”Oltiin eilen Riekin kanssa pilkkaa ampumassa. Hyvä kivääri on minulla. Ammuin pitkältäin, pilkkaan aivan keskelle. Polveltani kun päästin meni sivuun mutta kyllä se punakaartilaiseen olisi sattunut.”

Näin kirjoitti kirjailija ja perinteenkerääjä Samuli Paulaharju kirjeessään vävylleen Eero Westerholmille huhtikuun viidentenä 1918 Koilliselta rintamalta, jonne oli lähtenyt vartioimaan Suomen rajaa Venäjälle paenneilta punaisilta. Tämä oli retken perustelu, mutta tämä ja muut Vienaan ja Itä-Karjalaan suuntautuneet rajanvartiointiretket laajenivat pyrkimykseksi liittää näitä alueita juuri muodostuneeseen Suomen valtioon. Ideologisena pontimena oli haave Suur-Suomesta.

Retket olivat monelle seikkailuita, ja niille osallistui heimoaatteen inspiroimia tutkijoita, kirjailijoita ja perinteenkerääjiä.  Esimerkiksi kirjailija Ilmari Kianto ja myöhemmin kansanrunoudentutkimuksen professoriksi edennyt Väinö Salminen olivat mukana valloitusretkillä. Paulaharjun osallisuus on ollut laajasti tiedossa, mutta sen käsittely on ollut vähäistä aina viime aikoihin saakka.

Suomalaisen kulttuurin vaalijat olivat usein myös poliittisesti aktiivisia henkilöitä, ja Suomen historian vaiheisiin liittyy paljon väkivaltaa, niin rakenteellista kuin asein harjoitettua. Sisällissodassa ja sen vaiheilla kuoli n. 30 000 punaiseksi tulkittua suomalaista, suurin osa sodan jälkeisillä vankileireillä. Tietoja uhreista on koottu Kansallisarkiston Sotasurmasampo 1914–1922-tietokantaan, mutta tiedot ovat vajavaisia.

Samuli Paulaharjun 150-vuotisjuhlavuosi on lopuillaan, ja muun ohella poliittisen ideologiankin käsittely on paikallaan.  Laajan kirjallisen tuotannon ohella kirjailijana ja perinteenkerääjänä parhaiten tunnettu oululainen opettaja Samuli Paulaharju jätti jälkeensä laajan aineiston, joka sisältää valokuvia, piirroksia, suullisen perinteen aineistoja ja kansatieteellistä kuvausta.

Heimoaatetta vai punikkivihaa?

Paulaharjulla ei ollut akateemista koulutusta eikä asemaa, mutta hänen kirjallisella tuotannollaan ja erityisesti keruuaineistoillaan on ollut suuri rooli perinteentutkimuksen ja sen lähialojen tutkimuksessa. Paulaharjulle myönnettiinkin kunniaprofessuuri 1943, vuotta ennen hänen kuolemaansa. Poliittisesti hän oli vahvasti oikealla, hän kuului vuonna 1932 perustettuun Isänmaalliseen Kansanliikkeeseen ja kannatti sen puolueohjelmaa kuolemaansa saakka.

Paulaharju oli liittynyt vuonna 1917 Oulun Suojeluskuntaan, josta haki vapautuksen vuonna 1918 liittyäkseen Sallan retkikuntaan. Retkeä johti myöhemmin Ståhlbergien kyydityksestä tunnetuksi tullut, Saksassa jääkärikoulutuksen saanut Kurt Martti Wallenius. Professori Martti Haavio, joka tunnetaan myös runoilijanimellään P. Mustapää, laati Paulaharjun kuoleman jälkeen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) arkistoon kirjekokoelman, jota varten Paulaharjun läheiset ja ystävät lainasivat kirjeenvaihtoaan. Kirjeet sisältävät raakoja kuvauksia tuolta heimosotarintamalta. Heimosota on käsitteenä teot oikeuttava kiertoilmaus.

Irredentismi, eli vaatimus liittää jokin alue etnisin tai (pseudo)historiallisin perustein toiseen valtioon, oli yleistä 1900-luvun alun Euroopassa ja on sitä edelleen.

Paremmin selkkauksia kuvaava irredentismi, eli vaatimus liittää jokin alue etnisin tai (pseudo)historiallisin perustein toiseen valtioon, oli yleistä 1900-luvun alun Euroopassa ja on sitä edelleen. Arvostetun perinteenkerääjän ja kirjailijan sotatoimista tai poliittisuudesta puhuminen herättää yhä hämmennystä ja selittämisen tarvetta.

Olen tutkinut Paulaharjun tallentamia aineistoja vuodesta 2002 alkaen, ja törmäsin Koilliselta rintamalta lähetettyihin kirjeisiin vuonna 2018 SKS:n arkistossa tutkiessani Sallan sotapäiväkirjaa. Paulaharju kuvaa kirjeissään perheelleen ja ystävilleen sotaretken tapahtumia, muun ohella mainintoja rajanylittäjien, ”yliloikkareiden” kuulusteluista ja osallistumisesta näiden teloituksiin. Vastikään pysähdyin ensimmäistä kertaa todella näiden kirjeissä keveästi käsiteltyjen teloitusten uhrien äärelle. Keitä he olivat?

Ainakin kaksi on tunnistettavissa. Paulaharju puhuu heistä kirjeissään kevyeen ja julmaan sävyyn. Kiinnioton jälkeen heitä on kuulusteltu, joidenkin tietojen mukaan kidutettu, joka tapauksessa lopulta heidät on ammuttu. Tuomioiden perusteita ei ole saatavilla, mutta tiedetään, että jo aktiivisuus työväenliikkeessä riitti kenttätuomioon.

