksen perässä.

2000-luvulla muutosprosessit ovat olleet paikoitellen niin voimakkaita, että aikalaisilla on ollut täysi työ pysyä tulkintoineen muutoksen perässä.

Olisi mahdollista valita lukuisia kiinnostavia näkökulmia viime vuosien institutionaalisten dynamiikkojen tarkasteluun ja etsiä siten vastauksia ”kapitalismin muodonmuutokseen”. Tässä artikkelissa kiinnitän huomioni kuitenkin vain yhteen, joka kuitenkin nähdäkseni kuuluu poliittisen talouden kentällä tärkeimpien muutosprosessien joukkoon.

Tarkastelen rahapolitiikan tai laajemmin keskuspankkipolitiikan roolin muutosta kapitalismissa vuoden 2009 jälkeen. Globaali finanssikriisi oli taitekohta, jonka jälkeen monet rahapolitiikan instituutioita muovaavat prosessit ovat eriytyneet aikaisemmilta historiallisilta uriltaan.

Hyödynnän vielä toistaiseksi ”kapitalismin muodot” -kirjallisuudessa varsin vähän käytettyä näkökulmaa – Hyman P. Minskyn (1919–1996) finanssikapitalismin institutionaalisen muutoksen tarkastelukehikkoa.

Minsky huomautti, että ehkä voimakkaimmin muodonmuutos näkyy kapitalistisissa rahoitusrakenteissa – juuri niissä, joihin rahapolitiikka ja keskuspankit kytkeytyvät.

Erityisesti raha- ja rahoitustaloustieteilijänä ansioitunut Minsky lähestyi kapitalistista talousjärjestelmää instituutioiden ja niiden muutoksen kautta jo ennen viime vuosikymmenten yhteiskuntatieteiden institutionaalista käännöstä. Minskyn leikkisän ilmauksen mukaan kapitalismin muotoja on yhtä paljon kuin Heinzin säilykkeitä – eli 57 kuuluisan elintarvikeyhtiön vuonna 1896 lanseeraaman sloganin mukaisesti.

Tällä Minsky kuvasi nimenomaan kapitalismin jatkuvaa muutosta ja huomautti, että ehkä voimakkaimmin muodonmuutos näkyy kapitalistisissa rahoitusrakenteissa – juuri niissä, joihin rahapolitiikka ja keskuspankit kytkeytyvät.

Minsky ja kapitalismin evoluutio toisen maailmansodan jälkeen

Toisen maailmansodan jälkeistä kapitalismia länsimaissa Minsky nimitti yleisnimellä ”finanssikapitalismi”. 1950-luvun talousmalli kapitalismin ydinalueilla oli Minskyn mukaan kuitenkin aivan toisenlainen kuin 1990-luvun alussa. Finanssikapitalismin sisällä oli tapahtunut vähitellen siirtymä ”paternalistisesta kapitalismista” (paternalistic capitalism) ”rahastonhoitajakapitalismiin” (money-manager capitalism).

Ensimmäistä vaihetta olivat määrittäneet valtiojohtoisuus, interventionismi, vahva ammattiyhdistysliike, rahoitusmarkkinoiden sääntely sekä aikaisempaa toimintakykyisemmät keskuspankit. Toista puolestaan määrittivät rahoitusmarkkinoiden vapautuminen, työntekijöiden neuvotteluaseman heikentyminen, finansoituminen eli rahoituksen sekä rahoitusmarkkinoiden merkityksen vahvistuminen taloudessa ja yhteiskunnassa, suuria rahastoja hoitaneiden sijoitusalan ammattilaisten roolin suurentuminen sekä yksityisen velan määrän nopea kasvu.

Keskeistä 2000-luvulle tultaessa oli ennen kaikkea sääntelyn ulkopuolisen rahoituksen kasvu eli niin sanotun varjopankkisektorin syntyminen. 2000-luvulla rahastonhoitajakapitalismin ydinrakenteiden kehitys jatkui entistäkin voimakkaampana.

