Yalen yliopiston professori Samuel Moyn kirjoitti hiljattain New York Timesissa ”kulttuurimarxismin” käsitteestä. Hän kuvaili sitä alt-right-liikkeen eli ideologialtaan kirjavan uuden äärioikeiston lempimeemiksi. Kulttuurimarxismi-termin takana on ajatus hämäräperäisen salaseuran olemassaolosta, jonka pyrkimyksenä olisi riistää länsimaailmalta sen oikeudet – erityisesti valkoisten miesten oikeudet – ”identiteettipolitiikan” ja ”multikulturalismin” nimissä.

Salaliittoteoria katsoo kulttuurimarxismin saapuneen Yhdysvaltoihin Frankfurtin koulukunnan mukana. Jälkimmäisellä tarkoitetaan vaikutusvaltaista, pääosin vasemmistolaisista juutalaisajattelijoista muodostunutta, natsismia Saksasta paenneiden ajattelijoiden ryhmää.

Kulttuurimarxismi-käsitteellä on kuitenkin pitkä historia. Käsitteen nykyinen merkitys on vain yksi ilmentymä vuoden 1917 jälkeen yleistyneestä ”juutalais-bolsevistisesta” myytistä.

Myytin mukaan juuri juutalaiset olivat kommunismin alullepanijoita. Kommunistien eli tässä tapauksessa juutalaisten vallankumouksellisuus johti länsimaailman vastareaktioon eli 1900-luvun sotiin ja väkivaltaan. Läntisen maailman vastareaktio oli vain oikeutettua itsepuolustusta. Moyn kirjoittaakin:

”Läntisen maailmanjärjestyksen puolustaminen kaaosta vastaan – mikä vaikuttaisi tarkoittavan lähinnä vaikeasti oikeutettavissa olevien etuoikeuksien puolustamista uusia oikeuksien vaatijoita vastaan – on vanha toisinto, joka esiintyy uutena oivalluksena. Viime vuosisadalla se johti ankariin, todellisiin tuhoihin. Ja vaikka tämän päivän ’kulttuurimarxismin’ kriitikot esittävät olevansa hyvinkin oppineita, he toistavat myyttiä – ilmeisen epätietoisina siihen liittyvästä raskaasta painolastista – väittäessään, että salaliitot tuhosivat maan.”

Tapa, jolla kulttuurimarxismista puhuvat henkilöt kuvaavat Frankfurtin koulukunnan roolia, osoittaa uskomatonta tietämättömyyttä siitä raskaasta painolastista ja niistä historiallisista syistä, jotka ylipäätään johtivat kyseisen koulukunnan edustajien maanpakoon.

Pyrin viemään Moynin argumenttia pidemmälle. Hahmottelen ensin taustaa, joka johti Frankfurtin koulukunnan edustajien siirtymiseen Yhdysvaltoihin. Pakolaisuuteen johtanut kehityskulku alkoi jo 1930-luvun Saksaa aikaisemmin. Lisäksi ilmiö kosketti Frankfurtin koulukuntaa laajempaa joukkoa. Tästä joukkiosta käsittelen ennen kaikkea lainoppineita, sillä heidät natsit savustivat ulos ensimmäisenä.

Tämän jälkeen käsittelen akateemisia seurauksia, joita näiden tutkijoiden maanpako aiheutti – he kun pyrkivät löytämään selityksiä itseään kohdanneille mullistuksille. Lopuksi liitän aiheen nykykeskusteluun, jossa näiden maanpaossa olleiden tutkijoiden ajatukset on nähty keskeisinä, kun on puhuttu Euroopasta ja aivan erityisesti Euroopan unionin instituutioista.

Vuoden 1933 katastrofi

Huhtikuussa 1933 Saksassa säädettiin laki virkamieskunnan palauttamisesta ”kansalliseksi” (Gesetz zur Wiederherstellung des Berufsbeamtentums, tästedes tekstissä käytän lyhennystä GWB). Sen tarkoituksena oli puhdistaa yliopistot ja hallinnon rakenteet epätoivotuista ihmisistä.

Lain kautta ”ei-kansalliseksi” määriteltiin kahden kriteerin eli ”ei-arjalaisen alkuperän” (kohta 3.1) tai aikaisemman poliittisen vakaumuksen kautta. Henkilöt, joihin kriteerit sopivat, voitiin todeta ”puuttellisesti sitoutuneiksi kansallisen edun edistämiseen” (kohta 4) ja siten poistaa virastaan.

Ylivoimaisesti suurin peruste ensimmäisen vaiheen yksittäisten erottamispäätösten takana oli poliittinen vakaumus.

Pian lain voimaantulon jälkeen, Deutsche Juristenzeitung julkaisi listan ensimmäisistä syrjäytetyistä ja erotetuista tutkijoista. Huomattavaa listassa ei ole se, että se piti sisällään tutkijoita, joilla oli juutalaiset sukujuuret, vaan se, että ylivoimaisesti suurin peruste ensimmäisen vaiheen yksittäisten erottamispäätösten takana oli poliittinen vakaumus. Lista piti sisällään korkeankin poliittisen profiilin henkilöitä.

GWB-lain säätäminen ja sen soveltaminen oli linjassa tapausten kanssa, joissa tuomio vahingollisesta poliittisesta toiminnasta annettiin rodullisen identiteetin perusteella. Ajatuksena oli siis, että vasemmistolainen poliittinen vakaumus oli seurausta syytettyjen juutalaisuudesta.  Juutalais-bolsevistisessa myytissä ilmentyy – jo natsismin nousua edeltänyt – ennakkoluulo rodullisen identiteetin ja poliittisen vakaumuksen yhdistymisestä, mikä lopulta johti lakiin virkamieskunnan palauttamisesta ”kansalliseksi”.

1930-luvun kuluessa lukuisat Frankfurtin koulukunnan edustajat ajettiin maanpakoon joko heidän marxilaisten vakaumustensa tai juutalaisen perimänsä perusteella – ja toisinaan molemmista johtuen.

Katastrofin ymmärtämiseksi

Myrkyllinen sekoitus rodullisia ja poliittisia ennakkoluuloja oli läpitunkeva eikä rajoittunut yksinomaan suosiotaan kasvattavan natsismin suppeaan piiriin. Päinvastoin, se liittyi laajemminkin Saksassa ja Itävallassa ensimmäisen maailmansodan jälkeen vaikuttaneisiin taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin epävarmuuksiin.

Vuosien 1917 ja 1933 välisenä ajanjaksona syntyi poliittisten, taloudellisten ja yhteiskunnallisten olosuhteiden seurauksena kokoelma aatteita, jotka tänä päivänä mieltäisimme ”identiteettipolitiikaksi”.

Salaliittoteoriat olivat yleisiä eivätkä rajoittuneet yksinomaan juutalais-bolsevistiseen myyttiin tai nousevan fasismin ja natsismin piireihin. Juutalaista alkuperää olevia perheitä, joiden jäsenistä oli tullut täysimääräisiä, osallistuvia ja kunnioitettuja kansalaisia, ryhdyttiin nyt syyttämään salaseurojen jäseniksi, joiden pyrkimyksenä oli länsimaailman tuhoaminen. Tämä johti niin syrjintään kuin yhteiskunnalliseen väheksyntäänkin.

Frankfurtin koulukunnan jäsenet ja puolustajat Saksassa olivat tyypillisesti ylemmän keskiluokan perheistä lähtöisin olevia akateemikkoja. Frankfurtin koulukunnaksi heitä ryhdyttiin kutsumaan vasta Yhdysvaltoihin pakenemisen jälkeen, sillä Saksassa he olivat työskennelleet yhdessä Frankfurtin yliopistossa, jonka yhteiskuntatutkimuksen instituutissa he kehittivät kriittistä marxilaista ajattelua. Heidän keskiluokkaisen, juutalaisen taustansa sekä marxilaisten näkemyksiensä takia he edustivat kaikkea, mitä natsit halveksivat.

Natsien noustessa valtaan yhteiskuntatutkimuksen instituutti lakkautettiin miltei välittömästi. Yksi toisensa perään tutkijat ajettiin pois – ensin yliopistosta ja sitten Saksasta ylipäätään.

Juutalaisten akateemikoiden tulva oli aiheuttanut protesteja ja kritiikkiä amerikkalaisten tieteentekijöiden keskuudessa jo 1930-luvun alkupuolelta alkaen.

Maastapakonsa jälkeen yrittäessään selittää heitä kohdannutta katastrofia moni juutalainen akateemikko keskittyi tutkimuksessaan juuri maailmansotien välisen ”identiteettipolitiikan” aikaan. Natsismi ei ollut ilmestynyt tyhjästä, ja tutkimalla sekä syitä että olosuhteita, joista se nousi, voitiin saavuttaa oivalluksia, jotka mahdollisesti selvittäisivät myös tutkijoiden henkilökohtaista ahdinkoa.

Thomas Wheatland esittää teoksessaan The Frankfurt School in Exile, että Frankfurtin koulukunta oli pyrkinyt sellaiseen tutkimukseen jo 1930-luvun lopussa, mutta – ironista kyllä – läpikotaisin antisemitistinen ilmapiiri yhdysvaltalaisissa eliittiyliopistoissa vaikeutti sen tekemistä.

Tässä vaiheessa ei ollut vielä selvää, mihin laajuuteen natsit tulivat vainonsa ulottamaan, mutta juutalaisten akateemikoiden tulva oli aiheuttanut protesteja ja kritiikkiä amerikkalaisten tieteentekijöiden keskuudessa jo 1930-luvun alkupuolelta alkaen.

Oikeustieteilijät ja katastrofi

Frankfurtin koulukunnan puolustajat eivät olleet ainoita tutkijoita, joihin natsismin nousu vaikutti. Esimerkiksi Hermann Kantorowicz (1877–1940) ja Hans Kelsen (1881–1973) voidaan lukea 1900-luvun oikeustieteilijöiden ehdottomaan eliittiin. Heistä kumpikin loi menestyksekästä uraa ennen ja jälkeen maanpakonsa.

Sekä Kantorowicz että Kelsen edustivat ”ei-arjalaista” alkuperää ja olivat poliittisesti aktiivisia GWB-lain tarkoittamalla tavalla. Heistä kumpikin oli ensimmäisten syrjäytettyjen professorien joukossa.

Frankfurtin koulukunnan puolustajat eivät olleet ainoita tutkijoita, joihin natsismin nousu vaikutti.

Molemmat olivat kohdannut rodullista ja poliittista vastustusta – huolimatta kiistämättömästä akateemisesta asemastaan sekä tieteellisistä ansioistaan – jo ennen vuotta 1933. Kantorowiczille myönnettiin täyden professorin arvo vasta 52 vuoden iässä, mikä oli luultavasti seurausta sekä hänen juutalaisista sukujuuristaan että poliittisesta suorapuheisuudestaan.

Vaikka Kelsen oli yksi Itävallan vuonna 1920 laaditun perustuslain pääarkkitehdeista ja hänellä oli elinikäinen nimitys vasta perustettuun Itävallan valtiosääntötuomioistuimeen, hän oli syrjäytettyjen joukossa, kun itävaltalaiset fasistit suorittivat tuomioistuimen depolitisoimisen. Arkistotutkimus on kuitenkin osoittanut, että jo vuosikymmentä aikaisemmin Kelsenillä oli vaikeuksia löytää täyttä professuuria Wienistä ja motiivina hänen sivuuttamiselleen professuureja täytettäessä oli rasismi.

Kuten Frankfurtin koulukunnan tapauksessa, myös Kantorowiczin ja Kelsenin maanpaon aikaiseen tutkimukseen vahvan leimansa painoi paitsi heidän syrjäyttämisensä ja sitä seurannut erottaminen ja natsismin nousu mutta myös tuon poliittisen kehityksen taustalla olleet syyt ja jo aikaisemmin vaikuttanut antisemitistinen narratiivi.

Kumpikin tieteilijä esimerkiksi julkaisi jo 1930-luvulla tutkimuksia diktatuurin käsitteestä – Kantorowicz Cambridgessä ja Kelsen Genevassa. Kantorowiczin mukaan tieteellisen vapauden rajoittaminen ja sellaisten tutkijoiden erottaminen, joilla on epätoivottuja näkemyksiä, ovat keskeisiä elementtejä diktatuurin pyrkimyksessä vaientaa siihen kohdistuva kritiikki.

