Poliittisen korrektiuden käsite on noussut esiin jo vuosikymmeniä sitten, ensin Yhdysvalloissa ja sittemmin myös muualla maailmassa. Alkujaan 1960- ja 70-luvuilla käsitettä käyttivät itseironisesti vasemmistoaktiivit, jotka poliittisesta korrektiudesta puhuessaan piikittelivät tietynlaisen vasemmistolaisuuden puhdasoppisuutta ja dogmatismia.

Nykyään poliittisesta korrektiudesta puhuvat lähinnä arvokonservatiiviset tahot, jotka näkevät siinä ideologisen pyrkimyksen hiljentää epämukaviksi koettuja näkemyksiä. Koska käsitettä käyttävät ja sen sisältöä määrittelevät pitkälti sen vastustajat, on aiheellista kysyä, onko poliittisessa korrektiudessa kyse niin kutsutusta olkinukesta, jossa vastustettavasta näkemyksestä ja sen kannattajista esitetään yksioikoinen karikatyyri.

Olkinukke vai todellinen ilmiö?

Poliittiseksi korrektiudeksi kutsuttu liikehdintä ja sen aiheuttamat vastareaktiot kytkeytyvät laajempiin kehityskulkuihin, joiden myötä yhteiskunta on moninaistunut väestöltään ja arvoiltaan. Oxford Dictionary of English -sanakirjan määritelmän mukaan poliittisessa korrektiudessa vapaasti käännettynä vältetään ilmauksia ja toimintaa, jotka marginalisoivat tai loukkaavat syrjittyjä tai heikossa yhteiskunnallisessa asemassa olevia ihmisryhmiä. Näin määriteltynä poliittisen korrektiuden voi mieltää tasa-arvoon tähtääväksi viestintästrategiaksi, jolla pyritään kitkemään syrjivää kielenkäyttöä ja käytäntöjä.

Usein poliittinen korrektius yhdistetään erilaisiin ”edistyksellisiin” tai vasemmistolaisiksi miellettyihin ryhmittymiin ja instituutioihin. Yhdysvalloissa poliittisen korrektiuden kulttuuri on paikannettu erityisesti sosiaalisen median aktivistipiireihin ja yliopistokampuksille sekä laajemmin akateemiseen maailmaan. Määrittely on myös oleellinen osa sitä vastustavien liikkeiden identiteettiä.

Poliittisessa korrektiudessa vapaasti käännettynä vältetään ilmauksia ja toimintaa, jotka marginalisoivat tai loukkaavat syrjittyjä tai heikossa yhteiskunnallisessa asemassa olevia ihmisryhmiä.

Juuri kukaan ei kuitenkaan tunnustaudu poliittisen korrektiuden kannattajaksi. Jotkut ovat kyseenalaistaneet, onko ylipäätään olemassa mitään kielenkäyttöä ohjaavaa koodistoa, jota olisi mielekästä nimittää poliittiseksi korrektiudeksi. Tutkimuskirjallisuudessa onkin korostettu poliittisen korrektiuden määrittelemisen vaikeutta.

Yleisenä lähtökohtana voi kuitenkin pitää ajatusta siitä, että kieli muovaa ja tuottaa käsityksiä esimerkiksi erilaisista ihmisryhmistä. Kamppailua käydään siitä, millaisia arvoja kielenkäytön halutaan heijastavan ja tuottavan. Taustalla on käsitys kieleen ja yhteiskuntaan sosiaalistuneesta kielenkäyttäjästä, jonka puheessa kaikuu henkilökohtaisten näkemysten ohella myös ympäröivä sosiokulttuurinen konteksti arvoineen ja asenteineen.

Kieli muovaa ja tuottaa käsityksiä esimerkiksi erilaisista ihmisryhmistä.

Huomiota on kiinnitetty erityisesti vähemmistöryhmiin, jotka jäävät jokapäiväisessä kielenkäytössä näkymättömiksi tai joihin kohdistuu kielessä ilmeneviä kielteisiä asenteita. Toiset huomioon ottavaan ja kunnioittavaan kielenkäyttöön on pyritty muun muassa laatimalla ohjeistuksia esimerkiksi sukupuolta ja seksuaalista suuntautumista sekä vammaisuutta koskevaa viestintää varten.

Kamppailu julkisen keskustelun hallinnasta

Keskustelu poliittisesta korrektiudesta on usein siinä mielessä historiatonta, että tasa-arvonäkökulmaa korostava kielenkäyttö mielletään uudeksi asiaksi. Samankaltaista kamppailua hyväksyttävän kielenkäytön rajoista on kuitenkin käyty jo pitkään. Kielentutkija Deborah Cameron nostaa alan pioneereiksi 1970-luvun feministit, joiden vanavedessä monet muut liikkeet alkoivat korostaa kielen roolia yhteiskunnallisen muutoksen ajamisessa.

Poliittisesti korrekti kielenkäyttö yhdistetään usein hienotunteisuuteen tai loukkaamisen välttämiseen. Historiallisesti tarkasteltuna kyse ei kuitenkaan ole ollut korrektiudesta, vaan kapinasta vallitsevia arvoja ja normeja kohtaan.

Sytyke toimintaan on usein kummunnut henkilökohtaisista syrjinnän ja sorron kokemuksista. Pyrkimyksenä on ollut tehdä näkyväksi usein piiloon jäävä konflikti, joka ilmenee kielessä. Kielellisten valintojen lisäksi on kyseenalaistettu myös niiden taustaoletuksia.

Historiallisesti tarkasteltuna kyse ei ole ollut korrektiudesta, vaan kapinasta vallitsevia arvoja ja normeja kohtaan.

Cameron ehdottaakin, että poliittisen korrektiuden sijaan tietyissä tapauksissa olisi aiheellista puhua “poliittisesti motivoituneesta kielenohjailusta”, tunnistaen ”normaalin” julkisen kielenkäytön olevan jo itsessään poliittisesti latautunutta.

Tavoitteena on ollut tehdä näkyväksi valta-asetelmia, jotka ovat muovanneet käsitteiden merkityksiä ja käyttöä. Esimerkiksi edellä mainitut feministit saattoivat korvata kielenkäytössään yleispäteväksi mielletyn maskuliini-ilmauksen (engl. he) vastaavalla feminiinisellä muodolla (she) ja siten kyseenalaistaa kielenkäytön taustalla vaikuttavan yhteiskunnallisen järjestyksen, jossa mies on normi.

Jos nykytilannetta pitää luonnollisen kehityksen tuloksena, yritykset muuttaa kielenkäytön ja julkisen keskustelun normeja näyttäytyvät herkästi tuota keskustelua häiritsevinä. Konservatiivit kokevat usein vakiintuneisiin kielellisiin ilmauksiin ja puhetapoihin kajoamisen kielen keinotekoisena manipulointina.

Osa poliittisen korrektiuden herättämästä epämukavuudesta voi johtua siitä, että keskusteluun osallistuvat aiemmin sivuun jääneet tahot.

Osa poliittisen korrektiuden herättämästä epämukavuudesta voi johtua siitä, että keskusteluun osallistuvat aiemmin sivuun jääneet tahot. Ennen lähinnä keskustelun kohteena olleet yksilöt ja ryhmät pyrkivät nyt aktiivisesti määrittelemään keskustelun agendaa ja ehtoja.

Marginalisoiduilla ihmisryhmillä on yleensä ollut heikot mahdollisuudet vaikuttaa siihen, millä ehdoilla julkista keskustelua käydään. Kuten Cameron painottaa, kamppailua ei käydäkään vain keskustelun säännöistä vaan myös siitä, kuka säännöistä saa päättää.

”Saako mitään enää sanoa?”

Poliittisesta korrektiudesta piirtyy huomattavan kielteinen kuva, kun käsitteen merkitystä kartoittaa nykykeskustelun perusteella. Esimerkiksi nykyisessä suomalaisessa julkisessa keskustelussa poliittisen korrektiuden on väitetty tuhoavan järkevän keskustelun ja aiheuttaneen asteittaisen demokratian rapautumisen.

Poliittinen korrektius on myös herättänyt huolta siitä, saako mitään enää sanoa. Silloinkin, kun poliittista korrektiutta käsitellään myönteisessä valossa, käsitteen kielteinen kaiku tunnistetaan.

Poliittisen korrektiuden on väitetty estävän maahanmuuttoa koskevan kriittisen keskustelun ja uhkaavan muutoinkin sananvapautta.

Myös poliitikot ovat omaksuneet käsitteen. Eduskunnan täysistunnoissa perussuomalaisten puheenvuoroissa poliittisen korrektiuden on väitetty estävän maahanmuuttoa koskevan kriittisen keskustelun ja uhkaavan muutoinkin sananvapautta. Käsitteen käyttö ei rajoitu yksinomaan perussuomalaisiin: esimerkiksi keskustan Antti Kurvisen mukaan poliittinen korrektius on osa amerikkalaista identiteettipolitiikkaa, joka edustaa “arkijärjelle vierasta kehitystä”.

Poliittista korrektiutta on moitittu myös tehottomaksi, sillä poliittisesti korrektien ilmausten käyttö ei ole poistanut syrjivän kielenkäytön taustalla vaikuttavia asenteita. Kun halventavassa merkityksessä käytettyjä nimityksiä tai käsitteitä korvataan uusilla, kielteisillä konnotaatioilla on tapana seurata mukana. Jotkut ovatkin sitä mieltä, että kielenkäyttöön keskittyminen vie energiaa todellisten ongelmien ratkaisemiselta. Tätä näkemystä heijastelee esimerkiksi toteamus siitä, ettei tasa-arvo lisäänny, vaikka eduskunnan puhemiehen nimike korvattaisiin puheenjohtajalla.

Jotkut ovatkin sitä mieltä, että kielenkäyttöön keskittyminen vie energiaa todellisten ongelmien ratkaisemiselta.

Esimerkit nykykeskustelusta paljastavat mielenkiintoisen jännitteen poliittista korrektiutta koskevassa keskustelussa: poliittinen korrektius esitetään samanaikaisesti sekä vapautta uhkaava vaikutusvaltaisena liikkeenä että triviaalina puuhasteluna, pahimmillaan häiriötekijänä, jolla ei ole konkreettista vaikutusta ympäröivään yhteiskuntaan, mutta joka voi kuluttaa kallisarvoisia resursseja turhaan.

Sananvapauden turvaamista vai rajoittamista?

Arvojen liberalisoitumisen ja tasa-arvonäkökulman korostumisen myötä jyrkän syrjivä kielenkäyttö ja käytännöt ovat muuttuneet vähemmän hyväksytyiksi. Jos tämän seurauksena yhä useampi voi ja uskaltaa osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun, kehityksen voisi nähdä demokratisoineen julkista keskustelua.

Poliittisen korrektiuden on ounasteltu johtavan itsesensuuriin ja sananvapauden kaventumiseen, kun pelko sosiaalisista sanktioista ohjaa karttamaan mahdollisesti epäsopivaksi tulkittavaa kielenkäyttöä.

Useissa puheenvuoroissa ja analyyseissa poliittisen korrektiuden on kuitenkin ounasteltu johtavan itsesensuuriin ja sananvapauden kaventumiseen, kun pelko sosiaalisista sanktioista ohjaa karttamaan mahdollisesti epäsopivaksi tulkittavaa kielenkäyttöä. Esimerkiksi Cato-instituutin vuonna 2017 toteuttamassa mielipidemittauksessa 71 % kyselyyn vastanneista amerikkalaista oli sitä mieltä, että poliittinen korrektius on estänyt käymästä tarpeellisia yhteiskunnallisia keskusteluja. Samassa kyselyssä erityisesti konservatiiviset vastaajat kokivat poliittisen ilmapiirin rajoittavan ilmaisunvapauttaan. Poliittisen korrektiuden on syytetty johtaneen jopa ”orwellilaiseen” tilanteeseen.

Samaan aikaan vihapuhe on noussut yhteiskunnalliseksi keskustelunaiheeksi. Tutkimushankkeissa sekä kansainvälisessä että kotimaisessa kontekstissa on kiinnitetty huomiota keskusteluilmapiirin koventumiseen sekä uhkaavan ja halventavan palautteen yleistymiseen etenkin sosiaalisen median alustoilla.

Samaan aikaan vihapuhe on noussut yhteiskunnalliseksi keskustelunaiheeksi.

Usein viesteissä korostuu rasistinen ja seksistinen sisältö, ja vihapuhe kohdistuukin korostetusti naisiin sekä eri vähemmistöihin kuuluviin henkilöihin. Tätä taustaa vasten väite poliittisen korrektiuden vaikutusvallasta ja sananvapautta kaventavasta voimasta vaikuttaa yliampuvalta.

Syventyvätkö jakolinjat?

Vihapuhe vaikuttaa osoittavan, ettei poliittinen korrektius estä ilmaisemasta hyvän tavan vastaisina pidettyjä näkemyksiä. Kovenevaa kielenkäyttöä voidaan kuitenkin pitää myös reaktiona poliittisen korrektiuden mahdollisesti polarisoivaan vaikutukseen. Poliittisen korrektiuden kulttuurin on pelätty syventävän poliittisia jakolinjoja ja provosoivan ihmisiä entistä rajumpaan kielenkäyttöön. Tällaisessa skenaariossa poliittisen korrektiuden normi vaikuttaisi tasa-arvoa ajavien ja heitä sympatisoivien toimintaan mutta vieraannuttaisi sisäpiirin ulkopuoliset yhä kauemmas.

Tällainen analyysi ei ota huomioon, että hyökkäys poliittista korrektiutta vastaan on tietoinen – ja tehokkaaksi osoittautunut – strategia, joka saa voimansa vastakkainasettelusta. Samalla jää huomioimatta, että myös poliittisen korrektiuden kritisoinnissa on yhtä lailla kyse yrityksestä määritellä keskustelun normeja.

Hyökkäys poliittista korrektiutta vastaan on tietoinen – ja tehokkaaksi osoittautunut – strategia, joka saa voimansa vastakkainasettelusta.

Politiikan retoriikassa on taitavasti hyödynnetty ajatusta, jonka mukaan poliittisen korrektiuden ”tyranniaan” on vastattava kielenkäyttöä koventamalla. Esimerkiksi presidentti Donald Trump hyökkäsi toistuvasti vuoden 2016 presidentinvaalikampanjassaan poliittista korrektiutta vastaan ja venytti hyväksytyn kielenkäytön rajoja muun muassa nimittelemällä halventavasti naisia, maahanmuuttajia sekä median edustajia. Yhdeksi Trumpin kannatuksen syyksi on esitetty kyllästymistä poliittisen korrektiuden kulttuuriin.

