Petteri Orpon hallituksen Kulttuuripoliittisessa selonteossa linjataan, että ”osallisuus kulttuuriin on sivistyksen perusta”. Kuluvalla hallituskaudella julkaistu selonteko on verrattain laaja strategia, jonka tarkoitus on suunnata kulttuuripolitiikkaa 2040-luvulle asti. Siinä on pyritty arvioimaan kulttuuripolitiikkaan tulevina vuosina vaikuttavia keskeisiä kehityskulkuja.

Arvioinnin perusteella kulttuuripolitiikalle asetetaan neljä tavoitetta: kulttuuri muutosvoimana, kulttuurin tekijöiden ja sisältöjen avainasema, kulttuuri jokaisenoikeutena sekä kulttuurin synnyttämä kansainvälinen vaikuttavuus.

Jo tavoitteiden muotoilut välittävät kuvaa selonteosta ylevin sananvalinnoin laadittuna asiakirjana, jonka yhteys konkretiaan jää ohueksi. Eräs ilmentymä tästä on runsas mutta abstrakti osallisuuteen ja osallistumiseen liittyvä puhe. Kulttuuripolitiikalla tavoitellaan osallistumista ja osallisuutta sivistyksen turvaamiseksi ja demokratian vahvistamiseksi.

Kulttuurin saavutettavuus ja kansalaisten mahdollisuudet osallistua kulttuurielämään ovat heikentyneet kuluvalla hallituskaudella. Kulttuurialaan kohdistuvien leikkausten myötä pääsylippujen hinnat ovat nousseet, kulttuurilaitoksia on jouduttu säästösyistä väliaikaisesti sulkemaan ja kulttuurialan työttömyys on kasvanut.

Osallistumisen mahdollisuuksiin vaikuttavat myös muut leikkaukset, kuten sosiaaliturvan heikennykset. Kulttuuripoliittisen selonteon visiosta huolimatta kulttuurin kokeminen on tulevaisuudessa mahdollista yhä harvemmalle, ja erot kulttuuripalveluiden saatavuudessa kasvavat keskustojen ja haja-asutusalueiden välillä entisestään.

Tässä kirjoituksessa tuomme esiin ajankohtaisia kulttuuripolitiikassa tunnistamiamme ristiriitoja kulttuuripoliittisen selonteon tavoitteiden pohjalta. Selonteossa kulttuuri ymmärretään laajasti: sen kuvataan sisältävän ”taiteiden lisäksi perusoikeudet, arvojärjestelmät, perinteet, taidot, tavat ja uskomukset”.

Myös kulttuuripolitiikan määritelmä laajenee niin pitkälle, että se uhkaa menettää erityisyytensä. Selonteon mukaan kulttuuripolitiikka koostuu “monista risteävistä aloista ja aiheista aina kasvusta kestävyyteen, eriytymiskehityksestä hyvinvointiin ja viennistä aluepolitiikkaan”.

Valituilla käsitteillä ja niiden määritelmillä on merkitystä. Kun selonteossa esimerkiksi on valittu puhua “kulttuuri- ja luovista aloista”, korostuu ymmärrys kulttuurista nimenomaan talouden sektorina. Tämä voi olla ristiriidassa selonteon demokraattista osallistumista korostavien tavoitteiden kanssa.

Kulttuuri talouskasvun välineenä ja vientihyödykkeenä

Tavoite kulttuurista muutosvoimana sisältää ajatuksen, että kulttuurilla on potentiaalia, jota voidaan hyödyntää yhteiskunnallisessa muutoksessa. Kulttuurilla onkin kiistatta erityistä voimaa lisätä ymmärrystä todellisuudesta, purkaa ennakkoluuloja, ravistella rakenteita, inspiroida kuvittelemaan vaihtoehtoja ja rohkaista toimimaan toisin.

Toisin sanoen kulttuuri sivistää ja kasvattaa meitä lukuisin tavoin. Tove Jansson kuvaa Vaarallisessa juhannuksessa (1954) teatterin merkitystä osuvasti: “[S]iellä näytetään kaikille millaisia he voisivat olla ja millaisia he tahtoisivat olla vaikka eivät uskalla, ja millaisia he ovat.”

Kulttuuripoliittinen selonteko vaikuttaa tunnistavan tämän erityisominaisuuden puhuessaan kulttuurin “inhimillisen toiminnan muutosvoimasta” kytkien sen hallituksen tärkeimpään talouspoliittiseen tavoitteeseen, kestävään kasvuun. Talouspuhe on viime vuosikymmeninä vakiintunut osaksi kulttuurin ja taiteen arvon ilmaisemista niin kulttuuripolitiikassa kuin muuallakin yhteiskunnassa.

Todellisuudessa sekä nykyisten että tulevien lasten ja nuorten mahdollisuudet nauttia kulttuurista ovat kulttuuripolitiikan seurauksena kaventumassa.

Selonteossa kulttuuri kehystetään inhimillisen muutosvoiman moottoriksi; hyödykkeeksi, jota kuluttamalla voidaan edistää vastuullista talouskasvua ja vahvistaa suomalaisen kulttuurin arvoa kansainvälisesti. Kulttuurin arvo määrittyy näin esimerkiksi sen tuottamien vientitulojen kautta. Kulttuurialan leikkaukset kuitenkin rajoittavat kulttuurivientiä ja kansainvälistymistyötä, ja kulttuurin kuluttamisesta on tehty kuluvalla hallituskaudella entistä haastavampaa ja poissulkevampaa.

Selonteossa painotetaan kulttuurin tulevaisuuskestävyyttä ja kulttuurin siirtämistä tuleville sukupolville. Kulttuuriperinnön elinvoimasta huolehtiminen todetaan edellytykseksi kulttuuripolitiikan tavoitteiden toteutumiselle. Kulttuurin osien turvaaminen tuleville sukupolville on kulttuuriperinnön oikeudellisen suojelun ydintä. Julkisen vallan vastuu kulttuuriperinnöstä on tunnustettu Suomen perustuslaissa ja kansainvälisissä kulttuuriperintösopimuksissa, jotka Suomi on ratifioinut.

Todellisuudessa sekä nykyisten että tulevien lasten ja nuorten mahdollisuudet nauttia kulttuurista ovat kulttuuripolitiikan seurauksena kaventumassa. Selonteossa kulttuuria kuvataan kansalaisten voimavarana, jossa toimiva kulttuurialan infrastruktuuri on edellytys osallisuudelle. Samalla tätä infrastruktuuria rapautetaan monin tavoin.

Emme voi kuluttaa kulttuuria tulevaisuudessa, jos resursseja kasvattaa uutta kulttuurin kokijoiden sukupolvea ei ole. Kulttuuri ei myöskään elä pelkästään sen kuluttajista, vaan tarvitaan myös tekijöitä.

Kulttuurin tekijöiden asema

Kulttuuripoliittisessa selonteossa puhutaan kulttuurin tekijöiden avainasemasta yhtenä kulttuurin tulevaisuutta ja nykytilaa parantavana toimenpiteenä. Kokonaisuudessa taiteen ja luovan työn tekijöiden näkökulmat ovat kuitenkin heikosti esillä, eikä siinä esitetä laajaa näkemystä siitä, miten kulttuurin tekijöiden ja taiteilijoiden asemaa vahvistetaan.

Samaan aikaan, kun luova talous -ajattelusta on tullut yhä yleisempi ja merkittävämpi tapa lähestyä kulttuuria, taiteilijoiden työn arvostus tai työskentelyn mahdollisuudet eivät ole parantuneet. Viimeisimpänä juuri Orpon hallituksen toteuttamat kulttuurileikkaukset ovat heikentäneet taiteilijoiden työskentelymahdollisuuksia.

Selonteko herättää kysymään, kenen ehdoilla ja lähtökohdista luovaa osaamista hyödynnetään.

 Jo ennen leikkauksiakin taiteilijat ovat kokeneet muun muassa toimeentulon riittämättömyyttä sekä yhteiskunnallisen arvostuksen puutetta. Ensiksi mainittuun ongelmaan selonteko tarjoaa ratkaisuksi muun muassa korvaus- ja sosiaaliturvajärjestelmän toimivuuden parantamista ja ansainnan vahvistamista “alusta- ja tekijänoikeustaloudessa”.

Selonteossa toivotaan, että kulttuuri- ja luovien alojen osaaminen olisi laajasti käytössä talouden ja yhteiskunnan eri aloilla. Periaatteessa tällä viestitään alan yleistä arvostusta, mutta selonteko herättää kysymään, kenen ehdoilla ja lähtökohdista luovaa osaamista hyödynnetään.

Selonteon suuret visiot liittyvät kulttuurin välineelliseen kykyyn edistää muiden yhteiskunnan sektoreiden tavoitteita, kuten kriisinkestävyyttä, talouskasvua ja menestystä kansainvälisillä markkinoilla. Saavatko taiteilijat ja luovan työn tekijät kuitenkaan aidosti määritellä, millä tavalla he näiden visioiden toteuttamiseen osallistuvat – jos osallistuvat?

Kulttuuri kaikkien oikeutena

Kulttuurin turvaaminen ”jokaisenoikeutena” nimetään selonteossa yhdeksi pitkän aikavälin kulttuuripoliittiseksi tavoitteeksi. Jokaisenoikeuksilla viitataan vakiintuneesti jokaisen mahdollisuuteen liikkua ja oleskella vapaasti luonnossa. Selonteossa termi siirretään sellaisenaan tarkoittamaan kulttuurin kuulumista kaikille.

Oikeus kulttuuriin muotoillaan siis tavoitteeksi. Samalla huomiotta jää se, että kulttuuri on jo nykyisellään jokaisen oikeus – mutta ei jokaisenoikeus – Suomen ratifioimissa ihmisoikeussopimuksissa. Esimerkiksi oikeus osallistua kulttuurielämään turvataan kaikille taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskevassa sopimuksessa, jonka toteuttamiseen Suomi on sitoutunut. Kulttuuristen oikeuksien ja kulttuuripolitiikan välillä vallitsee riippuvuussuhde: oikeuksien toteutuminen on riippuvaista siitä, millaista kulttuuripolitiikkaa tehdään.

Jokaisenoikeuksilla viitataan vakiintuneesti jokaisen mahdollisuuteen liikkua ja oleskella vapaasti luonnossa. Selonteossa termi siirretään sellaisenaan tarkoittamaan kulttuurin kuulumista kaikille.

Samaan aikaan, kun selonteossa sitoudutaan luomaan ”ratkaisuja, jotka mahdollistavat kulttuurin harrastamisen ja kokemisen siten kuin se itse kullekin tuntuu parhaalta”, perusturvaan tehdyt laajamittaiset leikkaukset tarkoittavat, että yhä useammilla on vaikeuksia selviytyä jokapäiväisen elämän välttämättömistä menoista. Aiemmin toimeentulotuki turvasi viimekädessä ihmisarvoisen elämän edellytykset. Siihen kohdistetut leikkaukset osoittivat, että edes toimeentulotuki ei välttämättä enää takaa riittävää toimeentuloa.

Taloudelliset resurssit ovat usein osallistumisen edellytys. Selonteossa monimuotoista ja saavutettavaa kulttuuria kuvataan jokaiselle kuuluvaksi muun muassa yksilön taloudellisista resursseista riippumatta. Näyttääkin siltä, että kulttuuripoliittista selontekoa on valmisteltu irrallaan muusta yhteiskuntapolitiikasta, mikä heikentää sen vakuuttavuutta ja vaikuttavuutta.

Selonteon ja todellisuuden välinen kuilu

Esiin nostamamme ristiriidat kytkeytyvät kulttuuripolitiikkaa laajempiin kysymyksiin. Ne osoittavat, että kulttuuripolitiikka ei ole muusta yhteiskuntapolitiikasta erillinen osa-alue, vaan vuorovaikutussuhteet ovat monisuuntaisia.

Kulttuuripoliittisen selonteon retoriikassa kulttuuri kuuluu kaikille, mutta käytännössä yhä harvemmille. Osallisuus- ja osallistumispuheesta huolimatta tällä hetkellä harjoitettu yhteiskuntapolitiikka ja kulttuuripolitiikka sen osana pikemminkin sulkevat tiettyjä ryhmiä ulkopuolelle kuin lisäävät heidän osallisuuttaan.

Kulttuuripolitiikka on toteuttamiskelpoista ja vaikuttavaa, jos sitä tehdessä huomioidaan riittävästi sekä yleinen yhteiskunnallinen tilanne että muut yhteiskuntapolitiikan osa-alueet.

Kulttuuripolitiikka on toteuttamiskelpoista ja vaikuttavaa, jos sitä tehdessä huomioidaan riittävästi sekä yleinen yhteiskunnallinen tilanne että muut yhteiskuntapolitiikan osa-alueet. Selonteossa tunnustetaan leikkauksilla olevan vaikutusta kulttuurin toimintakenttään, mutta ne sivuutetaan toteamalla, ettei selontekoa ole laadittu “nykyisen epävarmuuden lähtökohdista”.

Samoin puhe kulttuurista itseisarvona on epäjohdonmukainen välinearvoa korostavien politiikkatoimien kanssa. Lopputuloksena selonteko jää irralliseksi todellisuudesta nakertaen sen uskottavuutta ja sovellettavuutta.

