Historiasta löytyy useampiakin esimerkkejä siitä, kuinka globaaleja hankalia ongelmia on saatu helpotettua. Menneisyydessä suurta tuhoa kylväneitä tartuntatauteja hoidetaan arkipäiväisesti antibiooteilla, monien luonnonilmiöiden seurauksia pystytään hillitsemään ennakoinnilla ja elintason kohoaminen on nostanut suuria väestömääriä äärimmäisestä köyhyydestä.

Toisaalta monia tärkeitä kysymyksiä ei ole onnistuttu ratkaisemaan. Esimerkiksi konflikteja ja asevarustelua ei ole saatu loppumaan, globaali eriarvoisuus kasvaa ja luonnonvarat ehtyvät kestämättömän kulutuksen takia. Ratkaisujen sijaan ihmiskunta näyttää omalla toiminnallaan pikemminkin aiheuttavan yhä uusia, entistä monimutkaisempia ongelmia.

Eri tieteenaloilla on kyllä löydetty ainakin osaratkaisuja kohtalonkysymyksiin. Yhdistyneiden kansakuntien kaltaisten kansainvälisten järjestöjen työ puolestaan keskittyy pitkälti niiden käytännön hallintaan. Globaalisti katsottuna huomattava määrä resursseja käytetään vuosittain kestävän kehityksen turvaamiseen. Kaikesta panostuksesta huolimatta moni asia tuntuu menevän vain huonompaan suuntaan. Miksi ihmeessä maailma on niin vaikea pelastaa?

Edistysuskosta maailmantuskaan

Kysymys maailman pelastamisesta on väistämättä kärjistetty ja sellaisenaan naiivikin. Se kuitenkin kiteyttää monta olennaista globaaleihin ongelmiin ja niiden hallintaan liittyvää näkökulmaa.

Pelastamispyrkimysten voi nähdä liittyvän länsimaiseen, jatkuvaan edistykseen perustuvaan historiakäsitykseen. Sen mukaan kehitys kulkee aina parempaan, ja ihmiskunta pystyy ratkomaan haasteet parhain päin, oli kyse sitten luonnonvoimista tai yhteiskunnallisista epäkohdista. Tällöin on luontevaa olettaa, että mihin pulmaan tahansa on löydettävissä objektiivisesti kaikkien tilannetta parantava ratkaisu.

Pelastamispyrkimysten voi nähdä liittyvän länsimaiseen, jatkuvaan edistykseen perustuvaan historiakäsitykseen

Juuri edistysusko on kuitenkin osaltaan aiheuttanut monia niistä ongelmista, joiden seurauksien kanssa nyt elämme. Fossiiliseen energiaan perustuva tuotanto on mahdollistanut nopean talouskasvun ja vaurastumisen, mutta samalla saanut aikaan valtavat hiilidioksidipäästöt, joiden vaikutukset alkavat jo haitata yhteiskuntien toimintaa.

Edistysajattelu myös väistämättä tarkastelee maailmaa ja sen pelastamista tietystä näkökulmasta, joka tässä tapauksessa yleensä edustaa länsimaita ja vauraita valtioita. Vaikka näistä lähtökohdista juontava huoli maailman tilasta saattaa olla aivan aitoa, se helposti päätyy etsimään ratkaisuja kaikkialta muualta paitsi omasta järjestelmästä.

Viheliäiset ongelmavyyhdet

Tässä kirjoitussarjassa tarkastellaan keskeisiä globaaleja ongelmia ja niiden ratkaisemisen tiellä olevia esteitä. Sarjan seitsemän kirjoituksen aiheina ovat muun muassa ilmastonmuutos, energiajärjestelmä, luonnon monimuotoisuus, asevarustelu, eriarvoisuus ja ruoantuotanto. Hankalasti ratkaistavia ongelmia on muitakin, joten tämä lista ei ole kattava eikä sitä pidä ottaa kannanottona eri ongelmien tärkeysjärjestyksestä.

