Vuonna 2012 Marine Le Pen piti puhetta Euroopan parlamentissa. Hänen hiuksensa oli sitaistu ylös sinisellä muoviklipsillä.

Kyse oli harkitusta yksityiskohdasta. Le Monden journalistin mukaan tämä osoittaa, että Le Pen hallitsee sekä julkisen että yksityisen tilan: ”hän on julkisessa tilassaan kotonaan kuin kylpyhuoneessaan”.

Le Penin julkisivu on huolellisesti rakennettu esimerkki populistisesta vaikuttamisesta ja viestinnästä. Tässä oma roolinsa on myös Le Penin blogilla, Mes carnets d’esperancesilla, ”toiveiden lehtiöllä”.

Toiveiden lehtiö

Ranskassa poliitikkoblogit ovat melko tuore ilmiö. Mes carnets d’esperances aloitti helmikuussa 2016.

Esittelytekstissä Le Pen kuvailee itsensä vapaana naisena, äitinä, joka haluaa toimia maansa eteen. Front Nationalin tunnuksien ja trikolorin värin sijaan logona on sininen ruusu.

”Madame Toutlemonde”, ”Rouva Kuka-tahansa”, on nähtävä ennen kaikkea ranskalaisesta kontekstista käsin.

Kuvissa Le Pen hymyilee ja halailee kissojaan, silittää vuohia tai vasikan turpaa.  Hän esittelee lomakuviaan, joissa hän kävelee Egyptissä, kastelee kukkiaan tai nojailee rennosti baarin pöytään. Guyanassa hän pitelee käsivarsillaan kahta loukkaantunutta laiskiaisen poikasta ja tuijottaa kaukaisuuteen. Nuoret ja lapset ympäröivät hänet ja hän näyttää kuuntelevan maanviljelijöiden huolia.

Hän tapaa myös asunnottoman ja kysyy, eikö oman maan avuntarvitsijaa tulisi auttaa enemmän kuin pakolaisia.

Kun vuoden 2011 Front Nationalin puheenjohtajuuskampanjan tarkoituksena oli ”dediabolisation” eli pirunkarkoitus, vielä pidemmälle menee vuonna 2016 avatun blogin tarkoitus: ”angelisation” eli enkelisöityminen.

Ranskalainen Closer-lehti julkaisi kuvan Le Penistä raidallisessa uimapuvussa, TeleMatin esitteli Le Penin kissoja. ”Madame Toutlemonde”, ”Rouva Kuka-tahansa”, on nähtävä ennen kaikkea ranskalaisesta kontekstista käsin.

Kun näkyvät naispoliitikot Rachida Dati tai Nathalie Kosciusko-Morizet poseeraavat stiletoissa ja mustassa nahassa, Le Pen korostaa huoletonta ”mumsy”-habitusta. Tämä ei ole suinkaan sattumaa, sillä eräs Le Penin keskeisistä retorisista keinoista on vedota äitiyteen, äiti Ranskaan. Terrori-iskujen jälkeen hän ilmoitti haluavansa suojella ranskalaisia kuin äiti lapsiaan.

Eräs Le Penin keskeisistä retorisista keinoista on vedota äitiyteen, äiti Ranskaan.

Habitusta on harkittu. Kun Ranskassa korostetaan julkisen puolen leikkauksia, on Le Monden journalistin mukaan sopivaa esiintyä huonosti leikatussa takissa.

Vaalien ennakkoasetelma

Mes carnets d’esperances -blogi on elänyt viime kuukaudet hiljaiseloa. Kyseessä ei ole sattuma: tarkempi viestintästrategia määrittyy, kun kaikki presidentinvaalien ehdokkaat tiedetään.

Joulukuussa blogiin nousi kaksi kertaa Les Republicains -puolueen presidenttiehdokkaan Francois Fillonin kasvot mustanpuhuvana lähikuvana. Fillon alleviivaa katolisia perhearvoja, haluaa rajoittaa siirtolaisuutta ja islamia sekä vastustaa aborttia. Fillon, jolla on 35 vuotta poliittista uraa, haluaa ”muuttaa poliittisen järjestelmän.” Hän edustaa Le Penille erityistä uhkaa.

Sosialistit eivät ole vielä valinneet ehdokastaan. Manuel Valls ja omalta listaltaan lähtevä Emmanuel Macron ovat muita mahdollisia ehdokkaita Fillonin, Jean-Luc Melenchonin ja Le Penin lisäksi.

Kaksivaiheisessa presidentinvaalissa oikeiston ehdokas on aina ollut mukana toisella kierroksella. Vasemmisto on pudonnut kahdesti ensimmäisellä kierroksella, vuosina 1969 ja 2002.

On enemmän kuin todennäköistä, että oikeiston ehdokas on toisella kierroksella nytkin.

Ranskan presidentinvaaleilla on ollut tapana yllättää, mutta professori Dominique Reynien mukaan kun keskeisiksi teemoiksi nousevat maahanmuutto, islamistiterrorismi, verotus ja turvallisuus, on enemmän kuin todennäköistä, että oikeiston ehdokas on toisella kierroksella nytkin.

Blogi politiikan välineenä

Mes carnets d’esperances tähtää ennen kaikkea Le Penin eetoksen rakentamiseen. Luotettavuus – kuvissa esiinnytään mustissa jakkupuvuissa EU:ssa – on tärkeää, kun puoluetta rasittavat muun muassa lahjusepäilykset.

Äitiys ja tavallisuus (tunikat, flip-flopit, eläinten hoivaaminen) on keskeistä, kun vastustetaan poliittista eliittiä ja toisaalta siirtolaisuutta. Le Penin kieltä tutkineen Stanfordin yliopiston ranskan kielen professori Cecile Alduyn mukaan Le Penin retoriikka ei eroa merkittävästi hänen isästään, Jean-Marie Le Penistä.

Heidän retoriikassaan alkutilanne nähdään katastrofaalisena ja siihen tarvitaan muutos. Ranskasta halutaan ranskalaisempi, sillä se on tuhoutumassa. Ranskan kunniakas menneisyys halutaan takaisin.

Kommenttimahdollisuutta blogikirjoituksissa ei ole.

Argumentoidessaan maahanmuuttoa vastaan Le Pen käyttää paljon lukuja. Nämä saavat hänet kuulostamaan vakuuttavalla. Islamista puhuessaan hän käyttää yleistyksiä ja ulottaa islamin käsitteen pitkälle. Hän rinnastaa halal-lihan syömisen ja radikaalin islamin.

Blogissa Le Pen käyttää pehmeämpää viestintää, suostuttelee lukijoitaan ja käyttää kohdentamisen keinoja: ”Mitä tästä ajattelette?” Blogikirjoitukset on signeerattu tuttavallisesti nimellä Marine. Kommenttimahdollisuutta niissä ei ole.

Bourdieu ja habitus

Miksi sellaiset yksityiskohdat kuin hiusklipsit ovat niin tärkeitä, että journalistit ja politiikan tutkijat kiinnittävät niihin huomionsa? Kyse on julkisen ja yksityisen sekoittumisesta.

Tällä haetaan aitoutta, sitä, että kansan asialla oleva poliitikko on ”aito”, vähän homssuinen. Näin hän on uskottavampi myös vastustaessaan etablisoitunutta eliittiä.

Pierre Bourdieun habitus-käsitettä lainaten Le Peniin on helppo identifioitua. Hän on jotain muuta kuin äärioikeiston keulakuva tai omaa etuaan ajava karriääripoliitikko.

VTM, FM Laura Parkkinen on vapaa toimittaja ja tutkija, joka on erikoistunut Ranskaan ja populismiin. Keväällä 2017 Parkkinen toimii tuntiopettajana ja vierailevana tutkijana Université de Bourgognessa.

Julkaisu Marine Le Penin toiveiden lehtiö ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yllätyin nähdessäni, miten suomalaiset sanomalehdet kirjoittivat kotikaupungissani Hongkongissa järjestetyistä lainsäädäntöneuvoston vaaleista. Esimerkiksi Yle uutisoi, että Hongkongissa äänestetään demokratian jatkumisesta. Verkkouutiset puolestaan kirjoitti, että Kiina ottaa niskalenkkiä vapaasta Hongkongista.

Olin hämmentynyt: olinko todella näin tietämätön kotikaupunkini poliittisesta tilanteesta? Ei ole toki kiistämistä, etteivätkö eiliset lainsäädäntöneuvoston vaalit olisi olleet tärkeät. Mutta en ollut paikallista mediaa seuranneena huomannut, että Hongkongin demokratia olisi näissä vaaleissa vaarassa.

En ollut paikallista mediaa seuranneena huomannut, että Hongkongin demokratia olisi näissä vaaleissa vaarassa.

Jo se, että niin kutsutut lokalistit, jotka korostavat Hongkongin itsehallintoa suhteessa Kiinaan, saivat asettua ehdolle ensimmäistä kertaa, ei heijastele maan demokratian kaventumista – päinvastoin.  Myös vaalin tulos voidaan lukea häivähdyksenä Hongkongin demokratian vahvistumisesta:  lokalistit muiden demokraattien rinnalla saivat kolme uutta paikkaa neuvostossa.

On kuitenkin tärkeää muistaa, että Peking-mielisellä koalitiolla on hallintoneuvostossa yhä enemmistö. Lokalistit myös syrjäyttivät muiden demokraattisten puolueiden maltillisempia konkariedustajia.

Tämä tarkoittaa sitä, että demokratiaa ajavan koalition rivit ovat entistä rikkinäisemmät tai ainakin monimutkaisemmat kuin ikinä aikaisemmin. Hongkongin demokratian kannalta on keskeistä, kuinka hyvin nuoren polven radikaalit lokalistit kykenevät yhteistyöhön pehmeämpää ja kompromissihakuista poliittista linjaa ajavien demokraattien kanssa.