Edellä sanotun tunnistaminen ja ristiriitojen ratkaiseminen ovat edellytyksiä sille, että kulttuuripolitiikka voi saavuttaa osallisuutta ja osallistumista sekä laajemmin sivistystä ja demokratiaa turvaavat tavoitteensa.

HT Iina Järvinen työskentelee tutkijatohtorina Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksella Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa OBaMa – Osallistumisen esteiden yli -hankkeessa.

OTT Sanna Lehtinen työskentelee tutkijatohtorina Koneen säätiön rahoittamassa Ponte-hankkeessa Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa.

FT Kaisa Murtoniemi on tutkijatohtori Koneen säätiön rahoittamassa Ponte-hankkeessa. Hän työskentelee Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa.

Arkkitehti Marjaana Sederholm työskentelee väitöskirjatutkijana Koneen säätiön rahoittamassa Ponte-hankkeessa Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa.

Artikkelin kuvituskuva: Vadim Morozov / Unsplash

Julkaisu Kulttuuripolitiikan lupaukset ja todellisuus talouskurin ajassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Naisia, miehiä ja lapsia yhteen tuonut unisex-pukeutuminen oli muodissa länsimaissa 1960–70-luvuilla. Pukeutumisen unisex-ideoihin vaikuttivat muun muassa yhteiskunnallinen liikehdintä ja feminismi. Unisex-muodin synty kertoi myös kapinoinnista vanhoja sukupuolirooleja ja konservatiivisia arvoja kohtaan. Unisex-muoti muutti aiempaa, varsinkin valmisvaateteollisuuden voimistamaa vaatteiden sukupuolittamista.

Vaatteiden nähtiin osallistuvan sukupuoliroolien ylläpitämiseen, mutta myös niiden muuttamiseen. Kriittisyys muotia ja sukupuolen esittämisen tapoja kohtaan korostui 1960–70-luvuilla. Naiseuteen ja feminiinisyyteen suhtauduttiin kuitenkin kriittisemmin, ja perinteisiä naisten vaatteita kritisoitiin rajoittavuudesta sekä esineellistämisestä. Sukupuolia yhdistävä unisex-pukeutuminen mukailikin perinteisiä miesten vaatteita ja unisex-pukeutumisessa yhdenmukaistaminen tapahtui mieheyden suuntaan.

Tarkastelin väitöskirjassani Marimekon vaatteille vuosina 1956–79 luotuja unisex-ideoiden visuaalisia ja tekstuaalisia representaatioita: representaatioilla tarkoitetaan (uudelleen) esittämistä, edustamista tai kuvaamista. Unisex-ideat ilmenivät vaatteiden lisäksi esimerkiksi keskustelussa sukupuolineutraalista lasten kasvatuksesta.

Sukupuolien esitystavat muutoksessa

Marimekon mainoksissa ja aikakauslehtien Marimekon vaatteita esittelevissä valokuvissa visualisoitiin muuttuvia sukupuolirooleja. Marimekko kiinnitti 1950-luvulla huomionsa naisten muodin uudistamiseen ja pyrki vaatesuunnittelussaan tarjoamaan esimerkiksi väljempiä leikkauksia sekä liikkumisen vapautta. Armi Ratian (1912–1979) mukaan, joka oli yksi Marimekon perustajista, vaatteita suunnattiin naisille, jotka halusivat unohtaa vaatteensa.

Vaatteiden visuaaliset esitykset toimivat käyttöehdotuksina vaatteille. Mainoskuvastoissa oli yleistä, että naiset mainostivat lasten kanssa unisex-vaatemallistojen eri ikäluokille suunnattuja kokoja. Yksi erityinen tarkastelemissani mainoksissa ilmennyt esitystapa oli miesten kuvaaminen yksin lasten kanssa. Miehiä ja lapsia esittävät mainoskuvat kertoivat muuttuneista sukupuolirooleista, kuten osallistuvasta isästä ja jaetusta lasten hoitovastuusta.

Väitöskirjassani tutkin myös ruotsalaista Polarn O. Pyretiä, joka alun perin valmisti vain lastenvaatteita. Tässä artikkelissa tarkastelen uudistunutta isänroolia ja sen visualisointia Marimekon sekä Polarn O. Pyretin sanomalehdissä julkaistuissa mainoskuvissa.

Uudistunut isänrooli Pohjoismaissa

Pohjoismaissa radikaalia sukupuolirooli-ideologiaa edustaneelle 1960–70-lukujen tasa-arvokeskustelulle oli ominaista naisten ja miesten roolien tarkastelu. Roolikeskustelu keskittyi etenkin sukupuolittuneen työnjaon ja tasa-arvopolitiikan kysymyksiin. Keskustelu korosti myös miesten roolin uudelleentarkastelua ja että roolien muuttamisesta hyötyisivät sekä naiset että miehet.

Helsingin Sanomissa vuonna 1970 julkaistussa artikkelissa huomioitiin, että unisexin edustama “yhtäläinen pukeutuminen” miellettiin sukupuolieroja tasoittavaksi. Unisex-ideat kytkeytyivät siten ajatukseen sukupuolten välisten erojen hälventämisestä, vaikkakin unisex-pukeutumisen pohjana toimivat usein perinteiset miesten vaatteet eikä yhtäläisesti maskuliinisia ja feminiinisiä pukeutumisen piirteitä yhdistävä vaatetarjonta. Myös väitöskirjani tutkimusaineistossa näkyi, että unisex-vaatteiden muotokieli ja kuviomaailma oli luonteeltaan sukupuolineutraalia tai muistutti perinteisten miesten vaatteiden muotokieltä ja kuviomaailmaa.

Unisex-ideat kytkeytyivät siten ajatukseen sukupuolten välisten erojen hälventämisestä, vaikkakin unisex-pukeutumisen pohjana toimivat usein perinteiset miesten vaatteet eikä yhtäläisesti maskuliinisia ja feminiinisiä pukeutumisen piirteitä yhdistävä vaatetarjonta.

Sukupuolten tasa-arvoa koskeva keskustelu oli rantautunut Suomeen pitkälti Ruotsista 1960-luvulla. Esimerkiksi Suomessa vuosina 1966–70 toiminut, radikaalia sukupuolirooli-ideologiaa ajanut Yhdistys 9 pyrki purkamaan kaksijakoisuutta ja korostamaan, että yksilöillä oli samanaikaisesti työn ansiorooli sekä perherooli. Visiona oli yhteiskunta, jossa miehillä ja naisilla olisi tasa-arvoiset mahdollisuudet. Yksi aihe, johon huomio kiinnittyi, oli vanhemmuuden epäsymmetria.

Pohjoismaat on nähty sukupuolten välisen tasa-arvon ja siihen liittyvän lainsäädännön edelläkävijöinä. Isyysvapaa otettiin ensimmäisenä maailmassa käyttöön Ruotsissa vuonna 1974 ja Suomessa vuotta myöhemmin. Isyyslaki, samoin kuin esimerkiksi Suomessa vuonna 1973 säädetty päivähoitolaki, vaikuttivat vanhempien ja lasten elämään. Äitien siirtyessä enemmissä määrin työelämään tarve lasten päivähoidolle lisääntyi.

Marimekko ja Polarn O. Pyret: unisex-vaatteita aikuisille ja lapsille

Vuonna 1951 perustettu Marimekko loi unisex-vaatteiden prototyyppejä jo ennen kansainvälistä unisex-muodin aikaa. Vuokko Nurmesniemen (1930–2026) suunnittelemaa, alun perin miehille suunnattua Jokapoika-kauluspaitaa (1956) kuvattiin varhain naistenkin yllä.

Jokapoika-paitaan pukeutui myös Armi Ratia, joka oli edelläkävijä suomalaisessa, miesvaltaisessa yritysmaailmassa. Nurmesniemi oli keskeinen suomalaisen vaateteollisuuden uudistaja. Hän inspiroitui suunnittelussaan tasa-arvosta ja naisten aseman muutoksista 1950-luvulla.

Marimekon ohjelmallisen unisex-suunnittelun aloittajaksi olen määritellyt Annika Rimalan (1936–2014) suunnitteleman Tasaraita-malliston (1968), jota suunnattiin alusta asti aikuisille ja lapsille sekä eri sukupuolille. Etenkin 1970-luku oli Marimekossa unisex-vaatteiden aikaa, mikä mukaili kansainvälistä unisex-muodin kehitystä. Rimalan lisäksi keskeinen yrityksen unisex-vaatteiden suunnittelija oli Pentti Rinta (s. 1946).

Lastenvaatteet kertovat myös vanhemmuudesta: lastenvaatteiden kehitys on vaikuttanut etenkin naisten työtaakkaan, sillä vaatteiden huolto on usein ollut naisille jäänyt tehtävä.

Ruotsalainen Polarn O. Pyret perustui vuonna 1909 aloittaneelle A.B. Nils Adamssons Sjukvårdaffär -yritykselle, joka oli myynyt muun muassa Pyret-merkin lastenvaatteita. Palkattuaan Katarina af Klintbergin (s. 1941) toimitusjohtajaksi ja Gunila Axénin (s. 1941) vaatesuunnittelijaksi, yritys lanseerattiin vuonna 1976 nimellä Polarn O. Pyret. Alun perin Polarn O. Pyret keskittyi lastenvaatteisiin.

Lastenvaatteet kertovat myös vanhemmuudesta: lastenvaatteiden kehitys on vaikuttanut etenkin naisten työtaakkaan, sillä vaatteiden huolto on usein ollut naisille jäänyt tehtävä. Polarn O. Pyret huomioi suunnittelussa myös vanhempien sekä lapsia hoitavien ammattilaisten tarpeet. Ajateltiin, että vaatteiden tulisi olla muun muassa helppohoitoisia ja helposti saatavilla: niitä myytiinkin 1970-luvulla myös postimyyntikatalogien välityksellä.

Vuonna 1977 yritys toi markkinoille vaatteita aikuisten kokoluokituksissa. Toivomus aikuisten vaatteista oli yrityksen mukaan tullut vanhemmilta, jotka halusivat pukeutua samanlaisiin vaatteisiin kuin lapsensa. Käytännölliset lastenvaatteet skaalattiin siten myös aikuisille sopiviksi.

Isät ja lapset mainoskuvissa

Marimekon 1970-luvun sanomalehtimainoksissa oli tyypillistä esitellä useita eri vaatteita samassa valokuvakollaasissa. Helsingin Sanomissa julkaistussa Marimekon mainoksessa (1970) esitellään useita unisex-vaatteita, joista kahta mainostetaan heteronormatiivisen pariskunnan yllä (Kuva 1). Kolmatta vaatetta – Annika Rimalan suunnittelemaa Akseli-haalaria (1970) – esittelevät isähahmo ja hänen ympärilleen ryhmittyneet lapset.

Yhtenevä haalarimuoti korostaa valokuvassa yhteenkuuluvuutta. Valokuvassa mies esiintyy vanhemman roolissa yksin. Ilman kuvaan sisällytettyä äitihahmoa, se kertoo naisen irrottautumisesta kiinteästä perheyhteydestä. Jo vuonna 1970, ennen isyyslain säätämistä julkaistu mainoskuva osoittaa vaikuttumisen varhaisesta sukupuoliroolikeskustelusta.

Mainoskuvaa voi tulkita uudistuneen isänroolin ja tasa-arvoistuvan vanhemmuuden representaationa. Mainoksesta käy ilmi, että Akseli-haalarilla oli eri hinnat miehille ja naisille. Mainos ei kuitenkaan kerro, onko vaatteissa sukupuolittuneita eroavaisuuksia. Visuaalisina tuotteina haalarit näyttäytyvät samanlaisina, unisex-ideaa viestivinä vaatteina.

Polarn O. Pyretin Svenska Dagbladet -sanomalehdessä julkaistussa mainoksessa (1977) yrityksen vaatteita mainostavat mies ja kaksi eri ikäistä lasta (Kuva 2). Toisin kuin Marimekon mainoskuvassa, Polarn O. Pyretin mainos esittelee yhdessä valokuvassa useita eri vaatteita. Mainostekstissä käy kuitenkin ilmi, että miehen ja vanhemman lapsen yllä esiteltyjä vaatteita suunnataan niin lapsille kuin aikuisillekin. Mainoksessa esitellään yhdenmukaistavaa unisex-pukeutumista koko perheelle.

Unisex-vaatteita mainostaviin valokuviin luotiin uudenlaisia sukupuolten esitystapoja. Sukupuoliroolien muutoksiin suhtauduttiin myös varauksella, sillä ne purkivat mieskeskeistä kulttuuria ja miesten valtaa: naisten roolimuutoksiin suhtauduttiin kuitenkin suopeammin.

Miesten hoivaroolia representoineet mainosvalokuvat visualisoivat sukupuoliroolien ja vanhemmuuden muutosta. Mainosvalokuvat näyttävät, keitä sisällytettiin 1970-luvulla perheen tai aikuisten ja lasten välisen suhteen kuvaamiseen. Ne toimivat kommentteina tasa-arvoisemman vanhemmuuden puolesta, jossa myös isälle esitettiin lasten kanssa yksin toimivan hoivaajan roolia.

FT Anna A. Parviainen on unisex-pukeutumisen historiaan erikoistunut taidehistorioitsija. Tammikuussa 2026 julkaistu artikkelimuotoinen väitöskirja Unisex-ideat Marimekon vuosien 1956–1979 vaatteiden visuaalisissa ja tekstuaalisissa representaatioissa on luettavissa Helsingin yliopiston avoimessa julkaisuarkistossa.