Suomessa eduskunta äänesti perussuomalaisten kansanedustaja Juha Mäenpään syytesuojan poistamisesta sen jälkeen, kun tämä oli täysistunnossa rinnastanut maahanmuuttajat vieraslajeihin. Syytesuojaa ei kumottu, mutta äänestyksen jälkeen perussuomalaisten kansanedustaja Sebastian Tynkkynen ilmoitti reagoivansa ”sananvapauden rajoittamiseen” koventamalla eduskuntapuheitaan ja alkavansa siten ”tarkoituksellisesti tehdä tilaa sananvapaudelle”.

Poliittisesta korrektiudesta onkin tullut hyvä vihollinen erityisesti oikeistopopulisteille, jotka voivat asemoida itsensä liian pitkälle menneen poliittisen korrektiuden vastavoimaksi.

Poliittista vai politisoitua kieltä?

Poliittinen erimielisyys ei ole ainoa syy, miksi poliittinen korrektius herättää vastustusta. Kielitieteilijä Cameronin mukaan taustalla voi vaikuttaa myös käsitys arvovapaasta ja neutraalista kielestä, jota ei ole mitään syytä muuttaa. Vastustus ei siis välttämättä kohdistu tasa-arvoon sinänsä, vaan käsitykseen kielen politisoimisesta.

Kieli ei kuitenkaan ole sen käyttäjistä ja ympäröivästä yhteiskunnasta erillinen järjestelmä.  Kuten Kotimaisten kielten keskuksen erityisasiantuntija Ulla Tiililä toteaa, ehdotukset kehittää kielenkäyttöä tuskin herättäisivät niin paljon intohimoja, jos kielellä ei olisi väliä.

Kielenkäytön korostuneen roolin voi nähdä osana laajempaa trendiä, jossa kulttuuri on noussut keskeiseksi poliittisen kamppailun areenaksi. Kiistat kielenkäytöstä eivät koske vain kieltä, vaan ne kytkeytyvät myös laajempiin sosiaalisiin, poliittisiin ja moraalisiin kysymyksiin.

Ehdotukset kehittää kielenkäyttöä tuskin herättäisivät niin paljon intohimoja, jos kielellä ei olisi väliä.

Väheksyvät viittaukset poliittiseen korrektiuteen ovat osa tätä kamppailua: käsitettä käytetään, kun tavoitteena on korostaa poliittisen vastustajan naurunalaisuutta ja mobilisoida ja tiivistää omia rivejä. Sanapari on omiaan herättämään voimakkaita mielikuvia ilman, että on tarpeen sen tarkemmin artikuloida, mistä ilmiössä ajatellaan olevan kyse ja miksi sitä on syytä vastustaa.

Mediassa näkyvintä huomiota saavat tapaukset, joissa yksittäisiä nimityksiä pyritään vaihtamaan neutraalimmiksi. Usein uudistukset myötäilevät laajempia yhteiskunnallisia trendejä. Tämä koskee esimerkiksi yrityksiä, jotka päätyvät uudistamaan tuotenimiä tai -pakkauksia kielteisen palautteen ja taloudellisten tappioiden pelossa.

Kulttuuri on noussut keskeiseksi poliittisen kamppailun areenaksi.

Tämäntyyppisissä uudistuksissa kyse onkin ennen kaikkea kaupallisesta intressistä ja maineenhallinnasta. Motiivit voivat olla myös selkeämmin poliittiset, jolloin muutosten halutaan edistävän tasa-arvoa ja tekevän näkyväksi tietynlaisia identiteettejä.

Kielellä on kuitenkin poliittinen ulottuvuutensa myös silloin, kun puolustetaan vakiintuneita käytäntöjä, sillä kieltä käytettäessä neuvotellaan aina siitä, mitä pidetään arvostettavana ja hyväksyttävänä. Tämän lähtökohdan hyväksyminen veisi keskustelua eteenpäin ja auttaisi jäsentämään, millä perustein kielenkäyttöä arvotetaan ja millaisista yhteiskunnallisista kysymyksistä samaan aikaan keskustellaan.

FM Irina Herneaho on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston kielentutkimuksen tohtoriohjelmassa.

Julkaisu Poliittinen korrektius – Sisäpiirin vitsistä lyömäaseeksi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vihapuhe on käsitteenä mielenkiintoinen. Se on levinnyt arkipuheessa laajaan käyttöön, ja lähempi tarkastelu osoittaa, että sen käyttö on epämääräistä.

Termiä käytetään myös muissa kuin arkisissa yhteyksissä, kuten esimerkiksi poliisin työssä. Suomen rikoslaissa ei kuitenkaan erikseen mainita vihapuhetta, vaan se on määritelty Euroopan neuvoston ministerikomitean suosituksessa. Suomen lainsäädännössä puhutaan kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ja kunnianloukkauksesta.

Vihapuheen tarkka määritteleminen on vaikeaa. Yhtäältä vihapuheella tarkoitetaan lakia rikkovaa ja vähemmistöjä syrjivää vihapuhetta ja toisaalta vihapuheeksi nimitetään usein myös aggressiivista ja loukkaavaa kielenkäyttöä ylipäänsä. Kaikki se, mikä on huonoa käytöstä, ei ole vihapuhetta juridisessa mielessä.

Kielentutkijan näkökulmasta voi todeta, että vihapuhe on sanana jo niin laajassa käytössä, että sitä vastaan on turha taistella. Ja miksi pitäisikään? Vihapuhetta on kuitenkin vaikea määrittää kielellisesti, etenkin jos tarkoitamme vihapuhetta sanan kapeammassa, lainopillisessa merkityksessä.

Monesti vihapuheen rinnalla näkee käsitteet sananvapaus ja demokratia. Sananvapauteen vetoamalla puolustetaan yksilön oikeutta ilmaista myös sellaisia mielipiteitään, joista voi muodostua uhka toiselle yksilölle tai jollekin ihmisryhmälle.

Rangaistava vihapuhe ei välttämättä ole tunneilmaisultaan voimakasta puhetta, vaikka verkkoräyhäämisessä tunteet ovat tottakai pinnassa.

Toisaalta aggressiivinen ilmapiiri voi estää ihmisiä esittämästä mielipiteitään. Moni asiantuntija kieltäytyy kutsusta kommentoida yhteiskunnallisesti arkaa asiaa siinä pelossa, että saa viharyöpyn niskaansa.

Sanassa vihapuhe yhdistyvät ajatus vihan tunteesta ja itsensä ilmaisemisesta kielellisesti, puhumalla. Koska viha on kulttuurissamme melko säädelty tunne, ellei jopa tabu, on ymmärrettävää, että pidäkkeetön vihan ilmaiseminen tapahtuu tyypillisesti verkossa ja kirjoittamalla.

Rangaistava vihapuhe ei välttämättä ole tunneilmaisultaan voimakasta puhetta, vaikka verkkoräyhäämisessä tunteet ovat tottakai pinnassa.

Vihapuheesta on käyty 2010-luvulla Suomessa paljon julkista keskustelua. Tämä keskustelu mediassa on jo itsessään kielentutkijalle mielenkiinnon kohde, sillä siinä määritellään yhteisön omia sääntöjä ja keskustellaan hyväksyttävyyden rajoista sekä siitä saadaan tietoa yhteisön kielellisistä asenteista. Myös verkkoympäristössä yhteisöpalveluiden käyttäjät keskustelevat paljon siitä, kuka saa sanoa mitäkin.

Miksi verkossa? 

Digitaalinen media on mullistanut ihmisten tapaa viettää arkea ja viestiä keskenään. On syntynyt uudenlaisia ympäristöjä, joissa kieltä käytetään, ja niiden myötä uusia kielenkäyttötapoja. Yhteisöpalvelut, kuten Allerin omistama Suomi24, tarjoavat ihmisille foorumin, jolla esittää erilaisia mielipiteitä laajasta kirjosta eri aiheita.

Internet on tärkeä kohtauspaikka, mutta osa käyttäjistä näkee siellä tilaisuuden vihan lietsomiseen. Vihapuhe ei ole uusi ilmiö, mutta moderni teknologia on mahdollistanut sen, että yksittäisen ihmisen mielipide voi levitä laajalti ja nopeasti.

Anonyymit verkkokeskustelut ovat hyvin tyypillisesti paikka, jossa näkee vihaista keskustelua. On myös käyttäjiä, joiden tarkoitus on nimenomaan provosoida muita. Verkkokeskustelua moderoidaan, mutta moderointi tapahtuu viiveellä ja on monesti aika tehotonta.

Vihapuhe ei ole uusi ilmiö, mutta moderni teknologia on mahdollistanut sen, että yksittäisen ihmisen mielipide voi levitä laajalti ja nopeasti.

Verkkokeskustelufoorumin keskustelut ovat aiheesta riippuen keskenään hyvin erilaisia. Esimerkiksi matematiikka on aihe, josta keskustellaan pääsääntöisesti rauhallisesti, mutta yhteiskunnallisten aihepiirien joukossa on monta sellaista ryhmää, jotka pitävät moderaattorin kiireisenä. Kukaan ei ylläty, kun kerron, että maahanmuuttoaiheisissa keskusteluissa törmää vihapuheeseen.

Onko hyvä asia, että vihainen keskustelu pääsee purkautumaan julkisesti? Edistääkö se demokratiaa? Vai tapahtuuko pikemminkin niin, että samanmieliset keskustelijat pönkittävät verkkoyhteisöissä omia kantojaan, joista on vaarassa muodostua hyvin yksipuolisia?

Kielentutkijat, jotka ovat tutkineet verkkokeskusteluja, ovat havainneet, että käytännössä siellä hyvin harvoin pyritään katkaisemaan meneillään oleva toiminta ja löytämään sovinnollisia ratkaisuja. Se, joka ei koe kuuluvansa joukkoon, yksinkertaisesti poistuu ryhmästä tai keskustelusta.

Ennen nykyaikaisia viestimiä purkupuhetta kuuli huoltoaseman kahvilassa tai nuhjuisessa baarissa. Nyt moni yhteiskunnasta syrjäytynyt sylkee pahan olonsa verkkoon.

Kielentutkimusta aiheesta

Joukko kielentutkijoita (Heli Tissari, Mari Siiroinen ja Ulla Vanhatalo) selvitti taannoin, kuinka paljon ja millaisissa yhteyksissä Suomi24-keskustelussa käytetään sanaa ’viha’. Ilmeni, että lopultakin viha-sanan esiintymät olivat melko harvinaisia ja että varsinkin sellaiset esiintymät, joissa olisi ollut ’minä’ ja ’viha’, olivat harvassa.

Keskustelufoorumilla ei siis juurikaan kerrota minä-muodossa omasta vihan tunteesta. Vihapuhetta ei myöskään voi tehokkaasti ”bongata” etsimällä verkosta sanan ’viha’ esiintymiä. Vihapuhetta voi tuottaa todella monin eri tavoin.

Elina Vitikka selvitti 2014 suomen kielen pro gradu -tutkielmassaan, millaisia vihapuherikoksesta tuomitut blogitekstit olivat ja millainen rooli kielellisillä piirteillä oli eriasteisissa oikeuskäsittelyssä. Vitikan tutkielma on ensiluokkainen maisterintutkinnon opinnäytetyö.

Vitikan tutkielman viesti on, että vihapuhe on myös muuta kuin vihaista puhetta. Kolmessa analysoidussa blogitekstissä vihapuhe oli ennen muuta kirjoittajan näkökulman häivyttävää tunnusmerkitöntä kieltä, jossa puhujan mielipide saadaan vaikuttamaan faktalta. Arvo- ja tunneladatuilla sanoilla voidaan voimistaa viestiä ja tehdä siitä yleisöä kiinnostava, mutta lopultakin ihmisryhmiä syrjivässä kirjoittelussa ovat tyypillisiä esimerkiksi yleistävät väittämät, jotka esitetään totuuksina.

Miten tunne näkyy, jos näkyy?

Jos irtaudumme rangaistavan vihapuheen määritelmästä ja tarkastelemme vihapuhetta arkisemmin, nousee affektiivisuus pintaan. Kuten edellä totesin, arkikeskustelussa vihapuhe on usein ymmärretty aggressiiviseksi kielenkäytöksi. Kielessä aggressio ilmenee tyypillisimmin huutamisena, voimasanoina ja kielteisesti sävytettyinä sanavalintoina.

Tällainen ilmipantu aggressiivisuus on helppo tunnistaa – ja poistaa – verkosta. Monet verkkokeskustelijat, jotka haluavat ilmaista kielteisiä näkemyksiään esimerkiksi maahanmuuttajista, ovatkin hyvin luovia ja keksivät uudissanoja, joilla viitata erilaisiin etnisiin ryhmiin.

Kun keksii uuden sanan tai väännöksen olemassa olevasta sanasta, ei kukaan tiedä ihan varmasti, mitä sillä tarkoitetaan. Eri käyttäjät, jotka omaksuvat sen omaan käyttöönsä, tarkoittavatkin sillä ehkä hieman eri asioita.

Esimerkiksi sana ’perpanssi’ on tällainen keksintö, joka levisi Suomi24-foorumilla tietyssä ryhmässä ja lopulta foorumin ulkopuolellekin. Innovaation takana oli kymmenisen käyttäjänimeä, jotka viljelivät sitä hyvin ahkerasti.

Käyttöesiintymien lähempi tarkastelu osoittaa, että ainakin aluksi sanaa käytettiin ristiriitaisesti: joku käytti sitä haukkumasanana, toinen taas omaksui sen oman ryhmänsä sisäpiirin vitsiksi ja saattoi viitata sillä itseensä.

Ironia

Yksi leimaa-antava piirre verkkokeskusteluissa on runsas ironian käyttö. Tämä on yllättävää, sillä ironian tulkitseminen on tunnetusti riskialtista. Oma tulkintani asiasta on, että ironia on verkossa suojautumiskeino: ironian hunnun lävitse voi esittää uskaliaitakin kantoja ja sitten ehkä kiistää ne, jos joutuu niistä tilille.

Yksi leimaa-antava piirre verkkokeskusteluissa on runsas ironian käyttö.

