Donald Trumpin toisen presidenttikauden alku on ollut täynnä tapahtumia sekä Yhdysvaltojen sisä- että ulkopolitiikassa. Elon Muskin ja hänen johtamansa DOGE:n rooli hallinnon tehokkuuden tarkastelussa, hallinnon työntekijöiden irtisanomiset, kielenkäyttöön puuttuminen ja hallinnon kielteinen suhtautuminen moninaisuuden, yhdenvertaisuuden ja osallisuuden huomioimiseen politiikassa ja kulttuurissa, ovat vain muutamia esimerkkejä hallinnon omaksumista toimista.  

Trumpin ensimmäiseltä kaudelta tuttu teema eli kuinka Yhdysvaltojen poliittiset instituutiot kestävät ja mahdollisesti toimivat vastavoimana Trumpille, joka kohtasi virkarikossyytemenettelyn kahdesti jo ensimmäisellä presidenttikaudellaan, on edelleen keskeinen. Ensimmäisen presidenttikautensa jälkeen Trump on tunnetusti kiistänyt vuoden 2020 vaalituloksen, todennut voivansa toimia diktaattorina yhden päivän ajan sekä hämmentänyt ”epäpresidentillisillä” toimillaan ja lausunnoillaan. Lisäksi Trump on kohdannut erilaisia oikeusmenettelyjä ja hänet on ensimmäisenä entisenä presidenttinä tuomittu rikoksesta New Yorkissa valamiehistön päätöksellä.

On mahdotonta kerrata kaikkea Trumpiin liittyvää keskustelua, mutta yksi keskeinen Yhdysvaltojen politiikkaan ja poliittiseen järjestelmään liittyvä keskustelu koskee vallanjakoa ja presidentin toimivaltaa. Se nousi keskeiseksi teemaksi jo Trumpin ensimmäisellä presidenttikaudella.

Presidentin toimeenpanovalta

Presidentin toimivalta Yhdysvalloissa, kuten muuallakin liberaaleissa demokratioissa, on yleisesti ottaen kasvanut toisen maailmansodan jälkeen. Yksi syy tähän on 1700-luvun loppupuolella kirjoitetun Yhdysvaltojen perustuslain artikla kahden epämääräisyys: se on sangen lyhyt ja kuvaa presidentin toimivaltaa ympäripyöreästi, esimerkiksi toteamalla, että presidentti on armeijan ylipäällikkö (commander-in-chief). Perustuslain toisen artiklan mukainen presidentti alun perin oli lähinnä hallinnon keulakuva, jonka kuitenkin oletettiin toimivan tarmolla kriisitilanteissa.  Hallinnon ja presidentin agendan kasvamisen myötä presidenteillä on ollut myös tilaa tulkita toimivaltaansa laveasti.

Voidaan muutenkin kysyä, miten 1700-luvun loppupuolella tehty perustuslaki vastaa nykyaikaa. Jo perustuslain laatimisen aikaan oli eriäviä mielipiteitä hallinnosta ja perustuslain sisällöstä, joista keskusteltiin voimakkaasti jo ennen perustuslain ratifiointia ja sen jälkeen.

Oma lukunsa on presidentin kasvanut asetusten käyttö (executive orders) lainsäädännön edistämisen sijaan. Näistä ei ole erityistä mainintaa perustuslaissa, mutta politiikan edistäminen asetuksilla on vakiintunut presidentin toimivallan osaksi. Presidentti-instituutio ja siihen liittyvät käytännöt ovat huomattavasti myös muuttuneet ajan saatossa. Perustuslakiin on tehty lisäyksiä koskien muun muassa varapresidentin valintaa ja presidentin toimikausien määrää. Edelleen esimerkiksi nykyisin tarkasti seuratut kansakunnan tilaa (State of the Union) koskevat puheet olivat Thomas Jeffersonin presidenttiydestä lähtien kirjeitä kongressille vuoteen 1913 asti.

Voidaan muutenkin kysyä, miten 1700-luvun loppupuolella tehty perustuslaki vastaa nykyaikaa. Jo perustuslain laatimisen aikaan oli eriäviä mielipiteitä hallinnosta ja perustuslain sisällöstä, joista keskusteltiin voimakkaasti jo ennen perustuslain ratifiointia ja sen jälkeen. Yhtenä esimerkkinä tästä voidaan mainita The Federalist Papers.

Perustuslaki ja vallanjako

Trump on kyseenalaistanut olemassa olevia normeja ja käsityksiä monella tapaa. Trumpin toiminnan analyysi tutkimuksen näkökulmastakaan ei ole yksinkertaista. Yhdysvaltojen perustuslakiin ja oikeuteen liittyvä keskustelu on monimutkaista ja monine ennakkotapauksineen haastavaa ottaa haltuun.

Yhdysvaltojen keskeiset poliittiset instituutiot perustuvat konfliktille ja kilpailulle (separation of powers). Sitä ilmentävät esimerkiksi erilaiset vaalitavat ja äänestäjäkunnat sekä kysymys siitä, mitä instituutioiden katsotaan edustavan. Esimerkiksi senaattiin valitaan kaksi senaattoria per osavaltio, joiden katsotaan edustavan osavaltioita, kun taas edustajainhuoneen vaalipiirit määrittyvät asukasluvun perusteella. Myös toimikaudet vaihtelevat; edustajainhuoneen jäsenillä se on kaksi vuotta, presidentillä neljä vuotta ja senaattoreilla kuusi vuotta.

Toisaalta järjestelmään kuuluvat myös pidäkkeet ja vallan tasapainottaminen eri osa-alueiden kesken (checks and balances). Trumpin oma huomio republikaanien niukasta enemmistöstä kongressissa kertoo tarpeesta säilyttää se presidentin agendan, kuten veronalennusten, hyväksymiseksi. Tämä on yksi esimerkki kongressin ja siten lakien hyväksymisen merkityksestä presidentin sisäpoliittisen agendan edistämiseksi.