Vapaus ja demokratia häilyvinä käsitteinä

Lainsäädäntövaltaa käyttävän lainsäädäntöneuvoston valta Hongkongissa on aina ollut rajattua. Hongkongissa ylintä valtaa käyttää hallintojohtaja, joka on Kiinan kansankongressin nimittämä.

Myös hallintojohtajan ministeriöiden päällikkönimitykset on hyväksytettävä Kiinan valtioneuvostolla. Hongkongin hallituksen ei siis tarvitse nauttia lainsäädäntöneuvoston vaan Kiinan keskushallinnon luottamusta.

Hongkongilaisilla on nykyisin enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa maansa asioihin kuin koskaan brittihallinnon aikana.

Vapaus ja demokratia ovat aina olleet Hongkongissa häilyviä käsitteitä. Hongkong ei ole ikinä ollut vapaa maa sen perimmäisessä mielessä.

Britannian hallinnon aikana vaaleja ei järjestetty ollenkaan. Hongkongin kansalaisilla on nykyisin enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa maansa asioihin kuin koskaan brittihallinnon aikana.

Vaalit eivät saaneet äänestäjiä liikkeelle

Vaaleja seuratessani en jäänyt pohtimaan Pekingin valtaa tai Hongkongin vallattomuutta. Pikemminkin jäin ihmettelemään, miksi demokratiaa tukevat puolueet eivät saaneet suurempaa kannatusta.

Vaalit olivat vapaat – tai ainakin niin vapaat kuin ne vain Hongkongissa voivat olla. Kaikilla kansalaisilla oli mahdollisuus äänestää. Lopputulos kuitenkin oli, että Peking-mielisten koalitio pysyy vallankahvassa.

Ehkä hongkongilaisten uutisoitu uhmakkuus ja uho Kiinaa kohtaan on pienempää kuin me länsimaalaiset usein luulemme.

Ehkä onkin niin, että hongkongilaisten uutisoitu uhmakkuus ja uho Kiinaa kohtaan on pienempää kuin me länsimaalaiset usein luulemme – tai salaa joskus jopa toivomme.

Ennen vaaleja ainoastaan 3,78 miljoonaa Hongkongin noin 6,15 miljoonasta yli 18-vuotiaasta kansalaisesta rekisteröi itsensä äänestäjiksi. Näistä rekisteröidyistä kansalaisesta ainoastaan 2,2 miljoonaa käytti äänioikeuttansa. Noin neljää miljoonaa hongkongilaista nämä vaalit eivät kiinnostaneet.

PhD Riina Yrjölä työskentelee tutkijana ja vapaana toimittajana.

Julkaisu Demokratian puolesta – äänestämättä? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tiistaina julkistetuissa uusissa vaalimainoksissa kaupunkilaisia edustava liberaali van der Bellen poseeraa kauniissa suklaakäärettä muistuttavassa tirolilaisessa alppimaisemassa. Taustalla on kotiseutua arvostava teksti.

Taistelu kotimaasta, ja kuka edustaa sitä parhaiten, on alkanut.

Miellyttävät kasvot oikeistopopulismille

”Oikeistopopulismi Itävallassa lopultakin salonkikelpoista”, otsikoi Die Süddeutsche Zeitung sunnuntaina. Lähikuvissa hymyilee hillitty nuorekas mies harmaassa puvussa.

Itävallan Vapauspuolueen FPÖ:n Norbert Hoferilla on mahdollisuus nousta toukokuussa Itävallan liittopresidentiksi. Itävallan liittopresidentti on lähinnä edustuksellinen presidentti. Suurempi valta on liittokanslerilla.

Sunnuntain vaaleissa Hofer sai yli 35 prosenttia äänistä. Hänellä on hyvät mahdollisuudet vihreiden ehdokasta, entistä yliopiston professori Alexander van der Belleniä, 72, vastaan.

Oluttuvissa virtasi olut, Norbert Hoferille laulettiin ja naiset suutelivat häntä.

Hoferia, 45, kuvaillaan ”unelmävävyksi”, joka ”säteilee ystävällisyyttä” ja on ”pehmeä kasvo” oikeistopopulismille. Toisaalta lehdistö mainitsee perheenisän ja lentokoneteknikon rakastavan aseita ja kantavan niitä mielellään mukanaan.

Hofer onnistui erityisen hyvin televisiohaastatteluissa. Hänen iskulauseensa ”Itävallasta ei saa tulla islamilaista maata” ja ”Itävalta ensin –  Österreich zuerst!” toimivat hyvin televisiossa. Hän onnistui retoriikallaan nostattamaan tunnelmaa. Sunnuntai-iltana hän totesi voittopuheessaan, että ei tule muuttamaan sanomaansa, vain toistamaan sitä.

Van der Bellenin jaloissa poseeraa koira. Hofer jakoi sosiaalisessa mediassa kuvia kissastaan.

Tiistai-iltapäivään mennessä van der Bellen oli nostanut yhdeksi teemakseen kotimaan. ”Heimat” tarkoittaa saksaksi kotiseutua ja sanalla on vahva tunnelataus. Vaalijulisteet oli kuvattu vuoristossa, joka vielä 60 vuotta sitten oli köyhää. Tällä van der Bellen yrittää ennen kaikkea saada kaupunkilaisten ääniä. Van der Bellenin jaloissa poseeraa koira.

Populismi Itävallassa

Itävallan presidentinvaaleissa kynnyskysymykseksi nousi maahanmuuttajuus. Myös moni  perinteisen valtapuolueen jäsen omi FPÖ:n retoriikan. Esimerkiksi konservatiivisten puolueiden jäsenet osoittivat mieltään parlamentissa liberaalia maahanmuuttoa vastaan.

ÖVP:n edustajien kanta tiivistyy lausahdukseen ”kein asyl à la carte”, ei à la cartea turvapaikoista

ÖVP:n (Österreichische Volkspartei) edustajien kanta tiivistyy lausahdukseen ”kein asyl à la carte”, ei à la cartea turvapaikoista. ”Täällä voidaan pysyä niin kauan kuin kotimaassa on sota, mutta sitten mennään kotiin”, totesi ÖVP:n Josef Tühringen pakolaisista.

Hoferin nousu on ennen kaikkea vastaisku Saksan liittokansleri Merkelille ja tämän edustamalle liberaalimmalle pakolaispolitiikalle. Hoferin vastaehdokas van der Bellen edustaa avoimempaa pakolaispolitiikkaa. Van der Belleniä luonnehditaan habitukseltaan ”mukavaksi isoisäksi”, Opaksi.

”Celebrity culture” itävaltalaisittain

Ranskan Front Nationalen Marine Le Pen ennätti Twitterissä ja Facebookissa iloitsemaan Hoferin voitosta. Pehmeästi esiintyvän, hillityn Hoferin tyyli on kaukana aggressiivisesta Marine Le Penistä, mutta heidän mediahallintansa muistuttavat toisiaan. He edustavat myös samaa ikäluokkaa.

Kuten Le Pen, Hoferkin käytti yksityiselämäänsä julkikuvansa pehmentämiseen ja jakoi sosiaalisessa mediassa, Instagramissa, Facebookissa ja omilla nettisivuillaan kuvia, joissa näkyy hänen perheensä, toimistonsa, lapsensa ja kissansa. Hän viestitti olevansa mukava ja tavallinen.

Marine Le Pen on lanseerannut kissansa mukaan presidentinvaalikampanjaan. Sosiaalinen media viehättää ja  vetää mukaansa yhä nuorempaa äänestäjäkuntaa.

Itävaltalaislähtöisen kielitieteilijä Ruth Wodakin mukaan Itävallan poliittinen kulttuuri muuttui vuonna 1986 Jörg Haiderin myötä. Wodakin mukaan Haider ja myöhemmin FPÖ:n puheenjohtaja Heinz-Christian Strache  ovat osa  ilmiötä nimeltä ”celebrity culture”, jossa poliitikoista tuli ihailtuja julkisuuden henkilöitä.

Sunnuntain lehtiartikkelit tukevat tätä: oluttuvissa virtasi olut, Norbert Hoferille laulettiin ja naiset suutelivat häntä.

Wodak käyttää termiä ”Perpetuum mobile des Rechtspopulismus”, oikeistopopulismin ikiliikkuja. Wodakin mukaan populistiset puolueet ovat päivittäinen performanssi, joita hän kehottaa analysoimaan.

Uutisointi pakolaistulvista ei ole uutta. Itävaltalaista mediaa tutkineena hän viittaa vuoteen 1989, jolloin uutisoitiin tuhansista romanialaisista, jotka jättivät Romanian.

Iskulauseet ”Itävallasta ei saa tulla islamilaista maata” ja ”Itävalta ensin –  Österreich zuerst!” toimivat hyvin televisiossa.

Mediaa ja FPÖ:n iskulauseita tutkinut Wodak painottaa populismin kulttuurisidonnaisuutta. Esimerkiksi Britanniassa eivät toimi sellaiset iskulauseet kuten ”daham (tai daheim) statt islam”, koti islamin sijaan, vaan siellä ollaan epäselvempiä. Unkarissa taas äärioikeiston iskulauseet ovat vieläkin voimakkaampia.

Mitä tämä merkitsee Euroopalle?

Itävallan presidentinvaalit käydään 22.5.2016. Mitä Euroopalle merkitsee, jos Itävallan liittopresidentti edustaa oikeistopopulistista, kovan linjan pakolaispolitiikkaa ajavaa FPÖ:tä? Lehdistö muistuttaa,  että painoarvoltaan vahvemmat Itävallan liittokanslerinvaalit ovat vuonna 2018.

Itävallan presidentin rooli ei ole poliittisesti merkittävä, mutta se on ennen kaikkea viesti siitä, että oikeistopopulismi on saanut viestinsä läpi. Ennen kaikkea FPÖ:n voitto on sitä myös Le Penille, joka tähtää Ranskan presidentinvaaleihin 2017.

