Maakuntauudistus on voimakkaita tunteita herättävä hanke. Keskusta on kannattanut sitä vuosikymmenien ajan. Vastaavasti kokoomus ja SDP ovat pitäneet sitä jonkinlaisena Troijan hevosena, jolla keskusta yrittää vahvistaa ja betonoida poliittisia valta-asemiaan. Yleisradiokin on jo useampaan otteeseen uutisoinneissaan antanut sen kuvan, että keskusta jyrää maakuntavaaleissa.

Yleisradio kertoi uutisessaan, miltä vallanjako maakuntavaltuustoissa näyttäisi, jos paikat jaettaisiin juuri käydyissä kuntavaaleissa annettujen äänten perusteella.

Kuntaliiton Yleisradiolle tekemän laskelman mukaan keskusta oli suurin puolue yhdeksässä maakuntavaltuustossa ja kaikkien maakuntavaltuustojen paikoista se saisi yhteensä 24 prosenttia. Paikkojen jakaantumista ja puolueiden voimasuhteita kussakin maakunnassa erikseen Yle ei vaivautunut esittämään.

Tarkastelutapa on yhtä harhainen kuin toteamus, että keskusta hallitsee Suomen kuntia, koska se sai 31 prosenttia kaikista valtuustopaikoista.

Ylen käyttämä tarkastelutapa on yhtä harhainen kuin toteamus, että keskusta hallitsee Suomen kuntia, koska se sai 31 prosenttia kaikista valtuustopaikoista. Samanlaisen harhaisen käsityksen esitti politiikan tutkija Erkka Railo Kauppalehteen kirjoittamassaan kolumnissa. Kolumninsa otsikossa Railo toteaa, että valta on siirtymässä maakunnille ja keskustalle.

Sen paremmin Railo kuin Yle eivät kiinnittäneet huomiota siihen, että tuolla keskustan syvänvihreällä vyöhykkeellä, jossa se on suurin puolue, asuu alle kolmasosa Suomen väestöstä. Noiden yhdeksän keskustavaltaisen maakunnan yhteen laskettu väkiluku on siis alle kolmasosa maamme väestöstä.

Yhdessäkään noista maakunnista keskusta ei kuitenkaan saisi enemmistöä vaan enimmilläänkin vain runsaat 40 prosenttia maakuntavaltuuston paikoista. Tuota havaintoa kannattaa verrata puolueiden vallanjakoon kunnissa. Huhtikuun kuntavaaleissa keskusta sai yli puolet valtuustopaikoista kahdeksassakymmenessä kunnassa ja sen lisäksi vielä melkein puolet paikoista noin kahdessakymmenessä kunnassa.

Nyt suunniteltu maakuntahallinto toteuttaa poliittista suhteellisuutta paremmin kuin päätöksenteko kunnissa tai eduskuntavaaleissa.

Tosiasiassa nyt suunniteltu maakuntahallinto toteuttaa poliittista suhteellisuutta paremmin kuin päätöksenteko kunnissa tai eduskuntavaaleissa. Se perustuu siihen, että maakuntavaltuustot ovat kooltaan suurempia kuin eduskuntavaalien vaalipiirit ja useimpien kuntien kunnanvaltuustot.

Tällöin myös niin sanottu piilevä äänikynnys, eli prosenttiosuus, jolla puolue varmasti saa yhden paikan valittavaan edustuslaitokseen, jää maakuntavaaleissa pienemmäksi kuin kuntavaaleissa ja eduskuntavaaleissa.

Kunnanvaltuustojen koko vaihtelee kolmestatoista 79:ään. Pienissä kunnissa poliittinen suhteellisuus toteutuu huonosti. Kun valtuutettuja on kolmetoista, puolueen on saatava yli seitsemän prosenttia äänistä saadakseen varmasti edes yhden paikan valtuustoon. Keskusta menestyy pienten kuntien vaaleissa sen takia, että se on laajoilla maaseutualueille suurin puolue ja saa vaalijärjestelmän perusteella valtuustoon ääniosuuttaan enemmän paikkoja.

Eduskuntavaalien vaalitutkimuksista tiedämme myös sen, että pienissä vaalipiireissä osa pienten puolueiden kannattajista äänestää taktisesti ja antaa äänensä parhaana pitämänsä puolueen sijasta jollekin sellaiselle puolueelle, jolla on kokonsa perusteella hyvät mahdollisuudet saada paikkoja vaaleissa.

Mitä vähemmän edustajia vaalipiiristä valitaan, sitä suurempi osa äänistä keskittyy kolmelle suurimmalle puolueelle. Samanlainen mekanismi toimii myös kuntavaaleissa, missä se suosii erityisesti keskustaa.

Maakuntavaaleissa eivät äänestä pinta-alat vaan kansalaiset

Uusien maakuntavaltuustojen koko vaihtelee 59:n ja 99:n välillä. Kymmenessä pienimmässä maakunnassa valtuustoon valitaan 59 maakuntavaltuutettua. Pienissäkin maakunnissa puolue voi saada paikan valtuustoon, jos se saa vaalissa vähintään 1,7 prosenttia äänistä. Suurimmassa maakunnassa yksi valtuustopaikka saadaan yhden prosentin ääniosuudella hyväksytyistä äänistä.

Maakuntavaaleissa pienillä puolueilla onkin paremmat mahdollisuudet menestyä kuin pienten ja keskikokoisten kuntien kuntavaaleissa tai eduskuntavaalien suurissakaan vaalipiireissä. Kun piilevä äänikynnys maakuntavaaleissa jää 1–2 prosentin tasolle, myös suuria puolueita suosiva taktinen äänestäminen jää harvinaisemmaksi. Tämän asian vaikutusta ei Ylen tekemässä laskelmassa pyritty arvioimaan, eikä sen vaikutusta etukäteen voidakaan täsmällisesti arvioida.

Maakuntavaaleissa pienillä puolueilla onkin paremmat mahdollisuudet menestyä.

Maakuntavaaleissa eivät äänestä pinta-alat vaan kansalaiset. Niissä maakunnissa, joissa keskusta Ylen laskelmissa nousisi suurimmaksi puolueeksi, asuu vain 32 prosenttia Suomen väestöstä. Uudellamaalla ja Varsinais-Suomessa kokoomus nousisi Ylen laskeman mukaan maakuntavaltuuston suurimmaksi puolueeksi. Näissä maakunnissa asuu yhteensä 39 prosenttia Suomen väestöstä.