Artikkelin pääkuva: Median museo ja arkisto Merkki.

Julkaisu Isät ja lapset unisex-vaatteissa 1970-luvun mainoskuvissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yle uutisoi hiljattain uuden Grand Egyptian Museumin (GEM) avaamisesta Gizassa, Egyptissä. Se on maailman suurin egyptiläistä arkeologista esineistöä esittelevä museo. Yksi peruste sille, miksei Rosettan kiveä tai muita British Museumissa ja muissa eurooppalaisissa museoissa olevia kansallisaarteita palauteta Egyptiin, on ollut se, että turvalliset ja ilmasto-olosuhteiltaan säädeltävät museotilat puuttuvat.

Huippumoderni GEM-museo on rakennettu täyttämään nämä edellytykset. Värikkäästi julkisuudessa esiintynyt egyptiläinen arkeologi ja entinen ministeri Zahi Hawass laittoi vireille vetoomuksen Rosettan kiven ja Pariisin Louvressa sijaitsevan Denderan eläinratareliefin palauttamiseksi Egyptin GEM-museoon. Julkinen vetoomus on kerännyt yli 300 000 allekirjoitusta.

Kolonialismin valtarakenteissa riistettyjen ihmisten kulttuuristen oikeuksien uudelleenrakentamista kutsutaan dekolonisaatioksi. Sitä on näkynyt viime vuosina myös Suomen museokentällä. Esimerkiksi Kansallismuseo on palauttanut ihmisjäänteitä alkuperäiskansojen edustajille Mesa Verde -kokoelmastaan sekä yli 2000 esinettä Siida-museoon.

Tänä kesänä Lahden museot palautti Viipuri-säätiön kokoelman saamelaistekstiilit Siidaan. Ruotsista Pälkäneelle palautetuista ihmisen pääkalloista uutisoitiin myös laajasti viime vuonna. Oikeus kulttuuriperintöön on noussut aiheeksi, joka puhututtaa asiantuntijoiden lisäksi suurta yleisöä.

Kulttuuriperinnön palautus – repatriaatio – edellyttää provenienssitutkimusta. Siinä selvitetään mahdollisimman kattavasti esineen tai taideteoksen omistajahistoriaa. Tutkimusala on saanut nykyisen muotonsa pitkälti sen selvitystyön tuloksena, jota on tehty natsi-Saksan juutalaisilta ryöstämän kulttuuriomaisuuden palauttamiseksi laillisille omistajilleen tai heidän perillisilleen.

Provenienssitutkimuksen merkitys on 2000-luvun kuluessa korostunut myös puhuttaessa kolonialismista. Kun keskustelu mediassa ja museoissa on laajentunut, muutkin konfliktit ja kumoukset ovat alkaneet saada huomiota. Nostan tässä tekstissä erityisesti esiin Venäjän vallankumouksen vaikutuksen suomalaisiin museokokoelmiin ja avaan sitä, millaiset eettiset kysymykset ovat vakiintuneet provenienssitutkimuksen osaksi ja muovanneet sen tavoitteita.

Mihin provenienssitutkimusta tarvitaan?

Taideteosten provenienssitutkimuksella on perinteisesti pyritty vahvistamaan tai kumoamaan teoksen aitouteen tai esimerkiksi ajoitukseen liittyviä epäilyksiä. Teoksen tai esineen olemassaololle on siis etsitty kirjallisia todisteita. Provenienssi on myös saattanut antaa uutta tietoa taideteoksen tekijästä tai alkuperäisestä tilaajasta. Proveniensseja ovat tutkineet erityisesti museot, keräilijät ja huutokaupat. Käytännön tutkimustyössä tutkitaan tyypillisesti itse esinettä ja siinä saatetaan hyödyntää myös teknisiä ja materiaalitutkimuksen menetelmiä. Lisäksi etsitään ja analysoidaan erilaisia arkisto- ja kirjallisuuslähteitä.

Proveniessitutkimukseen liittyy vahva eettinen ulottuvuus: se aloitetaan museoissa usein silloin, kun epäillään, että jokin esine tai tietyn keräilijän kokoelma on vaihtanut omistajaa epäoikeudenmukaisesti.

Nykyisin proveniessitutkimukseen liittyy vahva eettinen ulottuvuus: se aloitetaan museoissa usein silloin, kun epäillään, että jokin esine tai tietyn keräilijän kokoelma on vaihtanut omistajaa epäoikeudenmukaisesti. Esineeseen saattaa myös kohdistua palautusvaatimus (restitution claim).

Eettisen näkökulman syventyminen näkyy käsitteiden käytössä. Englanniksi käytetään usein termiä epäoikeudenmukainen viitekehys (context of injustice). Sillä tarkoitetaan yleensä selvien laittomuuksien sijaan olosuhteita, joissa yksittäiset ihmiset tai kansat ovat luopuneet kulttuuriomaisuudesta siksi, ettei heillä ole ollut aitoa mahdollisuutta valita toisin.

Natsi-Saksan jälkipyykki

Provenienssitutkimus on kehittynyt nykymuotoonsa samalla, kun tutkijat ovat selvittäneet natsi-Saksan kulttuuriomaisuuden ryöstämisen tapoja ja laajuutta.

Varastetun kulttuuriomaisuuden dokumentointi, tutkimus ja palauttaminen alkoi jo toisen maailmansodan aikana. Kun sota loppui, valtavia määriä taidetta ja muuta esineistöä palautettiin lähtömaihinsa siten, että julkisten instituutioiden tehtäväksi jäi etsiä palautettujen esineiden lailliset omistajat. Näin ei läheskään aina tapahtunut.

Liittoutuneiden miehitysvyöhykkeillä Saksassa puolestaan laadittiin pian sodan jälkeen lakeja, jotka antoivat yksityisille ihmisille mahdollisuuden hakea korvausta menetetystä omaisuudesta tai vaatia sitä takaisin. Käytännössä prosessit olivat kuitenkin uuvuttavan monimutkaisia ja vaativat sen kaltaista todistusaineistoa omistajuudesta, jota harvalla oli.

Samaan aikaan museot palasivat normaaleihin rutiineihinsa: kokoelmien kartuttaminen jatkui ilman provenienssien tarkempaa tutkimusta aikana, jolloin taide- ja antiikkimarkkinoilla liikkui huomattavasti varastettuja esineitä. Museoiden kokoelmiin oli myös sodan jälkeisten valtiollisten palautusten myötä päätynyt kiusallisen paljon omistajahistorialtaan epäselviä teoksia ja esineitä.

Provenienssitutkimus on kehittynyt nykymuotoonsa samalla, kun tutkijat ovat selvittäneet natsi-Saksan kulttuuriomaisuuden ryöstämisen tapoja ja laajuutta.

Provenienssitutkimuksen kannalta rajapyykki oli vuonna 1998 Washingtonissa pidetty konferenssi, jossa 44 maata sitoutui edistämään natsi-Saksan ryöstämien esineiden ja teosten palauttamista laillisille omistajilleen. Nimellä Washington Principles tunnetut periaatteet loivat yhteistä pohjaa provenienssitutkimuksen menetelmien kehittämiselle, lähdeaineistojen digitoinnille, avoimelle julkaisemiselle, kansainväliselle yhteistyölle ja rahoitukselle.

Kansainvälisellä museokentällä on tullut Washingtonin periaatteiden myötä tavaksi keskittää tutkimusta niihin teoksiin ja esineisiin, joiden provenienssissa on epäselvyyksiä vuosien 1933 ja 1945 välillä. Suomalaisissa museoissa tällaisia taideteoksia tutkittiin 2000-luvun alussa, mutta sen jälkeen edistystä ei ole juuri tapahtunut, mikä todetaan World Jewish Restitution Organization:in viime vuonna ilmestyneessä raportissa.

Esimerkiksi Kansallisgalleriaan kuuluva Ateneumin taidemuseo on kuitenkin julkaissut nettisivuillaan listan teoksista, joiden provenienssiin liittyy epäselvyyksiä vuosina 1933–1945. Kansallismuseo pyrkii julkaisemallaan listalla saamaan provenienssitietoja myös tämän aikavälin ulkopuolelta.

Venäjä, Venäjä, Venäjä

Suomalaisia museokokoelmia tulisi tutkia Washingtonin periaatteiden mukaisesti nykyistä tarkemmin. Samalla pyrin väitöstutkimuksessani kiinnittämään huomiota toiseen Suomen näkökulmasta kiinnostavaan ilmiöön. Koska Suomi on Venäjän naapurissa ja etäisyys Pietariin lyhyt, vaikutti Venäjän vallankumous kotimaisiin taide- ja antiikkimarkkinoihin 1920–1930-luvulla välittömämmin kuin natsi-Saksa.

Neuvostoliitosta suomalaisiin museokokoelmiin päätynyt esineistö on vielä pitkälti tutkimatta, ja aihetta on käsitelty lähinnä yksittäisten teosten kautta, joista mainitsen esimerkkinä antiikintutkija Leena Pietilä-Castrénin artikkelin Porvooseen lahjoitetusta roomalaisesta marmoriveistoksesta. Lisäksi historioitsija Lars Westerlundin 2023 ilmestynyt kirja helsinkiläisestä antiikkikaupasta valottaa Neuvostoliittoon kytkeytynyttä kauppaa etenkin Kansallisarkistossa säilytettävän Etsivän keskuspoliisin arkiston näkökulmasta.

Neuvostoliitosta suomalaisiin museokokoelmiin päätynyt esineistö on vielä pitkälti tutkimatta, ja aihetta on käsitelty lähinnä yksittäisten teosten kautta.

Vaikka aihe on Suomessa melko tuntematon, Venäjän vallankumouksen vaikutuksia eurooppalaisiin ja amerikkalaisiin museokokoelmiin on tutkittu kansainvälisesti. Stalinin ensimmäisen (1928–32) ja toisen (1933–37) viisivuotissuunnitelman aikana paine realisoida valtion omaisuutta oli kova. Kaikki keinot ulkomaisen valuutan hankkimiseksi olivat käytössä – myös yksityisiltä henkilöiltä, keisarilta ja kirkolta kansallistettu kulttuuriomaisuus sekä museokokoelmat. Tutkimus on painottunut erityisesti Neuvostoliiton vientiorganisaatioiden toiminnan analysoimiseen.

Toisin kuin natsi-Saksan kohdalla, kysymys kulttuuriomaisuuden palauttamisesta ei ole ollut keskeinen. Siihen on useita syitä, joista tärkein on se, että Neuvostoliitto oli tunnustettu valtio vuosikymmeniä virallisine kauppasuhteineen. Muita, luonteeltaan historiapoliittisempia syitä olen käsitellyt toisaalla. Stalinin aikana länteen myytyyn kulttuuriperintöön liittyviä eettisiä kysymyksiä on analysoinut myös itävaltalainen tutkija Waltraud M. Bayer.

Muistojen varassa

Neuvostoliiton ja Suomen välille syntynyttä, monimuotoista taidekauppaa on käsitelty muiden muassa diplomaatti ja ministeri Antti Hackzellin ja kirjailija Hella Wuolijoen elämäkerroissa sekä muistelmissa. Helsinkiläisen antiikkikauppatoiminnan kasvu vallankumousten jälkeen oli niin näkyvää, että se jätti jälkensä nuo ajat eläneiden muistiin ja kotien seinille. Osa kertomuksista on säilynyt suullisena perintönä jälkipolville, kun sekä esineitä että niihin liittyviä muistoja on haluttu siirtää eteenpäin. Muistitieto on arvokas lähde tilanteessa, jossa erilaisia viranomaisasiakirjoja tai antiikkikauppiaiden yksityisarkistoja on säilynyt vähän. Lisäksi nämä kirjalliset lähteet ovat hajallaan eri arkistokokoelmissa.

Neuvostoliitosta Suomeen kulkeutuneiden taideteosten ja arvoesineiden ympärille syntyi etenkin salakuljetukseen liittyvää negatiivista mediahuomiota. Taidekauppiaat ja muut välittäjät saattoivat varovaisuussyistä jättää kertomatta hankintamatkoistaan Leningradiin ja Moskovaan, mikä vaikeuttaa provenienssitutkimuksen tekemistä tänä päivänä.

Taidekauppiaat ja muut välittäjät saattoivat varovaisuussyistä jättää kertomatta hankintamatkoistaan Leningradiin ja Moskovaan, mikä vaikeuttaa provenienssitutkimuksen tekemistä tänä päivänä.

Venäläiset pakolaiset – tai emigrantit, kuten heitä oli tapana kutsua – toivat vallankumouksen jälkeen mukanaan perhekalleuksia ja muuta rahaksi muutettavaa omaisuutta. Olen kuitenkin samalla kannalla kuin Lars Westerlund edellä mainitussa kirjassaan siinä, että suomalaiset taidekauppiaat ja keräilijät korostivat venäläisten emigranttien vaikutusta Suomen taide- ja arvoesinekauppaan ja vähättelivät omaa aktiivisuuttaan.

He saattoivat myös kuvata omaa toimintaansa kulttuuriperinnön pelastamisena sekasortoisista oloista tai kertoa halunneensa antaa taloudellista apua kotoaan pakenemaan joutuneille venäläisille. Tällaiset oikeutuskertomukset ovat hyvin tavanomaisia – niihin turvautuivat esimerkiksi 1800-luvulla kansallisia taidekokoelmia rakentaneet museomiehet, jotka tekivät kyseenalaisia hankintoja Italiasta.