Nykyistä tilannetta Yhdysvalloissa on kutsuttu jopa perustuslailliseksi kriisiksi, koska vallanjako ei toimi totutusti tai presidentti ei noudata sen periaatteita. Esimerkiksi presidentti Trumpin päätös karkottaa ryhmä venezuelalaisia, huolimatta tuomari James A. Boasbergin päätöksestä keskeyttää karkotukset tilapäisesti, on herättänyt keskustelua presidentti Trumpin piittaamattomuudesta vallanjakoa kohtaan. Trumpin hallinnon päätös perustui Alien Enemies Act of 1798 nimiseen kongressin hyväksymään lakiin.

Nykyistä tilannetta Yhdysvalloissa on kutsuttu jopa perustuslailliseksi kriisiksi, koska vallanjako ei toimi totutusti tai presidentti ei noudata sen periaatteita.

Presidentti Trumpin hallinto jatkoi karkotuksen täytäntöönpanoa, huolimatta tuomari Boasbergin päätöksestä kutsua jo lähteneet, karkotuksesta vastanneet koneet takaisin. Vaatimusta ei kuitenkaan sisällytetty varsinaiseen päätökseen, vaan se oli tehty verbaalisesti, kun koneet olivat jo ilmassa ja tätä käytettiin hallinnon perusteluna toimille. Täten arviointiin, oliko kyseessä päätöksen loukkaus vai ei, liittyy erilaisia nyansseja ja kompleksisuutta, jotka johtuvat eriävistä mielipiteistä. Jutun käsittely on jatkunut oikeusistuimessa ja Trumpin hallinto on ilmoittanut hakevansa päätöstä korkeimmasta oikeudesta.

Vallanjaon periaatteen mukaisesti korkeimmalla oikeudella ei ole toimeenpanovaltaa päätöksiinsä, jolloin päätösten kohteena oleva politiikka ei ole aina muuttunut. Esimerkiksi korkeimman oikeuden keskeinen päätös Brown vs. Board of Education (1954) ei lopettanut kokonaan julkisia kouluja koskevaa segregaatiota ja vuonna 2022 julkaistun hallinnon raportin mukaan kouluvuoden 2020–21 aikana useampi kuin joka kolmas koululaisista kävi koulua, jossa 75 % tai enemmän opiskelijoista edusti yhtä etnisyyttä tai rotua.

Yhdysvaltojen historiasta löytyy myös esimerkkejä siitä, että presidentti ei noudata kongressin tai oikeuden päätöstä. Korkeimman oikeuden päätöksiä on myös yritetty kiertää. George W. Bushin kaudella kongressi hyväksyi the Military Commissions Actin (2006). Lainsäädäntö oli seurausta korkeimman oikeuden aiemmasta päätöksestä (Hamdan vs. Rumsfeld), jonka mukaan puolustusministeriön silloiset taistelijastatuksesta päättävät sotilastuomioistuimet olivat perustuslain vastaisia.

On myös tavanomaista, että presidentit ohittavat kongressin ja sen hyväksymää lainsäädäntöä. Vuonna 1973 kongressin hyväksymä the War Powers Resolution pyrki määrittelemään presidentin valtaa asevoimien käytössä mutta yksikään presidentti ei ole varsinaisesti noudattanut sitä ja sen asettamia ehtoja. Presidentit ovat vedonneet siihen, että asevoimien käyttö ei täytä siinä esitettyjä kriteereitä ja siten se ei päde presidentin toimintaan. Tähän viittasi esimerkiksi presidentti Barack Obama vuonna 2011 Libyan suhteen.

Trumpin hallinnon haaste?

Missä määrin on hyödyllistä puhua perustuslain kriisistä nykyisen Trumpin hallinnon toiminnan kontekstissa? On toki syytä ensin määritellä mitä perustuslaillisella kriisillä voidaan tarkoittaa. Perustuslaeissa on usein poikkeustilanteita koskeva pykälä tai perustuslain tai sen normien mahdollista pidättämistä koskeva kohta. Yhdysvalloissa tällaista ei ole Habeas Corpus -säädöstä lukuun ottamatta, joka viittaa henkilön pidättämisen oikeudenmukaisuutta arvioivaan menettelytapaan.  

Kongressi on lainsäädännöllä, kuten National Emergencies Act (1976) ja International Emergency Economic Powers Act (1977) suonut presidentille poikkeuksellista toimivaltaa erilaisissa ”poikkeustilanteissa”. Edelleen se on esimerkiksi myöntänyt presidentille luvan asevoimien käyttöön (Authorizations for Use of Military Force), vaikka perustuslain mukaan vain kongressilla on oikeus sodan julistukseen. Erityisesti George W. Bushin presidenttikausilla ja terrorisminvastaisessa sodassa käytiin keskustelua presidentin toimivallan rajoista. Historiasta on myös löydettävissä muita esimerkkejä Habeas Corpus- säädöksen pidättämisestä.

Erilaiset poikkeustilat Yhdysvalloissa ovat normalisoituneet ja tietyt ”poikkeustilat” saattavat kestää vuosikymmeniä. Ensimmäisellä kaudellaan presidentti Trump vetosi poikkeustilaan mahdollistaakseen muurin rakentamisen Meksikon vastaiselle rajalle, koska kongressista ei haluttu rahoittaa sitä. Usein presidentin ”poikkeukselliset” toimenpiteet kehystetään juuri turvallisuuden tähden tehdyiksi.

Yhdysvalloissa perustuslakia ei ole kuitenkaan pidätetty tai hallintoa kumottu. Tällöin se olisi lakannut toimimasta. Tähän asti Yhdysvaltojen sisällissodan voidaan katsoa olleen lähimpänä perustuslaillisista kriisiä.