Kelsen kirjoittaa Politica-lehden artikkelissaan ”Party-dictatorships” vuonna 1936 huomionarvoisesti tämän rajoittamisen suhteesta rodullisiin seikkoihin ja nationalismiin:

”Missä ikinä fasismi yhdistää nationalismin rotuperiaatteeseen tai edes käyttää toista lähtökohtana toiselle, johtaa se väistämättä tiettyjen väestönosien syrjintään, heidän ulossulkemiseensa julkisista viroista ja tietyistä ammateista sekä näiden väestönosien moraaliseen ja taloudelliseen tuhoon.”

Tutkimuksessani Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä keskityn sotienjälkeisen ajan poliittisten ja oikeudellisten rakenteiden syntyyn. Tutkimuksessani esitän, että oikeudellisten ja poliittisten instituutioiden jälleenrakennus esimerkiksi ”Euroopan” kontekstissa pyrki kitkemään ja ehkäisemään juuri tätä ennakkoluuloa rodullisen identiteetin ja tietyn poliittisen vakaumuksen välillä, jonka Kelsen esitti diktatuurin ominaisuudeksi.

Kulttuurimarxismin raskas painolasti

Kuten 1920- ja 30-lukujen fasistit, myös moderni alt-right-liike luottaa ”dog whistle” -politiikan tekniikkaan. ”Dog whistle” tarkoittaa näennäisen sisällöttömillä käsitteillä pelaamista sekä tiettyjen termien sepittämistä ja muotoilua. Käytetyt käsitteet kuitenkin Moynin sanoja lainaten pitävät sisällään ”raskasta painolastia”, ja niiden monet merkitykset avautuvat täydellisesti omalle kohderyhmälle.

Kulttuurimarxismi on tietenkin yksi tällainen termi, mutta samaa edustaa myös vaikkapa tuomareiden kuvaaminen ”kansan vihollisina”. Se, missä määrin tällaiset termit heijastelevat syvemmällä olevia yhteiskunnallisia ja taloudellisia huolenaiheita, joita mitä ilmeisimmin monet kokevat, tulee olemaan pitkän ja jatkuvan keskustelun kohteena niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin.

Kuten 1920- ja 30-lukujen fasistit, myös moderni alt-right-liike luottaa näennäisen sisällöttömillä käsitteillä pelaamiseen ja tiettyjen termien sepittämiseen ja muotoiluun.

Moyn on hiljattain julkaistussa teoksessaan Not Enough: Human Rights in an Unequal World arvostellut sitä, kuinka ihmisoikeusdiskurssi on suuressa määrin irrotettu keskusteluista taloudellisesta epätasa-arvosta ja ihmisten perustarpeista.

Euroopan unionia syytetään vallitsevien, laajojen yhteiskunnallisten ja taloudellisten huolenaiheiden huomiotta jättämisestä samalla, kun sen katsotaan tyrkyttävän ”poliittista korrektiutta”. “Euroopan” vasta-argumentti – vartiointi rodun ja poliittisen vakaumuksen yhdistämistä vastaan toisen maailmasodan kokemuksien pohjalta – näyttäytyy monelle riittämättömäksi oikeuttamaan EU:n integraatiopolitiikkaa.

Loppujen lopuksi kyse on siitä, kuinka ongelma rajataan. On mahdollista, että oikeudellinen, institutionaalinen ja akateeminen keskustelu on sivuuttanut ja ollut huomioimatta oman kuplansa ulkopuolisia yhteiskunnallisia ja taloudellisia huolenaiheita.

Kuitenkin käyttämällä termejä kuten ”kulttuurimarxismi” tai ”kansan vihollinen”, ”Euroopan” vastustajat itse herättävät muistoja katastrofista, joka johti toiseen maailmansotaan. Samoin tuomareiden kuvaaminen kansan vihollisina, kun he tekevät Eurooppa-mielisinä koettuja päätöksiä, merkitsee vain ongelman siirtämistä pitelemättömän nationalismin kentälle.

Historialliset yhtäläisyydet poliittisessa keskustelussa nykypäivän ja sotien välisen ajan välillä ovat usein seurausta sellaisten termien käytöstä, joita edellä kuvasin. Historioitsijana en tahdo varoittaa, että tällainen johti tuhoisiin vahinkoihin viime vuosisadalla – vain ja ainoastaan todeta, että niin kävi.

Jacob Giltaij on tutkijatohtori Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopistossa.

Kirjoitus on osa Euroopan muuttuvat kertomukset -sarjaa.

Edit. 21.1.2019 klo 08:53: Moyn-lainauksen suomennoksesta ”salaliittoteoriat” korjattu ”salaliitoiksi”.

Julkaisu ”Kulttuurimarxismi”, pakolaistutkimus ja Eurooppa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Akateeminen tutkimus perustuu käsitteelliseen ajatteluun, jolla maailmaa pyritään tulkitsemaan ja selittämään. Tieteenalojen sisällä ja välillä käsitteistä käydään toisinaan kiivasta keskustelua. Toraisakin dialogi vaatii yhteisesti jaetun käsitteistön.

Talous- ja yhteiskuntatieteellistä keskustelua seuraavalle muodostuu nopeasti käsitys uusliberalismin käsitteen latautuneisuudesta. Käsite on niin latautunut, ettei se mahdollista hedelmällistä dialogia. Asiallisen keskustelun sijaan voimakkaat affektit johdattavat keskustelijoita omiin poteroihinsa.

Uusliberalismin käsite on niin latautunut, ettei se mahdollista hedelmällistä dialogia.

Uusliberalismin käsitteen affektiivisuus ilmenee myös Juhana Vartiaisen ja Tommi Uschanovin dialogimuotoisessa teoksessa Keskusteluja taloudesta. Puheenvuorossaan Vartiainen jopa vihjailee, että ekonomisteilla olisi yhteinen – salaseurassa sovittu – intressi välttää koko ”höhlää termiä”. Omasta suhteestaan uusliberalismin käsitteeseen Vartiainen kirjoittaa seuraavasti:

”’Uusliberalismistakin’ voidaan ehkä kirjoittaa jotakin kiinnostavaa, jos markkinavetoisen talous- ja yhteiskuntapolitiikan piirteitä ja kehityskulkuja yritetään systematisoida ja ymmärtää. Jos taas hengenharjoituksen lähtökohtana on kysymys ’mitä uusliberalismi on’, minä käännän katseeni muualle, ja samoin silloin, jos jokin reformiehdotus torjutaan vain siksi, että sitä pidetään uusliberalismina.”

Uusliberalismin käsitettä pohdiskellessaan Vartiainen on tapansa mukaan provokatiivinen. Vartiaisen vuodatus kuitenkin johdattelee lukijaa pohtimaan sitä, miten dialogia tieteiden välillä voi käydä, mikäli toinen osapuoli on jo etukäteen päättänyt, ettei pidä toisen käsitteistä.

Tämän kaltaista käsitteellistä valikointia voi nimittää vallankäytöksi.

Uusliberalismi on pulmallinen käsite

Uusliberalismin käsitteen kritiikkiin on helppo yhtyä. Uusliberalismi on löperö käsite, joka on kaikkialla ja ei missään. Toisinaan uusliberalismiksi kuvataan kaikkia (työ)elämän pieniä ja suuria kurjuuksia 1980-luvulta eteenpäin – ikään kuin niiden taustalla olisi vain yksi tekijä.

Itse tuskailin uusliberalismin käsitteen kanssa tehdessäni väitöskirjaa työn rationalisoinnin historiallisista jatkumoista. Argumenttini voi kenties sijoittaa uusliberalismikeskustelun kehykseen, mutta tein tietoisen päätöksen muunlaisten käsitteiden käytöstä. Yksi syy valintoihini oli se, että uusliberalismi vaikutti liian deterministiseltä tulkinnalta yksilöiden toiminnan motiiveista.

Erityisesti minua häiritsi se, että uusliberalismin käsite sisältää usein oletuksen kontrolloivasta pedagogisesta viestistä, jonka kaikki nappaavat samalla tavalla. Tällainen oletus vapauttaa yksilöt pohtimasta omia motiivejaan ja toimintaansa.

Pohdin vapauden ja hallinnan välistä suhdetta erityisesti yliopistoreformeissa, jotka tulkitaan usein uusliberaaleiksi eli ylhäältä ohjatuiksi ja pakottaviksi. On kiistatonta, että reformit ovat ylhäältä ohjattuja. Haluan silti ajatella, että reformien keskellä toimivilla subjekteilla on jossakin määrin mahdollisuuksia vaikuttaa esimerkiksi siihen, paljonko he ruokkivat omalla toiminnallaan kilpailullista työkulttuuria.’

Uusliberalismin käsitteeseen kohdistuva kritiikki ei vielä vastaa kysymykseen siitä, miten toistuvia tehostamisreformeja tulisi kuvailla.

Lisäksi uusliberalismin käsitteeseen kohdistuva kritiikki ei vielä vastaa kysymykseen siitä, miten toistuvia tehostamisreformeja tulisi kuvailla. Oikea vastaus kysymykseen ei liene se, että reformeja ei tulisi lainkaan kritisoida.

Reformi-ideat ja käsitteet matkustelevat

Uusliberalismi on kimurantti käsite, mutta samalla se on yleisesti käytetty kansainvälisellä yhteiskuntatieteiden ja politiikan tutkimuksen kentällä. Tutkijan on muodostettava jonkinlainen suhde uusliberalismin käsitteeseen, mikäli hän mielii keskustella tai julkaista tällä areenalla.

Suomen Akatemiaa myöten tutkijoita kannustetaan voimakkaasti julkaisemaan kansainvälisissä huippulehdissä, joten käsitteiden käyttöön sisältyy myös tiedepoliittisia ulottuvuuksia.

Tiedepoliittiset seikat eivät muuta sitä, etteikö Yhdysvaltojen ja Britannian talouspoliittisten reformien tutkimukseen suunnattu käsite olisi ongelmallinen suomalaisessa kontekstissa. Silti on naiivia ajatella, että arvostetuimmat kansainväliset tieteelliset lehdet olisivat kiinnostuneita suomalaisen yhteiskunnan erityispiirteistä.

Kansainvälistä keskustelua voi myös pitää perusteltuna, sillä tiedepolitiikan ohella talouspolitiikka ylittää kansalliset rajat. Suomalaiset reformi-ideat ovatkin pääosin tuontitavaraa. Näin uusliberalismin voi ajatella olevan kriittinen sateenvarjokäsite matkusteleville konsultti- ja ekonomistivetoisille uudistuksille.

Uusliberalismin voi ajatella olevan kriittinen sateenvarjokäsite matkusteleville konsultti- ja ekonomistivetoisille uudistuksille.

Tähän tapaan uusliberalismia ja kokeilukulttuuria tarkastelevat Jamie Peck ja Nik Theodore teoksessa Fast Policy: Experimental Statecraft at the Thresholds of Neoliberalism. Kirjoittajien mukaan oleellista ei ole kysyä mitä uusliberalismi on, vaan miten uusliberaalit ”hyvät käytännöt” toteutetaan paikallisesti. Uusliberalismi tulee siis paikantaa ja asettaa kontekstiin.

Tästä näkökulmasta tutkijat eivät välttämättä käytä uusliberalismin käsitettä paljastaakseen ekonomistien globaaleja salaliittoja vaan keskustellakseen muiden samantapaisia aiheita ja strategisia uudistuksia kriittisesti tarkastelevien tutkijoiden kanssa. Yhteyksien osoittaminen auttaa myös spekuloimaan niin utopististen kuin dystooppisten tulevaisuusskenaarioiden kanssa.

Neoliberalismista neuroliberalismiin

Uusliberalismin käsitteeseen kytkeytyvässä latautuneessa keskustelussa jää herkästi huomiotta se, että myös aihepiirin sisällä käydään kriittistä käsitteellistä keskustelua. Ymmärrettävästi tutkijoiden maltillinen käsitteellinen keskustelu ei ole suuren yleisön mielestä yhtä kiinnostavaa kuin kiivas Twitter-sanailu.

Törmäsin tovi sitten kiinnostavaan uusliberalismin käsitteeseen liittyvien pulmien pohdintaan teoksessa Neuroliberalism: Behavioural Government in the Twenty-First Century. Routledgen ”Economics in the real world” -sarjassa julkaistu teos on neurotieteiden, behaviorismin ja politiikan välisiä yhteyksiä tarkastelevien viiden tutkijan yleisesitys tuuppauspolitiikasta eli kansalaisten valintojen ohjaamisesta ilman suoria käskyjä.