Toinen tärkeä motiivi ironiseen ilmaisuun on tietty kekseliäisyys ja terävyys, joka usein saa ironisen muodon ja jolla haetaan verkossa muiden huomiota ja hyväksyntää.

Kun esiinnytään ilman nimiä ja kasvoja, ainoa tapa erottautua ovat särmikkäät mielipiteet ja naseva tyyli ilmaista niitä. Muut tykkäävät, ja se palkitsee huomiohakuista käyttäjää. Näin yksilön tarpeet menevät usein kollektiivisen hyvän edelle.

Ulla Tuomarla on yliopistonlehtori Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa kielten osastolla.

Kirjoitus on osa Siitä viis -hankkeen toteuttamaa Kun tutkija kohtaa vihaa -sarjaa.

Julkaisu Vihapuhe ei ole aina vihaista puhetta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yhdysvaltalainen Judith Butler on yksi vaikutusvaltaisimmista politiikan nykyteoreetikoista. Butler on syntynyt vuonna 1956, ja toimii retoriikan ja vertailevan kirjallisuuden professorina Kalifornian yliopistossa. Butler on sekä teoreetikko että aktiivinen poliittinen vaikuttaja. Hän on toiminut Yhdysvalloissa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia ajavissa liikkeissä.

Feminismiä, queer-politiikkaa, poliittisen vastarinnan mahdollisuutta ja radikaalia demokratiaa koskevissa keskusteluissa hän on ollut kysytty puhuja eri puolilla maailmaa. Viime vuosina hän on ottanut kriittisesti kantaa esimerkiksi uusliberalistiseen hallintaan, Israelin valtion politiikkaan ja haavoittuvien ja oikeudettomien ihmisryhmien asemaan.

Vaikka Butlerin kirjat ja hänen käyttämänsä käsitteet ovat usein vaikeaselkoisia ja abstrakteja, hänen ajatuksillaan on ollut suuri poliittinen merkitys.

Kiinnostavaa Butlerissa on se, että vaikka hänen kirjansa ja käyttämänsä käsitteet ovat usein vaikeaselkoisia ja abstrakteja, hänen ajatuksillaan on ollut suuri poliittinen merkitys.

Butler teki väitöskirjansa (Subjects of Desire, 1987) G. W. F. Hegelin vaikutuksesta 1900-luvun ranskalaisten eturivin filosofien kuten Jean-Paul Sartren ja Michel Foucault’n ajatteluun. Vuonna 1990 hän julkaisi teoksen Gender Trouble (suom. Hankala sukupuoli, 2006), jolla nousi maailmanmaineeseen. Teoksesta löytyvät hänen keskeisimmät ajatuksensa, joiden kehittelyä hän jatkaa myöhemmissä teoksissaan.

Butlerin tunnetuin ajatus on se, että sukupuoli ja sukupuoli-identiteetit ovat kielellisissä käytännöissä tuotettuja eli performatiivisia, eivät luonnollisia tai olemuksellisia. Hän esitti, että sukupuoli on tekemistä eikä niinkään olemista: me teemme sukupuolta, mieheyttä ja naiseutta, emme niinkään ole miehiä ja naisia. Ajatus aiheutti kohun.

Butlerin tunnetuin ajatus on se, että sukupuoli ja sukupuoli-identiteetit ovat kielellisissä käytännöissä tuotettuja eli performatiivisia, eivät luonnollisia tai olemuksellisia.

Moni tulkitsi Butlerin tarkoittavan, että koska ihmiset eivät ole miehiä tai naisia, niin ihmisten on mahdollista valita vapaasti sukupuolensa ja vaihtaa sitä mielialojensa mukaan vaikka päivittäin. Myöhemmissä teksteissään (muun muassa teoksessa Bodies that matter: On the Discursive Limits of ”Sex”, 1993) Butler korostaa, että identiteettejä ei voi valita tai muuttaa yksilöllisesti tai vapaasti.

Ajatus riippumattomasta ja vapaasta yksilöstä, jonka on mahdollista tehdä täysin vapaita valintoja, on itsessään historiallisesti syntynyt ja eräänlainen illuusio. Butlerin mukaan ihminen syntyy aina tiettyyn kulttuuriin ja sen sisältämiin sosiaalisiin järjestyksiin ja paikallisiin kielenkäytön tapoihin ja merkitysjärjestelmiin. Kulttuuri ja kielenkäytön tavat edeltävät ihmistä, eikä ihminen voi valita, mihin kulttuuriin hän syntyy.

Ajattelu on kielellistä ja kulttuurista, ja kaikki ajattelun kohteet, mukaan lukien ihmisen käsitys itsestään, sukupuoli, seksuaalisuus ja perhe, ovat kulttuurisia ja kielellisiä rakennelmia. Tämä ei Butlerin mukaan tarkoita sitä, että koko todellisuus olisi ”vain kielellinen konstruktio” tai että todellisuudella – meillä itsellämme ja ruumiillamme, materiaalisella todellisuudella, biologialla, eläin- ja kasvikunnalla – ei olisi mitään kielestä riippumatonta olemassaoloa.

Kielestä riippumaton todellisuus on olemassa, mutta me emme pysty tarkastelemaan tai ajattelemaan sitä kielen ja kulttuurin ulkopuolelta käsin. Kielemme ja kulttuurimme muodostavat ikään kuin ”silmälasit”, joiden läpi katselemme maailmaa.

Kielen valta

Butlerin ajatus sukupuoli-identiteettien performatiivisuudesta viittaa brittiläisen kielifilosofi J. L. Austinin (1911–1960) klassiseen teokseen How to do things with words (1962). Austinin perusajatus oli, että kielen tehtävä ei ole vain asioiden kuvaaminen tai ajatusten esittäminen. Kielen avulla myös tehdään asioita.

On olemassa erilaisia institutionaalisia ja usein ritualisoituneita kielellisiä käytäntöjä, joiden kautta asioita tuotetaan olemassa oleviksi. Klassinen esimerkki on avioliittoon vihkiminen: pappi tuottaa avioliiton lausumalla vihkikaavan mukaiset sanat.

Butler on monessa suhteessa samaa mieltä Austinin kanssa. Monet asiat ovat performatiivisesti tuotettuja, eivät kielen ja kulttuurin ulkopuolisia tosiasioita, joita kieli kuvaa.

Kieli ei ole neutraali kartta, joka vain objektiivisesti kertoisi, minkälaisia asioita maailmasta löytyy, ja kuvaisi maailmaa sellaisena kuin se ”on”. Tästä näkökulmasta ne, jotka hallitsevat kieltä ja käsitteiden muodostumista, käyttävät suurinta valtaa.

Butler pyrkii osoittamaan, että performatiivisesti tuotettujen asioiden ala on paljon laajempi kuin yleensä oivalletaan.

Butler pyrkii osoittamaan, että performatiivisesti tuotettujen asioiden ala on paljon laajempi kuin yleensä oivalletaan. Keskeinen ajatus on, että sellaiset ”luonnolliset” ominaisuudet kuten sukupuoli syntyvät performatiivisesti. Butler esittää yksinkertaisen ja osin ironisen esimerkin.

Lapsen syntyessä synnytyslääkäri tuottaa kulttuurisen käytännön mukaisesti sukupuolen synnytystapahtuman yhteydessä toteamalla esimerkiksi: ”tyttö tuli”. Synnytyslääkärin lausuma toteamus toimii eräänlaisena alkusysäyksenä sukupuolen muodostumiseen. Siinä on kyse naiseksi tai mieheksi kouliutumisesta, jossa jatkuvalla toistavalla, kulttuurisen säännöstön mukaisella tekemisellä tuotetaan se sukupuoli, jonka todettiin syntyneen.

Pieni tyttö tai poika ohjautuu liikkumaan, pukeutumaan, elehtimään ja käyttäytymään kuin nainen tai mies. Hän oppii kontrolloimaan omaa käyttäytymistään. Häntä ohjataan oikeaan suuntaan monenlaisilla tavoilla, palkitsemalla ja rankaisemalla.

Subjekti ja objekti tuottavat toisiaan

Butler ajattelee, että vaikka kieli ohjaa meidän tulkintojamme todellisuudesta ja omasta itsestämme, me emme ole täydellisesti kielen hallitsemia. Me olemme historiallisia ja kontekstuaalisia, ajassa ja paikassa sijaitsevia olentoja, mutta silti kykeneviä poliittiseen toimintaan, joka myös muuttaa ja murtaa rajojamme. Mikään valta ei ole totaalista valtaa.

Ihminen on täten ”osittain” vapaa: hän voi esimerkiksi ”tehdä sukupuolta” sellaisella tavalla, joka häiritsee tämänhetkisiä käsityksiä naisista ja miehistä. Performatiivisuuden ajatus sisältää ajatuksen olemassa olevia rakenteita kyseenalaistavasta tai muutokseen tähtäävästä toiminnasta, ja näin se on luonteeltaan syvästi poliittinen.

Ihminen ikään kuin syntyy kieleen ja tulee luokitelluksi niiden identiteettikategorioiden mukaan, jotka kyseinen kieli sisältää, eli vaikkapa tiettyä etnistä taustaa edustavaksi mieheksi tai naiseksi. Silti kielellinen järjestys ei ole vankila, josta ei ole ulospääsyä.

Performatiivisuus on kahdentunutta: yhtäältä ihminen, sellaisena kuin hän itsensä ja maailman tuntee, on jonkin performatiivisen vallan tuottama, mutta toisaalta ihminen itse myös osallistuu oman itsensä ja maailman tuottamiseen.

Ihminen on näin ollen sekä subjekti että objekti. Hän on objekti siinä mielessä, että hän on kielellisten ja kulttuuristen määrittelyjen ja vallankäytön kohde. Samalla hän on myös subjekti, toimija, joka voi jossain määrin suunnata radikaalisti uuteen suuntaan itseensä kohdistuvaa valtaa.

Performatiivisuuden politiikka

Austinin performatiivisuuden teoria oli puhtaasti kielifilosofinen. Se osoitti ansiokkaasti, miten monin eri tavoin kieli toimii osana käytäntöjämme. Austin ei kuitenkaan vetänyt näkemyksistään mitään poliittisia johtopäätöksiä. Hän ei myöskään pohtinut vallankäytön ongelmia osana teoriaansa.

Sen sijaan Butlerilla ajatus performatiivisuudesta on performatiivisuuden politiikan perustana. Vallankäytön kysymykset ovat tässä politiikassa keskeisiä. Koska monet luonnollisina pidetyt ”tosiasiat” ovat performatiivisesti tuotettuja, niihin on mahdollista vaikuttaa, vaikka niitä ei voikaan millään yksinkertaisella päätöksellä muuttaa toisiksi.

Koska esimerkiksi sukupuolet ovat olemassa kielellisinä käytäntöinä ja kulttuurisina instituutioina, ne vaativat jatkuvaa toistavaa tekemistä ollakseen olemassa. Butlerin politiikka on etupäässä näiden edellä mainitun kaltaisten luonnollisuuksia luovien käytäntöjen häirintää, jota voi luonnehtia myös parodiseksi toiminnaksi.

Tämä toiminta perustuu siihen tapaan, jolla sukupuolet ovat olemassa, eli toistavaan tekemiseen. Parodisessa, performatiivisessa politiikassa sukupuolta tehdään toisin, sääntöjen vastaisesti.

Butler on kyennyt antamaan eväitä myös konkreettiselle politiikalle.

Butler on kyennyt antamaan eväitä myös konkreettiselle politiikalle. Esimerkiksi sukupuoli-identiteettien sekoittaminen tai maskuliinisuuden ja feminiinisyyden piirteiden yhdistäminen samaan yksilöön on yksi tällainen poliittisuuden muoto.

Butler ei kuitenkaan politisoi pelkästään sukupuolisuutta. Myös rodulliset, etniset, uskonnolliset ja kansalliset identiteetit ja järjestykset ovat hänen mielenkiintonsa kohteita.

Liike ja vastarinta

Butlerin performatiivisuuden politiikka ei pyri luomaan uutta ja parempaa subjektia tai sukupuolia. Pikemminkin kyse on jonkin asian, kuten sukupuolen, sisäisen rakentumisen liikkeelle panosta. Butlerin mukaan on tärkeää ottaa haltuun, työstää, muokata ja asettaa liikkeeseen nimiä ja käsitteitä, jotka ovat merkittäviä yhteisöjen ja ihmisten itseymmärryksen kannalta.

Voimme käyttää valtaa termeihin ja käsitteisiin, jotka käyttävät valtaa meihin. Toisinaan voi olla tärkeää käydä kamppailua joidenkin käsitemuutosten puolesta. Esimerkkinä voi olla vaikkapa avioliiton, perheen, ”terveen seksuaalisuuden”, mieheyden ja naiseuden tai nationalistisen kansalaisuuden käsitteet. Tätä politiikkaa kutsutaan usein myös queer–politiikaksi.

Queer-politiikassa on kyse muun muassa siitä, että loukkaaviksi ja häpäiseviksi tarkoitettuja haukkumasanoja kuten ’queer’ (suom. pervo tai kummajainen) otetaan haltuun ja käännetään kohti sitä tahoa, josta ne lausutaan. Entiset haukkumasanat voidaan kääntää radikaalin politiikan käyttövoimaksi.

Butlerilaisen politiikan taustalla on myös eettinen huoli niistä, jotka ovat sukupuoleltaan tai ihmisyydeltään ”vääränlaisia” kulttuurisen järjestyksen näkökulmasta katsottuna. Butlerin mukaan kulttuuriset merkitysjärjestelmät tuottavat käsityksen oikeanlaisesta ja normatiivisesta ihmisyydestä, sukupuolisuudesta ja kansalaisuudesta, mutta myös vääränlaisesta ihmisyydestä.

Oikeanlainen ihmisyys tarvitsee vertailukohdakseen vääränlaisen ihmisyyden, jotta voitaisiin nähdä missä sijaitsee raja oikean ja väärän, hyvän ja pahan, sairaan ja terveen, sallitun ja kielletyn välillä. Butlerin mukaan ”abjekti” (epänormaali, sairas, halveksittu) ihmisyys tarvitaan kontrollin välineenä. Epänormaaleiden ihmisten osakseen saama halveksunta toimii pelotteena ja kontrollin välineenä, jonka avulla olemassa oleva järjestys tuottaa omien sääntöjensä mukaisia terveitä ja normaaleja ihmisiä.

Miten moni niistä asioista, jotka näyttävät itsestään selviltä, ovat minulle itsestään selviä vain siksi, että olen tottunut puhumaan niistä itsestään selvinä?