Sarjan seitsemän kirjoituksen aiheina ovat muun muassa ilmastonmuutos, energiajärjestelmä, luonnon monimuotoisuus, asevarustelu, eriarvoisuus ja ruoantuotanto.

Kirjoitussarjan aiheet viittaavat siihen, että maailmanlaajuiset ongelmat liittyvät usein keskeisesti luonnonvaroihin ja ympäristön tilaan. Tässä mielessä ihmiskunta on yhä riippuvainen luonnonolosuhteista, vaikka voikin niiden hallintaan monin keinoin vaikuttaa.

Suhde on kuitenkin muuttunut menneistä ajoista, jolloin ihmisen toiminta rajoittui ensisijaisesti torjumaan usein selittämättömien luonnonvoimien vaikutuksia. Nyt puolestaan yhä useampi ympäristöön liittyvä uhkatekijä on pohjimmiltaan ihmisen omaa aikaansaannosta.

Mitä suuremmaksi ihmisen vaikutus ympäristöön muodostuu, sitä vaikeampaa on ennakoida sen pitkäaikaisia seurauksia. Samalla myös yhteiskunnat ovat kehittyneet yhä monimutkaisemmiksi ja siten haavoittuvammiksi. Niissä syntyviä ongelmia ja vahinkoja on entistä vaikeampi korjata aiheuttamatta haittaa jollekin toiselle yhteiskunnan osa-alueelle tai ympäristölle.

Esimerkiksi ilmastonmuutosta onkin kuvattu viheliäiseksi ongelmaksi (wicked problem), joka on moniulotteinen, kiireellinen ja vaikeasti määriteltävissä ja jonka ratkaisuun ei ole olemassa yksiselitteistä auktoriteettia. Viheliäisyys ei kuitenkaan tarkoita, etteikö ongelmaa voisi yrittää ymmärtää ja siihen liittyviä epäkohtia purkaa.

Vakiintuneita kysymyksenasetteluja on syytä tarkastella kriittisesti. Parhaimmillaan se voi herättää ajatuksia uusista toimintakeinoista maailmantuskassa vellomisen sijaan. Tätä toivomme kirjoitussarjan tarjoavan. Sarjassa tutkijat kommentoivat aikamme globaaleista kysymyksistä käytävää keskustelua, tarjoavat visioita niiden ratkaisemiseen ja avaavat eri tieteenalojen näkökulmia globaalien ongelmien dynamiikkaan ja hallinnan monimuotoisiin haasteisiin.

Sarjan ovat toimittaneet toimituskuntamme Emma Hakala ja Leena Malkki, ja se on tuotettu yhteistyössä BIOS-tutkimusyksikön kanssa. Aiheesta keskustellaan keskiviikkona 21.11. Tampereen yliopistossa Kansainvälisten suhteiden tutkimuksen seuran tilaisuudessa.

Julkaisu Aluksi: Miksi maailma on niin vaikea pelastaa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kehitys on itsessään moninainen ja ristiriitainen käsite, jonka määrittely herättää keskustelua.  Kehitysyhteistyötermistä luopumisesta, jota ei vastaisuudessakaan tule sekoittaa humanitäärisen avun määritelmiin, on hyvä keskustella. Kehitysyhteistyö on yleisesti sidottu YK:n vuosituhattavoitteisiin, kun taas kehitysyhteistyön kohteet ovat määritelty OECD:n bruttokansantuloon perustuvien maalistojen mukaisesti. Keskustelu aiheesta on kuitenkin vasta aluillaan, eikä selvää suuntaa kehitysyhteistyön määritelmien, tai kehitysyhteistyön kohteiden muuttumisesta ole. Jonkinlainen solidaarisuuteen, oikeuksiin, tasa-arvoon, reiluuteen ja siten kestävään kehitykseen perustuva globaali mekanismi on tarpeen paitsi maapallon luonnonvarojen, myös inhimillisten voimavarojen ja rauhan säilyttämiseksi.