Ammutut, murhatut, teloitetut

”Viime lauvantaina taas lahtarit täällä toimittivat erään ”yliloikkari” Aaprahamin helmaan, seisomaan taivaallisen Isän kanssa turpa vasten turpaa. Minäkin saman punaisen kanssa istuin lauvantaina monta tuntia ja kirjoittelin ja houkuttelin häntä kavaltamaan, minä kirjoitin. Ja lopuksi poika pyysi päästä kotiin kirkolle ”äitiä kattomaan”. ”Pääset illalla!”, sanoin. Hyi helvetti minuakin. Ulkokullattu. Olisipa ollut mielenkiintoista vaikkapa avaimenreijästä toisella silmällä tirkistellä ja kuulla, mitä Isä-Jumala sanoi tuhlaajapojalleen ja mitä poika vastasi. Saakeli ja siitä vissistikin olisi saanut Kaikuun [Pohjois-Suomalainen sanomalehti] aika hauskan ja oululaisiin menevän ”artikkelin”. Isä J. Esim. Kysyisi: ”Mistäs tulet, kustas tulet poikani poloinen! Ja sitten pian tiuskaisisi: ”Mitäs saakelin pirua sinä paukuttelit siellä Kuivitsalammella?” (SKS, Paulaharju Eero Westerholmille 6.6.1918.)

Paulaharju kuvasi kirjeessään kuulustelutilannetta ja osallistumistaan teloitukseen humoristiseen sävyyn, johon on kiedottu myös nopeasti ohitettu itsekritiikki. Kirje on kirjoitettu kesäkuun kuudentena 1918. Kalenteri paljastaa, että sitä edeltävä lauantai on ollut ensimmäinen kesäkuuta. Kansallisarkiston Sotasurmasampo-tietokannan mukaan Kuolajärvellä surmansa on saanut kuusi punaiseksi tunnistettua henkilöä sekä yksi poliittiselta kannaltaan tunnistamaton. Voisiko kirjeessä mainittuun henkilöön osuvaa tietoa löytyä tietokannasta?

Kansallisarkiston Sotasurmasampo-tietokannan mukaan Kuolajärvellä surmansa on saanut kuusi punaiseksi tunnistettua henkilöä sekä yksi poliittiselta kannaltaan tunnistamaton.

Sotasurmasammon mukaan touko-kesäkuun vaihteessa Kuolajärvellä on ammuttu 21-vuotias Esaias Kivelä. Löydän hänestä myös sukututkimussivustolta perheen suullisen perimätiedon, että Esaias eli Vertti Kivelä ”oli palaamassa keväällä 1918 Venäjältä takaisin kotiinsa, kun hänet ammuttiin Ahkiojärven rantaan Kuolajärven Alakurtissa”. Hänen kuvansa syntymä- ja kuolinpäivineen on myös julkaistu Työväen kuvalehdessä vuonna 1929 lisätiedolla ”murhattu Kuolajärvellä”.

Hänen äitinsä Brita Kivelä, jonka luokse poika on Paulaharjun kertoman mukaan kuulustelussa toivonut pääsevänsä, on asunut Kuolajärvellä. Poika ei koskaan palannut kotiin. Suvun tiedossa tuskin on, että häntä on kuulusteltu aseen kanssa sitä ennen ja luvattu päästää äidin luo.

Kaikki kirjeiden maininnat teloitetuista eivät löydä osumaa Sotasurmasammosta, mutta toinenkin vastaavuus löytyy. Hän on Tobias Nurkkanen (tai Nurkkala). Paulaharju kirjoittaa:

”Punikkiakin on taas tullut ja niitä haluan nähdä. Eilenkin tuotiin muuan, joka on engl. palveluksessa saatiin tuonnoin vangiksi. Englannin puvussa on ukkeli. Aijon pakanan valokuvata ennen kuin ………” (SKS, Paulaharju tyttärelleen Lyyli Westerholmille elokuussa 1918.)

Kirje päättyy pahaenteisen pitkään riviin pisteitä. Nurkkasen kuolinpäiväksi on merkitty 27.8.1918.

Brittien komennuksessa Neuvosto-Venäjällä toimineeseen Muurmannin Legioonaan kuuluneesta Nurkkasesta on muistitietoa punakaartilaisten kertomuksissa. Niiden mukaan vangiksi otettu Nurkkanen olisi ensin viety hoitoon Kuusamon sairaalaan, minkä jälkeen hänet olisi (kenttäoikeudessa) tuomittu kuolemaan, mitä ennen häntä kerrotaan kidutetun. Sotasurmasampo kertoo hänen kuolinpäiväkseen 27.8.1918 Kuolajärvellä, mikä kytkee ”englannin puvun”, kuolinpaikan ja -ajan yhteen.

Tuntemattomat kohtalot

Wallenius ja Paulaharju kokosivat myös jonkinlaista ”Punaisten äijien opusta”, johon pyrittiin kirjeenvaihdon mukaan kokoamaan tiedot rajan taakse eli Neuvosto-Venäjälle paenneista punakaartilaisista.

Wallenius kyselee sodan jälkeen Paulaharjulta, onko hänellä vielä ”sitä kirjaa, johon hämäräsilmäisten punikkien vähemmän kirkkaita kuvia liimailit”. Arvoituksellisesti hän jatkaa: ”sinähän et morsiamesi kanssa ole tilaisuudessa punaisiin kuviin enemmälti tuijottelemaan, olemme sittemmin hauskasti valokuvanneet ja valokuvaamatta jättäneet”.

Paulaharju avioitui juuri rintamalta palattuaan, ja kokoelman voisi tulkita sisältävän kuvia kenties teloitetuista punaisista, ennen tai jälkeen teon. Samaan viittaa Paulaharjun maininta kirjeessään, jossa hän kertoo aikovansa ”pakanan valokuvata ennen kuin…”.

Kuolajärvellä Sotasurmasammossa kuolleiksi merkityt kuusi punaista ja yksi kannaltaan tuntematon ovat luultavimmin kuolleet Paulaharjun joukkueen rajavartioinnin seurauksena, ainakin viisi heistä kuulustelujen jälkeen teloitettuina. Jos ”punaisten äijien opus” löytyisi esimerkiksi valtiorikosoikeuden syyttäjistön kokoelmasta, tietoja voisi löytyä lisää. Sotasurmasampo pitää sisällään n. 8000 punaisen tiedot, joiden kuolinpaikkaa ei ole voitu merkitä tietokantaan.