Maakunnissa, joissa SDP olisi suurin puolue, asuu yhteensä runsas 16 prosenttia maamme väestöstä. Lisäksi Pirkanmaalla, missä kokoomus ja SDP olisivat laskelman mukaan yhtä suuria, asuu yhdeksän prosenttia maamme väestöstä. Eteläisellä, kokoomuksen ja SDP:n vahvan kannatuksen vyöhykkeellä asuu siis yhteensä lähes kaksi kolmasosaa maamme väestöstä ja nuo alueet ovat maan sisäisen muuttovoiton alueita.

Yksi maakuntavaalien kiinnostava kysymys liittyy kaupungeista ja maaseudulta valittavien edustajien menestymismahdollisuuksiin vaaleissa. Eduskuntavaaleista tiedämme, että melko suuri osa kansanedustajista valitaan vaalipiirin kaupunkikunnista.

Paikallisten identiteettien merkitys äänestyspäätöksessä voi olla maakuntavaaleissa jopa suurempi kuin eduskuntavaaleissa.

Myös paikallisella identiteetillä on eduskuntavaaleissa paljon merkitystä. Maaseutukuntien ehdokkaat saavat usein eduskuntavaaleissa kannatusta omasta kotikunnastaan ja joskus naapurikunnistakin yli puoluerajojen.

Samanlaista puolueidentiteettien ja alueidentiteettien välistä pohdintaa äänestäjät tulevat tekemään maakuntavaaleissa. Mutu-tuntumalla arvelen, että paikallisten identiteettien merkitys äänestyspäätöksessä on maakuntavaaleissa jopa suurempi kuin eduskuntavaaleissa. Maaseutumaisilla alueilla se on omiaan parantamaan keskustan ehdokkaiden menestystä maakuntavaaleissa.

Heikki Paloheimo on Tampereen yliopiston valtio-opin emeritusprofessori. 

27.4.2017 14.00: Linkki Ylen uutiseen vaihdettu toiseen.

Julkaisu Maakuntavaaleissa poliittinen suhteellisuus toteutuu kunta- ja eduskuntavaaleja paremmin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuuntele artikkeli Susanna Hastin lukemana:

Tamperelainen paikallislehti otsikoi: ”Avustajat pois kehästä – Nyt saapuu Tampereelle raskaan sarjan vaalisonni”.

Jutun – jota voisi ajatella jopa ilmaiseksi mainokseksi – leipätekstissä kirjoitetaan, kuinka perussuomalaiset lyövät ”oman kortensa kekoon kutsumalla sunnuntaiksi Tampereelle viitasaarelaisen sahurin, monessa julkisessa myllyssä marinoituneen kansanedustaja Teuvo Hakkaraisen”.

Vierailua mainostavassa vaalijulisteessa herra Hakkarainen on pukeutunut miehekkäästi nahkatakkiin, aurinkolaseihin, farmarihousuihin ja bootseihin.

Teuvo Hakkarainen ja Niccolò Machiavelli

Mieheyden ja politiikan yhteen kietoutuminen on ollut niin itsestään selvää, ettei sitä ole osattu edes tutkia kuin vasta viime vuosikymmeninä, vaikka jo modernin politiikan tutkimuksen isänä pidetyn Niccolò Machiavellin ajattelussa mieheys oli politiikan keskiössä.

Ensinnäkin Machiavellin ja renessanssiajan humanistien ihailemassa antiikin ajan maailmassa arvostettiin yli kaiken sankaruutta ja sotilaallista loistoa, mikä yhdistettiin miehuullisuuteen. Sen vastakohtana oli feminiiniseksi ymmärretty taloudenhoito eli ekonomia.

Toiseksi Machiavelli kirjoitti ruhtinaskunnan tai tasavallan autonomiasta, mutta ei viitannut sillä valtioon, vaan siihen, kuinka miesten on kyettävä (itse)hallintaan. Näin mies erottautui naisista, lapsista, orjista ja muukalaisista, jotka eivät olleet autonomisia vaan holhottavia. Valtion käsite ei ollut vielä Machiavellin aikana eronnut ruhtinaan statuksesta.

Kaupunkivaltion autonomian puolustaminen yhdisti nämä kaksi teemaa: sankariteot valtion puolesta ovat miehuullisuuden todistusaineistoa.

Politiikan taitoa eli sankarillisia tekoja suoritettiin harjoittamalla virtùta. Sitä ei sovi sekoittaa kristilliseen hyveen käsitteeseen, vaan etymologisesti se viittaa latinan sanaan virtus, jossa ’vir’ tarkoitta miestä. Virtùn käsitteen assosiaatio viriiliyteen ei ole sattumaa.

Virtùn käsitteen assosiaatio viriiliyteen ei ole sattumaa.

Sitä harjoittamalla ruhtinas tai poliitikko pyrki luomaan liittosuhteen kansanjoukkoihin toisia ruhtinaita tai poliitikkoja vastaan, jotka hän pyrki osoittamaan kyvyttömiksi eli feminiinisiksi.

Sigmund Freud kirjoituksessaan joukkopsykologiasta menee vielä pidemmälle osoittamalla, kuinka ruhtinaan tai poliitikon ja kansanjoukkojen välinen suhde on viime kädessä seksuaalinen. Keskeisessä asemassa joukkopsykologiassa on identifikaatio eli samaistuminen.

Samaistumisessa on kyse ryhmän jäsenten keskinäisistä suhteista sekä ryhmän jäsenten ja sen johtajan välisestä suhteesta. Ryhmän jäsenet ihailevat johtajaansa kuin isää asettamalla tämän yhteiseksi ego-ideaalikseen (haaveilemalla joskus tulevansa samanlaiseksi), mikä saa heidät myös tuntemaan olevansa veljiä keskenään. Tämä pitää ryhmän koheesiota yllä.

Esseessä narsismista Freud kirjoittaa siitä, kuinka kyse on homoseksuaalisen libidon suuntaamisesta sellaiseen muotoon, mikä on yhteiskunnallisesti hyväksyttävää.

Sikäli kun toisen miehen avoin rakastaminen ei ole sallittua, niin halu ylevöitetään ihailuksi – ehkäpä hienoisella huumorilla höystettynä, kuten Hakkaraisen kaltaisen ”vaalisonnin” tapauksessa.

Hakkarainen ei kuitenkaan ole varsinaisesti sen enempää machiavelliläinen ruhtinas tai valtiomies kuin Freudin kuvaama isähahmo.