Eskelinen viittasi artikkelissaan kehitysyhteistyön politisoitumiseen. Kehitysyhteistyö on aina ollut politiikkaa, yksi valtion ulkopolitiikan välineistä. Politiikkaa ohjaavat arvot ja samoin kehityksen sekä kehitysyhteistyön tulisi perustua arvoihin, kuten reiluuteen ja tasa-arvoon. Uusiin vuosituhattavoitteiden jälkeisiin Post 2015 -tavoitteisiin tullaan todennäköisesti lisäämään tästä syystä tavoite eriarvoisuuden vähentämisestä. Kehitysyhteistyön kysymyksissä onkin tärkeää palata alkulähteille ja pohtia millaisella arvopohjalla kunkin maan harjoittama politiikka on ja miten sen pohjalta kehitysyhteistyö hahmotetaan.

Köyhät maat vai köyhät yhteisöt – kehitysyhteistyön ja donorien työnjaon määritelmistä

Eskelinen esittää, että OECD:n kehitysyhteistyökomitea voisi esimerkiksi määritellä  köyhissä maissa kriteeristön globaalille ympäristörahoitukselle sekä sosiaaliselle ja liike-elämän tuelle. Tämä kriteeristö voisi korvata perinteisen ODA–määrittelyn, jonka mukaan kehitysyhteistyön tulee suuntautua talouskehityksen ja hyvinvoinnin edistämiseen. Varoista ainakin neljäsosan tulee olla lahja-apua sekä sen tulee perustua OECD:n vuosittain julkaisemaan maalistaan. Syynä muutoksen tarpeeseen on kansallisten rajojen pienempi merkitys globalisaation ja ylikansallisten suhteiden lisääntyessä. Todellisuus ei enää vastaa ODA-määritelmän syntyaikoja 1960-luvulla.

Eskelisen ajatus on kiinnostava, mutta toistaiseksi toimiva ehdotus  aidosti osallistavaan köyhyyden poistamiseen odottaa keksijäänsä. Tällä hetkellä polttavan tärkeä kysymys on se, mihin kehitysyhteistyövaroja tulisi suunnata. OECD kehitysyhteistyöstrategiassaan mainitsee osuvasti, että bruttokansantulon kasvu ei välttämättä johda vuosituhattavoitteiden saavuttamiseen tai inhimilliseen kehitykseen yleensä. Siksi suuri kysymys onkin, miten entiset kehitysmaat, uudet keskitulon maat saavuttavat kestävän kehityksen tavoitteet nyt, kun kehitysyhteistyö maissa on loppunut. Eskelinenkin artikkelissaan viittaa ainoastaan köyhimpien maiden kehitysyhteistyömääritelmiin.

OECD:n perinteiseen jaotteluun köyhien, keskituloisten ja rikkaiden maiden välillä tyytyvät myös useimmat donorit, kehitysyhteistyörahoittajat. Tämä aiheuttaa ainakin kahdenlaisia haasteita: ensiksikin maan bruttokansantuloon perustuva kategorisointi ei kerro maan sisäisistä, kansalaisten välisistä tuloeroista ja siten vallitsevasta eriarvoisuudesta. Toisekseen, kehitysyhteistyövarat ovat keskittymässä köyhimpiin maihin, joilla ei välttämättä ole kapasiteettia tehokkaasti hyödyntää kaikkea sinne virtaavaa rahaa. Esimerkiksi Euroopan komission vuoden 2013 kehitysyhteistyörahoituksesta 38 prosenttia suunnattiin Afrikkaan (uudet sopimukset, luku ei huomioi jo meneillään olleita ohjelmia), ja määrä tulee lähivuosina kasvamaan.

