Suomen Akatemian rahoittama, sukupuolentutkimuksesta ponnistava hankkeemme Affektiivinen aktivismi: queer- ja transmaailmojen luomisen paikat tarkastelee tapoja, joilla queer- ja transaktivistit pyrkivät ottamaan ja luomaan itselleen tilaa yhteiskunnassa, niin sen vakiintuneissa instituutioissa kuin inspiroivissa ja luovissa marginaaleissakin. Lähtökohtanamme on, että tällaisella aktivismilla on keskeinen rooli aina silloin, kun seksuaalisuuden ja sukupuolen merkityksiä määritellään yhteiskunnassa uudelleen.

Meitä kiinnostavat erityisesti affekteina tunnettujen vaikutusten, intensiteettien, tuntemusten ja motivoivien voimien rooli ja merkitys queer– ja transaktivismissa, jossa hetero- ja cis-normista poikkeavat ihmiset haastavat vallitsevia oletuksia ja käytäntöjä ja esittävät omia visioitaan. Hankkeessa kysymme, miten queer- ja transaktivismi ja siihen liittyvät affektit vaikuttavat aktivisteihin itseensä, aktivismin kohdeyleisöön ja laajempaan yhteiskuntaan.

Affekti tarkoittaa erilaisia kohtaamisissa syntyviä, aistimusten ja tunteiden välimaastoon sijoittuvia tuntemuksia ja intensiteettejä.

Lähestymme tutkimusaiheitamme affektiivisen aktivismin käsitteen kautta. Affekteilla viittaamme erilaisissa kohtaamisissa syntyviin, aistimusten ja tunteiden välimaastoon sijoittuviin tuntemuksiin ja intensiteetteihin. Affekti ei ole vielä tiedostettu tai selkeästi nimettävissä oleva tunne, mutta se vaikuttaa ihmisiin, herättää reaktioita ja sysää kohti ajatuksia ja tunteita. Tutkimme sitä, millä tavoin affekteilla on merkitystä julkiseen poliittisen keskustelun muokkaamisen lisäksi myös aktivistien omassa toiminnassa.

Affektit ovat eri tavoin läsnä aktivismissa ja säätelevät intensiteettiä, jolla aktivismiin kytkeytyviä tunteita koetaan. Tunteiden voimistuminen saa ihmiset sitoutumaan poliittiseen toimintaan. Vastaavasti tunteiden heikentyminen saa ihmiset ottamaan etäisyyttä toiminnasta. Affektiivisuuden huomioivassa lähestymistavassa kiinnostus kohdistuu tunteiden dynamiikkaan ja seurauksiin aktivismissa.

Affektit säätelevät intensiteettiä, jolla aktivismiin kytkeytyviä tunteita koetaan.

Affektien myötä aktivismiin liittyy odotuksia ja toivoa, jotka liikuttavat ja yhdistävät ihmisiä, joskus myös ideologisista eroista huolimatta. Lisääntynyt intensiteetti ja affektiivisten tilojen jakaminen julkisessa tilassa tai eri medioiden välittämänä voi laajentaa aktivismia yhteisön keskuudessa. Kiinnittämällä huomiota aktivismin affektiivisuuteen tutkimme, kuinka queer- ja transaktivismin muodot ja strategiat tempaisevat aktivistit ja yleisöt –ja mahdollisesti jopa instituutiot – mukaansa poliittisiin tavoitteisiin pyrkiessään.

Hankeemme koostuu neljästä osaprojektista, joista jokaisella on oma vastuullinen tutkijansa.

Kristillisen sateenkaariaktivismin jännitteet

Queer-aktivismilla, jossa aktivistit tavoittelevat affektiivisilla teoilla ja strategioilla yhteiskunnan ulossulkevien instituutioiden muuttamista omilla tulevaisuudenvisioillaan, on Suomessakin jo pitkä historia. Tutkijatohtori Varpu Alasuutari tarkastelee osaprojektissaan Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon kohdistunutta queer-aktivismia 1960–2000-luvuilla, aktivisteja tunteineen, toiveineen ja tavoitteineen, sekä kirkkoinstituution ja homoseksuaalisuuden välisiä affektiivisia jännitteitä yhteiskunnallisessa keskustelussa. Nämä jännitteet paitsi motivoivat aktivisteja toimimaan yhdenvertaisen kohtelun puolesta, myös kuormittivat heitä, kun asenteissa ja kirkon kannoissa ei näyttänyt tapahtuvan merkittävää muutosta.