Oikeutuskertomuksia ei kuitenkaan kannata pitää vain koottuina selityksinä. Ne avaavat näkymiä ihmisten ajan kuluessa muuttuviin käsityksiin hyväksyttävästä, oikeasta, väärästä, tavanomaisesta ja epätavanomaisesta. Muistitietotutkimusta kehittäneen kirjallisuustieteilijä Alessandro Portellin sanoin (suomennos täällä) muistitieto kertoo vähemmän siitä, mitä ihmiset tekivät kuin siitä ”mitä he halusivat tehdä, mitä he uskoivat tekevänsä ja mitä he jälkikäteen katsoivat tehneensä”.

FM Kersti Tainio on Politiikasta-lehden päätoimittaja ja väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Hänen tutkimuksensa kohdistuu taideteoksiin ja kulttuurihistoriallisiin esineisiin, jotka tulivat Suomeen Venäjän vallankumousten seurauksena ja päätyivät museokokoelmiin.

Artikkelin kuvituskuva: Amerikkalaissotilas Ellingenin Schloßkirchessä, Saksassa 24.4.1945 tutkimassa takavarikoituja taide-esineitä.
Lähde: Wikimedia Commons CC0

Julkaisu Politiikasta taidetta: Kumousten ja sotien merkitsemät esineet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Englantilainen ex-kollegani totesi taannoin, että tämän päivän päättäjät tukevat mielellään taidetta, mutta ovat unohtaneet, miksi.

Vielä 1960–70-luvuilla Suomessa vallitsi puoluerajat ylittävä konsensus siitä, että sivistysvaltiolla on velvollisuus tukea kulttuuria ja taidetta. Tuolloin suhteellisen tuoreen YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistuksen kirjaukset perustavanlaatuisesta oikeudestamme osallistua yhteiskunnan sivistyselämään ja nauttia taiteista heijastuivat silloisten puolueiden ohjelmiin. Taide ja kulttuuri kuuluivat kaikille.

Taide puhuttaa puolueita

Kuusikymmentä vuotta myöhemmin tavoitteenani on ollut selvittää, mitkä päämäärät ja motiivit ovat saaneet suomalaiset puolueet edistämään taidetta ja kulttuuria poliittisissa ohjelmissaan vuosina 1960–2019.

Kulttuuri ja taide ovat nimittäin asioita, joiden edistämisestä lähes kaikilla puolueilla viimeisen 60 vuoden aikana on ollut jokin mielipide. Kaikkiaan 44 puolueen lähes 600 digitaalisessa muodossa olevassa ja vuosina 1960–2019 voimassa olleessa poliittisessa ohjelmassa löytyy kirjaus taiteesta tai kulttuurista.

Puolueet eivät kuitenkaan ole edistäneet taidetta ja kulttuuria vain taiteen ja kulttuurin itsensä vuoksi. Taiteella on vapautensa, mutta taidetta ja kulttuuria edistäessään puolueet asettavat samalla tälle edistämiselle päämääriä. Puolueilla on myös omia sekä yhteisiä motiivejaan taiteen ja kulttuurin edistämiseen.

Taiteella on vapautensa, mutta taidetta ja kulttuuria edistäessään puolueet asettavat samalla tälle edistämiselle päämääriä.

Kuten muillakin elämänaloilla, puolueilla on selkeästi vahvoja ja toisiaan muistuttavia mielipiteitä siitä, miksi taidetta ja kulttuuria on edistettävä. Kuudenkymmenen vuoden ajalta tällaisia puolueita yhdistäviä päämääriä ja motiiveja löytyy kuusi: päämäärinä oikeus tai mahdollisuus taiteeseen ja kulttuuriin sekä ihmisenä kasvaminen; ja motiiveina suojelus, hyvinvointi, globaali sillanrakennus ja kulttuuriagrarismi, eli maaseutukulttuuri.

Nämä motiivit ja päämäärät voivat esiintyä eri puolueiden ohjelmissa yksittäisten kirjauksien muodossa. Mutta merkittävää on, että oikeus tai mahdollisuus, ihmisenä kasvaminen, suojelus, hyvinvointi, globaali sillanrakennus ja kulttuuriagrarismi esiintyvät sellaisten pitkäikäisten eduskuntapuolueiden kuten kokoomus, SDP, keskusta, vihreät, vasemmistoliitto, RKP, kristilliset, SMP ja perussuomalaiset ohjelmissa pitkän ajan linjauksina.

Painavia salkkuja kuntapäätöksissä

Päävastuu taiteen ja kulttuurin toteutumisesta ihmisten arjessa on puolueohjelmissa kuudenkymmen vuoden ajan ollut ennen kaikkea siellä, missä tehdään päätöksiä lähellä ihmistä, eli kunnissa. Ei siis ole ihme, että juuri kunnille on kuudenkymmenen vuoden aikana lainsäädännöllä ja muilla päätöksillä asetettu ehkäpä keskeisin rooli taiteeseen ja kulttuuriin liittyvien oikeuksiemme ja mahdollisuuksiemme toteutumisessa.

Taide ja kulttuuri ovat vahvasti osa kevään 2021 kunnallisvaaleja.

Vaikka koronavuosi onkin heikentänyt kuntien kulttuuritoimintaa, taide ja kulttuuri ovat vahvasti osa kevään 2021 kunnallisvaaleja. Ehkä jopa vahvemmin kuin aiemmin, sillä loppukesästä 2021 alkavan SOTE-uudistuksen myötä sivistyspalveluista, joihin taide ja kulttuurikin kuuluvat, tulee kunnanvaltuustoissa euromäärältään painavin salkku, jonka sisällöstä kuntapäättäjät suoraan itse päättävät.

Muutos on kuntapäättäjän kannalta iso. Vielä vuonna 2019 valtuutettujen päättämistä kuntien menoista 48 prosenttia meni SOTE-palveluihin, mutta sivistys tuli hyvänä kakkosena 31 prosentillaan muiden kuntapalveluiden tullessa kaukana perässä.

Jokakansalaisen oikeus tai edes mahdollisuus

Kolme neljäsosaa puolueista on kuudenkymmenen vuoden aikana kirjannut, että meillä kaikilla on joko oikeus tai mahdollisuus kulttuurin ja taiteen kokemiseen, harrastamiseen ja tekemiseen. Päämääränä on ollut taata suomalaisille oikeus tai edes mahdollisuus taiteeseen ja kulttuuriin.

Oikeuden ja mahdollisuuden päämäärää edistäessään puolueet ovat samalla edistäneet kulttuurin ja taiteen ammattilaisuutta: taiteen ja kulttuurin kokijat ja harrastajat lisäävät kiinnostusta ja luovat yleisöjä ammattilaisille. Useimmiten kuitenkin taiteilijan ja kulttuuriammattilaisen toimintamahdollisuudet ja tekemisen oikeudet ovat sivutuote siitä, että suomalainen saa kokea ja harrastaa.

Koronan aiheuttama taide- ja kulttuurialan ammattilaisten ahdinko ja muihin elinkeinoihin nähden sekä päättäjien hitaampi ja usein perusteiltaan poikkeava kohtelu saattaa selittyä sillä, että heidän työnsä nähdään edelleen ennemminkin välineenä kokemisen ja harrastamisen mahdollisuudelle.

Koronavuosi on syönyt useimmilta suomalaisilta mahdollisuuden kokea tai harrastaa taidetta, kun sitä ei yksinkertaisesti ole tarjolla. Myös koronan aiheuttamien työmahdollisuuksien, esitysten, festivaalien ja tapahtumien peruuttamisen vaikutukset esimerkiksi freelancereihin ja tapahtumateollisuuteen ovat mittavia.

Koronan aiheuttama taide- ja kulttuurialan ammattilaisten ahdinko ja muihin elinkeinoihin nähden sekä päättäjien hitaampi ja usein perusteiltaan poikkeava kohtelu saattaa selittyä sillä, että heidän työnsä nähdään edelleen ennemminkin välineenä kokemisen ja harrastamisen mahdollisuudelle. Ei siis elinkeinon harjoittamiseksi muiden elinkeinojen rinnalla.

Parempi ihminen – parempi kansalainen

Taiteen ja kulttuurin tekemisen, kokemisen ja harrastamisen oikeus tai mahdollisuus kietoutuu lähes erottamattomana päämääränä toiseen puolueita yhdistävään taiteen ja kulttuurin edistämispäämäärään.

1960-luvulta lähtien taiteen ja kulttuurin edistämisellä on haluttu edesauttaa meitä ihmisenä kasvamisessa. Taiteen ja kulttuurin edistämisen kautta puolueet ovat asettaneet yksittäisille suomalaisille tavoitteita kasvaa paremmaksi, osallistuvammaksi ja osaavammaksi yksilöksi ja siten paremmaksi kansalaiseksi. Yksilöiden kasvaessa ihmisenä kartutetaan puolueiden mukaan samalla myös Suomen ja parhaimmillaan jopa koko ihmiskunnan henkistä pääomaa.

1960-luvulta lähtien taiteen ja kulttuurin edistämisellä on haluttu edesauttaa meitä ihmisenä kasvamisessa.

Kun seitsemänkymmentäviisi prosenttia puolueista on kuudenkymmenen vuoden aikana edistänyt taiteen ja kulttuurin avulla ihmisenä kasvamista, ne samalla ovat asettaneet taiteen ja kulttuurin ihmisen identiteetin rakennusaineeksi.

Suojelus maailman pahalta

Taiteeseen ja kulttuuriin on kautta historian pyritty soveltamaan erilaisia moraalikäsityksiä. Näin myös suomalaisissa puolueissa. 1960-luvulta lähtien kolmelle neljäsosalle puolueista kulttuuri ja taide ovat olleet hyvän ja pahan tiedon puita: joko taidetta ja kulttuuria on suojeltava joltakin tai ihmistä on suojeltava taiteelta ja kulttuurilta.

Puolueet Suomessa ovat pyrkineet noudattamaan hyvän taiteen rahoittajan käsivarrenmitan etäisyyden periaatetta kuluneen kuudenkymmen vuoden ajan. Tämän periaatteen mukaisesti rahoittaja ei puutu siihen, mikä tekee taiteesta taiteen eikä taiteen tekemisen sisältöihin.

Joko taidetta ja kulttuuria on suojeltava joltakin tai ihmistä on suojeltava taiteelta ja kulttuurilta.

Suojelus maailman pahalta kuitenkin näyttää antaneen puolueille tilaisuuden määrittää oikeaa ja väärää taidetta. Yhtäältä ”kansallista” taidetta ja kulttuuria on suojeltava vaikkapa kaupallistumiselta ja politisoitumiselta. Toisaalta ihmistä on suojeltava esimerkiksi rappiokulttuurilta, kapea-alaiselta korkeakulttuurilta tai taiteesta nauttimista rajoittavilta tekijänoikeuksilta.

Paremminvointia taiteesta ja kulttuurista

Erityisesti 2000-luvulla taiteen ja kulttuurin rahoitusta on perusteltu niiden terveys- ja hyvinvointivaikutuksella. Tämän perustelun tueksi on hyödynnetty viime vuosikymmeninä julkaistuja kymmeniä taiteen ja kulttuurin hyvinvointia tuottavien vaikutusten tutkimuksia.

Näistä Suomen mittakaavassa ehkäpä merkittävin tutkimushanke on parhaillaan käynnissä oleva Suomen Akatemian Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittama ArtsEqual-hanke.

Erityisesti 2000-luvulla taiteen ja kulttuurin rahoitusta on perusteltu niiden terveys- ja hyvinvointivaikutuksella.

Puolueiden ohjelmissa hyvinvointi on kuitenkin esiintynyt taiteen ja kulttuurin edistämisen motiivina pitkään. Jo 1950-luvulta lähtien kahdenkymmenenkahdeksan puolueen mukaan kulttuuri on ollut väline yksilön, talouden ja kansakunnan hyvinvointiin ja henkiseen ja aineelliseen vaurastumiseen. Yli 60 vuoden ajan siis puolueiden reseptinä esimerkiksi perheiden, matkailun, terveyden, kilpailukyvyn ja työllisyyden paremminvointiin ovat olleet taide ja kulttuuri.

Taiteen ja kulttuurin maantiede

Puolueilla on pääsääntöisesti kaksi maantieteellistä ulottuvuutta taiteen ja kulttuurin edistämisessään. Paikka, jossa ihminen ja koko maailma elää. Joka toisen puolueen ohjelmakirjauksissa väestön liikkuvuudesta ja maassamuutosta taide ja kulttuuri ovat olleet puuttuessaan aluekehityksen jarruja ja olemassa ollessaan paikkakunnalle kiinnittäjiä ja asutuksen säilyttäjiä. Koko maa tai ainakin maakunnat, maaseutu, syrjäseutu ja haja-asutusalue on haluttu pitää asuttuna taide- ja kulttuuritarjonnalla.

Tällä hajakeskitysperusteisella kulttuuriagrarismilla puolueet ovat halunneet säilöä perinteisiksi koettuja maaseutu- ja talonpoikaisarvoja tai harjoittaa aluepoliittista edunvalvontaa taide ja kulttuuri työvälineinään.