Lisäksi kehitysyhteistyötä vaivaa edelleen koordinaatio-ongelma. Euroopan Unionissa, jonka jäsenmaiden ja EU-instituutioiden yhteenlaskettu osuus vastaa yli 50 prosenttia maailman kehitysavusta, ei koordinoida kehitysyhteistyön rahavirtoja maantieteellisesti tai sektoreittain.  Ajatus on jo pitkään ollut olemassa, mutta sen toteutus on ontunut. Nobel-palkittu taloustieteilijä ja Maailmanpankin entinen pääekonomisti Joseph Stiglitz on myös puhunut kansainvälisen tason merkittävästä kestävän kehityksen managerointiongelmasta.  Olemme ikään kuin osa globaalia, kaoottista hallintokoneistoa, jolta puuttuu hallitus.  Kenelläkään toimijalla, kuten YK:lla, Kansainvälisellä valuuttarahastolla, Maailmanpankilla tai valtioiden muodostamilla elimillä, kuten G8:lla tai G20:llä, ei ole valtuutusta tarkastella kehitysyhteistyön kokonaisuutta.  Julistukset, päätöslauselmat ja yhteiset sopimukset, oli sitten kyse ympäristö-, terveys-, tai kauppapolitiikasta, lienevät kuitenkin kehityksen näkökulmasta vähemmän tehokkaita niin kauan kun niitä laaditaan ottamatta laaja-alaisesti ja ennen kaikkea johdonmukaisesti huomioon päätösten mahdollisia kerrannaisvaikutuksia.  Tässä valossa myös minimirahoituksella toteutetun kehitysyhteistyön tulokset kärsivät. Erityisesti kun julkisen sektorin varat ovat entistä tiukemmat ja tulosvaatimukset kasvavat olisi tärkeää, että kansainvälinen yhteisö OECD:n tai jonkun muun johdolla miettisi globaalia vastuuta ja organisaatiokaavioita uudelleen.

Kehitysyhteistyö ja eriarvoisuus: köyhiä etsimässä

Vuosituhattavoitteiden mukaisesti köyhyys on puolitettu ja kansalaisten varallisuus on yleisesti ottaen lisääntynyt vuodesta 1990.  Positiivisen kasvukäyrän ei kuitenkaan pidä johtaa yksinkertaiseen päätelmään siitä, että kaikki työ olisi jo tehty. Kehitysyhteistyö voinee olla onnistunut joissakin tavoitteissaan, mutta tulokset ovat silti ristiriitaisia. Köyhyys on vähentynyt köyhimmissä maissa (UNDP:n vuosituhattavoiteraportti 2014) ja vuodesta 2000 jo 27 maata on noussut köyhistä maista keskitulon maiden kategoriaan. Absoluuttinen köyhien määrä ei kuitenkaan näyttäisi olevan merkittävästi laskenut ja näiden 27 maan siirtyessä keskitulon maiden kategoriaan myös noin 700 miljoonaa köyhää on siirtynyt tai siirtymässä kehitysyhteistyötilastojen ulkopuolelle. Uusissa keskitulon maissa asuukin nyt noin 72 prosenttia maailman köyhistä.

Köyhyys ei näyttäisi siten olevan enää valtiokategorioihin taipuva maantieteellisesti keskittynyt ongelma. Oxfam julkaisi alkuvuodesta paljon siteeratun raporttinsa, jonka luvut esittelevät melko karun kuvan maailmassa vallitsevasta tulonjaosta: arviolta yksi prosentti maailman väestöstä omistaa noin 50  prosenttia maailman varallisuudesta. Vaikka on syytä todeta, että tämänkaltaisissa arvioissa luotettavaa dataa on vaikea kerätä ja siksi virhemarginaali on aina melko suuri, varallisuuden keskittymisestä ja siten maailman polarisoitumisesta tutkijat ovat jokseenkin yhtä mieltä.  Kehitysyhteistyössä etenkin 1980-luvulla vallalla ollut liberalistinen näkemys siitä, että kun talouden kasvu maatasolla on riittävä, myös köyhimmät hyötyvät siitä (trickle-down effect) on nykyisten tilastojen valossa osoittautunut jokseenkin vääräksi. Eriarvoisuus maailmassa on kasvanut vauhdilla.