Jos perustuslaillinen kriisi yhdistetään vallanjaon toimimattomuuteen, voidaan kysyä, olisiko oikeutettua puhua perustuslaillisesta kriisistä vuonna 2000, kun korkeimman oikeuden päätöksellä George W. Bush tuli valituksi presidentiksi Al Goren sijaan. Voidaanko puhua kriisistä vuoden 2016 tapahtumien osalta, kun kongressi ei republikaanijohtaja Mitch McConnellin johdolla edistänyt presidentti Barack Obaman esitystä Merrick Garlandin nimittämisestä tuomariksi korkeimpaan oikeuteen. Tai usein tilanteissa, joissa kongressi ei ole saman puolueen edustajan ollessa presidenttinä toiminut vastavoimana presidentille perustuslain edellytysten mukaisesti. Edelleen esimerkkeinä voidaan mainita tilanteet, joissa korkein oikeus on laajentanut käsitystään asioista ja kiistoista, joissa sillä on toimivaltaa tai todennut, että presidentillä on keskeisiin virkatoimiinsa liittyvä koskemattomuus.

Jatkuva kriisiretoriikka ja asioiden tarkastelu kriisien näkökulmasta saattaa vähentää kiinnostusta kriiseihin ja jopa uskoa niiden olemassaoloon. Mikä on enää kriisi, kaiken ollessa kriisi?

Tulkinta riippuu tietenkin kokonaisuudessaan perustuslaillisen kriisin merkityksestä. Toisaalta jatkuva kriisiretoriikka ja asioiden tarkastelu kriisien näkökulmasta saattaa vähentää kiinnostusta kriiseihin ja jopa uskoa niiden olemassaoloon. Mikä on enää kriisi, kaiken ollessa kriisi?

Korean sodan kontekstissa annetun korkeimman oikeuden päätöksen ”Youngstown vs. Sawyer” (1952) mukaan presidentin toimivaltaa rajoitettiin ja presidentti ei voinut ottaa haltuunsa yksityistä omaisuutta ilman kongressin päätöstä. Erityisesti on laajasti viitattu tuomari Robert Jacksonin lausuntoon päätöksestä (concurring opinion), jossa hän totesi presidentin toimivallan olevan vahvimmillaan, kun presidentti toimii kongressin valtuuttamana — jolloin hänellä on käytössään sekä oma että kongressin myöntämä toimivaltaa — ja heikoimmillaan silloin, kun presidentti käyttää vain omaa toimivaltaansa.

Erityinen hämärä alue jää kuitenkin näiden kahden vallan väliin, jolloin sekä kongressilla että presidentillä saattaa olla toimivaltaa asiassa, mutta jossa jako on epäselvä; esimerkki osoittaa, että vallanjako ei ole staattinen vaan pikemminkin dynaaminen. Se on riippuvainen asiakysymyksestä ja vallitsevista poliittisista voimasuhteista. Ei ole kyse ainoastaan siitä tulkitseeko presidentti toimivaltansa laajasti vaan myös siitä toimivatko niin kutsuttua vallanjakoa ylläpitävät elementit (checks and balances) ja jos eivät, niin mitä siitä seuraa.

Huolimatta vallanjakoon liittyvästä oletetusta konfliktista, Trumpin pyrkimykset kasvattaa valtaansa ja haastaa vallanjakoon liittyviä reunaehtoja ovat merkittäviä. Asioiden kutsuminen kriisiksi kuitenkin edellyttää huolellisuutta ja pohtimista tarkemmin sitä, mikä itse asiassa on kriisissä.

Anna Kronlund on valtio-opin yliopistonlehtori Turun yliopistosta ja Yhdysvaltojen politiikkaan keskittynyt dosentti (Jyväskylän yliopisto).

Michael A. Hansen on valtio-opin apulaisprofessori Turun yliopistosta ja Yhdysvaltojen perustuslakiin ja opettamiseen keskittynyt asiantuntija.

Artikkelin kuvituskuva: David Emrich / Unsplash

Tekstiä päivitetty 22.4.2025: Korjattu rikkoutunut linkki.

Julkaisu Vallanjaon konflikti vai perustuslaillinen kriisi presidentti Trumpin Yhdysvalloissa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kriiseistä on tullut nykypolitiikan vakiosanastoa. Keskustelua hallitsee puhe talous- ja ympäristökriisistä sekä monista muista kriiseistä: monikriisin käsite yleistyy ajankuvana.  Politiikan prioriteetit jäsentyvät lisääntyvässä määrin nimenomaan suhteessa kriisin käsitteeseen, tulkintoihin kriisitietoisuudesta ja käsitteelle annettuihin merkityksiin.

Riskiyhteiskunnan käsite vakiintui sosiologian sanastoon jo 30 vuotta sitten ja riskien hallinnan teknologiat ovat keskeinen osa koko modernin yhteiskunnan hallinnointitapaa. Kuitenkin tunnetta yhteiskunnallisesta hauraudesta, veitsenterällä tai katkeamispisteessä olemisesta voi luonnehtia nimenomaan aikalaiskokemukseksi. Korona-aika myös näytti, miten yhteiskunnallisen olemisen tavan kokonaan muuttavat kriisit voivat realisoitua.

Toisaalta kriisin käsite on laajentunut selvästi perinteisen riskien hallinnan ulkopuolelle. Perinteisessä mielessä kriisin politiikka merkitsee kriisin ennakointia, varautumista ja reagointivalmiutta kriisin akuutissa vaiheessa. Kuitenkin nykypolitiikassa kriiseille annetaan huomattavasti enemmän ja toisenlaisia merkityksiä kuin tässä perinteisessä mallissa. Kyse on monella tapaa politiikan normaalijärjestyksestä, ja keskustelu kriiseistä tulisi tunnistaa sellaisena.

Hahmottelen alla tällaisia politiikan tasoja, joissa kriisit saavat laajemman merkityksen kuin perinteisessä varautumis- ja reagointiajattelussa. Nämä tasot ovat kriisiksi määrittelyn politiikka, järjestelmän legitimointi ja haastaminen, sekä jännitteinen suhde tietoon ja demokratiaan.