Se on myös viesti populistipuolueille Itä-Euroopassa. Lisäksi se, että perinteiset puolueet omivat oikeistopopulistisen retoriikan, tarkoittaa sitä, että yhä useampi äänestää aitoa, ei kopiota.

Monella tavalla FPÖ:n pääsy toiselle kierrokselle on oppikirjaesimerkki populismin mekanismeista. Esimerkiksi kannattajista suurin osa on miehiä.

Wodakin analyysit osoittavat osaltaan myös miten tähän on tultu. Esimerkiksi itävaltalainen Kronenzeitung on uutisoinut pakolaisista negatiivisesti. Wodakin mukaan Kronenzeitung tulee lähtökohtaisesti joka kotiin, joten sen välittämä maailmankuva levittyy nopeasti. Nyt Kronenzeitungissa extreme-urheilija Felix Baumgartner ennätti iloitsemaan Hoferin voitosta.

”Wer unsere Heimat liebt, spaltet sie nicht”, joka rakastaa kotimaatamme ei pilko sitä, vakuuttelee professori.

Kommenteissa vastakkain olivat ”me itävaltalaiset” ja ”muut”. Van der Bellen yrittää vakuuttaa nyt alueelliset äänestäjät kaupunkilaisten ohella. ”Wer unsere Heimat liebt, spaltet sie nicht”, joka rakastaa kotimaatamme ei pilko sitä, vakuuttelee professori, joka on leimattu eliitin edustajaksi.

Julkaisu Es geht um die Heimat – Itävallan presidentinvaalit ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Olen tarkkaillut Hongkongin mielenosoituksia paikallisena asukkaana, politiikan tutkijana sekä tapahtumien kommentoijana mediassa. Tämä on avannut uusia näkökulmia siihen, miten kokemukset ja käsitykset maailman tapahtumista rakentuvat. Valta ei toimi ainoastaan sitä kautta, että pääsyä tietoon rajoitetaan. Se on läsnä myös siinä, millaisia ymmärryksiä media maailman tapahtumista tuottaa.

Rajausten voimaa ja valtaa

Rajauksissa ja näkökulmien valinnassa on kyse vallasta. Tämä ajatus on minulle politiikan tutkijana hyvin tuttu. Mutta olen ollut silti yllättynyt siitä, kuinka kurinalaiseen riviin kuvavirtaa mielenosoituksista maailmalle välittävien uutistoimistojen tv-kamerat on asetettu tai kuinka järjesteltyjä toimittajille varatut alueet ovat. Tämän seurauksena eri tiedotusvälineiden välittämä kuva mielenosoituksista on ollut hyvin samanlaista. Samat kuvakulmat kertautuvat uutisissa päivästä toiseen, yhä uudelleen ja uudelleen. Kamerat on asetettu keskelle mielenosoitusta tai niiden yläpuolella kulkeville ylikulkusilloille. Kuvakulma molemmista paikoista rajoittuu suljetulle moottoriliikennetielle ja sitä reunustaville tornitaloille.

Kansainvälisten mediatalojen välittämissä kuvissa Hongkongin mielenosoitukset ovat näyttäneet melkoiselta massatapahtumalta. Tila, johon mielenosoittajat ovat iltaisin kerääntyneet, on kuitenkin yllättävän pieni. Kuvakulmasta ja kameroiden keskeisestä sijainnista johtuen se näyttää televisiossa huomattavasti laajemmalta. Kadut ovat olleet hyvinkin tyhjiä parinsadan metrin päässä kameroista, tornitalojen toisella puolella. Kun menin paikalle ensimmäisen kerran, olin häkeltynyt – tässäkö tämä on? Median valitsemilla kuvakulmilla ja rajauksilla on todellakin valtaisa poliittinen merkitys. Tämä ei ainoastaan liity kysymyksiin siitä, mistä ja mitä raportoidaan. Raportointi saattaa vaikuttaa myös tapahtumien kulkuun ja käänteisiin.

Kansainvälinen media suojakilpenä

Kyse ei ole siitä, että kansainvälisen media vääristelisi mielenosoituksen tapahtumia, niiden suuruutta tai tärkeyttä. Sen läsnäolo on ollut erittäin tärkeää – ehkäpä yksi keskeinen syy sille miksi vakavilta yhteenotoilta on vältetty. Kansainvälinen media on mielenosoitusten toimija myös siis siinä mielessä, että sen paikkaolo ja näkyvyys toimii mielenosoittajien suojakilpenä. Kuten eräs paikallinen totesi, ”jos ulkomaalaiset toimittajat eivät olisi täällä paikalla, Hongkongista olisivat sammuneet valot jo aikoja sitten”.

Opiskelijat luottavat kansainväliseen mediaan ja ymmärtävät sen läsnäolon tärkeyden. Ovathan melkein kaikki median kuvastoissa jo ikonisiksi muodostuneista kylteistä ja banderolleistakin englanninkielisiä. Kun olen itse haastatellut mielenosoittajia, heistä jokainen on kiittänyt minua siitä, että olen saapunut paikalle jakamaan heidän rauhaisaa viestiään demokratian tärkeydestä Hongkongissa.

Mielenosoitusten luokkatausta

Kansainvälinen huomio ei kuitenkaan ole ollut täysin ongelmatonta. Valta toimii myös siinä, keitä kansainvälinen media kuuntelee ja keiden ääniä se toistaa.

Kun mielenosoitukset alkoivat, minulle oli vaikea hahmottaa tilannetta. Asun Hongkongin saaren reunamilla pienessä kylässä. Kansainvälisen median tapahtumista välittämä kuva tapahtumista oli ristiriidassa sen kanssa, miten naapurini tapahtumia kuvailivat. Kun keskustelin mielenosoituksista vanhemman sukupolven edustajien kanssa, he olivat niitä kohtaan suhteellisen kriittisiä. Huolta esitettiin Kiinan reaktiosta, ”vallattujen” alueiden kauppiaiden toimeentulosta kuin myös siitä, kuka näitä mielenosoituksia oikein rahoittaa. Opin myöhemmin, että paikallisessa kantoninkielisessä valtamediassa mielenosoitusten osanottajat on leimattu huligaaneiksi, väkivallan lietsojiksi ja anarkisteiksi. Koska vanhempi sukupolvi seuraa keskeisesti juuri paikallista mediaa, ei ole yllättävää että he ovat olleet tyytymättömiä ja jopa pelokkaita näitä mielenosoituksia kohtaan.

Olenkin ollut yllättynyt siitä, että tämä hongkongilaisten jakautunut suhtautuminen protesteja kohtaan on jäänyt uutisoinnissa niinkin vähäiselle huomiolle. Protestit ovat olleet loppuen lopuksi suhteellisen pieniä. Tavallinen kansa on jatkanut työssäkäyntiänsä aivan kuten aikaisemmin. He eivät ole olleet kaduilla päivisin lausuntoja ja haastatteluja antamassa. Kansainvälisen median välittämässä kuvassa painottuvatkin näin tietyn kansanosan huolet ja näkemykset.

Tehtyäni itse haastatteluja, ymmärsin ”kantapään kautta” miksi näin on. Olen ulkomaalainen enkä muutamia peruslauseita lukuun ottamatta puhu kantonia. Jos ulkomaalaisella toimittajalla ei ole käytössä tulkkia, hän päätyy helposti keskustelemaan keskiluokkaisten ja koulutettujen kansalaisten kanssa. He osaavat artikuloida selkeästi asiansa ja puolustaa vahvasti näkemyksiään. Kun juttuja tehdään kiireellä, toimittajan on helppoa puhua sellaisten ihmisten kanssa, joita ymmärtää. Tämä rajaa keskustelun automaattisesti määrätyn kansanosan ja yhteiskuntaluokan näkemyksiä kohti.

Toiston valtaa

Olen myös ollut jokseenkin häkeltynyt siitä, että samat kuvat menneen viikon tapahtumista kertaantuvat mediassa ja sosiaalisessa mediassa päivästä toiseen. Nämä dramaattiset kuvat ovat usein olleet tapahtumista, joissa mellakkapoliisi hyökkää opiskelijoiden kimppuun. Vaikka yhteenotoilta on tämän jälkeen pääasiassa vältytty, näitä kuvia on näytetty uudestaan ja uudestaan. Tämän on kerrottu johtuvan kuvamateriaalin omistusoikeuksista. Jos medialla ei ole paikalla omaa toimittajaa tai kuvaajaa, se joutuu tukeutumaan suurten kansainvälisten mediatalojen materiaaliin, johon niillä on hyvinkin rajatut käyttöoikeudet.

Tämä on yksinkertaistanut tapahtumien moninaisuutta. Missä määrin mielenosoittajien ääni ja mielenosoitusten todellinen luonne on hukkunut sekasortoisten, yhä uudelleen kertautuvien mediakuvastojen taakse? Koska kuvilla ja kuvakulmilla on huomattavaa valtaa, on tärkeää että eri medioilla on paikanpäällä toimittajia ja kuvaajia raportoimassa tapahtumista. Tarvitsemme tutkivaa, aktiivista riippumatonta ja näkökulmiltaan laveaa journalismia ehkä enemmän kun koskaan.

Vallasta ja vastuusta

Hongkongin mielenosoitukset ovat tehneet minustakin maailmanpoliittisen  mediaspektaakkelin toimijan. Olen nähnyt, kuinka vankkumattoman  järeästi mielenosoittajat seisovat mielipiteidensä ja päämääriensä  takana. He antavat nimensä ja ikänsä minulle ainoastaan, jotta voisin tuoda heidän sanomaansa mediassa esille.