Jos Minsky olisi elänyt vielä vuonna 2008, hän ei olisi juuri yllättynyt tapahtumien kulusta ja Yhdysvalloista alkaneen kriisin leviämisestä globaaliksi rahoitusmarkkinakriisiksi.

Minsky ei pitänyt 1900-luvun lopun kapitalismin kehitystä toivottavana, sillä hän uskoi talousjärjestelmän sisäisen epävakauden kasvaneen. Ennen kaikkea ongelma piili rahoitusrakenteissa, jotka sisälsivät Minskyn terminologiaa käyttäen koko ajan enemmän ”Ponzi-rakenteita”. Charles Ponzi oli yksi 1900-luvun kuuluisimmista pyramidihuijareista Yhdysvalloissa.

Minsky ei viitannut Ponzi-rakenteella varsinaisesti huijaukseen vaan tilanteeseen, jossa sijoitusoperaatioiden tuottamat rahavirrat eivät riitä kattamaan velkojen lyhennyksiä eivätkä edes korkoja. Mitä suuremmaksi tällaisten tilanteiden määrä rahoitusmarkkinoilla kasvaa, sitä lähempänä on rahoitusmarkkinoiden kriisiytyminen.

Jos Minsky olisi elänyt vielä vuonna 2008, hän ei olisi juuri yllättynyt tapahtumien kulusta ja Yhdysvalloista alkaneen kriisin leviämisestä globaaliksi rahoitusmarkkinakriisiksi. ”Minsky-hetki”, suuren yhdysvaltalaisen sijoitusyhtiö Pimcon johtaja Paul McCulleyn vuoden 1998 Venäjän talouskriisin yhteydessä lanseeraama termi, nousi jälleen kaikkien taloutta seuraavien huulille.

Kuten yhdysvaltalaiset taloustieteilijät Randall Wray ja Eric Tymoigne ovat todenneet, oikeammin pitäisi puhua ”Minsky-puolivuosisadasta”. Tähänkin kapitalismin kriisiin päädyttiin nimittäin pitkän evolutionaarisen kehityskulun kautta.

Kohti keskuspankkikapitalismia

Vaikka jotkut olivat vuoden 2009 alussa vakuuttuneita kapitalismin lopusta, lopullista romahdusta ei kuitenkaan tapahtunut. Sen jälkeen, kun Lehman Brothers -investointipankin annettiin vuoden 2008 lokakuussa kaatua, tilanne toki näytti hetken aikaa erittäin heikolta.

Silloin kuitenkin ne instituutiot, joiden varaan Minsky omassa ajattelussaan pitkälti laski – eli ”suuri valtio” ja ”suuri pankki” –, astuivat esiin ja ottivat talouden kannateltavakseen.

Suurella pankilla Minsky tarkoitti keskuspankkia – ja erityisesti sellaista keskuspankkia, joka toimisi kriisin tullen järjestelmän viimekätisenä lainaajana ja huolehtisi siitä, ettei varsinkin läpikotaisin velkaantuneessa taloudessa keskeinen likviditeetti eli maksuvalmius pääsisi liiaksi vähenemään.

Vuoden 2010 jälkeen talouden vakaus ja kasvun ylläpito annettiin pääsääntöisesti keskuspankkien hoidettavaksi.

Kun suuren valtion mittava finanssipoliittinen elvytys päättyi länsimaissa vuoden 2010 jälkeen, talouden vakaus ja kasvun ylläpito annettiin pääsääntöisesti keskuspankkien hoidettavaksi. Tämä ei ollut siinä mielessä yllättävää, että valtavirtaisessa makrotaloustieteessä viime vuosikymmeninä muodostuneen konsensusnäkemyksen mukaan rahapolitiikka on ensisijainen väline talouden ohjauksessa.

Keskuspankit joutuivat kuitenkin nyt uudenlaiseen tilanteeseen, sillä enää talouden kasvua ei tukenut edellisten vuosikymmenien tavoin yksityisen velkaantumisen kiivas kasvu.