Kriisiksi määrittelyn politiikka

Alkuperäisessä merkityksessään kriisi viittaa hyvin äkilliseen tilanteeseen: kriisin etymologinen merkitys viittaa sairaskohtaukseen. Näin ymmärrettynä kriisi vaatii äkillistä reagointia. Joko järjestelmän vallitseva toimintalogiikka muuttuu mahdottomaksi, tai jokin ulkoinen tekijä aiheuttaa äkillisen hätätilanteen. Tällaisessa tilanteessa kenellekään ei jää epäselväksi, että on reagoitava nopeasti.

Nykykäytössään kriisi tarkoittaa tällaista äkillistä tilannetta vain harvoin. Ensinnäkin käsitteen merkitys on liudentunut niin, että monenlaisia yhteiskunnallisia ongelmia on ryhdytty kutsumaan kriiseiksi. Esimerkiksi lehtijutuissa voidaan vertailla kriisejä kysymällä, mistä kriisistä puhutaan liian vähän.

Toiseksi kriisi on alkanut merkitä paitsi akuutisti vallitsevaa tilannetta, myös pinnan alla ja näkymättömissä olevia ongelmia. Esimerkkejä riittää ympäristön tilasta syntyvyyden laskuun. Politiikan sanastossa ”kriisi” onkin entistä selvemmin alkanut merkitä äkillisen tilanteen sijaan asiaa, joka on otettava vakavasti. Ongelmien kehystäminen kriiseiksi muodostuu tärkeäksi, ja erilaiset piilevät uhat alkavat suorastaan kilpailla asemastaan kriisinä.

Poliittisessa keskustelussa on jo pidempään ollut nähtävissä jakolinja sen välillä, vallitseeko pikemmin ympäristö- vai talouskysymyksissä puutteellinen kriisitietoisuus, ja oikeaksi katsottua kriisitietoisuutta käytetään suoraan politiikan oikeuttajana. Vaikkei näitä asetettaisi suoraan vastakkain, poliittisia identiteettejä määrittää, kumman korostamista pidetään erityisen tärkeänä. Lisäksi kriisin käsitteen kautta käydään myös piilevästi neuvottelua siitä, mitä pidetään uhkana. Tämä näkyy erityisesti ”siirtolaiskriisin” kaltaisten sanojen käytössä ja kritiikissä. Viime aikoina erilaiset sotilaalliset uhkakuvat ovat sekoittuneet kriisitietoisuudella oikeuttamisen politiikkaan.

Kriisitietoisuuden politisoitumista ruokkii kriisien tunnistamisen ongelma. Kriisit ovat monessa mielessä näkymättömissä ja niiden tiedostaminen on sekä vaikeaa että jälleen poliittisten mieltymysten läpäisemää.

Käsitteen merkitys on liudentunut niin, että monenlaisia yhteiskunnallisia ongelmia on ryhdytty kutsumaan kriiseiksi. Esimerkiksi lehtijutuissa voidaan vertailla kriisejä kysymällä, mistä kriisistä puhutaan liian vähän.

Viimeaikaisessa keskustelussa on ryhdytty puhumaan hiipivistä tai hitaasti ilmenevistä kriiseistä, niiden tunnistamisesta, pitkäjänteisestä hallinnasta ja varoitusmerkeistä. ”Hiipivä” kriisi edellyttää ennakointia ja kehittyy hitaasti. Esimerkiksi ilmastokriisi on ollut aikakauden vakavin haaste ja eksistentiaalinen uhka jo ennen näkyviä ilmenemismuotojaan. Tällaiset kriisit saavat vaihtelevasti huomioita politiikassa ja viranomaisilta.

Hiipivien kriisien alku ja loppu saattavat olla epäselviä, mutta niiden ilmenemismuoto voi silti olla äkillinen. Esimerkiksi ilmastonmuutoksella ei ole selkeää alkupistettä, mutta sen ilmenemismuodot voivat olla akuutteja, kuten metsäpaloja tai tulvia. Hiipivät ja akuutit kriisit limittyvät ja poliittinen jakolinja aukeaa myös siitä, miten keinoja, joilla niihin reagoidaan, tulisi suhteuttaa toisiinsa.

Koska hitaat kriisit eivät ole akuutisti uhkaavia, kyse ei ole ainoastaan oikeanlaisesta reaktiosta, vaan myös siitä, mitkä uhkakuvat riskiyhteiskunnan monisyisissä ongelmakimpuissa ansaitsevat huomion hitaana kriisinä. Hiipivän kriisin käsite suuntaa huomion kriisien joihinkin sivuutettuihin tekijöihin: kriisien ”itämisaikoihin”, ennakoiviin tapahtumiin ja varoitusmerkkeihin, sekä huomion ja toiminnan suhteeseen.

Kriisi ei tällöin enää tarkoita nopeita hätätoimia, vaan poliittisten painopisteiden valintaa. Lukuisten riskitekijöiden joukosta on aina valittava huomionarvoisia, jotka ohjaavat tulevaisuutta ennakoivaa politiikkaa paitsi teknisen kriiseihin varautumisen, myös poliittisen painoarvon ja yhteiskunnallisen narratiivin mielessä. Keskustelu hitaista kriiseistä toimii näin poliittisten prioriteettien ja ennakoinnin leikkauspisteenä.

Järjestelmän legitimointi ja haastaminen

Keskustelu kriiseistä on poliittisesti jännitteistä myös siksi, että siihen sisältyy aina mahdollisuus sekä järjestelmän legitimointiin että sen haastamiseen. Paitsi akuutit, myös uhkaaviksi tunnistetut kriisit avaavat aina molemmat tulkintamahdollisuudet.

