Jaakko Laakso: Punainen takapiru Jaakko Laakso. Docendo, Helsinki 2025.

Entisen kansanedustajan Jaakko Laakson (s. 1948) poliittinen ura on epätavallinen: vallankäyttöä vuosikymmenet seuranneesta marxilaisesta tuli vallankäyttäjä vasta idän ideologisen kasarmin kaaduttua. Sosialistisen liittovaltion hellittämättömästä puolustajasta tuli sen romahdettua eurooppalaisen liittovaltiokehityksen yhtä hellittämätön vastustaja. Nyttemmin Laakson isänmaallisuutta on arvioitu kriittisemmin viittaammalla hänen maailmankatsomukseensa sekä suhdetoimintaansa.

Ulkosuhteisiin erikoistunut Laakso vastusti Suomen liittymistä niin Euroopan unioniin kuin Natoon. Kylmän sodan aikana hän taas puolusti Neuvostoliiton turvallisuusratkaisujen tarkoituksenmukaisuutta. ”Ei kukaan minuun uskoisi, vaikka ryhtyisin katujaksi”, Suomen poliittisen historian kiistellyimpiin kuuluva henkilö totesi.

Suomalaisen kommunismin todellinen takapiru Hertta Kuusinen kutsui Matti Kurjensaaren vuonna 1977 julkaistussa Kansalaiskirjassa Suomen kommunistisen puolueen vähemmistöläisiä kireiksi ihmisiksi. Luonnehdinta sopii Laakson julkisessa toiminnassa vuosikymmenet luonteenomaisina hahmottuviin piirteisiin. Yli puolivuosisataa kestänyt ystävyys kollegansa Ilkka Kanervan kanssa kertoo silti mielenlaadun mutkattomuudesta. Kanerva muisteli Laakson kertoman mukaan yhteisiä nuoruusvuosia: ”Tässä vaiheessa meillä olisi takana jo useampi gintonic, mutta ei enää nykyisin.”

Laakson kirjoitustyyli on proletaarisen kova ja proletaarisen tunteellinen. Koristelemattomasti hän kohtelee henkilöhistoriaansa tapahtuneena tosiasiana. Seurauksena paikallinen ja yksityinen ulottuvuus jäävät kansainvälisen ja julkisen varjoon, minkä tekijä tunnustaa: ”(p)aljon jäi vielä kirjoittamatta.”

Ikävästi Laakso aliarvioi puolenvalintojensa kiinnostavuutta sanomalla, että SKP:n hajaannuksen vuodet ”jaksavat kiinnostaa tätä nykyä enää harvoja”. Laakson valinta olla kertomatta osallistumisestaan vuoden 2012 Ukrainan parlamenttivaalien tarkkailuryhmään on sekin erikoinen.

Punaisen takapirun arvioissa Laakson poliittista toimintaa pidettiin maanpetoksellisena. Muistelmien epäkronologista rakennetta tulkittiin merkkinä harkitusta harhauttamisesta, joka on ”usein tiedusteluihmisen tarkoituskin”. Demokraatin päätoimittajan liioitelluista yleistyksistä kärsivä arvostelu taas kohdistui tekijän julkisuuskuvaan, ei niinkään kohteena olevaan teokseen.

Nuoruus oli kuohuvaa energiaa

Laakso politisoitui kommunismin aatteellisessa korkeapaineessa. Hän liittyi SKP:n jäseneksi ylioppilasvuonnaan 1968. Vietnamin sodan vastaisen liikehdinnän Laakso sanoo vaikuttaneen keskeisesti maailmankuvansa rakentumiseen.

Nuortaistolaisten epäsentimentaaliseen järkeen perustuvassa edistyksellisessä suuntauksessa kuvitelmilla oli totuuden arvo. Tämä johti Laaksonkin kohdalla uskonvaraiseen asennoitumiseen Neuvostoliiton kehityskykyyn. Laakson tapaan Tiedonantajassa työskennellyt Yrjö Hakanen perusteli hänkin ulkopoliittisin syin nuorleninismiään vaihtoehtona ”imperialismia vastaan”, mikä olisi ”samalla puolella kansainvälisen työväenliikkeen ja itsenäistyvien kehitysmaiden kanssa”.

SKP:n hajoamisen estäneessä osapuolijaossa Laakso löysi vähemmistöstä poliittisen kodin, jossa vuoden 1918 sisällissodassa punaisina teloitettujen jälkeläistä arvostettiin. SKP:n kunniapuheenjohtaja Ville Pessin suojattina hänestä kenties ajateltiin puolueen maanalaisen marttyyrikauden manttelinperijää.

Nuortaistolaisten epäsentimentaaliseen järkeen perustuvassa edistyksellisessä suuntauksessa kuvitelmilla oli totuuden arvo. Tämä johti Laaksonkin kohdalla uskonvaraiseen asennoitumiseen Neuvostoliiton kehityskykyyn.

Mielenosoituksessa punaista sanakirjaa Maon pienen punaisen kirjan puutteessa heiluttaneesta radikaalista tuli Eurooppa-vetoisen liennytyksen tukija, joka puolsi ylintä valtiojohtoa niin meillä kuin itänaapurissa. Armottomimman arvostelun kärsivät usein puoluetoverit, eivät valtaapitävät. Heitä kohtaan raju kielenkäyttö olisi voinut johtaa syytteeseen valtiopäämiehen halventamisesta.

Laakso toimi Rauhanpuolustajien järjestösihteerinä ja nousi SKP:n keskuskomitean kansainväliseen jaostoon. Myös äänestäjien silmissä hän nautti kasvavaa luottamusta: eduskuntavaaliehdokkaana vuonna 1970 hänen äänimääränsä oli 1300, mikä kuusinkertaistui vuoden 1976 vaaleissa.

Sirola-opiston opintojen jälkeen Laaksolle järjestettiin tilaisuus opiskella Neuvostoliiton kommunististen puolueen keskuskomitean alaisessa yhteiskuntatieteiden instituutissa. Ulkomaalaisille puoluetoimitsijoille tarkoitetussa puoluekoulussa Moskovassa hän kertoo tutustuneensa Afrikan kansalliskongressi ANC:n jäseniin. Laakso jäljentää jälkipolville lähibaarin cocktailin reseptin, joka oli kapakassa tarjoillun kolmen juoman yhdistelmä: vodkaa, armenialaista brandyä ja neuvostosamppanjaa.

Laakso saa yhä porvarillisen yhteiskunnan näkemään punaista

Sukupolvelleen tyypillisesti Laakso etääntyi oikeistolaisista ihanteista 1960- ja 1970-luvulla. Vaistomaisen vasemmistolaista nuorisoa olivat vastassa porvarillisen Suomen oikeistovoimat, jotka Laakson silmissä ”elivät yhä sotaa, joka oli loppunut jo vuonna 1944”.

Vaikka Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka tasapainoili periaatteellisen neutralismin ja strategisen joustavuuden välillä, niin turvallisuus- ja tiedusteluviranomainen piti lännen puolta – myös valtiosäännön vastaisesti. Muistellessaan nuoruutensa antikommunistista ilmapiiriä Laakso ei liioittele: suojelupoliisi ja oikeistolaiset säätiöt rakensivat virkakieltojärjestelmää tunnuslauseenaan ”yhteiskunnan vastaiset ainekset pois”.

Kiinnostavasti Laakso näkee vasemmistolaisten työelämäsyrjinnän julkitulon pikemminkin lamauttaneen kuin närkästyttäneen. Leimautumisen pelko nosti kynnystä toimia työväenliikkeessä.

Laakson paljastaman ”teollisuuden käyttöön” tarkoitetun henkilörekisterin hän kertoo saaneen haltuunsa Valmetin vahtimestarilta. Kiinnostavasti Laakso näkee vasemmistolaisten työelämäsyrjinnän julkitulon pikemminkin lamauttaneen kuin närkästyttäneen. Leimautumisen pelko nosti kynnystä toimia työväenliikkeessä. Laakso kertoo monien myöhemmin puolustusvaliokunnan asiantuntijoina kuulemiensa kuiskineen hänelle, ”ethän sitten kerro kuinka kaukaa tunnet minut”.

Tarkkanäköisesti Laakso antaa ymmärtää kansandemokraatti Ele Aleniuksen evästäneen länsitiedustelua – ilmeisesti tietämättään ja suojelupoliisin tästä piittaamatta. Laakso sanoo taistolaisiakin lähestytyn diplomaatin peitteellä. Valppaammasta asenteestaan esimerkkinä Laakso ilmoittaa torjuneensa tapaamisehdotuksen Yhdysvaltojen suurlähetystössä ”muodollisesti kulttuurisuhteita hoitaneelta amerikkalaistiedustelijalta”.

Ulkopoliittiset käänteet toteutettiin ylhäältä alaspäin

Laakso muistelee mieleenpainuvasti EU-jäsenyyden eduskuntakäsittelyä. Hän sanoo monien kansanedustajien pitäneen käsittelytapaa ”harkitsemattomana taipumisena EU-eliitin vaatimuksiin”. Pääministeri Esko Aho antoi hänen mukaansa ymmärtää, ettei päätöksenteon nopeutetussa aikataulussa ole mitään järkeä.

Neljä ja puoli vuorokautta kestänyt jarrutuskeskustelu teki Laakson mukaan eduskunnasta ”suositun jatkopaikan ravintoloiden suljettua”. Monet kansanedustajatkin turvautuivat ”omiin eväisiin”. Laakso toteaa ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Pertti Paasion sammuneen eduskunnan kahvilaan ”puolityhjä viinilasi vieressään”. Jarrutuskeskustelun aikana tehtiin myös puheenvuoron pituusennätys puheella, joka kesti 6 tuntia 38 minuuttia.

Laakson mielestä länsi-integraatiosta päätettiin kulissien takana. Läpimenon turvaamiseksi toimivallan siirrot kansallisen päätäntävallan ulkopuolelle jätettiin vaille asianmukaista käsittelyä valtiopäivillä ja julkisuudessa. Laakso oli niitä harvoja, jotka avasivat keskustelua Suomen vuonna 2014 Naton kanssa solmimasta isäntämaasopimuksesta, joka hänen mielestään pohjusti myöhemmin Ukrainan sodan verukkeella loppuunvietyä hakeutumista Yhdysvaltojen liittolaiseksi.

Ei takapiru vaan eturivin vaikuttaja 

Eduskunta oli Laakson työmaa omalla työhuoneella liki neljä vuosikymmentä: viisitoista vuotta Tiedonantajan eduskuntatoimittajana, kaksi vuosikymmentä vasemmistoliiton eduskuntaryhmän jäsenenä. Vaikka Laakson nimi liitetään ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan niin pisimpään hän toimi kuntatasolla. Hän oli lähes 40 vuotta Vantaan kaupunginvaltuustossa, minkä hän muistelmissaan tosin sivuuttaa.

Suomalaisittain poikkeuksellisesti Laakso toimi 25 vuotta Euroopan neuvostossa muun muassa yleiskokouksen johtoryhmässä. Hän kertoo elävästi ihmisoikeusjärjestön valtuuskuntien vierailuista Irakissa, Tšetšeniassa ja Azerbaidžanissa – sekä Venäjällä, jossa tavattavana oli pian presidentiksi valittu Vladimirin Putin. Lännessä häntä pidettiin kommunistien vastaehdokasta luotettavampana.

Kirjan nimenä Punainen takapiru ei ole osuvin: ulkomaansidonnaisuuksia hyödyntäneen taustavaikuttamisen sijaan Laakson poliittinen ura muodostui luottamustehtävistä läpinäkyvissä päätöksentekoelimissä sekä julkisesta toimittajan työstä. Mystifioiva nimitys lienee lainattu pääministeri Paavo Lipposelta, joka luonnehti Laaksoa takapiruna, kun tämän varapuheenjohtajana luotsaama puolustusvaliokunta antoi EU-jäsenyyteen varauksellisesti suhtautuvan lausunnon.

Niin muuttui maailma

Laakso valittaa ”Urho Kekkosen elämäntyön romuttamista” ja muistelee menneisyyttään puolustuskannalta. Tyyli on miehen, jolla ei ole juurikaan menettävää puhumattakaan maailmasta, joka nuorena oli työväenluokan voitettavana. Nato-Suomessa valtavirraksi muodostui se, mitä vastaan hävinneiden joukoissa seisonut Laakso oli taistellut.

Laaksossa henkilöityykin perinteisen vasemmiston haaksirikko: jos reaalisosialismin romahdus merkitsi sen arvonalennusta sisäpolitiikassa, niin länsi-integraatio harvensi perinteisen vasemmiston vaikutusvallan kansainvälisessä yhteistyössä.

Tyyli on miehen, jolla ei ole juurikaan menettävää puhumattakaan maailmasta, joka nuorena oli työväenluokan voitettavana.

Punaisen takapirun henkilöönkäyvä vastaanotto kertoo enemmän sotaan valmistautuvan Suomen poliittisesta ilmapiiristä kuin arvioidusta teoksesta. Korkean profiilin poliitikon uran tiivistäminen ulkovallan palvelemiseksi kertoo lähinnä, kuinka päättävästi agendaa asettava lehdistö on pysytellyt kylmän sodan juoksuhaudoissa.

Idänsuhteiden normalisoinnille suopeassa Naapuriseura-järjestössä toimiva Laakso ilmoittaa eronneensa vasemmistoliitosta puolueen myönteisen Nato-kannan takia. Hänen suhtautumisessaan Venäjään piilee samanlaista yksioikoisuutta kuin aikoinaan ranskalaistoimittaja Jean Luchairen suhteessa Saksaan, kun tämä päätyi pasifistisista lähtökohdista tukemaan Vichyn miehitysvaltaa toisessa maailmansodassa.

Väärinkäsityksien välttämiseksi Punaisen takapirun alkulauseeksi olisi sopinut lainaus SKP:n sisäisen opposition johtaja Taisto Sinisalolta, jonka eduskuntaryhmän tiloja koristi talonsääntöjen vastaisesti siniristilippu: ”Minun isänmaallisuudessani kansallinen ja kansainvälinen ajattelu kulkevat käsi kädessä.”

YTM Aleksi Okkonen on Politiikasta-verkkolehden toimituskunnan jäsen.

Artikkelin kuvituskuva: Suzy Hazelwood / Pexels

Julkaisu Kirja-arvio: Näkijän ja tekijän maailma muuttui ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tim Weiner: The Mission: The CIA in the 21st Century. William Collins, London 2025.

Rikostoimittajana aloittanut Tim Weiner tuo The Missionissa valokeilaan toistasataa CIA:n (Central Intelligence Agency) tiedustelun edustajaa. Ainutlaatuisten lähteidensä ansiosta The Missionista hahmottuu Yhdysvaltain tiedusteluväen omakuva. Tuloksena on kirjan mittainen skuuppi ihmisistä organisaatiossa, joka toimii lain tällä ja tuolla puolen.

Lähes kaikki kirjan alaotsikot ovat sitaatteja CIA:n entiseltä ja nykyiseltä henkilöstöltä. Jokainen lähde nimetään. Weineriä luottamuksellisella tiedolla muonittaneiden lähteiden avoimuus on poikkeuksellista. Kirjailija selittää haastateltaviensa uskoutumista ajoituksella: Weinerin käynnistettyään tutkimuksensa 1990-luvulla kylmän sodan päätyttyä, tiedustelupalvelu oli vailla suuntaa ja sitä palvelleet avautumisen tarpeessa.

Weinerin mukaan tiedusteluyhteistyö on syventynyt lännessä. Samanaikaisesti liittovaltion hallinnon ja tiedustelupalvelun yhteistyö on tulehtunut. Silti amerikkalaisiin turvaudutaan entistä enemmän meillä ja muualla – lännen johtajavaltion epävakaudesta ja sen tiedusteluviranomaisen paikoin kyseenalaisestakin lähimenneisyydestä huolimatta.

Viimeisimmissä haastatteluissaan Weiner oli tiedusteluväelle jo tuttu nimi. The Mission on jatkoa National Book Award -palkittulle CIA:n varhaishistoriaa läpikäyneelle kirjalle Legacy of Ashes, jonka tekijän pitkäaikainen työnantaja The New York Times nimesi vuoden kirjaksi vuonna 2007. Salaisuuksien verhon taakse katsomisesta tuli toimittajan missio: hän luonnehtii CIA:ta kutsumuksekseen – muttei toimeksiantajakseen. Jo vuonna 1977 annetun ilmoituksen mukaan CIA:laiset eivät esiinny toimittajina.

Ideologinen jalkaväki johtaa läntistä tiedusteluyhteistyötä

Kirjailija John Le Carrén romaanissa Tinker Tailor Soldier Spy todetaan ”salaisen palvelun olevan ainoa todellinen ilmaus kansakunnan luonteesta”. The Mission paljastaakin Yhdysvaltain kätketyt kasvot. Rikokset maan oikeusjärjestyksen ulkopuolella ovat ”CIA:n tavaramerkki”.

Amerikkalaisuuden ideologinen jalkaväki on aina tehnyt työtä käskettyä julkisuudelta salassa: ”Jokainen presidentti Trumanista lähtien on komentanut CIA:n ratkaisemaan aseilla ja rahoilla kansojen kohtaloita, kun merijalkaväkeä ei ole voitu käyttää”, Weiner toteaa.

Terrorisminvastaisen sodan sytyttyä vuonna 2001 CIA:lta alkoi virrata rahaa ulkomaiden tiedustelupalveluille. Sittemmin länsitiedustelun yhteistoiminta sen johdolla on vahvistunut.

Terrorisminvastaisen sodan sytyttyä vuonna 2001 CIA:lta alkoi virrata rahaa ulkomaiden tiedustelupalveluille. Sittemmin länsitiedustelun yhteistoiminta sen johdolla on vahvistunut. Lähteitä rekrytoidaan ja operaatioita suunnitellaan sekä toimeenpannaan yhdessä.

Erikoisoperaatioiden osaston johtaja kenraali Stanley McChrystal luonnehtii uutta tiedusteluyhteistyötä ”kansakuntien verkoston” syntynä, joka vasta palautti CIA:lle sen aiemman erityisaseman. Amerikkalaisille antelias tiedonjako taas on ennen muuta keino pehmittää yhteistyöhaluttomia valtioita. Viimeaikaisinta Nato-liittolaisten tiedusteluyhteistyötä on lujittanut etenkin CIA:laisten toiminta Ukrainassa, mitä salaisten operaatioiden johtaja Tom Sylvester luonnehtii ”parhaaksi investoinniksi hallinnoltamme koskaan”.

Puhutteleva esimerkki Yhdysvaltain tiedusteluviranomaisen kasvaneesta vaikutusvallasta onkin Ukrainan turvallisuuspalvelu SBU:n uudistaminen CIA:n armosta vuonna 2014. Weiner kirjoittaa venäjämielisiksi katsottujen puhdistuksen olleen ehto luottamuksen rakentamiselle Yhdysvaltoja kohtaan. Seurauksena yli 90 prosenttia Ukrainan turvallisuuspalvelun johdosta irtisanottiin. Tämä antoi johtaja Valentyn Nalyvaichenkon mukaan sysäyksen laitoksensa ”nopealle ja ammattimaiselle uudelleenrakentamiselle”.