Olen joutunut pohtimaan, mikä  on vastuuni heistä ja heidän tulevaisuudestaan. Kuinka valikoivia tarinoita välitän? Mitä teen, kun jaan heidän tietonsa ja kuvansa maailman virtuaalimediaan? Kenen käsiin sanani ja kuvani lopulta  päätyvät? Tänään Hongkongissa voi vallita sananvapaus, mutta voivatko  raporttini aiheuttaa vaaraa vuosien tai vuosikymmenien päästä?

Vallan kysymyksiä kaukaa seuraamaan tottuneelle politiikan tutkijalle  tämä on ollut uudenlainen – raskaskin – kokemus. Olen tuntenut suurta  kunnioitusta mielenosoittajia kohtaan, jotka näkevät protestoinnin  kansalaisvelvollisuutena.

Vaikka hallintopäällikkö C.Y Leung ei ole  eronnut tehtävistään eikä ilmassa ole mitään merkkejä siitä että Kiina perääntyisi ja sallisi Hongkongin vuoden 2017 hallintojohtajien vaaleissa vapaan ehdokasasettelun, mielenosoittajat ovat saavuttaneet jo nyt paljon. He ovat  protestoinnillaan tuoneet päivänvaloon epäilyt poliisin ja  rikollisjengien yhteyksistä sekä hallituksen voimattomuuden puolustaa maan kansalaisia Kiinan painostukselta.

Hongkong ei palaa ennalleen.

Jokin kaupungin tunnelmassa on radikaalisti muuttunut.

Artikkelikuva: Riina Yrjölä

Julkaisu Kansainvälistä mediapolitiikkaa Hongkongin mielenosoituksissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tuhansia ihmisiä osoittaa mieltään demokratian puolesta Kiinan erityishallintoalue Hongkongin keskustassa. Protestit liittyvät Kiinan päätökseen, jonka mukaan seuraavissa Hongkongin ylimmän johtajan eli hallintojohtajan (engl. chief executive) vaaleissa ei sallita vapaata ehdokasasettelua, vaan ehdokkaiden tulee olla Pekingin keskusjohdon hyväksymiä. Osan Hongkongin keskustaa vallanneen Occupy Central -liikkeen tavoitteena on päätöksen kumoaminen ja maan nykyisen hallintojohtajan C.Y. Leungin ero. Mielenosoittajat vaativat yleistä äänioikeutta, demokratiaa ja Pekingiä jatkuvasti myötäilevän poliittisen johdon vaihtoa.

Maailman valtamedioiden uutisoinneista huokuu tietynlainen yllättynyt järkytys siitä, että rauhallinen mielenosoitus kääntyi sunnuntai-iltana 28. syyskuuta väkivaltaiseksi yhteenotoksi mellakkapoliisien ja protestoijien välillä. Monelle paikalliselle tämä käänne ei kuitenkaan tullut yllätyksenä. Jo kuukausia sitten, kun Occupy Central -liike ilmoitti mielenosoitusten järjestämisestä, paikallinen poliisi varoitti, että voimakeinoja käytetään tarvittaessa. Sanomaa kerrattiin paikallisessa mediassa useamman kerran, viikosta toiseen.

Viime viikon sunnuntain mielenosoitus ei ollut paikallisessa mittakaavassa järisyttävän suuri. Arvioiden mukaan ’vain’ noin 40,000 ihmistä otti osaa tapahtumaan. Kyseessä ei ole valtava liikehdintä tai epäsuosion purkaus yli seitsemän miljoonan ihmisen kaupungissa. On myös muistettava, että suurin osa protestoijista on opiskelijoita. Hongkongin kansan ei voida sanoa olevan barrikadeilla ja kaduilla mieltään osoittamassa.

Parin viikon takaisen mielipidemittauksen tulosten mukaan, Hongkongin asukkaiden mielipiteet demokratisoitumisen tärkeyden ja sen saavuttamisen keinojen suhteen ovat hyvin jakautuneita. Osallistuneista 48 prosenttia oli sitä mieltä, että Hongkongin lainsäädäntöneuvoston (LegCo) pitäisi äänestää Kiinan johdon määräyksiä vastaan, jos ne ovat epädemokraattisia. Vastaajista 39 prosenttia ilmaisi, että kaikki määräykset pitäisi hyväksyä annettuina, olivatpa ne kuinka ongelmallisia tahansa. Molempia ryhmiä yhdistää kuitenkin se, että ainoastaan viiden prosentin mielestä Occupy Central -liike on oikea tapa vaikuttaa asioiden kulkuun.

”Voi noita naiiveja ja idealistisia nuoria”, paikallinen vanhus tuhahti minulle kun keskustelimme tapahtumista. ”Luulevatko he todella saavansa tänne demokratian istumalla keskustan kadulla ja laulamalla rakkaudesta ja rauhasta? Että Kiina sen meille antaisi kädenojennuksella, jos vähän heille lurittelemme kauniita.” ”Idealistiset idiootit”, hän huokasi. ”Lukisivat siellä yliopistojensa historiankirjoista Taivaallisen rauhan aukion tapahtumista paremmin, kun kerran heillä siihen vapaus ja oikeus on”, hän jatkoi.

Vanhuksen yksinpuheluun kiteytyy juuri se huoli, jota tavalliset Hongkongin kansalaiset tuntevat. Hongkongin asukkaat haluavat kyllä demokratiaa ja äänioikeuden, ja periaatteessa he yhtyvät nyt protestoivien opiskelijoiden näkemyksiin. Käytännössä he kuitenkin pelkäävät Kiinan reaktiota. Moni hongkongilainen pelkää mitä tapahtuu, jos paikalliset poliisivoimat eivät saa protestointia taltutettua. Lähettääkö Kiina tankkinsa ja sotilaansa kaupungin kaduille uhkauksensa mukaisesti? Ja kun kiinalaiset sotilasvoimat tulevat kaupunkiin, he myös pysyvät siellä. Kyynelkaasu vaihtuu muihin otteisiin ja tuotteisiin.

Kävin maanantaina 29. syyskuuta tarkkailemassa tilannetta Hongkongin keskustassa. Kaupunki vaikutti hyvin normaalilta lukuun ottamatta Occuypy Central -liikkeen valtaamaa aluetta, jonne mielenosoittajat ovat kerääntyneet. Metro toimii minuutilleen. Kaupat olivat auki. Ihmiset katselivat busseissa kiinalaisia saippuasarjoja puhelimistaan, aivan kuten muinakin arkipäivinä. Tunnelma on melko normaali ja rauhaisa.

Näin on ainakin toistaiseksi. Keskiviikkona 1. lokakuuta on Kiinan kansallispäivä ja virallinen vapaa. Seremonioiden ja ilotulitusten rinnalla Hongkongissa järjestetään tuolloin useita mielenosoituksia. Jos mellakkapoliisi palaa kaduille kyynelkaasuineen ja kumiluoteineen, tilanne voi nopeasti eskaloitua opiskelijoiden protestoinnista paljon laajemmaksi poliittiseksi liikkeeksi ja liikehdinnäksi. On mahdollista, että jo vuosia kestänyt yleinen tyytymättömyys Kiinan johtoa kohtaan kulminoituu tuolloin. Kahden päivän päästä tiedämme lisää. Toivon parasta, mutta pelkään pahinta.

Artikkelikuva: will zhang / Pixabay

Julkaisu Hongkongin kaduilla toivotaan parasta ja pelätään pahinta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tarina kahdesta kaupungista

New York tunnettiin pitkään etenkin järjestäytyneestä rikollisuudestaan. Rikollisuuden kitkemisen katsotaan alkaneen vuonna 1977, jolloin pormestariehdokas Ed Koch voitti vaalit ”laki ja oikeus” -teemallaan. Kochin voiton jälkeen rikollisia kohtaan lepsuksi leimatut pormestarikandidaatit ovat olleet tähän asti tuhoon tuomittuja. Tällä kertaa vaalit voitti poikkeuksellisesti ehdokas, jonka kampanjalupauksiin kuului mm. poliisin suorittamien summittaisten ruumiintarkastusten (frisk and search) lopettaminen.

Nämä enimmäkseen ei-valkoisiin kaupunkilaisiin suunnatut tarkastukset ovat vihastuttaneet jo pitkään etenkin käytäntöjen kohteina olevia kansanryhmiä, mutta toisaalta niiden toteuttamisaikana rikollisuus on vähentynyt merkittävästi. On mielenkiintoista, että New Yorkin äänestäjät eivät uskoneet de Blasion vastaehdokkaan, republikaani Joe Lhotan vakuutteluja siitä, että rikollisuus tulee palaamaan New Yorkin kaduille, mikäli aggressiivisista toimenpiteistä luovutaan.

De Blasion valinta saattaakin olla merkki maantieteellisesti New Yorkia laajemmasta asennemuutoksesta, ja se voi avata uusia uusia näkymiä Yhdysvaltain sisä- ja ulkopolitiikkaan. Demokraattipuolue on kansallisellakin tasolla jo pitkään kampanjoinut ilman sosiaalisen eriarvoisuuden ja sen tuottamien ongelmien esiin tuomista. Tämä on yllättävää, koska eriarvoisuuden esiinnostamisen  voisi kuvitella vetoavan vähävaraisiin, esimerkiksi heidän äänestysaktiivisuuttaan lisäten.

Eri kansanryhmien vastakkainasettelun sijaan demokraatit ovat pyrkineet voittamaan maltillisen keskivertoäänestäjän äänen, mistä taktiikasta erityisesti Bill Clinton tunnettiin. De Blasio kuitenkin irrottautui polarisoivalla kampanjallaan tästä kaavasta täysin. De Blasion strategian keskeisenä kielikuvana toimi argumentti New Yorkista ”kahtena kaupunkina”. Dickensiläistä perua oleva vertaus kuvaa sitä, miten rikkaat ja köyhät ovat muodostaneet omat kaupunkinsa kaupungin sisällä.