Kun kriisit esitetään ulkoisina shokkeina ja poikkeamina järjestelmän normaalitilasta, tuo normaalitila esitetään vaivihkaa toivottavana. Keskustelu kriiseistä jäsentyy sen ympärille, miten normaalitilaan onnistutaan palaamaan mahdollisimman tehokkaasti. Poliittisessa ja akateemisessa keskustelussa yleistynyt resilienssin käsite viittaa perinteisessä merkityksessään juuri järjestelmän kykyyn palauttaa normaalitilansa ulkoisen šokin kohdatessa. Tällöin tuon normaalitilan toivottavuutta ei tulla kummemmin haastaneiksi.

Toisaalta erityisesti marxilaisessa perinteessä kriisien nähdään pikemmin seuraavan järjestelmän luonteesta itsestään. Kun tuotantotapaan sisältyy sisäänrakennettuja ylitsepääsemättömiä jännitteitä, kriisi koittaa ennemmin tai myöhemmin. Samansuuntaisia ajatuksia voidaan löytää myös nykyisestä ekologisesti orientoituneesta talouskritiikistä, jonka parissa nostetaan esiin esimerkiksi kapitalismin ”kasvupakon” ja rajattoman kasvun mahdottomuuden välinen ristiriita. Jälleen kriisi on järjestelmän ominaisuus tai looginen lopputulema, ei poikkeus sen normaalitilasta. Vaikka taloudessa on nousu- ja laskukausia, järjestelmä kulkee vääjäämättä pitkällä aikavälillä kohti kriisiytymistä.

Kriisit näyttävät piileskelevän osana normaalitilaa. Finassivetoisen kasvun kulta-aikaa seurasi finanssikriisi. Pandemiat ovat aina valmiina leviämään kun ihmiset liikkuvat, mihin normaalitilaksi koettu todellisuus suorastaan yllyttää.

Kriisit näyttävät piileskelevän osana normaalitilaa. Finassivetoisen kasvun kulta-aikaa seurasi finanssikriisi. Pandemiat ovat aina valmiina leviämään kun ihmiset liikkuvat, mihin normaalitilaksi koettu todellisuus suorastaan yllyttää.

Monet paikalliset ympäristökriisit ja esimerkiksi osa siirtolaisuudesta voidaan nähdä yhtä hyvin välittöminä poikkeamina normaalitilasta tai heijastumina taustalla vaikuttavista rakenteellisemmista ongelmista. Yhden tulkinnan mukaan suurin osa akuutteihin kriiseihin reagointia on oireen eikä sairauden parantamista, kun tarpeena olisi puuttua alla vaikuttaviin rakenteellisiin ongelmiin. Vastakkaisen tulkinnan kannattajat syyttävät edellisen kannan esittäjiä kriiseillä politikoinnista ja pyrkimyksistä siirtää huomiota pois itse kriisistä.

Aivan samoin kuin kysymys siitä, mikä lasketaan kriisiksi, kysymys kriisin ja järjestelmän normaalitilan suhteesta avaa laajan poliittisten tulkintaerimielisyyksien kirjon. Vaikka erilaisia ongelmia ja uhkaavia kehityskulkuja on valtavan paljon, kriisin määrittely ei seuraa minkäänlaista ”kärsimyksen mittaa”. Esimerkiksi monissa yhteiskunnissa osalla ihmisistä voi olla valtavasti akuutteja sosiaalisia ongelmia ilman että yhteiskunta kokisi olevansa kriisissä. Samasta syystä myös monet hiipivät kriisit voidaan sivuuttaa. Kriisiksi määrittely heijastaakin aina paitsi arvostuksia, myös käsityksiä yhteiskunnallisista valtasuhteista.

Tieto ja demokratia

Kun kriisiksi määrittelystä tulee politiikkaa, siinä törmäävät myös vastakkaiset määrittelykriteerit. Määrittelyyn vaikuttaa eri tahojen ongelmaan kohdistama huomio: tällaisia tahoja ovat poliitikkojen lisäksi asiantuntijat, media ja kansalaisyhteiskunta, jotka kaikki omalla tavallaan osallistuvat kriisien määrittelyprosessiin ja tärkeysjärjestyksen määrittelyyn.

Erityisesti tiedon ja politiikan suhteesta käydään jatkuvaa neuvottelua. Esimerkiksi tieto ilmastonmuutoksesta perustuu tieteelle, jonka neuvoteltavuus on varsin rajallista. Sillekin voidaan kuitenkin antaa vaihtelevasti painoarvoa. Monissa muissa kysymyksissä, vaikkapa sosiaalisten ongelmien kriisiksi määrittelyssä, tieteen ja politiikan kietoutumat ovat huomattavasti monimutkaisempia.

Kriisien ennakointi edellyttää joka tapauksessa tietoa. Esimerkiksi ympäristökriisin tapauksessa tiede voi kertoa, että vaaralliset rajat lähestyvät tai on ylitetty. Vastaavasti, profeetallinen ennustus tulossa olevasta apokalypsista ei muodosta hiipivää kriisiä, vaikka jotkut uskoisivat profetiaan. Jotkut kriisit ovat myös huomattavasti vaikeammin ennakoitavia kuin toiset, minkä lisäksi kriiseihin voi liittyä rajoja, joiden ylittämisen jälkeen niiden hallinta on äärimmäisen vaikeaa. Tällaisista syistä hiipivistä kriiseistä ei voi ”äänestää”, mikä merkitsee myös demokratian rajojen tunnistamista.

Koska tiedon merkitys ei voi tarkoittaa demokratian ja osallisuuden sivuuttamista, on demokratian ja kriisien välisen dynamiikan tutkiminen välttämätöntä.

Myös äkillisissä kriiseissä on ilmeisiä antidemokraattisia piirteitä, joiden oikeutus on tavallaan sisäänkirjoitettu kriisin käsitteeseen. Samasta syystä äkillisten kriisien muodostamia poikkeustiloja pidetään syystäkin ongelmallisina. Monikriisin aikakausi on herättänyt perusteltua huolta demokraattisten periaatteiden lujuudesta. On perusteltu huoli, että demokratia kaventuu nimenomaan jatkuvan poikkeustilan myötä.