Kirkon piirissä on nähtävissä vähittäistä asennemuutosta.

Kirkon piirissä on nyt nähtävissä vähittäistä asennemuutosta. Voidaankin ajatella, että varhaisen sukupolven kristilliset sateenkaariaktivistit kylvivät toiminnallaan siemenen, joka on itänyt kirkossa hitaasti. Vaikka muutoksentekijöitä tarvitaan kirkossa edelleen, ei tämä muutos ole historiatonta. Osahankkeessa tarkastellaan tätä historiaa kysyen, mikä teki kristillisen sateenkaariaktivismin mahdolliseksi aikana, jolloin homoseksuaalisuuden kriminalisoinnin ja patologisoinnin varjot värittivät yhteiskunnallisia asenteita, ja millaisin kapasiteetein ja strategioin aktivistit pyrkivät kohti muutosta tässä affektiivisesti hyvin jännitteisessä tilanteessa.

Sateenkaaren värejä museoihin

Tutkija Tuula Juvonen lähestyy puolestaan uudempaa queer-aktivismia museokontekstissa. Museoaktivistit ymmärtävät museot poliittisen kamppailun paikkoina, joissa menneisyyden esittämisen tavoilla luodaan samalla myös mahdollisia tulevaisuuksia. Queer-aktivismi on siksi alkanut 2000-luvun aikana haastaa museoiden vallankäyttöä siinä totutussa tavassa, jolla ne esittävät menneisyyden ihmiset yksinomaan heteroseksuaalisina ja cissukupuolisina.

Aktivistit pyrkivät yhtäältä haastamaan museoiden toimintaan sisäänrakennettuja valtasuhteita ja seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyviä normatiivisia oletuksia. Toisaalta he haluavat avartaa ja monimutkaistaa muistiorganisaatioiden esittämää kuvaa historiasta.

Aktivistit pyrkivät haastamaan museoiden toimintaan sisäänrakennettuja valtasuhteita ja seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyviä normatiivisia oletuksia.

Museoaktivismiin keskittyvässä osaprojektissa seurataan erityisesti Sateenkaarihistorian ystävät ry:n aktivistien toimintaa museokentällä. Politisoimalla museoiden totuttuja toimintatapoja ja osoittamalla vallitsevien käytäntöjen heteronormatiivisuuksia he pyrkivät kehittämään museoiden toimintaa. Osahankkeessa tarkastellaan muun muassa poikamiesten kotimuseoiden kertomia tarinoita tai sateenkaarikierroksen laatimisen vaatimaa affektiivista työtä kansallismuseon alaisessa erikoismuseossa, ja tämän aktivismin herättämiä affekteja vastaanottajissa.

Taiteen muutospotentiaali

Tutkija Lotta Kähkönen tutkii taiteen ja aktivismin yhdistymistä ja niin kutsuttua artivismia. Artivismissa taiteen ja aktivismin rajat ovat häilyviä tai kyseessä on toiminta, joka liikkuu näiden kahden välillä. Transihmisillä ja -yhteisöillä on suhteellisen pitkä perinne jakaa näkökulmia ja ilmaista poliittista vastarintaa yhdistämällä taidetta, luovia käytäntöjä ja aktivismia, sillä heidät on toistuvasti marginalisoitu tavanomaisesta poliittisesta toiminnasta.

