Kolmisen vuotta sitten totesimme sosiaalista kestävyyttä käsitelleessä raportissamme, että isommissa kaupungeissa eriarvoisuus on suurempaa kuin pienemmillä paikkakunnilla. Tämä johtuu siitä, että kaupunkeihin kasaantuu niin hyväosaisuutta kuin huono-osaisuuttakin, mikä kasvattaa eroja.

Pienemmillä paikkakunnilla elämänmeno on tasaisempaa: yltäkylläisyydessä kylpijöitä ja köyhyysrajan alapuolella sinnitteleviä on vähemmän kuin kasvukeskuksissa. Raportin lopussa teimme ehdotuksia siitä, mitä voitaisiin tehdä, että kaupungit olisivat hyviä elinympäristöjä kaikille, ei vain hyvillä asuinalueilla asuville kaupunkilaisille.

Ehdotuksissa painottuivat paikallisen päätöksenteon mahdollisuudet. Kunnat ovat kaikin puolin erilaisia, joten on selvää, että paikallistuntemukselle on käyttöä, kun mietitään, miten kuntalaisille käytännössä järjestetään lakisäätäiset palvelut tai yritetään poistaa huono-osaisuuden taskuja.

Kaupunkeihin kasaantuu niin hyväosaisuutta kuin huono-osaisuuttakin. Eriarvoisuutta voidaan vähentää paikallisella päätöksenteolla.

Kansallinen lainsäädäntö pyrkii osaltaan varmistamaan kuntalaisten yhdenvertaisuutta, mutta vahaiskasvatuksen, perusopetuksen, sosiaali- ja terveydenhuollon tai yhdyskuntajätteen käsittelyn järjestäminen onnistuu parhaiten siellä, missä olosuhteet tunnetaan.

Parhaimmillaan kunnan ja sen asukkaiden tuntemus, erilaiset näkemykset ja arvot tuottavat monipuolisen keskustelun, jossa omia näkemyksiä joudutaan perustelemaan ja tarkistamaankin. Tällainen keskustelu voi synnyttää sellaisia ratkaisuja, mitä kukaan ei olisi osannut yksin keksiä. Kuntapäätöksenteko voi parhaimmillaan toimia näin.

Väestörakenteen muutokset ja asumisen keskittyminen kasvukeskuksiin tarkoittavat sitä, että tarvitaan ymmärrystä alueellisista eroista kaupunkien sisällä ja välillä.

Valtakunnallisesta näkemyksellisyydestä paikallista politiikkaa

Eri puolueiden mahdollisuuksia toteuttaa omaa ideologiaansa kunnissa rajoittavat toiset puolueet. Mikäli tätä rajoitetta kunnassa ei ole, eli puolueella on määräenemmistö valtuustossa, asettaa kuntatalous rajoitteita. Kuntapolitiikkaa muokkaavat paikalliset kysymykset ja olosuhteet, joten valtakunnalliset kuntavaaliohjelmat antavat vain karkean kuvan siitä, mitä asioita puolueet kunnissa edistävät. Ohjelmat kertovat kuitenkin siitä, miten puolueet tunnistavat kuntien mahdollisuudet kuntalaisten hyvinvoinnin edistäjinä.

Kaikki puolueet haluavat Suomeen elinvoimaisia kuntia, joissa riittää osaavaa työvoimaa yritysten ja kunnan työntekijöiksi. Kuntalaisille halutaan taata nopea pääsy palveluihin sekä lapsille ja nuorille halutaan turvata hyvä tulevaisuus. Hyvästä tahdosta ei ohjelmissa ole pulaa. Mikäli puolueista on kiinni, esimerkiksi koulukiusaamista ei enää seuraavan valtuustokauden jälkeen Suomessa tavata. Koulukiusaamisen lopettamisesta puolueet ovat ohjelmissaan hyvin samanmielisiä.

Valtakunnalliset kuntavaaliohjelmat maalaavat kauniita kuvia siitä, miten hienosti olisivat asiat, jos kunnissa toteutettaisiin niiden näkemysten mukaista politiikkaa. Poikkeuksen linjasta tekee perussuomalaisten ohjelma, joka tuottaa kuvan syvässä kriisissä rypevästä Suomesta, jossa mikään ei ole hyvin.

Valtakunnalliset kuntavaaliohjelmat maalaavat kauniita kuvia siitä, miten hienosti olisivat asiat, jos kunnissa toteutettaisiin niiden näkemysten mukaista politiikkaa — perussuomalaisia lukuunottamatta.

Ohjelman mukaan ääni perussuomalaisille on ääni hallituspolitiikkaa vastaan. Puolue ilmeisesti tavoittelee protestiääniä, sillä se ei oikeastaan kerro, mikä sen tarjoama vaihtoehto on. Suomi halutaan korostetusti takaisin jostain tai joiltain. Retoriikka on tuttua Atlantin takaa entisen presidentti Donald Trumpin tai hänen tukijoidensa puheenvuoroista.

Kokoomuksen ja kristillisdemokraattien ohjelmissa niin ikään näkyy tyytymättömyys hallituspolitiikkaan. Hallituspolitiikan mielekkyyttä epäillään esimerkiksi oppivelvollisuusiän noston ja sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksen suhteen. Vaikka kuntavaaliohjelmissa yleisesti heijastuu hallitus-oppositio-asetelma, uhkakuvat pysyvät kuntavaalien raameissa, ainakin jos niitä vertaa perussuomalaisten ohjelman linjauksiin.

Hallituspuolueiden ohjelmat katsovat tulevaisuuteen selvästi myönteisimmin.

Tämä on ymmärrettävää sitä taustaa vasten, että erityisesti kokoomus on päässyt toteuttamaan politiikkaansa monissa kasvukeskuksissa ja se oli myös pitkään hallitusvastuussa. Olisi kovin kummallista, jos se kävisi aktiivisesti kunnissa ”vallitsevaa valtaa” vastaan.

Hallituspuolueiden ohjelmat katsovat tulevaisuuteen selvästi myönteisimmin. Keskusta ja RKP näkevät mahdollisuuksia monipaikkaisuudessa. Vasemmistoliiton ohjelmassa kerrotaan, miten oppivelvollisuuden laajentaminen avittaa nuoria tutkinnon saamisessa. Vihreiden vaaliohjelmassa kirjoitetaan reilusta muutoksesta siirryttäessä ekologisesti kestävämpään kuntaan. Pääministeripuolue SDP:n kuntavaaliohjelmassa kerrotaan, miten pohjoismainen hyvinvointivaltio on hyvä turva pandemiassa ja myös tulevissa kriiseissä. Kuntavaaliohjelmien linjaukset eivät pääse yllättämään.

Keskiössä oma politiikka – entä eriarvoisuuden kaventaminen?

Kuntavaaliohjelmat kertovat toinen toistaan upeammista kunnista, mutta ei siitä, minkälaiseen yhteispeliin puolueet ovat valmiita ja minkälainen kunta siitä seuraa. