”Helsingin suurimmasta alakoulusta Lauttasaaressa löytyi sädesientä jo 2015”. ”Puotilan ala-aste puretaan homelöydösten ja kosteusongelmien takia – uusi koulu tilalle”.

Vuoden 2018 aikana on uutisoitu eri puolilta Suomea koulujen heikosta kunnosta. Helsingissä koulujen huono kunto on ollut tapetilla vuosia. Iso joukko vanhempia on kamppaillut terveellisen ja turvallisen opiskeluympäristön saamiseksi lapsille.

Miten oikein ollaan päädytty tilanteeseen, jossa Helsingissä on kymmenittäin huonokuntoisia ja sisäilmaongelmaisia koulurakennuksia? Ja miksi huonokuntoisia rakennuksia ei vain korjata – miksi näissä tapauksissa on tarvittu ja tarvitaan ääntä?

Miksi huonokuntoisia rakennuksia ei vain korjata?

Kuntien toimintaa ja taloutta suunnitellaan sekä vuositasolla että pidemmällä aikajänteellä. Kaupunkikohtaiset strategiat yleensä linjaavat painopisteitä, joita kunkin kaupungin toiminnassa pidetään erityisen merkittävinä.

Kuntien sisäistä toimintaa ja taloutta valvovat kuntakohtaiset tarkastuslautakunnat. Kunkin kunnan valtuusto asettaa tarkastuslautakunnan, jonka tehtävät määritellään kuntalaissa, hallinnon ja talouden tarkastuksen sekä arvioinnin järjestämistä varten.

Tarkastuslautakunta on kaupunginvaltuuston alainen toimielin. Tarkastuslautakunnan ”tehtävänä on huolehtia Helsingin kaupungin ja kaupunkikonsernin hallinnon ja talouden tarkastuksen järjestämisestä ja kuntalain mukaisen arvioinnin suorittamisesta”.

Tarkastuslautakunta arvioi vuosittain sitä, miten valtuuston kaupungille ja kaupunkikonsernille asettamat toiminnan ja talouden tavoitteet ovat toteutuneet. Arvioinnin kohteena on myös se, onko kaupungin toimialojen toiminta järjestetty tuloksellisella ja tarkoituksenmukaisella tavalla.

Tarkastuslautakunnat kokoavat arviointikertomuksen, jossa käydään läpi eri hallinnonalojen toimintaa ja taloutta. Helsingin kaupungin tarkastuslautakunnan arviointikertomukset tarjoavatkin yhden tavan syventyä siihen, minkä vuoksi ollaan jouduttu tilanteeseen, jossa huonokuntoisia koulurakennuksia on joka puolella kaupunkia.

Jotta ymmärtäisin Helsingin koulurakennusten kunnon surkeaa tilannetta, kävin läpi 2000-luvun arviointikertomukset. Keskityin investointeihin ja investointeja käsitteleviin kohtiin.

Arviointikertomukset tarjoavat kiinnostavan aineiston monien muidenkin kysymysten käsittelyyn. Yhteiskuntatieteilijänä en ole rakennusalan tai korjausrakentamisen asiantuntija, enkä tunne erityisen hyvin Helsingin kaupungin investointeja käsittelevää keskustelua.

Tietoa, osallisuutta ja asiantuntemusta

Koulujen kuntoa tutkitaan kohtuullisen paljon. Helsingissä Tilakeskus vastaa koulurakennusten kunnon selvittämisestä, kunnon ylläpitämisestä ja myös korjaushankkeiden läpiviemisestä.

Tehdyt kuntoraportit ja tutkimukset ovat periaatteessa julkista tietoa. Helsinki ei kuitenkaan ole julkaissut kaikkia kuntoraportteja missään avoimesti vaan eri julkisia rakennuksia käsittelevät tiedot pitää osata pyytää.

Lainsäädäntö antaa jokaiselle mahdollisuuden saada tietoa viranomaisen toiminnasta. Niin kutsuttujen tietopyyntöjen kautta vaikkapa koulujen kuntoa käsittelevät kuntoraportit ovat saatavissa, mutta tietopyyntö pitää osata tehdä. Tietopyyntöihin vastaaminen kestää useimmiten parisen viikkoa.

Vanhempien aktiivisuuteen on suhtauduttu eri tavoin. Helsingin kaupungin hallintosäännössä kuvataan varsin tarkasti osallisuuden ja vuorovaikutuksellisuuden elementtejä.