Mikään epäinhimillinen ei ole vierasta CIA:lle

Kylmän sodan päätyttyä ylivoimaiseen asemaan nousseen Yhdysvaltain tiedustelupalvelu oli ylenkatsottu ja alibudjetoitu. Kun Neuvostoliitto lakkautettiin valtiona, CIA menetti vihollisen, jonka tuntemiseen ja tukahduttamiseen sen toiminta oli tähdännyt. ”Kukaan ei voi olla mahtava ilman mahtavaa vihollista”, tarpeettomuuden tunteesta kärsivä tiedusteluväki valitti.

Terrorisminvastainen sota oli keskustiedustelupalvelun arvonnousun aikaa. Vuoden 2001 syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen kansakunta kääntyi tiedusteluväen puoleen kuin pelastajaan. CIA:n rahoitus kolminkertaistettiin. Kolmen miljardin budjetista kolmasosa jyvitettiin vastaterrorismiohjelmaan, jonka henkilöstömäärä oli suurimmillaan toista tuhatta. Weiner esittää lyhyessä ajassa salaisten operaatioiden lukumäärän kasvaneen selvästi suuremmaksi kuin mitä CIA kumppaneineen kohdisti aikanaan Neuvostoliittoon.

Kun Neuvostoliitto lakkautettiin valtiona, CIA menetti vihollisen, jonka tuntemiseen ja tukahduttamiseen sen toiminta oli tähdännyt.

Tiedustelupalvelu määrättiin käymään salaisia sotia, kun uudeksi missioksi tuli presidentti George W. Bushin määräyksestä ”kaaoksen luominen Lähi-itään”. Tiedustelu ja vastatiedustelu poistuivat muodista. Vihollisen tuntemista tärkeämmäksi tuli sen tappaminen.

CIA:n valtuuksia laajennettiin ja johtaviin asemiin astuivat häikäilemättömimmät: tiedonhankkijoista tuli ”nojatuolikiduttajia”, toimistojen analyytikoista laittomien vankiloiden pyörittäjiä ja taustavaikuttajista salamurhien suunnittelijoita.

Ennenkuulumaton aloite salamurhaosaston perustamisesta otettiin vastaan suopeasti presidentin kansliassa. Weiner sanoo salamurhan olleen ”latautunut ilmaus” CIA:ssa, mutta tuolloin se alettiin ymmärtää ”ennakoivana itsepuolustuksena”. Vastaterrorismiohjelmaa johtanut Enrique Prado avaa mahdollisia menettelytapoja: ”Jos joku sattuisi putoamaan parvekkeelta, se vasta olisi sääli”.

Kansallisella turvallisuudella perusteltiin kuulusteltavien kidutusta

Vankilaverkoston rakentamisesta vastasi epistemologiasta väitellyt Vietnamin sodan veteraani Jim Cotsana. Hän arvioi kidutuksen välttämättömäksi: ”Jos meidän ajatelleen tehneen jotain laitonta tai moraalitonta, pystymme kyllä elämään sen kanssa”.

CIA hävitti todisteita kuulustelumenetelmistään, sen jälkeen kun The Washington Post oli nostanut aiheen julkisuuteen. Pahamaineiset Thaimaan kidutusvideot tuhottiin vaivihkaa toimistosilppurissa. ”Paska juttu…videoiden perusteella saattoi luulla meidän kaikkien olevan psykopaatteja, mitä emme tietenkään halunneet”, kommentoi vastaterrorismiosaston johtaja Jose Rodriguez.

CIA hävitti todisteita kuulustelumenetelmistään, sen jälkeen, kun The Washington Post oli nostanut aiheen julkisuuteen. Pahamaineiset Thaimaan kidutusvideot tuhottiin vaivihkaa toimistosilppurissa.

Vihreän valon näyttäminen Irakin hyökkäyssodalle jäi maineen tahraksi: tilannearvio oli perustunut Kairossa kidutuksella saatuun tunnustukseen Ibn al-Sheikh al-Libinilta – lähde arvioitiin myöhemmin epäluotettavaksi. Tämä alkujaan Afganistanissa amerikkalaisten avustuksella neuvostojoukkoja vastaan taistellut islamisti katosi pian kartalta: al-Libin kuoli vankeudessa Libyassa vuonna 2009.

Ihme kyllä, CIA ei aavistanut menettelytapojensa aiheuttavan kaunaa kohdemaissa. Sivullisuhrit Afganistanissa olivat liikaa kenraali McChrystalille, joka varoitti ”meidän häviävän tämän helvetin sodan ellemme lakkaa tappamasta siviilejä”. Sotilasvoimaa tehokkaammaksi katsottiin lopulta vihollisen korruptointi setelisalkuilla. Ken Stiles taustoittaa ratkaisua julkisella mielipiteellä: ”Amerikkalaiset eivät piittaa, vaikka CIA kävisi siellä salaista sotaa, sen sijaan he välittävät, jos maassa on 50 000 amerikkalaissotilasta”.

Hyvä paha CIA

Moraalittoman CIA:n henkilöstön moraalisena kompassina Weiner näkee uskollisuuden missiolle. Vaikka vastatiedustelun johtaja James Olson sanoo uransa olleen ”valehtelua, huijaamista, varastamista, manipulaatiota ja pettämistä” niin kumma kyllä hän ei arvostele työnantajaansa. Kansallisen turvallisuuden näkökulma hallitseekin tiedusteluväen ajattelutapaa. Tällainen raison d’état sallii amerikkalaisiin arvoihin vetoavan CIA:n ”työskentelevän kenen tahansa käsiinsä osuvan rikollisen ja turmeltuneen huoran kanssa”, kuten diplomaatti Mike Metrinko toteaa.

Weiner havaitsee liittovaltion hallinnon ja tiedusteluviranomaisen yhteistyön jännitteiseksi. Useat presidentit Richard Nixonista lähtien ovat panetelleet CIA:ta vasemmistolaiseksi. Tiedusteluväen ”kaappiliberaalit” olivat epäsuosiossa etenkin vuosituhannen vaihteessa, jolloin CIA:n olemassaolo oli vaakalaudalla: republikaanienemmistöisen senaatin tiedusteluvaliokunnassa keskusteltiin tiedusteluviranomaisen lakkauttamisesta vuonna 2004.

Yhteistyön tulehtumisen taustalta löytyvät intressit ja ideologiat mutta myös valta. CIA on määrätietoisesti tavoitellut epämieluisten liittovaltion hallintojen kaatamista laskelmoiduilla tietovuodoilla ”tarkoituksenaan presidentin mustamaalaaminen ja vaalitappion aiheuttaminen”. CIA sekaantuu vaaleihin myös palvelemassaan valtiossa.

Vihollinen – ja myös CIA – on tunnettava

The Mission on hienostunut hyökkäys Yhdysvaltain hallitusta vastaan, jonka istuvan presidentin Weiner määrittelee maan suurimmaksi turvallisuusuhkaksi. Lukijalle luovutetaan kirjassa tietoja, jotka ovat omiaan vaarantamaan tekijänsä kansalaisuusvaltion suhteita ulkovaltoihin. Weinerillä on selvästi suojelijansa, sillä vähäpätöisempi toimittaja joutuisi vastaavanlaisesta vaikeuksiin.

Niin CIA:n kuin Neuvostoliiton tiedustelu- ja turvallisuuspalvelu KGB:n kanssa tekemisissä ollut kirjailija-toimittaja Jan Guillou on luonnehtinut tiedustelupalveluja vaikeaksi aiheeksi, koska salattua tietoa tutkiva erehtyy helposti. Tosiasioihin uskominen on vaikeaa tilanteessa, jossa pelataan väärällä tiedolla. Taitavan vakoojan tapaan Weinerin on onnistunut luoda luottamus lähteisiinsä. Seurauksena lukijakin alkaa luottaa Weineriin – ja huomaamattaan myös CIA:han.

Totuudenmukaisuus tunnetusti häviää kilpailussa suurvaltapoliittisen tarkoituksenmukaisuuden kanssa.

Totuudenmukaisuus tunnetusti häviää kilpailussa suurvaltapoliittisen tarkoituksenmukaisuuden kanssa. CIA:n vasemmistolaisuus lienee sen epäkiitollisessa pyrkimyksessä vastustaa kansallista sulkeutumista tuomalla kansainvälisiä mittapuita päätöksentekoon.

CIA:n missio edustaa järkeä Yhdysvaltain ulkosuhteissa on osoittautunut monesti mahdottomaksi. Sen palveleman valtion poliittisen johdon strategisessa epäjohdonmukaisuudessa piilee pohjimmainen syy tiedusteluviranomaisen rikoksiin ja ristiriitaisuuksiin.

Uuden kylmän sodan kynnyksellä Weinerin alleviivaama vihollisen tunteminen on ajankohtaisempaa kuin aikoihin – ei niinkään vihollisen tuhoamiseksi, vaan vihollisuuksien lopettamiseksi.

YTM Aleksi Okkonen on Politiikasta-verkkolehden toimituskunnan jäsen.

Arvion kuvituskuva: Anthony Shane / Unsplash

Julkaisu Kirja-arvio: CIA nousi kansakuntien verkoston johtoon ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

John Stuart Mill, Sosialismin hyödyt ja haitat. Vastapaino, Tampere 2025.

John Stuart Mill kuuluu 1800-luvun jälkipuoliskon brittiläisen filosofiperinteen kirkkaimpiin nimiin. Sosialismin hyödyt ja haitat -teos jäi aikoinaan keskeneräiseksi, mutta tämä ei vähennä sen merkitystä Millin ajattelua kiinnostavasti uudelleen jäsentävänä ja laajentavana työnä.

Erityisen arvokasta on teoksen suomentaminen. Filosofian klassikoiden suomentaminen on nykyisin harvinaista, ja käännöstyö kasvattaa teoksen saavutettavuutta ja kotimaista lukijakuntaa. Tampereen yliopiston yliopistonlehtorin Mikko Lahtisen erinomaisesti toimittaman teoksen ovat suomentaneet Santeri Anttila, Valtteri Hakala, Aake Korhonen, Patrik Laakkonen ja Mikko Lahtinen itse.

Millin aikakauden äärimmäisen koukeroisen ilmaisun tietäen, suomentajien kädenjälki on kunnioitettavan tarkkaa. Teoksen lopussa on myös Lahtisen vertaisarvioitu artikkeli aiheesta John Stuart Mill ja sosialismin haaste.

Millin teemat ovat edelleen ajankohtaisia

Liberalismi ei ole ollut koskaan helppo aate määritellä. Poliittisena aatteena liberalismi on nykyisellään kohdannut eräänlaisen inflaation: varsin monet poliitikot niin oikealta ja vasemmalta kuin keskeltäkin julistautuvat mielellään enemmän tai vähemmän liberaaleiksi arvopohjaltaan ja ajattelultaan.

Nykylukijan kannalta John Stuart Millin teoksessaan esiin nostamat teemat, kuten elämässä menestyminen, yksilön ja työntekijän asema yhteiskunnassa sekä talouden omistussuhteet, eivät ole menettäneet merkitystään. Myös politiikassa monet kysymykset palautuvat edelleen markkinoiden ja valtion roolin väliseen jännitteeseen.

Usein debatin keskiössä ovat esimerkiksi sääntelyyn liittyvät kiistat. Millin ja muiden liberalistien pohtima onnellisuuden eetos, menestyksen problematiikka sekä oikeudenmukaisen talousjärjestelmän rakentaminen ovat niin ikään ajankohtaisia teemoja.

Millin ja muiden liberalistien pohtima onnellisuuden eetos, menestyksen problematiikka sekä oikeudenmukaisen talousjärjestelmän rakentaminen ovat niin ikään ajankohtaisia teemoja.

Itselleni oli aivan uutta, kuinka myötäsukaisesti Mill suhtautui ranskalaisten sosialistien Charles Fourierin, Louis Blancin, Victor Considerantin ja Henri de Saint-Simonin ajatuksiin. John Stuart Mill kuului aikoinaan myös varhaisimpiin feministeihin, ja hänen huomionsa äänioikeuden laajentamisesta myös naisille ja työväestölle olivat aikaansa edellä olevia aloitteita.

Lähtökohtaisesti olisin kuvitellut Millin löytävän yhteisiä ajatuksia Benjamin Constantin ja François Guizot’n ajattelumaailmoista. Kuten tunnettua, 1800-luvun ranskalaiset liberalistit, ja myöhemmin esimerkiksi Raymond Aron toisen maailmansodan jälkeen, arvostivat paljon brittiläistä parlamentarismia ja poliittista kulttuuria.

Erityisesti ranskalaiset liberaalit arvostivat Britannian sanan- ja ilmaisunvapautta. Nämä politiikan ja demokratian perusarvot olivat Ranskassa 1800-luvun aikana toistuvasti uhattuina ja johtivat lopulta vallankumouksiin.

Tuotannollisten osuuskuntien utopia

Mikko Lahtisen artikkelissaan esiin nostama Millin teoreettinen vaihtoehto tuotannollisista osuuskunnista yhteiskunnan moottorina on nykyihmisen silmin utopistinen ajatus. Samaan aikaan Millin filosofiassa keskeisiä teemoja olivat vapaa kilpailu, yksilön vapaudet ja vähemmistöjen oikeudet.

Mikko Lahtisen mukaan sosialististen näkemysten omaksuminen oli Millin ajattelussa kuitenkin sovitettavissa yhteen liberalismin eetoksen kanssa. Millin hahmottelemassa teoriassa sosialistinen yhteiskunta olisi oman edun tavoitteluun perustuvaa kapitalistista yhteiskuntaa älyllisesti ja moraalisesti kehittyneempi ihmisyhteisö. Toiminnan ytimessä olisi tuotannollisiin osuuskuntiin ryhmittynyt väestö.

Osuuskunnat pystyisivät avoimen kilpailun hengessä tuottamaan kaikille jäsenilleen riittävät mutta kohtuulliset hyvän elämän edellytykset. Yksi keskeisimmistä elementeistä tässä olisi tuotantovälineiden yhteisomistajuus: luokkasuhdetta työläisen ja omistajan välillä ei tällöin enää olisi.

Huomionarvoista on myös se, että Mill piti sosialistien kapitalismin kritiikkiä yksioikoisena. Filosofi kyseenalaisti sosialismin toteuttamisen mahdollisuudet uransa loppuun asti.

Historiallinen todistusaineisto sosialistisista kokeiluista viimeisen sadan vuoden ajalta ei tosin tue tätä Millin hahmotelmaa: sosialistisissa järjestelmissä mikään mainituista elementeistä ei koskaan realisoitunut ihmisten arkeen. Lopulta Mill suhtautui itsekin skeptisesti sosialismiin ja sen mahdollisuuksiin haastaa kapitalistinen järjestelmä.

Lahtisen mukaan Millin tavoitteena saattoi olla teosta tehdessään tarjota teoreettisesti punnittuja lähtökohtia yhteiskunnan perusteisiin ja ongelmiin menevälle, mutta sovittelevalle ja rakentavalle keskustelulle. Huomionarvoista on myös se, että Mill piti sosialistien kapitalismin kritiikkiä yksioikoisena. Filosofi kyseenalaisti sosialismin toteuttamisen mahdollisuudet uransa loppuun asti.

John Stuart Mill tuomitsi myös työväenluokan vallankumousta peräävät sosialistiset opit vaarallisina ja piti niitä kaiken kaikkiaan vastuuttomina. Kuitenkin edistyksellisenä ajattelijana Mill ymmärsi aikakauden ongelmat ja näki työväenluokan tavoitteet yhteiskuntaa korjaavassa kontekstissa. Vuosikymmeniä myöhemmin moniin aikakauden yhteiskunnallisiin vitsauksiin saatiin korjauksia esimerkiksi hyvinvointivaltiomallin palveluiden muodossa.

Mill ja utopiasosialistien perintö

1800-luvun ranskalaisissa ja brittiläisissä utopistisosialistisissa suuntauksissa ja erityisesti Fourier’n koulukunnassa pyrittiin torjumaan kurjuutta ja riistoa. Fourier’n koulukunnalla tarkoitetaan Charles Fourier’n ajattelun jatkajia, jotka kritisoivat teollistuvan kapitalismin kurjuutta ja etsivät vaihtoehtoja yhteistoiminnan ja yhteisöllisten tuotantomuotojen varaan.

Heidän mielestään silloisen yhteiskuntajärjestelmän ominaisuutena oli rikkauksien keskittyminen suhteellisen harvojen ja hyvin rikkaiden ihmisten tai yhtiöiden käsiin. Ongelmaa syvensi se, miten muut yhteiskunnalliset toimijat tulivat usein jopa täysin riippuvaisiksi heistä. Mill ei ollut heidän edustajansa, mutta suhtautui heidän kritiikkiinsä vakavasti.

1800-luvun ranskalaisissa ja brittiläisissä utopistisosialistisissa suuntauksissa ja erityisesti Fourier’n koulukunnassa pyrittiin torjumaan kurjuutta ja riistoa.

Mill tutustui jo varhaisnuoruudessaan ranskalaisen sosialismin keskeisiin suuntauksiin ensimmäisellä Ranskan-matkallaan vuosina 1820–21. Matkan aikana hän perehtyi erityisesti Henri de Saint-Simonin ajatteluun sekä tapasi Charles Fourier’n seuraajia, joiden kautta hän sai varhaisen käsityksen ranskalaisen sosialismin tavoittelemista yhteiskunnallisista uudistuksista.

Mill tutustui Saint-Simonin seuraajista myös positivismin perustajaan August Comteen. Hänen kanssaan Mill kävi sittemmin kirjeenvaihtoa. Samoin myöhemmin Mill tutustui syvemmin ja laajemmin näiden kaikkien teoksiin, kuten maanmiehensä Robert Oweninkin kirjoituksiin.

Suomennoksessa on käytetty Millin siteeraamia, englanniksi käännettyjä katkelmia Fourierin 1800-luvun alussa julkaistusta teoksesta Théorie des Quatre Mouvements et des destinées générales. 

Alustatalous ja nykyajan uusproletariaatti

Millin viittaaman Victor Considerantin toteamus, ”niin kauan kuin ei keksitä mitään houkuttelevaa työntekemisen tapaa, totuus on, että on oltava paljon köyhiä, jotta muutamat olisivat rikkaita”, tuntuu alustatalouden ja riskiyhteiskunnan aikana valitettavan usein ajankohtaiselta.

Jos edellä mainittujen fourieristien ajatukset käännetään nykyhetkeen, niistä löytyy kiinnostava yhteys. Erityisesti digitalisaation mukanaan tuoma työn murros alustatalouden muodossa on johtanut paikoin jopa uuden, riistetyn työväenluokan syntymiseen. Ruokalähettipalvelut edustavat monessa mielessä 1800-luvulta peräisin olevaa logiikkaa, jossa alemman koulutus- ja osaamistason työllä yritetään ylläpitää ihmiselon kulissia.

Tämän päälle on syntynyt uusia lieveilmiöitä, kuten sosiaaliturvan väärinkäytöksiä sekä harmaata taloutta. Tässä kontekstissa markkinamekanismi ei tuota moraalisesti eikä sosiaalisesti kestävää lopputulosta. Samaan aikaan alustatalouden parissa toimivat yritykset ja niiden omistajat sekä johto ovat käärineet merkittäviä voittoja.