Mutta Hakkarainen ei kuitenkaan ole varsinaisesti sen enempää machiavelliläinen ruhtinas tai valtiomies kuin Freudin kuvaama isähahmo. Miksi sitten perussuomalaisten kannattaa kierrättää häntä oman vaalipiirin ulkopuolella Tampereen Teiskon Kämmenniemen Kessan baarin kaltaisessa paikassa kunnallisvaalien alla?

Teuvo Hakkarainen ja protestimaskuliinisuus

Sosiologi R. W. Connell yhdessä Tim Carriganin ja John Leen kanssa lanseerasi hegemonisen maskuliinisuuden käsitteen laajemmalle tutkijayhteisölle vaihtoehdoksi sukupuolirooliteorialle, joka oli sokea sukupuolten välisille valtasuhteille ja oletti roolien olevan muuttumattomia.

Se toi näkyville sukupuolten välisten ja miesten keskinäisten hierarkkisesti määräytyneiden valtasuhteiden lisäksi sen, että maskuliinisuus ei ole kaikille miehille sama.

Maskuliinisuus ei ole kaikille miehille sama.

Connellin teoriassa hallitsevana luokkana on keskiluokkainen hegemoninen maskuliinisuus, joka asettuu hegemoniaa kannattavien, marginalisoitujen ja alistettujen maskuliinisuuksien yläpuolelle.

Se ilmenee ideaalikuvana maskuliinisuudesta, johon huomattava osa miehistä kuvittelee kykenevänsä identifioitumaan, tai ainakin he pitävät hegemonisen maskuliinisuuden ideaalikuvaa tavoittelemisen arvoisena. Sen tukeminen nimittäin antaa lupauksen hallitsevasta asemasta suhteessa toisiin miehiin ja kaikkiin naisiin – vaikka todellisuudessa asia olisikin toisin.

Yksi marginalisoidun maskuliinisuuden muodoista on työväenluokkainen protestimaskuliinisuus, jota Hakkarainen edustaa.

Hän protestoi ruumiillisuudellaan ja suorapuheisuudellaan feminisoitunutta, urbaania, kosmopoliittia, liberaalia ja keskiluokkaista maskuliinisuutta ja miespoliitikkoja vastaan, joiden monet Hakkaraisen kannattajat tulkitsevat olevan hegemonisessa asemassa ja ovat ainakin osittain oikeassa.

Hän protestoi feminisoitunutta, urbaania, kosmopoliittia, liberaalia ja keskiluokkaista maskuliinisuutta ja miespoliitikkoja vastaan.

Toisaalta Hakkaraisen ruumiillisuus ja suorapuheisuus voidaan kapinan sijaan tulkita yhdeksi hegemonisen maskuliinisuuden puoleksi. Jos tarkkoja ollaan, niin Hakkarainen on yrittäjä, ei työläinen. Mutta yhtä kaikki: todellisiin vallan kabinetteihin hän ei ole missään vaiheessa päässyt, vaan hänen tehtävänään on avustaa, herättää huomiota ja kerätä ääniä puolueelleen.

Tämä on ollut miestutkimuksessa vallitseva selitysmalli sille, miksi protestimaskuliinisuus kääntyy helposti itseään vastaan: se vahvistaa entisestään hegemonista maskuliinisuutta, mitä vastaan se kapinoi kääntyen helposti työväenluokkaisten miesten itsetuhoisuudeksi.

Teuvo Hakkarainen ja Tom of Finland

Tamperelaisessa julkaistussa jutussa kuvataan, kuinka ”Miami Vice -tyyppisiin laseihin ja hapsunahkatakkiin pukeutunut Hakkarainen kävelee tupakka huulessa kohti kameraa”. Miami Vicen lisäksi toinen assosiaatio Hakkaraisen olemukseen on parin viime vuoden aikana paljon julkisuutta saanut Touko Laaksosen alias Tom of Finlandin kuvasto.

Laaksosen piirroshahmot merimiehistä, moottoripyöräilijöistä, tukkijätkistä ja nahkaan pukeutuneista miehistä loivat uudenlaisen kuvan maskuliinisesta ja työväenluokkaisesta homomiehistä, jotka protestoivat keskiluokkaista ja feminisoitunutta mieskuvaa vastaan samalla tavoin kuin Hakkarainen olemuksellaan.

Toisin sanoen kuva Hakkaraisesta nahkatakki päällä ja tupakka huulessa ei välttämättä kanna samoja merkityksiä suuren yleisö edessä kuin vielä vuosikymmen sitten.

Connell jo vuonna 2005 yhdessä James D. Messerschmidtin kanssa myönsi, ettei hegemoninen maskuliinisuus enää tänä päivänä välttämättä rakennu vastakkaiseksi homomieheydelle, kuten se 1980-luvulla ja alkuperäisessä teoriassa vielä teki.

Hegemoninen maskuliinisuus ei enää tänä päivänä välttämättä rakennu vastakkaiseksi homomieheydelle.

Toisaalta samasta syystä Hakkaraisen ei tarvitse välittää siitä, minkälaisia assosiaatioita kuva ”vaalisonnista” herättää; vaikkei hän nahkatakkeineen ja bootseineen nuorempien sukupolvien mielissä yhdistyisikään Miami Viceen, vaan aivan johonkin muuhun.

Sosiologi Eric Anderson on mennyt vielä pidemmälle ja esittänyt, että hegemonisen maskuliinisuuden käsitteestä voidaan luopua kokonaan.

Hänen mukaansa ei ainoastaan uuden sukupolven inklusiivinen maskuliinisuus ole suvaitsevaista niin homoseksuaalisuutta kuin feminiinisyyttä kohtaan, vaan myöskään vanhemman sukupolven homofobialle identiteettiään rakentaneet miehet – Anderson käyttää näistä ilmaisua ortodoksinen maskuliinisuus – eivät enää kykene kontrolloimaan nuorempien miesten käyttäytymistä ja asenteita.

Suhteessa homoseksuaalisuuteen Anderson on ehkä oikeassa – ainakin, jos otamme esimerkiksi yhdenvertaisuuslainsäädännön etenemisen suomalaisessa yhteiskunnassa tai sen, kuinka miespoliitikot ovat uskaltaneet tulla niin sanotusti ulos kaapista ja ovat nousseet mediassa jopa kaapin päälle, kuten Tuula Juvonen aihetta käsitelleen kirjansa otsikoi.

Väite misogynian vähenemisestä perustuu virhetulkintaan, että homoseksuaalisuudella ja feminiinisyydellä olisi yhteys keskenään.