Varsinkin uusissa keskitulon maissa, esimerkiksi Keski-Amerikan maissa, joissa verotuksen kehitys ei välttämättä ole seurannut talouskehitystä,  sekä Intiassa ja Kiinassa köyhien määrä on edelleen korkea ja varsinkin tuloerot näyttäisivät olevan kasvussa. Brasiliassa köyhimmät väestöryhmät elävät alle 1,25 dollarilla päivässä, rikkaimmat taas ovat yhtä rikkaita kuin esimerkiksi USA:n rikkaimmat henkilöt. Uusissa vahvan talouskasvun maissa onkin syntymässä yhteisöjä, joiden on erittäin vaikeaa nousta köyhyydestä koulutuksen ja/tai työllistymisen kautta. Heitä ei myöskään kukaan ole tällä haavaa auttamassa. Ekonomisti Martin Ravaillon on arvioinut, että esimerkiksi Intiassa, jossa monet donorit (EU mukaan lukien) ovat päättäneet lopettaa kehitysyhteistyön, 100 prosentin marginaaliveron korotus auttaisi vain noin 20 prosenttia maan alle 1,25 dollarilla päivässä elävästä väestöstä.

Tuloerojen kasvu selittyy sillä, että tyypillisesti uusissa keskitulon maissa esimerkiksi sosiaaliturva ei ole kehittynyt talouskasvun kanssa samassa tahdissa. Onkin mielenkiintoista, että näissä entisissä kehitysyhteistyön maissa, joissa donorit ovat ajaneet ja rahoittaneet kestävää ja inhimillistä kehitystä (usein sidottuna hyvän hallinnon ja oikeusvaltioiden vahvistamisen tavoitteisiin kuten Euroopan komission kehitysyhteistyö on), talouskasvun ja taloudellisen kehityksen tuloksena on eriarvoisuuden räjähdysmäinen kasvu. Siksikin donoripako alemmista keskitulon maista ennen kuin kehitysyhteistyön määrittelyjä on uudistettu, tai ennen kuin kansainvälinen yhteisö on ottanut kantaa köyhyyden ja eriarvoisuuden poistamiseen, on kyseenalaista.

Avaimina poliittinen johdonmukaisuus ja liike-elämän osallistuminen

Voimakkaan tuloerojen kasvun voi ajatella johtuvan nimenomaan yhteistyön ja politiikan johdonmukaisuuden, ja siten eri sektoreiden epäsuhtaisesta kehittymisestä. Vastuu ei ole yksin kehitysyhteistyön, vaan myös muiden päätöksentekijöiden, joiden poliittiset painopisteet eivät ole olleet tasa-arvoisen kansalaisyhteiskunnan kehityksessä. Eskelinen listaa kehitysyhteistyön muutospaineiden syitä, ja esittelee joitakin argumentteja ja ehdotuksia seikoiksi, jotka tulevaisuuden kehitysyhteistyötä tulevat muokkaamaan. Eskelinen ei mainitse artikkelissaan mahdollisia yritysten yhteiskuntavastuuseen perustuvia malleja köyhyysongelman ratkaisemiseksi. Julkisin varoin rahoitettu kehitysyhteistyö, jonka määrä EU:ssa vaihtelee Kroatian 0,07 prosentista Ruotsin 1,02 prosenttiin maan bruttokansantulosta, ei tulonjakotilastojen valossa ole riittävä määrä vähentämään köyhyyttä, jonka monet ilmenemismuodot ovat jarruna myös talouskehitykselle ja työllisyyden paranemiselle.

