Ei tietä kotiin -dokumentti kertoo Charlesista, jonka tarinan taustalla on Keski-Afrikassa sijaitsevan Kongon demokraattisen tasavallan vuosikymmeniä kestäneet konfliktit ja niiden aiheuttama ihmisten pakkomuutto.

Elokuvan Ei tietä kotiin alussa tummaihoinen mies ja tyttö istuvat suomalaisessa metsässä lukemassa swahilinkielistä kirjaa afrikkalaisista metsän eläimistä.

Alkukuvaan tiivistyvät elokuvan tärkeimmät teemat, asuinpaikkojen ja sukupolvien väliset suhteet. Mies on tytön isä, Charles. Hän on syntynyt Kongossa, mutta paennut sieltä lapsena Ruandaan ja päätynyt aikuisena miehenä Suomeen.

Tytär, Nadine, on syntynyt Ruandassa, mutta tullut Suomeen pikkulapsena. Häneltä sujuu suomen kieli, swahili vaikuttaa hyvin vieraalta. Charleskin on oppinut suomea varsin hyvin, mutta silti hänellä on vaikeuksia ymmärtää liian nopeasti puhuvaa tytärtään.

Kongon konfliktit

Charlesin ja Nadinen tarinan taustalla ovat Keski-Afrikassa sijaitsevan Kongon demokraattisen tasavallan vuosikymmeniä kestäneet konfliktit ja niiden aiheuttama ihmisten pakkomuutto. Kongon demokraattinen tasavallassa asuu yli 75 miljoonaa ihmistä sadoista eri etnisistä ryhmistä. Maassa on ollut aseellisia konflikteja liki kolme vuosikymmentä. Konflikteissa alueelliset, kansalliset ja paikalliset selkkaukset ovat limittyneet toisiinsa monimutkaisilla ja muuttuvilla tavoilla.

Kongon konflikteissa alueelliset, kansalliset ja paikalliset selkkaukset ovat limittyneet toisiinsa monimutkaisilla ja muuttuvilla tavoilla.

Konflikteihin on useita syitä, kuten maakiistat, luonnonvarojen riistäminen, köyhyys, korruptio, paikallinen poliittinen ja sosiaalinen katkeruus sekä valtiovallan keskinäinen vihanpito. Konflikteihin ovat vaikuttaneet myös kansalaisuuden myöntämiseen liittyvät poliittiset kiistat sekä naapurimaiden levottomuuksien leviäminen maahan.

Länsimaiden sekaantumisesta konflikteihin puhutaan etenkin kongolaisen eliitin keskuudessa. Myös elokuvan Charles pohtii, kuka omistaa Afrikan luonnonvarat, mistä silmitön väkivalta nousee ja onko hän pakolaisena aina matkalla pääsemättä enää kotiin.

Kongon demokraattisen tasavallan konflikteja ja väkivaltaa ei voi ymmärtää ilman toiseuden käsitettä, joka Suurten järvien alueella Afrikassa liitetään useisiin ”objektiivisiin” kriteereihin, kuten kieleen, alkuperäiseen kotimaahan, asuinpaikkakuntaan ja etnisyyteen, johon kuuluu myös ihmisen ulkoinen olemus eli niin sanottu ”kehon kartta”.

Kongon demokraattisessa tasavallassa toiseuteen liitetyt ajatukset ja käytänteet ovat läheisesti kytköksissä kansalliseen ja alueelliseen politiikkaan. Vaikka Kongon konflikteja ei voi pelkistää etnisiksi, ovat etnisyys ja sosiaaliset rajanvedot tärkeitä väkialtaisuuksien syiden ymmärtämisessä.

Etnisyys ja sosiaaliset rajanvedot ovat tärkeitä Kongon väkialtaisuuksien syiden ymmärtämisessä.

Etnisyyteen liittyen ihmisten kehollisuutta ja ulkonäköä on Kongon demokraattisen tasavallan konflikteissa käytetty väkivallan kohdentamiseen. Henkilöitä, jotka edustavat kehon piirteiden perusteella tunnistettavaa etnistä vähemmistöä, on vainottu ulkonäköön liittyen. Lisäksi henkilöitä, joiden vanhemmat tulevat eri ryhmistä, on otettu väkivallan ja vainon kohteeksi heidän ”epäpuhtautensa” takia.

Fyysisen ulkonäön lisäksi kieli on kongolaisia toiseuttava tekijä. Elokuvan päähenkilö joutuikin pakenemaan kodistaan Ruandaan juuri etnisyytensä (tutsi), kielensä (kinyaruanda) ja ulkonäkönsä (nenän muoto) vuoksi. Näiden tekijöiden takia häntä pidettiin ruandalaisena – ”kongolaisten vihollisena”. Paetessaan hän oli vain 10-vuotias poika, joka ei edes tiennyt, mihin heimoon kuului.