Sen sijaan Andersonin väite misogynian vähenemisestä perustuu teoreettiseen virhetulkintaan – että homoseksuaalisuudella ja feminiinisyydellä olisi tosiasiallinen yhteys keskenään ja homofobian vähentyminen vähentäisi näin automaattisesti myös naisvihamielisiä asenteita – , eikä saa empiiristä vahvistusta, jos tarkastelemme vaikkapa Suomen poliittisen järjestelmän uudelleensukupuolittumista viimeisen kymmenen vuoden aikana. Suurimpien puolueiden puheenjohtajina ja avainministereinä naiset ovat jälleen harvassa.

Päinvastoin, miehet voivat nykyään entistä vapaammin oleskella keskenään ilman pelkoa siitä, mitä heistä ajatellaan. Naisia ei tarvita paikalle todistamaan tilan heteroseksuaalisuudesta.

Niin ikään Tamperelaisen otsikko avustajan kehästä poistamisesta voidaan ymmärtää siten, että kun nahkatakkiin pukeutunut ja testosteroiinia uhkuva ”raskaan sarjan vaalisonni” puhuu politiikkaa toisille miehille niin kuin vain mies voi toisille miehille puhua (perussuomalaisten kannattajissa kaksi kolmesta tai jopa kolme neljästä on miehiä), niin siinä ei naisia – tai edes Petteri Orpon tai Ville Niinistön kaltaisia neitejä – tarvita edes kuriositeetiksi.

YTT Jiri Nieminen on politiikan tutkija.

Artikkelin kuvituskuva: Patrick Ganz / Pixabay 

Julkaisu Teuvo Hakkarainen – raskaan sarjan vaalisonni? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kävelin maaliskuun viimeisellä viikolla Helsingin keskustassa tutustumassa vuoden 2017 vaalijulisteisiin. Vaalit ovat hyvin näkyvillä kaupunkikuvassa; eri puolueiden vaaliteltat ja ehdokkaiden jakamat mainokset vyöryivät eteeni.

Tutut puoluetunnukset ja värit erottavat teltat toisistaan, eri puolueiden kuvajulisteet sen sijaan muistuttavat paljonkin toisiaan.

Kommunistien perinteinen punakeltainen propagandajuliste on ainoa yleisjuliste, jonka näin. Ongelmana on vain se, että kommunistisia puolueita on kaksi, enkä tiedä kumman puolueen juliste on.

Vaalijulisteista puuttuvat ideat, aate, kantaaottavuus ja rohkeus.

Suomalaiset vaalijulisteet ovat hajuttomia ja värittömiä, eivätkä ne haasta kansalaista ottamaan kantaa. Niistä puuttuvat ideat, aate, kantaaottavuus ja rohkeus. Kaiken tulee olla vakavaa ja arkista, muuten ei olla uskottavia.

Julisteet perustuvat useimmiten valokuviin ja ne viestivät samaa tarinaa otsikon kanssa. Kuvissa on suloinen lapsi, kiva perhe tai yksinäinen vanhus, ja viesti on, että me pidämme kaikista huolta.

Mikään ei häiritse katsojan huomiota – olkaamme siis huomaamattomia!

Suomessa näkee harvoin hyviä poliittisia ja kantaaottavia julisteita, vaikka tekijöitä olisi. Kuvitusta tai pelkkää vahvaa typografista ratkaisua käytetään harvoin viestinnän keinona, vaikka niiden mahdollisuudet ovat moninaiset.

Kuvituksella voidaan ilmaista mielikuvia, yhdistellä ”mahdottomia” asioita keskenään, visualisoida tilastoja tai kuvittaa tulevaisuutta. Typografisilla sanapareilla voidaan kyseenalaistaa ja haastaa katsojaa.

Kansalaisaktivismi ja kansalaisten omaehtoiset poliittiset julisteet sekä banderollit ovat rohkeammin kantaa ottavia kuin poliittisten puolueiden viralliset vaalijulisteet. Vaalijulisteita vaivaa joka vaaleissa sama mitäänsanomaton viestintä: halutaan miellyttää mahdollisimman monia kansalaisia, ja samalla muututaan näkymättömäksi massaksi.

Kaikille kaikkea – yhdessä

Ohessa on muutamia otteita vuoden 2017 kuntavaalien teemoista. Vihreiden slogan on ”Yhdessä rakennamme paremman huomisen”, ja kolmen julisteen sarja perustuu valokuviin kustakin teemasta: ”Yhdessä suojelemme ympäristöä”, ”Yhdessä teemme maailman parhaan koulun” ja ”Yhdessä luomme työtä ja turvaa”.

Kun vertaa Suomen vihreiden vaalijulisteita Ruotsin ympäristöpuolueen vastaaviin, ei voi olla kuin kateudesta vihreä.

Kokoomuksen slogan ”Kaikille hyvä kaupunki tehdään yhdessä” on lähes yhteneväinen vihreiden kanssa. Pormestariehdokas Jan Vapaavuoren vaalimainoksissa on käytetty hänestä piirrettyjä piirroskuvia. Aleksanterinkadun ratikkapysäkillä juliste erottuukin heti erilaisuudellaan.

Vasemmistoliiton sloganeita ovat ”Maailman parhaat koulut ja varhaiskasvatus kaikille” sekä ”Turvallinen tulevaisuus tehdään nyt”. Miten en eroavat muiden puolueiden viesteistä?

Voiko tylsempää viestiä olla?

Keskustan julisteet ovat valokuvapohjaisia ja slogan on ”Huolenpitoa – huomennakin”. Kolmessa eri julisteessa on vastasyntyneen, lapsen ja vanhuksen kasvokuvat vihreällä taustalla. Anteeksi keskusta – voiko tylsempää viestiä olla?

Perinteinen vaalijuliste on siirtynyt nettiin ja muuttanut muotoaan. Siitä hyvä esimerkki on SDP:n nettisivut, joilta löytyy erilaisten ihmisten kertomuksia. Hyvät kuvat ja uskottavat tarinat vahvistavat viestiä.

Feministinen puolue erottuu värillään, vaaleanpunainen on sopivan provosoiva puolueen agendaan. Nettisivuilla ehdokkaiden kuvat ovat vaalien parhaimmistoa, ehdokkaat on ohjeistettu pukeutumista myöden värikoodistoon sopiviksi. Uuden puolueen olisi luullut pystyvän räväkämpäänkin kampanjointiin.

Milloin meillä?