Esimerkiksi heteronormatiivisissa järjestyksissä halveksitaan homoseksuaalisuutta ja homoseksuaalisia ihmisiä. Performatiivisuuden politiikan tarkoituksena on kyseenalaistaa ihmisyydelle asetettuja, usein syrjiviä normeja ja tehdä murtumia tämäntyyppisiin järjestyksiin.

Vaikka Butlerin teokset eivät ole helppoa luettavaa ja hänen poliittisista johtopäätöksistään voi olla montaa mieltä, niillä on väistämättä silmiä avaava vaikutus. Teoksia luettuaan katselee väistämättä maailmaa uudella tavalla ja asettaa itselleen uusia kysymyksiä: miten moni niistä asioista, jotka näyttävät itsestään selviltä, ovat minulle itsestään selviä vain siksi, että olen tottunut puhumaan niistä itsestään selvinä?

Kirjoitus on osa Klassikot ajankohtaiskeskustelussa -sarjaa.

VTT, TM Sari Roman-Lagerspetz väitteli Butlerin poliittisen filosofian taustoista Hegelin filosofiassa. Roman-Lagerspetz on julkaissut muun muassa sukupuolten tasa-arvosta, demokratiasta, rasistisista opeista ja feministisestä uskonnonfilosofiasta. Butlerin, Hegelin ja muidenkin ajattelijoiden näkemykset  koskien ”itsen” ja ”toisen” välistä dynamiikkaa on hänen pitkäaikainen mielenkiinnon kohteensa.

Artikkelia päivitetty 10.11.2025: Päivitetty videon linkkaus Youtube-alustalle.

Julkaisu Hankalan sukupuolisuuden teoreetikko ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Esitämme tuoreessa kirjassamme, että politiikan ja faktojen suhde on paljon moniulotteisempi kuin mitä ajatus faktojen jälkeisestä politiikasta antaa ymmärtää. Tässä artikkelissa lähestyn kysymystä Jukka Paastelan vuonna 1995 julkaistun teoksen Valhe ja politiikka: tutkimus hyveestä ja paheesta yhteiskunnallisessa kanssakäymisessä kautta (Gaudeamus).

Paastela esittää kirjassaan 12 valheen muotoa politiikassa. Huoli politiikan faktoista kiinnittyy usein ensimmäiseen valheen muotoon eli tahalliseen, ilmeiseen valheeseen. Kun huomio kohdistuu politiikan ilmeisiin valheisiin, vaarana on, että muut valheen muodot jäävät hahmottamatta. Kuitenkin juuri ilmeiset, faktoilla helposti kumottavat valheet ovat usein vähemmän uhkaavia kuin sellaiset valheet, jotka vaativat laajaa järjestelmätason tarkastelua.

Kun huomio kohdistuu politiikan ilmeisiin valheisiin, vaarana on, että muut valheen muodot jäävät hahmottamatta.

Paastelan esiin tuomat toinen ja kolmas valhe, skandaalit ja sensaatiot, voivat olla hankalia mieltää suoranaisiksi valheiksi. Kuitenkin niiden avulla luodaan tehokkaasti valheellisia mielikuvia ja siirretään huomiota politiikan kiistanalaisista asiakysymyksistä epäolennaisiin tapahtumiin. Media on välttämätön toimija sensaatioiden ja skandaalien rakentamisessa.

Politiikan ikonisten symbolikuvien rakentaminen on osa mielikuvien politiikkaa, jossa tärkeintä on se, miltä asiat näyttävät – ei se, miten ne oikeasti ovat. Siinä missä skandaalit ovat aina jostain näkökulmasta kielteisiä, sensaatiot usein hyödyttävät niiden kohteena olevia toimijoita.

Yhdysvalloissa on esitetty, että monet kriisit tuotetaan tarkoituksella hämärtämään todelliset poliittiset tarkoitusperät ja oikeuttamaan haluttua politiikkavaihtoehtoa. Sensaatiot ja skandaalit voivat tarjota poikkeustilan kaltaisen mahdollisuuksien ikkunan hivuttaa politiikkaa tiettyyn suuntaan.

Huomion tarkoituksellinen kiinnittäminen epäolennaisiin kysymyksiin tai liioiteltuihin uhkiin politiikkalinjausten oikeuttamiseksi ja läpiviemiseksi on paitsi valheellista politiikkaa myös uhka demokratialle. Toisaalta sensaatiohakuinen media pystyy tuottamaan poliitikkoihin liittyviä kohuja, jotka koituvat heidän poliittisen uran kohtaloksi. Paastela toteaa, että ”skandaalien lopputulokset voivat olla oikeudellisesti ja moraalisesti kyseenalaisia, kun niihin päädytään paljolti siksi, että kansa janoaa verta”.

Korruptiosta valheellisiin lupauksiin

Yksi poliittisen valheen muoto on korruptio. Paastela kirjoittaa, että ”Suomen hallitusten politiikkaa 1870- ja 1980-luvuilla voitaisiin pitää korruptiivisena. Vaaleilla on ollut selvästi osoitettava vaikutus politiikkaan: aina vaalivuosina poliitikot ovat lisänneet kansalaisten käytettävissä olevia tuloja keventämällä verotusta tai kasvattamalla julkisen sektorin menoja”. Paastelan mukaan tyypillisin korruption muoto Suomessa ovat kuitenkin niin sanotut hyvä veli -verkostot.

Politiikassa annetaan myös valheellisia lupauksia, joita voi olla varsin vaikea arvioida, koska politiikan lupaukset ovat yleensä tulkinnanvaraisia. Kuinka ottaa huomioon muuttuvat olosuhteet? Entä poliittiset voimasuhteet?

Lupauksiin liittyy vahvaa poliittista kamppailua, jonka seurauksiin vaikuttavat usein mielikuvat ja ennakko-oletukset lupauksen esittäjästä. Poliitikon julkinen kuva vaikuttaa siihen, miten lupaus tulkitaan.

Edustuksellinen demokratia omalla tavallaan myös ruokkii lupausten antamista. Paastela kirjoittaa siitä, miten jos ”ei esitetä vaatimuksia ja pidetään matalaa profiilia, moititaan politiikkaa vaihtoehdottomaksi. Jos taas esitetään näyttäviä vaatimuksia, ne tulkitaan lupauksiksi; ja kun niitä ei voida toteuttaa, politiikkaa moititaan epäuskottavaksi ja sanotaan, että se on pelkästään kabineteissa tapahtuvaa kähmintää”.

Kielelliset valheet

Kieli ja sen monimerkityksellisyys edustavat poliittisen valheen muotoa. Kielen avulla voidaan rakentaa merkityksiä, joiden valheellisuutta on vaikea todistaa faktantarkistuksella, mutta joiden tarkoitus on kuitenkin harhaanjohtaminen ja hämärtäminen. Kieli ei ole itsessään totuudellista, vaan sen avulla pitäisi pyrkiä kuvaamaan todellisuutta mahdollisimman tarkasti, ei monimerkityksellisesti.

Kieli ei ole itsessään totuudellista, vaan sen avulla pitäisi pyrkiä kuvaamaan todellisuutta mahdollisimman tarkasti, ei monimerkityksellisesti.

Politiikassa valtion menoleikkauksista voidaan puhua vanhentuneiden rakenteiden uudistamisena ja sotilaallisesta hyökkäyksestä ennaltaehkäisevänä iskuna. Kielen vaikuttavuus rakentuu vuorovaikutuksessa, ja usein poliitikkojen pyrkimys tarjota uusia kielellisiä tulkintoja kompastuu juuri siihen, että niiden tarkoitushakuisuus tunnistetaan. Silloin poliitikko voi joutua naurunalaiseksi, mikä johtaa paitsi uskottavuuden heikentymiseen myös syytöksiin tekopyhyydestä.

Poliittinen tekopyhyys on seitsemäs valheen muoto, joka liittyy teeskentelyyn ja hurskasteluun. Se ilmenee usein sanojen ja tekojen välisenä ristiriitana. Syytökset kaksinaismoralismista tarjoavat tehokkaan poliittisen aseen mustamaalata vastustajia, koska teeskentelyä on aina paheksuttu laajasti.

Politiikassa, kuten Paastela kirjoittaa, ”teeskenneltyjä ominaisuuksia saattavat olla mahtavuus ja vaikutusvaltaisuus, mutta yhtä hyvin myös vähäpätöisyys ja nöyryys, aina tilanteesta riippuen”.

Jossain määrin tekopyhyys on aina osa politiikkaa.

Yksi poliitikko voi pyrkiä liioittelemaan kannatustaan ostamalla näkyvyyttä ja seuraajia sosiaalisessa mediassa, toinen taas esiintymään kansanomaisena ja vaatimattomana kansan palvelijana. Poliitikon julkisuuskuvan rakentamisessa on yhä useammin mukana viestinnän ammattilaisia, jotka toteuttavat määrätietoisen strategian, johon voi kuulua niin sensaatioita, lupauksia kuin monimerkityksellistä kieltä.

Jossain määrin tekopyhyys on kuitenkin aina osa politiikkaa. Poliitikon väitteen siitä, että juuri hän on täydellisen puhdas tekopyhyydestä, voi nähdä tekopyhyyden vahvimpana ilmentymänä.

Uhkaavimmat valheet

Numeroiden vääristely, harhaanjohtaminen ja tarkoitushakuinen käyttö sekä propaganda edustavat tunnettuja valheen muotoja, joilla on useita erilaisia ilmentymiä politiikassa. Järjestelmävalhe, organisoitu valhe sekä elämisvalhe ovat puolestaan usein uhkaavimpia politiikan valheita, koska ne ovat niin vahvasti kietoutuneet osaksi poliittista järjestelmää ja siksi niin vaikeasti tunnistettavissa.

Järjestelmävalhe, organisoitu valhe sekä elämisvalhe ovat usein uhkaavimpia politiikan valheita.

Esimerkiksi ryhmäkuri ja vaalitapa voivat Paastelan mukaan johtaa järjestelmävalheisiin, koska ne tuottavat edustuksellisen demokratian kannalta valheellisia seurauksia. Järjestelmävalheessa on kysymys siitä, että politiikan institutionaaliset rakenteet johtavat ”lainsäätäjien tarkoitusperille vastakkaisiin lopputuloksiin ja sen takia voidaan väittää, että politiikka muuttuu luonteeltaan valheelliseksi, paheelliseksi tai muuksi sellaiseksi negatiivisena koetuksi asiaksi”.

Organisoitu valhe taas tarkoittaa sitä, että ”julkinen valta pitää yllä valhetta pakotuskoneistojensa avulla”. Organisoidut valheet ovat tyypillisiä totalitaristisille järjestelmille, mutta eivät liberaalit demokratiatkaan ole immuuneja niille.

Sotia on oikeutettu organisoitujen valheiden avulla, ja demokratioissa päättäjät ovat riippuvaisia kansansuosiosta, mikä voi jopa ruokkia valehtelua. Itsevaltaisilla johtajilla on muita keinoja vallan pönkittämiseksi.

Demokratioissa päättäjät ovat riippuvaisia kansansuosiosta, mikä voi jopa ruokkia valehtelua.

Paastelan esittelemä viimeinen valhe, elämisvalhe, on kollektiivista itsepetosta, joka on kokonaisvaltainen tulkinta todellisuudesta. Paastela kirjoittaa, että itsepetoksella ”voidaan tarkoittaa vääriä uskomuksia, joita ihminen itse ei huomaa, toiveajattelua, jota yksilö ei välttämättä tiedosta sekä tarkoittamatonta tietämättömyyttä”.

Yhtenä elämisvalheen ilmentymänä Suomessa voidaan pitää kysymystä saamelaisten oikeuksista ja sitä, että ”Suomessa monet eivät tiedä tai usko, että Suomellakin on oma kolonisointihistoriansa”.

Myös suhtautuminen ilmastomuutokseen täyttää monissa länsimaissa elämisvalheen tunnusmerkit: vaikka tutkittua tietoa ilmastonmuutoksen uhista on runsaasti saatavilla, poliittinen päätöksenteko on täysin ristiriidassa sen kanssa.

Politiikan hyveet ja paheet

Politiikan ja valheen suhteessa on kysymys yhteiskunnassa vallitsevista hyveistä ja paheista. Valheen ja totuuden raja ei kuitenkaan kulje samassa linjassa paheen ja hyveen rajan kanssa. Pyrkimys suureen totuuteen ruokkii ehdottomuutta ja kaventaa demokratialle keskeisen poliittisen kamppailun tilaa.

Kun vaatimus totuudellisuudesta kasvaa ehdottomaksi ja dogmaattiseksi, totuus alkaa helposti kasvaa niin suureksi, että se hiljalleen muistuttaa ”suurta valhetta”.

Totuus on yleensäkin huono käsite politiikassa. Sen sijaan olisi parempi puhua viisaasta harkinnasta, joka pitää sisällään pyrkimyksen hyveelliseen toimintaan. Hyve on laajasti jaettu käsitys arvokkaista ominaisuuksista. Sen sijaan totuus on paitsi häilyvä ja tulkinnanvarainen käsite myös altis sille, että pieni ryhmä yhteiskunnassa kaappaa käsitteen ja alkaa esittää omat tulkintansa todellisuudesta yhtenä totuutena, johon muiden on sopeuduttava.

Ari-Elmeri Hyvönen kirjoittaa osuvasti kirjassamme, että meidän pitää puolustaa ”pieniä” totuuksia demokratian ennakkoehtona. Kun vaatimus totuudellisuudesta kasvaa ehdottomaksi ja dogmaattiseksi, totuus alkaa helposti kasvaa niin suureksi, että se hiljalleen muistuttaa ”suurta valhetta”. Politiikassa, kuten Hyvönen toteaa, pieni on usein kaunista.

Johanna Vuorelma työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkostossa. Vuorelma on toiminut Politiikasta-lehden päätoimittajana vuodesta 2014 saakka.  

Julkaisu Politiikan valheet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Poliittisten yhteisöjen suhtautuminen väkivaltaan on yhteiskunnallisen ajattelun keskeisiä kysymyksiä. Jo antiikissa pohdittiin, missä tilanteissa väkivallalla voisi olla moraalinen oikeutus. 1500-luvulla filosofi Thomas Hobbesin yhteiskunnallinen ajattelu kumpusi pyrkimyksestä löytää ratkaisu väkivaltaisen ihmisluonnon hallitsemiseen.