Taiteellinen aktivismi koetaan usein myös helpommin lähestyttävänä kuin muut aktivismin muodot. Tämä liittyy taiteen ilmaisutapoihin: esimerkiksi tarinat ja symbolit resonoivat niiden tapojen kanssa, joilla ihmiset käsittelevät ja pyrkivät ymmärtämään informaatiota. Taiteen tavat synnyttää affekteja ja liikuttaa yleisöä erilaisin keinoin ovat kehollista toimintaa, joka vaatii osallistumista ja kykyä kuvitella vaihtoehtoja nykyjärjestelmän status quolle. Taiteen muutospotentiaali sisältyy sekä sen kykyyn luoda uusia maailmoja että tuoda ihmisiä yhteen ja muodostaa hetkellisiä yhteisöjä.

Taiteen muutospotentiaali sisältyy sekä sen kykyyn luoda uusia maailmoja että tuoda ihmisiä yhteen ja muodostaa hetkellisiä yhteisöjä.

Taiteeseen keskittyvässä osaprojektissa tutkitaan transyhteisön omaa kulttuurista tuotantoa ja taiteellisen aktivismin tapoja. Niin kutsuttu transkulttuurinen tuotanto ymmärretään laajasti toimintana, johon liittyy yksittäisten tekijöiden ohella yhteisöjä ja yleisöjä. Siinä on kyse kokeilevasta ja jatkuvasti muotoutuvasta toiminnasta, joka tutkii ja kuvittelee sukupuolittumisen ja kehollisuuden mahdollisuuksia. Osaprojektissa seurataan erilaisia taiteellisen aktivismin ilmaisuja ja haastatellaan taiteilijoita ja kulttuurituottajia.

Radikaali haavoittuvuus osana aktivismia

Väitöskirjatutkija Luca Tainio keskittyy osaprojektissaan transaktivismin eri muotoja inspiroiviin ja ohjaaviin affekteihin. Radikaalin haavoittuvuuden (radical vulnerability) käsitteen avulla osaprojekti lähestyy transaktivismia sekä yhteiskunnalliseen muutokseen tähtäävänä poliittisena ja radikaalina toimintana että yhteisöjä luovina ja kannattelevina tekoina. Radikaali haavoittuvuus liittyy tässä affektiiviseen haavoittuvuuteen, eli siihen miten omaan itseen vahvasti kytkeytyvä aktivismi vaikuttaa emotionaalisesti niihin, jotka sitä tekevät.

Samalla radikaali haavoittuvuus liittyy fyysiseen haavoittuvuuteen erityisesti julkisessa tilassa tapahtuvissa mielenosoituksissa tai performansseissa. Projektissa myös pohditaan radikaalin haavoittuvuuden käytäntöjä.

Osaprojektissa keskitytään nykypäivän transaktivismiin sen eri muodoissa, mutta haastatteluaineiston kautta myös menneisyyden kaiut tulevat kuulluiksi. Miten aktivismin historia ja aktivistien omat henkilökohtaiset kokemukset menneisyydessä ovat muokanneet sitä affektiivista maisemaa, jossa tämän hetken aktivismia tehdään ja tulevaisuuden mahdollisuuksia kuvitellaan?

Uutta luova aktivismi

Tutkimuksemme syventää ymmärrystä queer- ja transihmisten toimijuudesta ja haavoittuvuudesta aikana, jota osaltaan määrittää ihmisoikeuksien laajempi tunnustaminen ja toisaalta konservatiivinen takaisku niin kutsuttua ”sukupuoli-ideologiaa” vastaan. Kerätessään ja arkistoidessaan aineistoa historian ja nykypäivän queer- ja transaktivismista projektimme myös tukee sateenkaarevan kulttuurisen muistin säilyttämistä ja vahvistamista Suomessa.

Kristillisen sateenkaariaktivismin historian tutkimus tarjoaa uuden näkökulman kirkon ja sateenkaariväestön välisiin debatteihin ja jännitteisiin tarkastelemalla näitä jännitteitä ja niiden muuttamiseksi tehtyä työtä aiempaa pidemmällä aikajänteellä ja aktivistien henkilökohtaiset toiveet ja tavoitteet huomioiden. Queer-aktivismi museokonteksissa puolestaan lieventää nykyistä heteronormatiivista ja transihmiset ulossulkevaa vinoumaa ja tuo esiin keinoja sisällyttää queer- ja transihmisten muistot ja historia osaksi muistiorganisaatioiden toimintaa. Tämä museoiden queeriyttäminen tekee museoista saavutettavampia kaikille ja vahvistaa siten sosiaalista oikeudenmukaisuutta.