Puolueille paikka, jossa ihminen elää on harvoin kaupunki.

Puolueille paikka, jossa ihminen elää on harvoin kaupunki. Jos ja kun kaupunki mainitaan, se useimmiten on suurkaupunki tai metropoli, joilla viitataan Helsinkiin tai pääkaupunkiseutuun laajemmin.

Puolelle puolueista taide tai kulttuuri ovat olleet myös väline asettaa Suomi maailmankartalle. Taide ja kulttuuri ovat sekä vientituotteita että kansojen välisten siltojen rakentajia, rauhanturvaajia ja vuorovaikutuksen ylläpitäjiä.

Edistyksellisyydestä toistoon

1960–1970-luvuilla suomalaisilla puolueilla näytti olevan aito halu muuttaa taide ja kulttuuri jokakansalaisen saatavaksi ja saavutettavaksi. Taiteen ja kulttuurin harrastamisen, kokemisen ja tekemisen oikeuden tai mahdollisuuden edistäminen ja taiteen ja kulttuurin kautta ihmisenä paremmaksi muuttumisen mahdollistaminen näyttivät olevan osa edistyksellistä ja suomalaisten yhdenvertaisuuden tavoitteeseen liittyvää poliittista konsensusta.

Oikeuden ja mahdollisuuden sekä ihmisenä kasvamisen päämäärät samoin kuin suojeluksen, hyvinvoinnin, globaalin sillanrakennuksen ja aluepoliittisen kulttuuriagrarismin motiivit ovat kuitenkin säilyneet vähäisin muutoksin edelleen 2020-luvulla puolueiden ohjelmakirjauksissa.

Taiteen ja kulttuurin edistämisessä puolueet haluavat ennen kaikkea olla muuttamatta mitään.

Mutta toisin kuin kuusikymmentä vuotta sitten, nyt nuo kirjaukset tuntuvat edistyksellisyyden sijaan väljähtäneiltä aiempien vuosikymmenten kirjausten toistoilta.

1960-luvulta tähän päivään muun muassa sosiaaliturva, terveydenhuolto, koulutus ja aluehallinto ovat olleet elämänalueitamme, jotka ovat olleet jatkuvan poliittisen päivityksen kohteita. Samaan aikaan suomalaisten puolueiden ohjelmissa kuudenkymmenen vuoden takaisten päämäärien ja motiivien toistaminen saattaa olla merkki siitä, että taiteen ja kulttuurin edistämisessä puolueet haluavat ennen kaikkea olla muuttamatta mitään.

Ehkäpä englantilainen ex-kollegani on oikeassa.  Puolueet toki edistävät taidetta ja kulttuuria, mutta syistä, jotka olivat ajankohtaisia ja hyvässä muistissa 1960–1970-luvuilla eli useampi päättäjäsukupolvi sitten.

Minna Sirnö on väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa.

Kirjoitus pohjaa Politiikka-lehden numerossa 62:4 (4/2020) julkaistuun tutkimusartikkeliin.

Julkaisu Puolueet parempien ihmisten kasvattajina ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Hyvää tarkoittavat, yhteisesti määritetyt periaatteet eivät aina takaa ristiriidattomia lopputuloksia. Eivät edes silloin, kun nuo periaatteet itsessään ovat päällisin puolin täysin ristiriidattomia.

Lokakuussa 2017 Yhdysvallat ilmoitti virallisesti vetäytyvänsä Yhdistyneiden kansakuntien kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö UNESCOsta. Yhdysvaltojen esimerkkiä seuraten Israel viipymättä ilmoitti katkaisseensa yhteistyönsä organisaation kanssa.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun samaiset jäsenvaltiot ovat kyseenalaistaneet UNESCOn toimintaperiaatteet ja arvopohjan. Perustajajäsen Yhdysvaltojen ja vuonna 1949 liittyneen Israelin historia järjestössä on ollut vähintäänkin kivikkoinen. Vuonna 1984 todistettiin Yhdysvaltojen vetäytyminen organisaatiosta ensimmäistä kertaa.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun samaiset jäsenvaltiot ovat kyseenalaistaneet UNESCOn toimintaperiaatteet ja arvopohjan.

Tällöin syynä oli väitetty puolueellisuus Neuvostoliittoa kohtaan sekä syytökset UNESCOn vallan alle kuuluvien, erityisesti media- ja viestintäsektoriin liityvien, kysymysten turhasta politisoinnista. Yhdysvallat liittyi järjestöön uudelleen vuonna 2003, mutta jäädytti rahoituksensa vuonna 2011, koska Palestiina hyväksyttiin jäseneksi. Samoin toimi Israel.

Nyt Yhdysvaltojen vetäytymisen syyksi mainittiin ”huoli kasaantuvista veloista, tarve perustavanlaatuisille reformeille sekä jatkuva Israelin vastainen puolueellisuus UNESCOssa”. Israel puolestaan vetosi sarjaan päätöslauselmia, jotka heidän tulkintansa mukaan kielsivät juutalaiset yhteydet Jerusalemin pyhiin paikkoihin.

Viimeisen kahden vuoden aikana UNESCO on hyväksynyt kolme nämä kriteerit täyttävää päätöslauselmaa. Lokakuussa 2016 hyväksytty päätöslauselma mainitsi Jerusalemin Temppelivuoren pyhänä paikkana ainoastaan muslimeille. Toukokuussa 2017 Israeliin viitattiin miehittävänä valtana Jerusalemissa. Lopullisesti Israel sai tarpeekseen heinäkuussa 2017, kun UNESCO nimesi Länsirannalla sijaitsevan Hebronin vanhan kaupungin palestiinalaiseksi maailmanperintökohteeksi ja liitti sen vaarassa olevien kohteiden listalleen.

Kiistanalaiset päätöslauselmat olivat ensisijaisesti esimerkki UNESCOlle tyypillisistä käytänteistä ja toimintamalleista. Ne olivat kuitenkin myös osoitus UNESCOlaisen maailmankuvan mukaisista moraalisista kannanotoista ja järjestön toimintaa taustoittavasta kulttuurisesta vallankäytöstä.

Kritiikin kohdentamisesta

UNESCO on kansainvälinen valtioiden välinen järjestö, eli eripuraa aiheuttaneiden päätöslauselmien hyväksymisestä päättivät UNESCOn jäsenvaltiot. Israel tukijoineen jää usein äänestyksissä tappiolle, sillä Israelin vastaisesti äänestävien arabimaiden lukumäärä järjestössä on suurempi.

Sen sijaan, että olisivat kohdistaneet verbaalisen hyökkäyksensä esitysten puolesta äänestäneisiin kanssajäseniinsä, Yhdysvallat ja Israel ottivat kohteekseen itse organisaation. Julkilausumissa UNESCOa kohdeltiin kuin jonkinlaista korkeampaa auktoriteettia valtiojärjestelmän yläpuolella.

Päällisin puolin viimeisimmät tapahtumat näyttäytyvät kritiikkinä UNESCOn poliittisesti motivoituneita päätöksentekoprosesseja kohtaan. Yhdysvaltain ja Israelin julkilausumat hyökkäsivät UNESCOa vastaan poliittisen puolueellisuuden ja historian vääristelyn ympärille rakennetuin argumentein.

Samanaikaisesti ristiriitaisesti rakennettu kritiikki pilkkasi poliittisesta puolueellisuudesta kritisoidun järjestön epäpoliittisuutta: UNESCOn toimintaa moitittiin merkityksettömäksi, absurdiksi teatteriksi ja sen päätöksiä harhaisiksi.

UNESCOn viimeaikaisiin päätöslauselmiin kohdistetun kritiikin ytimessä oli ajatus järjestön aloitteiden ja niitä taustoittavien päämäärien epäonnistumisesta.

Huolimatta siitä, kuinka oikeutettuja nämä syytökset olivat, niiden sisältö oli UNESCOlaisessa maailmanjärjestyksessä suhteellisen merkityksetön. UNESCOn viimeaikaisiin päätöslauselmiin kohdistetun kritiikin ytimessä oli pohjimmiltaan ajatus järjestön aloitteiden ja niitä taustoittavien päämäärien epäonnistumisesta.

Tätä ei kuitenkaan sanottu ääneen. Asian nostaminen kritiikin keskiöön olisi mitä todennäköisimmin johtanut kahden jäsenvaltion eroa huomattavasti tuntuvampiin seuraamuksiin. Argumentin kautta olisi niin halutessa voitu kyseenalaistaa koko järjestön olemassaoloa määrittävät kulttuuridiplomaattiset periaatteet.

UNESCOlaisen kulttuuridiplomatian perinne

Terminä kulttuuridiplomatia on alkanut putkahdella esiin UNESCOn viestinnässä vasta hiljattain. Kuten Euroopan neuvoston entinen koulutus-, tiede- ja kulttuuriyksikön johtaja Anthony Haigh on todennut, tapa sisällyttää myös kulttuurinen ulottuvuus kansainvälisiin sopimuksiin voidaan nähdä tuloksena liittoutuneiden opetusministerien kokoontumisten sarjasta toisen maailmansodan aikana. Tapaamisketjun tuloksena syntyi UNESCO. Kulttuuridiplomatian ajatuksen voidaan näin ollen nähdä olevan hyvinkin sisäsyntyinen, organisaation koko olemassaoloa määrittävä taustavaikuttaja.

UNESCO onkin yksi varhaisimmista ja merkittävimmistä poliittisista toimijoista ja poliittisen toiminnan alustoista monenvälisen kulttuuridiplomatian kentällä. Kulttuuridiplomatian käsitettä ei kuitenkaan yksiselitteisesti ole määritetty UNESCOn virallisessa viestinnässä. Käsite näyttäytyy kummallisena kattoterminä, jonka alle on sullottu kokoelma mitä erilaisimpia kulttuurisin keinoin lähestyttäviä käytänteitä, toimia ja aloitteita.

UNESCOn tapauksessa sen kulttuuridiplomaattiset periaatteet on kuitenkin määritetty jo järjestön vuonna 1945 laaditussa peruskirjassa. UNESCO on yksi YK:n itsenäisistä erityisjärjestöistä, ja sen pääasiallisena tarkoituksena on edistää rauhaa sekä kansojenvälistä yhteistyötä ja vuoropuhelua kasvatuksen, tieteen ja kulttuurin kautta.

UNESCOn toiminnan ytimessä ovat aloitteet, jotka pyrkivät kulttuurienvälisen dialogin mahdollistamiseen, tiedon jakamiseen sekä haitallisten kulttuuristen representaatioiden ja stereotyyppien kyseenalaistamiseen. Näillä keinoin järjestö pyrkii peruskirjansa mukaisesti edistämään rauhaa ja ohjaamaan ympäröivää maailmaa kohti ymmärryksen, arvostuksen ja solidaarisuuden arvopohjan kautta määrittyvää parempaa tulevaisuutta.

Ideologinen vetovoima ja kulttuurinen valta

UNESCO itse sitoo kulttuuridiplomatian ajatuksen tiukasti pehmeän vallan käsitteeseen. Pehmeällä vallalla viitataan yhdysvaltalaisen politiikan tutkija Joseph S. Nyen lähes kolme vuosikymmentä sitten lanseeraamaan termiin, joka kuvaa keinoja saavuttaa tavoite – perinteisemmän kovan vallan pakotteiden sijaan – kulttuuriseen ja ideologiseen viehätykseen pohjautuvan vetovoiman kautta.

Vaikka Nyen uusliberalistinen terminologia ei sovikaan UNESCOn kulttuuriseen tapaan hahmottaa maailma täysin saumattomasti, on järjestön kulttuuridiplomatian ja pehmeän vallan välille vetämässä yhteydessä perää. Kuten Kansainvälisten kulttuuristen suhteiden instituutin johtaja J. P. Singh on todennut, UNESCOn tapauksessa varsinaisesta toimeenpanovallasta ei juuri voida puhua. Tämän vuoksi organisaatio pyrkii asemoimaan itsensä moraalisena mielipidevaikuttajana.

UNESCOn tapauksessa varsinaisesta toimeenpanovallasta ei juuri voida puhua. Tämän vuoksi organisaatio pyrkii asemoimaan itsensä moraalisena mielipidevaikuttajana.

Jos valta käsitetään kykynä saada aikaan seurauksia, UNESCOn tapauksessa on pohjimmiltaan kysymys asemasta ja edellytyksistä pyrkiä oikeuttamaan tiettyjä toimia sekä vaikuttamaan päätöksentekoperusteisiin jakamalla ympäröivä maailma moraalisesti oikeisiin ja vääriin näkökulmiin.

Norjalaisen rauhantutkija Johan Galtungin terminologiaa hyödyntäen tällainen asetelma määrittyy poliittisesta, taloudellisesta ja sotilaallisesta vallasta erillisenä vallan muotona – kulttuurisena valtana. Tämä lähtökohta on kuvattu jo UNESCOn peruskirjassa, joka alkaa sanoin: ”koska sodat syntyvät ihmisten mielissä, on myös rauhan puolustus rakennettava ihmismieliin”.

Valta, vastuu ja velvollisuudet

Jos Yhdysvaltojen ja Israelin viimeisimmän tempauksen tarkoituksena todella oli esittää perusteltua kritiikkiä UNESCOn päätöksentekokäytäntöjä, toimintapolitiikkoja ja erityisesti järjestön peruskirjaan pohjaavia periaatteita kohtaan, kulttuuridiplomatiakortin pelaamatta jättäminen oli yllättävä ratkaisu.