Ranskalaisessa uskonnonsosiologiassa väkivallan ongelma on keskeisessä roolissa. Yhteiskuntateoreetikko Max Weberin klassinen määritelmä valtiosta kiinnittyy kysymykseen siitä, kenellä on oikeus väkivaltaan rajatun hallinnollisella alueella.

Kun puhumme väkivallasta, puhumme perustavanlaatuisista kysymyksistä liittyen yhteisöllisyyteen ja yhteiskunnallisiin moraalikäsityksiin. Väkivalta ei ole ikinä vain fyysisen voiman käyttöä. Se saa erilaisia merkityksiä, joiden taustalla on pitkiä moraalisia, poliittisia ja oikeudellisia perinteitä.

Väkivalta on teko, mutta annamme sille merkityksen kielen avulla. Pelkästään jo laissa on useita kielellisiä määritelmiä väkivallan teoille. Kieli määrää sen, millaista politiikkaa väkivallan uhan ympärille rakentuu. Puhe väkivallasta on politiikan ydintä.

Filosofi Richard Rorty kirjoittaa: ”Maailma ei puhu. Vain me puhumme. Maailma voi kuitenkin aiheuttaa meissä uskomuksia, kun olemme sisäistäneet kielen.”

Kun tarinaa rakennetaan väkivaltaisen teon ympärille, sen moraalinen ulottuvuus on erityisen vahva.

Kun yhteisön sisällä tapahtuu väkivaltainen teko, tulkinnat teosta kumpuavat aluksi uskomuksista. Meillä on ennakko-oletuksia siitä, miksi ja millaisia väkivaltaisia tekoja tehdään missäkin tilanteessa.

Kun media uutisoi väkivallan teosta, pienikin ennakko-oletuksia vahvistava tieto saattaa vahvistaa uskomuksen. Alamme hetkessä rakentaa tarinaa teon ympärille.

Historianfilosofi Hayden White painottaa, että moraaliset ja esteettiset mieltymykset ohjaavat sitä, minkälaisen muodon tarinamme saavat. Kun tarinaa rakennetaan väkivaltaisen teon ympärille, sen moraalinen ulottuvuus on erityisen vahva.

Väkivallan kieli

Tarinat väkivallasta seuraavat samanlaista muotoa kuin muutkin tarinat politiikassa. Niissä on yleensä arvolatautunut loppu, jota selitetään relevanteina pidetyillä ja tiettyyn järjestykseen asetetuilla tapahtumilla. Tämän lisäksi tarinassa on kausaalisia yhteyksiä, syy–seuraus-suhteita.

Ympärillämme on lukematon määrä fiktiivisiä ja faktapohjaisia tarinoita väkivallasta. Väkivallan kuvaaminen on yksi taiteen merkittävimpiä teemoja. Mediassa väkivaltaa kuvaavat tarinat ovat keskeistä sisältöä.

Pihtiputaalla tapahtunut väkivallan teko vuonna 1969 saa tarinan muodon Mikko Niskasen klassikkoelokuvassa Kahdeksan surmanluotia. Elokuvassa kerrotaan neljä poliisia ampuneen pienviljelijä Tauno Pasasen tarina, joka kuvaa ”puutetta, syrjäytymistä sekä herrojen ja unohdetun kansan välistä kuilua”. Jokelan koulusurmia käsittelevässä dokumentissa painotetaan koulukiusaamisen vaikutusta teon taustalla.

Vain pari päivää Imatran joulukuisen väkivallan teon jälkeen poliisi kertoi pitävänsä todennäköisenä, että kolme naista surmannen miehen ”tekojen taustalla on syrjäytymistä ja mielenterveysongelmia”. Heinäkuussa Helsingissä tapahtuneesta väkivaltaisesta teosta kirjoitettiin pari päivää teon jälkeen: ”Vakavista mielenterveysongelmista 1980-luvulta asti kärsinyt 51-vuotias mies ajoi viime viikon perjantaina kuuden ihmisen päälle Helsingin keskustassa. Mies kertoi poliisille, ettei hän välittänyt siitä, jääkö joku alle.”

Yhteisön omakuvan kannalta on keskeistä, tulkintaanko teko yksittäisen ihmisen tekemäksi vääryydeksi, yhteisön sisäisistä ongelmien ilmentymäksi vai ulkoa tulevaksi uhaksi.

Väkivaltaa kuvaava selitys rakentuu tarinan muotoon. Yhteisön omakuvan kannalta on keskeistä, tulkintaanko teko yksittäisen ihmisen tekemäksi vääryydeksi, yhteisön sisäisten ongelmien ilmentymäksi vai ulkoa tulevaksi uhaksi.

Mielenterveysongelmien nostaminen esiin ei horjuta yhteisön omakuvaa vaan eristää ongelman yksilötasolle tai kohdistaa kritiikin julkisten palvelujen resursseihin. Syrjäytymisestä puhuminen suuntaa katseen niin ikään kysymykseen sosiaali- ja terveyspalveluiden riittävyydestä.

Terrorismi erityisenä uhkana

Yhteisön ulkopuolelta tuleva väkivallan uhka liittyy etupäässä sotiin. Vuoden 2001 New Yorkin terrori-iskun jälkeen yhteisön ulkopuolelta tulevan uhkakuvat ovat länsimaissa kiinnittyneet enenevässä määrin myös terrorismin ilmiöön.

1970–1980-luvuilla eurooppalainen terrorismi oli väkivaltaa, joka nähtiin monelta osin sisäpoliittisena, yhteisön sisältä kumpuavana kysymyksenä, oli kyseessä sitten itsenäisyyspyrkimyksiin tähtäävä kamppailu tai laajempi ideologinen taistelu valtiota vastaan.

Vaikka 2000-luvulla useat Euroopassa iskeneet terroristit ovat olleet niin ikään maan kansalaisia ja osa valtion muodostaa yhteisöä, kysymys on kiinnittynyt vahvasti enemmistöstä poikkeavaan uskontoon ja etnisyyteen – oletukseen ulkoa tulevasta uhasta. Kun väkivallan uhka tulkitaan yhteisön ulkopuolelta tulevaksi pahaksi, puheessa hyödynnetään retoriikan tutkija Kenneth Burken kuvailemaa syntipukkiretoriikkaa, jonka avulla yhteisö voi eristää itsestään ”epäpuhtauden” syntipukkiin.

Kysymys siitä, miksi ”yksi meistä” hyökkää väkivaltaisesti yhteisöään vastaan, jää helposti käsittelemättä, kun uhka joko ulkoistetaan yhteisön ulkopuolelle tai eristetään yksilötason ongelmaksi.

Näin toimitaan sodan aikana, kun vastustajasta rakennetaan kokonaisvaltaisia viholliskuvia kielen avulla. Samalla tavalla tehdään myös terrorismia kuvaavassa puheessa, kun puhutaan terroristien ”maihinnoususta” Eurooppaan, meidän puhtaan yhteisömme pariin. Tulkinta on ristiriidassa sen kanssa, että suuri osa iskun tehneistä ovat osa yhteisöä, eivät sen ulkopuolelta tulevia.

Tämä tarkoittaa sitä, että syntipukkiretoriikka kohdistuu helposti yhteisön jäseniin pelkän etnisyyden tai uskonnon perusteella. Ei ole sattumaa, että vihapuhe ja väkivalta muslimeja kohtaan on noussut merkittävästi viime vuosien aikana eri puolilla länsimaita.

Kysymys siitä, miksi ”yksi meistä” hyökkää väkivaltaisesti yhteisöään vastaan, jää helposti käsittelemättä, kun uhka joko ulkoistetaan yhteisön ulkopuolelle tai eristetään yksilötason ongelmaksi. Vaarana on, että politiikkatoimet väkivallan ehkäisemiseksi päinvastoin lisäävät yhteisön sisäisiä jännitteitä ja väkivaltaa.

Keskustelu Turun puukotuksista

Turussa tapahtunutta puukotusta seurannut julkinen keskustelu on liittynyt suurelta osin juuri siihen, millä tavalla teko pitäisi asemoida suhteessa yhteisöön. Keskustelussa hahmoteltiin samalla meidän yhteisömme rajoja.

Helsingin Sanomissa isku liitettiin hetkessä osaksi eurooppalaista jatkumoa, minkä avulla piirrettiin eurooppalaisen yhteisön rajat: Suomi on osa eurooppalaista perhettä, jolla on yhteinen vihollinen ja yhteinen tahtotila ”olla pelkäämättä”. Tarina oli valmis ennen kuin iskun tekijää oli ehditty edes kuulla: ensin Barcelona, sitten Turku. Kuvaan ei mahtunut samaan aikaan tapahtunut väkivallan teko Siperiassa Venäjällä eivätkä myöskään aiemmin tapahtuneet Helsingin, Imatran tai edes Turun teot.

Pari päivää myöhemmin toimittaja Tommi Niemisen esseessä Helsingin Sanomissa painotettiin, että nyt pitää keskittyä nimenomaan islamistisen terrorismin uhkaan, josta ei ole puhuttu tarpeeksi. Lehden toisessa kolumnissa todettiin, että ”jihadistit ovat sodassa meitä vastaan, halusimmepa uskoa tätä tai emme”.

Väitettä siitä, ettei islamistisen terrorismin uhassa ole puhuttu tarpeeksi, on vaikea hahmottaa.

Väitettä siitä, ettei islamistisen terrorismin uhassa ole puhuttu tarpeeksi, on vaikea hahmottaa. Aihe on hallinnut länsimaista mediatilaa poikkeuksellisen vahvasti jo vuosien ajan. Tutkimuksen mukaan vuosina 2011–2015 muslimin tekemä terrori-isku sai Yhdysvaltojen mediassa yli viisi kertaa enemmän näkyvyyttä kuin ei-muslimien tekemät terrori-iskut.

Presidentti Donald Trump esitti alkuvuonna saman väitteen siitä, että media ei uutisoi tarpeeksi islamistisesta terrorismista. Asiantuntijat varsin yksimielisesti tyrmäsivät väitteen ja esittivät, että sen takana on pyrkimys oikeuttaa politiikkatoimia, erityisesti muslimienemmistöisiä maita kohtaan säädettyä maahantulokieltoa.

Suoran puheen vaatimus

Niemisen esseessä vaaditaan, että islamistisesta terrorismista pitää ”puhua suoraan tai Suomi on entistä haavoittuvampi”. Toisin sanoen puheen ja turvallisuuden välille rakentuu syys–seuraus-suhde: ilman ”suoraa puhetta” yhteisömme on haavoittuva.

”Suoran puheen” vaatimus on sekin Trumpille tyypillistä kieltä, jonka pyrkimyksenä on osoittaa, että toisin kuin poliittisesti korrekti ja todellisuudesta vieraantunut eliitti, hän sanoo asiat niin kuin ne oikeasti ovat. Suomessa samanlaista retoriikkaa on kuultu politiikassa erityisesti perussuomalaisten edustajilta, joiden mukaan maahanmuutosta ja siihen liittyvistä ongelmista ei puhuta suoraan.

Epäselväksi jää, kuinka Turun puukotusten seurauksena syntynyt vaatimus ”suorasta puheesta” tekisi Suomesta turvallisemman maan.

Epäselväksi jää, kuinka Turun puukotusten seurauksena syntynyt vaatimus ”suorasta puheesta” tekisi Suomesta turvallisemman maan. Suojelupoliisi on jo määritellyt terrorismin uhan Suomessa kohonneeksi ja tiedottanut tarkkailevansa noin 350 kohdehenkilöä.

Tiedustelulainsäädäntö on ollut jo pidempään valmistelussa lausuntokierrosta myöten. Turun puukotuksen motiivi ei ole vielä selvillä, mutta terrorismin torjunta on otettu Suomessa tosissaan muun Euroopan tavoin.

Vaatimus suorasta puheesta on julistuksellista kieltä, jolla on yleensä suuntansa. Trumpin kohdalla suunta on jäljitettävissä tiettyihin politiikkatoimiin, mutta Turun iskun jälkeen esitetty vaatimus jää leijumaan ilmaan. Mihin politiikkatoimiin suoran puheen pitäisi johtaa? Kuinka paljon uhkapuhetta islamistisesta terrorismista on tarpeeksi?

Väkivaltaa kuvaavan kielen voima on siinä, miten vahvasti sen avulla voidaan rakentaa yhteisöllisyyttä ja yhteiskunnallisia moraalikäsityksiä. Tarinat väkivallasta kuvaavat hyvin sitä, minkälaisia jakolinjoja eri aikakausina piirretään. Kysymys siitä, miksi terrorismin käsite liitetään tänä päivänä juuri islamistiseen väkivaltaan, avaa laajempia horisontteja politiikan ytimeen.

Johanna Vuorelma, PhD, on toiminut Politiikasta-lehden päätoimittajana vuodesta 2014 saakka. Vuorelma väitteli filosofian tohtoriksi Turkin ulkopolitiikan länsimaisista tulkintaperinteistä Warwickin yliopiston politiikan ja kansainvälisten suhteiden laitokselta tammikuussa 2017.

Julkaisu Puhe väkivallasta on politiikan ydintä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Etenkin vaalien alla poliitikot vetoavat usein ’kentällä’ kuultuun ja siellä tapaamiensa ihmisten näkemyksiin. Missä tuo kenttä sijaitsee ja mitä siellä tapahtuu? Onko vain yksi kenttä vai kullakin puolueella oma kenttänsä?”

Hanna, 39

Kenttä on yksi politiikkaa vahvasti määrittävistä kielikuvista. Kentästä puhutaan niin politiikan tutkimuksessa kuin politiikan kielessä: puolueet muodostavat politiikan kentän, puolueen jäsenet tai kannattajat taas puolueen kentän. Tilaa tai peliä kuvaavat kielikuvat ovat tyypillinen tapa hahmottaa politiikkaa: poliittinen peli tapahtuu tietyssä tilassa ja tietyillä säännöillä.

Kentästä puhuminen silloin, kun viitataan puolueen jäseniin tai kannattajiin, ei ole kuitenkaan ongelmatonta. Ensinnäkin kun poliitikko väittää, että ”kentällä vastustetaan” jotain uudistusta, kuulijan on mahdotonta hahmottaa, onko kyseessä yksittäinen keskustelu kahvipöydässä vai laaja kysely jäsenistön parissa. Kenttäretoriikan avulla voi antaa kuvan laajasta konsensuksesta, vaikka se ei perustuisi kuin näppituntumaan muutaman ihmisen kanssa käydyn keskustelun perusteella.