Hallintosäännön 27. luku käsittelee kaupunkilaisten ja palveluiden käyttäjien osallistumisoikeutta. Luvun ensimmäisessä pykälässä ensimmäisinä kohtina mainitaan muun muassa hallinnon avoimuus sekä selkokielinen ja monikanavainen viestintä.

Monet vanhemmat ovat kritisoineet kaupungin toimijoita vähäisestä viestinnästä. Esimerkiksi alussa mainitussa Puotilan tapauksessa vanhemmat kritisoivat runsaasti sitä, että rakennuksista tehdyistä löydöksistä ei tiedotettu koulun henkilökuntaa tai oppilaiden vanhempia.

Investointimäärärahaa on ja ei ole

Vuosien 2000–2017 arviointikertomuksissa on useita mainintoja käyttämättä jääneistä investointimäärärahoista. Tilakeskus perustettiin vuonna 2005 ja vuoteen 2008 saakka arviointikertomuksissa uudisrakennushankkeet ja korjausrakentamisen hankkeet ovat samaa ”nippua”.

Esimerkiksi vuoden 2005 arviointikertomuksen mukaan investointimäärärahoista käytettiin vuoden aikana 62 prosenttia. Vuoden 2007 arviointikertomuksessa tuodaan selvästi esille, kuinka määrärahoja on jäänyt huomattavasti käyttämättä:

”Kiinteistölautakunnan käyttöön varatuista talonrakennuksen ja korjausrakentaminen määrärahoista on jäänyt viime vuosina käyttämättä huomattava osa. Kaupunginhallituksen tulee huolehtia siitä, että investointien toteutumisen esteenä ei ole kaupungin organisaatiosta tai hallintokuntien välisestä työnjaosta johtuvia ongelmia”.

Korjausvelan hallintaa käsittelevässä muistiossa todetaan, että vuosina 2008–2014 korjausrakentamiseen on ollut eniten käytettävissä budjettia vuonna 2013. Vuonna 2013 myös käyttämättä jääneiden määrärahojen osuus alkoi kuitenkin kasvaa.

Vuosien 2000–2017 arviointikertomuksissa on useita mainintoja käyttämättä jääneistä investointimäärärahoista.

Muistiossa kuvataan: ”Tilakeskuksen mukaan se peri mittavan korjausvelkaongelman ajalta, jolloin suurimmat hallintokunnat vastasivat tilojen ylläpidosta ja korjausinvestoinneista. Vielä 2000-luvun alussa ei pystytty arvioimaan korjausvelan määrää ja siten ymmärtämään ongelman kehittymistä.” 2000-luvun alkupuolen arviointikertomuksissa ennakoitiin esimerkiksi päiväkotipaikkojen tarve laskevaksi ja väestönkasvu huomattavasti maltillisemmaksi, mitä myöhemmin on saatu nähdä.

Vuoden 2002 arviointikertomuksessa todetaan, että ”Helsingin omien väestöennusteiden mukaan kaupungin väkiluku on 592 000–601 000 henkilöä vuonna 2025. YTV:n, Uudenmaan liiton ja Tilastokeskuksen ennusteet ovat 620 000–651 000 henkeä vuonna 2025.” Vuoden 2018 toteutuma on jo noin 650 000 asukasta.

Tilakeskus ei kuitenkaan ole pystynyt korjaamaan ongelmaa, koska korjausinvestointimäärärahat ovat olleet pienempiä kuin rakennuskannan vuotuinen kuluma. Lisäksi Tilakeskus totesi vuoden 2014 arvioinnin yhteydessä, että investointirahan niukkuuden vuoksi perinteisten peruskorjausten sijasta tehdään nykyään entistä enemmän teknisiä korjauksia ja että ”proaktiivisesta toimintatavasta on 2010-luvulla siirrytty reaktiiviseen toimintatapaan rakennuskannan huonon kunnon ja korjausinvestointirahan niukkuuden vuoksi”.

Korjausinvestointimäärärahat ovat olleet pienempiä kuin rakennuskannan vuotuinen kuluma.