UNESCOn kannalta tämä oli kuitenkin onni onnettomuudessa. Järjestön kulttuuridiplomaattisten aloitteiden ja strategioiden epäonnistumisen tarkempi ruotiminen olisi varmasti liitetty kysymyksiin UNESCOn mahdollisesta kyvyttömyydestä saavuttaa organisaation taustatavoite – sen maailmankuvan mukaisten perusarvojen varaan rakennettu parempi maailma. Näiden samojen periaatteiden pohjaltahan UNESCOn olisi pitänyt kyetä estämään tilannetta kärjistymästä.

Tämän argumentin käyttämättä jättäminen saa epäilemään Yhdysvaltojen ja Israelin todellisia tarkoitusperiä. Ehkä syyt olivat ensisijaisesti taloudelliset, kuten on spekuloitu. Muut esiin nostetut kritiikin aiheet näyttävät lähinnä näppäriltä tekosyiltä näpäyttää organisaatiota, joka systemaattisesti on kieltäytynyt toimimasta Yhdysvaltojen ja Israelin saneluyritysten mukaisesti.

UNESCOlaisella pehmeällä, kulttuurisella vallalla on myös vahva maailmanpoliittinen ulottuvuus.

UNESCO kantaa nyt tämän tapahtumaketjun seurauksia, jotka saattavat osoittautua kohtalokkaiksi jo valmiiksi taloudellisten ongelmien puristuksessa pyristelevälle järjestölle. UNESCOn ihmisyyden ja solidaarisuuden taakse piilotettu poliittisuus nousee pintaan juuri tällaisten tapahtumien kautta. Ne muistuttavat, että UNESCOlaisella pehmeällä, kulttuurisella vallalla on myös vahva maailmanpoliittinen ulottuvuus.

Miia Huttunen on tohtorikoulutettava Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella. Hänen Koneen Säätiön rahoittama väitöskirjaprojektinsa tarkastelee UNESCOlaisen elokuvallisen kulttuuridiplomatian kautta kysymystä siitä, kuinka kuvitteellisia maailmoja voidaan hyödyntää todelliseen maailmaan vaikuttamisessa.

Julkaisu Kun kulttuuridiplomatia epäonnistuu ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Epävarmuus tekee identiteetin näkyväksi. Siksi on loogista, että eurooppalainen identiteetti on noussut mielenkiinnon ja väittelyn kohteiksi juuri Euroopan unionin kriisien yhteydessä.

Pakolaisten kasvanut  määrä on lisännyt keskustelua siitä, ketkä kuuluvat ja ketkä hyväksytään Eurooppaan. Talouskriisi puolestaan nostatti vastakkaisia mielipiteitä, pitääkö ”meidän” tukea talousvaikeuksissa olevia ”muita” jäsenmaita.

Kulttuuriperintö osana identiteettipolitiikkaa

Identiteettipolitiikka on kuitenkin jatkuva, joskaan ei aina näkyvä prosessi. Yhtenä merkittävänä mutta julkisuudessa harvemmin näkyvänä EU:n identiteettipolitiikan osana on eurooppalainen kulttuuriperintö.

Keskityn artikkelissa unionin tuoreimpaan ja merkittävimpään kulttuuriperintöaloitteeseen, Euroopan kulttuuriperintötunnukseen (European Heritage Label, EHL), jonka avulla unioni luo eurooppalaista kertomusta. EHL on esimerkki Laurajane Smithin kuvailemasta auktorisoidusta perintödiskurssista eli asiantuntijadiskurssista, joka määrittelee, mitä on eurooppalainen kulttuuriperintö.

Identiteettipolitiikka on jatkuva, joskaan ei aina näkyvä prosessi.

EU on vuodesta 2013 myöntänyt EHL-tunnuksen 29 ”eurooppalaisen merkityksen” omaavalle perintökohteelle 16 jäsenmaassa. Kaksitoista kohdetta sijaitsee niin sanotuissa itäisissä jäsenmaissa – Puolassa, Tšekeissä, Sloveniassa, Unkarissa, Kroatiassa, Virossa ja Liettuassa. Etelä-Euroopan maista kohteita löytyy Kreikasta, Portugalista, Espanjasta ja Italiasta. Loput kohteet sijoittuvat Ranskaan, Hollantiin, Belgiaan, Itävaltaan ja Saksaan.

Euroopan komission kotisivuilta löytyy jokaisen kohteen esittelyvideo, joiden  avulla tarkastelen kohteita. Videot on rakennettu samantyyppisesti, ja niillä kohteiden edustajat kertovat kohteensa tarinan suhteessa Eurooppaan. Kertomusten tarkoituksena on tarjota kansalaisille mahdollisuus samaistua eurooppalaiseen yhteisöön, jota luodaan kulttuuriperinnön avulla.

Perinnön ”eurooppalainen merkitys”

EU:n mielenkiinto eurooppalaista kulttuuriperintöä kohtaan on osa niin sanottua kulttuurista eurooppalaistumista, joka aktivoitui 1990-luvulla Neuvostoliiton romahduksen jälkeen, kuten Klas-Göran Karlsson kirjoittaa.

Tämä EU:n kolmas integraatiovaihe lisäsi kulttuurisen ulottuvuuden taloudelliseen ja poliittiseen integraatioon. Sen tavoitteena on rakentaa kulttuurin avulla Eurooppaa, johon kansalaiset voisivat samaistua ja tuntea sitä kautta kuuluvansa unioniin.

Kun unioni myöntää kohteille EHL-tunnuksen, se luo samalla sisältöä myös sille, mitä eurooppalainen merkitys tarkoittaa ja mitä se pitää sisällään. Useammat EHL-kohteet tarjoavat vierailijoille museoita ja näyttelyitä, jossa historiaa hyödyntäen kerrotaan, miksi kohde on eurooppalaisittain merkittävä. Päivittäin paikalliset museoammattilaiset ja muut kansalliset ja paikalliset toimijat siis osallistuvat niin ikään eurooppalaisen merkityksen luomiseen.

Ensisilmäyksellä kohteiden paletti näyttää hyvin monipuoliselta.

Ensisilmäyksellä kohteiden paletti näyttää hyvin monipuoliselta: siihen kuuluvat esimerkiksi Ateenan Akropolis ja sitä ympäröivät arkeologiset kohteet; slovenialainen salainen partisaanisairaala, jossa toisen maailmansodan aikana hoidettiin haavoittuneita riippumatta heidän taustastaan; ja Virossa sijaitseva Tarton yliopiston historiallinen kampus. Ajallisesti EHL-kohteet ulottuvat esihistoriasta – neandertalinihmisestä – 1980-luvulle.

Menneisyyden opit

Ajallinen ulottuvuus on vahvasti läsnä kaikissa EHL-kohdevideoissa. Videot kertovat menneisyydestä esimerkiksi siihen ulottuvien juurten kautta. Tšekeissä Moravian alueella sijaitsevan Olomoucin linnan yhteydessä ”juuremme” liitetään juutalais-kristilliseen taustaan ja antiikkiin.

Akropoliksen videossa juuret sijoitetaan antiikkiin, jossa ne kytkeytyvät Platonin ja Sokrateen filosofiaan, klassisen arkkitehtuuriin ja demokratiaan.

Vaikka perintö perustuukin menneisyyteen, keskeistä on sen suhde nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. Perinnössä on kyse siitä, miten menneisyys ohjaa ”meidät”, nykyihmiset, tulevaan, kuten Rodney Harrison kirjoittaa.

Kohteiden edustajat kertovat, mitä voimme nykyihmisinä oppia menneestä, jotta osaisimme tehdä viisaita valintoja tulevaa varten. Esimerkiksi Euroopan integraation yhden alullepanijan Robert Schumanin Ranskassa sijaitsevaa kotimuseota esittelevässä videossa korostetaan, miten vihollisia kannattaa kohdella liittolaisina. Toisen maailmansodan jälkeiseen Eurooppaan sijoittuvien kokemusten nähdään olevan merkittäviä myös nykypäivänä.

Puolassa Gdanskin kaupungissa sijaitsevan telakan entisen ammattiyhdistysliikkeen johtaja ja Solidaarisuus-liikkeen perustaja Lech Walesa kertoo videolla toiminnastaan, joka auttoi romuttamaan sosialistista järjestelmää. Rauhanomainen vastarintaliike Solidaarisuus osoitti Walesan mukaan, että suurimmatkin ongelmat kannattaa voimankäytön sijaan ratkaista neuvottelupöydän ääressä.

EHL:ssa näitä oppeja halutaan välittää varsinkin lapsille ja nuorille. Esimerkiksi Puolassa sijaitsevalle ensimmäisen maailmansodan hautausmaalle nro 123 on haudattu Gorlice–Tornowin taistelussa kaatuneet sotilaat riippumatta heidän sotilaallisesta, etnisestä tai uskonnollisesta taustastaan. Hautausmaan edustaja kertoo, että tutustumalla sodan kauhuihin nykynuoret voivat antaa panoksensa siihen, että samanlaiset tapahtumat eivät toistu tulevaisuudessa.

Videoiden kuvamateriaali myötäilee tarinaa menneisyyden opeista. Historiallisten kuvien, karttojen, korujen ja muiden esineiden käsittely (välillä kirjaimellisesti) silkkihansikkain viestii niiden arvosta ja työstä, jota tehdään, jotta ne säilyisivät jälkipolville.

Punaisena lankana videoissa kulkee myös perinnön digitalisointi. Sen avulla helpotetaan arvokkaiden asiakirjojen saatavuutta ja laajennetaan potentiaalista kohderyhmää. Samalla varmistetaan, että asiakirjojen sisältö säilyy tuleville polville.

”Me kaikki”, entäs ne toiset?

EHL on hyvä esimerkki siitä, miten menneen ja tulevan avulla oikeutetaan nykyistä toimintaa, kuten Petterson ja Hellström asian ilmaisevat. Ajatusleikkinä voi miettiä, mistä nykyilmiöstä voisi tulla perintöä, jota tulevat sukupolvet vaalivat sen ”eurooppalaisen merkityksen” johdosta tai pitävät varoittavana esimerkkinä, jonka ei tulisi toistua.

Vaikka EHL-videot antavat kohteiden eurooppalaiselle merkitykselle sisällön, ne herättävät myös kysymään, mitä muita tarinoita kohteista voisi kertoa. Portugalin rannikolla Iberian niemimaalla sijaitsevan kulttuurimaiseman, Sagresin niemenkärjen videossa muistellaan edistyneitä portugalilaisia merenkulkijoita, jotka seilasivat aikanaan kohteesta maailmalle tekemään ”löytöretkiä”. Muuttuisiko tarinan merkitys, jos ”löytöretkistä” puhuttaisiin osana kolonialismia?

Identiteettipolitiikka toimii, jos EU:n kansalaiset pystyvät samaistumaan EHL-kohteiden kautta unioniin tai laajemmin Eurooppaan. Kytkös perinnön ja kuulumisen tunteen välillä ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys. Samalla voi miettiä, ketä videoissa puhutellaan ja tarjoaako EHL kaikille (EU-kansalaisille) pääsyä osaksi eurooppalaista tarinaa.

Vaikka EU on nostanut kulttuuriperinnön identiteettipolitiikkansa keskiöön, eurooppalaista identiteettiä tai kuulumisen tunnetta ei pysty hallitsemaan jäsenmaihin suunnatun politiikan avulla. Esimerkiksi Puolan nykyhallituksen toiminta asettaa Gdanskin telakan tarinan solidaarisuudesta ja neuvottelujen merkityksestä irvokkaaseen kontekstiin.

Eurooppalaista identiteettiä tai kuulumisen tunnetta ei pysty hallitsemaan jäsenmaihin suunnatun politiikan avulla.

Asian voi kuitenkin ilmaista myös toisinpäin: vaikka julkisuudessa dominoiva päivänpolitiikka määrittää pitkälti tietämyksemme muista EU-maista, menneisyyden tarinat tarjoavat arvokkaan kehyksen päivänpoliittisen toiminnan tulkitsemiseen.

VTT Sigrid Kaasik-Krogerus työskentelee tutkijatohtorina Euroopan tiedeneuvoston projektissa ”EUROHERIT – Legitimation of European cultural heritage and the dynamics of identity politics in the EU”. Projekti toimii Jyväskylän yliopiston musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella.

Julkaisu Kulttuuriperintö eurooppalaisessa identiteettipolitiikassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuuntele artikkeli Marianne Sandelinin lukemana:

Kulttuurin tutkijan näkökulmasta Vladimir Putinin kolmanteen presidenttikauteen liittyy merkittävä lainsäädännöllinen asiakirja. Se on presidentin loppuvuodesta 2014 antama ukaasi eli asetus valtion uudesta kulttuuripolitiikasta.

Asetuksen mukaan kulttuurin tulee juurruttaa venäläisiin kansallista ylpeyttä ja isänmaallisuutta poliittiseen vakaumukseen, uskontokuntaan ja etnisyyteen katsomatta.

Suomen valtion kulttuurituotantoa säätävissä laeissa käytetään toisenlaisia muotoiluja. Esimerkiksi museolaissa määritellään museotoiminnan tavoitteeksi ”ylläpitää ja vahvistaa väestön ymmärrystä kulttuuristaan, historiastaan ja ympäristöstään”.