Kentästä puhuminen voi johtaa vääränlaiseen mielikuvaan myös poliitikon kannalta, koska siinä vahvistetaan ajatusta politiikasta kansalaisista etäällä olevana toimintana. Kentällä käydään tunnustelemassa kansan tuntoja, minkä jälkeen palataan politiikan norsunluutorniin. Kenttätyö kun mielletään jalkautumisena tavallisten, usein apua tarvitsevien ihmisten pariin, jolloin kentällä vierailevien ja siellä olevien välille syntyy väistämättä hierarkkinen suhde.

Kentän kielikuvan suosio politiikassa perustuu osaltaan sen epämääräisyyteen, mikä tekee siitä monikäyttöisen käsitteen politiikassa. Pallopeleissä kentän käsite liittyy sen tarkkarajaisuuteen, politiikassa taas sen rajattomuuteen. Kun poliitikko käy kentällä aistimassa tuntoja, tarkoitus ei ole viitata tiettyyn paikkaan vaan autenttisuuteen: kentällä tunteet ovat aitoja ja kumpuavat todellisista arkikokemuksista.

Kenttä autenttisuuden ilmentymänä on siinä mielessä paradoksaalinen, ettei kenttä todellisuudessa ole oikea paikka tai edes tarkkarajainen ryhmä vaan politiikan kielen tuottama mielikuva, joka lopulta kuvaa varsin huonosti poliittisen liikehdinnän muotoja ja verkostoja.

Johanna Vuorelma, PhD, on toiminut Politiikasta-lehden päätoimittajana vuodesta 2014 saakka. Vuorelma väitteli filosofian tohtoriksi Turkin ulkopolitiikan länsimaisista tulkintaperinteistä Warwickin yliopiston politiikan ja kansainvälisten suhteiden laitokselta tammikuussa 2017.

Kysy politiikasta on juttusarjamme, jossa tutkija vastaa esitettyihin kysymyksiin. Lähetä kysymyksesi osoitteeseen toimitus@politiikasta.fi.

Julkaisu ”Missä ja mikä on politiikan ’kenttä’?” ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

George Orwell on painottanut kielen merkitystä totalitarismissa. Useat sanat ovat ikään kuin myrkyllisiä ja niillä luodaan todellisuutta.

Euroopan nykykehitystä verrataan yhä useammin 30-luvun yhteiskunnallisiin tapahtumiin. Usein niitä kuitenkin tarkastellaan erillään kielestä, jonka avulla ne oikeutetaan ja tehdään ymmärrettäviksi.

Klemperer painottaa kielen merkitystä kolmannen valtakunnan nousussa ja kulttuurissa.

Klemperer analysoi muistiinpanoissaan kolmannen valtakunnan retoriikkaa ja painottaa kielen merkitystä kolmannen valtakunnan nousussa ja kulttuurissa. Kirja on monella tapaa ajankohtainen kielitieteen klassikko.

Kielen rytmi ja toisto

Victor Klemperer (1881–1960) oli saksalainen kielitieteilijä ja romaanisen filologian professori, joka menetti yliopistollisen virkansa natsien valtaannousun myötä ja työskenteli sittemmin tehtaassa.

Hän syntyi juutalaisen rabbin poikana, mutta kääntyi käytännön syistä protestantismiin. Hänestä kertova elokuva Haluan todistaa on esitetty myös Suomessa.

Sodan päätyttyä Klemperer sai professuurin ja palasi Dresdeniin, missä hän osallistui aktiivisesti kommunistiseen politiikkaan. Teoksensa aineistona Klemperer on käyttänyt radiopuheita, keskusteluja, esitteitä, synnyin- ja kuolinilmoituksia sekä kirjoja.

Klemperer kuvaa elävästi kielen rytmiä ja toistoa. Samalla hän analysoi sitä, miten natsien kieli auttoi hallinnon luomisessa. Klemperer muistuttaa, että natsit omivat useat tavat Italian fasistihallinnolta. Tunnetuin niistä on käden kohottaminen natsitervehdykseen.

Uutta, vanhaa, lainattua

Moni ”myrkyllinen” sana natsihallinnon ajalta jäi elämään sodan jälkeen. Ne ovat Klempererin mukaan kuin arsenikkia: niitä voi ottaa pieninä annoksina, eikä vaikutusta huomaa. Sitten yhtäkkiä niiden myrkyllinen vaikutus leviää.

Natsit eivät juuri uudistaneet saksan kieltä, vaan käyttivät vanhahtavia saksankielisiä ilmauksia.

Klempererin mukaan natsit eivät juuri uudistaneet saksan kieltä, vaan käyttivät vanhahtavia saksankielisiä ilmauksia. Kolmas valtakunta omaksui myös joitain vierasperäisiä ilmauksia kuten diffamieren, jota Hitler käytti usein. Sen merkitys oli kuitenkin monelle epäselvä.

Kolmannen valtakunnan kielessä oli useita berliiniläismurteista tulevia lyhenteitä, kuten Knif (Kommt nicht in frage, ”ei tule kysymykseen”). Monien sanojen painoarvot muuttuivat ja niihin tuli selkeä arvolataus.

Esimerkiksi sana ”fanaattinen” muuttui natsihallinnon kielessä positiiviseksi ominaisuudeksi. Göringiä kuvailtiin elämäkerrassaan fanaattiseksi kissojen ystäväksi.

Volkskörper ja ylpeä ilo

Erityinen merkitys on sanalla Volkswagen. Natsit viittasivat usein kansaan, das Volk. Esimerkiksi automerkki Volkswagen tarkoittaa suoraan käännettynä ”kansanautoa”. Hitlerin syntymäpäivä oli puolestaan Volkfest, kansanjuhla. Puhuttiin myös ”kansan kehosta”, Volkskörper.

Synnyinilmoituksissa viitattiin Führeriin ja ylpeään iloon. Kuolinilmoituksissa taas todettiin, että vainaja ”kuoli uskossa Führeriin”.

Klemperer huomauttaa, että totalitaarisissa yhteiskunnissa yhteistä on johtajakultti, ystävien ja vihollisten kategoriat sekä ”meidän” erottaminen ”heistä”. Keskeistä on se miten puhuttiin ja kenelle puheet suunnattiin: Hitler ja Mussolini pitivät toripuheita, Stalin taas puhui hallintoeliitille.

Mussolinin tavoin Hitler käytti uskonnollista kieltä, koska se oli tuttua yleisölle lapsuudesta asti. Näin yleisö saatiin mukaan.

Kieli ja tämän päivän Eurooppa

Klempererin teosta lukiessa ei voi välttyä rinnastuksilta tämän ajan Eurooppaan ja nykykieleen. ”Myrkyllistä” kieltä on helppo löytää ihan läheltä.

Eurooppaan suuntautuvaa pakolaisuutta kuvataan luonnonkatastrofeina: tulvana tai hyökyaaltona. Calais’n pakolaisleiristä puhutaan ”viidakkona”.

Klassikkoteoksen tuntee siitä, että se on ajaton ja käytettävissä eri aikakausien ymmärtämisessä.

EU-kriittisten ja populististen puolueiden kielessä sanoilla on vahva merkitys. EU on rinnastettu ruttoon, paiseeseen, mätään tai syöpään. Nykyään käytetään myös raamatullisia kielikuvia: Ranskan Jean-Marie Le Penin mukaan EU sortuu kuin Baabelin torni. ”Maa ei täyty heinäsirkoista, eikä kellot pysähdy, jos britit päättävät erota EU: sta”, Timo Soini kirjoittaa.

Myös allegoriat ovat nykypäivän oikeistopopulisteille tyypillisiä. Marine Le Pen on verrannut muslimien rukoilua Ranskan kaduilla Saksan miehitykseen toisen maailmansodan aikana.

Itävallan oikeistopopulistinen FPÖ käyttää vanhanaikaista kieltä. Puolueen vaalikampanjassa julistettiin Daham statt Islam, mikä viittaa Itävaltaan kantaväestön kotina. Samaan aikaan puhutaan kotimaasta (Heimat) riistävän Brysselin vastinparina.

Lehtikielessä ja populistisessa retoriikassa toimii kärjistäminen: asiat nähdään vastakohtaparien kautta. Donald Trump ei juurikaan perusta politiikka-analyyseista, vaan käyttää erityisesti moraaliin vetoavia radio-ohjelmia. Tärkeintä ei ole kuulijan tieto vaan ”fiilis” asiasta.

Yhteistä menestyville poliitikoille on heidän kykynsä saada yhteys kansaan: puhua suoraan ja sumeilematta. Viime aikoina myös suomalainen poliittinen kieli on muuttunut rehevämmäksi.

Kieleen tuodaan harvinaisia murresanoja, joka yleistyvät hetkessä. Vielä hetki sitten harva olisi tiennyt, mitä vatulointi tarkoittaa.

Soini puolestaan käyttää vertauksia, jotka ovat monitulkintaisia. Mitä tarkoittaa, kun kaukovarjostimen kontrollia ei tarvita? Entä mitä on kotiäitiviha?

Klassikkoteoksen tuntee siitä, että se on ajaton ja käytettävissä eri aikakausien ymmärtämisessä. LTI – Lingua Tertii Imperii on tässä mielessä aito klassikko. Se avaa uusia horisontteja nykypäivän poliittiseen kieleen ja tarjoaa hyödyllisen työkalun politiikan tutkijalle.

Kirjoitus on osa Klassikot ajankohtaiskeskustelussa -sarjaa.

Julkaisu Sanat kuin arsenikkia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ajatus poliittisesta korrektiudesta on ollut yhteiskunnallisen keskustelun keskiössä jo vuosikymmeniä etenkin anglosaksisissa maissa. Maahanmuuton ja monikulttuurisuuden voimistuessa poliittista korrektiutta koskeviin kysymyksiin törmää myös Suomessa yhä useammin.

Poliittiseen korrektiuteen liittyvät asiat ovat hahmotettavissa ennen kaikkea kielen kautta, viittaahan ajatus poliittisesta korrektiudesta eräänlaiseen nykyaikaisen poliittisen toimijan puhe-etikettiin. Kielellistä käyttäytymissäännöstöä hahmottelemalla pyritään saamaan selvyys, millaiset puhetavat ja kielelliset käytännöt ovat suotavia.

Tämän huomaa esimerkiksi tiedotusvälineissä ja keskustelupalstoilla, joissa pohditaan muun muassa sitä, miten erilaisista ihmisryhmistä on sopivaa puhua, mitä termejä on vältettävä ja mikä on niin sanottua vihapuhetta.

Kansainvälisessä kirjallisuudessa ilmiötä on käsitelty kahtalaisesti. Katsantokannasta riippuen poliittinen korrektius on esitetty joko sivistyneenä pyrkimyksenä puolustaa erilaisia identiteettejä, uskomuksia ja tunteita, tai sitten sitä on kuvattu nykyaikaisena hölmöläisyytenä, taipumuksena loukkaantua mistä tahansa triviaalistakin asiasta.

Brittiläinen journalisti Edward Stourton (s. 1957) ei asetu kirjassaan It’s a PC world kumpaankaan ääripäähän. Kymmeniä vuosia BBC:n palveluksessa työskennellyt ja useassa maassa kirjeenvaihtajana toiminut Stourton tunnistaa poliittiseen korrektiuteen sisältyvät ongelmat ja pyrkii tarkastelemaan ilmiötä maltillisesti ja puolensa tapauskohtaisesti valiten.

Stourton tunnistaa poliittiseen korrektiuteen sisältyvät ongelmat ja pyrkii tarkastelemaan ilmiötä maltillisesti.

It’s a PC world on yleistajuinen teos poliittisen korrektiuden eri aspekteista, eikä sen historiallista kehittymistä tai teoreettisia aineksia käsitellä kovinkaan yksityiskohtaisesti.

Lukijalle tyydytään esittämään melko ohuin vedoin, että poliittisen korrektiuden synty voidaan ajoittaa 1960-luvun Yhdysvaltoihin, jolloin maan sisäpolitiikkaa väritti uudenlaisten kansalaisliikkeiden nousu.  Tällöin muun muassa feminismiä ja afroamerikkalaisten oikeuksia ajaneet liikkeet toteuttivat uudentyyppistä identiteettipolitiikkaa, joka perustui vaatimuksille erilaisuuden huomioonottamisesta ja kunnioittamisesta yhteiskunnassa.

1970-luvulla poliittisen korrektiuden ajatus vahvistui yhdysvaltalaisen kansalaisyhteiskunnan lisäksi anglosaksisessa yliopistomaailmassa, jossa etenkin humanistit omaksuivat innokkaasti osia ranskalaisesta jälkistrukturalismista. Stourtonin mukaan tämä koski etenkin Jacques Derridan, Michel Foucault’n ja Jacques Lacanin töitä, joista poliittisen korrektiuden airueet ottivat teoreettisia perusteita omaan argumentointiinsa.

Esimerkiksi todellisuuden sosiaalisesti konstruktiivinen luonne ja kulttuuris-epistemologinen relativismi näyttäytyvät teoreettisina elementteinä, jotka analyyttisempi tarkastelija saattaa havaita nykyisissäkin poliittista korrektiutta käsittelevissä keskusteluissa.

Poliittisen korrektiuden gastronomiaa

Poliittisen korrektiuden normi vaatii menestyäkseen sopivan sosiokulttuurisen ympäristön. Käytännössä tämä tarkoittaa monikulttuurista yhteiskuntaa, sillä mitä homogeenisempi ympäristö on, sitä vähemmän poliittiselle korrektiudelle on sosiaalista tilausta.

Suoraa korrelaatiota poliittisen korrektiuden kukoistuksen ja yhteiskunnan monimuotoisuuden välille ei silti voi vetää. Tämä osoitetaan kirjassa vertailemalla toisiinsa Saksaa ja Ranskaa.

Stourton esittää, että Ranskan sosiokulttuurisessa ilmastossa poliittisen korrektiuden vaatimus ei ole koskaan saanut tuulta alleen.

Omiin kirjeenvaihtajavuosien kokemuksiinsa nojautuen Stourton esittää, että Ranskan sosiokulttuurisessa ilmastossa poliittisen korrektiuden vaatimus ei ole koskaan saanut tuulta alleen. Seikka ei hänen mukaansa todistu ainoastaan ranskalaisten poliitikkojen käyttäytymisellä ja puhetavoilla, joiden pikantit erikoispiirteet (kuten esimerkiksi vahva sovinismi) olisivat brittiläisessä yhteiskunnassa täysin poissuljettuja.