Heimoaatteen perinnön käsittely

Yli sata vuotta tapahtumien jälkeen sotarintaman kokemuksista ja tapahtumista puhuminen herättää edelleen vaikeita tunteita. Tapahtuneen julkituominen ei tee tyhjäksi Paulaharjun kirjailijana ja perinteenkerääjänä tuottamaa aineistoa tai teoksia. Mutta julmuuksista on puhuttava ja ne on tehtävä näkyviksi, silloinkin ja etenkin kun ne kytkeytyvät yhtä henkilöä laajempaan kansalliseen historiaan ja ideologioihin.

Perinteentutkimus ja sen lähialat eri aikojen nimillään syntyivät poliittiseen tarpeeseen, tutkimaan, tuottamaan ja esittämään kuvaa suomalaisuudesta ja Suomesta. Kansallisvaltiolle tarvittiin kieli, kirjallisuus, kansalliseepos, identiteetti ja historia. Kansallisilla tieteillä, joihin lukeutuvat perinteen-, kielen-, historian- ja kirjallisuudentutkimus, on myös eri aikoina pyritty pönkittämään sellaisiakin poliittisia ideoita, joita pidetään nykynäkökulmasta vaikeina kohdata. Suur-Suomi- ja heimoaatteet ovat jo yksin ongelmallisia, mutta heimosodissa niiden ohella vähintään yhtä suurena ideologisena motiivina näyttää olleen viha punaista työväkeä kohtaan.

Perinteentutkimus ja sen lähialat eri aikojen nimillään syntyivät poliittiseen tarpeeseen, tutkimaan, tuottamaan ja esittämään kuvaa suomalaisuudesta ja Suomesta.

Paradoksi ulottuu tieteenalan perusteisiin. Ideologisuus, yhteiskunnallisuus ja poliittisuus on sen rakenteissa, mutta perinnettä on helpompi käsitellä viattomana, politiikasta puhtaana. Kiusaantunut vaikeneminen tai kiistäminen on vaivannut suhdetta eurooppalaiseen ja pohjoismaiseen kolonialismiin sekä siihen, joka on kohdistunut Suomen niin sanottuihin omiin vähemmistöihin, saamelaisiin ja karjalaisiin. Kolonialismikeskustelujen herättämät tunteet voi pukea lyhyesti muotoon: ”minä olen aina ollut hyvien puolella!”.

Ja sehän pitää tavallaan paikkansa: aatteilla on ollut laaja kannattajajoukkonsa. Muistutettakoon, että professori Martti Haavio kokosi tässäkin siteeratun kirjekokoelman perheeltä ja ystäviltä 1940–50-luvuilla, ja kokoelmaan on tehty valintoja ja editointia sen kaikissa vaiheissa. Tämä havainnollistaa sitä, kuinka Paulaharjun lähipiiri Haaviota myöten jakoi saman valkoisen Suomen oikeistolaisen ideologian, eikä näissä puheissa ollut mitään kummasteltavaa, saati salattavaa, päinvastoin. Kokoelma havainnollistaa siten laajaa hyväksyntää sille kirjeiden ideologiselle vihapuheelle, joka nykylukijaa saattaa järkyttää. Juuri siksi se on tunnistettava ja tunnustettava.

FT, dosentti Tiina Seppä toimii kulttuurintutkimuksen yliopistotutkijana Itä-Suomen yliopistossa.

Artikkelin kuvituskuva: Jenny ja Samuli Paulaharju nuotiolla Näkkäläjärven rannalla vuonna 1921.
Kuva: Finna / Museovirasto, Kansatieteen kokoelmat, CC 4.0

Julkaisu Kansalliset tieteet ja heimoaatteen väkivaltainen perintö ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuonna 2018 Kiinan kansankongressi kumosi perustuslakiin kirjatun Deng Xiaopingin luonnosteleman vallanjakomallin, jonka mukaan presidentin valtakaudet rajattiin kahteen. Se sinetöi Xi Jinpingin valitsemisen kansanjohtajaksi rajattomaksi ajaksi. Vuonna 2023 kansankongressi valitsikin Xin kolmannelle presidenttikaudelle.

Alkujaan Xi valittiin kommunistisen puolueen pääsihteeriksi 2012 ja maan presidentiksi 2013. Siitä lähtien hänen valtansa on laajentunut asteittain, ja vähitellen hänen ympärilleen on muodostunut Maon asemaan rinnastuva henkilökultti.

Xin valta-asemassa ja vallankäytössä on nähty keisarinvallan piirteitä. Kirjassaan Punainen keisari – Xi Jinping ja hänen Kiinansa pitkän linjan ulkomaantoimittaja Michael Sheridan kutsuukin Xitä vertauskuvallisesti keisariksi ja puhuu suoraan Xin dynastiasta, henkilökultista ja paluusta Taivaan pojalle tottelevaisuutta osoittavaan keisarilliseen perinteeseen.

Kultin rakentamiseen ovat osallistuneet niin puoluekaaderit kuin Xi itse. Xi viittaa usein puheissaan ja kirjoituksissaan Kungfutsen ajatuksiin, mikä on vahvistanut hänen arvovaltaansa kansalaisten silmissä ja rinnastanut hänet keisarivallan aikaisiin yksinvaltiaisiin.

Oppi Taivaan pojasta kuuluu kiinalaiseen aateperintöön

Itsevaltius on kautta aikain määrittänyt kiinalaista valtiomuotoa. Sen taustalla on keisarinvallan ajalla syntynyt doktriini Taivaan pojasta, jolla on tehtäväänsä jumalallinen valtuutus. Itsevaltiutta suosiva valtiojärjestys voidaan myös nähdä perinteistä maailmankuvaa merkitseväksi ”kiinalaiseksi erityispiirteeksi”.

On yleisesti hämmentävää, että marxismin nimeen vannova kommunistinen puolue pitää keisarinvallan ajalta periytyvää arvo- ja uskomusjärjestelmää politiikkansa tukijalkana, määrittelee itsensä aatteellisesti osaksi samaa kokonaisuutta ja korostaa siitä versovien hallintokäytäntöjen siunauksellisuutta. Toisaalta se ilmentää kiinalaista aatemaailmaa, jolle on tunnusomaista yhdistellä erilaisia aatesuuntia.