Eri vuosien arviointikertomuksissa tuodaan esille myös erilaisia selittäviä tekijöitä siihen, miksi määrärahoja oli jäänyt käyttämättä. Arviointikertomuksessa vuodelta 2012 ei peitellä lainkaan koulujen huonoa kuntoa:

”Sisäilmaongelmaisia kouluja on niin paljon, että tilojen käyttäjät saattavat joutua odottamaan perusteellista korjausta vuosia, HKR-Rakennuttajan sisäilmaryhmän mukaan jopa kolmesta kymmeneen vuotta. Kiireellisiä hätäkorjauksia tehdään paljon, mutta ne eivät aina poista sisäilmaongelmia. Rakennusten perusteellinen korjaaminen on kallista ja tilakeskus joutuu priorisoimaan useita pienempiä korjauksia yhden perusteellisen korjauksen sijasta. Määrärahojen ohella korjausten toteuttamista hidastaa korvaavien väistötilojen puute”.

Oma lukunsa tilanteessa on se, että edellisellä valtuustokaudella Helsingissä oli käytössä investointikatto. Tämä käytännössä tarkoitti myös sitä, että vuositasolla investoinnit suunniteltiin etukäteen investointikaton kehyksessä. Investointikattoa enempää ei voinut suunnitella. Helsingissä sovittiin edellisellä valtuustokaudella vuosittaiseksi investointikatoksi 435 miljoonaa, kun aiemmin vuosittain budjetoitiin 500 miljoonaa.

Tilakeskus ei toimiva, mutta tilanne moniselitteinen

Vuoden 2013 arviointikertomuksessa Tilakeskuksen toiminta saa suoraa palautetta. Tarkastuslautakunnan arviointikertomuksen mukaan ”tilakeskukselle annettu rooli tilojen omistajan edustajana, tilojen tehokkaan käytön ohjaajana ja tilakannan käyttöarvon säilyttäjänä ei ole nykyisin riittävän toimiva”.

Vuoden 2014 arviointikertomuksessa esimerkiksi oikeanlaisten vakanssien puute tuodaan näkyväksi. Lukijalle käy siten ilmi, että Tilakeskus on tuonut eri yhteyksissä esille henkilöstöresurssitarpeensa, joka on osin ohitettu tai jäänyt byrokratian jalkoihin:

”Tähän mennessä kaupungin vakanssi- ja täyttölupamenettely sekä tilakeskuksen sisäinen resurssitarpeiden priorisointi eivät ole mahdollistaneet sisäilma-asiantuntijaresurssien merkittävää lisäämistä. Kaupungin keskushallinnon vastaus resurssipyyntöihin on ollut konsulttien käyttämisen lisääminen.”

Vuoden 2016 arviointiraportissa kuvataan pätevän henkilöstön rekrytoinnin haasteita. ”Pätevän työvoiman rekrytointi on kuitenkin vaikeaa ja usein rekrytointi ei onnistu lainkaan, varsinkaan rakentamisen korkeasuhdanteessa. Kaupungin palkkataso ei ole kilpailukykyinen, koska teknisen alan sopimuksen mahdollistamaa liikkumavaraa ei ole käytetty kuin osittain.”

Rekrytointihaasteiden pitkäkestoisuus herättää lukijassa kysymyksen, miten aktiivisesti asiaa on ylipäätänsä haluttu ratkaista. Jälleen vuoden 2016 arviointikertomuksessa silmiinpistävä huomio on se, että ”investointien toteuma on jatkuvasti alittanut käytettävissä olleet määrärahat”.

Yksi rakennusten heikkoa kuntoa selittävä tekijä on se, että Tilakeskuksen resursseja ei ole lisätty, vaikka kiinteistöneliöiden määrä on kasvanut. Minna Tiili, Kari Roine ja Kirsi-Marie Kaito toteavat, että “korjausinvestointimäärärahojen kasvu on ollut reaalisesti miltei olematonta samaan aikaan kun tilamäärä on kasvanut kymmenisen prosenttia vuodesta 2008 vuoteen 2014. Tämä kertoo osaltaan siitä, että tilakanta on liian suuri suhteessa käytettävissä oleviin investointimäärärahoihin.”

Korjausvelan hallintaa käsittelevässä raportissa tuodaan myös esille, kuinka “Tilakeskuksesta saatujen tietojen mukaan korjausinvestointien kasvu taittui vuonna 2010 ja määrärahat ovat pienentyneet vuodesta 2011 lähtien. Koska korjausinvestoinnit eivät vastaa kiinteistöjen kulumista, korjausvelka kasvaa”.