Toisaalta kriisiksi määrittely on aina myös poliittinen kysymys, ja politiikkaan kuuluu demokraattisen oikeutuksen vaatimus. Tietoperustaisuudessa on aina myös epädemokraattisuuden mahdollisuus, erityisesti jos hallinnon tunnistama ja hyödyntämä tieto on kovin yksipuolista. Demokraattisessa yhteiskunnassa myös kansalaisyhteiskunnan osallisuus on varmistettava, eritoten yllämainitusta syystä: aitoja ongelmia voidaan vähätellä jos ne eivät koske valtaapitäviä tai niitä lähellä olevia ryhmiä. Koska tiedon merkitys ei voi tarkoittaa demokratian ja osallisuuden sivuuttamista, on demokratian ja kriisien välisen dynamiikan tutkiminen välttämätöntä.

Lopuksi

Kriisin käsitettä ei voi paeta nykypoliitiikassa, mutta sen tosiasiallinen merkitys on paljon välitöntä merkitystä laajempi. Kriisin perinteinen jäsennys liittyy yhtäältä ennakointiin ja reagointiin, toisaalta kykyyn palata normaalitilaan. Ennakointi pyritään esittämään objektiivisella riskien hallinnan kielellä ja reagointi tehokkaana viranomaistoimintana. Kuitenkin kuten yllä on todettu, tosiasiassa kriiseistä puhumiseen sisältyy runsaasti poliittisia jännitteitä ja määrittelykamppailuja, jota nämä perinteiset jäsennykset eivät tavoita.

Pinnallisella tasolla voi todeta, että kriisin käsite on kokenut inflaation tai että kriiseistä puhutaan liikaa. Nämä huomiot ovat sinänsä totta, mutta eivät ainoa käsitteen laajentuma. Politiikan tutkimuksessa olisikin syytä analysoida huolellisemmin kriiseistä puhumisesta aukeavia erimielisyyksiä, ja toki myös kriiseistä oppimista. Nykypolitiikassa kriisitietoisuus tarkoittaa lopulta aika vähän, tai toisin ilmaisten kysymykset vasta alkavat tästä huomiosta.

Yllä tehty jaottelu on yksi mahdollinen lähtökohta. Tällöin kriisien politiikkaa tulkittaisiin kolmen tason kautta: kriisiksi tunnistaminen, kriisin suhde järjestelmään, sekä tiedon politiikka. Kaikki tasot erikseen ja erityisesti yhdessä avaavat merkittäviä poliittisia erimielyyksiä. Näitä määrittelykamppailuja käydään riippumatta varsinaisista akuutteihin kriiseihin reagoinneista tai edes siitä, puhkeaako hitaaksi kriisiksi tunnistettu uhka akuuttina koskaan. Monikriisin yhteiskunnassa myös monet vanhat jakolinjat saavat kriisien tunnistamisen ulkoasun.

Teppo Eskelinen on yhteiskuntatieteiden yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistossa.

Artikkelista on julkaistu selkomukautettu versio helmikuussa 2026. Lue selkokielinen teksti tästä.

Artikkelin kuvituskuva: StockSnap / Pixabay

Julkaisu Kriiseistä on tullut normaaliajan politiikkaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Koronapandemian hallinta on nostattanut keskustelua siitä, kuinka kriisejä tulisi hallita niin, että toimet ovat samalla tehokkaita ja perusoikeuksia kunnioittavia. Olennainen kysymys poliitikon kannalta on, kuinka tehdä nopeita päätöksiä vajavaisin tiedoin, ja samalla lunastaa toimintansa oikeutus.

Yksittäisten poliitikkojen onnistumisten ja epäonnistumisten ohella kriiseissä punnitaan myös koko poliittisen järjestelmän hyväksyttävyys – ja kuinka se kehittyy kansalaisten näkökulmasta.

Poliittisen järjestelmän ja sen toimijoiden legitimiteettiä  eli hyväksyttävyyttä voidaan tarkastella karkeasti katsottuna neljällä eri tavalla. Yhtäältä tärkeää on politiikan lopputulokset, siis päätökset, jotka vievät yhteiskuntaa parempaan suuntaan. Toisekseen ja tämän artikkelin kannalta olennaista on se, miten laajasti ihmiset pystyvät osallistumaan päätöksentekoon. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus on tässä suhteessa länsimaisen demokratian kulmakivi. Kolmanneksi kyse on järjestelmän läpinäkyvyydestä ja avoimuudesta, millä päätösten arviointi tulee mahdolliseksi. Neljänneksi ja kaikkein syvällisimmin legitimiteetti koskee sitä, ovatko poliittisen järjestelmän perusolettamukset, esimerkiksi perustuslaki, yhä hyväksyttäviä.

Tässä artikkelissa luodaan katsaus siihen, kuinka kansalaisten ääni on tullut kuuluviin kahdessa viimeaikaisessa kriisissä (koronapandemia ja Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan). Artikkeli pohjautuu oikeudenmukaista ja reilua pandemiahallintaa tutkivan JuRe-hankkeen haastatteluaineistoon, josta on aikaisemmin julkaistu vertaisarvioitu artikkeli Politiikka-lehdessä.

Edustuksellisuus on demokratian minimiehto

Koronapandemian alkuaikoina autoritaariset piirteet vahvistuivat eri maissa, mutta äkkisysäyksiä demokratiasta diktaruuriin ei tapahtunut. Kriisiajan päätöksentekoa on länsimaissa moitittu siitä, että päätöksenteko keskittyi liiaksi ja edustuksellisen demokratian instituutiot sivuutettiin. Näin tapahtui esimerkiksi Iso-Britanniassa ja Unkarissa.

Suomessa eduskunnan mukaan ottaminen on näyttäytynyt välttämättömältä ennakkoehdolta demokratian toteutumiseksi meitä kohdanneissa kriiseissä.