Jos edellä mainittujen fourieristien ajatukset käännetään nykyhetkeen, niistä löytyy kiinnostava yhteys. Erityisesti digitalisaation mukanaan tuoma työn murros alustatalouden muodossa on johtanut paikoin jopa uuden, riistetyn työväenluokan syntymiseen.

Fourier itse nimitti riippuvaisuussuhdetta rikkaista omistajista teolliseksi feodalismiksi (la féodalité industrielle). Yhtymäkohta menneisyyteen on nykyisen elintason merkittävästä noususta huolimatta kiinnostava, ja se on edelleen olemassa.

Amerikkalaisten megayhtiöiden valta-aseman ja varallisuuden kasvaessa ennennäkemättömiin mittoihin on aiheellista kysyä: voidaanko enää täysin vapaasta kilpailusta käytännössä puhua? Amerikkalaiset menestysyhtiöt pystyvät ostamaan parhaat työntekijät, asiantuntijat ja juristit, joiden avulla valta-asema ja myös poliittinen vaikutusvalta varmistetaan.

Juuri tällaiset rakenteelliset riippuvuudet, jotka muistuttavat Fourier’n kuvaamaa “teollista feodalismia” näkyvät myös arkipäiväisemmissä mutta yhteiskunnallisesti merkittävissä esimerkeissä. Aivan viime aikoina on uutisoitu esimerkiksi siitä, miten Suomen julkinen hallinto on riippuvainen Microsoftin tuotteista, kuten koko Eurooppa laajemminkin.

Teoksen ulkopuolelta on aiheellista kysyä: miten näin on päässyt käymään? Lisäksi miksi Eurooppa ja eurooppalaiset yritykset eivät ole koskaan kyenneet haastamaan amerikkalaisia jättiyrityksiä omilla tuotteillaan ja palveluillaan?

Sosialismin hyödyt ja haitat luovat dialogin nykyhetken ja teollisen ajan maailman välille

John Stuart Millin Sosialismin hyödyt ja haitat ja Mikko Lahtisen kirjan lopuksi kirjoittama vertaisarvioitu artikkeli muodostavat kiinnostavan kokonaisuuden. Teoksessa kohtaavat teollisen ajan yhteiskunnalliset epäkohdat, ilmiöt ja utopiat sekä nykyajan ongelmat, joita Mill pohti myöhäisen valistuksen hengessä.

Lahtisen kirjan lopussa esiin nostamat Millin kristallinkirkkaat ajatukset muistuttavat kaikkia yhteiskunnallisia vaikuttajia älyllisen keskustelun viisauden lähtökohdista. Vapaa keskustelu, vastakkaisten näkemysten sovittelu ja erilaisten mielipiteiden kirjon seurauksena syntyvä pyrkiminen totuuteen eivät vanhene koskaan.

Toisinajattelijoiden vaientaminen on vaarallista, ja se voi kääntää vapaan yhteiskunnan kohti totalitarismia. John Stuart Millin jopa idealistiselta kuulostava ajatus oppia myös vastustajilta luo jatkossakin puitteet sille, kuinka voimme pyrkiä kohti totuutta.

Sosialismin hyödyt ja haitat sopii kaikille, joita kiinnostaa aatehistoria, politiikka, liberalismi tai sosialismin ja liberalismin jännitteinen rajapinta.

YTT Pekka Väisänen on vapaa toimittaja

Artikkelin kuvituskuva: Jonas Jacobsson / Unsplash

Julkaisu Kirja-arvio: John Stuart Mill ja sosialismin haaste ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Theodor W. Adorno: Kymmenen puheenvuoroa yhteiskunnasta (1949–1963), suomentanut Taneli Viitahuhta (2025) Tutkijaliitto, 288 s.

Toisen maailmansodan jälkeisessä Saksassa henkisistä uudistumispyrkimyksistä ei ollut pulaa. Valtaosan huomiosta veivät natsiajan Saksassa viettäneet ”sisäiset emigrantit” todellisten maanpakolaisten päästessä ääneen eritysesti Die Wandlung -lehdessä. Lehti ilmestyi miehityshallinnon aikana 1945–49 ja tutustutti saksalaiset ajattelijoihin, joiden teokset oli kielletty Hitlerin Saksassa tai jotka oli ajettu maanpakoon poliittisten mielipiteidensä tai juutalaisten sukujuuriensa takia.

Filosofi Theodor W. Adorno (1903–69) olisi hyvin voinut kuulua näihin kirjoittajiin. Adornon panos Saksan uudistamiseen alkoi kuitenkin vasta vuonna 1949 tämän palattua synnyinmaahansa 15 vuoden maanpakolaisuuden jälkeen. Kymmenen puheenvuoroa yhteiskunnasta on kokoelma Adornon esitelmiä Länsi-Saksassa vuosilta 1949–63. Vuonna 2019 ilmestyneestä saksankielisestä alkuteoksesta on mukaan valikoitu yhteiskunnallisia kysymyksiä, erityisesti kasvatusta ja autoritaarisuutta, käsittelevät puheenvuorot.

Adorno tunnetaan erityisesti Valistuksen dialektiikan (1947) ja Minima Moralian (1951) kaltaisista filosofisista teoksista, joissa hän kritisoi modernia länsimaista yhteiskuntaa monimutkaisella ja -tulkintaisella tavalla. Mutta oliko Adorno sittenkään niin vaikeaselkoinen ja elitistinen yhteiskuntakriitikko kuin tavataan ajatella? Kymmenen puheenvuoroa yhteiskunnasta ilmentää konkreettista valistustyötä mitä erilaisimmille yleisöille. Se antaa aihetta vallitsevan mielikuvan kyseenalaistamiseen.

Adorno-renessanssi

Kokoelma on merkittävä useasta syystä. Alkuteokseen kuuluva, mutta itsenäisenä julkaisuna jo ennakkoon ilmestynyt ja aiemmin suomennettu Näkökulmia uuteen oikeistoradikalismiin (1967) toi Adornon nimen saksalaisten huulille ensi kertaa vuosikymmeniin.

Se auttoi heitä ymmärtämään muukalaisvihamielisen Vaihtoehto Saksalle -puolueen nousua ja kysymään, oliko kuuluisa menneisyydenhallinta (Vergangenheitsbewältigung) sittenkään onnistunut rokottamaan maata äärioikeistolaisuutta vastaan. Esitelmä teki Adornon niin sanotusta ”kriittisestä teoriasta” tunnetun myös Greta Thunbergin sukupolven keskuudessa niin Saksassa kuin kansainvälisesti.

Autoritaarisen oikeistopopulismin voimistuessa on ollut nähtävissä uutta akateemista kiinnostusta Adornoon. Hänelle omistettujen tutkimusten virta käy vuolaampana kuin aikoihin.

Autoritaarisen oikeistopopulismin voimistuessa on ollut nähtävissä uutta akateemista kiinnostusta Adornoon. Hänelle omistettujen tutkimusten virta käy vuolaampana kuin aikoihin, ja vastikään aloitti toimintansa Journal of Adorno Studies. Innostusta on voinut havaita myös Suomessa, mistä osoituksena useat uudet Adorno-suomennokset.

Jotain Adornon paluusta parrasvaloihin kertoo se, että jopa Al Gore, entinen Yhdysvaltain varapresidentti, viittasi viime keväänä Adornon tutkimuksiin kritisoidessaan Donald Trumpin hallinnon fasistisia piirteitä. Gore kehui Adornon sodanjälkeistä pyrkimystä suorittaa juuri luhistuneelle natsi-Saksalle ”moraalinen ruumiinavaus”. Gorea seuraten käsillä olevaa kokoelmaa voisi luonnehtia Adornon yritykseksi tehdä nuorelle Länsi-Saksalle moraalinen terveystarkastus.

Saksalainen Kultur

Kymmenen puheenvuoroa yhteiskunnasta osuu yksiin Konrad Adenauerin, Länsi-Saksan ensimmäisen liittokanslerin valtakauden kanssa (1949–63). Näitä vuosia pidetään taloudellisen nousukauden ja henkisen pysähtyneisyyden aikana. Toki tällöinkin oltiin tietoisia siitä sivistyksellisestä tyhjiöstä, jonka Hitlerin barbaria kirjarovioineen oli kovertanut maan hengenelämään. Ajalle tyypillisiä muutosehdotuksia olivat vetoomukset paluusta saksalaisen humanismin kultakauteen (1770–1830) ja sen sivistysihanteisiin.

Adorno oli hyvin tietoinen sodanjälkeisen Saksan henkisestä kriisistä, jota hänen mukaansa entisestään pahensi perinteitä ylenkatsova ja epämääräisen ajanmukaisuuden nimeen vannova modernisaatiovimma. Adorno kuitenkin vieroksui nostalgisia humanismijulistuksia. Niistä oli vähän apua niin natsimenneisyyden ymmärtämisessä kuin uusnatsismin hillitsemisessä, jonka tarvetta vuosien 1959–60 ”hakaristiepidemia” alleviivasi.

Adorno oli hyvin tietoinen sodanjälkeisen Saksan henkisestä kriisistä, jota hänen mukaansa entisestään pahensi perinteitä ylenkatsova ja epämääräisen ajanmukaisuuden nimeen vannova modernisaatiovimma.

Vielä pahempaa, holokausti oli kyseenalaistanut itse humboldtilaisen kasvatusihanteen, ajatuksen, että korkeakulttuurin kultivoima yksilö olisi immuuni kaikenlaiselle barbarialle. Jos natsipyövelin oli mahdollista aidosti ”ymmärtää Brucknerin sinfonioita”, ei ollut takeita siitä, että Wilhelm von Humboldtin nimeen yhdistetty Bildung sinällään toimisi pidäkkeenä natsien hirmutekojen kaltaisille toimille.

Kaikesta huolimatta Adornokin pyrki tradition jatkamiseen. Häntä eivät inspiroineet niinkään vanhat ideaalit kuin niissä piilevät kriittiset mahdollisuudet. Näihin kuului esimerkiksi ajatus monitieteellisestä kasvatuksesta (studia generale), joka parhaimmallaan tarjosi ihmisille kokonaiskuvan kapea-alaistuneiden tieteiden pirstomassa maailmassa.

Toinen käyttämätön potentiaali löytyi Johann Wolfgang von Goethen ja Georg Wilhelm Friedrich Hegelin teoksista. Niiden mukaan täysipainoinen ihminen ei vastoin humboldtilaista uskomusta kasvanut niinkään ylevien hengentuotteiden kuin aitojen ihmiskontaktien ympäröimänä.

Yhdysvaltalainen culture

Tästä oli paremmin perillä yhdysvaltalainen culture, jonka luonnetta Adorno erittelee paikoin yhtä hienovaraisesti kuin poliittisen ajattelun klassikko Alexis de Tocqueville teoksessa Demokratia Amerikassa (1835). Kokoelma sisältääkin Adornon myötämielisimpiä mietintöjä USA:sta, johon hän tunnetusti suhtautui melkoisen ristiriitaisesti.

Adornon mukaan culturen ihannoima kyky sopeutua ja pärjätä vallitsevissa olosuhteissa kannusti vääränlaiseen joustavuuteen, joka pahimmillaan altisti jopa alistumiseen autoritaariselle politiikalle. Saksalainen Kultur taas ruokki sokeista pisteistään huolimatta tervettä itsepäisyyttä asettumalla, ainakin ajatuksen tasolla, tällaista mukautumista vastaan.

Adornon mukaan culturen ihannoima kyky sopeutua ja pärjätä vallitsevissa olosuhteissa kannusti vääränlaiseen joustavuuteen, joka pahimmillaan altisti jopa alistumiseen autoritaariselle politiikalle.

Toisaalta yhdysvaltalaisen toiminnallisuuden tuottama vauraus edisti ihmisten välistä aitoa ystävällisyyttä ja hyväntahtoisuutta. Näin se oli valovuosia edellä saksalaista sisäänpäin kääntynyttä henkistymistä, joka äärimmillään (kuten edellä mainitun natsipyövelin kohdalla) johti täydelliseen todellisuudesta vieraantumiseen.

Vaikka taloudellinen voitontavoittelu läpäisi yhdysvaltalaisen yhteiskunnan, seurauksena ei ollut ihmisten jämähtäminen ”omien etujensa rajallisuuteen”. Syvään juurtuneet demokraattiset perinteet takasivat, että maa oli Saksaa paljon vähemmän altis autoritarismille, olkoonkin että fordistisen kapitalismin paine piti tällaista uhkaa yllä kaikkialla.

Yksinkertaisempi Adorno

Teemoiltaan Adornon esitelmät eivät juuri poikkea hänen filosofisista kirjoistaan: kapitalismin valuviat, kesytetyt kulttuurituotteet ja demokratian hauraus. Adornon kirjoja kuitenkin hallitsee klassisen saksalaisen filosofian (Immanuel Kant ja Hegel) käsitteistö ja 1900-luvun alun musiikillisen avantgarden inspiroima tyyli. Onkin helppoa yhtyä Jukka Koskelaisen harmitukseen teoksessa Viisi matkaa Saksan sieluun, että Adornon ”moni lause pitää lukea kolmeen kertaan”.

Esitelmöidessään Adorno yksinkertaistaa ilmaisuaan, ja kuten suomentaja Taneli Viitahuhta kirjoittaa mainioissa jälkisanoissaan, usein ”tuulitakkiin pukeutuneena”. Julkiset puheenvuorot näyttävät Adornon yhteiskuntakritiikin uudessa valossa ja toimivat samalla hyvänä ponnahduslautana tämän ajatteluun tutustumisessa.

Julkiset puheenvuorot näyttävät Adornon yhteiskuntakritiikin uudessa valossa ja toimivat samalla hyvänä ponnahduslautana tämän ajatteluun tutustumisessa.

Alkuperäisteoksen toimittanut Michael Schwarz korostaa, että Adornon puheet olivat harvoin suorasukaisen poliittisia, saati minkäänlaisia ohjelmajulistuksia. Niiden tarkoitus oli toimia katalyyttina yleisön itsenäiselle pohdinnalle, puhuipa Adorno sitten Hessenin korkeakoulupäivillä, Reininmaa-Pfalzin kansalaiskasvatusinstituutissa tai Darmstadtin kaupunginteatterin lavalla.

Esitelmöintityyli oli tämän mukaista. Adorno pyrki huomiomaan kuulijoiden lähtötason ja ruokkimaan keskustelua. Yllättyipä hän jopa itsekin siitä, että hänen sanomansa tuntui välittyvän paremmin puhuttuna kuin luettuna.

Huomioita ja varauksia

Adornon julkisilla puheenvuoroilla oli tärkeä rooli saksalaisten vähittäisessä muuttumisessa kriittisemmiksi maansa lähihistoriaa kohtaan. Niiden roolia ei silti pidä ylikorostaa. Siinä missä Adornon esitelmät valoivat perustaa vuoden 1968 kulttuurimurrokselle, niin tekivät myös muutokset esimerkiksi koulujen historianopetuksessa.

Kuten historiantutkija Daniela R. P. Weiner osoittaa teoksessaan Teaching a Dark Chapter, vuosien 1959–60 ”hakaristiepidemian” seurauksena kouluissa otettiin käyttöön uudet kurssikirjat, joiden aiempaa perusteellisempaa selontekoa kolmannen valtakunnan kauheuksista lukivat myös tulevat opiskelijaradikaalit.

Ei myöskään ole totta, että varhainen Länsi-Saksa olisi ollut sellainen henkinen autiomaa, jonka vasta Adornon kaltainen legendaarinen paluumuuttaja olisi ravistellut hereille. Uudempi tutkimus on korostanut, että menneisyyteen katsovan nostalgian ohella maassa oli laajaa innostusta ruohonjuuritason demokraattiseen kansalaisuuteen ja maan oman demokraattiseen tradition elvyttämiseen.

Adornon julkisilla puheenvuoroilla oli tärkeä rooli saksalaisten vähittäisessä muuttumisessa kriittisemmiksi maansa lähihistoriaa kohtaan. Niiden roolia ei silti pidä ylikorostaa.

Viimeaikainen kiinnostus Adornoa kohtaan selittyy sillä, että hänellä koetaan olevan tärkeää sanottavaa meidän ajallemme. Uudemmassa Adorno-tutkimuksessa tämä näkyy jo lähes pakolliseksi liturgiaksi muodostuneessa polemiikissa Jürgen Habermasia, Adornon kuuluisinta oppilasta kohtaan, jonka vankkumaton usko demokratiaan ja järkiperäisen keskusteluun nähdään naiivina optimismina.

Vaikka näiden kritiikkien soisi olevan vähemmän mustavalkoisia, ajat ovat silti kiistatta muuttuneet 1980-luvusta, jolloin Habermas totesi teoksessaan The Philosophical Discourse of Modernity, ettei Adornon synkkyys ”ole enää omamme”.

Onko autoritaarinen politiikka modernille länsimaiselle yhteiskunnalle sisäsyntyinen, alati läsnä oleva uhka, kuten Adorno uskoi, vai pikemmin, habermasilaisittain, satunnainen toimintahäiriö? Adorno on ajankohtainen, koska kysymykseen ei ole tällä hetkellä olemassa selvää vastausta.

FT Mikko Immanen toimii Akatemiatutkijana Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa, jossa hän tutkii saksanjuutalaisten emigranttien näkemyksiä natsismin jälkeisestä Saksasta (ProGe).

Kymmenen puheenvuoroa yhteiskunnasta (1949–1963) -teoksen suomentaja Taneli Viitahuhta on Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen.

Artikkelin kuvituskuva: Justus Beckerin ja Oğuz Şenin Theodor Adornoa esittävä muraali Frankfurtissa. Kuva: Vysotsky / Wikimedia Commons, CC BY-SA 4.0

Julkaisu Kirja-arvio: Adorno tuulitakissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Elina Lappalainen & Mitja Mikael Malin: Tornihuoneen salaseura: Vallan jäljillä (2025) Tammi, 84 s.

Lasten tietokirjasarjassa syksyllä 2025 ilmestynyt teos tarjoaa jännittävän ja konkreettisen näkökulman siihen, miten jokainen voi vaikuttaa yhteiskunnassa. Tornihuoneen salaseura: Vallan jäljillä keskittyy yhteiskunnalliseen päätöksentekoon, demokratia- sekä kansalaistaitoihin ja vaaliosallistumiseen kuntavaalien kontekstissa. Kuten aikaisemmatkin sarjassa ilmestyneet kirjat, Vallan jäljillä -teos on suunnattu peruskoulun ala-astetta käyville 7–12-vuotiaille lapsille.

Aikaisemmista osista tutut hahmot Lumi, Haku, Koko ja Miki hyppäävät mukaan kuntavaalien vaalikampanjointiin ja kunnalliseen päätöksentekoon auttaessaan ensi kertaa kuntavaaleissa ehdolle asettuvaa Kokon äitiä tämän vaalityössään. Päähenkilöt pääsevät ihmettelemään läheltä kiivaita vaaliväittelyitä, editoimaan sosiaalisen median vaalivideoita, tapaamaan äänestäjiä vaalitoreille ja tutustumaan kunnalliseen päätöksentekoon sekä päättäjiin Helsingin kaupungintalolle. Jännitys huipentuu vaalipäivään ja ääntenlaskuun, riittävätkö Kokon äidin äänet Helsingin kaupunginvaltuustoon?