2010-luvun alussa Occupy Wall Street ja We are the 99% -kansalaisaktivismi- julisteet levisivät maailmanlaajuisesti, koska niiden visuaalinen kieli oli vahva ja selkeä. Samoin monet muut kansalaisaktivismin julistukset, kuten ”Je suis Charlie” tai Barack Obaman kasvokuvaan liitetty viesti ”Hope” ovat hyviä esimerkkejä visuaalisen viestinnän voimasta sekä kansalaisten osallistamisesta.

Myös Hollannissa on perinteisesti osattu tehdä poliittista mainontaa. Esimerkiksi vuoden 2017 vaaleissa eläinten oikeuksia ajavan puolueen, Plan B:n, vaalijulisteessa puolueen puheenjohtaja kantaa panosvyössään porkkanoita.

Missä on visuaalisen viestinnän oivaltavuus, provokaatio, huumori, itseironia, visiot ja kantaaottavuus vuonna 2017?

Myös aktivismi taiteessa voisi antaa vinkkejä poliittiseen viestintään.

Missä on visuaalisen viestinnän oivaltavuus, provokaatio, huumori, itseironia, visiot ja kantaaottavuus vuonna 2017? Missä on interaktiivinen juliste, missä uudet teknologiat ja sen mahdollistamat luovat ratkaisut ?

Marjatta Itkonen on graafinen suunnittelija ja professori emerita. 

Vaaliviikolla keskustelemme vaalimainosten estetiikasta ja retoriikasta Politiikasta taidetta -teoksen vaalivastamainosten pohjalta.

Julkaisu Vaisut vaalijulisteet 2017 ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Miksi kuntavaalikampanjoissa puhutaan niin paljon asioista, joista kunnat eivät päätä?”

Leena, 41

Tämä on kieltämättä hankala kysymys ja palautuu kuntien päätöksentekovallan alla olevien asioiden kapeutumiseen nyt, kun sote-asiat poistuvat.

Kuten Timo Soini totesi Yle Puheen Politiikkaradion puheenjohtajatentissä 27.3., ”kohta valtuusto päättää vain siitä, mistä pankista laina otetaan”. Ihan näin synkässä tilanteessa ei toki vielä olla, vaan kuntien tehtäviin kuuluu neljä K:ta: kehitys, koulutus, kaavoitus ja kulttuuri.

Toisaalta jotkin näihin aihealueisiin liittyvät teemat, kuten katuvalot ja teiden kunnossapito, eivät ole sellaisia, joissa puolueiden ja ehdokkaiden väliset erot piirtyisivät kirkkaimmassa muodossaan esiin. Siksi on helpompi keskustella vähemmän konsensuaalisista asioista,  joissa erimielisyydet koskevat myös tavoitteita, eivät toteutuskeinoja. Lisäksi poliittiselle agendalle saattaa tulla seuraavan valtuustokauden aikana ihan uusia asioita tai vanhatkin asiat voivat kehystä uudella tavalla.

Ehdokkaan ei siis ole mielekästä lyödä etukäteen lukkoon kantaansa moniinkaan asiakysymyksiin. Siksi on hyvä, että mukana on runsaasti myös arvokeskustelua, jonka perusteella äänestäjä voi arvioida ehdokasta laajemmin kuin pelkkien asiakysymyksiä  koskevien näkemysten pohjalta.

Lisäksi tutkimukset ovat osoittaneet, että edes politiikasta eniten kiinnostuneet ja sitä seuraavat äänestäjät eivät tee valintojaan ensisijaisesti asiakysymysten perusteella. Niitä enemmän vaikuttavat erilaiset ryhmäidentiteetit ja puoluesamastuminen.

Hanna Wass on akatemiatutkija politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella Helsingin yliopistossa ja Valtiotieteellisen yhdistyksen hallituksen jäsen.

Kysy politiikasta on juttusarjamme, jossa tutkija vastaa esitettyihin kysymyksiin. Lähetä kysymyksesi osoitteeseen toimitus@politiikasta.fi.

Julkaisu ”Miksi kuntavaalikampanjoissa puhutaan asioista, joista kunnat eivät päätä?” ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Poliittisten ehdokkaiden ja puolueiden vaalisloganit ovat laajemminkin yhä kontekstittomampia – positiivisuus korostuu mutta konkretia puuttuu. Sloganien korkealentoisuuteen ja samalla mitäänsanomattomuuteen vaikuttaa moni tekijä.

Mitä maltillisempana ehdokas puheissaan pysyy ja mitä enemmän välttelee ottamasta voimakkaasti ja selvästi kantaa yksittäisiin kysymyksiin, sitä varmemmin yksikään potentiaalinen äänestäjä ei käännä hänelle selkäänsä.

Äänisaalista ei kannata hukata varomattomilla mielipiteillä.

Etenkin kunnallisvaaleissa, joissa mukana on paljon ennalta tuntemattomia ehdokkaita, äänestäjä antanee helposti äänensä ehdokkaalle, joka muistuttaa häntä itseään: asuu lähellä ja on samanlaisessa elämäntilanteessa. Kotikulmien tuttujen äänisaalista ei kannata hukata varomattomilla mielipiteillä.

Omassa tutkimuksessani vaalimainonnasta kiinnitin huomiota siihen, kuinka voimakkaasti vanhemmuutta ja perhettä tuotiin esiin vaalisloganeissa ja vaalimainonnassa laajemminkin. Etenkin kunnallisvaaleissa, joissa asialistalla ovat arkeen liittyvät asiat, ehdokkaan kannattaa tuoda esiin omakohtainen kokemuksensa hänelle tärkeistä asioista, esimerkiksi lapsiperheen arjesta, ja perustella sen kautta kiinnostuksensa ja asiaosaamisensa perheille tärkeisiin asioihin liittyen.

Vaalikoneet mielipideautomaatteina

Vaalilupausten ympäripyöreyttä lisää kuntapäättäjien päätösvallan väheneminen. Politiikan tutkija Erkka Railo kirjoitti vastikään Talouselämässä, kuinka soteuudistuksen myötä kuntapäättäjien vallasta suuri osa on siirtymässä maakuntien päättäjille.

On vaikea tiivistää vaalilupaustaan ytimekkäästi ja uskottavasti, jos ehdokkaalla ei ole mandaatin saatuaan valtaa toimia äänestäjiensä hyväksi. Jos kuntapoliitikoilla ei ole aidosti valtaa, ehdokkaat pelkistyvät marioneteiksi ja äänestyspäätökseen vaikuttavat etupäässä muut kuin asiaosaamiseen liittyvät seikat.