Teoksen kirjoittajia motivoi uusliberalismin käsitteen päivittäminen finanssikriisin jälkeiseen aikaan. Tällä he viittaavat aikaan, jolloin käyttäytymistaloustiede ja valtion perustamat ”tuuppausyksiköt” (nudge unit) saivat jalansijaa poliittisessa päätöksenteossa. Kirjoittajat pohtivat, millainen käsite voisi kuvailla nykypolitiikan valinnanvapautta korostavia kognitiivis-behavioristisia ulottuvuuksia ilman liiallista painolastia.

Millainen käsite voisi kuvailla nykypolitiikan valinnanvapautta korostavia kognitiivis-behavioristisia ulottuvuuksia ilman liiallista painolastia?

Kirjoittajat tarjoavat uusliberalismin tilalle käsitettä neuroliberalismi. Neuroliberalismi on kehys, jonka kautta tarkastellaan politiikkaa, jossa valtio käyttää neurotieteellisiä löydöksiä budjettivajeen paikkaamiseen ja ihmisten käyttäytymisen muokkaamiseen valinnanvapautta korostamalla.

Tuuppauspolitiikka perustuu ajatukseen, jonka mukaan kansalainen on rationaalisen toimijan sijaan Homer Simpson. Näin ollen kansalaista on jopa suotavaa ohjata oikeaan suuntaan sekä yleisen hyödyn että kansalaisen oman edun nimissä.

Paternalistinen tuuppaaminen asettaa politiikan tutkimuksen kummallisten kysymysten eteen. Kuinka paljon valtio saa optimoida kansalaisten ajattelua tai jopa heidän alitajuntaansa? Millainen paternalismi on suotavaa? Miten valtiolla on oikeus ohjailla kansalaisten käytöstä terveelliseen suuntaan kustannuksia säästääkseen?

Onko perustulo neuroliberalismia?

Käsitteenä neuroliberalismi sisältää sudenkuoppia, mutta se vaikuttaa lupaavalta esimerkiksi perustulokokeilun tulkintaan.

Perustulo on yhtäältä työttömien aktivointiin tähtäävä toimenpide. Toisaalta se on myös mahdollisesti hyvinvointia lisäävä ja voimavaroja vapauttava kokeilu. Hallituksen strategisessa ohjelmassa perustulokokeilu esitetään osana hyvinvoinnin ja valinnanvapauden lisäämistä.

Hallituksen strategista ohjelmaa voi lukea kuin piru raamattua, ja itselläni on kieltämättä tapana niin tehdä. Suhtaudun myös hyvin kriittisesti käyttäytymisperusteisiin valtiojohtoisiin satunnaiskokeisiin sekä kansalaisten behavioristis-neuropsykologiseen arviointiin.

Samaan aikaan toisaalla perustulokokeilu, kuten myös työttömien haastattelut ja heidän terveydentilansa tarkastelu, saavat osan kansalaisista nyökyttelemään myötämielisesti. Perustulokokeiluun liittyvä uutisointi on ollut pääsääntöisesti myönteistä ja jotkut kokeiluun osallistuneet ovat kokeneet kokeilun vapauttavan heidät orjamarkkinoilta.

Perustulokokeilun ohella kansalaiset suhtautuvat varsin positiivisesti terveysdatan keräämiseen ja mittaamiseen. Suomi on uutisten mukaan edelläkävijä työntekijöiden elämäntapojen tuuppaamisessa terveelliseen suuntaan.

Kenties neuroliberalismi on osuvampi käsite mutkikkaiden kontrollia ja vapautta sekoittavien ajatusmallien tarkasteluun kuin uusliberalismi.

Kenties neuroliberalismi on osuvampi käsite mutkikkaiden kontrollia ja vapautta sekoittavien ajatusmallien tarkasteluun kuin uusliberalismi. Kriittisiä näkökulmia joka tapauksessa tarvitaan, sillä näissä malleissa raja manipuloinnin ja vapauden välillä on hiuksenhieno ja herkästi ylitettävissä.

Neuroliberalismia tulisikin lähestyä avoimesti keskustellen ja tieteidenväliset rajat ylittäen. En spekuloi millaisia tunteita Neuroliberalism-teos ekonomisteissa herättää, mutta ainakin toinen Nudge–teoksen kirjoittajista, käyttäytymistaloustieteilijä Cass R. Sunstein, suosittelee sitä käyttäytymisperusteisesta poliittisesta ohjauksesta kiinnostuneille.

FT Mona Mannevuo työskentelee tutkijana Turun yliopistossa Eduskuntatutkimuksen keskuksessa. Tällä hetkellä hän työstää monografiaa neurotieteiden ja työnjohto-oppien kytköksistä. Elokuusta alkaen hän toimii erikoistutkijana Kansalaisuuden kuilut ja kuplat (BIBU) -konsortiossa. 

Julkaisu Uusliberalismista neuroliberalismiin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tänä päivänä on tavallista yhdistää politiikka likaiseen peliin, josta kunnon ihmiset haluavat pysyä erossa. Politiikan ja etenkin poliitikkojen halveksunta ei ole mitään uutta ja erikoista, pikemminkin normaalitilanne. Albert O. Hirschmanin (1991) termein se ilmaisee  ”reaktion retoriikkaa” demokratisoitumista ja parlamentarisoitumista vastaan (ks. Palonen 2012b).

Kuitenkin tuollainen retoriikka on itsepetosta. Carl Schmittin Der Begriff des Politischen -teoksen tärkein lause sisältyy teoksen toiseen alaviitteeseen. Tuoreen suomennoksen mukaan ”se, että vastustajaa pidetään poliittisena ja itseä epäpoliittisena (toisin sanoen tieteellisenä, oikeutettuna, objektiivisena, puolueettomana jne.) on todellisuudessa (in Wahrheit) tyypillinen ja erityisen intensiivinen tapa harjoittaa politiikkaa” (Schmitt 1932, 21; 2015, 24).

Politiikan tutkija ei siten voi ottaa politiikasta irtisanoutumisia tai sen torjumisia kirjaimellisesti, vaan hänen on analysoitava sitä, millaista politiikkaa niihin sisältyy. Toisin sanoen olennainen osa poliittista lukutaitoa on kirjoittaa ulos se, millaista politiikkaa sisältyy apoliittisuuden, ei-poliittisuuden, epäpoliittisuuden, antipoliittisuuden tai politiikanvastaisuuden ilmausten käyttöön.

Nykyisen yliopistolain seurauksia käytännössä on ollut, kuten Max Weberinsä lukeneet saattoivat odottaa, vallansiirto kollegiaalisilta luottamuselimiltä yliopiston hallintojohtajistolle, johon ei kohdistu institutionalisoitua yliopistotoimijain parlamentaarista kontrollia. Yksi tämän byrokratisoitumisen tuloksia on entistäkin suurempi allergia politiikka-sanaa kohtaan. Havainnollistan tätä esimerkeillä Jyväskylästä – muualla tilanne tuskin on kovinkaan erilainen.

Jyväskylän yliopistossa politiikan tutkimus on kansainvälisesti katsoen akateemisesti meritoituneimpia aloja tällä vuosituhannella. ”Poliittisen ajattelun tutkimus” kirjattiinkin yliopiston johtaviin tutkimusaloihin, mutta uuden yliopistolain aikana tuo ruma sana on pudotettu pois strategia- ym. papereista, vaikka meriitit eivät ole vähentyneet. Kuluvan vuoden aikana professorikollegat ovat kiinnittäneet huomiota siihen, kuinka yliopisto pyrkii kieltämään ”poliittisen toiminnan” yliopistoväeltä.

”Yliopisto ei ole poliittinen organisaatio”

Tuore esimerkki on hallintojohtaja Kirsi Moisanderin vastaus Tampereen yliopiston lehtori Mikko Lahtiselle. Moisander toteaa: ”Yliopisto ei ole poliittinen organisaatio”(professori Kia Lindroosin 25.9.2015 välittämän viestin mukaan). Millaista politiikkaa hallintopäällikkö tekee tällä puheaktillaan?

Käsitehistoriallisesti lauseen voi ymmärtää. Tekstissä ”poliittinen” liitetään käsitteisiin ”ideologinen” tai ”puolueidenvälinen”. Nämä samastukset olivat kohtuullisen uskottavia 1970-luvulla: tullessani Jyväskylän yliopistoon vuonna 1978 sekä henkilökuntaa että opiskelijoita luonnehdittiin heidän puoluekantansa mukaan ja valtaosa heistä pystyttiin sijoittamaan johonkin puolueeseen tai puoluefraktioon.

Sivistysyliopistoliike ja muut seikat saivat jäsenkirjamuodin nopeasti katoamaan, ja suomen kielen polit-sanasto on entisestään monimuotoistunut esimerkiksi elämäntapavalintojen poliittisuuden ymmärtämisen suuntaan. Mutta tuon ajan kielenkäyttöä tapaa näköjään edelleen ikään kuin itsestään selvänä, olettaen että ”politiikalla” tai ”poliittisella” olisi edelleen joku annettu, tunnettu tai yleisesti hyväksytty merkityksenä.

Eikö olisi kohtuullista konsultoida politiikan käsitteen ja sen historian tutkijoita omasta yliopistosta ennen kuin julistaa jotakin siitä, mikä on ”poliittista” tai ”politiikkaa” (vrt. esim. Palonen 2003, 2006)?

Osuvimpia politiikan käsitteen tiivistyksiä sisältyy Max Weberin Politik als Berufissa vuonna 1919 esittämään formulaan. Suomennoksen mukaan ”‘Politiikka’ tarkoittaa siis: pyrkimystä osuuteen vallasta tai vallanjakautumisen vaikuttamista”. Tai vielä lyhyemmin: ”Se joka harjoittaa politiikkaa, tavoittelee valtaa” (molemmat sitaatit Weber 1919, 36; 2009, 71).

Yliopiston pelikentällä käydään kaikenlaisia kamppailuja valtaosuuksista ja niiden jakautumisesta, itse tutkimusta koskevat debatit tietysti mukaan lukien. Ja näin tuleekin olla – muuten tutkimus pysähtyy. Tässä mielessä yliopisto on yhtä lailla ”poliittinen organisaatio” kuin mikä tahansa muukin.

Immanuel Kant kirjoittaa vuonna 1798 julkaistussa Der Streit der Fakultäten -teoksessaan tiedekuntien välisestä kamppailusta ja erottaa vapaan filosofisen tiedekunnan ulkopuolisista mahdeista riippuvaisista oikeustieteellisestä, lääketieteellisestä ja teologisesta tiedekunnasta. Näiden välillä käydään sekä reilua että epäreilua valtakamppailua (Kant 1798, 36-44 – hän käyttää jopa juridisia termejä gesetzmäßig ja gesetzwidrig). Pidän politiikan torjumista epäreiluna menettelynä yliopiston sisäisessä valtakamppailussa hallinnon intressien (vested interests) sekä tutkimuksen ja opetuksen vapauden puolustajien välillä.

”Politiikka” arkikielessä ja tutkimuksen kielessä

”Politiikka” ja ”poliittinen” ovat sekä arkikielen sanoja että tutkimuksen käsitteitä, eivätkä ne ulospäin erotu toisistaan. Politiikan tutkimus analysoi käsitteistön käyttöä sekä toimijain että tutkijain keskuudessa – ryhtymättä tuomariksi sen suhteen, miten käsitettä tulisi käyttää.

Mutta politiikan tutkimus voi havainnollistaa yliopiston sisällä sitä, että on harhaanjohtavaa ja sekaannusta tuottavaa puhua politiikasta/poliittisesta ikään kuin yleisesti tunnettuna ja kaikkien hyväksymänä käsitteenä. Esimerkiksi ”Oletko kiinnostunut politiikasta” -gallupkyselyihin annetuista vastauksista ei voi päätellä yhtään mitään, koska vastaajat ymmärtävät sekä ”politiikan” että ”kiinnostuksen” kovin monin tavoin (vrt. esim. Paakkunainen 1993).

Toisin sanoen on aina kysyttävä, missä mielessä polit-sanastoa kulloinkin käytetään. Millaisia käsitteen merkityksiä, aspekteja, ulottuvuuksia, retorisia siirtoja ja historiallisia kerrostumia tietyssä käytössä tematisoidaan? Näin päästään eroon juupas-eipäs -väittelystä liittyen siihen, ”onko” jokin seikka ”politiikkaa” tai “poliittinen” vai ei. Voidaan siirtyä kysymyksiin siitä,  missä suhteessa sitä voi pitää poliittisena tai miten mistä tahansa ilmiöstä voidaan lukea esiin poliittinen aspekti.