Ajatus itsevaltiuden jumalallisesta oikeutuksesta toki on ristiriidassa marxismin materialistisen maailmankuvan kanssa. Kommunistisessa kontekstissa mandaatin oikeutusta ei kuvata jumalalliseksi jure divino vaan inhimilliseksi jure humano. Ihmisten mielissä nämä kuitenkin helposti sekoittuvat, jolloin Xi näyttäytyy kansanuskon perinteen mukaisena jumalallisen vallan haltijana ja kansantasavalta yliluonnolliseen oikeutukseen perustuvana hallintomuotona.

Itsevaltius on kautta aikain määrittänyt kiinalaista valtiomuotoa. Sen taustalla on keisarinvallan ajalla syntynyt doktriini Taivaan pojasta, jolla on tehtäväänsä jumalallinen valtuutus.

Kommunistinen puolue voi myös pelata itsevaltiusasiassa kaksilla korteilla: yhtäältä vaietaan mielleyhtymästä perinteiseen kiinalaiseen maailmankuvaan, jossa mandaatilla on yliluonnollinen alkuperä, mutta toisaalta se hiljaisesti oikeutetaan osana kiinalaista valtiollisen ajattelun perinnettä. Vastaavasti muukin aateperintö voidaan tulkita tarkoitushakuisesti sovittamalla se marxilaiseen kehykseen. Näin saadaan kommunistinen puolue näyttämään osana hallintotradition aatehistoriallista jatkumoa.

Opilla Taivaan pojasta on myös astrologinen ja fatalistinen puolensa: keisari oli lähtökohtaisesti yksivaltias ja vastuussa ainoastaan maailmankaikkeuden kosmisille voimille. Edelleen osa kansasta näkee yhteiskunnallisen järjestyksen ja hallituksen osaksi yliluonnollisia voimia, jotka määräävät ihmisten kohtaloita. Tähän sisältyy ajatus, jonka mukaan hallituksen ja politiikan menestys riippuu siitä, kuinka se toteuttaa yliluonnollista järjestystä. Tällaisella kohtalonuskolla on edelleen jalansijaa kiinalaisten sieluissa kansanuskona.

Kuten suomalaisten Kiina-tutkijoiden Mikael Mattlinin, Lauri Paltemaan ja Juha A. Vuoren teoksessa Kiinan poliittinen järjestelmä todetaan, oppi Taivaan mandaatista on kiinalaisen yksivaltiuden aatteellinen juuri. Se on sisäänrakennettuna perinteiseen kiinalaiseen maailmakuvaan, jossa Taivas nähdään okkulttisena voimana ja hallitsijan katsotaan saaneen valtansa suoraan Taivaalta, minkä perusteella hän on loogisesti koko maailman yksinvaltias.

Ajatus Taivaalta oikeutuksensa saaneesta itsevaltaisesta johtajasta istuu kiinalaiseen perinteeseen ja palvelee kommunistisen puolueen valtapyrkimyksiä.

Taivas valitsee hallitsijaksi kyvykkäimmän ja hyveellisimmän. Menestyäkseen ja säilyttääkseen Taivaan mandaatin hallitsijan tulee noudattaa toimissaan hyvettä, kunnioittaa muinaisia tapoja, toimittaa perinteiset uskonnolliset seremoniat ja kohdella alamaisia hyväntahtoisesti.

Kiinalaisen uskomuksen mukaan Taivaan pojan valtuutus kestää niin kauan kuin hän täyttää Taivaan tahdon. Toronton yliopistossa uskonnon, filosofian ja Itä-Aasian tutkimuksen professorina työskennellyt kiinalaistaustainen Julia Ching puhuu ”sakraalisesta kuninkuudesta”. Termi viittaa Taivaan mandaatin hallitsijan asemaan jumalallisen vallan edustajana ja palvonnan kohteena maailmassa.

Imperiumin aikana harmonia, yhtenäisyys ja vauraus nähtiin kriteereinä, joilla kiinalaiset arvioivat hallintojen menestystä ja niiden harjoittamaa politiikkaa. Kiinan nykyinen kommunistinen hallinto näyttäisi myös käyttävän näitä samoja kriteereitä propagandassaan kuvaten ne yhteiskunnallisen kehityksen tavoitteinaan liittämättä niitä avoimesti perinteiseen näkemykseen maailmankaikkeuden mystisestä vaikutuksesta ihmisten ja yhteiskuntien kohtaloihin.

Ajatus Taivaalta oikeutuksensa saaneesta itsevaltaisesta johtajasta istuu kiinalaiseen perinteeseen ja palvelee kommunistisen puolueen valtapyrkimyksiä. Kaudellaan Xi on keskittänyt roimasti valtaa itselleen, muun muassa tehnyt itsestään elinikäisen kansanjohtajan kumoamalla säädöksen, jolla presidentin toimikaudet oli rajoitettu kahteen.

Autokratian puolustaminen vetoamalla perinteiseen elämänmuotoon 

Kommunistinen puoluevaltioaate kokonaisuudessaan nousee keisarivallan historiallisesta juuresta. Samalla kun Xistä on luotu lähes yli-inhimillinen hahmo puoluejohtajana ja kansanjohtajana, jonka mandaattia ei kyseenalaisteta, myös itse puolue esiintyy samasta vallasta osallisena poliittisena koneistona ja keisarinvallan ajalta periytyvän ”kiinalaisen” valtiomuodon ja hallintotavan edustajana.

Kiinalaiseen perinteeseen elämänmuotoon kuuluu oppi kollektiivisesta harmoniasta. Harmonian nimissä Kiinan kommunistinen puolue korostaa kansalaisten osallistumista yhteisöllisyyden rakentamiseen ruohonjuuritasolla ja yleistä myötämielisyyttä vallanpitäjiä kohtaan. Retoriikassa on sekä alistavia että sitoutumiseen kannustavia äänenpainoja. Ihanteena on patrioottinen kansalainen, joka asettaa yhteisen edun henkilökohtaisten pyrkimysten edelle.