Suuri osa äänestäjistä ei pysty luettelemaan edes jokseenkin kattavasti asioita, joista kunnallisedustajat päättävät.

On tosin oletettavaa, että suuri osa äänestäjistä ei pysty luettelemaan edes jokseenkin kattavasti asioita, joista kunnallisedustajat päättävät. Kun lisäksi vaalikoneissa kysytään asioita, jotka eivät ole kuntatasolla päätettävissä, tänä vuonna esimerkiksi mielipidettä eutanasiaan ja kirjastojen maksullisuuteen, äänestäjien on entistä vaikeampaa hahmottaa kuntapäättäjien tehtäväkenttää.

Eutanasian tyyppiset arvokysymykset ovat valtavan laajia ja monimutkaisia asioita, joiden pelkistäminen kyllä–ei-akselille on väkivaltaista ja joihin vastaaminen on vaikeaa sekä ehdokkaalle että äänestäjälle. Aihetta pohti vastikään myös professori Pertti Ahonen vaalikoneiden hyviä ja huonoja puolia erittelevässä tekstissään.

Osa vaalikoneiden kysymyksistä taas on erittäin yleisluontoisia, kuten ”pohjimmiltaan elämässä vallitsee resurssi- ja valtakilpailu, jossa ei pärjää ilman taistelua” tai sellaisia, jotka eivät ole toisensa poissulkevia janan ääripäitä, kuten ”lasten on tärkeämpää olla uteliaita ja itsenäisiä kuin hyvin käyttäytyviä ja tottelevaisia”.

On vaikeaa päätellä, millä tavoin nämä kysymykset tai niiden vastaukset janalla täysin samaa mieltä – täysin eri mieltä liittyvät tarkkaan ottaen niihin päätösehdotuksiin, joita valtuutetut saavat eteensä. On vaikea uskoa, että tällaisilla kysymyksillä ehdokkaiden profilointi äänestäjien mielipiteitä vastaaviksi ainakaan tarkentuisi.

Vaalikoneiden laatijat korostavat mielellään vaalikoneiden moninaisia hyötyjä: niistä saa vaalien jälkeen kerättyä suuria määriä vertailukelpoista ja helposti työstettävää dataa tieteen ja journalismin tarpeisiin. Vaalikoneista onkin muodostunut mielipideautomaatteja, joiden vastauksiin vedotaan, kun vaaleissa valittu päättäjä äänestääkin aikanaan eri tavoin kuin on tullut vaalikoneeseen vastanneeksi.

Vastausten säilyminen netissä vuosikausia asettaa ehdokkaat tukalaan tilanteeseen, koska vaalikoneisiin on vastattava, jos ääniä mielii saada. Niiden hyvä puoli on toki, että ne pakottavat ehdokkaat ottamaan selvää asioista, jotta he pystyvät antamaan perustellut ja mielekkäät vastaukset koneiden kysymyksiin.

Vaalikoneet pakottavat ehdokkaat ottamaan selvää asioista.

Vaalilupausten pitäminen on tietenkin tärkeää. Vaalikoneiden pakottamina annetut vastaukset ovat kuitenkin eri asia kuin ehdokkaan itse muotoilemat ja perustelemat mielipiteet ja vaalilupaukset.

Vaalikoneiden myötä ehdokkaat ovat myös saaneet panna merkille, että itsensä kanssa on vaikea olla samaa mieltä. Kun tuttavapiirini ehdokkaat ovat vastaustensa antamisen jälkeen kokeilleet konetta uudelleen, on tulos jäänyt noin 85-prosenttisesti samanmieliseksi heidän aiempien vastaustensa kanssa.

Myös yhdenkin vastauksen muuttaminen vastausjanan laidasta toiseen muuttaa suositeltavien ehdokkaiden listaa voimakkaasti. Ilmiö kertonee, että vaalikoneet ovat mielipidemittareina lähinnä suuntaa-antavia.

Netin avulla ehdokkaiden erot esiin

Onko siis ihme, että vaalisloganit ovat yhä ympäripyöreämpiä? Viime vuosikymmenellä haikailtiin aikaan, jolloin politiikassa oli vielä politiikkaa. Katsottiin, että kansalaisten kiinnostus suuntautui lähinnä kuluttamiseen ja perhearvoihin.

Yhteisten asioiden hoito ei kiinnostanut varsinkaan nuorisoa edes vaaliuurnille raahautumisen verran. Puolueiden valiteltiin muistuttavan yhä enemmän toisiaan. Perussuomalaisten nousun myötä politiikka palasi kertaheitolla politiikkaan, ja puolueiden väliset erotkin alkoivat taas korostua. Tämä ei kuitenkaan ole heijastunut vaalilauseisiin.

Perussuomalaisten nousun myötä politiikka palasi kertaheitolla politiikkaan.

Kampanjointi on sen sijaan muotoutunut yhä ammattimaisemmaksi, etenkin niiden osalta, joilla on varaa panostaa mainostoimiston suunnittelemiin materiaaleihin ja esimerkiksi ammattivalokuvaajiin.

Tuttu ehdokas tokaisi huomanneensa, että tänä vuonna vaalipaneeleja on vielä vähemmän kuin ennen. Ennen aiempiakaan vaaleja niihin ei ole tahtonut riittää yleisöä. Syy on ilmeinen: netti on korvannut tarvetta tavata ehdokkaita kasvokkain.

Netistä tietoa löytyykin paneeleihin verrattuna moninkertaisesti, eikä kotisohvalta tarvitse nousta. Vakavasti otettavat ehdokkaat ottavat kantaa ja keskustelevat sekä omilla että puolueensa netti- ja somesivuilla aktiivisesti, mutta äänestäjän on etsittävä haluamansa tieto itse.

Uskon, että netin mahdollisuudet vaalikampanjoinnissa voisivat olla paljon nykyistä monipuolisemmat ja paremmin ehdokkaita erottelevat. Ehkäpä hyvin juonnetut ja tuotetut paneelit voisivat siirtyä verkkoon: äänestäjät pääsisivät kysymään ja kuulemaan ehdokkaiden mielipiteitä reaaliaikaisina tai katsoa ja kuunnella videoklipit tai podcastit keskusteluista myöhemmin.

Ehdokkaita voisi myös valikoida ja ryhmitellä mielipiteidensä perustella toisin kuin nykyiset vaalikoneet tekevät. Jokin palvelu voisi esimerkiksi tarjota äänestäjälle mahdollisuuden etsiä puoluetaustasta riippumatta kaikki Helsingin alueen ehdokkaat, joille varhaiskasvatuksen resurssien turvaaminen olisi tehtävälistan kärjessä.