Kongolaisten pakomatkat

1990-luvun alusta lähtien Kongon demokraattisen tasavallan konflikteissa on kuollut ainakin neljä miljoonaa ihmistä. Arvioiden mukaan toiset neljä miljoonaa on joutunut pakenemaan kodistaan.

Ensimmäinen laajamittainen pakkomuutto Kongossa koettiin 1990-luvun alkuvuosina. Toinen muutto liittyy niin kutsuttuun ensimmäiseen Kongon sotaan, joka ajoittuu vuosiin 1996–1997. Kun tuhansia hutuja pakeni Ruandan kansanmurhaa Kongoon, levisi maahan ideologia siitä, että kaikki alueen tutsit tuli tappaa. Sodan aikana tämä ideologia laitettiin käytäntöön, ja se vaikuttaa myös elokuvan Charlesin kerronnassa.

Kolmas laaja pakkomuutto tapahtui toisen Kongon sodan (1998–2003) aikana. Vuoden 2003 rauhansopimuksen jälkeen Kongossa on edelleen koettu useita levottomuuksia ja niiden seurauksena laajaa pakkomuuttoa.

Vuonna 2018 Yhdistyneet kansakunnat on käynnistänyt laajamittaisen humanitaarisen avun kampanjan Kongon demokraattiselle tasavallalle. Tänä vuonna jopa 13 miljoonaa kongolaista tarvitsee elintärkeää avustusta, johon on varattava ainakin 1,7 miljardia Yhdysvaltojen dollaria.

Kongon sisällä elää tällä hetkellä 4,35 miljoonaa maan sisäistä pakkomuuttajaa. Lisäksi naapurimaissa elää yli 500 000 kongolaista pakolaisina.

Useilla pakomatkoilla, kuten elokuvassa nähdyssä Charlesin tapauksessa, turvaa on ensin yritetty hakea maan sisällä, minkä epäonnistuttua pako on jatkunut ensin naapurimaihin, sitten pidemmälle aina Eurooppaan asti. Suomeen kongolaisia on tullut kiintiöpakolaisina vuodesta 2007 alkaen vuosittain, tähän mennessä noin 1 400 henkeä, ja tämän vuoden kiintiössäkin on varattu paikkoja kongolaisille.

Charlesin vaimo, Judith, ja lapsi, Nadine, pääsivät Ruandasta kiintiöpakolaisina Suomeen. Kummastusta herättää se, että Nadinen isä, Charles, ei päässyt Suomeen heidän mukanaan, vaan joutui hakeutumaan Suomeen omatoimisesti turvapaikanhakijana. Tähän lienee ollut syynä, ettei heidän avioitumistaan Ruandassa ollut tunnustettu viralliseksi. Suomessa perhe on kasvanut kolmella tyttärellä.

Charles lähtee Ruandaan vierailemaan äitinsä ja sisarustensa perheiden luona. Sukulaiset ovat pettyneitä, kun Charles ei tuo perhettään mukanaan ja niin on hän itsekin: se oli ollut tarkoitus, mutta vaimo oli viime hetkellä perääntynyt eikä ollut lähtenyt mukaan. Niinpä Charlesin äiti ei tapaa poikansa lapsia eikä veljentytär serkkujaan. Charles ei voi esitellä tyttärilleen seutua, jolla heidän juurensa ovat, kuten olisi halunnut.

Charles elää useassa maassa: Suomi, Ruanda ja Kongo kietoutuvat hänen elämässään yhteen.

Charles elää useassa maassa: Suomi, Ruanda ja Kongo kietoutuvat hänen elämässään yhteen. Hän haaveilee siitä, että perustaisi koulun kotiseudulleen: ”ensin tie, sitten koulu ja sitten rauha”. Mutta hänen lastensa ja vaimonsa elämä on Suomessa.

Veljentyttärelleen Charles kuvaa suomalaisia kauniisti: he ovat hyviä ihmisiä ja nauravat lasten kanssa. He rakastavat lapsia ja kaikkia ihmisiä. Sen hän jättää kertomatta, että kohtaa itse Suomessa jatkuvasti rasistista ja vihamielistä kommentointia, jopa tappouhkauksia.

Ja vaikka Charles leikkii veljentyttärensä kanssa ajatuksella, että tämä tulisi Suomeen tapaamaan serkkujaan, tuskinpa se toteutuu. Vaikka matkarahat jollain kumman keinolla järjestyisivätkin, Suomi tuskin myöntäisi viisumia perhevisiittiä varten, koska sukulaisten epäiltäisiin hakevan Suomeen päästyään turvapaikkaa.