Kun elvyttävän finanssipolitiikan aika jäi taakse, Yhdysvaltojen ja Euroopan taloudet eivät olleetkaan vielä siinä tilanteessa, että yksityinen sektori olisi pystynyt niitä kannattelemaan. Päinvastoin esimerkiksi Euroopassa euroalueen rakenteellinen kriisiytyminen ja finanssipolitiikan kiristäminen söivät kasvun edellytykset usean vuoden ajaksi.

Näissä olosuhteissa keskuspankit olivat pakotettuja etsimään kokonaan uusia ratkaisuja ja rahapoliittisia välineitä. Enää inflaation hienosäätö ohjauskorkoa muuttamalla ei näyttänyt tuovan haluttuja tuloksia. Ongelmana oli inflaation sijaan hintojen nousun pysähtyminen ja deflaatio.

Keskuspankit olivat pakotettuja etsimään kokonaan uusia ratkaisuja ja rahapoliittisia välineitä.

Suurimmat läntiset keskuspankit, Fed Yhdysvalloissa, Euroopan keskuspankki EKP sekä Englannin ja Japanin keskuspankit, päätyivät tulevina vuosina hyvin samantyyppisiin ratkaisuihin. Reseptinä oli ohjauskorkojen lasku nollaan tai jopa negatiiviseksi sekä mittavat määrälliset elvytystoimet eli erilaiset arvopapereiden osto-ohjelmat. Kaikkia edellä mainittuja keinoja voidaan pitää jopa vallankumouksellisina edellisten vuosikymmenien rahapoliittiseen ajatteluun suhteutettuna.

Finanssikriisin jälkeen rahoitusmarkkinoiden perusrakenteita ei lähdetty purkamaan ja velkakuormat, roskapaperit sekä epäluottamus vastapuolia kohtaan olivat edelleen olemassa. Siksi keskuspankkien valinta oli vanhan ja reistailevan moottorin perusteellinen öljyäminen likviditeetillä – käytännössä edullisella ja rajattomasti tarjolla olevalla keskuspankkirahalla.

Vaikka varsinaisesti keskuspankit eivät ulottaneet laajentuneita viimekätisen lainaajan toimiaan valtioiden rahoittamiseen, esimerkiksi euroalueella valtioiden velkakirjojen osto-ohjelmat antoivat epäsuorasti ja talousalueen sääntöjä koetellen liikkumavaraa monien eurovaltioiden finanssipolitiikalle.

Näiden valintojen myötä finanssikapitalismissa on siirrytty rahastonhoitajakapitalismista keskuspankkikapitalismiin. On selvää, että ilman keskuspankkien epäsovinnaisia toimia läntiset taloudet eivät olisi viime vuosina päässeet nauttimaan tyydyttävästä talouskasvusta ja työttömyyden alenemisesta. Ehkei euroaluettakaan olisi enää olemassa ilman EKP:n väliintuloa.

Ilman keskuspankkien epäsovinnaisia toimia läntiset taloudet eivät olisi viime vuosina päässeet nauttimaan tyydyttävästä talouskasvusta ja työttömyyden alenemisesta.

Yhtä lailla on selvää, etteivät keskuspankkien toimet ole kokonaan poistaneet globaalin talouden epävakautta, mikä on nähty erityisesti kehittyvissä talouksissa viime vuosina. Kun suurin elvytysvaihe oli silmässä Yhdysvalloissa, dollarivirrat suuntautuivat suurempien voittojen toivossa kehittyviin talouksiin, jotka tuolloin hyötyivät rahoitustilanteen muutoksesta.

Yhdysvaltojen keskuspankki Fedin aloitettua rahapolitiikan kiristämisen vuonna 2017 kehitys on kuitenkin kääntynyt päälaelleen ja nyt yhä enemmän dollaririippuvaisissa kehittyvissä talouksissa ollaan vaikeuksissa dollarilikviditeetin pakenemisen kanssa.

Kiinnostava uusi ilmiö on rahoitusmarkkinoiden ja keskuspankkien välinen kissanhännänveto, jossa markkinat pyrkivät ennakoimaan jokaisen pienenkin käänteen rahapolitiikassa ja keskuspankit yhä enemmän huomioimaan myös markkinareaktiot muun muassa omassa viestinnässään.