Argumentti perustuu toukokuussa julkaistuun raporttiin, jonka mukaan New Yorkin asukkaista noin puolet elää köyhyysrajalla. Asiantilan osoittamisen lisäksi de Blasio on esittänyt muun muassa minimipalkkaa ja sosiaalista asunnontuotantoa eriarvoisuuden vähentämiseksi. Demokraattien tyypillinen, varmisteleva ja jopa köyhiä syyllistävä retoriikka, puuttui nyt täysin de Blasion kampanjasta. Sen sijaan de Blasio nimesi ennen kuulumattomalla tavalla rikkaita suosivat yhteiskuntarakenteet syyksi köyhyydelle ja sosiaaliselle eriarvoisuudelle.

Charles Dickensin romaani Kaksi kaupunkia pitää sisällään varoituksen siitä, että sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden kylväminen johtaa lopulta luokkienväliseen konfliktiin.  Amerikkalaisessa poliittisessa retoriikassa ykseyden korostaminen on kuitenkin lähtökohta, joka pohjaa esimerkiksi laajasti käytössä olevan uskollisuudenvalan ”one nation under god” -viestiin. De Blasion vastaehdokkaana ollut Lhota yrittikin kampittaa de Blasiota korostamalla kaupungin yhtenäisyyttä ja uhkaamalla de Blasion valinnan pormestariksi altistavan kaupungin luokkasodalle.

Demokraattien uskomuksena on ollut, että retorisesta radikalismista seuraa maltillisen valkokaulusäänestäjän sosialisminpelkoinen vastareaktio ja heilahtaminen republikaaniehdokkaan taakse, kuten kävi Michael Dukakiksen kärsiessä tappion Gerge  H.W. Bushille vuoden 1988 presidentivaaleissa. Tätä ilmiötä ei kuitenkaan nyt tapahtunut, vaan de Blasio sai voittonsa.

Miksi näin kävi? Columbian yliopiston journalistiikan professori Thomas B. Edsallin mukaan de Blasion valinta saattaa olla seurausta New Yorkin alueen demografisesta muutoksesta. On havaittu, että eri kansanryhmien välillä vallitsee vahva erimielisyys köyhyyden syistä. Mustat ja latinot uskovat, että köyhyys kumpuaa yhteiskunnan rakenteista. Puolet valkoisista taas uskoo, että köyhyys on ainakin osittain köyhän omaa syytä. New Yorkin äänestäjäkunnassa valkoisten lukumäärä ja merkitys pienenevät jatkuvasti, ja näin ollen rohkeampi retoriikka tulee mahdolliseksi.

Toisaalta de Blasio otti myös riskin suhteessa mustiin ja lationoäänestäjiin kannattaessan voimakkaasti ns. charter-koulujen tuen vähentämistä. Nämä normaaleja kouluja itsenäisemmin toimivat koulut ovat sijoittuneet valtaosin huonosti toimeentulevien perheiden koulupiireihin ja saavuttaneet hyviä oppimistuloksia. De Blasio asettui kuitenkin tukemaan opettajien ammattiliittoja, jotka vaativat kaupungin resurssien keskittämistä kunnallisille kouluille. Tämän riskin ottaminen ei ennusteista huolimatta kuitenkaan kaatanut de Blasiota, vaan hän voitti lähes sata prosenttia mustien ja latinoäänestäjien äänistä kannattamalla heille epäedullista koulupolitiikkaa. Näyttää siis siltä, että demografinen muutos antaa mahdollisuuden rohkeammalle sosiaalipolitiikalle.

Uusi urbaami populismi

De Blasion voitto on jo ehditty nimetä todisteeksi uudesta urbaanin populismin noususta. Näissä arvioissa uusi populismin muoto näyttäytyy liberaalina vastareaktiona oikeistovoimien jo vastatuulessa olevalle teekutsu-liikkeelle. Urbaanin populismin juuret löytyvät osittain Occupy Wall Street -liikkeestä, jonka sanoma on nyt jalostunut vaalikelpoiseksi ja löytänyt tiensä vallan salonkeihin. Demografisen muutoksen lisäksi uutta urbaania populismia ruokkii kaupungistuminen, mistä demokraatit hyötyvät selkeästi, sillä tiheimmin asutuilla alueilla demokraatit muodostavat lähes poikkeuksetta enemmistön.

Myös Yhdysvalloissa kokonaisuutena valkoinen äänestäjäkunta on kutistumaan päin, ja väestö on keskittynyt kaupunkeihin. Urbaanin populismi nousu onkin todennäköistä lähitulevaisuudessa vähintään Yhdysvaltain suurimmissa kaupungeissa. New Yorkin lisäksi poliittisen agendan muutos on jo nähtävissä Bostonin ja Los Angelesin viimeaikaisissa pormestarivaaleissa.

Urbaani populismi hakee ratkaisuja ensisijaisesti kotikutoisiin ongelmiiin, kuten rakennemuutoksesta johtuvaan Detroitin kaltaisten vanhojen teollisuuskaupunkien yhteiskuntarakenteiden romahtamiseen ja suurten tuloerojen aiheuttamiin sosiaalisiin ongelmiin. Hyvinvointikysymysten korostuminen poliittisessa toiminnassa voi johtaa siihen, että Yhdysvallat kääntyy aiempaa enemmän sisäänpäin painottaen oman kansakuntansa rakentamista ja eheyttämistä.

On ennakoitavissa, että seurauksena urbaanin politiikan ilmiölle saattaa syntyä myös sarja konservatiivisiä vastareaktioita, kuten kävi 1990-luvun alussa, jolloin Rudy Giuliani syrjäytti New Yorkin edellisen liberaalin pormestarin David Dinkinsin. New Yorkin konservatiivit saivat tuolloin nostetta Crown Heightsin rotumellakoista, ja nollatoleranssiin uskoneen Giulianin myötä lakia ja oikeutta jaettiin entistä kovaotteisemmin.

Konservatiivit ovat kuitenkin juuri nyt vailla suuntaa, eikä nopea vastareaktio ole todennäköinen. Luultavaa sen sijaan on, että jakolinjat demokraattipuolueen sisällä syvenevät ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta vaativat uudistajat tulevat haastamaan ne valkokaulussosialistit, jotka ovat tottuneet pitämään Bill Clintonia esikuvanaan ja tähän asti päässeet päättämään demokraattipuolueen agendan. Tämä tulkinta ennustaa ongelmia myös Hillary Clintonille seuraavissa presidentinvaaleissa.

Julkaisu New Yorkin pormestarivaalit ja uusi urbaani populismi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

9/11-muistomerkki koostuu puistoalueesta, joka käsittää kaksi kaksoistornien ulkoreunojen ääriviivoja mukailevaa mustalla marmorilla reunustettua kuilua, joihin pauhaava vesi putoaa. Kaksoistornien kuilujen viereen nouseva museo on vielä rakenteilla. Museon puute korostaa muistomerkistä puuttuvaa, muistomerkeille tyypillistä, valmiiksi annettua lukuohjetta. Selittämättömyyttä alleviivaa kuilujen muodostama tyhjyys. Erityisesti 9/11-muistomerkissä depolitisoinnin kautta tapahtuva politisoiminen herättää ajatuksia. Onko ilman museota avattu puisto pyrkimys estää kysymysten esittäminen, selityksen puuttuminen, vai aito kävijälle annettu mahdollisuus löytää omat merkityksensä? Se, että muistamisen tapoja ja unohtamisen kohteita ei anneta etukäteen, laajentaa myös tulkintahorisonttia.

Sama tematiikka ja narratiivin puutteesta kumpuava keskustelu on tuttu vuonna 1982 valmistuneesta Washingtonissa sijaitsevasta Vietnamin sodan muistomerkistä. Kyseinen muistomerkki koostuu maahan upotetetuista muistoseinistä, joihin on kaiverrettu Vietnamissa kuolleiden nimet kronologisessa järjestyksessä. Vietnamin sodan muistomerkki herätti aikanaan kiivasta keskustelua, koska se ei tarjoa selitystä tai kertomusta. Tämän takia muistoseinän läheisyyteen katsottiin tarpeelliseksi lisätä jälkikäteen perinteisempi sankarillisia sotilaita kuvaava pronssipatsas.

WTC-monumentista sankaripatsaat puuttuvat, mikä on poikkeus amerikkalaisessa patriotismia korostavassa kulttuurissa. Ainoa sankaripatsaaseen rinnastettava elementti 9/11-muistomerkillä on ”Selviytyjäpuu”, iskusta elävänä selvinnyt puu, joka on siirretty alkuperäiseltä paikaltaan toisen tornikuilun kupeeseen. Puu on tuettu voimakkailla, lähes väkivaltaisilla ketjuilla. Sen selvityminen ja maassapysyminen jatkossakin on haluttu varmistaa.

Kiintoisasti selviytyjäpuu vaikuttaa vetävän selvästi eniten väkijoukkoja puoleensa koko monumentissa. Tämä johtuu epäilemättä siitä, että se on ainoa osa aluetta, johon liittyy annettu, opasvihkosesta luettavissa oleva tarina. Selviytyjäpuu korostaa monumentista puuttuvaa yhteistä kertomusta ja on muodostunut toteemiksi, jonka juureen lasketaan kukkia ja jonka oksille vierailijat ovat jättäneet kolikoita niin kuin toivomuslähteelle ikään. Puu tarjoaa puistossa kulkevielle ihmisille merkityksen.

Puistossa seisoessa kaksoistornien kuilut ovat lähes huomaamattomia ja vesiputousten pauhu peittyy ala-Manhattanin kiireen ääniin. Horisontaalisesti katsottuna kyseessä voisikin olla tyypillinen, vasta muotoutumassa oleva kaupunkiaukio. Ihmisten liikettä ei pyritä ohjailemaan, vaan puistossa voi istuskella ja käyskennellä puiden lomassa.