Kulttuurinen globalisaatio haastaa perinteisen kiinalaisen arvo- ja uskomusjärjestelmän ja sitä ilmentävät poliittiset ja hallinnolliset käytännöt. Kyse on pitkälti kansalais- ja poliittisia oikeuksia korostavan liberaalin demokratian ja keskusjohtoisen autokratian aatteellisesta vastakkaisasettelusta. Xin visio voidaan myös nähdä pyrkimyksenä pitää jättimäinen valtio poliittisesti koossa korostamalla kansakunnan yhteistä aatepohjaa.

Vetoamalla perinteiseen kiinalaiseen elämänmuotoon kommunistinen puolue oikeuttaa kansalaisvapauksia rajoittavan ja puoluevaltaan perustuvan kollektivismin.

Tutkijat, kuten esimerkiksi Malesian yliopiston Kiina-opintojen Instituutissa työskentelevä Peter T. C. Chang, ovat esittäneet, että kiinalainen unelma harmonisesta maailmasta voidaan käsittää pelkän kansallisen näkökannan ylittävänä ajattelutapana, joka ilmentää pyrkimystä universaaliin eettiseen järjestykseen. Vastaavasti Huiyong Wu Hubein taiteiden ja tieteen yliopistosta puhuu kiinalaisena visiona sivilisaatioiden ”jaettuun tulevaisuuteen” perustuvasta maailmanjärjestyksestä.  

Vaikka Kiinassa modernisaatio eroaakin monessa suhteessa länsimaisesta, siinä on länsimaiseen tapaan kyse myös perinteisten ja uusien arvojen ja uskomusten jännitteestä. Pitkän päälle perinteisen ja modernin elämäntavan välinen ristiriita ulottuu väistämättä koskemaan myös poliittista järjestelmää. Jokaisella maalla on oma erityinen kulttuuriperintönsä ja tietty perinteinen poliittinen järjestys, jota modernisaatio muovaa ja haastaa.

Klassisen marxilaisen talousteorian mukaisesti Xi painottaa keskusjohtoiseen talousjärjestelmään perustuvaa taloudellista yhteisvastuuta. Puolueen kontrolli taloudesta onkin Xin aikana tiukentunut. Harmonian nimissä puolue on myös kiristänyt kansalaisten valvontaa. Vetoamalla perinteiseen kiinalaiseen elämänmuotoon kommunistinen puolue oikeuttaa kansalaisvapauksia rajoittavan ja puoluevaltaan perustuvan kollektivismin.

Modernisaatioon liittyy usein taloudellista vaurastumista, elämäntapojen yksilöitymistä ja koulutustason tuntuvaa kohoamista. Kiinalainen sosialismi ei sinällään torju modernisaatiota vaan pikemmin pyrkii suuntaamaan sitä toisin kuin länsimaissa. Se tarjoaa amerikkalaiselle unelmalle vaihtoehdon, kiinalaisen unelman, jolle huikea talouskasvu antaa erityistä pontta myös Kiinan ulkopuolella.

Kulttuuriperintö menestyksen maaperänä

Xin sisäpolitiikka on ollut kiintoisa sekoitus kansallista kulttuuriperintöä hyödyntävää retoriikkaa ja visiointia korkeaan teknologiaan perustuvasta huippumodernista yhteiskuntamuodosta. Hänen kaudellaan Kiina onkin kehittynyt moderniksi teollisuusvaltioksi ja taloudelliseksi mahtimaaksi, jolla on kanttia haastaa sääntöpohjainen poliittinen maailmanjärjestys.

Historiasta kumpuavien kansallisten ”erityispiirteiden” korostaminen ei ole pelkkä puolueen vallan pönkittämiseksi keksitty ideologia. Kyse ei ole vain kotimaisen yleisön kosiskelusta, vaan aate koskettaa olennaisesti myös Kiinan ulkosuhteita ja globaalia strategiaa. Xi uskoo – ilmeisen aidosti – autoritaarisen valtiojärjestyksen ja hallintotavan paremmuuteen lännen demokratioihin nähden.

Kiinan talousmalli yhdistää vapaan talouden käytäntöjä ja valtiojohtoisen sosialistisen talousopin periaatteita. Xin valtakaudella valtion orgaanien asema ja kommunistisen puolueen rooli ovat vahvistuneet talouselämässä. Käytännössä linjaukset noudattavat Xin ajattelutapaa. Tavoitteena on saavuttaa johtava asema maailman taloudellisena ja sotilaallisena suurvaltana.

Teoksessa Kiinan maailma – tulevaisuuden supervalta ja sen tavoitteet journalistit Mika Hentunen ja Kristiina Helenius korostavat Xin roolia Kiinan globaalin vision ja strategian pääarkkitehtina. Xi uskoo visionsa oikeellisuuteen ja oikeutukseen mutta myös omaan eritysasemaansa maan itseoikeutettuna johtajana. Yksivaltiaan elkeet näkyvät siinä, että hän on keskittänyt itselleen kaikki mahdolliset valtaoikeudet korostaen päällikkyyttään myös ohjelmansa toimeenpanossa.

Kiinan talousmalli yhdistää vapaan talouden käytäntöjä ja valtiojohtoisen sosialistisen talousopin periaatteita. Xin valtakaudella valtion orgaanien asema ja kommunistisen puolueen rooli ovat vahvistuneet talouselämässä.

Vaikka Xi ei itse haluaisikaan näyttäytyä puolijumalana, hänen kannattajansa mieluusti näkevät hänet sellaisena. Tosin ei ole mitään merkkejä siitä, etteikö henkilökohtainen vallanhalu ja kunnianhimo olisi ajanut häntä keskittämään valtaa itselleen. Xin menestystä tervehditään puolueessa suurelta osin tyydytyksellä, koska se lujittaa puoluevaltiota ja on taannut menestystä myös puolueelle.

Toki marxilainen ideologinen seula kohtelee sivilisaation aate- ja kulttuuriperintöä valikoidusti poimien vain sen, mikä sopii yhteen jo ennakkoon asetettujen ideologisten kriteereiden kanssa. Kyse on yksipuolisesta ja poliittisesti tarkoitushakuisesta historian tulkinnasta, jolla suojellaan puoluevaltaa.