Kirja on mukaansatempaava ja selkeä kokonaisuus, joka kertoo ikätasoisesti lapselle yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Graafinen ja oivallisesti tarinan käänteitä havainnollistava kuvitus kulkee käsi kädessä kerronnan kanssa pitäen lukijan otteessaan. Tarina etenee kronologisesti todellisuutta mukaillen aina vaalikampanjoinnista, vaalipäivän ääntenlaskuun ja valtuutetun arkeen. Lisäksi tarinan rinnalla esitetty paikallistason vaikuttamisen esimerkki antaa lapsille konkreettisen mallin siitä, mihin asioihin ja miten yhteiskunnassa voi vaikuttaa.

Lukujen loppuihin sijoitetut infolaatikot antavat kattavasti tietoa demokratiataitoihin liittyvistä asiakokonaisuuksista kuten poliittisista puolueista, kuntavaaleista, kansalaisvaikuttamisen eri keinoista, vaalikampanjoista ja äänestämisestä. Infolaatikoiden tuhdit tietopaketit saattavat tuntua vielä alakoulun ensimmäistä tai toista vuosiluokkaa käyvistä monimutkaisilta asiakokonaisuuksilta, eikä ihme, sillä ovathan niissä opetettavat kokonaisuudet ja käsitteet monimutkaisia.

Kirjaa voisi kritisoida sen lievästä pääkaupunkikeskeisyydestä, sillä se huomioi paikallisina vaaleina ainoastaan kuntavaalit, jotka toimitetaan koko maassa Helsinkiä lukuun ottamatta yhtä aikaa aluevaalien kanssa. Ymmärrettävästi tuplavaaliasetelman kuvaaminen olisi voinut osoittautua kirjan kohderyhmä huomioiden liian haastavaksi.

Nuorten eriytyvä sekä kasaantuva osallistumishalukkuus ja sen taustatekijät

Poliittisen osallistumisen eriytyminen ja sen kasautuminen suhteellisen pienelle joukolle aktiivisia kansalaisia on huolettanut tutkijoita jo pitkään. Trendistä erityisen huolestuttavan tekee se, että erot ovat tutkitusti havaittavissa jo nuorissa. Verrattain tuoreet tutkimustulokset peruskouluaan päättävistä 9.-luokkalaisista suomalaisnuorista osoittavat, että yhteiskunnallinen osallistumishalukkuus on 15-vuotiailla nuorilla vasta heräämässä.

Merkittäviä eroja on kuitenkin havaittu etenkin sukupuolen mukaan: tytöt osallistuvat poikia aktiivisemmin. Tutkimukset myös osoittavat, että vanhempien omalla yhteiskunnallisella aktiivisuudella sekä lapsuudenkodin keskusteluaktiivisuudella yhteiskunnallisista asioista on merkittävä vahvistava vaikutus nuorten poliittiselle kiinnittymiselle ja siten myös osallistumiselle myöhemminkin elämässä.

Kansalaispätevyys voidaan jakaa sisäiseen ja ulkoiseen, joista ensimmäisellä tarkoitetaan sitä, missä määrin kansalainen kokee sekä ymmärtävänsä politiikkaa että voivansa vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon. Ulkoisella kansalaispätevyydellä vastaavasti tarkoitetaan kansalaisen arviota siitä, missä määrin hän kokee tulleensa kuulluksi poliittisessa päätöksenteossa.

Poliittisen osallistumisen eriytyminen ja sen kasautuminen suhteellisen pienelle joukolle aktiivisia kansalaisia on huolettanut tutkijoita jo pitkään. Trendistä erityisen huolestuttavan tekee se, että erot ovat tutkitusti havaittavissa jo nuorissa.

Erityisesti vahvan sisäisen kansalaispätevyyden on ajateltu olevan perusta tiiviille poliittisen kiinnittymiselle, riittävän ja oikeanlaisen tiedon hankkimiselle yhteiskunnasta sekä poliittisen järjestelmän kriittiselle arvioinnille, jotka kaikki edesauttavat aktiivista osallistumista yhteiskunnassa. Sisäisellä kansalaispätevyydellä voidaankin nähdä olevan heijastevaikutuksia poliittiseen ja yhteiskunnalliseen osallistumiseen.

Kansainvälisissä vertailuissa sisäisen kansalaispätevyyden taso on Suomessa koko Euroopan keskivertoa matalampaa ja väestöryhmien väliset erot sisäisessä kansalaispätevyydessä ovat silmiinpistävän suuria. Merkittävin ero piirtyy yleiseurooppalaista trendiä mukaillen aikuisväestössä miesten ja naisten välille miesten sisäisen kansalaispätevyyden tason ollessa huomattavasti naisten tasoa korkeampi kaikissa ikäryhmissä. Sama löydös on tehty 2020-luvulla myös 15-vuotiaista nuorista.

Sisäinen kansalaispätevyys kehittyy jo varhaisessa lapsuudessa ja nuoruudessa poliittiseksi sosialisaatioksi kutsutuissa prosesseissa, joilla viitataan yksilön vuorovaikutukseen yhteiskunnan jäsenten sekä toimijoiden kanssa. Tällaisia toimijoita, eli sosialisaatioagentteja, ovat esimerkiksi perhe, ystävät, koulu ja vapaa-ajan harrastukset sekä media.

Tutkitusti merkittävimpiä sosialisaatioagentteja sisäisen kansalaispätevyyden vahvistamiseksi ovat nuorille osallistuminen demokratiakasvatukseen ja avoin luokkahuoneilmipiiri sekä varttuminen lapsuudenkodissa, jossa vanhemmat keskustelevat aktiivisesti yhteiskunnallisista asioista ja ovat kiinnostuneita politiikasta.

Voiko yksi kirja kaventaa kansalaispätevyydessä havaittua sukupuolikuilua?

Tutkitusti tytöt lukevat kirjoja poikia aktiivisemmin. Sisäisessä kansalaispätevyydessä havaitun sukupuolikuilun näkökulmasta tarkasteltuna trendi voi olla Vallan jäljillä -tietokirjateoksen näkökulmasta optimistinenkin. Mikäli tytöt tarttuvat juuri tähän kirjaan poikia useammin, voisiko se vahvistaa heidän sisäistä kansalaispätevyyttänsä ja kaventaa näin sisäisen kansalaispätevyyden sukupuolikuilua? Tutkimusten valossa tämä on mahdollista, mutta vaikutusmekanismia on kaivettava pelkän kirjan lukemista syvemmältä.

Psykologi Albert Banduran (1977) kehittämän sosiaalisen oppimisen teoriaan nojaten lapsi kiinnittää enemmän huomiota samaa sukupuolta olevaan vanhempaansa, johon hän oman sukupuolensa perusteella samastuu voimakkaammin ja omaksuu siksi tämän vanhemman toimintamallit herkemmin. Myöhäisempi tutkimus on osoittanut, että yhteiskunnallisesti ja poliittisesti aktiivisilla äideillä onkin juuri tärkeä rooli heidän tyttäriensä poliittisessa sosialisaatiossa ja siten myös poliittisen kiinnittymisen vahvistamisessa.

Tarinan päähenkilöksi nouseva Mariam onkin vielä 2020-luvulla virkistävä hahmokuvaus jopa Suomen kaltaisessa modernissa ja tasa-arvoisessa edustuksellisessa demokratiassa, jossa valtaosassa poliittisia luottamustehtäviä on vielä miesten yliedustus.

Vallan jäljillä -kirjassa tälle mekanismille luodaan mahdollisuus, kun päähenkilö Kokon äiti Mariam osoittaa yhteiskunnallista aktiivisuutta asettumalla ehdolle kuntavaaleissa pyrkien näin vaikuttamaan poliittiseen päätöksentekoon. Vaikka kyseessä on fiktiivinen hahmo, voi hänkin esimerkillään osoittaa, että politiikka kuuluu yhtä lailla naisille ja naiset voivat miesten tapaan menestyä politiikassa, mikä voi osaltaan vahvistaa juuri tyttöjen sisäistä kansalaispätevyyttä.

Tarinan päähenkilöksi nouseva Mariam onkin vielä 2020-luvulla virkistävä hahmokuvaus jopa Suomen kaltaisessa modernissa ja tasa-arvoisessa edustuksellisessa demokratiassa, jossa valtaosassa poliittisia luottamustehtäviä on vielä miesten yliedustus. Esimerkiksi kevään 2025 kuntavaaleissa enemmistö valituista valtuutetuista oli miehiä (55 %), vaikkakin naisten osuus kunnanvaltuutetuista on kasvanut jatkuvasti. 

Osallistumiskuilujen kaventaminen on mahdollista, jos kirja löytää tiensä kouluihin ja kirjastoihin

Vallan jäljillä -teos voi parhaimmillaan onnistua vahvistamaan lasten ja nuorten sisäistä kansalaispätevyyttä ja sitä kautta onnistua kaventamaan jo olemassa olevia osallistumiskuiluja poliittisessa sekä yhteiskunnallisessa osallistumisessa. Sisäisen kansalaispätevyyden ohella kirja voi sytyttää poliittisen kiinnostuksen kipinän, joka voi kantaa pitkällekin nuoruus- ja aikuisvuosiin.

Tämä edellyttää sitä, että teos löytää tiensä laaja-alaisesti hyvinvointiyhteiskunnan demokraattisiin instituutioihin kuten kirjastoihin ja peruskouluihin, joissa siihen mahdollisimman moni lapsi ja nuori voi tarttua. Kirja voisi sopia hyvin osaksi vuosiluokilla 4–6 tapahtuvaa yhteiskuntaopin opetusta, jossa se onnistuisi tehokkaasti tavoittamaan erilaisista taustoista tulevat lapset.

Teos voi toimia yleisempänä keskustelunavaajana nuorten ja aikuisten välillä, vahvistaen sukupolvien välistä ymmärrystä demokratian toiminnasta, vallan rakenteista ja politiikasta.

Kirjasta löytyy myös äänikirjaversio, mikä lisää sen saavutettavuutta erityisesti niille lapsille ja nuorille, joille perinteinen lukeminen voi olla haastavaa.

Vallan jäljillä -teoksen potentiaali ei rajoitu pelkästään opetuskäyttöön. Se voi toimia yleisempänä keskustelunavaajana nuorten ja aikuisten välillä, vahvistaen sukupolvien välistä ymmärrystä demokratian toiminnasta, vallan rakenteista ja politiikasta yleensä. Kun kirja integroidaan osaksi laajempaa mediakasvatusta ja yhteiskunnallista lukutaitoa, se voi tukea lasten kriittisen ajattelun kehittymistä tarjoten konkreettisia esimerkkejä siitä, miten jokainen voi vaikuttaa yhteiskunnassa.

Olisi tärkeää, että kirjan sisältö huomioitaisiin myös opettajankoulutuksessa ja oppimateriaalien suunnittelussa. Selvitykset osoittavat, että opettajien kokemukset saamastaan valmiudesta demokratia- ja ihmisoikeuskasvatuksen toteuttamiseen vaihtelevat edelleen merkittävästi. Näin Vallan jäljillä -teos voi aidosti toimia välineenä yhteiskunnallisten osallistumiskuilujen kaventamisessa ja demokratian vahvistamisessa.

YTT Aino Tiihonen työskentelee valtio-opin tutkijatohtorina Koneen Säätiön ja Suomen kulttuurirahaston rahoittamassa hankkeessa ”Poliittisten arvojen ylisukupolvisuuden repeämät Suomessa”, jossa tutkitaan poliittisten arvojen ja asenteiden yhtenevyyttä aikuisten lasten ja heidän vanhempiensa välillä sekä väestössä yleisesti että maahanmuuttotaustaisissa perheissä.

Kuvituskuva: Debby Hudson / Unsplash

Julkaisu Kirja-arvio: Matkalla kohti vaikuttamisen perustaitoja ja aktiivista kansalaisuutta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Stubb, Alexander. 2025. Vallan kolmio – Murroksen aikakausi ja maailmanjärjestyksen tulevaisuus. Englanninkielisestä alkuteoksesta kääntänyt: Kyösti Karvonen. Otava. 317 s.

Media on ehtinyt kirjoittaa jo paljon elokuussa 2025 julkaistusta presidentti Alexander Stubbin Vallan kolmio: Murroksen aikakausi ja maailmanjärjestyksen tulevaisuus -kirjasta ja esimerkiksi Suomen Kuvalehdessä on ilmestynyt kirjasta arviokin.

Media on enemmän keskittynyt teoksen poliittisiin linjauksiin sekä Stubbin henkilöhistoriaan. Tämä on ymmärrettävää, sillä kirjassa Stubb tarkastelee maailmanjärjestystä oman poliittisen uran kokemuksien kautta. Teos myös tarjoaa harvinaislaatuisen mahdollisuuden tutustua istuvan presidentin poliittiseen ajatteluun täyden kirjan mitassa. Viimeksi Mauno Koivisto julkaisi presidenttikaudellaan omaa poliittista ajattelua käsittelevät kirjat – kauden alussa Linjaviitat (1983) ja kauden lopussa Maantiede ja historiallinen kokemus (1992).

Tässä kirja-arviossa tarkoituksenani on käsitellä teosta ensisijaisesti kansainvälisen politiikan tutkimuksen näkökulmasta – tutkimusalan, johon kirja ylimalkaisesti asettuu sen hahmotellessa maailmanjärjestystä ja kommentoimalla sen tilaa ja tulevaisuutta normatiivisesti, eli hahmotellen järjestykselle ideaalia muotoa. Stubb myös aloitti kirjan kirjoittamisen EUI-yliopiston Transnational Governance -koulun johtajana ja yleisesti Stubbin akateeminen ura on keskittynyt kansainvälisen politiikan tutkimukseen.

Globaali länsi, -etelä ja -itä

Vallan kolmio muodostuu Stubbin tyylin mukaisesti erinäisten kolmijakoisten tematisointien pohjalta. Stubbin pääpointtina on nykyisen maailmanjärjestyksen geopoliittinen kolmijako: globaali länsi, globaali itä ja globaali etelä. Erityisen problematiikan muodostaa globaalin lännen ja globaalin idän kilpailu globaalin etelän sijoittumisesta, mikä Stubbin mukaan määrää tulevan maailmanjärjestyksen suunnan.

Stubb kieltää käsittelevänsä perinteisen kansainvälisen politiikan tutkimuksen mukaisesti napoja tai blokkeja, vaan kolmella ”voimalla” on tietty oma lavea arvopohjansa, joka määrittää sen asemaa kansainvälisessä politiikassa. Globaalin lännen ja globaalin idän vastakkainasettelu globaalin etelän suhteen muodostuu geostrategiseksi kilpailuksi ”kahden hallintajärjestelmän, demokratian ja autokratian, tai vapauden ja valvonnan välillä”.

Stubb kieltää käsittelevänsä perinteisen kansainvälisen politiikan tutkimuksen mukaisesti napoja tai blokkeja, vaan kolmella ”voimalla” on tietty oma lavea arvopohjansa, joka määrittää sen asemaa kansainvälisessä politiikassa.

Tätä kirjan perusdynamiikkaa pohjustaa kolme periodisointia maailmanjärjestyksestä: ”järjestyksestä epäjärjestykseen”, ”epäjärjestyksestä murrokseen” ja ”murroksesta hajaannukseen”. Periodisointi kertoo tarinan kylmän sodan jälkeisestä liberaalin maailmanjärjestyksen kukoistuksesta ja sen päättymisestä epäjärjestykseen 2010-luvun kehityskulkujen, kuten finanssi- ja turvapaikkakriisin takia. Tämä kulminoitui murrokseen 2020-luvun maailmanpoliittisten käänteiden, kuten Ukrainan sodan ja Israel-Palestiina-konfliktin kärjistymisten myötä.

Lopputuloksena on hajaantunut maailmanjärjestys, jota sävyttää pirstaloituneet ja alueellistuneet kansainväliset suhteet sekä keskinäinen epäluottamus. Historiallisen katsauksen jälkeen Stubb avaa, miten hän käsittää globaalin lännen, -idän ja -etelän. Lopuksi näiden voimien suhteita tarkastellaan kilpailun, konfliktin ja yhteistyön pohjalta.

Narratiivi maailmanjärjestyksestä

Rakenteen suhteen Vallan kolmio tarjoaa selkeän narratiivin nykyisestä maailmanjärjestyksestä ja siihen päätymisestä. Kuitenkin narratiivi rakennetaan, eritoten historiaosiossa, hyvin paljon uutismaisella tapahtumien luettelemisella.

Vaikka kansainvälisen politiikan tutkimuksessa korostetaan tiettyjen ”kiintopistepäivien” merkitystä, on tapahtumien ja päivämäärien jatkuva listaaminen kuitenkin kirjan keskeisen argumentin kannalta tarpeetonta ja lukijalle puuduttavaa. Kertomuksellisen lähestymistavan olisi voinut kirjan populaarin tulokulman suhteen pitää, mutta tällöin olisi hyvä ollut karsia yksityiskohtia.

Vaihtoehtoisesti narratiivia olisi voinut tukea kevyellä tutkimuskirjallisuudella, sillä Stubbin mukaisia, suurelle yleisölle tarkoitettuja kansainvälisen politiikan tutkijoiden maailmanjärjestyksen murroksen analyyseja on kuitenkin julkaistu jonkin verran – esim. politiikan tutkija Robert Jervisin (toim.) Chaos in the Liberal Order (2018) tai Yhdysvaltain entisen ulkoministerin Henry Kissingerin World Order (2014).

Liberaali institutionalismi maailmankuvana ja kansainvälisen politiikan koulukuntana

Kansainvälisen politiikan tutkimusta määrittävät perustavanlaatuisesti eri koulukunnat, joiden jopa filosofisten lähtökohtien pohjalta koko kansainvälistä politiikkaa tarkastellaan. Populaarisuudestaan huolimatta Vallan kolmio selvästi asettuu liberaalin institutionalismin koulukuntaan.

Tutkimuskirjallisuuden mukaan liberaalissa institutionalismissa keskeiseksi muodostuu ajatus siitä, että yhteistyö ja sääntöpohjainen järjestys on mahdollista saavuttaa valtioiden välille institutionaalisten järjestelyjen kautta. Koulukunnan ensisijainen edustaja, politiikan tutkija Robert Keohane, argumentoi vuoden 1984 After Hegemony -teoksessaan, kuinka instituutiot takaavat kansainvälisen järjestelmän rauhan ja stabiliteetin ilman hegemonista maailmanvaltiota.

Vaikka Stubb jäsentää koulukuntaa enemmän yleisenä poliittisen maailmankuvanaan, hän kuvaa kirjan historiaosuudessa, kuinka hänen maailmankuvansa on muotoutunut kylmän sodan päättyessä, jolloin hän alkoi ”…uskoa syvästi kansainvälisten instituutioiden, kansainvälisen oikeuden, avoimen yhteiskunnan, liberaalin demokratian ja markkinatalouden merkitykseen ja siihen keskeiseen opinkappaleeseen, että kansallisvaltioiden oman edun tavoittelua pitää rajoittaa maailmanlaajuisilla säännöillä. Kuten Euroopan yhdistäjä Jean Monnet sanoi: ´Mikään ei ole mahdollista ilman miehiä [ja naisia], mutta mikään ei ole kestävää ilman instituutioita.”