Kunnon journalistin tavoin Stourton perustelee lukijalle väitettään yllättävästi myös ranskalaisella keittiöllä ja sen epäsovinnaisilla herkuilla. Suomalaisille kenties tunnetuin esimerkki Stourtonin esittelemästä ranskalaisesta kulinarismista on hanhenmaksa.

Foie gras (”rasvainen maksa”) on Ranskassa suosittu herkku, jonka perinteinen valmistustapa on eettisesti kyseenalainen. Jotta hanhien maksasta saataisiin mahdollisimman suuri, tuottajat lihottavat linnut ensin mahdollisimman suuriksi, jonka jälkeen hanhia vielä pakkoruokitaan parin viikon ajan survomalla ruokamassaa suoraan niiden ruokatorveen.

Tuotantotavan kyseenalaistavien iloksi ranskalaisista marketeista löytää tosin myös espanjalaisten kehittelemää ”eettisempää” hanhenmaksaa. Tässä metodissa hanhet saavat itse vapaasti ahmia itsensä sairaaksi, jonka jälkeen ne kaasutetaan hengiltä.

Mikäli joku keksisi hanhenmaksaherkun valmistustapoineen nyt, viranomaiset kieltäisivät tuotteen todennäköisesti välittömästi eettisiin syihin vedoten. Hanhenmaksalla on kuitenkin antiikkiin asti ulottuvat historialliset juuret, ja ranskalaiset kokevat siitä nauttimisen liki kansalaisoikeudekseen.

Eläinten oikeuksia ajavat liikkeet ovat toki yrittäneet vaikuttaa Ranskan hallintoon hanhenmaksan valmistuksen kieltämiseksi, mutta ainakin toistaiseksi heidän vaatimuksilleen on annettu poliittisesti epäkorrektisti piutpaut.

Poliittisen korrektiuden suhteen Saksa on ollut huomattavasti jyrkempi.

Ranskan itäistä naapurimaata Saksaa ei voi pitää kulinaristisesti paljoa köyhempänä, tunnetaanhan maassa pelkästään erilaisia makkaratyyppejä yli 1 500. Poliittisen korrektiuden suhteen maa on kuitenkin ollut huomattavasti jyrkempi.

Stourtonin mukaan syy tähän on löydettävissä Saksassa toisen maailmansodan jälkeiseen suoritetusta denatsifikaatiosta eli fasismin kitkemisestä. Stourtonin mukaan denatsifikaation voi ymmärtää eräänlaisena kokonaiseen kansakuntaan kohdistettuna ajattelun uudelleenohjelmointina, jonka tarkoituksena on ollut hävittää poliittisesti epäsuotavat ajatukset ihmisten mielistä.

Harmillisesti kirja ei kuitenkaan kerro lukijalle, onko poliittisessa korrektiudessa vielä nykyään havaittavissa eroja entisten Länsi- ja Itä-Saksan alueiden välillä. Kuten tiedetään, denatsifikaatio suoritettiin länsiliittoutuneiden toimesta vain Länsi-Saksassa. Neuvostoliiton etupiirinä olleessa Itä-Saksassa Hitlerin aikaa käsiteltiin Stourtonin mukaan lähinnä ideologisena kömmähdyksenä.

Loukkaantumisia ja natsikortteja

Poliittiseen korrektiuteen liittyy oleellisesti ihmisten kollektiivinen loukkaantuminen ja uhriutuminen, sillä ilman kokemuksia omaa viiteryhmää koskevista epäkohdista ei olisi myöskään vaatimusta poliittisesta korrektiudesta.

Poliittiseen korrektiuteen sisältyvät ongelmat liittyvät ennen kaikkea tilanteisiin, jossa se vaientaa aiheellisen kritiikin tai estää tarpeellisen toiminnan. Stourtonin tarjoama ääriesimerkki liittyy Britanniassa tapahtuneisiin väkivallantekoihin, joita poliisilaitoksen on ollut vaikea käsitellä niiden arkaluonteisuuden vuoksi.

Stourtonin tähtäimessä ovat niin sanotut ”kunniamurhat”, joissa perheenjäsen on surmannut lähisukulaisensa sillä verukkeella, että tämä on toiminnallaan ”häpäissyt” perheensä.

Brittiläisten viranomaisten kannalta tapausten käsittely on ollut hyvin hankalaa. Vaikka murhaajista ja heidän motiiveistaan ei useinkaan ole epäselvyyttä, asianosaisten uskonnon ja kulttuurin huomioiminen syytteiden nostamisessa aiheuttaa virkamiehille harmaita hiuksia. Dilemmana kun on, että kunniamurhia on mahdotonta esittää ilman, että esiin nostetaan niiden sosiaalinen taustakonteksti.

Samaan aikaan uhkana kuitenkin on, että paikalliset vähemmistöyhteisöt kritisoivat viranomaisia rasismista kokiessaan, että heidän uskontonsa ja kulttuurinsa tulee mustamaalatuksi.

Samainen dilemma on ollut esillä pienemmässä mittakaavassa myös Suomessa. Jari Tervon vuonna 2011 julkaistu romaani Layla kertoi kunniaväkivaltaa pakenevasta kurditytöstä, joka löytää tiensä Turkista Suomeen.

Pian romaanin julkaisun jälkeen suomalaisen kurdiyhteisön piiristä nousi kritiikkiä kirjaa kohtaan sillä tulkittiin, että se esitti kaikki kurdit potentiaalisina kunniamurhaajina. Tervo itse tyytyi vastaamaan kritiikkiin toteamalla, että kirjan tarkoituksena oli hävittää ”kunnia” kaikista murhista, tekivät niitä sitten kurdimuslimit tai suomalaiset.

Kirjan kenties mielenkiintoisinta antia on väite, jonka mukaan vaatimus yleisesti hyväksyttävästä, kunnioittavasta ja loukkaamattomasta kielenkäytöstä on viety yhteiskunnallisten liikkeiden ja pienyhteisöjen tasolta aina valtioiden harjoittamaan kansainväliseen politiikkaan asti.

Israel harjoittaa kansainvälisessä politiikassa tarpeen niin vaatiessa aktiivista uhriutumista.

Hyvänä esimerkkinä tästä on Stourtonin mukaan Israel, joka harjoittaa kansainvälisessä politiikassa tarpeen niin vaatiessa aktiivista uhriutumista. Stourtonin tulkinnassa Israelin toiminta yhdistyy niin sanotun ”viktimokratian” (engl. victimocracy) logiikkaan, jossa valtaa legitimoidaan koettujen vääryyksien perusteella.

Kansainvälisen politiikan kentällä israelilaisten argumentointi tapahtuu siten usein hyvin kaavamaisesti: koska israelilaiset ovat historiallisesti kokeneet niin paljon vääryyttä, valtiolla on nykyhetkessä oikeus käyttää kansalaisia puolustaakseen huomattavaakin aseellista voimaa.

Israelin harjoittaman argumentoinnin kulmakivenä on esittää sen itsensä kritisoiminen poliittisesti epäkorrektiksi. Mikäli jokin taho arvostelee Israelia esimerkiksi palestiinalaisten sorrosta, valtion edustajat kääntävät nopeasti asetelman ympäri heittäytymällä loukkaantujan ja uhrin rooliin.

Arkikielessä ilmiö tunnetaan natsikortin heiluttamisena: vastapuolen vihjataan omaavan poliittisesti sopimattomia sympatioita ja toivotaan, että väite hiljentää tämän. Ei haittaa, vaikka kritisoija olisi kansainvälisesti tunnettu ihmisoikeustaistelija, kuten edesmennyt ruotsalainen kirjailija Henning Mankell.

Yleistajuisuudestaan huolimatta It’s a PC world ei ole ainoastaan kannanotto sananvapauden ja avoimen yhteiskunnallisen keskustelun puolesta. Kirja myös paljastaa lukijalleen, että poliittisen korrektiuden voi ymmärtää eräänlaisena pelinä tai poliittisena jujutsuna, jossa vastapuolen käyttämä voima pyritään ohjaamaan sitä itseään vastaan.

Julkaisu Maaperiä poliittiselle korrektiudelle ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Lukuisat syyt – poliittinen epävakaus, pitkittynyt sotatila, valtiollisten hallintojen romahdus ja tulevaisuuden näköalattomuus – ajavat ihmisiä kotiseuduiltaan pakolaisiksi. Suomessa pakolaisten lisääntyvä määrä on aiheuttanut ristiriitoja myös hallituksen sisällä.

Määrän lisäksi keskustelussa on puhuttu myös pakolaisten syistä pyrkiä EU-maihin ja Suomeen.

Perussuomalaisten puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalo toi keskusteluareenalle uuden käsitteen vaatimalla rajojen sulkemista ”elintasosurffareilta”. Kansanedustaja Wille Rydman (kok) puolestaan vaati, että kolmansien maiden kansalaisille luotu ”meritaksipalvelu” pitää lakkauttaa.

Kummatkin uudet pakolaiskeskustelun käsitteet levisivät sekä sosiaalisessa että perinteisessä mediassa kulovalkean tavoin.

Tässä artikkelissa pureudun siihen, miksi poliitikkojen lanseeraamat uusiokäsitteet ovat osa politiikan tekoa ja miksi median tulisi suhtautua niihin nykyistä kriittisemmin.

Käsitteiden politiikkaa

Slunga-Poutsalon ja Rydmanin uusiokäsitteet ovat esimerkki vahvasta poliittisesta käsitepelistä, jossa he pyrkivät haastamaan vallitsevat käsitteet ja niiden merkityksen. Tämä haastaminen on samalla pyrkimys muuttaa pakolaisuuteen liittyvän politiikan perusteet.

Käsitteet ovat historiallisia ja muuttuvia, eikä ole näin olemassa mitään yksiselitteistä ja tyhjentävää käsitteen määritystä (Palonen 1997, 42). Tämä koskee myös pakolaisuuteen liittyvää käsiteperhettä. Käsitteet ovat alati liikkeessä ja muutoksessa, niitä pyritään haastamaan ja määrittelemään uudelleen politiikan kielipelissä.

On kuitenkin olemassa määritelmiä, joilla on kansainvälisoikeudellinen status.

Geneven pakolaissopimus ja YK:n yleiskokouksen hyväksymä lisäpöytäkirja määrittävät pakolaisuuden ja pakolaisen käsitteet. Ne sitovat allekirjoittaneita jäsenmaita, mutta nekään eivät ole ikuisia tai historiattomia käsitteitä. Poliittisesta sitovuudestaan huolimatta myös nämä määritteet ovat voimassa vain, kunnes ne uudelleenmääritellään ja hyväksytään muutettuina.

Valtiona Suomi on sitoutunut noudattamaan YK:ssa tehtyjä sopimuksia, joten näitä pakolaisuuden ja pakolaisen käsitteitä on myös sovellettava poliittisessa toiminnassa.

Mikä ihmeen ”elintasosurffari”?

Slunga-Poutsalon käyttämä ”elintasosurffari” poikkeaa radikaalisti YK:n määritelmästä, joka lähtee vainoa ja sortoa pakenevan oikeudesta turvapaikkaan. ”Elintasosurffari” taas on järjestelmän väärinkäyttäjä, henkilö, joka perusteetta pakenee kotimaastaan tai pyrkii Eurooppaan parempien sosiaalietuuksien tai taloudellisen tilanteen vuoksi.

Slunga-Poutsalon ”elintasosurffari” ei ole pakolainen, mutta on tietoista politiikkaa ujuttaa käsite pakolaisuuskeskusteluun. Toisaalta poikkeavan uusiokäsitteen käytöllä pyritään oikeuttamaan omaa poliittista agendaa.

Keskustelun siirtäminen pois YK:n määrittelemästä pakolaisuudesta omaan määritelmään ”elintasopakolaisuudesta” tukee maahanmuuttopolitiikkaa, jossa kiristyksiä perustellaan esimerkiksi järjestelmän väärinkäytöllä.

”Elintasosurffaria” ei voi esitetyllä määritelmällä pitää edes turvapaikanhakijana, joihin Slunga-Poutsalo ilmeisesti ensisijaisesti viittasi. Turvapaikanhakijat pyytävät turvapaikkaa ja täyttäessään pakolaisstatuksen määritelmän saavat sen muun muassa vainon perusteella. Kyse ei ole parempien sosiaalietuuksien tavoittelemisesta, vaan silloin tulisi puhua siirtolaisista.

Miksi Slunga-Poutsalo sitten ei puhunut siirtolaisista? Miksi Rydmanin mielestä Välimerellä Eurooppaan pyrkiviä kuljettavat salakuljettajat pyörittävät ”meritaksipalvelua”? Kyse on poliittisen agendan lisäksi poliittisen kielen ja keskustelun hallinnasta, mielikuvien luomisesta.

Siirtolaisia on lähtenyt Suomestakin muun muassa Pohjois-Amerikkaan ja Ruotsiin paremman elintason toivossa, ”elintasosurffareiksi” Slunga-Poutsalon käsitettä käyttäen.

Uudella käsitteellä pyritään luomaan mielikuva ihmisistä, jotka vailla parempaa syytä pyrkivät Suomeen hyödyntämään hyvinvointiyhteiskunnan tarjoamia etuuksia. Näin luodaan negatiivista mielikuvaa henkilöistä, joiden ainoa tavoite on Suomen tarjoamista etuuksista hyötyminen.

Rydmanin ”meritaksipalvelussa” on samanlainen kaiku. Välimeri on tänäkin vuonna ollut jo yli 2 000 ihmisen ennenaikainen hauta.

Kyse on pitkälti salakuljetusbisneksestä, jossa hyödynnetään epätoivoisten ihmisten ahdinkoa. ”Meritaksipalvelulla” taas Rydman antaa ymmärtää, että kyse olisi kuin mistä tahansa julkisen liikenteen palvelusta, joka kuljettaa tuhansia ihmisiä Eurooppaan.

Taksimatkan sijaan voisi puhua salakuljetusbisneksen ja lähtömaiden katastrofaalisten olojen uhreista. Tuhannet eivät koskaan edes pääse Eurooppaan turvapaikanhakijoiksi. He päätyvät arkkuihin.

Kuka saa keskustella, mistä ja millä käsitteillä?