Poliittisen lukutaidon merkitys yliopistossa

Kun politiikkaa ei nähdä irrallisena sektorina, se että joku on ”politiikkaa” ei suinkaan sulje pois sitä, että se on samaan aikaan jotakin muuta kuten ”tiedettä”. Itse asiassa toimintana tarkasteltuna tutkimuksella ja (muulla) politiikalla on paljon enemmän yhtäläisyyksiä kuin mitä yleisesti oletetaan (ks. Palonen 2010 ja 2012a).

Politiikka viittaa toimintana myös näkökulmaan, ”poliittisesti ajattelemiseen” ja sen mukaiseen ”poliittiseen lukutaitoon”, jossa pohditaan vaihtoehtoja ja arvioidaan niiden merkitystä. Kannan ottaminen asioihin jätetään jokaisen omaksi asiaksi, jossa toki käsitteiden historiallisten ja retoristen vivahteiden tuntemus voi selkeyttää valintoja mutta ei sanella niitä.

Yliopistohallinnon tilanne on tietysti sikäli erikoinen ja vaikea, että siinä tehdään ”porvarillista työtä” instituutiossa, jonka idea on tehdä jotakin muuta. Tutkijat ja opettajat kyseenalaistavat asioita, spekuloivat vaihtoehdoilla ja debatoivat teorioista ja käsitteistä, kuten parlamentaarikot tekevät.

Hallintohenkilökunnankin olisi tärkeää ymmärtää yliopiston erikoisluonne ja juuri sen vuoksi päästään eroon allergisesta suhtautumisesta politiikkaan. Toisin sanoen olisi ymmärrettävä poliittisesti ajattelemisen ja poliittisen lukutaidon merkitys sekä tutkimukselle että yliopiston sisäisille käytännöille.

Kirjallisuus

Hirschman, Albert O. (1991): The Rhetoric of Reaction. Princeton: Princeton UP.

Kant, Immanuel (1798 [1995]): Der Streit der Fakultäten und kleinere Abhandlungen. Köln: Köhnemann.

Paakkunainen, Kari (1993): The Apolitical Youth: a Re-examination of a Thesis. Teoksessa Kari Palonen & Tuija Parvikko (toim.): Reading the Political. Helsinki: Valtiotieteellinen yhdistys, 35-49.

Palonen, Kari (2003): Politiikka. Teoksessa Matti Hyvärinen ym. (toim.): Käsitteet liikkeessä. Tampere: Vastapaino, 467-518.

Palonen, Kari (2006): The Struggle with Time. A conceptual history of ‘politics’ as an activity. Münster: LIT, 2. Edition with new Preface 2014.

Palonen, Kari (2010): ”Objektivität” als faires Spiel. Wissenschaft als Politik bei Max Weber. Baden-Baden: Nomos.

Palonen, Kari (2012a): Parlamentarismi retorisena politiikkana. Tampere: Vastapaino.

Palonen, Kari (2012b): Rhetorik des Unbeliebten. Lobreden auf Politiker im Zeitalter der Demokratie. Baden-Baden: Nomos.

Schmitt, Carl (1932 [1979]): Der Begriff des Politischen. Berlin: Duncker & Humblot.

Schmitt, Carl (2015): Poliittisen käsite. Helsinki: Tutkijaliitto.

Weber, Max [1919 [1994): Politik als Beruf. Teoksessa Max-Weber-Studienausgabe 1/15. Tübingen: Mohr, 35-88.

Weber, Max (2009): Tiede ja politiikka. Tampere: Vastapaino.

Julkaisu Politiikka-allergiasta yliopistoissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Määrä on suurin YK:n tilastohistoriassa ja kasvaa koko ajan. Pakolaismäärien kasvu on näkynyt Euroopassa eritoten eteläisillä raja-alueilla ja Välimerellä, jossa salakuljettajien veneissä pakomatkalle lähteneitä on kuollut pelkästään tänä vuonna jo yli 2 000.

Ei ole yhdentekevää, millaisilla käsitteillä pakolaisuus- ja maahanmuuttokeskustelua käydään. Käsitteistä käydään jatkuvaa kamppailua myös kansainvälisissä medioissa. Pakolaispolitiikka ja pakolaiskeskustelu alkavat olla vakiintuneita termejä. Tällöin kohteena on kuitenkin pakolainen, henkilö, eikä itse ilmiö, pakolaisuus.

Politiikasta.fi pyysi toimituksen valitsemilta pakolaisuuden, maahanmuuton ja rajojen parissa työskenteleviltä tutkijoilta kommentteja aiheen ympärillä käytyyn keskusteluun. Raatilaiset saivat valita, vastaavatko he kaikkiin kysymyksiin vai ainoastaan osaan kysymyksistä. Vastaukset kerättiin sähköpostitse 25.8.–28.8.2015 välisenä aikana.

Mitä on pakolaisuus?

Professori Vesa Puuronen, Oulun yliopisto:
”YK:n pakolaissopimuksen mukaan pakolaisella tarkoitetaan henkilöä, ’jolla on perusteltua aihetta pelätä joutuvansa vainotuksi rodun, uskonnon, kansallisuuden, tiettyyn yhteiskuntaluokkaan kuulumisen tai poliittisen mielipiteen johdosta, oleskelee kotimaansa ulkopuolella ja on kykenemätön tai sellaisen pelon johdosta haluton turvautumaan sanotun maan suojaan; tai joka olematta minkään maan kansalainen oleskelee entisen pysyvän asuinmaansa ulkopuolella ja edellä mainittujen seikkojen tähden on kykenemätön tai sanotun pelon vuoksi haluton palaamaan sinne.’ Pakolainen nauttii kansainvälistä suojelua oman kotimaansa ulkopuolella edellä mainituilla perusteilla.”

Vieraileva tutkija Noora Kotilainen, Ulkopoliittinen instituutti:
”Geneven sopimus vuodelta 1951 määrittelee pakolaisuutta ja sen ehtoja. Kaikilla ihmisillä – myös ilman pakolaisstatusta – on oikeus hakea suojaa synnyin- tai asuinmaansa ulkopuolelta, mikäli he kokevat uhkaa ja turvattomuutta. Turvapaikanhakija voi olla pakolainen tai turva- ja oleskelupaikkaa toisesta maasta ilman pakolaisstatusta hakeva. Siirtolainen on ihminen, joka jostain syystä – yleensä vapaaehtoisesti, ilman pakolaisstatusta – muuttaa asumaan toiseen maahan. Täten myös esimerkiksi suomalaiset maastamme toiseen pysyvästi muuttavat ovat siirtolaisia. Maahanmuuttajia ovat kaikki, jotka tulevat maahan joko väliaikaisesti tai lopullisesti, syystä mistä hyvänsä.

Maahanmuuttoon liittyvät käsitteet ja niiden käyttö ovat erittäin poliittisia: käsitteillä luodaan maailmaa ja muokataan suhtautumistamme tähän päivänpolttavaan kysymykseen. Kotimaisessa(kin) nykykeskustelussa pakolaisuuteen ja maahanmuuttoon liittyviä käsitteitä käytetään monenkirjavasti ja sekavasti. Niitä sekoitetaan sekä tietämättömyyden vuoksi että poliittisten päämäärien edistymiseksi. Keväällä Ylen radiouutisissa Välimeren-reitillä hukkuneisiin ihmisiin viitattiin käyttäen jopa termiä ’laiton pakolainen’. Tämä kertoo käsitteiden käytön sekavuudesta ja ainakin toivoakseni enemmänkin räikeästä tietämättömyydestä kuin tahallisuudesta.”

Post-doc-tutkija Jarmila Rajas, Helsingin yliopiston The Centre for Research on Ethnic Relations and Nationalism CEREN:
”Pakolaisuus perustuu pelkoon vainotuksi tulemisesta joko yksilöön tai ryhmäjäsenyyteen liittyvistä syistä (esimerkiksi etnisyys, uskomukset, seksuaalisuus tai poliittiset mielipiteet) ja edellyttää, että pakolaisen kotimaa ei tarjoa hänelle turvaa. Ikä, sukupuoli, uskonto, yhteiskuntaluokka, lukutaito tai koulutus eivät ole perusteita suojan epäämiselle turvapaikanhakijalta. Tällaisia kriteereitä kutsutaan syrjinnäksi. Kun pakolainen saa pysyvän oleskeluluvan tai Suomen kansalaisuuden, hänen oleskelunsa ei ole enää riippuvaista turvan tarpeen jatkumisesta.”

Tohtorikoulutettava Matti Välimäki, Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskus:
”Erotuksena vapaaehtoisista muuttajista pakolaisten muuton taustalla katsotaan olevan pakottavat olosuhteet kotimaassa sekä Geneven sopimuksessa mainituin tavoin kaltoin kohdelluksi tulemisen pelkoon perustuva haluttomuus tai kyvyttömyys palata kotimaahan. Tähän viitataan usein termillä forced migration.

Kansainvälisten sopimusten mukaisen pakolaisaseman voivat myöntää YK:n alainen UNHCR tai pakolaissopimuksen allekirjoittaneet valtiot. Varsinaisen pakolaisaseman ohella lukuisilla valtioilla, kuten Suomella, on monia muita kansainväliseen suojeluun pohjautuvia oleskelulupia, joita sovelletaan varsinaista pakolaisasemaa huomattavasti useammin esimerkiksi turvapaikanhakijoihin.

Suomalaisessa ja eurooppalaisessa uutisoinnissa ja kansalaiskeskustelussa pakolaisen käsite sekoittuu usein turvapaikanhakijoiden kanssa tai yleensäkin ihmisten, jotka ovat erilaisista syistä jättäneet kotimaansa. Esimerkiksi parhaillaan Länsi-Balkanilta EU:n alueelle pyrkiviin ihmisiin viitataan usein pakolaisina. Arkijärjellä ajateltuna heistä suuri osa onkin pakenemassa kotimaansa olosuhteita, vaikkeivät he kansainvälisen lain täyttämiä kriteerejä pakolaisuudelle ennen asiansa juridista käsittelyä vielä täyttäisikään. Määrittely on ongelmallista, sillä itsestään selvää ei ole myöskään katsoa heidän olevan turvapaikanhakijoita ennen kuin he ovat turvapaikkahakemuksensa jättäneet.

Eurooppaan Lähi-idästä ja Afrikasta matkaansa tekevistä ihmisistä, joista useimpien tavoitteena on turvapaikkahakemuksen tekeminen EU:n alueella, on myös jossain määrin ongelmallista puhua siirtolaisina. Jos siirtolaisella viitataan yksinkertaisesti henkilöön, joka muuttaa asuinmaansa ulkopuolelle, nämä ihmiset ovat siirtolaisia. Mutta ovatko he myös jotain muuta? Pitäisikö muuton motiivit tai muuttavien ihmisten toimijuus saada sisällytettyä sopivaan määritelmään?

Lukuisat tiedotusvälineet ovat valinneet käytettäväksi termiksi ’pakolaisen’ ’siirtolaisen’ sijaan. Mediakonserni Al-Jazeera teki muutama päivä sitten päätöksen, ettei kutsu EU:hun Välimerellä ja Balkanilla pyrkiviä ihmisiä enää siirtolaisiksi, vaan ainoastaan pakolaisiksi tai ihmisiksi.”

Nuorempi tutkija Talvikki Ahonen, Itä-Suomen yliopisto:
”Erilaisia siirtolaisia kuvaavia käsitteitä on valtavasti ja niitä usein käytetään epäjohdonmukaisesti.  Käsitteet ovat myös leimaavia. Siirtolaisuusterminologia on niin voimakkaasti latautunut, että usein pelkistä käsitteistä voi päätellä, kuinka puhuja asemoi itsensä suhteessa ilmiöön.

On kiinnostavaa, miksi siirtolaisuuskysymykset aiheuttavat niin paljon tunteita ja jopa vihanpurkauksia. Mikä on se asia, joka koetaan uhkaavana? Onko uhka todellinen? Luoko oletus uhasta itse asiassa uhkaa?

Pakolaisuus (oikeudellisena statuksena) on yksi osa laajempaa prosessia, jonka keskellä siirtolainen elää. Monet siirtolaisia kuvaavat termit ilmaisevat oikeastaan välitilaisuutta ja väliaikaisuutta. Paperiton on elämäntilanteessa, joka johtaa lopulta joko viralliseen statukseen maassa tai maasta poistumiseen. Turvapaikanhakija odottaa oikeudellista pakolaisen aseman saamista.