Esimerkiksi tällä hetkellä osakemarkkinoilla rikotaan ennätyksiä keskuspankkien uuden elvytyskierroksen toivossa, kun reaalitaloudessa näkymät ovat heikentyneet ympäri maailman merkittävästi. Reaalitalouden niin sanotut perusmuuttujat kuten hintakehitys, talouskasvu sekä työllisyyden kehitys ja yleinen rahoitusmarkkinakehitys näyttävät siis irtautuneen entistä vahvemmin toisistaan – asia, jota on muun muassa finansoitumiskirjallisuudessa aiemminkin pohdittu.

Mitä Minsky sanoisi?

Hyväksyisikö Minsky edellä esittämäni tulkinnan vuoden 2009 jälkeen tapahtuneesta siirtymästä keskuspankkikapitalismin vaiheeseen? Mahdollisesti, ja hän saattaisi pitää kehitystä myös odotettuna reaktiona siinä tilanteessa, jonka eteen finanssikriisissä ja sen jälkeen jouduttiin.

Minsky piti ”suurta pankkia” tärkeänä kapitalismin instituutiona, jonka avulla kriisit on mahdollista selättää. Silti hänen mukaansa vakaiden rahoitusolosuhteiden takaaminen edellyttäisi nykyistä selvästi tiukempaa sääntelyä ja sitä, että lähempänä reaalitaloutta toimivilla rahoituslaitoksilla olisi investointipankkeja ja suuria sijoitusyhtiöitä suurempi rooli taloudessa.

Minsky oli kuitenkin pessimistinen sen suhteen, pystyisikö sääntely koskaan vakauttamaan kapitalistista taloutta pysyvästi. Hän näki vakauttamiskysymyksen päättymättömänä instituutioiden reagointina. Uusia sääntelytoimia seuraisivat uudet finanssi-innovaatiot eikä poliittinen paine rahoitusmarkkinoiden vapauttamiseen katoaisi minnekään.

Nykyinen – melko vähäisen sääntelyn – institutionaalinen järjestys rahoituksen alueella ja keskuspankkivetoisuus ovatkin loogista jatkoa aikaisempien vuosikymmenien kehitykselle.

Viimeaikaista talouspoliittista keskustelua seuraamalla näyttää mahdolliselta, että ”suuren pankin” rinnalle nousee tulevina vuosina jälleen myös ”suuri valtio”.

On kiinnostavaa nähdä, mihin suuntaan evoluutio seuraavaksi johtaa. Viimeaikaista talouspoliittista keskustelua seuraamalla näyttää mahdolliselta, että ”suuren pankin” rinnalle nousee tulevina vuosina jälleen myös ”suuri valtio”.

Yhtäältä poliitikot – etunenässä Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump – ovat alkaneet esittää vaatimuksia keskuspankeille. Toisaalta keskuspankkiirit ovat esittäneet suoria toiveita hallituksille elvyttävämmästä finanssipolitiikasta tulevaisuudessa.

Kun rahapolitiikka on viritetty länsimaissa ääriasentoon ja siltikin reaalitaloudellinen taantuma uhkaa kansainvälistä taloutta, ei finanssipolitiikan aktivoituminen olisi odottamatonta. Silti sekä rahastonhoitajat että keskuspankkiirit pysynevät jatkossakin kapitalismin keskeisinä toimijoina, sillä merkittävää poliittista painetta rahoitusinstituutioiden muuttamiseksi tuskin syntyy.

YTM Jussi Ahokas työskentelee pääekonomistina SOSTE Suomen sosiaali ja terveys ry:ssä ja kirjoittaa parasta aikaa tietokirjaa John Maynard Keynesistä. Poliittisen talouden alueella Ahokas on ollut kiinnostunut suomalaisesta keynesiläisyydestä sekä suomalaisen talouspolitiikan eri vaiheista.

Julkaisu Kapitalismin muodot ja institutionaalinen muutos – kohti keskuspankkikapitalismia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.