Resursseja romahtavien pintojen kunnostamiseen

Investointimäärärahojen käyttämättä jäämisen lisäksi henkilöstöresurssit ovat olleet riittämättömät. Osa korjausvelasta on mitä ilmeisemmin syntynyt kauan ennen Tilakeskuksen vuonna 2005 tapahtunutta perustamista.

Lastensa opiskeluolosuhteista ja terveellisestä kouluympäristöstä huolestuneiden vanhempien kannalta on kuitenkin keskeistä, että peruskorjaushankkeet ja uusien rakennusten rakentaminen on oikea-aikaista. Tämä ei ole Helsingin tarkastuslautakunnan tuottamien arviointikertomusten perusteella toiminut erityisen hyvin.

Helsinkiläisen näkökulmasta se, että investointeihin budjetoidaan, mutta ei saada tehtyä ajateltua toimintaa, on erityisen mielenkiintoista.

Kokonaiskuvan saaminen koulujen peruskorjaus- sekä uudisrakennushankkeiden tilanteesta edellyttää vaivannäköä. Lukijalle jää myös epäselväksi se, kuinka aktiivisesti esimerkiksi henkilöstöresurssia on pyritty lisäämään tai kuinka aktiivisesti Tilakeskuksen investointikehikon kasvattamisesta on keskusteltu.

Vuoden 2017 arviointikertomuksessa mainitaan, että ”kaupungin palkkakilpailukykyä rakennuttamistehtävissä on tarpeen parantaa”. Myös vuonna 2017 jäi investointimäärärahoja käyttämättä. ”Investointien toteumaprosentti oli erityisen alhainen vuosina 2013−2015”.

Helsinkiläisen näkökulmasta se, että investointeihin budjetoidaan, mutta ei saada tehtyä ajateltua toimintaa, on erityisen mielenkiintoista. Esimerkiksi päätelmä tarpeesta nostaa palkkatasoa, lisätä tiettyjen asiantuntijoiden määrää ja henkilöstöä ylipäätänsä on tehty useina vuosina.

YTT Pia Lundbom on lehtori Humanistisessa ammattikorkeakoulussa.

Julkaisu Rapautuvat seinät, romahtavat pinnat ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kainuun Liitto kokosi parinkymmenen hengen työryhmän keväällä rakentamaan vaihtoehtoisia skenaarioita Kainuun tulevaisuuden suunnittelun avuksi. Työryhmää vetivät tulevaisuudentutkijat Jyrki Kettunen ja Tarja Meristö.

Projektin on tarkoitus toimia alueen maakuntasuunnitelman pohjamateriaalina. Valtaosa vastaajista on Kainuun maakunnan suunnittelun ammattilaisia. Täten saatuun aineistoon sisältyy ”hiljaista tietoa”, joka tekee sen tulokset skenaariotyön kannalta tavallista kyselyä käyttökelpoisemmaksi.

Taustalla on aikaisempi skenaarioprosessi vuodelta 2005, jolloin strategiaryhmän ohella tietoa hankittiin myös verkkokyselyillä ja eri kunnissa järjestetyillä kokouksilla.

Kehitys on jatkunut kriisiskenaario Kelottuvan Kainuun suuntaan, jolle nykyinen työryhmä tunnisti syiksi muun muassa kuntien keskinäiset taistelut kaavoituksesta ja kuntapohjaisen markkinoinnin matkailualuepohjaisen sijaan.

Työryhmä muodosti neljä vaihtoehtoista näkymää: A) Ai, mikä Kainuu? – Nykymenon jatke, B) Venäjä ja Kiina kasvun ajureina, C) Kainuu rules – ympäristöteknologialla eteenpäin sekä D) Matkailu ja asuminen keskiössä Kainuussa.

Verkkokyselyn perusteella toivottavin vaihtoehto on skenaario C, jossa Kainuu tunnetaan maailmalla ympäristöalan kestävistä ratkaisuista ja ilmastonmuutoksen tuomiin muutoksiin sopeutumisesta. Todennäköisimpänä kehityskulkuna pidettiin kuitenkin vaihtoehtoa A, joka on samalla epämieluisin vaihtoehto. Nykymenon jatkuessa alueen väestörakenne vääristyy sekä ikä-, että sukupuolirakenteen osalta aiheuttaen työvoimapulan erityisesti hoitoalalle. Alueella on muutama iso yritys lähinnä kaivosalalla, mutta muuten yrityskanta koostuu pk-yrityksistä.  Tavalliset kansalaiset toimivat veronmaksajan roolissa, passiivisina sivustakatsojina.