Tuskin moni Suomesta pakolaisen aseman saanutkaan haluaa tulla nähdyksi uudessa yhteiskunnassa ainoastaan pakolaisena, vaan uusi oikeudellinen status on lähinnä tie toisiin sosiaalisiin jäsenyyksiin. Välitiloissa eläminen ja pitkät odotusajat ovat henkisesti erittäin kuormittavia. Leimaavat käsitteet alkavat vähitellen vaikuttaa yksilön identiteettiin ja siihen, kuinka hän hahmottaa paikkansa yhteiskunnassa. Epäselvät statukset ja elämäntilanteet aiheuttavat valumista marginaaleihin ja vaikeuttavat myöhemmin integroitumista yhteiskuntaan.

Muun muassa YK ja Euroopan parlamentti ovat luopuneet käsitteestä ’laiton maahanmuutto’ ja kannustavat korvaamaan sen paperittomalla tai sääntelemättömällä maahanmuutolla. Turvapaikan myöntämiseen tai epäämiseen ei vaikuta se, kuinka (laillisesti vai laittomasti) turvaa hakeva on maahan saapunut, eikä turvapaikan hakeminen koskaan ole laitonta.

Kuitenkin myös muut käsitteet ovat hankalia ja usein moniselitteisiä. Esimerkiksi paperittomuus voi viitata moneen erilaiseen tilaan. Henkilöllä voi olla henkilöllisyystodistus, mutta ei välttämättä tarvittavia dokumentteja maassa oleskeluun. Käsiteviidakko kuvastaa siis sitä oikeudellisten statusten viidakkoa, josta siirtolaiset pyrkivät löytämään itselleen ja perheilleen turvaa ja vakautta.

Valtion kyky seuloa ’oikeasti turvaa tarvitsevat’ ei ole aukoton.  Hyvin toimiva turvapaikkajärjestelmä vaatii kansalaisyhteiskunnan kontrollia ja sitä, että turvaa hakevat ovat perillä omista oikeuksistaan ja erilaisten oleskelulupien saantikriteereistä. Suhtautumisessa tänne tuleviin piilee kolonialistisia piirteitä ja toisaalta myös voimakas auttaja-uhri-asetelma, joka asettaa siirtolaisen ikään kuin toistaitoisen tai infantiilin asemaan.”

Johtaja Tuomas Martikainen, Siirtolaisinstituutti:
”Viralliset pakolaisen määritelmät painottavat henkilöön erilaisista syistä kohdistuvaa vainoa ja siitä johtuvaa suojelun tarvetta. Yksilötasolla tilanne ei silti useinkaan ole täysin yksiselitteinen tai selvä. Esimerkiksi henkilön subjektiivinen kokemus ja ulkopuolisten tekemät arviot eivät välttämättä kohtaa, ja lisäksi pakolaisuuden taustalla voi vaikuttaa muita tekijöitä.

Siirtolaisina, tai kansainvälisinä muuttajina, on perinteisesti pidetty henkilöitä, jotka muuttavat asumaan muuhun kuin lähtömaahansa pidemmäksi aikaa. Tarkat aikarajaukset vaihtelevat, mutta YK:n suositus, johon kansainvälinen tilastointi nojaa, on yli vuoden kestävä asuminen. Vaikka määritelmä kattaa hyvin monien siirtolaisten elämäntilanteen, moni jää sen ulkopuolelle, sillä on kasvavassa määrin tavanomaista, että ihmiset viettävät lyhempiä ja pidempiä ajanjaksoja eri maissa.”

Akatemiatutkija Karina Horsti, Jyväskylän yliopisto:
”Kun kuuntelen syyrialaisten ja eritrealaisten päätöksiä lähteä vaaralliselle matkalle, mieleeni tulee filosofi Hannah Arendtin kirjoitus ’We refugees’. Arendt pakeni holokaustia Yhdysvaltoihin ja kirjoitti pakolaisuudesta vuonna 1943 näin:

’Ennen pakolainen tarkoitti henkilöä, joka haki turvaa poliittisen mielipiteensä takia tai koska oli tehnyt jotakin. Totta, meidän on haettava turvaa, mutta emme ole tehneet mitään sellaista tekoa, minkä vuoksi pitäisi paeta ja valtaosa meistä ei ole edes uneksinut mistään radikaalista mielipiteestä. Meidän myötä käsite ’pakolainen’ on muuttunut. Nyt ’pakolaisia’ ovat kaikki ne meistä, jotka ovat niin epäonnekkaita, että ovat saapuneet uuteen maahan ilman varoja, ja joita pakolaiskomiteoiden täytyy auttaa. Ennen kuin tämä sota alkoi olimme vieläkin herkempiä sille, että meitä kutsutaan pakolaisiksi. Teimme parhaamme todistaaksemme muille ihmisille, että olimme tavallisia siirtolaisia.’”

Millaisia syitä pakolaisuuden taustalla on?

Noora Kotilainen:
”Pakolaisuuden – ja laajemmin maahanmuuton – taustalla on moninaisia syitä. Poliittinen sekasorto, sorto ja vaino ovat juridisesti pakolaisuuden taustasyitä. Usein maastalähdön syinä ovat myös sodat, kriisit, luonnonkatastrofit, ja lähtömaan kehnot ja turvalliseen elämään riittämättömät olosuhteet. Suomi ottaa pakolaisina vastaan myös humanitaarisiin syihin vedoten lähteneitä.

Globaali epätasa-arvoisuus, räikeät elintasoerot ja globaalin etelän monimuotoiset ongelmat, kriisit, sodat ja näköalattomuus ajavat ihmisiä etsimään parempaa elämää toisaalta. Olisikin hyvä muistaa, että ei ole yhtä hyväksyttävää syytä etsiä turvaa, suojelua ja elämisen arvoista elämää. Vaikka pakolaisuuteen liittyy yhteneväisiä syitä ja pakolaisstatukseen tietyt kriteerit, kaikilla tulijoilla on omat henkilökohtaiset syynsä etsiä parempaa ja turvallisempaa elämää. He kaikki ovat yksilöitä, ihmisiä. Jo YK:n ihmisoikeusjulistuksessa todetaan, että kaikilla ihmisyksilöillä on oikeus elämään, vapauteen ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen, ja tämän lisäksi oikeus liikkua vapaasti ja valita asuinpaikkansa, ja myös oikeus lähteä maasta(nsa). Meillä on myös moraalinen velvollisuus auttaa vähempiosaisia, myös oman maamme ulkopuolella. Tämä tuntuu nykykeskustelussa usein unohtuvan.”

Karina Horsti:
”Muuttoliikkeet ovat aina moninaisia, ja yksittäisillä pakolaisilla on useita syitä sille, miksi he lähtevät. Yli 60 prosenttia Eurooppaan tulleista turvapaikanhakijoista tulee Syyriasta, Eritreasta ja Afganistanista, ja he ovat oikeutettuja pakolaisstatukseen. Syyt lähteä näistä maista ovat hyvin tiedossa.”

Jarmila Rajas:
”Evakkoon lähdetään, kun tulevaisuus omassa maassa on käynyt turvattomuuden takia mahdottomaksi. Suurin osa päätyy YK:n pakolaisleireille, joita vaivaa krooninen turvattomuus ja ruokapula. Viisumisäännöt ovat rauhattomilta alueilta tuleville ihmisille tiukkoja. Laittomat reitit parempaan turvaan pääsemiseksi ovat ainoa realistinen mahdollisuus. Suomen turvapaikanhakijoiden määrä ja heistä kansantaloudelle aiheutuva suhteellinen taakka on yksi EU:n pienimpiä.

Mitään tilastollista todistetta siihen, että Suomen sosiaalietuudet houkuttelisivat turvapaikanhakijoita, ei siis ole. On vain hysteeristä retoriikkaa. Suomen pakolaispolitiikka on yksi EU:n tiukimmista.

Turvapaikanhakijoiden joukossa on myös ihmisiä, jotka tulevat turvallisina pidetyistä maista eikä heillä aina ole esittää kriteereitä täyttäviä perusteita suojelun saamiseksi. Ilmeisen perusteettomia turvapaikanhakijoita varten on olemassa nopeutettu prosessi. Turvapaikan epääminen ei kuitenkaan aina tarkoita, ettei ihmisen pelko omasta turvallisuudesta olisi perusteltu. Se, että pakeneva ihminen toivoo elämäntilanteensa paranevan, ei tee hänestä niin kutsuttua elintasopakolaista. Se on yleisinhimillinen päämäärä elämässä. Turvapaikan hakeminen on aina laillista, vaikka maahantulokeino olisi laiton.

Jos ’elintasosurffarilla’ tarkoitetaan kaikkia paremman palkan toivossa Suomeen tulevia, niin kyse lienee köyhyyden ajamina työtä hakemaan tulevista, mikä on kaiken siirtolaisuuden tärkein syy. Jos tähän liitetään laittomasti maassa oleskelu, niin se johtuu viisumipolitiikasta, joka estää toisilta mahdollisuuden tulla laillisesti etsimään työtä Euroopasta. Viisumia ei anneta ihmiselle, jonka voidaan nähdä haluavan muuttaa maahan. Tiettyjen maiden kansalaisia tällaiset motivaatiosyynit eivät koske.

Kuitenkin monien länsimaiden teollisuus ja maatalous pyörivät laittomasti maassa oleskelevien siirtolaisten avulla. Haluttomuus puuttua yritysten rekrytointiin on näiden siirtolaisvirtojen tärkeä syy ja nämä siirtolaiset suuntaavat usein aivan muihin maihin kuin Suomeen. Ennen kiinni jäämistä laittomasti maassa oleskelevan intressissä ei välttämättä ollenkaan ole ilmoittautua turvapaikanhakijaksi, koska sitä kautta saa sormenjäljet systeemiin, lähtölipun ja maahantulokiellon mahdollisesti hyvin lyhyessä ajassa. Muutaman kuukauden sosiaalietuudet eivät korvaa harmaan talouden työpaikkaa tai menetettyä salakuljettajille maksettua summaa.”

Vesa Puuronen:
”Pakolaisuuden määritelmässä on jo mainittu seikat, joiden perusteella ihminen voidaan määritellä pakolaiseksi. Konkreettisia syitä siihen, että ihmisistä tulee pakolaisia, ovat muun muassa sodat, vallankumoukset, vallankaappaukset, diktatorinen hallinto ja valloitukset.

Jos YK:n pakolaissopimuksen määritelmää noudatetaan tiukasti, pakolaisuutta voivat synnyttää vain ihmisten toimet. Luonnononnettomuuksien ja niiden seurausten vuoksi maansa jättävät eivät siten olisi pakolaisia vaan siirtolaisia. YK:n pakolaissopimuksen tarkoittamat pakolaiset lähtevät maastaan pakosta, eivät minkään maan tai alueen taloudellisten etujen houkuttelemina. Siirtolaisiksi sen sijaan ihmiset lähtevät monista syistä, muun muassa etsimään parempaa elämää kotimaansa ulkopuolelta. Näin ovat tehneet suomalaiset ja näin tekevät muidenkin maiden kansalaiset. Kansainvälisten sopimusten nojalla siirtolaisuus eli maastamuutto on sallittua.”

Matti Välimäki:
”Elektronisen tiedonvälityksen kehitys, leviäminen ja halventuminen tukevat pakotettuja muuttoliikkeitä. Sekä maan sisäiset pakolaiset (joita ei tavallisesti lasketa mukaan kansainvälisiin pakolaistilastoihin) että asuinmaansa ulkopuolelle suuntaavat ihmiset saavat tiedotusvälineiden tai epävirallisten verkostojen, kuten verkon keskustelupalstojen, välityksellä tietoa paremmista olosuhteista sekä keinoista ja reiteistä, joita hyödyntämällä on mahdollista paeta tukalia elinoloja.

Olosuhteiltaan turvallisemman asuinpaikan saavuttaneiden henkilöiden yhteydenpito aiemmassa kotimaassa asuviin ja mahdollisesti muuttamista harkitseviin perheenjäseniin ja tuttaviin on myös omiaan mahdollistamaan lisääntyvää muuttoa. Muuttoliikkeiden tutkimuksessa puhutaan ilmiöstä nimellä chain migration. Aikaisemmin muuttaneiden perässä muuttaa tavallisesti myös muita samalta alueelta. On helpompi muuttaa, kun muuttokohteessa on joku, joka tuntee matkanteon haasteet ja matkakohteen tilanteen.”