Pienen kehitysyhteistyörahoituksen sijaan kehityksen kannalta parempia tuloksia saavutettaisiin johdonmukaisella poliittisella päätöksenteolla. Johdonmukaisuus on tärkeää niin kehitysyhteistyön sisällä kuin eri politiikan alojen välillä. Tämä tarkoittaisi kehitystavoitteiden integroimista myös muuhun päätöksentekoon esimerkiksi kauppa-, ulko-, tai ympäristöasioissa. Vaikka kehitysyhteistyön johdonmukaisuudesta on puhuttu jo melko kauan, kehitystavoitteiden tuominen muihin kuin kehitysyhteistyön neuvottelupöytiin on ollut vaikea tehtävä. Tulevaisuuden (kehitys)yhteistyön malli voisikin perustua sektorikohtaisiin tavoitteisiin maakohtaisen kehitysyhteistyön sijaan tai sen lisäksi. Olisi kuitenkin tärkeää, että tällaiset mahdolliset uudet mallit sisältävät mekanismin, jolla varmistetaan toisaalta työnjako, toisaalta eri sektoreiden välinen kommunikaatio. Uudenlaiset yhteistyömuodot muistuttaisivat enemmän organisaatiotutkimuksesta tuttuja verkostomalleja ja saattaisivat kuroa tehokkaammin umpeen tuloeroja, jotka tällä hetkellä näyttäisivät olevan pääoman puutetta suurempi ongelma maailmassa.

Kun julkinen rahoitus on yleisesti tiukentumassa, viime vuosina on puhuttu paljon erilaisista tulonsiirtomalleista, joilla yritysmaailma sitoutettaisiin köyhyyden vähentämiseen ja inhimilliseen kehitykseen. Toisaalta keskustelu on keskittynyt yrityksen yhteiskuntavastuu-malleihin, jotka perustuvat yritysten vapaaehtoiseen  sitoutumiseen. Toisaalta on väläytelty joko globaalia  tai EU:n sisäistä tulonsiirtoveroa, joka ei ainakaan toistaiseksi ole saanut riittävää kannatusta. Mutta huomionarvoista on, että innovatiiviset verotusmallit ovat yleisesti keskittyneet nimenomaan veronkeruuseen. Koko tulonsiirtokysymys, siis miksi veroa kerätään ja kenelle, näyttäisi olevan vielä avoimena.

Lopuksi

Eskelinen toteaa, että kehitysyhteistyön määritelmä voi siirtyä historiaan. Siihen lienee pitkä matka, sillä on selvää, että kehitysyhteistyötä tarvitaan jatkossakin. Sen sijaan määritelmän nykyaikaistaminen ja linkittäminen kauppa- ja ulkopolitiikkaan on kiireellinen tehtävä kansainväliselle yhteisölle. On myös selvää, että jonkinlaiselle tasa-arvoon perustuvalle globaalille systeemille on tilausta, kutsuttiinpa sitä kehitysyhteistyöksi tai joksikin muuksi. Toistaiseksi ideoilta on puuttunut paitsi riittävä poliittinen tuki, myös näkemys siitä, miten, mihin tai kenelle varallisuutta tulisi siirtää.  Etenkin pohjoismaiden lobbaama universaali sosiaaliturva onnistuu tavoitteena vain, jos se rahoitetaan yksityisen sektorin tuella, vaikkakin mahdollisesti julkisen sektorin välityksellä. Uuden globaalin systeemin luomiseksi kansainvälisen yhteisön tulisi käydä arvokeskusteluja, joiden pohjalta köyhyys, eriarvoisuus ja kehitystavoitteet määritellään uudelleen, ja vasta näiden askeleiden jälkeen kehitysyhteistyö voidaan mielekkäästi määritellä nykytarpeita vastaavaksi.

Artikkelikuva: eko pramono / Pixabay

Julkaisu Kehitys ei voi olla yksin kehitysyhteistyön vastuulla ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yleisesti ottaen tavoitteiden ongelmanmäärittely ja valitut indikaattorit suuntasivat huomion köyhiin maihin. Rikkaiden maiden vastuulle jäi ”globaali kumppanuus”, joka ei oikeastaan tarkoita mitään. Toki se voisi tarkoittaa. Tässä yhteydessä se kuitenkin esiintyi lähinnä synonyymina sille, että OECD-maat ovat edelleen periaatteessa sitoutuneet vuosikymmenten takaiseen 0,7% kehitysrahoitustavoitteeseen, joka ei useille näistä maista ole ollut koskaan todellinen tavoite.