 DocPoint-dokumenttielokuvafestivaali järjestetään Helsingissä 29.1.–4.2.2018. 

Eveliina Lyytinen, D.Phil., työskentelee erikoistutkijana Siirtolaisuusinstituutissa. Hän väitteli Oxfordin yliopistosta kongolaisten pakolaisten suojelusta Kampalassa, Ugandassa. Outi Lepola, VTT, työskentelee erikoistutkijana Siirtolaisuusinstituutissa. Hän on tutkinut Suomen maahanmuuttopolitiikkaa ja seurannut pitkään erityisesti turvapaikkapolitiikkaa ja -käytäntöjä.

Julkaisu DocPoint: Elämää kolmessa maassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Neljän päähenkilön tarinan kautta kerrottu This is Congo jättää kuvaamansa Kongon yksipuolisen kurjaksi ja sekasortoiseksi.

Jo vuosia sitten sovin ystäväni Leena Lindqvistin kanssa, että matkustaisimme vielä joskus Afrikan keskellä sijaitsevaan Kongon demokraattiseen tasavaltaan. Lindqvist on asunut maassa kansalaisjärjestötehtäviensä takia vuodesta 2007 vuoteen 2012: ensin kolme ja puoli vuotta pääkaupunki Kinshasassa ja sittemmin puolitoista vuotta Gomassa, Pohjois-Kivun maakunnan pääkaupungissa.

Keskustelujemme perusteella mielikuvani oli, että tulisin matkallamme kohtaamaan köyhyyttä ja vuosikymmenien konfliktiryppään riuduttaman valtion. Mutta tutustuisin myös äärimmäisen ystävälliseen ilmapiiriin, oppisin ehkä ”sheikkaamaan” pohjoisen ilmanalan jäykistämää vartaloani ja ”en voisi olla rakastumatta” tähän ristiriitojen täyttämään valtavaan maahan.

Olinkin hyvin iloinen saadessani pyynnön arvioida valokuvaaja Daniel McCaben ohjaama dokumentti This is Congo.

Kongo: loputonta sekasortoa ja kurjuutta?

Dokumentin katsomista seurasi kuitenkin hämmennys. Yli puolentoista tunnin ajan eteeni levittäytyi neljän päähenkilön tarinoiden kautta esiteltävä jatkuva sekasorto. Tärkeimmässä roolissa on eversti Mamadou Ndala, Kongon armeijan iskujoukkojen komentaja ja sanavalmis kansan suosikki, jonka päätehtävänä on nitistää M23-nimisen vastarintaliikkeen toiminta Gomassa.

Eteeni levittäytyi neljän päähenkilön tarinoiden kautta esiteltävä jatkuva sekasorto.

Eversti ”Kasongo” puolestaan puhuu anonyymin paljastajan roolissa. Entinen kapinallistaistelija ja nykyinen Kongon armeijan sotilas pitää pääsyynä konfliktiin poliittisen eliitin ahneutta ja korruptiota. Sotilaita käytetään tässä likaisessa pelissä vain pelinappuloina.

Päähenkilöistä ainoa nainen on jalokivien salakuljettaja ja kauppias Mama Romance. Lempeän rationaalinen mutta samalla piinkova bisnesnainen kertoo rahoittavansa laittomilla tuloillaan lastensa koulutuksen – ura, joka täytynee lopettaa dokumentin julkaisun jälkeen.

Räätäli Hakiza Nyantaba taas hankkii perheensä elannon kantamalla ompelukonettaan maansisäisten pakolaisvirtojen mukana leiriltä toiselle. Vaikka olot ovat usein epäinhimilliset, vaatteita tarvitaan aina.

On pakko soittaa Lindqvistille: mihin olenkaan lupautunut? Onko Kongo tosiaan tällainen?

Kongo: maa, jossa hautajaisissakin tanssitaan

”Ei, ei tämä ole Kongo vaan ainoastaan pieni osa monimutkaista todellisuutta”, nykyisin Malissa asuva Lindqvist vastaa.

”Konflikti ja köyhyys ovat tietenkin totta ja esimerkiksi Gomassa sotilaita on kaikkialla. Myös pakolaisleirien kurjuutta kuvataan osuvasti.  Mutta dokumentista puuttuu tavallinen, jokapäiväinen elämä. Otsikko on pielessä, sen pitäisi olla ’This is North Kivu’ tai vastaavaa. Tätä voisi verrata siihen, että tehtäisiin neljän lieksalaisen ihmisen elämästä dokumentti ja otsikoitaisiin se ’Tämä on Suomi’. Todellisuus on paljon monisyisempi”, Lindqvist kertoo.