Tuomas Martikainen:
”Pakolaisuuden taustalla on monia tekijöitä, jotka liittyvät niin sosiaalisiin, taloudellisiin, poliittisiin, sotilaallisiin kuin ympäristökysymyksiin. Esimerkiksi monissa yhteiskunnissa on vähemmistöjä, joihin kohdistuvan hyväksynnän tai syrjinnän aste ja sitä kautta halukkuus lähteä muualle vaihtelee. Samoin mikäli itsensä tai lähiyhteisön elättäminen on käynyt vaikeaksi tai mahdottomaksi esimerkiksi sotilaallisen konfliktin takia, niin kynnys lähteä on pienempi kuin muutoin.”

Mitä keinoja kasvavan pakolaisongelman ratkaisemiseksi sekä pakolaisuuden vähentämiseksi on?

Karina Horsti:
”Ongelma on siinä, minkä Eurooppa määrittelee ongelmaksi. Minusta Euroopan välinpitämättömyys lähialueiden konflikteista ja terrorista, Syyria ja Eritrea ensimmäisinä, on ongelma. Pakolaisten kärsimys Euroopan rajoilla ja puskurivyöhykkeillä Libyassa ja Makedoniassa on ongelma.

Eurooppa voi helpottaa tätä tilannetta lisäämällä humanitaarista apua konfliktialueiden lähellä, avaamalla laillisia matkustusreittejä pakolaisille sekä helpottamalla viisumikäytäntöä esimerkiksi helposti työllistyville ihmisille. Sulkemalla rajoja Eurooppa tukee salakuljetusta hoitavia rikollisia ja ’turvallisuusratkaisuja’ myyviä yrityksiä.

Eurooppa on hoitanut pakolaistilannetta ’hätätilana’ ja ’kriisinä’ paniikinomaisesti jo 20 vuotta, mikä on lisäännyt turvattomuutta ja väkivaltaa rajoilla. Ongelmia voisi ratkaista lähestymällä tilannetta pakolaisten näkökulmasta. Esimerkiksi useammin voisi miettiä, mitä itse tekisi.”

Vesa Puuronen:
”Tulisi puuttua pakolaisuuden syihin, esimerkiksi sotia aiheuttaviin maailmantalouden ja -politiikan rakenteellisiin ongelmiin. Tulisi edistää demokraattisten ja avoimien yhteiskuntien kehkeytymistä siellä, missä kansan enemmistö antaa niille tukensa. Tulisi välttää aseellista demokratian viemistä eri maihin. Tämän hetkiset pakolaisvirrat ovat suurelta osin peräisin maista, joissa on käytetty aseita yritettäessä ratkaista poliittisia ongelmia. YK:n asemaa ja voimavaroja tulisi vahvistaa.”

Noora Kotilainen:
”Konfliktinratkaisu, kehitysyhteistyö ja humanitaarinen apu maailman kriisialueille – joilta juuri nykyhallituksemme on massiivisesti maassamme leikannut – ­­­­olisivat niitä keinoja, joilla pakolaiseksi lähtemisen syihin voitaisiin vaikuttaa kriisiytyneillä lähtöalueilla.

Laajemmin ajateltuna pyrkimys kohti oikeudenmukaisempaa maailmaa on paras keino torjua massamittakaavaista poismuuttoa. Siirtolaisuutta ja pakolaisuutta on ollut aina, mutta turvallisemmassa, tasa-arvoisemmassa ja vähemmän sotaisassa maailmassa pakolaisuutta on vähemmän.

On hankalaa uskoa, että vaikkapa Syyrian sodan aiheuttama maastamuutto ratkaistaisiin aitoja rakentamalla. Asia ratkeaa vasta, kun tilanne Syyriassa helpottaa ja sota päättyy. Käpertyminen omaan kotoiseen suljettuun todellisuuteen, raja-aitojen nostattaminen, globaaleja elintaso- ja hyvinvointieroaja tasaavalta toiminnalta leikkaaminen ja ’monikulttuurisuuskritiikki’ eivät ole ratkaisuja pakolais- tai maahanmuutto-ongelmaan. Päinvastoin.”

Tutkijatohtori Tiina Sotkasiira, Itä-Suomen yliopisto:
”Suurin syy pakolaisuuden kasvulle ovat olosuhteet, joiden vuoksi ihmisten on paettava kotimaastaan ja haettava suojaa ja turvaa sen ulkopuolelta. Näin ollen on tärkeää ennaltaehkäistä konfliktien syntymistä ja pyrkiä politiikan ja kansainvälisen yhteistyön keinoin vaikuttamaan niiden ratkaisemiseksi.

Toisaalta ihmiset kärsivät ja kuolevat odottaessaan kotiseutujensa rauhoittumista. Tätä hätää ei voi jättää huomioimatta. Tarvitaan toimia, joilla reagoidaan suureen avun tarpeeseen. Olisi esimerkiksi harkittava, voisiko nykyistä käytäntöä, jonka mukaan turvapaikkahakemuksen voi tehdä vain Suomen maaperällä, muuttaa. Se, että hakemuksen voisi jättää myös Suomen ulkomailla olevassa edustustossa, todennäköisesti lisäisi turvapaikkahakemuksia, mutta vähentäisi tarvetta lähteä henkeä uhkaavalle matkalle Välimeren yli.”

Tuomas Martikainen:
”Monet pakolaisiksi lähteneet pysyisivät mielellään kotiseuduillansa, jos se olisi mahdollista. Ensisijaista olisi tukea taloudellista ja poliittista kehitystä alueilla, joilla joko on pakolaisuutta tai joilla on korkea riski sen syntymiseen.”

Millaista on suomalainen pakolaiskeskustelu?

Matti Välimäki:
”Pakolais- ja turvapaikkapolitiikkaan liittyvään keskusteluun valtajulkisuudessa – kuten monissa muissakin politiikan aihepiireissä – osallistuu ennen muuta yhteiskunnallinen eliitti: poliitikot, virkamiehet ja asiantuntijat. Niin sanottujen tavallisten kansalaisten ääni taas kuuluu arkipäiväisissä keskusteluissa, mielenilmauksissa ja esimerkiksi verkon keskustelupalstoilla. Valtajulkisuudessa käytävään keskusteluun osallistujilla on merkittävä aiheen määrittelyvalta sekä vastuu siitä, kuinka heidän puheensa (tästäkin) aihepiiristä tulkitaan yleisön keskuudessa. Maahanmuuttaneiden ihmisten tai heidän jälkeläistensä ääniä kuullaan vain ajoittain julkisuudessa – ehkä kuitenkin enenevässä määrin näiden ihmisten tullessa yhä näkyvämmiksi suomalaisen yhteiskunnan eri osa-alueilla.

Suomalainen turvapaikanhakijoita ja kiintiöpakolaisia koskenut keskustelu on 1970-luvun alkuvuosista saakka kiertynyt monesti samanlaisten kysymysten ympärille. Solidaarisuus muuttavia ihmisiä kohtaan, kansainväliset velvoitteet, kansallisen hyödyn näkökulma ja tulijoiden integroituminen yhteiskuntaan ovat puhuttaneet viime vuosikymmeninä Suomessa kuten muuallakin Euroopassa. Huonoja tai hyviä esimerkkejä on haettu pakolais- ja turvapaikkapolitiikan hoitamiseen Suomessa oman maan historiasta ja muiden Euroopan maiden kokemuksista.

Poliittiseen keskusteluun kuuluu oman näkökannan perustelu käsitteitä määrittelemällä ja oman ajattelun mukaisia ajattelutapoja vahvistamalla. Raflaavat tai mutkia oikovat kannanotot saattavat saada tilaa julkisuudessa mikäli merkittävä poliittinen toimija niitä esittää. Pakolais- ja turvapaikkapolitiikkaan liittyvän keskustelun vilkkaus ja kärkkäät mielipiteet kertovat aiheen ajankohtaistumisesta samanaikaisesti Suomessa ja Euroopassa sekä lukuisten ihmisten tarpeesta saada aiheesta käytävässä keskustelussa äänensä kuuluville.”

Tuomas Martikainen:
”Parhaillaan suomalainen pakolaiskeskustelu on melko kärjistynyttä. Tilanteen taustalla on akuutti turvapaikanhakijoiden määrän kasvu ja pakolaiskysymyksiin liittyvät erilaiset poliittiset intressit.”

Vesa Puuronen:
”Keskustelua haittaa käsitteellinen epäselvyys. Maahanmuuttajat käsitetään usein yhdeksi ryhmäksi, jonka sisäistä heterogeenisyyttä ei nähdä. Maahanmuuttajiin kriittisesti suhtautuvat perustavat ajatuksensa yksittäistapauksista tehtäviin yleistyksiin, mikä ei mahdollista järkiperäistä keskustelua pakolaispolitiikan tai maahanmuuttopolitiikan ongelmista.”

Noora Kotilainen:
”Käsitteiden sekoittaminen ja uusien termien viljely – kuten taannoin lanseerattu ”elintasosurffarit” tai pejoratiiviset termit kuten ”toimeentulotukiturismi” – ovat selkeän poliittisia, tarkoitushakuisia ja leimaamaan pyrkiviä. Tähän sekavaan ja usein populistisia sävyjä sisältävään keskusteluun sekoittuvat myös muut melko epämääräiset käsitteet joilla viitataan maahanmuuton negatiivisiin vaikutuksiin, kuten ”monikulttuurisuuskritiikki”.

Samalla tässä keskustelussa maahanpyrkijöiden oikeus kanssamme samanlaiseen elämään ja elintasoon – ja lopulta ihmisyyteen ylipäätään – kielletään.

Poleemiset ja populistiset, jopa väärää tietoa ja värittyneitä mielikuvia levittävät äänenpainot saavat julkisuudessa helposti suuren huomion. Pelonlietsonta ja tietämättömyyden hyväksikäyttö pakolaisuuden ja maahanmuuttokysymysten ympärillä tuntuu selkeästi lisääntyneen. Tämä ilmiö näkyi muun muassa siinä, miten forssalaiset äskettäin torppasivat turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksen perustamisen kuntaansa. Vastustavissa perusteluissa esiin nostettiin jopa täysin imaginaarisia ja epätodenperäisiä seikkoja. Kampanjassa muun muassa kehotettiin boikotoimaan Suomen Punaisen Ristin toimintaa. Hyökkäys maailman suurinta riippumatonta humanitaarista työtä tekevää järjestöä kohtaan on jo melkoinen ylilyönti, joka kuvastaa pelottavan tason saavuttanutta tietämättömyyttä ja välinpitämättömyyttä muiden ihmisten oikeuksista ja arvosta.

Peräänkuulutan keskustelua tiedon ja faktojen valossa ja humaanissa hengessä. Pakolaisten ja maahan tulijoiden oman äänen soisi kuuluvan meilläkin.”

Jarmila Rajas:
”Suomalaista pakolaiskeskustelua voi luonnehtia tietämättömäksi. Poliitikot peräänkuuluttavat isoon ääneen lakeja ja politiikkaa, jotka ovat jo voimassa tai jotka olisivat laittomia.

Toisaalta huomiota herättävää on inhimillisyyden puute. Esimerkiksi katolisissa maissa pakolaisten inhimillinen hätä on selkeämpi huolenaihe, josta Suomessa harvalla poliitikolla on rohkeutta tai halua puhua. Täällä suosiota kalastellaan saituudella, leimaamisella, syyttelyllä, pilkunviilaamisella ja välinpitämättömyydellä.”

Karina Horsti:
”Suomi on yhtä vastuullinen Schengenin ulkorajoilla tapahtuvista massakuolemista kuin muutkin EU-maat. Tätä ei kyllä uskoisi, koska keskustelu on hyvin kansallista. Keskustelu on ollut 20 vuotta pääosin samanlaista: turvapaikanhakijat määritellään joko uhaksi, josta koituu ongelmia tai uhreiksi, joiden on kiitollisena asetuttava huolenpitomme kohteeksi. Uhrin on oltava sopiva: nainen, lapsi (alle teini-iän, jos on poika!), ei älypuhelinta.”

Tiina Sotkasiira:
”Suomessa turvapaikkahakemukset tutkitaan huolellisesti. Turvapaikan maastamme saanut myös sen ansaitsee. Köyhyys ei ole lainsäädäntömme mukaan peruste pakolaisstatuksen saamiseksi. Siksikin on asiatonta puhua pakolaisista elintasosurffareina.

Toisaalta myös puhe ’ansaitsemista’ voi johtaa harhaan, sillä kansainvälisten ihmisoikeussopimusten mukaan jokaisella ihmiskunnan jäsenellä on synnynnäisesti arvo ja yhtäläiset oikeudet.”