Visio Kiina-johtoisesta maailmanjärjestyksestä

Xin ohjelma tai paremminkin visio kytkee omaperäisesti yhteiskunnallisen kehityksen suuntaviivat kiinalaisen sivilisaation korkeisiin ihanteisiin. Samalla se antaa marxilaiselle opille uutta sisältöä. Visiossa on kyse eräänlaisesta poliittista järjestelmää ja kehityksen suuntaa määrittelevästä periaateohjelmasta mutta samalla myös erityisestä poliittisesta teoriasta.

Xi on kuvannut visiotaan useissa teoksissa ja käsitellyt lukuisissa puheissa sen eri puolia. Usein esiintyviä termejä ovat harmonia, kollektiivinen solidaarisuus, vakaa kehitys ja toki keskeisinä ideologisina jäsentäjinä marxismi ja sosialismi, joihin johdonmukaisesti on kytketty ajatus Kiinan johtavasta asemasta maailmassa. Kyse on myös länsimaisiin arvoihin perustuvan kansainvälisen sääntöpohjaisen järjestelmän ideologisesta kyseenalaistamisesta ja haastamisesta.

Arvojen ja periaatteiden kokonaisuutena Xin visiossa on suureksi osaksi kyse ideaalista, joka antaa suuntaa käytännön politiikalle mutta jota ei välttämättä koskaan sellaisenaan pystytä saavuttamaan. Se ilmentää pyrkimystä tai päämäärää, jota kohti Kiinan halutaan yhteiskuntana etenevän, samalla kun se poliittisena ohjelmana määrittää päämäärään sointuvia keinoja. Voitaneen puhua erityisille kiinalaisille arvoille ja periaatteille rakentuvasta maailmanvalloitusstrategiasta.

Arvojen ja periaatteiden kokonaisuutena Xin visiossa on suureksi osaksi kyse ideaalista, joka antaa suuntaa käytännön politiikalle mutta jota ei välttämättä koskaan sellaisenaan pystytä saavuttamaan.

Kuten amerikkalaisen Center for Strategic and International Studies -ajatushautomon strategian emeritusprofessori Anthony H. Cordesman on laajoihin aineistoihin perustuvassa analyysissa China’s Emergence as a Superpower osoittanut, Kiina on kohonnut talouden, teknologian ja asevarustelun suurvallaksi. Tämä antaa pontta esiintyä myös poliittisena suurvaltana, joka horjuttaa lännen hegemoniaa globaalissa maailmanjärjestyksessä. Xin visio ei ole vain talous- vaan myös geopoliittinen.

Valtioiden kansainvälisissä suhteissa kiinalainen malli edustaa vaihtoehtoa länsimaiselle oikeusvaltioihanteeseen ja kansalaisoikeuksiin perustuvalle yhteiskuntajärjestykselle. Se haastaa ideologisesti länsimaiset demokratiat omalla yhteiskunta- ja tulevaisuusvisiolla. Jää kuitenkin nähtäväksi, kuinka pitkälle sisäiseen konsonanssiin perustuva politiikka kantaa ja kuinka kauan kansalaisilla riittää lojaliteettia laajaa kontrollia harjoittavalle ja yksilön vapauksia rajoittavalle valtakoneistolle.

Neljäs kausi

Autokraattisella hallintomallilla on ilmeinen ajatuksellinen yhteys keisarivallan pitkään traditioon. Rinnastus sopii luontevasti Xin lisäksi myös rajatonta valtaa käyttäneeseen Maoon, ehkä myös joihinkin tämän jälkeen ennen Xitä toimineisiin kommunistisiin vallankäyttäjiin.

Xillä näyttäisi olevan laaja kansan tuki, mutta puoluehierarkian huipulla hänen yksinvaltansa ei ole horjumaton. Hän ei voi luottaa varauksettomasti puolueliitin toverien lojaaliuteen, kuten Asian Institute of Management -korkeakoulun dosentti Robert Wihtol osoittaa Kanava-lehden artikkelissaan.

Xin neljäs valtakausi on ilmeinen mutta vaatii häneltä valppautta ja kykyä pitää vastustajat kurissa. Keisarinvallan ajalta periytyvä itsevaltiuden perintö on hänen puolellaan. Myös kommunistisen puolueen piirissä sen ajatellaan kuuluvan kiinalaiseen hallintotapaan ja ilmentävän kommunistisen Kiinan maailmakuvallista yhteyttä keisarinvallan tuhatvuotiseen perinteeseen.

Juha Hämäläinen on Itä-Suomen yliopiston täysinpalvellut sosiaalityön, erityisesti sosiaalipedagogiikan professori. Hän on tehnyt vuosien ajan yhteistyötä kiinalaisten yliopistojen kanssa sosiaalialan yliopistollisen koulutuksen kehittämiseksi Kiinassa.

Artikkelin kuvituskuva: Ayrton Tang / Unsplash

Julkaisu Xi Jinping ja itsevaltiuden perintö ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ukrainan viisuedustaja Kalush Orchestran ansaittu voitto vuoden 2022 Euroviisuissa oli tärkeä hetki Ukrainan moraalin ja eurooppalaisen solidaarisuuden kannalta maan puolustautuessa Venäjän hyökkäykseltä, mutta juhlinta oli hädin tuskin alkanut Torinon lavalla, kun huhut alkoivat kierrellä siitä, pystyisikö Ukraina isännöimään kilpailua vuonna 2023.

Siksi olikin valitettavaa, muttei ehkä yllättävää, kun Euroopan yleisradioliitto (EBU) ilmoitti, ettei Ukrainan yleisradioyhtiö UA:PBC pysty täyttämään tapahtuman järjestämiseen vaadittavia vaatimuksia.

Tapahtuman suunnitteluun kuluu lähes kaksitoista kuukautta ja siihen osallistuu tuhansia työntekijöitä sekä taiteilijoita – puhumattakaan kymmenistätuhansista faneista, jotka saapuvat isäntäkaupunkiin live-esiintymisiä varten. Kesäkuussa 2022 julkaistussa lausunnossaan EBU ”syvästi pahoitellen” sitä, että Euroviisujen järjestämiseen liittyvät turvallisuushaasteet ovat sotaa käyvälle maalle liian suuria ratkaistaviksi.