Stubbin kirjan keskeisin ongelma, hajaantunut maailmanjärjestys ja sen tulevaisuus, näyttäytyy siis kysymyksenä liberaalin institutionalismin kyvystä vastata vallitsevaan hajaannukseen ja palauttaa teorian mukainen järjestys.

Kirjan perusteesin mukaisesti Stubbin maailmankuvan liberaali maailmanjärjestys on kuitenkin kriisissä ja jakautunut geopoliittisiin leireihin. Kirja mukaileekin, mutta ei mainitse, lähes yksityiskohtaisesti toisen kuuluisan liberaalin institutionalismin edustajan, politiikan tutkija John Ikenberryn artikkelia Three Worlds: the West, East and South and the competition to shape global order (2024). Artikkeli argumentoi Stubbin lailla maailmanjärjestyksen jakautuneen kolmijakoiseksi, jossa globaali länsi ja itä kilpailevat globaalin etelän vallan asettumisesta.

Stubbin yleistajuisen kuvailun pohjalta voidaan siis todeta, että vallitseva, kylmän sodan jälkeinen maailmanjärjestys on kriisissä, mutta tutkimuskirjallisuuden näkökulmasta voidaan puhua myös liberaalin institutionalismin teoreettisesta murroskohdasta. Esimerkiksi sota Ukrainassa, suhteiden kärjistyminen Tyynellämerellä ja Israel–Palestiina-konflikti ovat tuoneet realismin ja eritoten offensiivisen realismin takaisin kansainvälisen politiikan teorioiden valtavirtaan. Offensiivisessa realismissa korostetaan valtion selviytymisen nimissä hyökkäyssotaa strategisena vaihtoehtona.

Kansainvälisen politiikan tutkimuksen näkökulmasta Stubbin kirjan keskeisin ongelma, hajaantunut maailmanjärjestys ja sen tulevaisuus, näyttäytyy siis kysymyksenä liberaalin institutionalismin kyvystä vastata vallitsevaan hajaannukseen ja palauttaa teorian mukainen järjestys.

Liberaalin järjestyksen todellisuus

Stubbin suhtautuminen tähän kirjan keskeiseen problematiikkaan jää valitettavasti epäselväksi, sillä teoksen suhde liberaalin järjestyksen puolustamiseen ja toisaalta sen kritisointiin ei muodosta yhtenäistä kokonaiskuvaa. Stubb kuvaa monessa luvussa , kuinka globaali etelä pitäisi saada mukaan lännen liberaaliin maailmanjärjestykseen ja lähestyy aihetta instituutioiden kehittämisen kautta. Esimerkiksi Yhdistyneiden kansakuntien (YK) muovaaminen monimuotoisemmaksi ja paremmaksi poliittiseksi alustaksi globaalille etelälle nousee konkreettisena ehdotuksena kirjassa, mitä Stubb on edistänyt myös poliittisella urallaan esimerkiksi ehdottamalla turvallisuusneuvoston jäsenmaiden määrän nostamista.

Tästä näkökulmasta Stubbin normatiivinen anti kirjassa perustuu lähinnä liberaalin järjestyksen paranteluun. Tähän kuuluu instituutioiden käytänteiden muovaaminen inklusiivisimmiksi globaalille etelälle ja yleisesti kansainvälisen yhteisön ymmärtäminen siten, että globaali etelä on valtaa käyttävä toimija.

Tässä kehitykseen panostavassa näkökulmassa ongelmaksi kuitenkin muodostuu globaalin etelän vaateiden mahdollisen radikaalisuuden huomioimattomuus. Globaali etelä ei välttämättä halua pelkästään laajempaa hyväksyntää kansainvälisissä  instituutioissa, vaan kysymykset varallisuuden globaalista uusjaosta, kolonialismin historiasta ja nykyisyydestä sekä esimerkiksi ilmastonmuutoksen epäsuhtaisesti jakautuneista vaikutuksista ovat teemoja, joita ei välttämättä ratkaista kansainvälisten instituutioiden parantelulla esimerkiksi jäsenmäärien muodossa. Stubb kyllä kirjassaan mainitsee kyseiset rakenteelliset ongelmat ja näkee niiden nakertavan liberaalia järjestystä, mutta Stubb ei kuitenkaan tarjoa laveaa ”globaalin etelän mukaan ottamista” konkreettisempia käytäntöjä kyseisiin vaateisiin.

Stubbin normatiivinen anti kirjassa perustuu lähinnä liberaalin järjestyksen paranteluun. Tähän kuuluu instituutioiden käytänteiden muovaaminen inklusiivisimmiksi globaalille etelälle ja yleisesti kansainvälisen yhteisön ymmärtäminen siten, että globaali etelä on valtaa käyttävä toimija.

Kansainvälisen politiikan kriittinen tutkimuskirjallisuus argumentoi, että ”tunnustus” osaksi liberaalia maailmanjärjestystä ei ole välttämättä riittävää palauttamaan kyseistä järjestystä todellisesti yhtenäiseksi. Riippuvuus- ja maailmasysteemiteoriat (engl. dependency theory; world-systems theory) esittävät, että globaali etelä sijoittuu periferiaan vallitsevassa maailmanjärjestyksessä ja tuottaa maailmanjärjestyksen keskukseen pääomatuloja. Näin prosessi tapahtuu kansainvälisten instituutioiden ja käytäntöjen pintatason alla rakenteellisena ilmiönä.

Yhtä lailla esimerkiksi kansainvälisen politiikan tutkimuksen postkoloniaalisen koulukunnan huomiot syvälle juurtuneista käytänteistä, puhetavoista ja rakenteista, jotka uusintavat koloniaalista menneisyyttä, osoittavat, kuinka pelkkä neuvottelupöytiin pääseminen ei välttämättä takaa yhtenäistä maailmanjärjestystä.

Stubb globaalina sosiaalidemokraattina vai liberaalina nostalgikkona?

Toisaalta Stubbin lavean normatiivisen viestin voi tulkita radikaalimminkin. Ensinnäkin Stubbin paikoittain korulauseilta kuulostavat puheet globaalin etelän tunnustuksesta voidaan tulkita myös kriittisen tunnusteorian kautta, jolloin  esimerkiksi. globaalin varallisuuden epäsuhtaisen jakautuminen käsittely ja täten laajemmin ”liberaalin” tunnustuksen ulkopuolelle jäävät tekijät muodostuvat keskeisiksi.

Koska Stubb myös mainitsee rakenteellisia ongelmia globaalin etelän ja globaalin lännen välillä ja normatiiviset ehdotukset ovat niin laveita, voi kirjan antia lukea radikaaleimmillaan tietynlaisena ”globaalin sosiaalidemokratian” puolustuspuheena. Jos kolonialismin, globaalin varallisuuden ja esimerkiksi. ilmastonmuutoksen epäsuhtaisten vaikutusten kysymykset tulkitaan siten, että liberaalin maailmanjärjestyksen rakenteita voidaan paradigmaattisesti muovata, yhdistyy Stubbin utooppinen maailmanjärjestys suomenkielisessäkin kansainvälisen politiikan keskustelussa tunnettuun, Heikki Patomäen ja Teivo Teivaisen esittämään globaalin demokratian malliin.

Patomäki ja Teivainen argumentoivat teoksessaan Globaali demokratia (2005) globaalin maailmanjärjestyksen puolesta ja rakentavat mallinnustaan valmiiden kansainvälisten instituutioiden kehityksen pohjalta, eritoten keskittyen YK:hon, kuten Stubb. Patomäki ja Teivainen kuitenkin tarkentavat rakenteellisiin ja materiaalisiin ongelmiin vastaamista esimerkiksi ehdottomalla Maailman kauppajärjestö WTO:n uudistamista liike-elämän etujen ajajasta todellisesti kansalaisyhteiskuntalähtöiseksi, YK:n talous- ja sosiaalineuvoston aseman parantamista sekä esittämällä kansainvälisiä verojärjestelyjä, jotka voisivat vastata esimerkiksi Stubbin nostamaan ilmastonmuutoksen epätasaisten vaikutusten ongelmatiikkaan.

Koska Stubb myös mainitsee rakenteellisia ongelmia globaalin etelän ja globaalin lännen välillä ja normatiiviset ehdotukset ovat niin laveita, voi kirjan antia lukea radikaaleimmillaan tietynlaisena ”globaalin sosiaalidemokratian” puolustuspuheena.

Tämän mukainen luenta Vallan kolmiosta vaikuttaa luonnollisesti poikkeavalta, kun mietitään Stubbia poliittisena toimijana, (ex)-kokoomuslaisena oikeistoliberaalina. Stubb kuitenkin toteaa kirjan jälkipuheessa, kuinka EUI-professuuri tarjosi hänelle mahdollisuuden kirjoittaa akateemisen vapauden suojissa. Tämä voi antaa osviittaa siitä, että Stubbin tarkoituksena oli esittää poikkeavia ja hieman radikaalimpiakin ajatuksia liberaalin maailmanjärjestyksen kehittämisestä. Ehkä tällöin kirjan terävämpää kärkeä on editoitu presidenttikauden alkamisen myötä.

Tässä suhteessa on kiintoisaa tarkastella, eroaako myöhemmin ilmestyvä englanninkielinen versio – joka oli myös Stubbin käsikirjoituksen alkuperäinen kieli – käsillä olevasta suomenkielisestä. Teoksena sitä voitaisiin nimittäin käsitellä enemmän yhtenä yleistajuisena kansainvälisen politiikan teoksena, eikä istuvan presidentin poliittisena ohjelmajulistuksena.

Toisaalta kyynisemmin luettuna Stubbia voi pitää liberaalina nostalgikkona, jonka maailmankuva on muovautunut Berliinin muurin murtumisen, filosofi Francis Fukuyaman historian lopun julistuksen ja globalisaation ”maailmankyläutopioiden” kautta, mistä Stubb ei pysty päästämään irti ja siksi tarjoaa homeopaattisesti liberaalia institutionalismia liberaalin institutionalismin valuvikoihin.

VTM Mikael Hekkala toimii väitöskirjatutkijana valtio-opin oppiaineessa Turun yliopistossa ja projektitutkijana PAKO (Pandemiakriisin opetukset)- ja KaRe (Kansalaisyhteiskunnan resilienssi kriisiajassa)-hankkeissa.

Artikkelin kuvituskuva: Jessica Ruscello / Unsplash

Julkaisu Kirja-arvio: Kolme kadonnutta pointtia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Mykkänen, Pekka. 2025. Likainen somesota. Otava. 396 s.

Helsingin Sanomien toimittaja Pekka Mykkänen on kirjoittanut liki neljäsataasivuisen kirjan yhtäältä perussuomalaisista, mutta toisaalta suomalaisen yhteiskunnallisen keskustelun hälyttävästä tilasta. Kirjan mittaa Mykkäsen voi katsoa perustelevan journalistisella intressillä: lukijalle tarjotaan laaja kattaus nimenomaisesti sosiaalisen median tai somen viestialustan X (ent. Twitter) keskustelukulttuurista, jota jokainen voi arvioida itse.

Politiikassa provosoiva ote on ilmennyt jo aiemminkin someajan piirteenä; esimerkiksi sittemmin eduskunnasta jäänyt keskustan Mikko Kärnä on avoimesti vaalikirjaa myöten esittänyt toimineensa ”häirikkönä”, koska näin käyttäytymällä sai näkyvyyttä politiikankin piirissä. Mykkäsen kirja kuvaa kuitenkin merkittävämpää poliittisesti latautuneen keskustelu- ja viestintäkulttuurin muutosta.

Kirja on usein seikkaperäinen: toimittaja selvästi pyrkii siihen, että huolellisesti kirjoitettu yksityiskohtainen selvitys erilaisista sosiaalisen median postaajista vahvistaa teosta – aineisto puhuu puolestaan. Osasyy yksityiskohtaisuudelle lienee myrkyllisen keskusteluilmapiirin havainnollistaminen myös heille, jotka eivät somealustoja käytä. Mykkänen perustelee X:n valintaa sillä, että se on yhtäältä merkittävä poliittinen viestintäkanava, mutta toisaalta uhkaukset ja solvaukset ovat sen keskustelukulttuurissa arkipäivää:

”…X-viestipalvelu ei ole toisten näkemyksiä ja tutkimustietoa hiljalleen punnitseva proseminaari-tila, vaan paikka, jossa eri näkökulmiin valmiiksi poteroituneet ihmiset hakkaavat toisiaan surutta päähän.”

Puheet ovat tekoja

Kirjan kimmokkeena toimi perussuomalaisten tai ainakin puolueeseen samaistuvien toimijoiden häirintäkampanja sen jälkeen, kun Mykkänen julkaisi Helsingin Sanomien toimittajana artikkelin eduskunnan puheenmiehen Jussi Halla-ahon Scripta-blogin vieraskirjassa esiintyneen nimimerkin ”riikka” väkivallansävyisistä rasistisista kirjoituksista. Nimimerkki yhdistettiin, täysin paikkaansa pitävästi, silloiseen valtionvarainministeriin ja perussuomalaisten puheenjohtajaan Riikka Purraan.

Tulkitsen, että Mykkäsen mukaan nykyiset perussuomalaiset ovat löytäneet yhteisönsä ja identiteettinsä verkosta, nimenomaisesti Jussi Halla-ahon Scripta-blogista ja sen ajattelumaailmasta ja vieraskirjan viestinnän sävystä. Väite ei tunnu liioitellulta.

Mykkäsen joutuminen oikeistolaisen sosiaalisen median hampaisiin vaikuttaa myös kokeneelle toimittajalle aidosti järkyttävältä kokemukselta. Vaikka vastaavia häirintätapauksia on ollut aiemminkin, vain järjestelmällisten kampanjoiden kohteeksi joutuva voi hahmottaa niiden henkisen painon. Kirjassa ääneen pääsevät monet muutkin häirinnän kohteeksi joutuneet. Mykkänen kuvaa tarkkanäköisesti somessa tapahtuvaa niin kutsuttua maalittamista, jolloin poliittiset toimijat esimerkillään ohjaavat kannattajiensa huomiota ja häirintää.

Oleellista on ymmärtää, että kyse ei ole vain rumasta puheesta, vaan häirinnästä ja toiminnasta, joka vaikuttaa laajasti. Puhe rakentaa jaettua sosiaalista todellisuutta; se pohjustaa ja perustelee tekoja.

Mykkänen kertoo ymmärtäneensä vasta kirjaa valmistellessaan kuinka keskeisessä roolissa suomenkielisen somen yhteen nivoutuminen perussuomalaisten edustamaan politiikkaan ja sen edistämiseen on. Toimittajana Mykkäsellä on hyvät valmiudet sanallistaa omia havaintojaan. Koska sosiaalisen median alustat lukeutuvat osaksi yhteiskunnallista keskustelua ja keskustelukulttuuria, Mykkäsen huolta etenkin X:n tunnelatautuneesta ja vastakkainasettelua korostavasta luonteesta voidaan pitää demokratian ja jopa yhteiskuntarauhan kannalta perusteltuna.

Oleellista on ymmärtää, että kyse ei ole vain rumasta puheesta, vaan häirinnästä ja toiminnasta, joka vaikuttaa laajasti. Puhe rakentaa jaettua sosiaalista todellisuutta; se pohjustaa ja perustelee tekoja.

Tuoreen tutkimusraportin mukaan suomalainen etenkin tunnepohjainen (affektiivinen) vastakkainasettelu (polarisaatio) on vielä kansainvälisesti verrattuna maltillista, mutta kuitenkin kiihtyvää. Kyseinen alun perin sisäministeriön tilaama raportti jäi ministeriöltä julkaisematta, koska sen koettiin olevan liian kriittinen perussuomalaisia kohtaan. Ministeriötason päätös ikään kuin vahvisti paitsi raportin oman ilmaiseman huolen, mutta liittyy myös Mykkäsen kirjan keskeiseen viestiin yhden puolueen poikkeuksellisesta poliittisesta toimintakulttuurista.

Perussuomalaiset ja keskustelukulttuurin muutos

Mykkänen tarttuu kesän 2023 rasismikohuun paitsi omakohtaisen kokemuksensa puolesta, mutta myös siksi, että katsoo kohun olleen ”yksi Suomen poliittisen historian rajuimmista ja repivimmistä kohuista”. Huomattavasti pienemmätkin kohut ovat johtaneet merkittäviin seurauksiin.

Tätä olikin edeltänyt Wilhelm Junnilan eroaminen ministerin asemasta äärioikeistolaisten yhteyksien vuoksi. Kohu tulkittiin jatkuvaksi median organisoimaksi hyökkäykseksi Purraa vastaan, ja perussuomalaiset ryhtyivät vastahyökkäykseen.

Kohun ainoana mainittavana seurauksena politiikkatasolla voidaan pitää Petteri Orpon hallituksen rasisminvastaista ohjelmaa, josta perussuomalaiset puolueena irtisanoutuivat. Asetelmasta ehkä tekeekin poikkeuksellisen juuri se, että Purra ja hänen puolueensa säilytti asemansa, tukijoitaan oleellisemmin hallituskumppaneittensa avulla. Suomessa hyväksyttävänä pidetyn poliittisen puheen ja toiminnan raamit, eli Overtonin ikkuna, siirtyi – oikealle. Tai tarkemmin, perussuomalaisten tapa tehdä politiikkaa on tietoisesti siirtänyt sitä.

Tässäkin yhteydessä somen kommentoijien merkitys perussuomalaisille oli merkittävä: Mykkänen siteeraa Purran puolison Mikko Välimaan kirjaa Mitä “riikka” oikeasti kirjoitti – ja kuinka vallastaan juopunut media levitti valetietoa ympäri maailman, jonka mukaan ”valveutuneet sosiaalisen median käyttäjät” ovat nousseet jopa ”viidennen valtiomahdin” rooliin. Koetun hyökkäyksen kohteeksi joutuminen oikeuttaa vastahyökkäyksen. Puolueen tukijoita toisin sanoen rohkaistaan avoimesti valtavirtamedian vastaiseen toimintaan sosiaalisessa mediassa.

Poliittista järjestelmää muutetaan yksinkertaisesti muuttamalla sitä; vastahegemoninen voima yhteiskunnassa vahvistuu vahvistamalla sitä – teoin, puhein ja politiikkatoimin. Mykkäsen kirjan perinpohjainen selvitys kuvaa sitä, miten tämä tapahtuu sosiaalisessa mediassa, jossa puheet ovat myös tekoja.

Siksi on selvää, että perussuomalaisten suhde suomalaiseen valtavirtamediaan on lievästi sanottuna jännitteinen. Perussuomalaiset katsovat olevansa hyökkäyksen kohteena silloinkin, kun yksinkertaisesti uutisoidaan mitä puolueen toimijat ovat tehneet tai sanoneet. Perussuomalaiset voidaan tässä yhteydessä ymmärtää nykyistä poliittista kulttuuria avoimesti haastavana vastahegemonisena poliittisena liikkeenä, joka määrittää itsensä valtavirtaisuutta vastaan mediassa ja politiikassa.