Tutkija Tiina Vaittinen, Tampereen yliopiston rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus TAPRI:
”Mielestäni on hälyttävää, kuinka pakolaisuuteen ja turvapaikan hakuun liittyvä keskustelu on paitsi poliittisissa puheenvuoroissa myös valtamedioissa muokkautunut myötäilemään ja toisintamaan niin sanottuja ’maahanmuuttokriittisiä’, useimmiten rasistisia näkökulmia.

Miksi puhutaan ’pakolaistulvasta’ sen sijaan, että puhuttaisiin lukuisten ihmisten ja kokonaisten perheiden tarpeesta paeta väkivaltaa ja vainoa? Miksi tartutaan jonkun asioiden faktapohjaa ilmiselvästi tietämättömän ihmisen termiin ’elintasosurffari’ sen sijaan, että puhuttaisiin siitä globaalista taloudellisesta epätasa-arvosta, joka synnyttää pakolaisuutta ja siirtolaisuutta, ja josta Suomen kansantalouskin on aikojen saatossa hyötynyt, ja hyötyy edelleen? Miksi tartumme jonkun yksittäisen poliitikon täysin perusteettomaan kommenttiin pakolaisten sosiaalitoimella maksattamista luksusluokan lastenvaunuista?

Mitä tapahtuisi, jos jättäisimme tietämättömät kommentit vain omaan arvoonsa, ja pakolaisuuden syistä ja taustoista uutisoitaisiin monimutkaisemmin?

Todellisuus nimittäin on paljon monimutkaisempaa.

Globaalit, poliittis-taloudelliset syyt siirtolaisuuteen ja pakolaisuuteen ovat äärimmäisen monimutkaisia kokonaisuuksia. Kaikki liittyy kaikkeen – valtioiden velkajärjestelyistä globaaliin jätteiden ’kierrätykseen’ (eli dumppaukseen), vastaanotto- ja palautusjärjestelmää Euroopassa pyörittävien monikansallisten vartiointiyhtiöiden voitoista Prismassa myytäviin italialaisiin tomaatteihin (joita saatan toki itsekin ostaa).

Moni muukin taho kuin ihmissalakuljettajat hyötyy kymmenien tuhansien ihmisten tarpeesta päästä Eurooppaan, turvaan. Tästä hyötyjien verkostosta ei Suomessa tai muuallakaan Euroopassa juuri puhuta – koska keskitytään oikomaan harhaluuloja kalliista, sossun rahoilla maksetuista lastenvaunuista, ja kauhistelemaan kuvia pakolaistulvasta Makedonian rajalla.

Hyötyjien verkostoa olisi mahdollista selvittää esimerkiksi seuraamalla ’pakolaisvirtojen’ sijasta rahavirtoja, jotka maahanmuuton hallintaan liittyvät. Hyvin monessa asiassa asioita voidaan ratkoa parempaan ja oikeudenmukaisempaan suuntaan vasta siinä vaiheessa, kun tiedetään, millaisia eturyhmiä ongelmaan liittyy. Jos Euroopassa siis on ’pakolaisongelma’, täytyisi ensin selvittää, ketkä kaikki hyötyvät siitä, että ongelmaa ei ratkaista. Vasta sen jälkeen on mahdollista löytää kestäviä poliittisia ratkaisuja. Muurien rakentaminen Euroopan ulkorajoille ei ole kestävä ratkaisu.

Heittäisinkin pallon suomalaiselle, osaavalle ja ammattitaitoiselle medialle: selvittäkää, uutisoikaa. Suomessa on viisas ja koulutettu kansa, kykenemme kyllä seuraamaan monisyisempääkin uutisointia pakolaisuudesta ja sen syistä. Meillä on oikeus saada tietoa paitsi Euroopan humanitäärisestä vastuusta, myös Euroopan osallisuudesta maailman kriiseihin. Selvitystyön voisi aloittaa vaikka rahavirroista, jotka liittyvät maahanmuuton hallintaan Euroopassa ja Suomessa – ei siis yksittäisten maahanmuuttajien sosiaalitukiin. Kuka hyötyy siitä, että ’pakolaisongelmaa’ ei ratkaista? Kuka hyötyy muureista?”

Millaista pakolaispolitiikkaa Suomen tulisi harjoittaa?

Tiina Sotkasiira:
”YK:n pakolaissopimus solmittiin vuonna 1951. Toisen maailmansodan jälkeen ymmärrettiin, miten tärkeää on turvata niiden oikeudet, jotka ovat joutuneet jättämään kotiseutunsa vainon vuoksi. Tuosta ajasta eurooppalaiset yhteiskunnat ovat vaurastuneet valtavasti. Globalisaation myötä eri puolilla maailmaa asuvien ihmisten kohtalot ovat yhä tiiviimmin sidotut toisiinsa. Tässä ajassa tarvitaan politiikkaa, joka huomioi nämä riippuvuussuhteet.”

Karina Horsti:
”Pakolaispolitiikan tulisi eettisesti kestää tulevien sukupolvien tarkastelun. Miten selitämme lapsillemme sen, että Eurooppa vastaanotti murto-osan Syyrian pakolaisista? Ihmiset, joita pakolaisetkin ovat, hakeutuvat paikkoihin, joissa on tulevaisuutta ja mahdollisuuksia. On oikeastaan järkyttävää, miten alhaalla Suomi on kenen tahansa liikkuvan ihmisen listalla. En toivoisi, että Suomi olisi Forssa, jossa kaupunginhallitus kieltäytyi avaamasta tyhjään hotelliin väliaikaista vastaanottokeskusta. Paikka, jossa mieluummin halutaan pitää tilat tyhjinä ja ihmiset toimettomina.”

Vesa Puuronen:
”Suomessa tulisi toteuttaa YK:n pakolaissopimuksen mukaista pakolaispolitiikkaa. Tällä hetkellä tärkeintä olisi lisätä pakolaiskiintiöitä ja luoda uusia menettelyjä, jotta pakolaiset eivät joutuisi kuolemanvaaraan pyrkiessään turvaan.”

Noora Kotilainen:
”Maamme maine ja kansainvälispoliittinen linja on jo vuosikymmeniä rakentunut sillanrakentajan rooliin, ihmisoikeuksien edistämisen ja humaanin sekä humanitaarisen hengen ympärille. Suomi on ollut vahvasti integroitunut viime vuosikymmenten länsimaiden kansainvälispoliittiseen suuntaukseen, joka on voimakkaasti rakentunut ihmisoikeuksien edistämisen ja humanitaarisen hengen ympärille.

Meidän ei tulisi kääntää kelkkaamme kohti sulkeutunutta Suomea, ja pyrkii eristäytymään ympäröivästä maailmasta. Suomi on kaikesta totalisoivasta talouspuheesta huolimatta globaalisti katsottuna hyvinvoiva ja menestyvä valtio, jonka yhteiskunnalliset rakenteet ovat toimivia ja jonka väestö voi verrattain hyvin. Meillä on varaa kantaa globaali vastuumme heikommistamme ja auttaa, jos vain haluamme.

Selän kääntäminen toisten hädälle vain lisää sekasortoa ja epätoivoisia poliittisia tekoja, johtaa kurjistumiseen, heikkojen ja vahvojen erojen polarisoitumiseen ja mahdollisesti myös ääriliikkeiden kannatuksen lisääntymiseen.

On selvää, että Suomella tuoreena pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden kohdemaana on paljon opittavaa siitä, miten muun muassa integroida tulijoita yhteiskuntaamme. Tämän vuoksi kotouttamistoimiin ja maahanmuuttajien integroimiseen tulisi kiinnittää enemmän huomiota. Myös faktuaalisen ja asiallisen tiedon levittämiseen pakolaisuudesta ja maahanmuutosta tulee kiinnittää huomiota.”

Julkaisu Politiikasta.fi-raati: Pakolaisuus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Lukuisat syyt – poliittinen epävakaus, pitkittynyt sotatila, valtiollisten hallintojen romahdus ja tulevaisuuden näköalattomuus – ajavat ihmisiä kotiseuduiltaan pakolaisiksi. Suomessa pakolaisten lisääntyvä määrä on aiheuttanut ristiriitoja myös hallituksen sisällä.

Määrän lisäksi keskustelussa on puhuttu myös pakolaisten syistä pyrkiä EU-maihin ja Suomeen.

Perussuomalaisten puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalo toi keskusteluareenalle uuden käsitteen vaatimalla rajojen sulkemista ”elintasosurffareilta”. Kansanedustaja Wille Rydman (kok) puolestaan vaati, että kolmansien maiden kansalaisille luotu ”meritaksipalvelu” pitää lakkauttaa.

Kummatkin uudet pakolaiskeskustelun käsitteet levisivät sekä sosiaalisessa että perinteisessä mediassa kulovalkean tavoin.

Tässä artikkelissa pureudun siihen, miksi poliitikkojen lanseeraamat uusiokäsitteet ovat osa politiikan tekoa ja miksi median tulisi suhtautua niihin nykyistä kriittisemmin.

Käsitteiden politiikkaa

Slunga-Poutsalon ja Rydmanin uusiokäsitteet ovat esimerkki vahvasta poliittisesta käsitepelistä, jossa he pyrkivät haastamaan vallitsevat käsitteet ja niiden merkityksen. Tämä haastaminen on samalla pyrkimys muuttaa pakolaisuuteen liittyvän politiikan perusteet.

Käsitteet ovat historiallisia ja muuttuvia, eikä ole näin olemassa mitään yksiselitteistä ja tyhjentävää käsitteen määritystä (Palonen 1997, 42). Tämä koskee myös pakolaisuuteen liittyvää käsiteperhettä. Käsitteet ovat alati liikkeessä ja muutoksessa, niitä pyritään haastamaan ja määrittelemään uudelleen politiikan kielipelissä.

On kuitenkin olemassa määritelmiä, joilla on kansainvälisoikeudellinen status.

Geneven pakolaissopimus ja YK:n yleiskokouksen hyväksymä lisäpöytäkirja määrittävät pakolaisuuden ja pakolaisen käsitteet. Ne sitovat allekirjoittaneita jäsenmaita, mutta nekään eivät ole ikuisia tai historiattomia käsitteitä. Poliittisesta sitovuudestaan huolimatta myös nämä määritteet ovat voimassa vain, kunnes ne uudelleenmääritellään ja hyväksytään muutettuina.

Valtiona Suomi on sitoutunut noudattamaan YK:ssa tehtyjä sopimuksia, joten näitä pakolaisuuden ja pakolaisen käsitteitä on myös sovellettava poliittisessa toiminnassa.

Mikä ihmeen ”elintasosurffari”?

Slunga-Poutsalon käyttämä ”elintasosurffari” poikkeaa radikaalisti YK:n määritelmästä, joka lähtee vainoa ja sortoa pakenevan oikeudesta turvapaikkaan. ”Elintasosurffari” taas on järjestelmän väärinkäyttäjä, henkilö, joka perusteetta pakenee kotimaastaan tai pyrkii Eurooppaan parempien sosiaalietuuksien tai taloudellisen tilanteen vuoksi.

Slunga-Poutsalon ”elintasosurffari” ei ole pakolainen, mutta on tietoista politiikkaa ujuttaa käsite pakolaisuuskeskusteluun. Toisaalta poikkeavan uusiokäsitteen käytöllä pyritään oikeuttamaan omaa poliittista agendaa.

Keskustelun siirtäminen pois YK:n määrittelemästä pakolaisuudesta omaan määritelmään ”elintasopakolaisuudesta” tukee maahanmuuttopolitiikkaa, jossa kiristyksiä perustellaan esimerkiksi järjestelmän väärinkäytöllä.

”Elintasosurffaria” ei voi esitetyllä määritelmällä pitää edes turvapaikanhakijana, joihin Slunga-Poutsalo ilmeisesti ensisijaisesti viittasi. Turvapaikanhakijat pyytävät turvapaikkaa ja täyttäessään pakolaisstatuksen määritelmän saavat sen muun muassa vainon perusteella. Kyse ei ole parempien sosiaalietuuksien tavoittelemisesta, vaan silloin tulisi puhua siirtolaisista.

Miksi Slunga-Poutsalo sitten ei puhunut siirtolaisista? Miksi Rydmanin mielestä Välimerellä Eurooppaan pyrkiviä kuljettavat salakuljettajat pyörittävät ”meritaksipalvelua”? Kyse on poliittisen agendan lisäksi poliittisen kielen ja keskustelun hallinnasta, mielikuvien luomisesta.

Siirtolaisia on lähtenyt Suomestakin muun muassa Pohjois-Amerikkaan ja Ruotsiin paremman elintason toivossa, ”elintasosurffareiksi” Slunga-Poutsalon käsitettä käyttäen.