Kuiluja lähestyessä monumentin merkitykset alkavat kiertyä auki. Kuiluja reunustavat mustat marmorilaatat. Laattoihin on painettu iskussa menehtyneiden nimet, jotka on ryhmitelty ilman aakkos- tai muuta järjestystä mutta kuitenkin niin, että toisensa tunteneiden uhrien nimet on sijoitettu muistolaatassa toistensa lähelle. Laatoista löytyvät pelkät nimet, ei siis esimerkiksi kansallisuuksia tai asuinpaikkoja. Nimien sijoittelussa pyrittiin välttämään muistamisen hierarkioiden syntymistä, eli sitä, että esimerkiksi palokuntaan kuuluneet uhrit olisi nostettu erityisesti esille. Puiston reunalle on sijoitettu päätteitä, joiden avulla etsimänsä nimen voi paikallistaa.

Laatoista ei löydy pelkästään WTC-iskussa kuolleiden nimet, vaan niinhin on painettu myös Pentagonissa menehtyneiden sekä pennsylvanialaiselle pellolle iskeytyneen lento 93:n uhrien nimet. Laatasta löytyvät myös vuoden 1993 WTC-autopommi-iskun uhrien nimet.

Kuilun äärellä monumentin luonne sekulaarina katedraalina korostuu. Horisontaalisen katseen muuttuessa kuilun reunalla vertikaaliseksi muut äänet hukkuvat vesiputouksen pauhun alle ja monotoninen veden liike mustalla pinnalla pelkistää aistiärsykkeet. Tuonelan virrasta muistuttava vesi katoaa kuilun pohjalla neliönmuotoiseen aukkoon. Aistien havainnoima luonnonmukaiselta vaikuttava rauha ei tietenkään ole totta. Näennäinen veden liikkeen vaivattomuus on kuilujen alle kätkettyjen koneiden aikaansaama illuusio.

Mutta mikä katsoo kuilusta takaisin? Mikä on se normatiivinen ohje, jonka muistomerkki antaa? Paikka on pyhitetty muistolle, ei analyysille tai tiedonjakamiselle. Menneisyyttä hallitaan ehkäisten kysymyksiä. Kuilun viereen nouseva museo tulee täyttämään tyhjiötä ja epäilemättä tarjoamaan narratiivin. Toisaalta museo tulee olemaan irrallinen, vapaasta kaupunkitilasta erottuva maksullinen laitos, jonne kaikki puistossa vierailevat eivät kulje. Tälle enemmistölle päällimmäiseksi selitykseksi jää selityksen puute. Puistosta onkin sanottu, että mielenrauhan sijasta siellä kävijän valtaa kyyninen epätoivo.

Vaikka toukokuussa läntisen pallonpuoliskon korkeimmaksi kohonnut uusi WTC-torni (WTC 1, Freedom Tower) ei olekaan osa monumenttia, nivoutuu toisen tornikuilun vierestä nouseva 1776 jalkaa korkea rakennus osaksi merkitysten kokonaisuutta tarjoten kenties kiintopisteen selitystä hakevalle katseelle. Rinnakkain on kaksi katedraalia, joista toinen kohoaa korkeuksiin ja toinen laskeutuu kohti maan ydintä.

9/11-monumentti ei ole aikaansaanut Vietnamin muistomerkin kaltaista kiistaa. Narratiivin puute näkyy myös muistomerkistä käydyssä keskustelussa. Suurin huolenaihe on ollut ihmisten huoleton käyttäytyminen muistomerkillä. Turistilaumat saapuvat paikalle käyttäen marmorilaattoja eväiden syöntialustoinaan ja kuvauttaen itseään kuilun reunalla hilpeästi hymyillen. Tämän seurauksena muistomerkille kuljettavan kujan varrella muistutetaankin nyt useasti ja monella eri kielellä paikan olevan hiljaista kunnioittamista varten. Tämä jääkin ainoaksi lukuohjeeksi muistomerkille saapuvalle vieraalle. Paikka, johon vieras on astumassa, on hiljentymistä ja kunnioittamista, ei kysymysten esittämistä varten. Ohje on vastoin monumentin suunnitelleen newyorkilaisen Michael Aradin alkuperäisajatusta, jonka mukaan puiston tulisi irtautua syntyhistoriastaan ja tarjota niin turisteille, omaisille kuin koiranulkoiluttajillekin vapaa, tasa-arvoinen ja ennen kaikkea elävä kaupunkitila. Aradin alkuperäisajatusta voi tulkita niin, että muistomerkki itse asiassa kannustaa unohtamiseen. On selvää, että tähän ei olla vielä valmiita.

Artikkelikuva: Svein-Magne Tunli / Wikimedia Commons

Julkaisu Politiikan tutkija 9/11-muistomerkillä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Pelkistetysti kyse on siitä, että niin sanotut George W. Bushin ajan väliaikaisiksi suunnitellut veronkevennykset ovat nyt lakkaamassa samaan aikaan kun budjetin tasapainottamiseksi määrätyt automaattiset menoleikkurit astuvat voimaan. Toteutuessaan nämä jossain määrin poliittisen kontrollin ulkopuolella olevat leikkaukset iskisivät kipeimmin keskiluokkaan ja joidenkin ennusteiden mukaan lähettäisivät Yhdysvallat ja maailmantalouden uuteen taantumaan.

Keskiluokka vai keski-ikäiset?

“Onko koko keskustelu talousjyrkänteestä pelkkää teatteria?”, kysyy American Enterprise Instituten entinen johtaja ja presidentti Reaganin hallinnossa työskennellyt Christopher DeMuth. DeMuth väittää, että nykyhetken poliittinen retoriikka, joka painottaa yli puoluelinjojen keskiluokan kärsimysten välttämistä, on huijausta, jonka avulla sekä demokraatit että republikaanit peittävät tulonsiirrot, jotka eivät ole tuloluokkien vaan sukupolvien välisiä.

Ongelma ei siis olekaan keynesiläisen elvytysopin kestämättömyys vaan poliittinen järjestelmä, jossa äänestäjiä ostetaan hyvää jakamalla ja lasku jätetään tulevien sukupolvien maksettavaksi. Tämän muuallakin kuullun syytöksen toteuttaminen on Yhdysvalloissa ollut muita maita helpompaa, siillä velka on pystytty hankkimaan suurilta osin kotimarkkinoilta dollarimääräisenä. Tämä tarkoittaa, että Yhdysvallat on velkaa itselleen omassa rahayksikössään, joten velan voi teoriassa aina maksaa pois painamalla lisää rahaa.

DeMuth kuulostaa varsin perinteiseltä talouskonservatiiviltä, mutta hänen näkemyksensä poliittisen järjestelmän systemaattisista ongelmista kriisin selittäjänä on totuttua omaperäisempi. DeMuthin mukaan budjettikäsittelyä on 1970-luvulta lähtien hajautettu yhä enemmän, minkä johdosta intressiryhmät ja populistiset virtaukset ovat päässeet vaikuttamaan yksittäisiin poliitikkoihin, joihin päätökset henkilöityvät sen sijaan että vastuu kannettaisiin kollegiaalisesti. Samalla kokonaisuudet ovat hämärtyneet päätöksenteossa.

Ratkaisu DeMuthin mukaan löytyykin budjettikirjojen sijaan ensisijaisesti uudesta ”reiluuden retoriikasta”, jossa nykyiset kielikuvat kyseenalaistetaan ja keskustelu siirretään tuloluokista sukupolviin. Epäselväksi jää, miten reiluun retoriikkaan päästään, jos järjestelmä on laho.

Pyhä puolustus

Alijäämäiset budjetit ovat viime vuosikymmenien normi Yhdysvaltojen valtiontaloudessa. Velalle on myös aina löydetty syynsä. Esimerkiksi republikaanipresidenttien Ronald Reaganin ja George Bushin aikana puolustusmenojen rahoittamista velalla perusteltiin sillä, että kyseessä oli investointi kylmän sodan voittamiseksi.

Kylmä sota voitettiin, ja Yhdysvallat on tällä hetkellä sotilaallisesti globaali suvereeni, mutta sotilasmenot ovat edelleen momentti, johon kukaan ei halua koskea, vaikka varsin maltillinen puolustusmenojen leikkaus poistaisi budjettihuolet. Syyt koskemattomuuteen löytyvät sotateollisuuden lobbausvoimasta ja vaalitaktisesta retoriikasta, joka esittää puolustusteollisuuden kotimaisten työpaikkojen takaajana.

Voidaan kuitenkin kysyä, kuinka pitkään on poliittisesti mahdollista syytää rahaa uusiin hävittäjähankkeisiin samaan aikaan kun monessa osassa Yhdysvaltoja eletään kehitysmaita vastaavissa oloissa ja esimerkiksi Detroitin kaltaisissa kaupungeissa urbaani rappio ja köyhyys ovat jatkuneet jo vuosikymmeniä. Puolustusmenot ovat keskiluokan lisäksi toinen retorinen pyhä lehmä, jota suojellessaan poliitikot kulkevat kohti kuilua. Patriotismin ja maanpuolustuksen yhdistelmä ei kuitenkaan ole vielä rikkoutunut, eivätkä slummien asukkaat ole nousseet vaatimaan puolustusmenojen muuttamista sosiaalisiksi tulonsiirroiksi.

Jakautunut kansa

Mutta miksi poliitikot eivät sitten ryhdistäydy ja palaa 1970-luvulta tuttuun kollegiaalisuuteen, jossa budjettikurista otettiin yhteinen puoluerajat ylittävä vastuu?