Näin toiminta on lähtökohtaisesti vastakkain asettelevaa – polarisoivaa. Mykkänen esimerkiksi korostaa, että Halla-ahon tuomio kansanryhmää vastaan kiihottamisesta vahvisti käsitystä hänestä ja hänen ajatuksistaan eliitinvastaisina: poliittinen järjestelmä ja media vainoavat harvoja oikeamielisiä. Muillakin perussuomalaisten poliitikoilla on vastaavia tuomioita, eikä se vaikuta heidän asemaansa puolueessa.

Mykkäsenkin huomioima jatkuvan hyökkäämisen ja uhriutumisen strategia, jossa jälkimmäinen oikeuttaa ensimmäisen tuo mieleeni vuoden 2024 The Apprentice -elokuvan, joka dramatisoi Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin elämää liikemiehenä. Elokuvassa Trump saa ohjeet menetykseen: hyökkää aina, älä koskaan myönnä mitään, ja väitä aina voittaneesi. Näin toimien voi määrittää itse faktat ja keskustelun suunnan.

Oikeistopopulistinen viestintä nojaa herkästi ”tyhjiin merkitsijöihin” määrittäessään vastustajansa. Esimerkiksi maahanmuuttajien ihmisoikeuksia penäävä aktivisti voidaan yhtäaikaisesti esittää sekä pahantahtoisena toimijana että naiivina hölmönä. Jälkimmäistä voidaan käyttää hänen tekemiseensä naurunalaiseksi, ensimmäisellä voidaan herättää halveksuntaa häntä kohtaan. Tarkoituksena on osoittaa vastahegemonisen politiikan suunta välittämättä argumenttien sisällöstä. Näin sisällöstä riitely – sisälsikö kommentti esimerkiksi liian vakavasti otettua huumoria – hyödyttää vain politiikan suunnan näkyvyyttä.

Perussuomalaisten piirissä on ymmärretty, että poliittista järjestelmää muutetaan yksinkertaisesti muuttamalla sitä; vastahegemoninen voima yhteiskunnassa vahvistuu vahvistamalla sitä – teoin, puhein ja politiikkatoimin. Mykkäsen kirjan perinpohjainen selvitys kuvaa sitä, miten tämä tapahtuu sosiaalisessa mediassa, jossa puheet ovat myös tekoja.

Tutkimuksellisempi ote olisi tukenut järjestelmällisempää aiheen käsittelyä

Kirjan lähteistönä on ensisijaisesti perinteistä ja sosiaalista mediaa. Tutkimuksellista otetta Mykkänen ei toimittajana tarkoituksella omaksu. Jotkin merkittävät perussuomalaisia tutkineet suomalaiset tutkijat, kuten Tuija Saresma ja Emilia Palonen mainitaan kyllä, mutta omasta tutkijan näkökulmasta tarkasteltuna perehtyneempi ote tutkimuskirjallisuuteen olisi antanut vahvempaa tukea Mykkäsen argumenteille ja asettanut ne kokonaisvaltaisempaan yhteyteen.

Tutkimuksen piirissä perussuomalaisten viestintästrategioita on jo käsitelty aiemmin yhtäältä trollauksena ja toisaalta järjestäytyneenä vaikuttamistoimintana; kummatkin elementit ovat läsnä kirjan aineistossa, mutta ne eivät nouse yhtä järjestelmällisesti esiin, kuin tutkimuksellinen lähestymistapa olisi voinut tehdä. Oikeistolaisen viestintästrategian kuvaaminen usein edellyttää tietynlaisen sanaston ja käsitteistön haltuun ottamista. Mykkänen osaavasti poimii näistä kyllä esimerkiksi huomion uudelleen suuntaamisen, ja juuri tasapuolisuusharhan tuottamisen, eli whataboutismin.

Vapaa keskustelu ei aina edistä jaetun todellisuuden vahvistumista, ja tämä on hyvä tiedostaa.

Mykkänen ei harmillisesti järjestelmällisemmin käsittele populistisen laitaoikeiston jaettuja vaikutusstrategioita ja retorisia keinoja, mikä olisi voinut olla omiaan kuvaamaan esimerkiksi sitä, miten tuontitavarana Suomeen rantautuneet termit kuten ”woke” tai ”DEI” (tai ”väestönvaihto” salaliittoteoriana) ovat nykyään käytössä sosiaalisessa mediassa, ja joskus virallisimmissakin yhteyksissä. Kansallismielinen laitaoikeisto omaa tässä suhteessa luontaista kansainvälistä samankaltaisuutta.

Joka tapauksessa tutkijalle Mykkäsen käyttämät mittavat sitaatit tarjoavat mielenkiintoista aineistoa, mutta kirjan omat havainnot jäävät hieman kevyiksi. Tutkimuksellisempaa otetta olisi perustellut myös se, että tutkijat itse ovat käsitelleet sosiaalisen median ja ylipäätään myrkyllisemmäksi muuttuvaa keskustelukulttuuria. Kuten Mykkänen itsekin huomauttaa, myös tutkijat saavat toimittajien tavoin osakseen merkittävän paljon häirintää.

Niin tutkija kuin journalistikin voi valita vetäytymisen julkisesta keskustelusta kohdatessaan kohtuuttomaksi kokemaansa kohtelua. Siinä missä uutisoinnin kohde ja sävy voi määrittää poliittisesti journalistin tiettyjen yleisöjen silmissä, niin myös tutkimuksen aihe tutkimuksen itsensä ja tutkijan.

Tutkijoiden sananvapautta laajemmin vaarassa ovat perustavanlaatuiset vapaan yhteiskunnan periaatteet ja perusoikeudet. Koska tiede tarvitsee edistyäkseen avoimuutta ja moninaisuutta, se asemoituu autoritaarisen vastapuolen näkökulmasta liberaalin demokratian instituutioksi. Sama koskee katsoakseni myös journalismia. Näiden tulisi kyetä puolustamaan itseään määrittämällä ongelman selkeästi ja samalla ymmärtäen, että kaikkia se ei tule vakuuttamaan.

Joskus se voi edellyttää etenkin vastustajien poliittiseksi käsittämiä kannanottoja. Vapaa keskustelu ei aina edistä jaetun todellisuuden vahvistumista, ja tämä on hyvä tiedostaa.

Median objektiivisuus ja kirjan tilannekuva

Journalismilla on haaste säilyttää muodollinen objektiivisuus tilanteessa, jossa sen vapauden olemassaolon edellytys on liberaali demokratia – vapaa media on yksi sen keskeisistä instituutioista – mutta sitä vastaan argumentoi, usein myös hyökkää, illiberaali laitaoikeisto. Näin illiberaaleja arvoja edistävänä puolueena perussuomalaiset suhtautuvat jokaiseen liberaalien arvojen esiintuomiseen poliittisena tekona. Hyökkäävät reaktiot muokkaavat instituutioiden ja niiden jäsenten toimintalogiikkaa ja normalisoivat näennäistä poliittista puolueettomuutta.

Muodollista instituution rooliaan puolustaessa liberaalin demokratian perustaa tukevalta perustelulta puuttuu sen terävin kärki. Juuri muodollisten seikkojen ylenkatse kuuluu vastahegemonisen toiminnan pelikirjaan. Samaan aikaan keskittyessään X:n keskustelukulttuuriin Mykkänen ei esimerkiksi havainnoi populistisen viestinnän ja uutismedian ongelmallisen yhteensopivaa toimintalogiikkaa, eli yhtäläistä tarvetta saada sisällölleen näkyvyyttä.

Edellisen valossa on pakko miettiä, mikä tarkalleen ottaen kirjan keskeisessä sisällössä on uutta. Mykkänen haluaa alleviivata myrkyllisen keskustelukulttuurin ongelmaa, koska ei usko tämän olevan riittävän selvää riittävän monelle suomalaiselle. Näin voi toki olla, joskin Mykkänen myös käsittelee ongelmaa, joka on ollut olemassa ainakin 10 vuotta ennen hänen omakohtaisia kokemuksiaan, ja mistä on myös mittavasti tutkimusta.

Kirja on yhtäältä kritiikki yleisestä julkisen keskustelukulttuurin muutoksesta – mitä tapahtui esimerkiksi koronapandemian ympärillä salaliittoteorioineen – mutta toisaalta se keskittyy juuri perussuomalaisiin.  Mykkänen asemoituu toimittajana ikään kuin keskelle, vain esittämään huomioita, koska hän näkee keskustelukulttuurin haasteiden olevan ääripäiden välissä.

Tämä on tavallaan luonnollinen asemoituminen journalismille, mutta se samaan aikaan esittää tasapainoiset kaksi ideologista ääripäätä. Tätä heijastaa Mykkäsen kirjassa myös pääministeri Petteri Orpo, joka pitää ”kaikenlaisia ääriliikkeitä vaarallisina” silloin, kun puhe on oikeistolaisesta liikehdinnästä ja toimijoista. Näin toisen ääripään mahdollisen suunnitelmallinen ja järjestelmällinen toiminta polarisaation synnyttämiseksi jää selvemmin käsittelemättä.

Ratkaisuja ei suoranaisesti luvata eikä myöskään tarjota, mutta Mykkäsen lupaama ajankuva välittyy selvästi aihepiiristä kiinnostuneille.

Ääripäiden korostaminen voi johtaa tasapuolisuusharhaan, jossa häirintään ja vaientamiseen tähtäävän viestinnän tosiasialliset erot hämärtyvät. Nimenomaan oikeiston on katsottu ottaneen haltuun negatiivisin tuntein latautuneen tavan viestiä somessa, eikä esimerkiksi vihapuheen käsite saa heidän suunnaltaan ymmärrystä.

Perussuomalaiset tai puolueeseen samaistuvat somekommentoijat tuskin silti arvostavat Mykkäsen journalistista tasapainottelua huomioiden, että hän kuitenkin edustaa parjattua valtamediaa. Niin Purra kuin Halla-ahokin kieltäytyivät antamasta haastattelua kirjaa varten.

Mykkänen toteaa kylläkin, että räikeät seksuaalisen tai tappavan väkivallan uhkaukset keskittyvät oikeistolaisia kantoja edustavien kommentoijien viestintään ja ovat voimallisesti sukupuolittuneita, eli toisin sanoen naiset saavat enemmän ja rankempia uhkauksia kuin miehet ja uhkauksia esittävät etupäässä miehet. Mykkänen edelleen huomioi, että suomalaisittain väkivaltaista poliittista radikalismia esiintyy tällä hetkellä enemmän oikeistossa.

Perussuomalaisten viestintä- ja vaikutusstrategiat ovat järjestelmällisiä, ja niihin osallistuvat näkyvätkin puolueen poliitikot, mutta kirjan rakenteen vuoksi monet Mykkäsen mielestäni osuvat havainnot uhkaavat hukkua tekstinpaljouden sekaan. Yhteen vetävät tekstikappaleet lukujen lopuissa olisivat voineet olla hyvä paikka nostaa oleelliset lukijalle välitettävät huomiot esiin. Lukuisien yksittäisten toimijoiden taustalla oleva järjestelmällisyys ansaitsisi tulla paremmin alleviivatuksi; näin esimerkiksi Mykkäsen käsittelemän perussuomalaisten Suomen uutiset-puoluelehden päätoimittajan Matias Turkkilan tapauksessa, joka nyttemmin on siirtynyt valtionvarainministeri Purran viestinnästä vastaavaksi erityisavustajaksi.

Kirja tarjoaa leveän kattauksen suomalaista some-keskustelukulttuuria ja suoranaista häirintää. Lukijan oma kokemus mutta myös poliittinen kanta ohjaavat luultavasti lukukokemusta. Ratkaisuja ei suoranaisesti luvata eikä myöskään tarjota, mutta Mykkäsen lupaama ajankuva välittyy selvästi aihepiiristä kiinnostuneille.

YTT Mikko Poutanen on apurahatutkija Tampereen yliopistossa. Poutanen on toiminut Politiikasta-verkkolehden vastaavana päätoimittajana vuosina 2019–23.

Kuvituskuva: Kelly Sikkema / Unsplash

Julkaisu Kirja-arvio: Politisoituneen keskustelukulttuurin tilannekuva ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Mantila, Markku ja Mölsä, Jouni. 2024. Valehtelua, vakoilua ja valtiollista vaikuttamista. Docendo. 268 s.

Informaatiovaikuttaminen on muodostunut osaksi nykyistä informaatioympäristöä. Se tulee toistuvasti noteeratuksi Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjauksissa. Samalla ilmiöstä on muodostunut jokaisen suomalaisen sivistykseen liittyvä asia, koska viime kädessä jokainen joutuu punnitsemaan kohtaamaansa informaatiota ja sen arvoa todellisuuden kuvaajana. Näissä olosuhteissa ei olekaan ihme, että aihepiiriä on viime vuosina sivuttu erilaisissa suomenkielisissä teoksissa ja ilmiö on tärkeä kansainvälinen tutkimuskohde.

Markku Mantilan ja Jouni Mölsän Valehtelua, vakoilua ja valtiollista vaikuttamista (Docendo) on kiinnostava, koska kirjoittajat ovat olleet ammatillisesti ilmiön kanssa tekemisissä oman työtaustansa vuoksi, ja voivat siksi käsitellä ilmiötä niin valikoitujen henkilökohtaisten kokemusten kuin aiheeseen liittyvien teorioiden ja tutkimuksen kautta. Lopputuloksena on syntynyt kiinnostava yleisteos melko synkkään – ja mitä ilmeisemmin synkkenevään – aiheeseen, tarkoituksena antaa lukijalle eväitä ymmärtää uuden viestintäteknologian mahdollisuuksia ja saattaa lukija kärryille ”informaatiovaikuttamisen syvästä tasosta”.

Teoksen otsikko tarttuu jo teemaan: Kirjoittajat eivät, yllättävää kyllä, tarjoa informaatiovaikuttamiselle yksiselitteistä määritelmää. TEPA-termipankin määritelmässä kyseessä on ”kohteelle epäedullinen toiminta, jolla informaatiota tuottamalla, muokkaamalla tai sen saatavuutta rajoittamalla pyritään vaikuttamaan kohteen käsityksiin tai toimintaan”.

Informaatiovaikuttamisessa on ennen kaikkea kyse tarkoituksella tehdyn ja usein laajamittaisen valehtelun hyödyntämisestä, faktojen hämärtämisestä tai korvaamisesta muulla. Lisäksi kyseessä on nimenomaan valtioiden tasolla ja välillä tapahtuva, kansalliset rajat ylittävä ilmiö, jolla on vaikutusta kansalliselle turvallisuudelle – kirjoittajat viittaavat valtiolliseen kiinnostukseen rikkoa informaatiovaikuttamisen kohdevaltiossa väestön yhteenkuuluvuutta.

Onkin tärkeää muistaa, että Suomi on yksi valtio muiden joukossa, osa kansainvälistä informaatioympäristöä ja siihen kuuluvia sosiaalisen median alustoja, jotka kiinnostavat myös suomalaisia. Lisäksi Suomen itärajan takaa löytyy valtio, jota informaatiovaikuttaminen näyttäisi kiinnostavan erityisen paljon.

Paineistavan toimintaympäristön hankaluus

Merkittävä osa teoksesta käsittelee Venäjää ja sen toimintatapoja sekä niiden ilmeisiä perinteitä. Moni kirjoittaja on jo aikaisemmin havahtunut siihen, että Venäjä katsoo olevansa jatkuvan sodan keskellä länttä vastaan, ja Mantila ja Mölsä jatkavat samaa linjaa. Venäläinen jatkuvan sodan lähtökohta näkyy informaatioympäristössä, jossa Venäjä hakee lisääntyvää vaikutusvaltaa erityisesti lähialueellaan, mutta mahdollisuuksien mukaan myös globaalisti. Siinä toiseen valtioon kohdistuvia toimenpiteitä on mahdollista yhdistellä ja hakea tilanteeseen soveltuvia ja tehokkaaksi havaittuja toimintatapoja, joilla vaikuttaa kohdemaan poliittiseen johtamiseen.   

Valtion toiminta on teoksen keskeinen punainen lanka. Se näkyy myös siinä, että valtioiden välillä on eroja siinä, miten ne lähestyvät informaatiovaikuttamista ilmiönä.

Valtion toiminta on teoksen keskeinen punainen lanka. Se näkyy myös siinä, että valtioiden välillä on eroja siinä, miten ne lähestyvät informaatiovaikuttamista ilmiönä. Mantilan ja Mölsän mukaan ”Tämän kirjan tarkoitus on näyttää, kuinka informaatiovaikuttaminen voi viedä valtion tai kansakunnan hakoteille ja tilanteeseen, jossa päätöksiä tehdään vääristellyn tilannekuvan pohjalta ja varta vasten synnytetyssä henkisessä paineessa.”

Kirjoittajat pyörittelevät tätä teemaa useissa eri yhteyksissä ja yhdistelevät teorioita, tutkimuksia ja omaa kokemusta. Kaiken kaikkiaan he pyrkivät muistuttamaan lukijaa siitä, että valtioissa tehdyt päätökset eivät jää yksittäistapauksiksi, vaan että tietyissä tilanteissa tehtyjä ratkaisuja on mahdollista hyödyntää osana tulevaisuuden valtioiden välisiä suhteita testaavia ja koettelevia tilanteita. Kerran saatu hyöty voi tuottaa hyötyä myös jatkossa, ja antaa pohjan, jota yrittää venyttää pidemmälle jatkossa. Tämä kuvaa Venäjän toimintaa myös Suomea kohtaan ja myös siksi on tärkeää ymmärtää informaatioympäristön ja -teknologian ilmiöitä myös niiden pahantahtoisessa yhteydessä.

Yksilö ja yhteiskunta

”Me Suomessa olemme tottuneet ajattelemaan, että laajamittainen väkivalta ei kuulu tänne eikä voi saada tarttumapintaa täällä.”

Informaatiovaikuttamisen kontekstissa väkivallan uhka on eräänlainen toiminnan ääripiste, jossa informaation hyödyntäminen, muokkaaminen ja levittäminen voi ääritapauksessa edistää väkivaltaista käyttäytymistä luomalla eripuraisuutta ja jakolinjoja yhteiskuntaan. Idea ei ole kaukaa haettu ja liittyy toiseen kirjassa toistuvaan keskeiseen teemaan eli yksilön ja yhteiskunnan väliseen suhteeseen.

Kirjoittajilla näyttäisi olevan käsitys siitä, että informaatiovaikuttamisen torjumisessa riittävän vahva faktoihin perustuva historiatietoisuus ja vankka yhteiskunnan jäseniä toisiinsa sitovien jaettujen kertomusten rooli voisi yhtenäistää ja siten luoda parempaa pohjaa torjuntatoimille.

Tämä näkemys on siinä mielessä haastava, että faktatietoisuus ei välttämättä yksilössä välity tiettyyn päämäärään rationaalisen, faktoihin perustuvan ajattelun seurauksena eivätkä jaetut kertomukset ole välttämättä faktoihin perustuvia. Tästä herääkin ajatus, että informaatiovaikuttamisen kohtaamiseen liitetään usein tarve yksilöiden vankkaan medialukutaitoon ja kykyyn tunnistaa faktat valheesta, mutta onko yksilö loppujen lopuksi rationaalinen toimija, ja missä määrin yksilöä ympäröivä yhteiskunnallinen konteksti ylipäätään edistää nimenomaan faktoille perustuvaa yhteisöllistä ajattelua?