Uudella käsitteellä pyritään luomaan mielikuva ihmisistä, jotka vailla parempaa syytä pyrkivät Suomeen hyödyntämään hyvinvointiyhteiskunnan tarjoamia etuuksia. Näin luodaan negatiivista mielikuvaa henkilöistä, joiden ainoa tavoite on Suomen tarjoamista etuuksista hyötyminen.

Rydmanin ”meritaksipalvelussa” on samanlainen kaiku. Välimeri on tänäkin vuonna ollut jo yli 2 000 ihmisen ennenaikainen hauta.

Kyse on pitkälti salakuljetusbisneksestä, jossa hyödynnetään epätoivoisten ihmisten ahdinkoa. ”Meritaksipalvelulla” taas Rydman antaa ymmärtää, että kyse olisi kuin mistä tahansa julkisen liikenteen palvelusta, joka kuljettaa tuhansia ihmisiä Eurooppaan.

Taksimatkan sijaan voisi puhua salakuljetusbisneksen ja lähtömaiden katastrofaalisten olojen uhreista. Tuhannet eivät koskaan edes pääse Eurooppaan turvapaikanhakijoiksi. He päätyvät arkkuihin.

Kuka saa keskustella, mistä ja millä käsitteillä?

Uusiokäsite voi tulla osaksi poliittista kielenkäyttöä vanhojen käsitteiden rinnalle tai korvaamaan ne. Käsitteellinen muutos voi resonoida poliittista muutosta tai toisin päin. (Farr 1989, 24–25, 30–31).

Käsitteitä rajaavat sosiaaliset ja taloudelliset rakenteet, mutta käsitteiden uudelleenmäärittelyllä voidaan myös muokata näitä rakenteita (Hyvärinen ym. 2003, 12). Käsitepeli on poliittisen toiminnan ydintä. Kyse on pyrkimyksestä hallita poliittista kenttää ja tehtäviä päätöksiä.

Tämä on näkynyt esimerkiksi perussuomalaisten poliittisessa käyttäytymisessä. Timo Soini kommentoi puoluesihteerin uusiokäsitettä toteamalla, etteivät perussuomalaiset keskustele muiden ehdoilla.

Soini on pyrkinyt vastauksillaan rakentamaan vastakkainasettelun, jossa media tai muut puolueet eivät määritä käsitteitä ja aiheita, joista perussuomalaiset haluavat keskustella.

Näin puolue ei vain yritä hallita käsitteitä ja niiden merkitystä, vaan koko poliittisen keskustelun kenttää. Toteamalla, etteivät he keskustele muiden ehdoilla, he samalla ilmoittavat sanelevansa ne ehdot, joilla poliittista keskustelua ylipäänsä on käytävä.

Keskusteluareenan rajaaminen myös vähentää käytettävissä olevien käsitteiden määrää. (Skinner 1989, 12–13).

”Elintasosurffareiden” ujuttaminen poliittiseen kielenkäyttöön ja samalla keskustelun ehtojen uudelleenmääritys luovat tilanteen, jossa vanhat käsitteet eivät näyttäydy merkityksellisiltä. Avainkäsitteen ohella määrittyy se käsiteperhe, joka keskusteluun voidaan tuoda. (Bödeker 1998, Palonen 1997)

Kun pakolainen onkin ”elintasosurffari”, kääntyy koko keskustelu uusille urille. Kyse ei olekaan enää hädänalaisen, sotaa tai poliittista vainoa pakenevan henkilön auttamisesta, vaan isänmaastaan pakenevan, suhteellisen hyvinvoivan henkilön arveluttavasta toiminnasta.

”Elintasosurffarin” kohdalla voidaan kysyä, miksi hän ei jää puolustamaan kotimaataan, kun taas pakolaisen yhteydessä kysymyksen esittäminen olisi helpommin kumottavissa.

Vallan vahtikoiria tarvitaan

Yksikään puolue ei demokratiassa toki voi sanella sen paremmin poliittista linjaa kuin käsitteiden merkitystä. Rooli ja vastuu ovat myös muilla poliittisen kentän toimijoilla.

Vallan vahtikoirana median tulisi olla erityisen tarkkana, kun se lainaa poliitikkojen käsitteitä uutisoitiin. Medialta kaivataan käsitteiden kriittistä avaamista ja tulkintaa.

Vallitseva poliittinen tilanne näyttää ruokkivan uusien käsitteiden käyttöä, tai täysin uudenlaisten merkitysten antamista vanhoilla käsitteille. ”Elintasosurffareiden” ja ”meritaksipalvelun” lisäksi kriittisesti pitää suhtautua ”yhteiskuntasopimukseen”.

Käsite on yhteiskuntatieteissä, filosofiassa ja historiassa tuttu, sillä on oma historiallinen taustansa ja merkityskenttänsä. Sipilän hallitus on antanut sille uuden merkityksen, joka oikeastaan viittaa työehtosopimusneuvotteluihin laajapohjaisen yhteiskunnan valtasuhteita määrittävien neuvotteluiden sijaan.

Politiikassa on perinteisesti omittu käsitteet ajamaan omaa poliittista agendaa. Kriittistä käsitehistoriallista analyysia kaivataan purkamaan myös tämänhetkisen poliittisen keskustelun käsitteitä, sillä nekään eivät ole syntyneet tyhjiössä.

Kirjallisuus

Bödeker, Hans Erich 1998. Concept – Meaning – Discourse. Begriffsgeschichte Reconsidered. Teoksessa Hampsher-Monk, Iain et al. (toim.) A Comparative Perspective on Conceptual History. Amsterdam University Press, Amsterdam, 51–64.

Farr, James 1989. Understanding conceptual change politically. Teoksessa Ball, Terence, Farr James & Hanson, Russell L. (toim.). Political innovation and conceptual change. Cambridge University Press, Cambridge, 24–49.

Hyvärinen, Matti, Kurunmäki, Jussi, Palonen, Kari, Pulkkinen, Tuija & Stenius, Henrik 2003. Käsitteet liikkeessä. Suomen poliittisen kulttuurin käsitehistoria. Vastapaino, Tampere.

Palonen, Kari 1997. “An Application of Conceptual History to Itself.” Finnish Yearbook of Political Thought 1, 36–69.

Palonen, Kari 2006. “Two Concepts of Politics”, Distinktion: Scandinavian Journal of Social Theory, 7:1, 11–25.

Skinner 1989. The state. Teoksessa Ball, Terence, Farr James & Hanson, Russell L. (toim.). Political innovation and conceptual change. Cambridge University Press, Cambridge, 90–131.

Julkaisu Miksi ei ole yhdentekevää puhummeko pakolaisista vai ”elintasosurffareista” ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ministerien nimitykset eri maissa ovat varsin omituisia ja historiallisten kuriositeettien sävyttämiä. Britanniassa ei muodollisesti tunneta valtiovarainministeriä, vaan hänestä käytetään nimitystä Chanchellor or Exchequer. Englanninkielinen wikipedia antaa tälle seuraavan selityksen: ”The Chancellor of the Exchequer is the title held by the British Cabinetminister who is responsible for all economic and financial matters, equivalent to the role of Minister of Finance or Secretary of the Treasury in other nations.” Saksankielinen käännös termille on Schatzkanzler, aarrekansleri.

USA:n ministerit olisivat kirjaimellisesti käännettynä “sihteereitä” (secretary), Ruotsin ”valtioneuvoksia” (statsråd). Mikään näistä käännöksistä ei ole vakiintunut suomeen, vaan kaikissa tapauksissa puhutaan sujuvasti ministereistä. Näin oli laita myös muinaisen Neuvostoliiton osalta. “Kansankomissaareista” puhuttiin korkeintaan bolshevikkivallankumouksen jälkeisinä vuosina, jolloin vielä muistettiin että muodollisesti komissaarit eivät olleet hallitus- tai toimeenpanovallan käyttäjiä vaan “neuvostojen” valitsemia, imperatiivisella mandaatilla varustettuja ja takaisin kutsuttavissa olevia “lähettiläitä”. Kantasanana on tässä latinan verbi committere = lähettää.

Joissakin tapauksissa alkukielinen termi kuitenkin on vakiintunut käyttöön sekä arkipäiväisessä että akateemisessa kielessä.  EU:n pääministerin kokouksiin osallistuu sekä Saksasta että Itävallasta “liittokansleri”, Bundeskanzler. Tässä on taustalla historiallisen tradition kunnioittaminen, “kanslereita” on Saksan valtakunnassa ollut Bismarckista lähtien, osaksi ehkä se että pääministeri (Ministerpräsident) on käytössä Saksan osavaltioiden pääministereistä, vaikka Itävallassa vastaava termi onkin Landeshauptmann.

Ministerien ja ministeriöiden vertaileva nimipolitiikka on tietysti kiinnostava politologisen käsitehistorian tutkimuskohde. Sen avulla voi ennen muuta havainnollistaa eri elämänalojen politisoitumista ja tämän vivahteita eri maissa ja eri aikakausilla. Näin voidaan saada esiin koko joukko historiallisia kuriositeetteja – ei ole kauaakaan aikaa siitä kun Suomessa oli vielä kulkulaitosten ja yleisen töiden ministeriö – ja hallituspalapelit tuottavat erilaisia tuloksia ministerien määrän ja toimialan suhteen, joten pieniä innovaatioita on edelleenkin odotettavissa.

Mielenkiintoinen kysymys on se, missä määrin politologian ideaalityyppisillä käsitteillä operoivana tieteenalana on seurattava toimijain omia tai journalistisia termejä, ministerinimitysten kansallisista kuriositeeteista riippumatta. On selvää, että esimerkiksi Britannian chanchellor of exchequer osallistuu EU:n finanssiministerien kokoukseen. Näin politiikan denationalisoitumisen myötä toimijat itsekin ovat oppineet ajattelemaan omaa toimintaansa typologisesti, riippumatta ministeriönsä historiasta tai hallituspolitiikan kurioisiteeteistä.

Tunnetusti presidentti kääntyy useissa yhteyksissä suomeksi muotoon puheenjohtaja tai parlamentaarisissa yhteyksissä puhemies, jolla termillä Martin Schulzia onkin myös suomeksi kutsuttu. Lisäksi politologiselle tai yleisemmin akateemiselle yleisölle suunnatuissa teksteissä voisi hyvin puhua pääministeri Merkelistä, niin oudolta kuin se muillekin kuin saksalaisille kuulostaa. Tätä logiikkaa seuraten olisi myös johdonmukaista käyttää Eurooppa-neuvoston kokousten yhteyksissä termiä pääministeri Hollande, hyvin tietäen että Ranskassa on presidentti ja pääministeri erikseen, toisin sanoen tietoisesti ignoroiden maan puolipresidentiaalisen järjestelmän.

Eurooppa-neuvoston päätös 27.6. esittää Jean-Claude Junckeria Euroopan komission puheenjohtajaksi mahdollistaa parlamentaarisen kielen typologisen sanaston ulottamisen myös komissioon. Ainakin sen jälkeen kun Euroopan parlamentti heinäkuussa valitsee Junckerin komission puheenjohtajaksi, meidän tulisi alkaa puhua typologisin termein pääministeri Junckerista. Toisin sanoen Junckerin nimitysprosessin myötä EU:n parlamentarisointi on ottanut uuden merkittävän askeleen: komission puheenjohtaja nimitetään de facto parlamentin jäsenten keskuudesta ja parlamenttivaalien tulosten pohjalta. Toisin sanoen komission puheenjohtajan vaali on siirtynyt diplomaattisista neuvotteluista parlamentaarisen debatin areenalle, kuten pääministerin vaali parlamentaarisissa hallitusjärjestelmissä, minkä vuoksi on oikeutettua kutsua komission puheenjohtajaa pääministeriksi.

Toisin kuin neuvostojärjestelmän mallissa, EU:ssa komissaarit eivät ole koskaan olleet mitään maidensa lähettiläitä, yleensä kenenkään valtuutettuja tai delegaatteja. Politiikan parlamentarisointia seuraten olisikin johdonmukaista kutsua komissaareja ministereiksi. On selvää, että tämän käytännön vakiintuminen yleiskieleen vie aikaa, mutta tämän ei pitäisi estää sitä, että politologisessa kielessä parlamentaarinen sanasto ulotetaan koko Euroopan unionista puhumiseen yleensä.

Artikkelikuva: Michael Schwarzenberger / blickpixel / pixabay.com

Julkaisu Pääministeri Juncker – eli politologista nimipolitiikkaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.