Pehmentääkseen iskua EBU korosti samassa lausunnossa, että ”Ukrainan voitto näkyy ensi vuoden ohjelmissa.” Kun Liverpool valittiin isännöimään Ukrainan puolesta, kaupunki totesi ilmoitusvideolla, että ”on kunnia tehdä tämä Ukrainan puolesta.” Videolla, ukrainalaiset ihmiset ovat lippuineen liverpoolilaisten ja tunnettujen Liverpoolin maamerkkien rinnalla.

Kaupunki näytti vihjailevan, että vuoden 2023 Euroviisut olisivat edelleen Ukrainan juhlat. Videolla väitetään, että Liverpool on isäntäkaupungin sijasta: ”näyttämö, jolla maailma voi nähdä sen maan energian, luovuuden ja ylpeyden, joka tällä hetkellä tarvitsee apuamme tarinansa kertomisessa.”

Ukrainan Euroviisut?

Kyseessä ei ole ensimmäinen kerta, kun jokin muu kuin edellisen vuoden voittajamaa ryhtyy isännöimään Euroviisuja. Kuitenkin vuoden 2023 kilpailuun liittyvä tilanne on täysin poikkeuksellinen. Kaikissa muissa tapauksissa voittajamaa päätti itse olla isännöimättä kilpailua seuraavana vuonna. Sen sijaan Liverpoolissa vuonna 2023 järjestettävät Euroviisut ovat ensimmäiset, joissa halukas isäntämaa ei pysty järjestämään kilpailua.

Ratkaisevasti Ukrainan viranomaiset torjuivat EBU:n väitteen, jonka mukaan Ukrainan Euroviisujen järjestäminen olisi mahdotonta. Ukrainan kulttuuriministeri Oleksandr Tkatšenko ilmaisi yhdessä Ukrainan entisten euroviisuedustajien Ruslanan, Jamalan ja Kalush Orchestran Oleh Psiukin kanssa syvän pettymyksensä EBU:n päätökseen. Suomeksi käännettynä Psiukin totesi Facebookissa antamassaan lausunnossa näin:

”Ukraina ei ole samaa mieltä tällaisen päätöksen luonteesta… Voitimme Euroviisut rehellisesti ja olemme täyttäneet kaikki ehdot määräaikojen puitteissa, jotka koskevat Euroviisujen järjestämistä Ukrainassa – olemme antaneet vastauksia ja takeita turvallisuusstandardeista ja mahdollisista kilpailupaikoista.”

Olipa päätös miten tarpeellinen ja hankala tahansa, se, että kilpailu järjestetään Britannissa eikä Ukrainassa, vaikuttaa molempien maiden tapaan kertoa kansallisia tarinoitaan näyttämöllä.

Toisin kuin aiemmissa Euroviisuissa, joissa voittajamaat luopuivat vapaaehtoisesti isännöintitehtävistä, tässä tapauksessa päätös isännöinnin eväämisestä tuli EBU:lta. Olipa päätös miten tarpeellinen ja hankala tahansa, se, että kilpailu järjestetään Britannissa eikä Ukrainassa, vaikuttaa molempien maiden tapaan kertoa kansallisia tarinoitaan näyttämöllä.

Millaiselta Liverpoolin apu Ukrainan tarinan kertomisessa sitten todellisuudessa näyttää? Ja miksi Euroviisujen isännöintiä pidetään niin tärkeänä Ukrainalle ja voittajamaille yleensä?

Vaikutuksen tekeminen maailmaan, Euroopan valloitus

Euroviisujen järjestäminen on tunnetusti hyvin kallista. Viimeksi kun Ukraina isännöi Euroviisuja Kiovassa vuonna 2017, kokonaiskustannukset kansalliselle yleisradioyhtiölle olivat noin 30 miljoonaa euroa eli lähes 8 miljoonaa euroa yli budjetin. Zelenskyin hallitukselle olisi annettu huoletta anteeksi, jos se olisi halunnut ohjata tämänkaltaiset rahat sotaponnisteluihin tai väestönsä tukemiseen.

Mahdollisuus ”isännöidä show’ta, johon ei ole varaa” – kuten ruotsalainen juontaja Petra Mede sitä kerran nenäkkäästi kuvaili – tuo kuitenkin isäntämaille ja -kaupungeille monia etuja. Euroviisujen kaltaiset megatapahtumat tarjoavat isäntämaille mahdollisuuden esitellä kotimaansa myönteisessä valossa kansainväliselle yleisölle.

Euroviisututkijat, kuten Jess Carniel ja Paul Jordan, ovat kirjoittaneet siitä, miten arvokasta Euroviisujen järjestäminen voi olla maan kulttuuridiplomatialle ja niin kutsutulle kansalliselle brändille, eli vaikutelmille, joita kansainvälisellä yleisöllä on maasta, sekä kulttuurille, perinteille ja nähtävyyksille, jotka edistävät matkailua. Tätä mainontaa näkee vuosittain jo yli 160 miljoonaa televisiokatsojaa. Uudet kumppanuudet sosiaalisen median jättiläisten TikTokin ja Instagramin kanssa tarkoittavat, että isäntämaiden kansallisen brändin potentiaalinen yleisö on suurempi kuin koskaan.

Uudet kumppanuudet sosiaalisen median jättiläisten TikTokin ja Instagramin kanssa tarkoittavat, että isäntämaiden kansallisen brändin potentiaalinen yleisö on suurempi kuin koskaan.

Ukrainalle isännöinti ei ollut vain tilaisuus mainostaa Ukrainan brändiä, vaan se oli myös tärkeä tilaisuus rakentaa moraalia ja solidaarisuutta kriisiaikana. Ukrainan silmissä Euroviisujen järjestäminen Kiovassa, Lvivissä tai Zakarpattiassa, jotka olivat alun perin ehdotetut isäntäkaupungit, antaisi kuvan vahvasta ja kestävästä kansakunnasta, jota Eurooppa ja maailma tukevat. Presidentti Zelenskyi havainnollisti tätä pian Kalush Orchestran voiton jälkeen kirjoittamalla Instagramissa: ”Rohkeutemme tekee vaikutuksen maailmaan, musiikkimme valloittaa Euroopan! Ensi vuonna Ukraina isännöi Euroviisuja.” Kulttuuriministeri Tkatšenko vaati EBU:ta harkitsemaan päätöstään uudelleen sillä perusteella, että ”vuoden 2023 Euroviisujen järjestäminen Ukrainassa on vahva viesti koko maailmalle, että se tukee nyt Ukrainaa.”