Hyvä slogan on konkreettinen ja yksiselitteinen.

Hyvä slogan on konkreettinen ja yksiselitteinen ja perustuu ehdokkaan arvomaailmaan. Sellainen voisi olla vaikka ”Kohti turvallisempaa pyöräilykaupunkia” tai ”Sujuvampaa liikkumista – tilaa myös autoilijoille”.

Olen aiemminkin peräänkuuluttanut vaalisloganeita, joissa selkeimpänä erottuisivat ehdokkaan poliittiset mielipiteet tai edes se, onko ehdokkaan päämotivaatio politiikassa toimimiseen esimerkiksi perheiden hyvinvoinnissa, liikenneratkaisuissa vai kulttuurisektorilla.

Suuri osa sekä puolueiden että ehdokkaiden sloganeista lupaa yleisesti ottaen hyvää ja kaunista, mutta ei kerro politiikanteosta paljoa. Vaikka tietoa ehdokkaiden aidoistakin mielipiteistä löytyy netistä yhä enemmän, vastuu niiden etsimisestä on äänestäjällä.

KTT Annamari Huovinen tarkasteli väitöstutkimuksessaan kansalaisuuden ja identiteetin käsitteitä vaalimainonnassa. Hän tutkii ja opettaa viestintää Aalto-yliopistossa ja Hankenilla ja on osuuskunta Mediakollektiivin hallituksen puheenjohtaja ja perustajajäsen.

Vaaliviikolla keskustelemme vaalimainosten estetiikasta ja retoriikasta Politiikasta taidetta -teoksen vastavaalimainosten pohjalta.

Julkaisu Miksi vaalilupaukset muuttuvat yhä vain korkealentoisemmiksi? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuntavaalien alla julkiseen tilaan työntyvät jälleen perinteiset vaalijulisteet kadunvarsitelineissä. Vaalijulisteet ovat aivan erityistä poliittista viestintää.

Julisteissa puolueiden imagon rakentamisen täytyy tapahtua nopealla vilkaisulla sulatettavalla tasolla. Niiden keskiössä ovat yksinkertaiset, sloganmaiset vaalilupaukset ja iskusanat sekä yleensä melko perinteinen visuaalinen ilme.

Vaaliviikolla keskustelemme teosten pohjalta vaalimainosten estetiikasta ja retoriikasta.

Julkaisu Kuntavaalimainosten politiikka ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Miten kuntavaaleissa yksittäiselle ehdokkaalle antamani ääni vaikuttaa?”

Maija, 32

Lähtökohta on, että ääni menee ensisijaisesti puolueelle. Ei siis kannata valita itselleen mieluista ehdokasta epämiellyttäväksi koetun puolueen listalta.

Ehdokkaan valituksi tuleminen riippuu sekä koko puolueen että henkilökohtaisesta äänimäärästä.  Ensin lasketaan kunkin puolueen, vaaliliiton tai yhteislistan saama kokonaisäänimäärä kunnassa. Tämän jälkeen ehdokkaat laitetaan paremmuusjärjestykseen henkilökohtaisten äänten perustelleella. Kolmannessa vaiheessa annetaan kullekin ehdokkaalle vertausluku siten, että ensimmäiseksi tullut saa vertausluvukseen puolueen koko äänimäärän, toiseksi tullut puolet, kolmanneksi tullut kolmanneksen ja niin edelleen.

Lopuksi kaikki kunnassa ehdolla olleet järjestetään vertauslukujen mukaiseen paremmuusjärjestykseen ja heitä valitaan niin monta kuin kunnassa on valtuustopaikkoja. Suuren puolueen keskinkertaisestikin menestynyt ehdokas saattaa näin ollen päihittää supersuositun pienen puolueen ehdokkaan. Yksi mieleenpainuva esimerkki tästä on vihreiden silloisen puheenjohtajan Tarja Cronbergin jääminen valitsematta vuoden 2007 eduskuntavaaleissa. vaikka Cronberg keräsi vaalipiirinsä toiseksi suurimman äänisaaliin.

Lisäksi on hyvä muistaa, että puolueella eli poliittisella ryhmälla on päätöksenteossa suuri rooli. Yksittäinen valtuutettu pystyy toki tekemään monenlaisia aloitteita, mutta silti hänen toimintamahdollisuudet ovat rajalliset. Siksi näkemys vaalien keskeisestä tehtävästä kilpailevien eliittien välisenä kamppailuna on demokratian näkökulmasta kovin kapea.

Uutta twistiä valtuustotyöskentelyyn saadaan ennen kaikkea toimintamuotoja ja -kulttuuria muuttamalla, ei vaihtamalla entiset päätöksentekijät nykyisiä innovatiivisempiin.

Hanna Wass on akatemiatutkija politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella Helsingin yliopistossa ja Valtiotieteellisen yhdistyksen hallituksen jäsen.

Kysy politiikasta on juttusarjamme, jossa tutkija vastaa esitettyihin kysymyksiin. Lähetä kysymyksesi osoitteeseen toimitus@politiikasta.fi.

Julkaisu ”Miten kuntavaaleissa yksittäiselle ehdokkaalle antamani ääni vaikuttaa?” ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Olen politiikan tutkija ja kiinnostunut poliittisista ideologioista puolueittain ja ideologioiden muuttumisesta. En kuitenkaan ole vaalitutkija enkä varsinainen puoluetutkija. Vaalikoneetkaan eivät kuulu nimenomaisiin tutkimusalueisiini. Niinpä tarkastelen vaalikoneita puolimaallikkona.

Puolivilli tutkija vaalikoneiden parissa

Vaalikoneiden historia Suomessa on venynyt kahden vuosikymmenen mittaiseksi. Vaalikoneista, englanniksi voting advice applications (VAA), on internetin yleistyessä muodostunut näkyvä osa poliittisia käytäntöjä.

”VAA”-aihepiiri on vakiintunut myös tutkimuskohteeksi. Meidän politiikan tutkijoiden eurooppalaisen järjestön (ECPR) konferensseissa on usean vuoden ajan kokoontunut VAA-tutkimusverkosto työryhmineen.

Joidenkin tutkimustulosten mukaan vaalikoneiden saatavuus lisää yleisesti äänestysaktiivisuutta.