Teos onkin muistutus siihen, että niin Suomessa kuin muualla länsimaissa on syytä miettiä yhä enemmän yksilön ja yhteiskunnan välisiä sidoksia samalla kun informaatioympäristön murros jatkuu.

Kirjoittajat viittaavat sosiologi Zygmunt Baumanin ajatukseen siitä, että länsimaalaisissa yhteiskunnissa yksilöiden nauttima vapaus luo henkilökohtaista tyytymättömyyttä ja haasteita löytää valmiita normeja omalle identiteetille. Sellaisissa olosuhteissa yksilö voi etsiä tulkinnallisia kehyksiä, jopa auktoriteettia kohtaamalleen informaatiolle varsinkin oman identiteetin kannalta. Tässä asetelmassa informaation kautta tapahtuva pahantahtoinen vaikuttaminen haastaa ja rapauttaa sellaisia yksilön ja yhteiskunnan välisiä sidoksia, joita on saatettu pitää enemmän tai vähemmän itsestäänselvyyksinä.

Tässä suhteessa teos onkin muistutus siihen, että niin Suomessa kuin muualla länsimaissa on syytä miettiä yhä enemmän yksilön ja yhteiskunnan välisiä sidoksia samalla kun informaatioympäristön murros jatkuu. Mitään ei voi pitää itsestäänselvyytenä, ja informaatioon liittyvä turvallisuus vaatii yhteiskunnan eri jäseniltä määrätietoista ponnistelua yhteisen päämäärän eteen. Tämä on erityisen tärkeää informaatiovaikuttamisen torjumisen kannalta. Strateginen viestintä, valtion ehkä tärkein työkalu tarttua akuutteihin informaatioilmiöihin, tarvitsee tukea.

Tarve informaatiopuolustukselle

”Informaatiovaikuttaminen ei häviä mihinkään. Tämän vaivan kanssa on opittava elämään, ja siltä on puolustauduttava. Infopuolustautumisen pahimmat viholliset ovat välinpitämättömyys, pelko, kyynisyys ja passiivisuus”.

Teos ei ehtinyt tarttua Yhdysvaltojen presidentinvaalien 2024 tuloksiin ja Donald Trumpin uuden hallinnon toimintaan. Tässä vaiheessa Trumpin toista hallintoa tiedetään, että maassa on ryhdytty purkamaan liittovaltion toimintaa. Osa budjettisäästöistä osuu myös sellaisiin toimintoihin, joilla Yhdysvallat on edistänyt sille myönteistä kansainvälistä ilmapiiriä pehmeää valtaa hyödyntävien toimintojen avulla – eräänlaista informaatiolla vaikuttamista sekin.

Kiinnostavaa on Yhdysvaltojen tuoreen hallinnon ruokkima käsitteellinen ilmapiiri, jossa dis- ja misinformaation kaltaisten ilmiöiden merkitys kyseenalaistetaan sananvapauteen vetoamalla. Teos ammentaakin muunlaisista esimerkkitapauksista ja pohtii niiden tuottamaa kuvaa informaatiovaikuttamisesta. Esimerkkejä on löytynyt niin Suomesta kuin ulkomailta, ilmiöitä, jotka ovat liittyneet viime vuosina informaatiovaikuttamiseen tai laajemmin ajateltuna hybridivaikuttamiseen.

Kyseessä ei ole tieteellinen teos, mutta pikemminkin muistutus siitä, että valtionhallinnossa informaatiovaikuttamista on mietitty vaihtelevissa määrin jo yli vuosikymmenen.

Kaiken kaikkiaan teoksesta välittyy oppinut ja kokenut näkemys informaatiovaikuttamisesta. Se ei yritä olla strategisen viestinnän oppikirja mutta se nostaa esiin sellaisia teemoja, jotka liittyvät toisiinsa ja ennen kaikkea informaatiovaikuttamiseen, kuten eri valtioiden tulokulmia ilmiöön. Teoksessa on lyhyt lähdeluettelo mutta ei viitteitä. Kirjoittajat tuovat esiin, että osa lähteistä ei sovellu julkistettavaksi. Teksti on sujuvaa ja informatiivista, mutta rakenne on hiukan liikkuvaa – esimerkiksi teoksessa pohdittu kansallisen tarinan merkitys on kiinnostava, mutta ajatus siirtyy turhan nopeasti muihin teemoihin. Teoksen otsikoinnissa lupailtu vakoilu jää jossakin määrin suppeaan rooliin suhteessa valehteluun ja valtiolliseen vaikuttamiseen.

Toivon, että teokselle löytyy aiheesta kiinnostunut lukijakuntansa. Kyseessä ei ole tieteellinen teos, mutta pikemminkin muistutus siitä, että valtionhallinnossa informaatiovaikuttamista on mietitty vaihtelevissa määrin jo yli vuosikymmenen. Sen osalta on jo ehditty kohdata sellaisia teemoja, jotka tuskin katoavat vaan pikemminkin hakevat uusia muotoja informaatioteknologian kehityksen myötä.

Teoksesta jää ajatus, että yksilön ja yhteiskunnan välistä suhdetta nykypäivän informaatioympäristössä kannattaa miettiä jatkossakin. Samalla voi myös haastaa sitä ajatusta, missä määrin yksilönvapauksiin nojaaminen riittää ajattelutyön perustaksi. Viime kädessä kyseessä on valtioiden välisten suhteiden asia, jolla voi olla rajujakin sisäpoliittisia merkityksiä – kuten Mantila ja Mölsä muistuttavat. Samaan aikaan on pyrittävä välttämään välinpitämättömyyttä, pelkoa, kyynisyyttä ja passiivisuutta.

Informaatiovaikuttamiseen tutustuminen on hyvä tapa torjua ainakin osaa näistä.

Dosentti Teemu Häkkinen työskentelee Laurea-ammattikorkeakoulussa erikoistutkijana Yhtenäinen turvallisuus -tutkimusohjelmassa.

Artikkelin kuvituskuva: NASA / Unsplash

Julkaisu Kirja-arvio: Valehtelu ajankohtaisena valtiollisena ilmiönä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Eribon, Didier. 2024. Paluu Reimsiin. Suomennos: Timo Torikka. Vastapaino. 203 s.

Paluu Reimsiin on henkilökohtainen kirja, joka kertoo yksinkertaisuudessaan seksuaalivähemmistöön kuuluvan kirjoittajan paluusta keskisuureen kotikaupunkiinsa, josta oli jo nuorena monella tasolla vieraantunut. Hän oli löytänyt itselleen uuden kodin ja seksuaalisen vapauden Pariisista, kosmopoliittisesta pääkaupungista, missä hän pystyi myös toteuttamaan itseään älyllisesti. Tarinan kertoja, eli Didier Eribon itse, palaa kotikaupunkiinsa kohtaamaan uudelleen äitinsä ja itsensä: hän joutuu lähestymään sitä osaa itsestään, jonka on ”torjunut, hylännyt, kieltänyt”.

Eribonin teos alleviivaa, miten etäisyyden kasvaessa liian suureksi ihmisten, ja heidän suorasti – tai epäsuorasti – edustamiensa maailmankuvien välillä, sitä ja heitä on helpompi olla ajattelematta. Etäisyys kasvaa tekemättömyyden välityksellä kuin itsestään.

Taustalla ei siis ole tietokirjalle joskus ominaista tutkimusta aiheeseen, vaan Ranskan älymystöpiireissä luovineen Eribonin omakohtaista pohdintaa, jota hän laajentaa yhteiskunnalliseksi analyysiksi. Eribon pohtii ihmiseksi kasvamisen merkitystä ja sitä, kuinka pyrimme vapautumaan joistain niistä piirteistä, jotka ovat kuitenkin muokanneet persoonaamme. Tähän liittyy voimakas halu todistaa elävämme vapaata, autonomista elämää omin valintoinemme ja omilla ehdoillamme.

Kirjan ydin on siinä, että Eribon oli kokenut helpommaksi kirjoittaa sukupuoli-identiteetistään ja siihen liittyvästä häpeästä, kuin yhteiskunnallisesta häpeästä, eli luokkakysymyksestä. Pariisiin muuttaminen ei ollutkaan siinä suhteessa tuntunut samassa määrin vapauttavalta, vaan työväenluokkainen tausta oli tuntunut rasitteelta – häpeältä. Kirjoittaja kuvaa astuneensa ulos seksuaalisesta kaapista, mutta astuikin sisään yhteiskunnalliseen kaappiin samalla kuin huomaamattaan.

Eribonin pako Reimsistä ilmensi hänen seksuaalista vapautumistansa pikkukaupungin tukahduttavasta ilmapiiristä, mutta hän ei ollut osannut aiemmin tarkastella tätä luokkakysymyksenä: sen mahdollisti vasta paluu Reimsiin. 

Työväenluokan romantiikan riisuminen

Eribon hahmottaa ranskalaisen työväenluokkaisuuden näköalattomana ja poliittisesti alisteisena: vasemmistolaisuus oli pikemminkin opittu tapa kuin omaksuttu ideologia. Vasemmistolainen politiikka käsitettiin ensisijaisesti arkipäivän kärsimyksen vastustamiseksi, eli poliittiseksi protestiksi, joka keskittyi lopulta ensisijaisesti lähipiiriin. Eribonin kuvaamassa vasemmistolaisuudessa oli voimakkaan populistisia piirteitä, jossa eliitit sortavat kansaa: ratkaisu kaikkeen olisi vallankumous, jota ei kuitenkaan osattu mitenkään käsitteellistää muutoin, kuin että asiat olisivat ratkaisevasti toisin kuin nyt.

Tulkinta myös polarisoi voimakkaasti joko työläisten puolelle tai heitä vastaan. Eribon esimerkiksi kuvaa, kuinka hänen isänsä nautti siitä, kun joku vasemmistolainen televisiossa rikkoi julkisen keskustelun pelisääntöjä. Katkeruus oli keskeinen tunne ja kokemus.

Eribon hahmottaa ranskalaisen työväenluokkaisuuden näköalattomana ja poliittisesti alisteisena: vasemmistolaisuus oli pikemminkin opittu tapa kuin omaksuttu ideologia.

Eribon edelleen kuvaa elävästi, kuinka hänen äitinsä meneminen töihin tehtaaseen perhettä elättääkseen ravisteli työväenluokan konservatiivisia sukupuolinormeja: työtä tekevä nainen vei mieheltä perheen elättäjän kunnian ja muutti parisuhteen valta-asetelmia. Tähän liittyi myös voimakkaita ennakkoluuloja seksuaalimoraalin rappeutumisesta. Samasta syystä Eribonin isälle vastentahtoinen varhaiseläke tuntui häpeälliseltä, ja täytti päivät toimettomuudella.

Ranskalaista vasemmistoa kohtaan, jonka jäsenet lunastivat lopulta paikkansa yhteiskunnan huipulla, Eribon on myös hyvin kriittinen: 1970-luvun vasemmistolaiset vaalivoitot eivät merkittävästi muuttaneet politiikan suuntaa, mikä aiheutti valtavaa pettymystä ja poliittista vieraantumista – myös Eribonin omassa perheessä.

Eribon kuvaa ranskalaisen poliittisen vasemmistoeliitin myyneen periaatteensa; luovuttiin vanhasta radikalismista, pyrittiin sovinnaisuuteen ja vastakkainasetteluista luovuttiin. Tätä seurasi ranskalaisen hyvinvointivaltion asteittainen alasajo. Perinteisesti hallittujen puolesta puhunut poliittinen vasemmisto omaksui hallitsevien aseman ja puhetavan, mihin sisältyi työväenluokan ylenkatsetta Uudet talouspoliittiset välttämättömyydet, kuten esimerkiksi vastuullinen taloudenhoito, myös sisäistettiin tehokkaasti.

Miksi työväenluokka äänestää laitaoikeistoa?

Myös rasismi on Eribonin mukaan ollut osa työväenluokan liberaalia demokratiaa haastavaa kielenkäyttöä; kommunistitkin aikanaan avoimesti flirttailivat rasistisen puhetavan kanssa. Jos yhteiskunta ilmenee yhteiskunnallisten voittajien ja häviäjien nollasummapelien kautta, ei yllättäne, että ajatusmaailma on rasismille altis. On ironista, että nollasummapeli on juuri kapitalistien tapa hahmottaa ja esittää maailma.

Koska vasemmistolaisuus ei enää kyennyt määrittämään ranskalaisen työväenluokan identiteettiä, tai toisin sanoen luokkapohjainen politiikka ei vaikuttanut enää mahdolliselta, saati halutulta, tilalle tuli etninen kansallistunne – ranskalaisuus. Tässä yhteydessä nollasummapeli ja niukkuuden jakaminen antoivat perusteet sulkea ”nuo toiset” ulkopuolelle – rajoitettua yhteistä hyvää ei voinut jakaa liian laajalti, ja vain tietyillä oli siihen oikeus oman historiansa valossa. Tätä on tutkimuksenkin valossa kutsuttu hyvinvointisovinismiksi.

Toisin sanoen työväen vasemmistolaisuus Eribonin kuvauksen mukaan oli populistista, heijastellen nykyaikaisen oikeistopopulismin maailmankatsomusta. Eribon kysyykin kirjan alussa vielä retorisesti, että kenen puoleen näin poliittista järjestelmää tulkitsevat voivat kääntyä: kuka heidän mielestään heitä edustaa, puolustaa, ja kuka tukee heidän oikeuttaan poliittiseen olemassaoloon sekä hyväksyttyyn kulttuuriseen identiteettiin? Kuka, heidän tulkintansa mukaan, heistä enää välittää?

Eribon kysyykin kirjan alussa vielä retorisesti, että kenen puoleen näin poliittista järjestelmää tulkitsevat voivat kääntyä: kuka heidän mielestään heitä edustaa, puolustaa, ja kuka tukee heidän oikeuttaan poliittiseen olemassaoloon sekä hyväksyttyyn kulttuuriseen identiteettiin?

Tähän juuri oikeistopopulismi iskee korostaen näköalattomuutta, unohdetuksi ja jätetyksi tulemista sekä katkerin tunnelatauksin höystettyä puhetapaa. Niin kommunistien, kuin nyt laitaoikeiston äänestämisessä on Eribonin mukaan kyse varoituksesta valtaapitäville ja pyrkimys säilyttää oman yhteiskunnan samaistumispinnan arvokkuutta poliittisessa järjestelmässä, joka tuntui sivuuttavan heidät.

Vaikka yhteiskunnallinen liikkuvuus on Eribonin mukaan parantunut, luokkayhteiskunnan rakenteet ovat edelleen aidot ja olemassa. Tämä johti ymmärrettäviin psykologiin reaktioihin työväenluokkaisissa perheissä, jossa koulutusta ei alun alkaenkaan arvosteta, vaan työtä. Liian pitkä kouluttautuminen nähtiin yhteensovittamattomana työväenluokkaisen identiteetin kanssa.

Eribon uskoo, että työväenluokka ei äänestä äärioikeistoa ideologisesti, vaan välillisesti tyytymättömyyden ilmaisuna; tällöin he sivuuttavat puolueiden linjassa sellaiset seikat, mitä eivät tue, keskittyen niihin ilmaisuihin, politiikkaan ja ennen kaikkea tunneilmaisuihin, jotka heitä puhuttelevat. Näin hän näkee mahdollisuuden yhtä lailla äärivasemmistolaiselle populismille, joka voi siepata nämä äänestäjät – tai ainakin osan heistä.

Pako Reimsista ja paluu Reimsiin

Vaikka Eribon katsoi jättäneensä työväenluokkaisuuden jälkeensä Reimsiin, Pariisissa hän huomasi yhä samaistuvansa enemmän työväenluokkaan kuin häntä ympäröivä kulttuurillinen älymystö, joka oli käynyt parhaimmat koulut. Eribon koki omalla opintopolullaan myös sen vaikeuden, minkä hänen luokka-asemansa toi; hänellä ei ollut verkostoja eikä taustan kautta riittävää apua elättää itseään tai työllistyä koulutusta vastaaviin tehtäviin. Eribonin integroituminen porvarilliseen maailmaan ei siis ollut ongelmatonta, mutta se maailma lupasi hänelle uutta ja muutosta – se oli erilainen, kuin se maailma, jonka hän jätti taakseen.

Kirjan viesti tuntuu olevan, että olemme jo jossain määrin tottuneet siihen yhteiskunnalliseen narratiiviin, jossa välit katkeavat vanhempiin lapsen seksuaalisuuden herättämien ristiriitojen vuoksi, mutta vähemmän puhutaan muista yhteiskunnallista eroista ja ristiriidoista, kuten luokasta.

Sopiakseen uuteen ympäristöönsä Eribon piilotteli työväenluokkaisuuttaan – hän häpesi sitä enemmän kuin seksuaalista identiteettiään. Vaikka pariisilaisen älymystön piirissä työväenluokkaisuus ajatuksena kiehtoi monia, työväenluokkainen habitus tulkittiin sivistymättömyydeksi. Myös Eribon tiedostaa romantisoineensa ja idealisoineensa työväenluokkaa yläluokkaisen vasemmistolaisuuden kautta – Karl Marxin teosten lukeminen oli etuoikeus niille, joilla oli siihen kykyä ja aikaa.

Korkeakoulutuksella voi olla myös merkitystä yksilön ajalliseen horisonttiin: Eribonin mielestä Reimsissä sosiaalisia suhteita ohjasi ensisijaisesti menneisyys, ei tulevaisuus. Tulevaisuuteensa keskittyvä Eribon suoritti luokkapaon Pariisiin. Tämä edellytti hänen menneisyytensä hylkäämistä. Hän tiedostaa, että tämä oli myös itsekäs pyrkimys – ja näin hänen lähipiirinsä asian myös näki. Tässä löytyy mielenkiintoinen näkökulma yhteiskunnalliseen polarisaatioon; hylkäys oli tässä suhteessa vastavuoroista.

Kirjan viesti tuntuu olevan, että olemme jo jossain määrin tottuneet siihen yhteiskunnalliseen narratiiviin, jossa välit katkeavat vanhempiin lapsen seksuaalisuuden herättämien ristiriitojen vuoksi, mutta vähemmän puhutaan muista yhteiskunnallista eroista ja ristiriidoista, kuten luokasta.

Eribon käsittelee mittavasti etenkin kirjan loppuosassa omaa seksuaalista heräämistään ja siihen liittyviä jännitteitä. Arkinen homofobia ja rasismi olivat läsnä Eribonin kotona, mikä voimisti hänen haluaan eriytyä perheestään ja sen edustamista arvoista ja luokasta – sivistymättömyydestä. Siksi ”pako Reimsistä” olisi voinut kuvata nuoren Eribonin kokemusta.

Eribon pohtii myös homofobian uhriksi joutumisen epäoikeudenmukaisuutta: miksi näin voi käydä? Seuraukset hänelle itselleen ovat olleet traumaattisia. Kirjan epilogissa Eribon kuitenkin paljastaa, että seksuaalivähemmistöjen verkostot Pariisissa auttoivat häntä ylittämään muutoin ylivoimaisilta tuntuvat luokkarajat – homofobia synnyttää kääntäen yhteisöön keskinäistä solidaarisuutta.