Uusiokäsite voi tulla osaksi poliittista kielenkäyttöä vanhojen käsitteiden rinnalle tai korvaamaan ne. Käsitteellinen muutos voi resonoida poliittista muutosta tai toisin päin. (Farr 1989, 24–25, 30–31).

Käsitteitä rajaavat sosiaaliset ja taloudelliset rakenteet, mutta käsitteiden uudelleenmäärittelyllä voidaan myös muokata näitä rakenteita (Hyvärinen ym. 2003, 12). Käsitepeli on poliittisen toiminnan ydintä. Kyse on pyrkimyksestä hallita poliittista kenttää ja tehtäviä päätöksiä.

Tämä on näkynyt esimerkiksi perussuomalaisten poliittisessa käyttäytymisessä. Timo Soini kommentoi puoluesihteerin uusiokäsitettä toteamalla, etteivät perussuomalaiset keskustele muiden ehdoilla.

Soini on pyrkinyt vastauksillaan rakentamaan vastakkainasettelun, jossa media tai muut puolueet eivät määritä käsitteitä ja aiheita, joista perussuomalaiset haluavat keskustella.

Näin puolue ei vain yritä hallita käsitteitä ja niiden merkitystä, vaan koko poliittisen keskustelun kenttää. Toteamalla, etteivät he keskustele muiden ehdoilla, he samalla ilmoittavat sanelevansa ne ehdot, joilla poliittista keskustelua ylipäänsä on käytävä.

Keskusteluareenan rajaaminen myös vähentää käytettävissä olevien käsitteiden määrää. (Skinner 1989, 12–13).

”Elintasosurffareiden” ujuttaminen poliittiseen kielenkäyttöön ja samalla keskustelun ehtojen uudelleenmääritys luovat tilanteen, jossa vanhat käsitteet eivät näyttäydy merkityksellisiltä. Avainkäsitteen ohella määrittyy se käsiteperhe, joka keskusteluun voidaan tuoda. (Bödeker 1998, Palonen 1997)

Kun pakolainen onkin ”elintasosurffari”, kääntyy koko keskustelu uusille urille. Kyse ei olekaan enää hädänalaisen, sotaa tai poliittista vainoa pakenevan henkilön auttamisesta, vaan isänmaastaan pakenevan, suhteellisen hyvinvoivan henkilön arveluttavasta toiminnasta.

”Elintasosurffarin” kohdalla voidaan kysyä, miksi hän ei jää puolustamaan kotimaataan, kun taas pakolaisen yhteydessä kysymyksen esittäminen olisi helpommin kumottavissa.

Vallan vahtikoiria tarvitaan

Yksikään puolue ei demokratiassa toki voi sanella sen paremmin poliittista linjaa kuin käsitteiden merkitystä. Rooli ja vastuu ovat myös muilla poliittisen kentän toimijoilla.

Vallan vahtikoirana median tulisi olla erityisen tarkkana, kun se lainaa poliitikkojen käsitteitä uutisoitiin. Medialta kaivataan käsitteiden kriittistä avaamista ja tulkintaa.

Vallitseva poliittinen tilanne näyttää ruokkivan uusien käsitteiden käyttöä, tai täysin uudenlaisten merkitysten antamista vanhoilla käsitteille. ”Elintasosurffareiden” ja ”meritaksipalvelun” lisäksi kriittisesti pitää suhtautua ”yhteiskuntasopimukseen”.

Käsite on yhteiskuntatieteissä, filosofiassa ja historiassa tuttu, sillä on oma historiallinen taustansa ja merkityskenttänsä. Sipilän hallitus on antanut sille uuden merkityksen, joka oikeastaan viittaa työehtosopimusneuvotteluihin laajapohjaisen yhteiskunnan valtasuhteita määrittävien neuvotteluiden sijaan.

Politiikassa on perinteisesti omittu käsitteet ajamaan omaa poliittista agendaa. Kriittistä käsitehistoriallista analyysia kaivataan purkamaan myös tämänhetkisen poliittisen keskustelun käsitteitä, sillä nekään eivät ole syntyneet tyhjiössä.

Kirjallisuus

Bödeker, Hans Erich 1998. Concept – Meaning – Discourse. Begriffsgeschichte Reconsidered. Teoksessa Hampsher-Monk, Iain et al. (toim.) A Comparative Perspective on Conceptual History. Amsterdam University Press, Amsterdam, 51–64.

Farr, James 1989. Understanding conceptual change politically. Teoksessa Ball, Terence, Farr James & Hanson, Russell L. (toim.). Political innovation and conceptual change. Cambridge University Press, Cambridge, 24–49.

Hyvärinen, Matti, Kurunmäki, Jussi, Palonen, Kari, Pulkkinen, Tuija & Stenius, Henrik 2003. Käsitteet liikkeessä. Suomen poliittisen kulttuurin käsitehistoria. Vastapaino, Tampere.

Palonen, Kari 1997. “An Application of Conceptual History to Itself.” Finnish Yearbook of Political Thought 1, 36–69.

Palonen, Kari 2006. “Two Concepts of Politics”, Distinktion: Scandinavian Journal of Social Theory, 7:1, 11–25.

Skinner 1989. The state. Teoksessa Ball, Terence, Farr James & Hanson, Russell L. (toim.). Political innovation and conceptual change. Cambridge University Press, Cambridge, 90–131.

Julkaisu Miksi ei ole yhdentekevää puhummeko pakolaisista vai ”elintasosurffareista” ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Aave kummittelee Euroopassa – kommunismin aave. Kaikki vanhan Euroopan mahdit ovat liittoutuneet pyhään ajojahtiin tätä aavetta vastaan: paavi ja tsaari, Metternich ja Guizot, Ranskan radikaalit ja Saksan poliisit”. Marxin Kommunistisesta manifestista on vierähtänyt jo tovi ja toisen maailmansodan loppumisestakin yli 60 vuotta. Nyt kommunismin aave voitaisiin kääntää populismin aaveeksi, joka kolkuttelee vallan kabinetteja Ranskassa, Tanskassa, Norjassa, Ruotsissa ja Suomessa.

Populismi on yksi yhteiskuntatieteiden kiistellyimpiä käsitteitä. Toisin kuin kommunismilla, sillä ei ole perustajaisiä tai yhtenäistä ideologiaa. Tässä artikkelissa populismi käsitetään Pierre-André Taguieffin mukaan poliittiseksi tyyliksi. Populismia analysoitaessa on unohdettu kuitenkin usein sen retoriset keinot ja kielen valta. Millaisia vallan kielen keinoja Timo Soini käyttää?

Miten Timo Soini rakentaa kielellä valtaa ja lukijasuhdetta?

Timo Soinin blogi on yksi Suomen luetuimpia poliitikkoblogeja. Blogissa eli soinilaisittain ”plokissa” hän ottaa kantaa ajankohtaisiin tapahtumiin ja käyttää huolittelematonta kieltä. Jos asia on erityisen merkityksellinen, on se merkitty isoilla kirjaimilla. Otsakkeet ovat rinnasteisia ja riimillisiä, esimerkiksi ”Jytkylle tuli kuntakytky”. Useat populistisen kielen piirteet kuten toisto, metaforat, lyhyet lauseet, kärjistykset ja retoriset kysymykset liittyvät sen kieleen. Kappaleet loppuvat usein kehotukseen ja mainoskielestä tuttuun sinä-puhutteluun – ”sinä päätät!”, ”sinä maksat!” – me-pronominin sijaan. Itseään Soini kuvaa adjektiiveilla ”rosoinen”, ”raju” ja ”rehellinen”, Perussuomalaisia joukoksi, joka esittää Kansanradion tavoin ”jyrkempääkin lyriikkaa”. Puhekieliset lyhenteet, kuten ”prk!”, perkele, todentavat tätä kuvaa.

Soinia pidetään hauskana. Blogissa huumori näyttäytyy lähes aina vastapuolen kustannuksella, joka nähdään jonkun ominaisuuden valossa, vaikkapa ”Ike lähti, Ikenet tuli”, kun ulkoministeri vaihtui vuonna 2008.  Vastapuolesta käytetään sarjakuvamaisia nimityksiä, kuten esimerkiksi ”Pankkituki-Paavo” ja ”Kässi-Katainen”. Kirjoituksissaan ja puheissaan Soini käyttää myös hienoista itseironiaa, jolla hän viittaa esimerkiksi ulkonäköönsä: ”Mutta kun on tällaisessa habituksessa, niin tietenkään ei ole paljon kanttia heitellä”. Huumorin myötä lukijasta tulee näin kanssakulkija, joka altistuu viestille.

Soini puhuttelee yleisöään, kannustaa, muistaa kädenpuristukset Mäntsälän Shellillä, jossa tavattiin vaikkapa ”Katajan Marko”.  Lisäksi hän kertoo lukuisista nimettömistä yhteydenotoista joita sai ja kiittää tuesta. Näin syntyy vaikutelma, että ihmiset ovat Soinille tärkeitä ja hän on heidän puolellaan. Kannustamisen ohella Soini arvottaa, tytöttelee: ”— sain lämpimän halauksen Lapin tytöltä miehen myhäillessä vieressä.”  ”Kiitos tytöt”, hän kannustaa. Hän käyttää puhutteluna myös porukka-sanaa.

Raamatullisuus puhuttelussa

Lukijan puhuttelu saa myös uskonnollista värittyneisyyttä ja yhteisöllisyyttä, kun Soini toteaa ”aatteen sisaret ja veljet”. Samaa termiä käyttivät muun muassa vuosisadan alun sosiaalidemokraatit ja Veikko Vennamon SMP. Raamatullisia vertauksia käytetään tiheään arjen ilmiöistä.

Myöskin EU-asioiden ja äänestämisen pariin Soini johdattelee lähes raamatullisesti  ja juhlavasti  imperatiivein ”käykäämme” tai ”katsokaamme”. EU nähdään myös raamatullisten metaforien valossa tai se on ”huono morsian”, joka otti, petti tai jätti. Raamatulliset vertaukset ovat osa politiikan kieltä,

Adjektiiveista Soini käyttää muun muassa miehistä ”barskia” (isokokoinen) ja naisista ”ihanaa”. Omaan poliitikkokuvaansa hän liittää useimmiten verbin ”uskoa”.  ”Minä uskon.” Huomattavaa on, että näin teki myös Ranskan presidentti Sarkozy. Hän käyttää myös sellaisia tunnetiloja kuvaavia sanoja, kuten kärsimys ja tuska. Uskoa käytetään myös ironisoivassa merkityksessä puhuttaessa EU-uskovaisista.

Mainoskielen käyttö ja vastustajan retoriikan haltuunotto

Soini myös varastaa tai omii jonkun sloganin vastustajalta tai mainoksesta ja esittää sen uudessa valossa, kuten ”Euro tappaa talossa tai puutarhassa”. Samaa tekniikkaa käyttää myös Marine Le Pen. Marine Le Penin mukaan ”Me olemme kuin McDonalds, meille ovat kaikki tervetulleita”, kun  homofobiseen puolueeseen otettiin jäseniksi homoseksuaaleja.  Soini käyttää runsaasti klassisia retoriikan keinoja, kaksitulkintaisia vitsejä ja lopettaa usein armahdukseen, ikään kuin papin aameneen. ”Usko on”.

Onko Soinin kieli jotenkin poikkeuksellista? Moni hyvä puhuja käyttää samantyylisiä retorisia keinoja. Soini ei juuri argumentoi, vaan vetoaa yleiseen järkeen. Samoja piirteitä on Jean-Marie Le Penillä. Le Pen muun muassa viittasi aina isoon kokoonsa. Vertaillessa Soinin blogin kieltä Vennamoon huomaa, että Soinilta puuttuvat esimerkiksi kirjalliset viittaukset tai historialliset tapahtumat, poikkeuksena jotkut talvisotaan liittyvät viittaukset. Soini myöskin käyttää humiliaatio-rakennetta, jossa puhuja esittää itsensä vaatimattomana ja kertoo omista kolhuistaan. Tämä ei ollut tyypillistä Vennamolle, mutta on suomalaisen urheilusankarin ja iskelmän peruskaava.

Ei Venäjälle

Veikko Vennamo ja moni 1990-luvun suomalainen poliitikko siteerasi kirjailijoita, kuten Aleksis Kiveä. Kirjallisten sitaattien sijaan Soini siteeraa laulunsanoja, kuten Mattia ja Teppoa. ”Näin se kesäloma toimii”. Neuvostoliittoa arvostelleen Vennamon perillisenä esiintyvä Soini voisi ottaa tiukasti kantaa muun muassa Venäjään tai Karjala-kysymykseen. Näin ei kuitenkaan joitakin vertauksia, joissa EU:sta puhutaan Eurostoliittona, lukuun ottamatta ole.

Suomessa poliittinen viestintä noudattelee samoja linjoja kuin muualla. Viestintä on siirtynyt blogeihin ja se sisältää runsaasti mainoskieltä ja populaarikulttuuria. Ranskassa Marine Le Penin kieltä tarkasteltaessa on huomattu sama ilmiö. Kun isä Jean-Marie Le Pen käytti runsaasti kirjallisia viittauksia Moliéresta alkaen,  Marine Le Pen siteeraa  medioituja televisiotähtiä eikä viittaa historiallisiin tapahtumiin. Isä Le Pen totesi tästä huokaisten olevansa menneisyyttä: ”Hän on viides tasavalta, minä olin neljäs” (Fourest, 2012). Soinin kieli ja sen keinot myötäilevät nykyeurooppalaisia telepopulisteja. Uskonnollisen ja raamatullisen kielen käyttö on myös keino luoda johtajuutta.

Kun johtajuus on ikään kuin saatu isän perintönä, siihen ei ole pyritty, vaan se näyttäytyy tehtävänä, joka on vain täytettävä.  Soini korostaa kirjassaan Maisterisjätkä saaneensa johtajuuden Vennamolta. Viestin lähettämisen kannalta tärkeintä on autenttisuuden tuntu. Soini ei vetoa asiantuntemukseensa vaan kertoo tarinansa. Jotkut reippaat yliluonnit kuten ”persut eivät myy persettään” sopivat rävähtämättömään ja räväkkään kuvaan, joka on samalla silottelematon ja ”aito”.

Lähteet:

Fourest, Caroline (2012) Marine Le Pen Demasquée.

Julkaisu Uskonto, huumori, kannustus ja tytöttely – Soinin retoriset keinot ja kielen valta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.