Vaalikoneista on moneksi. Osalle kansalaisista ne saattavat toimia ilmeisimmässä tarkoituksessaan eli äänestyspäätöksen pohjustuksessa. Joidenkin tutkimustulosten mukaan vaalikoneiden saatavuus lisää yleisesti äänestysaktiivisuutta.

Vaalikoneista on moneksi

Poliittiselle puolueelle ja vaaliehdokkaalle vaalikoneet tarjoavat mahdollisuuksia julkistaa käsityksiä, joiden toivotaan herättävän vastakaikua äänestäjäkunnassa. Politiikan tutkija saattaa tutkia vaalikoneita puhtaasti tekniseltä kannalta.

Hän voi myös käyttää vaalikoneiden tuloksia aineistona eritelläkseen puolueiden poliittis-ideologista polarisoitumista tai vertaillakseen vaalikoneita käyttäneiden kansalaisten, vaaliehdokkaiden ja valituiksi tulleiden ideologisia profiileja.

Politiikan tutkimuksen piirissä tunnetaan erittäin hyvin  jo neljättäkymmenettä vuotta jatkunut puolueohjelmatutkimuksen Manifesto-hanke. Sillä on valtaisa tietokanta ja tietokannan aineiston avulla saavutetut tutkimustulokset.

Hankkeen lähtökohtiin on kuulunut poliittisen oikeisto–vasemmisto-ulottuvuuden korostuminen. Vähitellen tuo ulottuvuus on kuitenkin menettänyt merkitystään.

Oikeisto–vasemmisto-ulottuvuus on vähitellen menettänyt merkitystään.

Pikatestini kuntavaalikoneet soveltavatkin oikeisto–vasemmisto-ulottuvuuden asemesta ideologiseen hahmotukseen nelikenttää, joka muistuttaa edesmenneen yhdysvaltalaisen poliittisen aktivistin David Nolanin ”karttaa”.

Nolanin nelikentän ruuduista yhteen sijoittuvat ne, jotka ovat samanaikaisesti talous- ja moraalikonservatiiveja. Toiseen ruutuun sijoittuvat talouskonservatiivit, joita luonnehtii moraalinen vapaamielisyys.

Kaksi muuta ruutua on varattu julkisen sektorin huomattavan taloudellisen roolin hyväksyville moraalikonservatiiveille ja niille talouden asioista samaan tapaan ajatteleville, jotka sen sijaan ovat moraalisesti vapaamielisiä.

Suljettujen vastausvaihtoehtojen panssaripaidassa

Pitkän tutkijaksi sosiaalistumiseni myötä olen kasvanut kriittiseksi tutkijan tai muun selvittäjän ennalta määrittämiä asioiden ulottuvuuksia kohtaan. Samalla suhtaudun kriittisesti ennalta asetetuin kysymyksin suljettuja vastausvaihtoehtoja kohtaan. Mistä tutkija tietäisikään, miten maailma jäsentyy hänen kysymyksiinsä vastaavien mielestä?

Laskennallisten menetelmien sovelluksissa on tutkittu vaalikoneilla kerättyä, suljetuin vastausvaihtoehdoin rajaamatonta poliittista mielipideaineistoa. Suomesta en vielä ole tavannut tuossa mitassa avaramielisiä vaalikoneita.

Vaalikonetestini kohteiksi asettuivat Helsingin Sanomien, Ilta-Sanomien ja Yleisradion kuntavaalikoneet maaliskuun 2017 alussa. Iltalehden vaalikoneen arvioin niin yleispiirteiseksi, ettei sen vertailu kolmeen muuhun koneeseen käy laatuun.

Sitkeästi Nolanin kartan samassa ruudussa

Vaalikone vaalikoneelta huomaan sijoittuvani sitkeästi samaan Nolanin kartan ruutuun. Profiilini ei vastaa selkeästi minkään puolueen profiilia, joskin erottuu yksi puolue, jonka kanssa löytyy tuskin mitään yhteistä.

Kuten ennenkin, vierastin kuntavaalikoneiden kysymyksiä, jotka aiheiltaan sijoittuvat yleispolitiikan alaan. Tuskinpa mikään kunta pian perustaa eutanasialautakuntaa tai alkaa säännellä samaa sukupuolta olevien parisuhteita. Kunnan omaa kunnallispolitiikkaa koskevat kysymykset sen sijaan toivotin tervetulleiksi.

Kun taustallani on 20 vuoden ura professorina julkisen taloushallinnon alalla, koin kuntataloutta koskevat kysymykset kaavamaisiksi ja jopa asiantuntemattomiksi.

Miten kukaan voisi järkiperäisesti olla esimerkiksi sitä mieltä, että kuntaveroa sopii nostaa tai kunnan velkaantua lisää? Tai toisaalta katsoa, ettei kummallakaan tavalla tule missään tapauksessa menetellä? Eiköhän noiden ratkaisujen perusteltavuus riipu vaihtelevista olosuhteista.

Muun lisäksi leikittelin testaamillani vaalikoneilla. Kokeilin, mitä seuraa, jos ilmaisin mielipiteeni äärimmäisemmin kuin ne tosiasiassa koen. Selvitin myös tulokset, jos olisin täysin päinvastaista mieltä kuin tosiasiassa.

Konstruoin lisäksi kuvitteellisia hahmoja, kuten kristillisen anarkistin ja pesunkestävän nolanilaisen libertaarin, selvittääkseni, minne he sijoittuvat vaalikoneiden mukaan.

Vaalikoneista kullakin oli sekä vahvuutensa että heikkoutensa.

Arvioni nojalla sekä Helsingin Sanomien, Ilta-Sanomien että Yleisradion vaalikoneista kullakin oli sekä vahvuutensa että heikkoutensa. Vahvuuksista nostan esiin mahdollisuuden rajata kysymykseen tulevia ehdokkaita heidän ikänsä ja puolueensa mukaan. Myös ehdokkaan kotikaupunginosalla saattaa olla perusteltua vaikutusta.

Vaalikoneiden pikatestilläni oli tiettyä viihdearvoa itselleni. Käytännön kannalta keskeiseksi rajoitukseksi muodostui se, etten sentään päätynyt lähettämään jäsenhakemusta mieliehdokkaani puolueosastoon kotikaupunginosassani.

Pertti Ahonen on yleisen valtio-opin professori Helsingin yliopistossa. Hän johtaa 2015–2017 Koneen Säätiön rahoittamaa hanketta Digital Humanities of Public Policy Formation.

Julkaisu Puolimaallikko kuntavaalikoneita puntaroimassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.