Onkin traagista ironiaa, että konservatiivistiin arvoihin pohjaavaa syrjintää, väkivaltaa ja näiden ympärille rakentuvaa politiikkaa tuotetaan uudelleen työväenluokassa, joka luokkana kokee joutuvansa myös epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi, haavoittuvaisiksi ja ahdistuneiksi välinpitämättömän poliittisen järjestelmän edessä.  Tätä Eribonin perhe puolestaan oli valmis pakenemaan äärioikeistoon asti.

Eribonin mukaan ranskalaisten kommunistien aiempi puhdasoppisuus edellytti kaikkien muiden näkökulmien hylkäämistä luokkakysymyksen hyväksi, kun taas nykyinen vasemmistolaisuus hylkää luokkakysymyksen kaikkien muiden näkökulmien tähden. Eribon pohtii, että siksi ehkä luokasta ei enää/vieläkään niin paljon puhuta, eikä hän aiemmin olisi osannut siitä kirjoittaa.

Sokeat pisteet yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa

Eribon itse huomauttaa tutkijoiden asuvan kahdessa maailmassa, jossa he lukeutuvat akateemiseen eliittiin, mutta kokevat vastenmielisyyttä tätä tosiasiaa kohtaan. Näin he samaistuvat lähinnä vain ideologisella tasolla työväenluokkaan. Eribon vaikuttaakin kritisoivan vasemmistolaisen älymystön oletuksia spontaanista luokkatietoisuudesta tai muusta väistämättömästä tiedostavasta ja järjestäytyneestä ideologisesta käänteestä nykyisessä työväenluokassa.

Tämä on relevantti huomio yhteiskuntatieteelliselle tutkimukselle. Siinä työväenluokkaa kuvataan usein sanoin ja käsittein, joita moni kyseisen luokan jäsen ei ymmärrä tai tunnista. Monia yläluokkainen, ylikoulutettu analyysi ei edes kiinnosta.

Nykyisen työväenluokan luonne on Eribonin mielestä tutkimuksellinen sokea piste. Ehkä näin oli vuonna 2009, kun Paluu Reimsiin julkaistiin, muttei välttämättä samassa määrin nyt. Luokkasamastumista on tutkittu Suomessakin, viimeksi tutkijatohtori Aino Tiihosen väitöskirjassa, perehtyen erityisesti työväenluokan luokkasamastumisen yhteyteen äänestyspäätöksiin. Suomessakin työväenluokkaiset äänestäjät ovat jakaantuneet vasemmistopuolueiden (pääasiassa SDP) ja laitaoikeiston (pääasiassa perussuomalaiset) välille.

Työväenluokkaa kuvataan usein sanoin ja käsittein, joita moni kyseisen luokan jäsen ei ymmärrä tai tunnista. Monia yläluokkainen, ylikoulutettu analyysi ei edes kiinnosta.

Kuin Tiihosta mukaillen, myös Eribon toteaa: yksilön ”objektiivinen” paikka yhteiskunnassa tai työelämässä ei yksinään riitä määrittämään luokkaintressiä ja subjektiivista luokkasamastumista. Toisaalta on hyvä muistaa, ettei Paluu Reimsiin ole Eribonin viimeinen kirja.

Kirjan tekstityyli pakottaa kuitenkin pohtimaan sen genreä ja yleisöä. Vaikka Eribon viitteistää jossain määrin ajatteluaan, sitä voi olla lukijan kannalta joko liikaa tai liian vähän.

Tampereen sosiologian professori Juha Suorannan jälkisanat antavat tärkeää taustoitusta lukijalle, joka ei tunne Eribonin tuotantoa tai persoonaa. Mietin, että jälkisanat olisivat sopineet miltei paremmin esipuheeksi lukijalle, jolle yliopistomaailma – ranskalaisesta sellaisesta puhumattakaan – ei ole tuttu. Näin lukija olisi voinut paremmin saada kiinni kirjailijan äänestä.

Vaikka teos ei ole tietokirja, Eribon on ranskalaisen akateemisen ja kulttuurillisen eliitin jäsen ja hänen tekstissään seikkailevat vaivattomasti sellaiset yhteiskuntatieteellisen teorian ja filosofian jätit kuin esimerkiksi Michel Foucault, Jean-Paul Sartre, Jacques Lacan tai Pierre Bourdieu. Eribon yhtäältä ihailee ja kritisoi näitä henkilöitä ja heidän ajatuksiaan – tämä on se joukko, johon hän itse samaistuu.

Edellisessä ei ole kyse vain akateemisista viittauksista, vaan Eribon tunsi henkilökohtaisesti ja läheisesti erityisesti Foucault’n ja Bourdieun. Kuten Suoranta huomauttaa, Eribon on kirjoittanut arvostetun Foucault-elämänkerran.

Siten teoksen omaelämäkerrallisuus ja autoetnografinen sosiologinen pohdinta lienevät harkittuja valintoja. Ehkä anteeksipyytelemättömän akateeminen tyyli onkin kirjoittajan rehellisyyttä; hän ei yritä keinotekoisesti puhutella työväenluokkaa sanoin, joita ei itse käyttäisi.

Teoksen tarkoitus on tehdä lukija tietoiseksi niistä yhteiskunnallisista rakenteista, joita olemme kuin pakotettuja toisintamaan. Olisi sääli, jos tämä viesti ei saavuttaisi työväenluokkaista yleisöä. On mielenkiintoista nähdä millaisen sävyn suomentaja Timo Torikan suunnittelema näytelmäsovitus teoksen pohjalta omaksuu.

YTT Mikko Poutanen on apurahatutkija Tampereen yliopistossa. Poutanen on toiminut Politiikasta-verkkolehden vastaavana päätoimittajana vuosina 2019–23.

Artikkelin kuva: Hermann Traub / Pixabay

Julkaisu Kirja-arvio: Työväenluokan muodonmuutos ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Butler, Judith: Kuka pelkää sukupuolta? Kosmos, 2024.  426 s.
(Alkuperäisteos Who’s Afraid of Gender? Macmillan Publishers, 2024)

Yhdysvaltalaisen retoriikan professorin ja sukupuolentutkimuksen teoreetikon Judith Butlerin ensimmäinen yleistajuinen kirja Kuka pelkää sukupuolta? ilmestyi tänä vuonna englanniksi maaliskuussa ja suomeksi syyskuussa. Hankala sukupuoli -teoksestaan (Gender Trouble, 1990) alun perin tunnetuksi tullut ajattelija ottaa kirjassa kantaa poliittisiin ja juridisiin kysymyksiin, joissa sovelletaan osittain hänen ajattelunsa pohjalta kehitettyjä käsityksiä sukupuolesta biologisena luokitteluna, yhteiskunnallisina normeina ja kielellisesti ja esteettisesti ilmaistuina identiteetteinä. 

Lukukokemuksena kirja on sekä kiehtova että hämmentävä. On kiehtovaa nähdä, miten Butler kuvailee ja erittelee sukupuoleen ja sukupuoli-identiteettiin liittyviä kansainvälisiä poliittisia keskusteluja. On kuitenkin hämmentävää, että näin kuuluisalta kirjoittajalta on julkaistu viimeistelemätön teos, joka osoittaa hänen perehtyneen moniin käsittelemiinsä aihepiireihin vain pintapuolisesti.

Butler suomii vastustajiaan kuten Yhdysvaltojen poliittista oikeistoa, katolista kirkkoa ja juridisen sukupuolen itsemäärittelyä vastustavia feministejä muun muassa siitä, että gender-käsitettä koskeviin keskusteluihin ei osallistuta aihepiiriin liittyvään tutkimukseen ja kirjallisuuteen perehtyen. Ikävä kyllä hän ei myöskään itse kirjassaan tee niin. Huomattava osa viitteistä on sisällöllisesti kevyitä uutislinkkejä tai blogikirjoituksia.

Suomenkielisen käännöksen kohdalla ei voi välttyä pohtimasta missä määrin ja millä tavoin Butler on käyttänyt sanoja gender ja sex. Anna Nurminen käyttää käännöksessään vaihtelevasti ja sujuvasti sanoja gender, sukupuoli ja sukupuoli-identiteetti. Suomeksi sana sukupuoli voi kuitenkin tarkoittaa eri keskustelijoille ja eri asiayhteyksissä sukupuoli-identiteettiä tai biologista sukupuolta aina kirjan nimestä lähtien.

Kiistelyä sukupuolesta oikeudessa ja politiikassa

Kirjan keskeinen väite on, että sekä sukupuolentutkimuksen teorioita että Butleria ajattelijana vastustavat tahot ovat gender-käsitteeseen kohdistettujen mielikuvituksellisten ja perusteettomien uhkakuvien vallassa. Näitä tahoja ovat Vatikaani, oikeistopopulistiset hallitukset Viktor Orbánin Unkarissa tai Giorgia Melonin Italiassa, monet radikaalifeministit, kirjailija J.K. Rowling ja alaikäisten sukupuoliominaisuuksia muokkaavien lääketieteellisten hoitojen vastustajat.

Kirjan alkupuolella Butler kritisoi Vatikaanin käsityksiä gender-käsitteen käytöstä ja poliittisista ulottuvuuksista katolisen kirkon kiertokirjeisiin ja muihin asiakirjoihin pohjaten selkeästi ja perusteellisesti. Gender-käsitteen vastustus poliittisena ilmiönä kiinnittyy historiallisesti 1990-luvun kiistoihin sanan ”gender” käytöstä sanan ”sex” sijaan kansainvälisissä ihmisoikeusasiakirjoissa ja julkilausumissa. Butler analysoi myös ehyesti ja lukijaa palvellen Yhdysvaltain korkeimman oikeuden tapauksia kuten Bostock v. Clayton County, jossa linjattiin sukupuolisyrjinnän kiellon kattavan myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt.

Butler käyttää kirjastaan yllättävän suuren osan juridisen sukupuolen itsemäärittelyä ja sukupuoli-identiteetin käsitettä kritisoivien englanninkielisten feministien käsittelyyn. Hän ei kohtele tästä joukosta löytyviä vertaisia vertaisinaan: filosofit (ja lesbot) Kathleen Stock ja Holly Lawford-Smith mainitaan lyhyesti ja heidän akateemisen tuotantonsa sivuuttaen. Kirjassa peräänkuulutettua tekstien lukemista ja niihin perustuvaa keskustelua ei näy.

Stock tunnetaan kirjastaan Material Girls (2021) ja siitä, että hän irtisanoutui professuuristaan Sussexin yliopistossa 2021, koska osa opiskelijoista ja tutkijoista kampanjoi häntä vastaan hänen sukupuolipoliittisten näkemystensä vuoksi. Butler osoittaa olevansa tietoinen Material Girls -teoksen olemassaolosta, mutta viittaa Stockin kohdalla lyhyeen lehtikirjoitukseen. Australiassa työskentelevä Lawford-Smith on kirjoittanut vertaisarvioidun teoksen Gender-Critical Feminism (2022). Butler viittaa hänen kohdallaan verkkovideoon ja sen transkriptioon.

Butler käyttää kirjastaan yllättävän suuren osan juridisen sukupuolen itsemäärittelyä ja sukupuoli-identiteetin käsitettä kritisoivien englanninkielisten feministien käsittelyyn.

Butler käsittelee sen sijaan seikkaperäisesti muun muassa kirjailija J.K. Rowlingin blogikirjoitusta vuodelta 2020. Rowling tukee brittiläistä ja erityisesti skotlantilaista juridisen sukupuolen subjektiivista itsemäärittelyä vastustavaa naisliikettä. Britannian tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuslaki sisältää kohtia, joita soveltamalla tiloja ja palveluja on mahdollista rajata vain biologisille naisille. Näiden lainkohtien tulkinnasta on käyty vilkasta yhteiskunnallista keskustelua viime vuosina. Ajatus siitä, että osa feministeistä määrittelee itsensä, poliittisen kategoriansa ja kollektiivinsa biologisiksi naisiksi, ei Butlerille kelpaa.

Englanninkielisen alkuperäisteoksen huolimaton toimitustyö näkyy esimerkiksi toisen brittiläistä yhteiskuntaa kuohuttaneen aiheen käsittelyssä. Butler sivuaa Rowlingin tekstiä käsitellessään sittemmin suljettua Englannin julkisessa terveydenhuollossa toiminutta alaikäisten transhoitoklinikkaa. Butler kirjoittaa Rowlingin mainitsemasta, klinikalta irtisanoutuneesta ilmiantajasta (whistleblower), psykoterapeutti Marcus Evansista, mutta tarjoaa lähteeksi aivan toista ilmiantajaa, psykiatri David Belliä koskevan haastattelun. Rowling lainaa blogitekstissään kuitenkin sanasta sanaan Evansin kirjoittamaa verkkolehtiartikkelia lähtönsä syistä. Lähteistä kiinnostunut lukija voi päätyä harhapoluille kirjan loppuviitteisiin luottaessaan.

Teorian hankala suhde empiriaan

Kirjassa on lukuja, joissa Butler tarttuu laajoihin ja empiirisen näytön osalta haastaviin ja monitahoisiin aiheisiin, kuten biologisen sukupuolen luokitteluun kaksijakoiseksi ja biologisten naisten ja miesten eroihin urheilussa. Kuten useimmat yhteiskunta- ja kulttuuritieteilijät, Butler ei ole vahvoilla käsitellessään biologisen sukupuolen variaatioita ja sukupuoliluokittelun haasteita tai vähätellessään miespuberteetin ja testosteronitasojen osaa urheilijoiden kehityksessä ja suorituskyvyssä.

Biologisen sukupuolen kaksijakoisuutta koskevassa luvussa on kohta, johon viitaten filosofi Alex Byrne syyttää omassa kirja-arviossaan Butleria plagioinnista. Byrnen osoittama plagiointi on voinut olla tahatonta. Kyseisessä kohdassa sekoittuvat kirjoittajat, joita Butler siteeraa, mitä kirjoittajat sanovat omissa teoksissaan ja mikä on Butlerin omaa tulkintaa ja näkemystä. Herää kysymys, onko Butleria pyydetty kirjoittamaan puolustuspuhe kaikista tämän hetken gender-keskustelun ulottuvuuksista, huolellisuudesta viis.

Herää kysymys, onko Butleria pyydetty kirjoittamaan puolustuspuhe kaikista tämän hetken gender-keskustelun ulottuvuuksista, huolellisuudesta viis.

Kirjassa on huomattavia hiljaisuuksia. Butler osoittaa seuranneensa kansainvälisiä keskusteluja alaikäisten sukupuoliominaisuuksia muokkaavista hoidoista Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Yhdysvaltojen kohdalla hän mainitsee kirjassaan monta kertaa näiden hoitojen kieltämisen viime vuosina eri osavaltioiden lainsäädännössä. Hän kuitenkin yleensä viittaa tähän aiheeseen vain hyvin yleisellä tasolla, puhuen esimerkiksi transnuorten pääsystä terveydenhuoltoon. 

Butler ei avaa lukijalle, että Yhdysvalloissa nämä hoidot käsittävät usein fyysisiä interventioita: murrosiän jarrutusta lääkkeillä, hormonihoitoja ja toisinaan myös alaikäisille tehtyjä leikkauksia. Yksi kiistellyistä aiheista on, onko murrosiän jarruttaminen lääkkeillä vaikutuksiltaan peruuttamatonta vai ei. Aihe on vahvasti polarisoitunut Yhdysvaltain sisäpolitiikassa, mutta myös osa demokraattipuolueen kannattajista vastustaa sukupuoli-identiteetin perusteella annettavia nuorten kasvuun ja kehitykseen puuttuvia lääkkeellisiä ja kirurgisia hoitoja.

Kuka pelkää tulevaa?

Ottaen huomioon millaisen historiallisen kaaren 1956 syntynyt Butler on ehtinyt nähdä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien kehittymisessä, on surullista, että hänellä ei ole rohkeutta tehdä tiliä teoreettisten ja poliittisten näkemystensä popularisoinnin varjopuolista. Hän torjuu gender-käsitteeseen ja sen soveltamiseen liittyvän kritiikin perusteettomina uhkakuvina, eikä tohdi myöntää ylilyöntien mahdollisuutta sukupuoli-identiteettipolitiikassa.

Kirjassa ei mainita viimeisimpien 10–20 vuoden aikana länsimaissa tapahtunutta sukupuolidysforisten lasten ja nuorten aikuisten määrän tilastollista kasvua ja tämän ilmiön mahdollisia syitä. Kirjan kapitalismikritiikki ei edes sivua Yhdysvalloissa voimakkaasti kasvaneita, paljolti asiakaslogiikkaan pohjaavia lääketieteellisten sukupuolenkorjaushoitojen markkinoita. Sukupuolenkorjaustoimenpiteitään katuvien nuorten ihmisten kasvava näkyvyys ohitetaan yhdellä lauseella ja heidän nostamiaan oikeusjuttuja ei mainita.

Ottaen huomioon millaisen historiallisen kaaren 1956 syntynyt Butler on ehtinyt nähdä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien kehittymisessä, on surullista, että hänellä ei ole rohkeutta tehdä tiliä teoreettisten ja poliittisten näkemystensä popularisoinnin varjopuolista.

Vuoden 2024 lopulla Yhdysvaltain korkeimmassa oikeudessa käsitellään tapausta Yhdysvallat v. Skrmetti. Tähän mennessä yli 20 osavaltiossa on lailla kielletty alaikäisten sukupuoliominaisuuksia muokkaavat hoidot. Oikeustapauksessa on kyse siitä, rikkovatko nämä kiellot Yhdysvaltain perustuslain yhdenvertaisuusperiaatetta. Olennainen osa tämän kysymyksen käsittelyä on empiirinen tutkimustieto ja systemaattiset tutkimuskatsaukset, joiden mukaan näille alaikäisiin kohdistuville hoidoille ei ole riittävää empiiristä näyttöä. Tätä tietopohjaa ovat tuottaneet julkiset terveydenhuoltojärjestelmät Englannissa (2024), Saksassa (2024), Ruotsissa (2023) ja Suomessa (2020).

Judith Butler toivottavasti kirjoittaa vielä toisen yleistajuisen kirjan, jossa hän käyttää vähemmän leimaavaa kieltä vastustajiensa poliittisista näkemyksistä ja harjoittaa nais- ja sukupuolentutkimuksen kentällä tunnettua kriittistä itsereflektiota gender-käsitteen soveltamisalueista 2020-luvulla. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asema ja yhteiskunnallinen hyväksyntä on lukuisissa valtioissa kehittynyt huomattavasti viime vuosikymmeninä. Tämän aseman ja hyväksynnän ylläpitäminen edellyttää myös mahdollisten virheiden ja empirian kannalta perustelemattomien poliittisten vaatimusten kritiikkiä.

VTT Linda Hart on TKI-asiantuntija Laurea-ammattikorkeakoulussa.

Artikkelin kuvituskuva: Jess Bailey / Unsplash

Julkaisu Kirja-arvio: Pelkääkö Judith Butler tilintekoa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.