Koska kilpailu järjestetään sen sijaan Liverpoolissa, suuri osa tämänkaltaisen kansallisen brändäyksen hyödyistä menee Yhdistyneelle kuningaskunnalle. Lippujen valtava kysyntä –finaaliliput myytiin loppuun 36 minuutissa – ja majoituspaikoista osoittaa Liverpoolin hyötyvän viisumatkailusta. Tämän vuoksi Liverpoolin ja Ukrainan edustuksen seuraamisesta lavalla ja sen ulkopuolella tuleekin yksi tärkeimmistä vetonauloista kilpailun kansainvälisestä politiikasta kiinnostuneille eurofaneille.

Ukrainalaisia tarinoita näyttämöllä ja sen ulkopuolella

Jos sinulla käy niin hyvä tuuri, että pääset seuraamaan kilpailua livenä Liverpooliin, tarjolla on runsaasti mahdollisuuksia nähdä ja kokea tapahtuman ukrainalaisia ulottuvuuksia vierailemalla Eurovision Villagessa ja EuroFestivaaleilla. Tämä kahden viikon mittainen musiikillinen, taiteellinen ja sosiaalinen festivaali on Euroviisujen historian suurin.

Se tukee päätapahtumaa tarjoamalla ukrainalaisten ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa toimivien taiteilijoiden yhteistuotantoa sekä Euroviisujen ikonien, kuten edellisen ukrainalaisen voittajan Jamalan, esiintymisiä.

Niille meistä, jotka katsovat Euroviisuja kotoa television välityksellä tärkeintä on se, miten – ja kuinka paljon – ukrainalainen kulttuuri ja tarinat ovat edustettuina Euroviisujen areenalla.

Liverpoolin hakemusvideo antaa jo jonkinlaisen kuvan siitä, miten tämä saattaa toteutua. Videolla on paljon kuvia Ukrainan lipuista sateenkaarilippujen rinnalla Liverpoolin tärkeimpien nähtävyyksien ympärillä, mutta siinä ei varsinaisesti mainita Ukrainaa, ja ukrainalaista kulttuuria tuodaan esiin vain lyhyesti ukrainalaisen kuoron perinteisessä ukrainalaisessa asussa esittämien kohtausten kautta.

Myös ilmoitus siitä, ketkä julkisuuden henkilöt isännöivät live-ohjelmia, on paljastava. Niistä kymmenestä televisiopersoonasta, jotka on valittu juontamaan ohjelmia ja tekemään suoria selostuksia, vain kaksi – Julia Sanina ja Timur Miroshnychenko – ovat ukrainalaisia. Ei ole kohtuutonta odottaa, että juhlissa, joiden tarkoituksena olisi auttaa kertomaan Ukrainan tarinaa, olisi enemmän näkyviä ukrainalaisia tarinankertojia.

Toisaalta ukrainalaisilla tuottajilla ja tekijöillä on ollut keskeinen rooli esityksen tuottamisessa. Ukrainan ja Britannian yleisradioyhtiöiden johtajat Mykola Chernotytskyi ja Tim Davie allekirjoittivat lokakuussa 2022 yhteistyöpöytäkirjan, jossa vahvistettiin, että Ukraina ”esitellään Eurovision-laulukilpailun 2022 voittajamaana.”

Pöytäkirjan mukaan UA:PBC:n edustajat valvovat tapahtumaa BBC:n valvontakomitean jäseninä ja neuvonantajina suunnittelussa, taiteessa ja teemamusiikissa – ukrainalaiset luovan työn tekijät olivat puolestaan keskeisessä asemassa esimerkiksi vuoden 2023 logon ja iskulauseen, United by Music, kehittämisessä.

Niille meistä, jotka katsovat Euroviisuja kotoa television välityksellä tärkeintä on se, miten – ja kuinka paljon – ukrainalainen kulttuuri ja tarinat ovat edustettuina Euroviisujen areenalla.

Show’n luovien elementtien ukrainalainen hallinta tarkoittaa sitä, että väliaikaesiintymiset ja ennen laulua esitettävät postikortit ovat katsojan kannalta kiinnostavimpia. Näillä tilaisuuksilla pyritään osoittamaan, että kyse todellakin on ukrainalaisten Euroviisuista. Nämä lyhyet videot esittelevät vuoron perään taiteilijan, joka tavallisesti tutkii tai tanssii isäntäkaupungin maamerkeillä. Ne ovat tärkeä tilaisuus tuoda esille isäntäkaupungin paikallisuutta. Kotikatsojien kannattaa pitää silmällä, onko postikorttien aiheena yksinomaan Liverpool vai yritetäänkö niissä esitellä ukrainalaista kulttuuria Liverpoolista käsin.

Se, että Yhdistynyt kuningaskunta isännöi Ukrainan Euroviisuja Ukrainan puolesta, tarkoittaa, että molemmat maat hyötyvät mahdollisuudesta jakaa kansalliset tarinansa ja kulttuurinsa maailmanlaajuisen yleisön kanssa. Tärkeä kysymys vuoden 2023 Euroviisuja seuraavalle yleisölle onkin, miten Yhdistynyt kuningaskunta ja Ukraina jakavat valokeilan.

Zoë Jay on kansainvälisen politiikan ja populaarikulttuurin tutkijatohtori Helsingin yliopiston eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä (EuroStorie).

Artikkelin ovat kääntäneet englannista suomeksi Visa Tuomela ja Sampo Mustonen.

Artikkelin pääkuva: wakeyfan / pixabay.com

Julkaisu Euroviisut 2023 – vuosi, jolloin Liverpoolista tuli ukrainalainen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.