Viime syksynä maakunta ei kyennyt tekemään valintoja kaavailtujen etenemissuuntien välillä. Osin tästäkin syystä maakuntakokeilu purkautui (eli palattiin lähelle maakuntakokeilua edeltänyttä lähtötilannetta).

Kainuun kahdeksanvuotista maakuntakokeilua seurannut sihteeristö julkaisi maaliskuussa loppuraportin, jonka mukaan kokeilulla saatiin aikaan myönteistä kehitystä palvelujen osalta, mutta tulevaisuuden kuva on edelleen vaikea. Sosiaali- ja terveysmenot kehittyivät alussa hyvään suuntaan, mutta alkoivat jälleen nousta huimasti kokeilun lopussa.  Kuntien taloudelliset edellytykset vastata tähän ovat heikot.

Hallintokokeilulla ei myöskään saavutettu tavoiteltua poismuuton pysäyttämistä. Väestön väheneminen ja huoltosuhteen epäedullisuus ovat edelleen maakunnan rasitteena.

Kainuun kokeilu tarjoaa silti oppia koko maan sosiaali- ja terveydenhuollon yhdistämiseen, raportissa todetaan. Ylikunnallinen rahoitusjärjestelmä kannusti maakuntaa kokonaistaloudellisesti järkeviin ratkaisuihin.

Eduskunnassa maakuntakokeilu nostettiin esiin varoittavana esimerkkinä keskustan tarjoamasta kotikunta-maakuntamallista. Tuolloinen peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardson totesi Kainuun kokeilun kaatuneen kuntien kotiinpäinvetoon. Ristiriitojen hallintaan olisikin tarvittu enemmän työkaluja.

Viime vuonna julkaistussa väitöskirjassaan Oulun yliopiston maantieteen professori Sami Moisio ruotii Suomen itsenäisyyden ajan aluepolitiikkaa ja tilasuhteita. Hän pitää 1990-luvun aluepolitiikan suurena käänteenä kaupunkiseutuvetoisen aluekehittämismallin omaksumista. 2000-luvulle siirryttäessä valtiostrategioissa painotetaan entistä enemmän yksikkökoon kasvattamisesta saatavia mittakaavaetuja. Tätä Suomea Moisio kutsuu metropolivaltioksi, jonka pääasialliset kehittämisalueet ovat Helsingin metropolialue sekä Oulun ympärille rakentunut Pohjois-Suomen suurkaupunkikeskus.

Moision johtopäätös on, että kilpailukykyä korostava kehittämisajattelu tuottaa vääjäämättä eriarvoisuutta eri alueiden ja väestöryhmien välille. Kaupunkiseutujen varaan rakennettavassa Suomessa pienet keskukset ovat vaikeuksissa, sillä resurssien hajauttaminen syrjäisille ja heikoille alueille rinnastuu taloudelliseen tehottomuuteen.

Väestörakenteen muutos, väestön huoltosuhteen heikentyminen, palvelutarpeiden muuttuminen, työvoiman ikääntyminen, työvoiman riittävyys ja saatavuus sekä kuntatalouden haasteet.  Näin on listannut silloisen Kainuun maakunta -kuntayhtymän henkilöstöjohtaja Markku Hämäläinen. Hän tiivisti keskeiset haasteet, joiden kohtaamiseen Helsingin yliopiston koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenian koordinoima Menesty-hanke pyrkii antamaan työkaluja.

Hankkeestamme kertoessani entinen kollegani totesi: ”Olet mahdottoman asian edessä.” Hän oli siviilipalvelusta Kainuussa suorittaessaan laskenut, että kyseisestä kylästä ihmiset katoavat vuoteen 2052 mennessä.

Kainuun tulevaisuudesta päättävät viime kädessä paikalliset itse. Mielipideilmastoon tulisi ottaa myös mukaan nuorten näkemykset, sillä vaihtoehtoisista skenaarioista ja aluetuista huolimatta tulevaisuuden Kainuu on heidän jos he vain haluavat sen.