Suurimman huomion kohteeksi nousi ensimmäinen vuosituhattavoite, alan slangilla MDG1. Tavoitteen sisältö oli köyhyyden puolittaminen. Siitä on tullut ainakin mediateksteissä niin tärkeä, että menestystä on voitu paukuttaa tämän tavoitteen etenemisen nojalla, vaikka toisissa tavoitteissa ei ole edistytty juuri yhtään. Esimerkiksi viides tavoite, lisääntymisterveyden parantaminen, ei ole juuri liikahtanutkaan. Naisia kuolee synnytyksiin siinä missä vuonna 2000, mutta tämä seikka ei ole häirinnyt edistysjuhlaa.

Oikeasti kunnianhimoisia tavoitteita?

MDG1:n on sanottu jo toteutuneen, etuajassa. Tavoitteen saaman huomion nojalla kuvittelisi olevan päivänselvää, että sen sisältö on yksiselitteinen ja tunnetaan hyvin. Valitettavasti asia näyttää olevan päinvastoin. Yleinen käsitys on, että MDG1:n toteutuminen merkitsee äärimmäisessä köyhyydessä elävien ihmisten määrän puolittumista vuoden 2000 tasosta. Näin ei kuitenkaan ole. Tavoitteena on vähentää äärimmäisessä köyhyydessä elävien osuutta maapallon väestöstä vuodesta 1990. 1990 on täysin mielivaltainen vertailuvuosi. Yhtä hyvin voitaisiin valita vaikka vuosi 1882. Ja yhtä lailla tällöin voitaisiin sanoa, että tavoite on toteutunut mahtavalla tavalla etuajassa ja jättää vertailuvuosi mainitsematta.

Vertailuvuoden valinta kertoo kolmesta asiasta. Ensinnäkin: on ollut selvästi tärkeämpää luoda kunnianhimoiselta kuulostavia kuin oikeasti kunnianhimoisia tavoitteita. Toiseksi: määritelmillä saadaan ihmeitä aikaan. Kolmanneksi: 1990-luvulla äärimmäinen köyhyys väheni sen verran paljon, että vertailuvuoden valinta oli näistä lähtökohdista kätevä. Itä-Aasian osalta tavoite oli saavutettu vuosi ennen New Yorkin kokousta, mikä tietysti saa pohtimaan ”tavoitteen” käsitettä uudessa valossa.

Jos suuria muutoksia ei halua oikeasti tehdä, aina voi kutsua tilastotieteilijät avuksi. Väestönkasvun ja vertailuvuoden huomioiden köyhyydessä elävien määrän väheneminen 19 prosentilla vuodesta 2000 merkitsee, että MDG1 on toteutunut. Tilastotieteen ja median liitto on kuitenkin onnistunut: Vuosituhattavoitteista ylipäänsä kuulleet tuntuvat uskovan vahvasti, että köyhyydessä elävien määrä on puolitettu. Kysyin asiasta arvostamaltani kehitysministeri Heidi Hautalalta, joka osoitti vastauksellaan, ettei hänkään tunne MDG1 –tavoitteen sisältöä.

Olennaista on myös huomata, mikä on tavoitteeseen sisältyvä äärimmäisen köyhyyden määritelmä. Määritelmä on alle $1,25 päivittäinen ostovoima. Ylemmällä tulorajalla köyhyys vähenee tätäkin hitaammin. Ostovoima taas tarkoittaa sitä, että 1,25 dollaria päivässä ei suinkaan merkitse 1,25 dollaria päivässä, vaan vastaavaa ostovoimaa, siis rahana paljon vähemmän. Ostovoimaa mitataan hyödykekorilla, johon saatetaan valita hyödykkeitä joihin köyhillä ei edes ole varaa. (Tietysti sitä mitataan myös ruokakuntakohtaisesti, eli myöskään sukupuolten tasa-arvo ei näy tavoitteessa mitenkään).