Taiteen tarkastelu aktivismina queer- ja transyhteisössä tarjoaa näkökulmia taiteen poliittisuuteen. Taiteellinen aktivismi tai artivismi ei pyri vain muuttamaan queer- ja transyhteisöjen marginalisoiduimpien ihmisten elämisen olosuhteita, vaan luo myös poliittisia tulevaisuudenvisioita. Projektimme analysoi tätä taiteen potentiaalia kuvitella onnistunutta poliittista toimintaa, joka ylittää nykyhetkeen sidotut odotukset ja yhteiskunnalliset olosuhteet.

Museoiden queeriyttäminen tekee museoista saavutettavampia kaikille ja vahvistaa siten sosiaalista oikeudenmukaisuutta.

Transaktivismi ei kuitenkaan ole vain poliittista toimintaa, vaan linkittyy sitä tekevien omiin kokemuksiin, tunteisiin ja taisteluihin omasta ja muiden elintilasta ja oikeuksista. Keskittymällä aktivismia ohjaaviin affekteihin tuomme esille niitä mahdollisuuksia, joita esimerkiksi radikaali haavoittuvuus käytännössä voi transyhteisöille ja muille sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta toimiville yhteisöille tarjota.

Yhteiskunnallisen muutoksen aikaan saaminen on pitkä ja hidas prosessi, joten siihen sitoutuneiden hyvinvointi on aktivismin kestävyyden kannalta merkityksellistä, mutta käytännössä siitä huolehtiminen jää usein poliittisten päämäärien jalkoihin. Hankkeen kuluessa pyrimme tarjoamaan tutkimukseemme osallistuville yhteisöille käsitteellisiä ja käytännöllisiä itsereflektion työkaluja, joita he voivat hyödyntää omassa toiminnassaan. Tampereen yliopistossa toteutetulla tutkimuksella on tärkeä rooli myös julkisuudessa käytävässä keskustelussa queer- ja transihmisten elämistä ja elinmahdollisuuksista.

Dosentti, YTT Tuula Juvonen on sukupuolentutkimuksen yliopistonlehtori (m.a.) Tampereen yliopistossa ja tutkimushankkeen (SA 341571, 2021–2025) vastuullinen johtaja.

FT Varpu Alasuutari toimii tutkijatohtorina Tampereen yliopistossa sukupuolentutkimuksen oppiaineessa. Hän tutkii kristillisen sateenkaariaktivismin historiaa Suomessa 1960–2000-luvuilla.

FT Lotta Kähkönen on sukupuolentutkija Turun yliopistossa ja johtaa hanketta Trans*Creative: Health, Violence, and Transcultural Production. Kähkönen on tutkinut taiteen tapoja käsitellä sukupuolen moninaisuuteen liittyviä kokemuksia ja havaintoja.

YTM Luca Tainio on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Hänen tutkimuksensa käsittelee transruumiillisuuden ja haavoittuvuuden kysymyksiä aktivismin ja kulttuurin kontekstissa.

Politiikasta-Akatemia on kirjoitussarja, jossa tarkastellaan ja seurataan Suomen Akatemian rahoittamia tuoreita yhteiskunnallisia tutkimushankkeita. 

Juvonen, Tuula; Alasuutari, Varpu; Kähkönen, Lotta ja Tainio, Luca. 2022. ”Syrjäytettyjen tunteet aktivismissa” Politiikasta, 8.2.2022, https://politiikasta.fi/syrjaytettyjen-tunteet-aktivismissa/

Julkaisu Syrjäytettyjen tunteet aktivismissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kristinusko on muuttanut etelään

Maapallon uskontokartalla on viime vuosikymmeninä tapahtunut mannerlaattojen siirtymiä. Niiden seurauksena kristinusko ei ole enää valkoisen miehen uskonto. Osuvimmin kolmannen vuosituhannen kristinuskoa symboloi afrikkalainen nainen.