Missä määrin on tarpeellista uudistaa suoria ja epäsuoria kansalaisvaikuttamisen keinoja osana poikkeusaikojen politiikkaprosesseja?

Pääministeri Sanna Marinin hallitus piti eduskuntaa mukana kriisinajan päätöksien siunaamisessa ja koronatoimenpiteitä vietiin eteenpäin lainsäädäntöteitse. Toimintatavalla saatettiin tietoisesti pyrkiä jättämään perintö, jossa poikkeusaikanakaan ei ylitetty toimivaltuuksia.  Poliittista historiaa kun tehdään erityisesti kriiseissä.

Suomi on vakaa demokratia eivätkä yksittäiset viime vuosikymmenien kriisit ole aiheuttaneet poliittiselle järjestelmälle sen olemassaoloa uhkaavia haasteita. Olemme ilmastonmuutoksen ja luontokadon seurauksena siirtymässä yksittäisistä kriiseistä kohti jatkuvien kriisien aikakautta, jossa kriisit kietoutuvat yhteen ja tapahtuvat yhtäaikaisesti. Tämä aiheuttaa painetta miettiä, miten vahvistamme demokratiaa olosuhteissa, jotka edellyttävät nopeaa päätöksentekoa ja joustavuutta. Samalla on myös pohdittava, missä määrin on tarpeellista uudistaa suoria ja epäsuoria kansalaisvaikuttamisen keinoja osana poikkeusaikojen politiikkaprosesseja.

Sidosryhmäkuulemiset muuttuivat koronakriisin myötä

Normaaliaikoina vaikuttaminen päätöksentekoon tapahtuu tyypillisesti intressiryhmien ja järjestöjen kautta, ei siis suoraan. Normaaliaikoja varten viritetyt kansalaisten ja intressiryhmien kuulemiset erilaisten lainsäädäntö- ja politiikkaprosessien yhteydessä ovat demokratian näkökulmasta tärkeitä. Kuulemisten etuna ovat laadullisesti paremmat lopputulokset, läpinäkyvyyden lisääntyminen, ja kansalaisten mahdollisuus vaikuttaa itseään koskevaan päätöksentekoon.

Kysyimme suomalaisilta, EU-tason asiantuntijoilta ja virkahenkilöiltä, miten etujärjestöjen kuuleminen muuttui kriisissä. Haastatteluissa tuotiin esiin koronakriisiin liittyvä aikapaine, joka rajoitti lausuntoaikoja ja kavensi käytetyn asiantuntemuksen laajuutta. Koronakriisin aikana huomattiin, että kiireessä parhaiten resursoidut ryhmät pääsevät vaikuttamaan päätöksentekoon. Tällä voi olla vaikutusta paitsi välittömien toimenpiteiden kohdentamiseen, myös rakenteellisen eriarvoisuuden lisääntymiseen pidemmällä aikavälillä. Huomio korostaa tarvetta kehittää kanavia, joita käyttämällä niin kansalaisten kuin etujärjestöjen mahdollisuudet vaikuttaa ovat mahdollisimman tasavertaisia.

Vaikka lausuntoajat ja käytetty asiantuntemus kaventuivat, koronatoimia käsiteltiin kuitenkin kansaa edustavassa eduskunnassa. Tätä pidettiin lieventävänä asianhaarana, minkä voi tulkita ainakin kahdella tavalla.  Yhtäältä kyse voi olla niin sanotusti käsien pesemisestä eli siitä, ettei hallinnossa katsottu tarpeelliseksi ryhtyä erityisiin demokratian suojaamistoimiin, kun koronatoimien demokraattisuus parlamenttikäsittelyn kautta oli muutenkin taattu. Toisaalta kyse voi olla eräänlaisesta huojennuksesta, kun on voitu luottaa siihen, että eduskuntakäsittely on eräänlainen demokratian minimistandardi.

Haastatteluissa myös raportoitiin, että yhteydenpidossa jäi asioita hampaankoloon, erityisesti silloin kun suositukset eivät johtaneet organisaation näkökulmasta haluttuun lopputulokseen.

On myös todettava, että viranomaiset pyrkivät mahdollisuuksiensa mukaan konsultoimaan oman alansa sidosryhmiä eri toimenpiteiden osalta, vaikka lopputulokset eivät välttämättä osoittautuneet tasapainoisiksi.  Monen sidosryhmän mielestä osallistaminen vaikuttikin tehtyisin päätöksiin, aivan kuten normaaliaikoinakin. Haastatteluissa myös raportoitiin, että yhteydenpidossa jäi asioita hampaankoloon, erityisesti silloin kun suositukset eivät johtaneet organisaation näkökulmasta haluttuun lopputulokseen. Esiin tuotiin myös suomalaisen järjestelmän oletettu poikkeuksellisuus, sidosryhmien osallistamiseen pyrittiin pandemiankriisin aikana, jopa puutteista huolimatta. Muualla maailmassa asiat eivät ehkä olleet näin hyvällä tolalla.  

Yleisesti vaikutelma sidosryhmien osallistamisesta oli positiivinen, vaikka ei ongelmaton.

Kansalaisten tuntemukset ja niiden mittaaminen kriiseissä

Kansalaisten osallistamisella suoraan tai epäsuoraan voi olla monia demokratiaa vahvistavia seurauksia: osallisuuden kokemuksen, kuuluvuuden, kuuluksi tulemisen ja yhteiskunnan moniäänisyyden huomiointi ovat olennaisia. Osallisuuden kokemus voi vuorostaan vahvistaa luottamusta institutioihin, millä on merkitystä esimerkiksi sen suhteen, kuinka erilaisia suosituksia ja määräyksiä noudatetaan.