Teatteri- ja orkesterilaki pyrkii takaamaan kyseisten kulttuuripalvelujen alueellisen saatavuuden ja saavutettavuuden ”eri väestöryhmille”.

Opetus- ja kulttuuriministeriön kulttuuripoliittisessa strategiassa ”kansakunta” vilahtaa vain kerran. Sen sijaan siinä puhutaan ”kansalaisyhteiskunnasta”, ”ihmisistä” ja ”kansalaisista”.

Kulttuurinen toimijuus ei siis ole kansallisesti määriteltyä ”suomalaisuutta” vaan se kuuluu henkilöille, jotka ovat suomalaisen kansalaisyhteiskunnan jäseniä tai osa väestöä.

Venäjän valtion kulttuuripolitiikka

Venäjällä presidentin asetukset ovat lainsäädännöllisiä asiakirjoja, joilla ohjeistetaan toimeenpanevaa hallintoa sekä valtio- että paikallistasolla. Asetus valtion kulttuuripolitiikasta ohjeistaa virkamiehiä tukemaan sellaista kulttuuria, jonka he katsovat rakentavan kansallista identiteettiä. Asetusteksti painottaa kulttuuria arvojärjestelmänä, jota instituutiot tuottavat ja ylläpitävät.

Tässä arvojärjestelmässä kulttuuri nähdään Venäjän ”sivilisatorisen erityisyyden” liikkeellepanevana voimana ja yhtenäisen ”Venäjän kansan mentaliteetin” perustana. Kulttuurisen erityisyyden säilyttämisen lähtökohdaksi nostetaan ”perinteiset perhearvot”.

Asetusteksti luo kuvitteellisen toimijuuden, kulttuurin tuottajan ja kuluttajan, joka on ensisijaisesti venäläinen, kansallistunteeseen sitoutuva subjekti.

Mitään ennen kuulumatonta kansallisen identiteetin ja kulttuurin yhdistämisessä ei ole. Päinvastoin käsitys siitä, että kansakunta perustuu yhteiselle kulttuurille ja sen ilmentämälle kansanluonteelle, on ollut esillä Euroopan historiassa kansallisuusaatteen leviämisestä alkaen.

Kulttuurinationalismiksi kutsuttu ajattelutapa nousee toistuvasti esille poliitikkojen lausunnoissa eri puolilla Eurooppaa ja maailmaa.

Tämä sittemmin kulttuurinationalismiksi kutsuttu ajattelutapa nousee toistuvasti esille poliitikkojen lausunnoissa eri puolilla Eurooppaa ja maailmaa. Aatehistoriallisesti 1800-luvulta periytyvä ajattelutapa ja siihen pohjautuva kulttuurin välineellistäminen nykypolitiikan tarpeisiin on tyypillistä erityisesti oikeistopopulistisille liikkeille.

Viime aikojen humanistisessa tutkimuksessa kulttuurinationalismi ajatusrakennelmana on monesti kyseenalaistettu. Kritiikkiä on saanut osakseen myös kansan mentaliteetin käsite.

Mentaliteetti on yleinen arkikielessä, mutta tieteen kielessä se on kiistelty käsite, koska se liitetään helposti näkemykseen yhtenäisestä ja muuttumattomasta, autenttiseen alkuperään palautuvasta kansallisesta olemuksesta. Essentialistisen mentaliteetin sijasta on tapana puhua kansallisista identiteeteistä. Ne ymmärretään sosiaalisina konstruktioina ja muuttuvina prosesseina.

Kansallisuuden ohella ihmisen ymmärrystä itsestään määrittävät myös muut yhteisöllisyyden kokemukset kuten paikallisidentiteetti, koulutus, etnisyys, uskonto, seksuaalinen suuntautuminen, sukupuoli, ammatti, yhteiskuntaluokka ja niin edelleen.

Suomen uusi kulttuuriministeri

Merkillepantavaa Venäjän presidentin asetuksessa on se, että se nostaa 1800-luvulta periytyvän nationalistisen kulttuuri- ja mentaliteetti-käsitteen kulttuuripoliittisen asetustekstin keskiöön.

Lisäksi, mikä on erityisen merkillepantavaa, se liittää kulttuurin hallinnonalana Venäjän valtion turvallisuusstrategiaan. Putinin kauden politiikassa asetus on johdonmukaisesti linjassa niin sanotun konservatiivisen käänteen kanssa.

Suomessa opetus- ja kulttuuriministeriön kulttuurin vastuualuetta hoitavaksi ministeriksi hiljattain nimitetty Sampo Terho seuraa samaa konservatiivista linjaa.

Terhon lausuntojen perusteella hän ei hahmota kulttuurista toimijuutta ministeriön näkemyksen mukaisessa kansalaisyhteiskunnan kehyksessä vaan hänelle kulttuurinen merkityskenttä nivoutuu suomalaiskansalliseen identiteettiin: ”Kulttuuri on paitsi erinomainen mahdollisuus yksilölle kehittää itseään, myös kansallisesti ajatellen itseisarvo. Ilman kulttuuria ei voi olla yhteisöäkään, ei voi olla kansaa”.

Kuten Terho Helsingin Sanomien haastattelussa sanoo, perussuomalaisella puolueella ei ole kulttuuripoliittista ohjelmaa. Puolue kuitenkin keräsi julkisuutta ja ääniä edellisissä eduskuntavaaleissa vaatimalla vaaliohjelmassaan, että ”kulttuuritukirahoja on ohjattava siten, että ne tukevat suomalaista identiteettiä”.

Kulttuuriministeriksi valittiin henkilö, jonka puolue sitoo kulttuurin merkitykset ensisijaisesti kansallisvaltioon ja kansallisuuteen.

Terhon valinta kulttuuriministeriksi tuo päivänvaloon sen, että myös Suomen valtionjohdossa vaikuttaa kulttuurinationalistinen ajattelutapa. Kulttuuriministeriön strategiassa tulevaisuutta käsitellään kansalaisyhteiskunta- ja kansalaisuuskäsitteiden valossa, mutta kulttuuriministeriksi valittiin henkilö, jonka puolue sitoo kulttuurin merkitykset ensisijaisesti kansallisvaltioon ja kansallisuuteen.

Nähtäväksi jää, miten ministerin kansallismieliset näkökulmat hioutuvat ministeriön kansalaisyhteiskunnan periaatteisiin. Vai aikooko Terho tuoda suomalaiseen kulttuuripolitiikkaan nationalistisen kulttuurikäsityksen ja toteuttaa siten Suomessa samaa konservatiivista käännettä, jota Venäjän federaation valtionjohto toteuttaa Venäjällä?

Arvot ovat Venäjän valtiollisen kulttuuripolitiikan perusta. Arvoihin viittaa myös Terhon käsitys ”länsimaalaisesta tavasta” tuottaa kulttuuria. Mutta miten länsimaalainen kulttuurinationalismi konservatiivisena ajattelutapana ja arvojärjestelmänä eroaa oikeastaan venäläisestä? Aatehistoriallisesti ne ovat samaa, menneisyyteen katsovaa alkuperää.

FT Sanna Turoma toimii akatemiatutkijana Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa.

Julkaisu Kulttuurinationalismi Suomen ja Venäjän valtionjohdossa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Poliittinen päätöksenteko Suomessa perustuu taideasioissa pitkälle mutuun, vaikka tutkimustietoa olisi saatavissa. Ruotsissa poliittinen päätöksenteko nojaa tutkimukseen, Suomessa tutkimustuloksiin perehtyy vain muutavat “tosiuskovaiset”, Sirnö painotttaa. Taikella voisi jatkossa olla rooli kokoamassa tutkijat, taidejournalistit ja taiteilijat, ja viemällä eteenpäin tutkimustuloksia.

”Kulttuuri on perustarve”, totesi emerita professori Pirkkoliisa Ahponen Joensuun yliopistosta. “Kulttuuripoliittisella tutkimuksella oma erityisluonteista, sillä se nostaa esiin sen, mikä kulttuurissa on politiikkaa ja meidän tehtävä on tehdä analyyseja siitä.” Tutkijalla on mahdollista löytää sosiaalisen ja globaalin oikeudenmukaisuuden konflikteja ja kertoa niistä myös poliittisille vaikuttajille. Nykyisessä kulttuuripolitiikassa kietoutuvat Ahposen mukaan osallisuus, kansalaisuus, järjestöjen rooli yhteen julkisen vallan ja yritystoiminnan kanssa. Medialla on olennainen kulttuuripoliittinen merkitys nostaessaan esiin tiettyjä kulttuurituotteita.

Mustarinda-seuran perustajajäsen Antti Majava, kysyi nähdäänkö taiteilija yhteiskunnan moniosaajana, jolla ei ole osaa eikä arpaa mihinkään? Itse taiteelle ei jääkään tilaa. Tilaajavaikutus näkyy tutkimuksissa, joissa selvitetään taiteilijan ansaintalogiikkaa. Ottaako kulttuuripolitiikan tutkimus annettuna yhteiskunnassa tapahtuvat muutokset? Kulttuuripolitiikan tutkimus myös luo ympäristöä, missä taidetta ja kulttuuria tehdään. Jos neoliberaalit arvot ovat läsnä taustaoletuksina tässä tutkimuksessa, ne myös ankkuroituvat kulttuuripolitiikkaan, taiteen ja kulttuurin toteuttamiseen. ”Toivoisin, että kulttuuripolitiikan tutkimus, taide ja kansalaisuus laajastikin alkaisi uskoa siihen, että meillä on monenlaisia mahdollisuuksia ja suuntia, joihin voidaan mennä.”

Kulttuuriyrittäjyyden dosentti Annukka Jyrämä Aalto yliopistosta totesi, että kuluttajat nähdään subjekteina, jotka myös tuottavat kokemusta kulttuurista. Tuotteetkin ovat palveluita, jotka sisältävät ostajan ja tuottajan kokemuksen ja luoman sisällön. On pohdittava, miten politiikka vaikuttaa siihen, miten suhteita ja verkostoja ylläpidetään ja millaisia toimintatapoja rakennetaan. Kaikessa toiminnassa taustalla ovat erilaiset arvot ja arvomaailmat, jotka kohtaavat. Selvitetään millaisia strategioita on ja miten mitataan erilaista vaikutuksia tai tuloksia saadaan.

”Pitäisi tutkia sitä, miten liiketalouden käsitteet sopivat kontekstiin, kun niitä siirretään taiteen tekemiseen ja kulttuurintuotantoon. Voiko niitä ottaa niin helposti sovellettavaksi, vai onko niissä sellaisia piilovaikutuksia, joita ei pystytä näkemään. Miten arvomaailma siirtyy toiseen kontekstiin?” Jyrämä korostaa.

Paneelin puheenjohtaja, Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiön tutkimusjohtaja Ritva Mitchell totesi, että luovan talouden ja luovien toimialojen myötä erityisesti sanasto on tullut osaksi tutkimusta ja kulttuuripolitiikan kenttää. Kulttuuripoliittisen kielen muuttuminen on esillä myös paneelissa.

”Kulttuuripolitiikassa elitismin peikko väijyy takana. Pitää selvittää ja luoda perustarpeet. Mutta onko niin, että sillä ei ole väliä, että mitä joku laite tekee, kunhan se on hyvän näköinen?” Ahponen totesi siteeraten erästä entistä kulttuuriministeriä. ”Kun analysoidaan kulttuuripolitiikkaa ja politiikkaa, pitää selvittää, se mikä on ’markkinat’, joihin vedotaan”, Majava. Jyrämän mukaan kulttuuripolitiikan tutkimuksessa ”kentät” ja ”maailmat” ovat samankaltaisia käsitteitä. ”Ennen me tutkittiin tuloja, nyt me tutkitaan ansaintalogiikkaa”, Mitchell totesi.

Intohimon kulttuuripolitiikka?

Onko kulttuuripolitiikka virkamiesten harmaata puuhastelua tai pelkää taloutta? ”Keskustelun puute on ollut häiritsevintä”, kommentoi Majava kulttuuripoliittista muutosta, joka alkoi 1990-luvulla.

”Tällä hetkellä kulttuuripolitiikka näyttäytyy hallinnonuudistuksina, budjettipäätöksinä tai kielenkäyttönä, jotka ovat yleisesti hyväksyttyjä ja näennäisesti vailla ideologiaa. Onko kulttuuripolitiikka muuttunut politiikattomaksi, pitäisikö ideologian näkyä ja mikä rooli tässä voisi tutkijoilla olla?” kysyi Taiken Paula Karhunen yleisöstä.

”Kuitenkaan kaikissa maissa taiteen ja talouden välinen konflikti ei ole dominoiva”, kommentoi Unkarista juuri palannut Cuporen Pasi Saukkonen. ”On myös huomioitava, että teknologisen uudistuksen kautta kulttuuripolitiikka muuttuu ja tutkimuksen tulisi muuttua sitä myötä.”

Helsingin kaupunginvaltuuston kulttuuripolitiikan argumenteinkin niukasti tyrmäämä Jätkäsaaren tornihanke ja vuosi sitten tyrmätyn Guggenheimin paluu nostettiin esille myös avauksessa. Nämä todistavat, että kulttuuripoliittiset kysymykset herättävät yhä suurta intohimoa, niin poliitikoissa, mediassa kuin kansalaisissa.