Tarkkoja tilastoja on vaikea saada, mutta muutoksen suunta on selvä. Kristinusko on siirtynyt nopeasti kohti etelää.

Pew Research Center on arvioinut, että vuonna 1910 kaksi kolmasosaa kristityistä asui Euroopassa ja loputkin lähinnä Amerikan mantereilla. Vuonna 2010 eurooppalaisten kristittyjen osuus oli supistunut neljäsosaan maapallon kristittyjen määrästä ja Afrikan osuus kasvanut vastaavasti neljäsosaan.

Absoluuttisina lukuina ilmaistuna kristittyjen määrä kasvoi Saharan eteläpuolisessa Afrikassa sadan vuoden aikana noin 8,5 miljoonasta 516 miljoonaan.

Vuoteen 2060 mennessä afrikkalaisten kristittyjen määrän odotetaan nousevan peräti 1,2 miljardiin. Afrikassa asuisi tuolloin 42 % maailman kristityistä, kun vuonna 1910 afrikkalaisten osuus oli vain 1,4 %.

Vuoteen 2060 mennessä afrikkalaisten kristittyjen määrän odotetaan nousevan 1,2 miljardiin.

Huomionarvoista on, että kristinusko lähti kasvuun nimenomaan siirtomaajärjestelmän purkauduttua: kyse on siis aidosti afrikkalaisesta kehityksestä, joka on vain kiihtynyt 1960-luvulta lähtien.

Afrikassa on kristinuskon tulevaisuus, mutta Aasiaakaan ei tule unohtaa.

Aasiaakaan ei tule unohtaa.

Moni ei miellä kristinuskoa aasialaiseksi uskonnoksi, mutta sitähän se oli alun perin: Lähi-idässä vaikuttanut Jeesus Nasaretilainen oli enemmin aasialainen kuin eurooppalainen, ja evankeliumi levisi itään jo varhaisimpina aikoina. Esimerkiksi Intian Tuomas-kristityt jäljittävät historiansa apostoli Tuomaaseen.

Aasiassa asuu noin 300 miljoonaa kristittyä. Useimmat heistä elävät vähemmistöasemassa, sillä enemmistöuskonnoltaan kristittyjä maita ovat vain Filippiinit ja Itä-Timor (jos ei lasketa mukaan Aasian läntisimpiä osia).

Suurin luterilainen kirkko on Etiopiassa

Maantieteellinen siirtymä koskettaa kaikkia kristillisiä tunnustuskuntia: esimerkiksi luterilaisuus on matkustanut kauas saksalaisilta syntysijoiltaan.

Suurimmat luterilaiset kirkot ovat tätä nykyä etiopialainen Mekane Yesus ja Tansanian evankelis-luterilainen kirkko, joista molemmat ovat vakaalla kasvukäyrällä. Luterilaisten kirkkojen Top 10 -listalta löytyvät pohjoismaisten kansankirkkojen ohessa muun muassa indonesialainen Huria Kristen Batak Protestan, intialainen Andhra Evangelical Lutheran Church ja madagaskarilainen Malagasy Lutheran Church.

Tarkkaavainen lukija saattoi kiinnittää huomion siihen, että käytin edellä sanaa ”tunnustuskunta”. Kyseessä on Euroopassa syntynyt historiallinen termi. Se viittaa jakolinjoihin, jotka eivät ole samalla lailla merkityksellisiä globaalissa etelässä.

Huimien määrällisten muutosten ohessa on hyödyllistä pohtia, mitä maantieteellinen painopisteen muutos merkitsee kristinuskolle opillisesti arvioiden.

Uudet kontekstit merkitsevät uudenlaista teologiaa

On ilmeistä, että monet länsimaista teologiaa askarruttaneista kysymyksistä näyttäytyvät kehittyvien maiden todellisuudesta käsin toissijaisina. Srilankalainen jesuiitta Aloysius Pieris on todennut, että tullakseen aasialaiseksi uskonnoksi kristinuskon on tultava kastetuksi sekä aasialaisen moniuskontoisuuden Jordanissa että aasialaisen köyhyyden Golgatalla. Jonkinlainen laadullinen muutos on siksi oletusarvo uudenlaiseen todellisuuteen siirtymisessä.