Vaikka Suomi on Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö OECD:n mukaan korkean luottamuksen maa, luottamuksessa on eroja eri väestöryhmien välillä. Toukokuussa 2021 julkaistussa raportissaan OECD varoitti luottamukseen liittyvästä eriytymiskehityksestä, joka voi heikentää suomalaisten yhteenkuuluvuuden tunnetta ja vaikeuttaa väestökehityksen ja ekologisen kriisin myötä väistämättömien yhteiskunnallisten uudistusten toteuttamista. OECD:n raportissa myös näkyy, että iso osa suomalaisista ei koe pystyvänsä vaikuttamaan päätöksentekoon.

Tähän ongelmaan on herätty valtionhallinnossa ja laajemminkin. Sitra, Dialogiakatemia ja Erätauko-säätiö järjestivät yhdessä viranomaisten kanssa virtuaalisia poikkeusajan dialogeja, joiden tarkoituksena oli vahvistaa yhteiskunnallista osallisuutta pandemian aikana. Samaa tarkoitusta ajoi myös marraskuussa 2022 valtiovarainministeriön johdolla toteutettu kansallinen Mitä voimme oppia kriiseistä -dialogisarja. Tämän lisäksi kansalaisten tuntemuksia koronasta selvitettiin loppuvuodesta 2020 lähtien säännöllisesti valtioneuvoston teettämillä Kansalaispulssi-kyselytutkimuksilla.

Iso osa suomalaisista ei koe pystyvänsä vaikuttamaan päätöksentekoon.

Virallisista tahoista irrallaan tutkimuspuolella järjestettiin kansalaisraateja, joissa tarkasteltiin asiantuntijatiedon vaikutuksia koronarajoitusten ja -suositusten hyväksyttävyyteen. Lisäksi järjestöjen ohella yksittäiset kansalaiset ottivat lausuntopalveluissa ahkerasti kantaa suunniteltuihin toimenpiteisiin, esimeriksi tartuntatautilain muutoksiin. Erilaisten raporttien pohjalta yleiskuva näyttää siltä, että suomalaiset hyväksyivät verrattain hyvin koronatoimet ja ymmärsivät, että tautiepidemian vuoksi perusoikeuksia voitiin rajoittaa.

Vastaavia osallistamismenetelmiä käytettiin myös Venäjän aloitettua hyökkäyssodan Ukrainaan helmikuussa 2022. Sitran järjestämät Demokratian puolustusdialogit toivat tässä tilanteessa yhteen yli 500 henkilöä keskustelemaan demokratian tilasta. Kansalaisraateja ei Nato-jäsenyyspäätöksenteon tueksi järjestetty, vaikka ne olisivat voineet auttaa kansalaisia mielipiteen muodostamisessa ja parantaa julkisen keskustelun laatua jäsenyydestä. Sen sijaan spontaanisti syntyi useampi kansalaisaloite, joilla Nato-jäsenyyttä pyrittiin joko vauhdittamaan tai vastustamaan.

Monen mielestä kansalaispaine vaikutti Nato-prosessin käynnistymiseen ratkaisevasti. Kansalaiset pyrkivät vaikuttamaan suoraan myös muilla tavoin, mikä näkyy eduskunnan puhemiehelle osoitetuissa kirjeissä, joita ovat tutkineet Kimmo Elo ja Iro Särkkä. Heidän mukaan kirjeissä välittyvät kansalaisten näkemykset kannatus-vastustus -akselia monipuolisemmin.

Demokratian vahvistamiseen tarvitaan eri keinoja eri aikoina

Korkea luottamus päätöksentekoon ja kansallisiin instituutioihin on Suomen vahvuus niin normaalioloissa kuin kriiseissäkin. Vahvuus voi kääntyä kuitenkin heikkoudeksi, jos se estää päätöksentekijöitä havahtumasta uudistusten tarpeeseen. Luottamus voi myös rapautua, ellei kriisien hallinnassa onnistuta tai siinä on merkittäviä avoimuusongelmia.

Kansalaisosallistamisen ongelmana on, kuinka osallistaminen kytketään aidosti päätöksentekoon. Joissain tilanteissa voi jäädä määrittelemättä ja hämäräksi, mihin osallistamisella pyritään ja mikä on riittävä osallistamisen taso. Akuutin kriisin ratkaisemiseksi osallistaminen tuskin taipuu, mutta siitä voi olla apua kriiseistä toipumisessa ja yhteiskunnan kriisinkestävyyden vahvistamisessa.

Kansalaisosallistamisen ongelmana on, kuinka osallistaminen kytketään aidosti päätöksentekoon.

Jos ja kun kansalaisosallistamista käytetään, tietoa sen vaikutuksia pitäisi kerätä myös pitkällä aikavälillä. Kokevatko kansalaiset, että vaikkapa kahden vuoden kuluttua pandemiasta omalla osallistumisella dialogiin on ollut merkitystä? Jäikö Nato-jäsenyysprosessin aikana joitakin olennaisia teemoja kansalaiskeskustelussa käsittelemättä, mikä voi nakertaa luottamusta päätöksentekoon myöhemmin?

Vaikka kansalais- ja järjestökuulemistentoteuttaminen voi äkillisissä kriiseissä aikapaineen vuoksi olla vaikeaa, se ei poista tarvetta pohtia erilaisten spontaanienkin osallistamisen tapojen kehittämistä. Jos kriisejä hallitaan jatkossakin lainsäädännön kautta, toiminnan tulisi olla samaan aikaan tehokasta, laadukasta ja eri väestöryhmät huomioivaa. Jos jostain pitää tinkiä, tämä pitäisi määritellä.

Demokratian turvaamiseksi päätöksenteko ei saa liikaa etääntyä kansalaisista. Ettei päätöksenteko keskittyisi tai teknokratisoituisi, kriisin eri vaiheissa tarvitaan erilaisia toimintakeinoja.

Väitöskirjatutkija Johanna Ketola työskentelee projektitutkijana Turun yliopistossa.

Artikkelikuva: MetsikGarden / Pixabay

Julkaisu Kansalainen kriiseissä: Päätöksentekoon osallistuminen poikkeusoloissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.