Itse asiassa 1,25 dollarin ostovoima on niin vähän, että tällainen tulotaso yksinkertaisesti tappaa, jos ihminen on rahataloudesta täysin riippuvainen. Tuolla tulotasolla muut kysymykset kuin tietyn tulorajan ylittäminen tai alittaminen ovat paljon tärkeämpiä. Maaseudulla voi pärjätä kohtuullisesti, jos pystyy kasvattamaan ruokaansa itse, kalastamaan ja niin edespäin. Kaupunkialueilla tilanne on paljon vaikeampi, ja erilaiset epäviralliset verkostot ja ruohonjuuritason solidaarisuus korostuvat. Maksuttomien palveluiden saatavuus on äärimmäisen tärkeää.

Köyhien sananvalta

Kuvittele eläväsi Helsingissä kolmella kympillä kuussa. Mikä ratkaisisi kykysi ylipäänsä elää? Olisiko olennaisinta se, että tulotasosi olisi vaikkapa 34 euroa 31 euron sijaan? Vai olisiko olennaista se, olisiko sinulla ystäviä joiden sohvalle mennä nukkumaan; maksuttomia paikkoja jossa olla, viettää aikaa ja käydä suihkussa; samanlaisessa tilanteessa olevien verkostot; leipäjonot; lukitsemattomat roskikset ja raput; maksuttomat terveyspalvelut; jonkinlainen yhteiskunnallinen lupa olla olemassa ilman viranomaisväkivallan uhkaa, ja niin edespäin?

Vaikka ostovoima kertoo aika hyvin sellaisten tilanteiden eron, jossa ihmisellä on käytössään kuukaudessa 3000 tai 30 euroa, se ei kerro äärimmäisessä köyhyydessä elävien selviytymisen strategioista ja niihin kohdistuvasta repressiosta juuri mitään. Huolestuttava jatkokysymys kuuluu: ovatko nämä strategiat heikentyneet? Onko urbanisaation nopeus, heikkenevät luonnonresurssit, peruspalveluiden maksullisuus, solidaarisuuksien rapautuminen ja moni paikoin otettaan koventava yhteiskunnallinen kuri pitänyt huolen siitä, että äärimmäisessä köyhyydessä on itse asiassa entistä vaikeampi elää – vaikka tulotaso olisikin heilahtanut viivan yläpuolelle?

Taustalla häämöttää kiusallisia jatkokysymyksiä: voiko köyhyys todella vähentyä, ennen kuin köyhillä itsellään on sananvaltaa? Edellyttäkö köyhyyden väheneminen tosiasiassa köyhien poliittista organisoitumista? Onko köyhyyden ydin sellaisissa yhteiskunnallisissa suhteissa, joita ostovoimaa tutkimalla ei edes periaatteessa voi havainnoida? Minä en tiedä onko köyhyys missään syvemmässä mielessä vähentynyt maailmasta. Kukaan ei tiedä. Joka väittää tietävänsä suuntaan tai toiseen, käyköön kvantitatiivisten menetelmien kurssin luennolla ”kvantitatiivisten menetelmien rajat”.

Tuloköyhyys on kyllä vähentynyt, joskaan ei todellakaan puolittunut tällä vuosituhannella. Se tarkoittaa sitä, että ihmiset vähintäänkin käyttävät enemmän rahaa. Aliravittujen määrä taas elää omalla käyrällään suhteessa köyhyyteen. Esimerkiksi Kiinassa aliravittujen määrä on vähentynyt huomattavan vähän, siinä missä tuloköyhyyden väheneminen maailmassa on pitkälti Kiinan ansiota. Johtopäätökset köyhyyden trendeistä ovat tilastojenkin valossa osittain ristiriitaisia.

Lue lisää aiheesta:

Populaari videolinkki metodologiakritiikistä

Tieteellinen metodikritiikki

Tavoitteiden tieteellinen kritiikki

Maailmanpankin tutkijoiden tutkimuspaperi

Julkaisu Vuosituhannen tilastokikka ja köyhän elämä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.