”Dokumentista jää kuva, että ollaan antamassa neutraalia totuutta. Sitä tämä ei kuitenkaan ole. Jo Itä-Kongonkin analyysi jää ohueksi, mutta häiritsevintä on se, ettei katsojana aina tiedä kuka on äänessä. Esimerkiksi kongolainen ei sanoisi tutsi, vaan banyamulenge, ja tällaiset pienet asiat saavat kyseenalaistamaan dokumentin luotettavuutta”, Lindqvist pohtii.

Lindqvist jatkaa: ”Myös Kongon armeijan sotilaat esitetään ammattimaisempina kuin he todellisuudessa ovat. Valtaosalla armeijan sotilaista on resuiset univormut, luodittomat aseet ja olematon englannin ja ranskan kielitaito. Huonoja palkkoja maksetaan pitkällä viiveellä ja seurauksena on ryöstelyä ja väkivaltaa. Dokumentissa raapaistiin pintaa monesta asiasta, mutta mitään ei syvennetty. Esimerkiksi Kongon armeijan sotilaiden hyvin mielenkiintoinen väittely siitä, kuka tai mikä M23 on, olisi toiminut hyvänä pohjana perusteellisempaan analyysiin esimerkiksi presidentti Joseph Kabilan Ruanda-kytköksistä.”

Entäpä kongolaisten joie de vivre, josta olemme niin usein puhuneet? Sitä kun ei tuntunut olevan dokumentissa kuin hetken verran hääjuhlissa?

”Gomalaiset eivät tosin arvosta Kinshasaa erityisen paljon, sillä siellä elämän sanotaan olevan pelkästään ’BMD’: beer, music and dance.”

”Se puuttuu tästä lähes kokonaan”, Lindqvist vastaa. ”Vaikka on totta, että Itä-Kongo on tunnelmaltaan Länsi-Kongoa vakavampi, on elämäniloa tietenkin myös siellä. Kuten Kongossa yleensä, myös Gomassa järjestetyissä hautajaisissa tanssitaan ja juhlitaan, että on ylipäätään elänyt. Gomalaiset eivät tosin arvosta Kinshasaa erityisen paljon, sillä siellä elämän sanotaan olevan pelkästään ’BMD’: beer, music and dance”, Lindqvist naurahtaa.

Kongo: sekavaa politiikkaa, kulisseissa käytäviä valtataisteluja

Kongon demokraattinen tasavalta on pinta-alaltaan lähes seitsemän Suomen kokoinen. Väestömäärän arvioidaan olevan noin 83 miljoonaa, mutta tarkkaa lukumäärää ei tiedä kukaan.

Väkivaltaisten protestien jälkeen vuonna 2016 vaaliviranomaiset julistivat, ettei samaksi vuodeksi kaavailtuja presidentinvaaleja voitaisi järjestää kuin vasta 2018. Ensin tulisi tietää äänestäjien tarkka määrä.

Presidentti Kabilan kausi päättyi virallisesti 20. joulukuuta 2016, ja opposition mukaan presidentillä on näppinsä pelissä vaalien lykkäämisessä. Nyt jopa Kongossa erittäin vahva katolinen kirkko on asettunut presidenttiä vastaan, ja Kabila itse on ilmoittanut, ettei vuoden 2018 vaaleista ole mitään takuuta.

Yhdessä dokumentissa ei ole mahdollista näyttää kuin kapea siivu tästä hyvin moniulotteisesta valtiosta.

”Vaalien järjestäminen tulee olemaan valtava urakka ja maan tulevaisuus on hyvin epävarmaa”, Leena Lindqvist arvioi. ”Kongo on todella kiehtova maa. Sen kolonialistinen historia, Mobutun kausi, ulkovaltojen pelit, suhde Ruandaan, valtavat luonnonvarat, moninaisuus. Vaikka dokumentin kuvaus oli kieltämättä hyvin kaunista ja osa kohtauksista onnistuneita, tämä ei oikeastaan tuo mitään uutta ihmisille, jotka tuntevat Kongon. Ja niille, jotka eivät maata tunne, tämä antaa ihan karmean kuvan”, Lindqvist järkeilee.

Huokaisen helpotuksesta. Yhdessä dokumentissa ei ole mahdollista näyttää kuin kapea siivu tästä hyvin moniulotteisesta valtiosta. Toivottavasti matka kaimani kanssa Kongoon järjestyy pian.

DocPoint-dokumenttielokuvafestivaali järjestetään Helsingissä 29.1.–4.2.2018.

VTT Leena Vastapuu on tutkijatohtori Tampereen rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus TAPRIssa.

Julkaisu DocPoint: Tämä(kin) on Kongo ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.