Eräs syy on vanha tuttu: jakautunut kansa. Yhdysvaltain edustajainhuoneen ja kongressin jäsenet valitaan nykyään lähes yksinomaan niin sanotuista varmoista vaalipiireistä, joissa kilpailevan puolueen ehdokkaalla ei käytännössä ole mahdollisuuksia tulla valituksi. Ennen oli toisin. Vuonna 1992 edustajainhuoneen jäsenistä joka neljäs tuli vaalipiireistä, joissa voittomarginaali oli niin pieni, että paikat olisivat voineet helposti mennä myös toiselle puolueelle (swing district). Tällä hetkellä samassa tilanteessa on vain joka kymmenes edustaja ja kovan linjan komprommissittomuus on rationaalinen valinta, jolla pyritään vähentämään oman puolueen vastaehdokkaan mahdollisuuksia seuraavissa vaaleissa. Yksittäisellä edustajalla ei ole kannustinta maltillisuuteen.

Velkaneuvotteluiden keskeiset toimijat, presidentti Obama ja edustajainhuoneen puhemies John Boehner, eivät ole tämän kahtiajaon yläpuolella vaan mitä suurimmassa määrin sen ilmentymiä. Poliittisesta keskustelusta, etenkin velkakriisin kohdalla, onkin tullut teatteria, jossa keskeisessä osassa on toisen puolueen mustamaalaaminen.

Huipputason velkaneuvotteluista ja niihin liittyvistä manöövereistä saa hyvän kuvan Bob Woodwardin teoksesta The Price of Politics, joka kertoo viime kesän talouspoliittisestä väännöstä, jossa pelinappulana oli valtiontalouden velkakatto. Woodwardin teoksessa poliitikot näyttäytyvät pikkusieluisina oman reviirinsä ja vaalipiirinsä vartijoina, joista ei enää löydy kykyä nähdä valtion etua. Suurimman kritiikin Woodward kohdistaa presidentti Obamaan, jota Woodward kuvaa viallisen poliittisen järjestelmän tuotteeksi, jolta puuttuu kyky valtiomiesmäisyyteen. Suopeaa kuvaa Woodward ei toki tarjoa kenestäkään Washingtonin sisäpiiriläisestä. Woodwardin kirja täydentääkin pessimistisen kuvan, jossa maailman johtavan valtion ongelmallista poliittista järjestelmää pyörittävät henkilöt, jotka ovat kykenemättämiä nousemaan itsensä yläpuolelle.

Selvää on, että miten ikinä tämä erä talouskeskusteluja päättyykään, kriisit tulevat jatkumaan. Ehkä ensi kesänä keskustelemme siitä, kuinka vararikkoiset osavaltiot, Kalifornia etunenässä, pyytävät liittovaltiota kantamaan osan veloistaan.

Lähteitä

Mandelbaum, Michael. 2010. The Frugal Superpower. America’s Global Leadership in a Cash Stripped Era. Public Affairs,  New York.

Silver, Nate. 2012. ”House Divisions Sharpen as Swing Districts Decline” The New York Times. 27.12. (Luettu 28.12.2012)

Woodward, Bob. 2012. Price of Politics. Simon & Schuster, New York.

Julkaisu Fiscal Cliff: kuilu lamaan vai uusi näytös poliittisessa teatterissa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

MINNESOTA, Minneapolis – Viimeiset kaksi kuukautta olen matkannut pitkin Yhdysvaltoja vetäen perässäni kahdeksanmetristä asuntovaunua. Kyse on politiikantutkijan sapattivapaasta, sivuaskeleesta liike-elämän puolelle, eli muutaman kuukauden pestistä urheilutarvikkeita valmistavan Karhu North American markkinointikonsulttina. Vieraalta tuntuva titteli ei tietenkään tukahduta tutkijan uteliaisuutta, vaan samalla olen seurannut vaaleja kohti kulkevan suurvallan ihmisiä. Tämä ei ole ensimmäinen vierailuni tässä maassa, vaan olen viettänyt viimeisestä kahdesta vuodesta suurimman osan Yhdysvalloissa, tyypillisemmissä akateemisissa tehtävissä, eli Fulbright-tutkijana ja vierailevana tutkijana Columbian yliopistossa New Yorkissa.

Liikkuva elämä antaa oman perspektiivinsä myös vaalikampanjoiden seuraamiseen. Kuten tunnettua, Yhdysvaltain vaalijärjestelmä eli kannusta ehdokkaita kampanjoimaan koko valtakunnassa, vaan panokset keskitetään niihin osavaltioihin, joilla on eniten merkitystä lopputulokseen. Esimerkiksi New York Cityssä presidentinvaalimainontaan ei juuri törmää, mutta Ohiota läpäistessämme oli ilmiselvää, että se on yksi paikoista, joissa tulevat vaalit tullaan ratkaisemaan. Työtoverini harmittelikin sitä, että hän oli rekisteröitynyt äänestäjäksi New Yorkissa nykyisen asuinpaikkansa Ohion sijaan, sillä New Yorkissa hänen äänensä on turha. Ohiossa se taas olisi todella painava.

Presidentivaalit eivät kuitenkaan ole ainoa asia, josta kansa ensi tiistaina päättää. Esimerkiksi täällä Minneapoliksessa Barack Obaman voitto on selvä, mutta poliittisia rajalinjoja piirtää samassa yhteydessä pidettävä äänestys avioliittolain tiukennuksesta. Läpimennessään uusi lakiehdotus käytännössä kieltäisi saman sukupuolen väliset avioliitot, ja kamppailu lakiehdotuksen ympärillä näkyy katukuvassa huomattavasti presidentivaaleja enemmän.

Joitain vuosia sitten olin tilanteessa, jossa pidin Konnevedellä kommenttipuheenvuoron Iowan yliopiston emeritusprofessori Bruce Gronbeckin luentoon. Professori Gronbeck oli puheessaan kritisoinut amerikkalaisen demokratian näivettymistä ja retoriikan pelkistymistä moraalikysymysten ympärillä pyöriviksi fraaseiksi. Ehkä olen ollut onnekas, sillä tämänsyksyisellä matkalla kohtaamani ihmiset eivät ole osuneet Gronbeckin maalaamaan kuvaan pässinä narussa vietävistä äänestäjistä. Päinvastoin olen ollut yllättynyt siitä, miten syvällisesti ja monipuolisesti moni vaaleista keskustellut äänestäjä on tulevaa valintaansa pohtinut.

Olen aina pitänyt vastenmielisen elitistisenä Winston Churchilliin liitettyä sitaattia, jonka mukaan paras argumentti demokratiaa vastaan on keskustelu keskivertoäänestäjän kanssa. Mikäli urheiluliikkeiden asiakkaat, jotka muodostavat valtaosan viimeaikaisista keskustelukumppaneistani edes jossain määrin vastaavat keskivertoäänestäjää, ei tämä sutkaus pidä alkuunkaan paikkaansa. Tosin poikkeuksiakin löytyy. Teksasissa kohtasin Obaman kannattajan, joka kertoi, että hänen autonsa oli yritetty suistaa tieltä toisen auton toimesta, eikä hän keksinyt teolle muuta selitystä kuin omassa puskurissaan olleen Obama-Biden-tarran.

Suurkaupunkien asukkailla taas on kiihkottomampi tapa suhtautua vaaleihin. Ennen varapresidenttiehdokkaiden debattia New Yorkissa asuva ystäväni lähetti minulle juomapelin, jonka ideana oli, että joka kerta kun jompikumpi kandidaateista sortui tiettyyn fraasiin, tuli pelaajien kumota tietty määrä alkoholia. Itseltäni jäi tämä peli kokematta, sillä kuuntelin kyseisen debatin radiosta ajomatkalla kohti Kentuckyn Bowling Greeniä.

Isoja lintuja, mappeja ja pistimiä

Gronbeckin näkemyksessä on kuitenkin paljon tottakin. Kärjistäen voi sanoa, että kampanjaretoriikka on kulminoitunut kolmeen B:hen: Big Birdiin, Bindersiin ja Bayonetseihin. Kaikissa kolmessa tapauksessa on kyse Obaman leirin yrityksestä kampittaa Mitt Romney. Ensimmäisessä tv-väittelyssä Romney uhkasi lopettaa julkisen tv-kanavan PBS:n rahoituksen ja samalla poistaa aalloilta Sesame Street -ohjelman, jonka eräs hahmo on suomalaisen Ransu-koiran tapainen Big Bird. Binders (mapit) ja Bayonets (pistimet) juontavat molemmat viimeiseen tv-väittelyyn, jossa Romney kehuskeli kömpelösti edistäneensä tasa-arvoa pyytämällä mapillista pätevistä naisehdokkaista Massachusetsissa, jonka senaattorina hän toimi. Obama taas piikitteli Romneytä pistimillä todeten, että Romneyn käsitys Yhdysvaltain armeijan tarpeista kumpuaa pistinten laskemisen ajasta.

Obaman kampanjan tapaa pyrkiä elämöimään varsin vaatimattomilta tuntuvilla lipsahduksilla on myös tulkittu kertovan hätääntymisestä – jopa paniikista. Tämän näkemyksen mukaan laskusuhdanteessa oleva kampanja, joka ei pysty luomaan omaa nostetta, pyrkii pakonomaisesti pelastamaan Obaman uudelleenvalinnan Romneyn lipsahduksiin luottaen.

Vaikka New York City, jossa suurin osa ystäväpiiristäni asuu, onkin ehkä vähiten kiinnostavimpia paikkoja vaalituloksen kannalta, ovat ystäni siellä varsin aktiivisia tulevan koitoksen seuraamisessa. Reaaliaikainen kandidaattien argumenttien ja faktojen tarkistaminen vaaliväittelyitä seuratessa on noussut suureksi huviksi. Seurasin kolmannen presidenttiväittelyn New Orleansissa pitäen samalla Facebook-sivuani auki. Facebook-virta täyttyikin koko ajan linkeistä ministeriöiden ja tutkimuslaitosten raportteihin, jotka todistivat kandidaatin juuri lausuman väittämän valheeksi. Etenkin Obaman kampanja onkin ottanut keskeiseksi strategiakseen Romneyn osoittamisen valehtelijaksi.