Olen pohtinut, miten lähellä Uuden testamentin maailmaa eletään vaikkapa Intiassa, jossa opiskelin vuosia sitten teologiaa paikallisessa seminaarissa: Jeesuksen opetukset köyhistä tai Apostolien tekojen viittaukset antiikin jumaliin tulivat minulle aivan uudella tavalla todeksi, kun nuorena tutkijana kävelin Bangaloren katuja. Koska tulkinnallinen välimatka Raamatun tekstin ja katutodellisuuden välillä on globaalissa etelässä lyhyempi kuin Suomessa, teologien täällä pohjoisessa on kuunneltava tarkkaan eteläisten kollegojensa tulkintoja.

Lienee syytä antaa konkreettinen esimerkki, miten opilliset painotukset muuttuvat.

Luterilaisuudessa on painotettu uskoa siten, että sen kautta yksilö saa syntinsä anteeksi. Näin usko liittyy ensi sijassa henkilökohtaiseen jumalasuhteeseen ilman poliittista relevanssia. Uskosta seuraa toki lähimmäisen palveleminen, mutta luterilainen regimenttioppi on korostanut uskonnon ja yhteiskunnan olevan silti kaksi erillistä sfääriä.

Kristinuskon poliittinen olemus on löydetty uudelleen.

Kun luetaan Raamattua, siellä avautuu hyvin toisenlainen ajatuskulku: Jumalan valtakunta ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus kytkeytyvät toisiinsa niin, ettei näitä kahta voi erottaa. Erityisen kirkkaasti tämä tulee esille Vanhan testamentin profeettojen toiminnassa. He haastoivat valtaapitäviä tavalla, joka Euroopassa unohtui taka-alalle kirkon ja kruunun liittouduttua.

Kristinuskon poliittinen olemus on kuitenkin löydetty uudelleen. Latinalaisessa Amerikassa 1960-luvulla muotoutunut mutta eri puolille maailmaa levinnyt vapautuksen teologia painottaa kristinuskon tulkitsemista köyhien näkökulmasta. Synti on käsite, jolla kuvataan syrjäytymistä tuottavia vääristyneitä yhteiskunnallisia rakenteita.

Keskeistä on teologian tekeminen suhteessa ihmisten elämän todellisuuteen ja evankeliumin näkeminen hyvänä sanomana köyhille. Sitaatti kirkon alttarille vuonna 1980 ammutulta San Salvadorin arkkipiispalta Óscar Romerolta kiteyttää hyvin uuden painotuksen: ”Meidän ei tule pelastaa sielua kuoleman hetkellä vaan persoona, joka elää historiassa.”

Jälkikolonialistinen teologia lukee Raamattua paikallisesti

Kaiken kaikkiaan globaalissa etelässä tehdään hyvin kiinnostavaa teologiaa. Painotukset ja käsitteet vaihtelevat alueittain, mutta yhdistävää on tietoisuus teologian kontekstuaalisuudesta ja halu hahmottaa maailma jälkikolonialistisesti.

Kontekstuaalisuus merkitsee tällöin, että teologian pitää juurtua paikalliseen maaperään ja saada tuottaa uudenlaisia ajatuksia vastauksina todellisiin kysymyksiin. Jälkikolonialistisuus tarkoittaa, että teologia saa syntyä Raamatun kanonisen tekstin ja paikallisen kulttuuriympäristön vuorovaikutuksessa ilman, että väliin tuodaan normatiivisena eurooppalainen teologian historia.

Teologia on tänä päivänä väistämättä moninapaista eikä ole yhtä keskusta, josta teologista ajattelua vietäisiin muualle maailmaan.

Lähetystyö ymmärretään entistä avarammin.