Perjantain erikoispaneeli (Metsätalo, sali 1, klo 13-14.30) nostaa esiin uusia näkökulmia kulttuuripolitiikan tutkimuksesta. Osanottajat on nostettu esitelmäehdottajien joukosta muodostamaan kiinnostavan kokonaisuuden.

Paneelisteista Maaria Linko (Helsinki) käsittelee Guggenheimia Helsingin toimijatahojen kamppailuna, Kaisa Kärki (Jyväskylä) osallistumattomuutta, Ahti Lassila (Tampere) Kulttuurin, politiikan ja talouden uudelleenartikuloitumista, Kaisa Rensujeff (Taike) taiteilijoiden asemaa 2000-luvun Suomessa ja Satu Silvanto taideprojekteja asuinalueilla, yleisötyötä ja yhteisötaidetta.

Kulttuuripolitiikan tutkimuksen päiville ilmoittautui noin 35 esitelmänpitäjää. Etukäteen ilmoittautuneita osanottajia oli kaksi kertaa enemmän kuin esiintyjiä. Kulttuuripolitiikan tutkimuksen seuran vuosikokous pidetään Metsätalolla perjantaina 17.5. klo 14.45. Vuosikokous on kaikille avoin. Siinä voi liittyä seuran jäseneksi. Kulttuuripolitiikan tutkimuksen seura on liittynyt politiikasta.fi-yhteistyöhön keväällä 2013.

Artikkelikuva: lil_foot_ / Pixabay

Julkaisu Onko taide tai kulttuuri välttämätöntä? Guggenheimkin Kulttuuripolitiikan tutkimuksen päivillä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Katajanokan tontille on haikailtu pitkään rakennusta, joka poikisi Bilbao-efektin Helsinkiin: tekisi siitä metropolin vau-arkkitehturin avulla. Edellinen oli Katajanokan Design-hotelli. Se oli kaupunginjohtajan lempilapsi. Aiemmassa tutkimuksessani kävi ilmi, että kaupunginjohtaja Jussi Pajunen oli itse ehdottanut tonttia norjalaiselle sijoitusyhtiölle ja että vau-rakennuksen suunnittelija Herzog & de Meuron oli sama, jonka Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Hannu Pöppönen oli maininnut aiemmin haastatellessaan Pajusta ja jutellessaan mahdollisesta Bilbao-efektistä Helsingissä.

Periaatteessa Helsingin kaupunki ja HS:n kulttuuritoimitus on tehnyt läksynsä hyvin. Kaupunkibrändäyksen korostamisen taustalla on jälkifordistinen kulttuuritalous – massatuotannon jälkeinen immateriaalitalouden aika, jolloin kulttuurin tuotteistamisesta tulee tulevaisuuden myyntivaltteja. Niillä myös kilpaillaan kansainvälisestä liikkuvasta keskiluokkaisesta työvoimasta, asiantuntijoista, joiden mieltymysten mukaan suuria voittoja tuottavat yhtiöt liikkuvat. Bilbao-efekti kiinnittää kansainvälisen huomion taantuvaan teollisuuskaupunkiin. ”Vau” kertoo elinvoimaisuudesta.

Helsingin brändäys perustuu ainakin Euroopan kulttuuripääkaupunki vuodesta 2000 tapahtuma- ja elämystalouteen, jota tukivat muiden muassa euroviisut ja tänä vuonna maailman design-pääkaupunki. Jälkifordistinen kaupunkibrändäys on prioriteetti kaupungin johdossa, ja siihen ollaan valmiita panostamana rahaa. Se nähdään sijoituksena, joka poikii moninkertaisesti takaisin. Miljoonat eivät mene hukkaan.

Ajatus tämän logiikan oikeellisuudesta ja oikeutuksesta (1990- ja 2000-luvun kulttuuritalouden ja -politiikan tutkimuksiin nojaten) strategian pohjaksi ja fantasia siitä, kuinka suur-Helsingistä voidaan tuottaa menestyvä immateriaalimetropoli, vauhdittaa kaupungin projekteja. Globaalille kaupunkibrändäykselle tyypillistä on nopeatempoisuus ja strateginen ohjaus huipulta alas. Demokraattiset rakenteet voidaan silloin nähdä turhana hidastuksena.

Aiemmassa tutkimuksessani olen esittänyt, että Katajanokan Design-hotellihanke kaatui siihen, että koko Etelä-Satamaan suunniteltu Kirjava Satama -projekti ja ajatus julkisesta rakennuksesta pikemminkin kuin yksityisestä hotellista voitti valtuuston sympatiat. Toisin kuin poliittisesti määräajaksi valittu virkamies-kaupunginjohtaja, valtuutetut joutuvat neljän vuoden välein suuren yleisön valittaviksi. Tärkeän tontin varaaminen pitkälle kabinettisuunnittelulla toteutetulle projektille olisi ollut arka paikka valtuutetuille.

Illuusio keskustelevasta demokratiasta

Kun hotellin tilalle kaivattua julkista rakennusta ja kaikille avointa pääsymaksullista museota ei otettu varauksetta vastaan, vaan blogistan ja sosiaalinen media alkoi haastaa projektia, kaupungin johto selvästi ymmärsi, että pikaisesti eteenpäin vietyä projektia täytyy juurruttaa. Guggenheimin puolesta puhujat tekivät parhaansa. Lopulta suuri yleisökin pääsi osallistumaan interaktiiviseen keskusteluun kaupungin kanssa. Viime aikoina sitä varten otettiin erilaisia työvälineitä käyttöön: ihmiset saivat ilmaista mielipiteensä kosketusnäyttötauluilla ja ”Kaupunginjohtaja vastaa” -facebook- ja -twitter-sivuilla.

Keskustelussa, jossa seuraavan päivän Helsingin Sanomien (17.4.) mukaan oli mukana 10-henkinen tiimi ja keskustelijoita oli reilu sata, kaupunginjohtaja kohtasi yleisön kovin lakoniseen tyyliin. Kysymys-vastaus-taktiikka ei luonut varsinaista keskustelua tai deliberaatiota, vaikka synnyttikin kysyjien kesken pikemminkin kuin kysyjien ja vastaajan välille keskustelua. Kaupunginjohtaja lähinnä vastasi faktoilla hänelle heitettyihin palloon – suurinpaan osaan niistä.

Kenties Pajunen pyrki välttämään värikkäämmin projektia perustelevan kaupunginmuseon johtajan Janne Gallén-Kallela-Sirénin kohtaloa: tämän revittelyt Gutenbergin galaksista ja sen haastamisesta levisivät sosiaalisessa mediassa ja muuttuivat uuspoptaiteeksi. Aito dialogi tuntui puuttuvan. Keskustelu polarisoitui.

Keskustelevan demokratian deliberaatioprosessit toimivatkin usein politiikan legitimoijina: aihe tulee tutuksi ja asiantuntijat esittävät tietoa omasta näkökulmastaan. Kritiikin esittäminen tai vastaanottaminen ei ole helppoa, etenkin jos haaveena on päästä yhteisymmärrykseen. Ehkä juuri turhautuminen aiheutti molemmilla puolilla alilyöntejä ja henkilökohtaisuuksia yleisessä keskustelussa. Olennaista kunnollisessa deliberaatiossa on vuoropuhelu eri näkökulmien välillä – ei pelkkä tiedon välittäminen tietämättömille. Siinä ei syvällisellä tasolla onnistuttu.

Vaihtoehdotonta politiikkaa

Pajusen esitys 16.4. siitä, että valtuusto pääsisi tekemään lopullisen päätöksen hankkeesta vasta projektin seuraavassa vaiheessa, kertoi halusta tuoda valmiita hankkeita pöydälle. Logiikka on vastakkainen ruohonjuurivaikuttamiseen tähtäävän ja agendalla olleen Kirjava satama -hankkeen kanssa.

Guggenheim esitettiin vaihtoehdottomana ota tai jätä -hankkeena, jonka kaaduttua sen puolustajat ovat korostaneet, että mahdollisuus saada rahaa taiteelle Helsingissä ovat nyt ohi. Jussi Pajunen puolestaan kertoi ilahtuneensa siitä, että keskustelu on lisännyt kiinnostusta kulttuuritilaisuuksia kohtaan Helsingissä. Pajunen on oikeassa: jokainen skandaali jättää jälkensä – väärä, vastustettu ja vieroksuttu tulee tutuksi.

Helsingin kaupungin johdon tapa visioida Bilbao-efektin varjossa metropolille brändiä globaalien ikoneiden avulla ja jalkauttaa strategiaa tehokkaasti alas on jälleen tullut kyseenalaistetuksi. Olisiko ollut muita toimintamalleja?

Politiikan vaihtoehdottomuus on juuri se, mikä saa ihmiset kyllästymään politiikkaan. Yritin itsekin kysyä Pajuselta, mitä vaihtoehtoja Bilbao-efektin toteuttamiselle oli ja miten Guggenheimiin oltiin päädytty. Hän vain vastasi: ”Tällaisia mahdollisuuksia avautuu harvoin. Arvostan, että Guggenheim kiinnostui Helsingistä.” Se paljasti hierarkian Guggenheimin ja Helsingin välillä.

Disneyland vai Angry Birds -maa?

Lopulta taiteen kentältä vaihtoehdoksi nousi oma paikallisesti tai kansallisesti värittynyt projekti Checkpoint Helsinki, jolla on osin samoja pyrkimyksiä kuin Guggenheim-projektilla. Se käyttää samaa retoriikkaa ja vetoaa osin samoihin arvoihin. Kuitenkin sillä on merkittävä ero Guggenheim-projektiin.

Guggenheim on olemassa oleva globaali brändi – jolla on oma arvonsa ja oma taakkansa. Vertailun vuoksi voidaankin kysyä, kumpi vetäisi enemmän turisteja Angry Birds -maa vai Disneyland? Niin paljon kuin itsekin jälkimmäisestä pidän, nykyisen kulttuuritalouden trendien perusteella vastaus voisi olla Angry Birds -maa.

Jälkimaterialistisessa kulttuuritaloudessa korostuvat on mm. juuri viime viikolla Jyväskylän yliopistossa luennoineen David Throsbyn mukaan nykyään entistä enemmän paikalliset ja etniset omintakeisuudet. Niihin kannattaisi sijoittaa. Osin sen vuoksi Guggenheim on ollut kiinnostunutkin Suomesta.

Mutta kuka ohjaa venettä, kuka maksaa viulut? Suurin kritiikistä keskustelusta liittyikin rahaan tiukentuvassa taloudessa, jossa kulttuuripalveluja leikataan entisestään. Helsinki olisi ostanut kalliin brändin, mutta pitkälle kyse oli myös päätösvallasta.

Guggenheim-projektien historiassa ei ole poikkeuksellista, että kaupunki kehittääkin oman taideprojektin. Esimerkiksi meksikolaisen Guadalarajan kaupungin tapauksessa säätiö pikemminkin toimi katalystina: se sai paikalliset innostumaan taiteesta ja toteuttamaan omannäköisensä museon.

Guggenheimin lähimenneisyyttä varjostaakin joukko epäonnistuneita projekteja, joita uuden johtajan aikana yritetään paikata. Siksi tutkijaa ei yllätä, että Guggenheim tahtoo kaupunginhallituksen päätöksestä huolimatta Helsinkiin (HS 3.5.). Helsingillä on nuorekas ja potentiaalisesti yhä nouseva brändi. Edellä mainituilla perusteilla voitaisiin ajatella, että hierarkia ei ole yhtä selkeä kuin kaupunginjohtaja sen esitti.

Erilaista strategiatyötä, globalismia ja nativismia

Puhdasoppisesti ja kirjaimellisesti Helsingissä tulkittu Bilbao-efekti-visio on globalistinen hanke, joka perustuu tiettyyn ylhäältä alas toteutettavaan kansainvälisiä esikuvia seuraavaan strategiaan. Strategisessä ajattelussa on uusia ja erilaisia trendejä, mutta myös globalistista brändäyspolitiikkaa haastetaan. Erilaiset nativistiset (paikallis-kansallis-etniset) projektit, jotka kuitenkin toimimaan globaalilla tai kansainvälisellä kentällä, ovat nousussa. Taustalla on ajatus siitä, että omintakeinen on arvostettua. Kaikessa Guggenheim-kritiikissä kyse ei ollut niinkään ulkomaalais-, Amerikka- tai taidevastaisuudesta (ks. esim. HS pääkirjoitus 3.5.), vaan jossain määrin vastakkaisista trendeistä ja visioista.

Muuttuvien trendien myötä Checkpoint Helsingin kaltaiset nativistiset projektit voivat vielä nousta arvoon arvaamattomaan – uudenlaisella, kokonaisvaltaisella ja osallistavalla brändäyksellä. Kulttuurisessa strategiatyössä vaaditaan luovuutta ja osallistuvuutta. Silloin vain ei voi ostaa koko pakettia valmiina vaan se täytyy luoda itse: se puolestaan vaatii aikaa, yhteistoimintaa ja luovuutta. Sama pätee mahdolliseen jatkoyhteistyöhön Guggenheimin säätiön kanssa. Etenkin kilpailun kiihdyttyä brändimarkkinoilla ja Bilbao-efektihaaveiden valtavirtaistuttua globaalisti oikotietä onneen ei ole.

Lue lisää aiheesta täältä.

Julkaisu Guggenheim ja kulttuuritalouden vastakkaiset trendit ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.