Aikaisempi versio kirjoituksesta julkaistiin maanantaina 19.8.2013 Kalevassa.

Artikkelikuva: Teemu Vehkaoja (TeVe) / Wikimedia Commons

Julkaisu Maailma muuttuu, muuttuuko Kainuu? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa aluepolitiikka yhdistetään usein puoluepoliittiseen peliin. Sillä viitataan toimintaan, jossa poliittiset toimijat ”vetävät kotiinpäin.” Kotimaisessa tutkimuskirjallisuudessa aluepolitiikka taas näyttäytyy usein suhteellisen itsenäisenä ja kapeana politiikan sektorina, jolla vain tietyt ministeriöt ja asiaan vihkiytyneet poliitikot sekä virkamiehet toimivat.

Aluepolitiikassa on kuitenkin kyse monitahoisemmasta ilmiöstä. Sen ytimessä on valtion tilasuhteiden sääntely, joka koskettaa laajoja ihmisjoukkoja ja johon lukuisat poliittiset ja yhteiskunnalliset toimijat pyrkivät vaikuttamaan. Tilasuhteiden säätelynä aluepolitiikka liittyy pyrkimyksiin ohjata valtion väestön ominaisuuksia, käyttäytymistä, kapasiteetteja ja sijoittumista valtioalueella. Tuore kuntauudistus on vain yksi esimerkki tällaisista poliittisista käytännöistä, joilla säännellään ja muokataan sekä väestöä että valtion alueellisia rakenteita.

Olen tuoreessa tutkimuksessani Valtio, alue, politiikka jakanut itsenäisyyden ajan suomalaisen aluepolitiikan kolmeen ajanjaksoon. Periodisointi auttaa hahmottamaan niitä tapoja, joilla maan tilasuhteiden sääntely on kiinnittynyt yhtäältä maailmantalouden muutoksiin ja toisaalta poliittiseen yhteisöllisyyteen liittyviin kysymyksiin sekä poliittisiin kamppailuihin ja liittoihin. Se tuo esiin yhteiskunnallista dynamiikkaa, jatkuvuuksia ja epäjatkuvuuksia sekä keskeisten yhteiskunnallisten sääntelykäytäntöjen ajallista erilaistumista.

Alueellisesti hajautettu hyvinvointivaltio

Suomessa hyvinvointivaltion rakennustyö tehtiin alueellisesti hajautetulla mallilla. Hajautettu aluerakenne oli Maalaisliiton ja sosialidemokraattien välille 1950-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta lähtien asteittain muotoutuneen poliittisen kompromissin tulos. Tämä ratkaisu ei suinkaan ollut itsestäänselvyys. Se oli kompromissi, joka syntyi poliittisessa kamppailussa sellaisia poliittisia toimijoita vastaan, jotka esittivät sosiaalisen ja alueellisen tulontasoituksen olevan investoinnin sijasta julkisten varojen tuhlausta.

Hajauttamista kuitenkin perusteltiin kansallisten resurssien maksimaalisella hyödyntämisellä, talouden kasvuvaateella ja kansallisella eheydellä. Elettiin aikaa, jolloin valtion vallan laajentaminen sekä alueellisesti että eri sosiaalisten ryhmien keskuudessa perustui oleellisin osin ajan johtavien poliittisten auktoriteettien ajatukseen kansallisesta kohtalonyhteydestä.

Kohti kilpailuvaltiota

1990-luvun alun syvä lama, Neuvostoliiton romahdus, Suomen EU-jäsenyys ja poliittisen kentän nytkähtäminen oikealle merkitsivät hyvinvointivaltion rakennuskautta leimanneen aluepoliittisen suuntauksen kuihtumista. Keskustan ja sosialidemokraattien välille kylmän sodan kaudella syntyneelle kompromissille ei enää ollut perustaa.

1990-luvulla aluepolitiikasta tuli talousvetoista ja globaalien markkinoiden pakkoihin sopeutumista korostavaa. Piti uudistaa valtiota, avautua maailmalle, kansainvälistyä, liittyä avoimeen maailmantalouteen. Ulkomaisia esimerkkejä mukaileva kilpailukykyretoriikka tunkeutui vähittäin aluepoliittisen toiminnan ytimeen. 1990-luvulta lähtien yleisen yhteiskuntapolitiikan tapaan myös aluepolitiikkaa alkoivat ohjata kansainvälistymiseen, innovaatioihin ja alueiden omaan ”elinvoimaan” liittyvät teemat. Silmiinpistävää on näiden ilmiöiden läpilyönti Keskustapuolueessa.