Myös lähetystyö ymmärretään entistä avarammin. Se on kristittyjen globaalissa verkostossa tapahtuvaa yhteistyötä ja kumppanuutta, jossa edistetään ihmisoikeuksia ja todistetaan Jeesuksesta Kristuksesta rauhan ruhtinaana. Uskontodialogi on olennainen osa kirkon missiota yhteiskunnissa, joissa kristityt elävät samoissa naapuristoissa vaikkapa muslimien ja buddhalaisten kanssa.

On silti muistettava, että kuvaamani progressiivisen asenteen vastapainona globaalissa etelässä on muunkinlaista kristillisyyttä – esimerkiksi materiaalisia siunauksia painottavaa menestyksen teologiaa, hurmoksellista karismaattisuutta ja oikeaoppisuutta painottavaa fundamentalismia. Puhuttaessa yli miljardin ihmisen todellisuudesta ei ole yhtä tulokulmaa, josta käsin ilmiökenttä voitaisiin tyydyttävällä tavalla avata.

Radikaalia ajattelua globaalista etelästä

Uskaltaisin joka tapauksessa väittää, että enemmistömaailman teologit ovat keskimäärin radikaalimpia ajatuksissaan kuin esimerkiksi eurooppalaiset kollegansa.

Tämä oli kokemukseni esimerkiksi keväällä 2018 Kirkkojen Maailmanneuvoston lähetyskonferenssissa Tansanian Arushassa. Syyrialais-ortodoksinen metropoliitta Geevarghese Coorilos kiteytti konferenssin hengen avauspuheessaan, jonka mukaan ”Jeesuksen varhaisimpien oppilaiden mission oli luonteeltaan vallankumouksellista.” Tällaiseen eetokseen yhtyi moni muukin puhujista, joiden joukossa ei juuri valkoisia miehiä ollut.

Kristinuskon uusi maantiede tuli tavalliselle uutistenkatsojallekin kertarysäyksellä selväksi, kun vuonna 2013 valittiin paaviksi argentiinalainen Jorge Mario Bergoglio.

Ensimmäinen latinalaisamerikkalainen paavi otti keskiaikaisen Franciscus Assisilaisen inspiroimana nimekseen Franciscus. Nimivalinta viesti sitoutumista sellaiseen visioon kirkosta, jonka lähtökohtana ovat maailman köyhät.

Paavi Franciscuksen puheenvuorot ovat heijastelleet Latinalaisen Amerikan radikaaleja painotuksia. Kriittinen asenne kapitalismia kohtaan on kirvoittanut Franciscuksen vastustajat syyttämään tätä suorastaan marxilaiseksi.

Kuvaava on Franciscuksen matkaohjelma. Se ilmentää geopoliittisen painopisteen siirtymistä perinteisistä keskuksista enemmistömaailman marginaaleihin: Franciscus on käynyt esimerkiksi Keski-Afrikan tasavallassa, Mauritiuksella, Myanmarissa, Bangladeshissa ja Kuubassa. Mutta hän ei ole vieraillut perinteisissä katolisuuden voimakeskuksissa kuten Saksassa tai Espanjassa.

Jos katsotaan spekulaatioita seuraavasta paavista, niin vahvimmat ehdokkaat tulevat Filippiineiltä ja Ghanasta. On siis odotettavissa, että myös tulevaisuudessa paavit tulevat enimmäkseen sieltä, missä enemmistö katolisista asuu.

Rooma pysyy vastaisuudessakin Euroopassa, mutta se on enemmänkin maailmanlaajuisen katolisuuden solmukohta kuin mikään etuoikeutettu keskus. Kristittyjen enemmistö asuu näet jossain muualla kuin siellä, missä kristikunta ennen sijaitsi.

TT Jyri Komulainen on uskontoteologian ja ekumeniikan dosentti, joka työskentelee Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Kirkkohallituksessa. Hän on perehtynyt tutkimuksissaan hindu-kristilliseen dialogiin, globaaliin kristinuskoon ja katoliseen teologiaan.

Kirjoitus on osa Uskonto ja politiikka -juttusarjaa.

Julkaisu Kristinuskon kartasto muuttuu vauhdilla ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.