Autoteollisuus ja Sandy viimeisten päivien ratkaisijoina

Romneyn aikoinaan kannattama autoteollisuuden ajaminen konkurssiin on noussut keskeiseksi viimeisten päivien keskustelunaiheeksi. Vaikka Romney yritti aikansa kiistää vastustaneensa autoteollisuuden pelastamista, on hän nyttemmin käytännössä myöntänyt näin tehneensä. Vastaiskunaan Romneyn leiri onkin pyrkinyt viime päivinä mustamaalaamaan Obaman tukipaketin pelastamaa autoteollisuutta väittäen, että sekä Chrysler että GM ovat siirtäneet ja siirtämässä amerikkalaisia työpaikkoja Kiinaan, osin apupaketissa saamansa rahoituksen turvin. Romney on muutenkin kampanjassaan pyrkinyt nostamaan Kiinan-pelkoa. Romneyn väitteet saivat normaalisti julkista poliittista sitoutumista kaihtavat autojätit tekemään poikkeuksellisen rajun irtioton Romneystä.

Sandy-myrskyn vaikutusta vaalitulokseen on vaikea arvioida. Selvää on se, että molemmat kadidaatit pelasivat myrsky-korttia todella kieli keskellä suuta. Valtakunnallistakin painoarvoa nauttiva New Yorkin pormestari Michael Bloomberg julistautui myrskyn jälkimainingeissa Obaman kannattajaksi perustellen päätöstään osin Obaman nopealla ja presidentillisellä reaktiolla Sandyn tuhoihin. Uskokoon ken haluaa, mutta Obama on saanut toiminnastaan kehuja myös republikaanileiristä, etenkin New Jerseyn kuvernööriltä Chris Christieltä. Sandy on todennäköisesti viimeinen vaalitulokseen vaikuttava uusi asia. Tällä hetkellä näyttää kuitenkin siltä, että avainäänestäjät päättävät presidentistä etupäässä autoteollisuuden pelastamisesta käytävän keskustelun pohjalta.

Julkaisu Obama vai Romney? Vaaliennakko tien päältä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Myönnettäköön että juttujen uutiset ovat kyllä tuhottoman tuttuja. Eipä ihme, koska ne usein laahaavat vähintään pari päivää saarivaltion tapahtumien perässä. Mutta se anteeksi annettakoon, lehdet kun tunnetusti leikkaavat kulujaan, taantumaan tai levikkien laskuun vedoten. Tämä kaikki näkyy ja tuntuu uutisoinnin laadussa. Usein toimituksien linja näyttää olevan, että kunhan uutisoidaan samalla viikolla, se riittäkööt maksaville lukijoille.

Ongelmani näitä uutisia lukiessani on kuitenkin keskeisesti se, että juttujen kuvista on minun vaikea tunnistaa sitä kaupunkia jossa elän. Usein kun Hongkong näyttäytyy median kuvamaailmassa pilvenpiirtäjien, kulutuksen ja nautinnon turhamaisuuden mekkana joka on täynnä lasia, terästä, kalliita autoja ja huoliteltuja ihmisiä suurine unelmineen.

Tämä on se ’länsimainen’ ja upean ’kosmopoliitti’ Hongkong josta kertaavasti lukijoille jaksetaan muistuttaa. Totta toinen puoli – tai no, jos edes sitä. Harvoin kun näissä uutisissa avataan erilaisia näkökulmia Hongkongiin, tai Hongkongeihin. Totuus on kuitenkin se että saarivaltion maa-alasta 40 prosenttia on kaavoitettu luonnonpuistoiksi – keskustan ulkopuolelle mentäessä on kaupunki kaikkea muuta kun urbaani metropoli. Maaseutumaisuus ei kuitenkaan Hongkongin kansainväliseen markkinointikuvaan kuulu. Onhan kaupunki virallisissa sloganeissa ’Maailman Suurkaupunki Aasiassa’. Ja ainoa sellainen, jos markkinointimiehiin tai toimittajiin on uskomista.

Vielä harvemmin kirjoitetaan niistä ’toisista’, jotka elävät köyhyydessä kaupungin turruttavan itseriittoisen vaurauden ulkopuolella. Tällä hetkellä heihin kuuluu yli kolmannes saarivaltakunnan vanhuksista, ja noin joka viides kotitalouksista. Arkielämän kielellä tämä tarkoittaa elämässä riippumista alle kuuden euron tuloilla päivässä. Vanhuksille tilanne on muuttunut tasaisen tappavasti kestämättömäksi sillä 205 euron (HKD 2070) eläkkeellä ei yhdessä maailman kalliimmista kaupungeista pitkälle pötkitä. Lisätuloja onkin hankittava keräämällä paperia ja pahvia, joiden myymisestä kierrätykseen saa parhaimmillaankin seitsemän senttiä kilolta. Tulevaisuus on heillä todellakin paketissa, sillä viimeisen 18-vuoden aikana Hongkongin köyhyys on kaksinkertaistunut. Tällä hetkellä Hongkongin rikkaiden ja köyhien välinen kuilu on syvempi kun minkään muun OECD-maan.

Tämä rikkaus ja köyhyys jakaa Hongkongin näkyvästi kahtia. Kun paikalliset rikkaat ja länsimaalaiset expatit asuvat Hongkongin saarella vuoren rinteessä kaupunkia alas katsoen, on vähäosaisten toisien tyytyminen elämään pieniin ikkunattomiin muutaman neliön koppeihin mantereen, tai kuten saarelaiset usein aluetta kutsuvat, ’pimeyden’ puolella. Paikallinen vitsi onkin, että Kowloonin puolelle päästäkseen on otettava passi mukaan. Minulla onkin useita ystäviä jotka eivät kymmenen vuoden aikana ole saarelta tohtineet lähteä kun muutaman kerran, vaikka tämä pimeyden valtakunta onkin vain yhden metropysäkin päässä Hongkongin keskustasta.

Tervetuloa pimeyden puolelle, Aasian Vanilla Ice

Yeah man, I just live life have fun cause thats what imma want when this whole things done.
– Lucas ”SkiBs” Scibetta, 2012

Tämä sokea itseriittoisuus konkretisoitui minulle taas viime viikolla kun seitsemäntoista vuotias amerikkalainen Lucas ”SkiBs” Scibetta räppasi itsensä Hongkongin tietoisuuteen kappaleella ’Hong Kong Kids’.  Video kuvaa Lucasin rodun ja luokan takaamaa etuoikeutettua ja huoletonta elämää saaren ’valoisalla’ puolella, mahdollisuuksien, vapauden ja valintojen tiloissa. Rentoa hengailua saaren expat-asuinalueella Stanleyssä, merimaiseman ja baarien turvassa, pimeän ja epämukavan köyhyyden toisella puolella. Elämää joka on yhtä juhlaa, ryyppäämista, taksilla ajelua ja dullan polttelua.

Laulun sanoitus tukee kuvallista kerrontaa. Lucas sanailee:

Put your trunk in the sky,

We can get high
We can do anything to night
We are lived it up
We are Hongkong kids
We don’t give a fuck.

Videon aikana tulee nopeasti selväksi, että Lucas kavereinensa ’really don’t give a fuck’. On vähintäänkin harmillista että työperäisten maahanmuuttajien lasten kymmenien tuhansien dollareiden yksityiskoulut menevät niin hukkaan, ja tällä en tarkoita ainoastaan kieliopin heikkoa sisäistämistä. Lucas laulaa ’omasta kaupungistaan’, kolonialistisesta ’Kauko-Idästä’ (Far East) jossa rentoudutaan ja nautiskellaan trippailun ja siemailun voimin. Eteen aukeaakin orientaalinen mielenmaisema jossa itämainen kiihkeä, arvoituksellinen ja seikkailullinen toiseus taas toistaen tuottaa länsimaalaista minuutta ja toimijuutta Hongkongin tummassa yössä. Edward Said kääntyisi haudassansa.

Joten ajattelin kirjoittaa Lucasille ja kutsua hänet kylään tänne pimeyden valtakuntaan Kowlooniin. Juttelemaan joka aamu tervehtimilleni vanhuksille, jotka ansaitakseen päivittäiset kaksi euroa vetävät perässään 30kg paperikuormia. Sillä uskon että Lucas voisi oppia enemmän siitä ’täysin normaalista’ Hongkongin elämästä, kuten hän väitti paikallisessa sanomalehdessä laulavansa, kun hän on ikinä oppinut istuessaan koulunpenkillä New Yorkissa, Tokiossa, Lontoossa tai Hongkongissa.

Joten Lucas, tai Aasian Vanilla Ice, jos saanen sinua siksi kutsua? Tervetuloa Mongkokiin tapaamaan Hongkongin ’kotisi’ muita perheenjäseniä. Niitä tuhansia nimettömiä ja näkymättömiä ihmisiä jotka lajittelevat perheesi roskien seasta paperit ja pahvit, kierrättävät tyhjiksi juodut gini-pullosi tai kenties silittävät T-paitasi rypyttömiksi joka ikinen päivä. Ihmisiä joilla ei elämässä ole mahdollisuutta ‘not give a fuck’.

Sillä jos heidän pistävän katseen uskaltaisit kohdata, hiljenisit sinäkin vihdoin. Ja ehkä ensi kertaa kuulisit kaupungin täyttävät äänet – paperin väsyneen taittelun, öljyä huutavien kärryjen kirskunnan, loputtomat laahustavat askeleet. Hiljaisuuden äänet jotka vihlovat korvissa ja satuttavat sisältä.

Julkaisu Näkymätön, tuntematon Hongkong ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.