1990-luvulta alkaen vahvistunut usko markkinavetoiseen ja tietointensiiviseen kehitykseen muutti perustavalla tavalla asetelmia aluepolitiikassa. Kokoomus ja sosialidemokraatit löysivät toisensa kaupunkiseutuja koskevassa aluepolitiikassa, Keskustan linjauksista voimakas hajauttamisen vaatimus alkoi samaan aikaan liudentua. 1990-luvun aluepolitiikan suurena käänteenä voidaan pitää kaupunkiseutuvetoisen aluekehittämismallin omaksumista. Tämä tehtiin vielä hajautetulla periaatteella: alettiin panostaa noin 30 kaupunkiseudun tukemiseen.

Kohti metropolivaltiota

Valtion kansainvälistä taloudellista kilpailukykyä korostava yhteiskuntakehitys vahvistui vuoden 2002 pienen laman jälkeen. Vuodesta 2003 lähtien usko valtion menestyksen asettamisesta huippuosaamisen, teknologisten innovaatioiden, kansainvälistymisen ja kansallisen luovuuden varaan on ollut silmiinpistävän voimakkaasti esillä.

Vuodesta 2003 alkanut kehitys on merkinnyt yhä voimakkaampaa suurimpien kaupunkiseutujen strategisen merkityksen korostamista. On alettu keskustella paitsi suomalaisista suurkaupungeista, myös viljelty ajatusta suomalaisen metropolin rakentamisesta ja liittämisestä globaalisesti merkittävien kaupunkien verkkoon. Valtiostrategioissa on entistä selvemmin painotettu yksikkökoon kasvattamisesta saatavia mittakaavaetuja. Resurssien hajauttaminen on alkanut rinnastua taloudelliseen tehottomuuteen ja keskinkertaiseen laatuun.

Kun tarkastelen asiaa vuoden 2012 kevätkesällä, Suomen valtion aluerakenteen tulevaisuus näyttää olevan vedenjakajalla: joko säilytetään ja vahvistetaan hajautetun aluerakenteen perusinstituutioita tai siirrytään niiden purkamiseen.

Aluerakenteen tulevaisuus on kiinni siitä, mihin suuntaan yleisen yhteiskuntapolitiikan keskeiset ongelmanmääritykset kehittyvät. Olen kutsunut territoriaaliseksi ekonomismiksi sellaista politiikkaa, jossa aluerakennetta tarkastellaan uusliberaalin taloudellisen kalkyylin näkökulmasta ja jossa alueellinen tulonsiirtokäytäntö erityisesti ja hajauttaminen ovat esimerkkejä taloudellisesta rappiosta. On kiinnostavaa, että huolimatta yleisestä uusliberalisoitumiskehityksestä, tämä oppi ei suinkaan ole murtautunut Suomessa yleisen yhteiskuntapolitiikan keskiöön.

Oman aikamme poliittiseen retoriikkaan kuuluu tietty vaihtoehdottomuuksien viljely. Tietyt aluepoliittiset ratkaisut kuitataan helposti menneisyyden leimaamiksi. Mitään väistämättömyyttä ei valtion aluerakenteen kehitykseen kuitenkaan liity. Valtion aluerakenne ei toimi mekaanisesti eikä seuraa väistämättä talouden rakennemuutosta.

Suomalaisen aluepolitiikan jaksottaminen osoittaa, kuinka talouden suhdannevaihtelut ja tuotantomuotojen muutokset ovat vaikuttaneet Suomen valtion aluetta koskevaan politiikkaan. Suomen aluerakenteen kehitys heijastaa valtion sisäisen elinkeinorakenteen tai ”maailmantalouden” kehitystä. Samalla aluerakenteen kehitys on kuitenkin ollut sidoksissa myös taloutta laajempiin poliittiseen yhteisöllisyyteen liittyviin kysymyksiin sekä poliittisiin kamppailuihin ja liittoihin. Ilman tämän historiallisen taustan huomioimista ei Suomen aluerakenteen kehitystä voi ymmärtää eikä sen tulevaisuutta rakentaa.

Julkaisu Suomalaisen aluepolitiikan vuosikymmenet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.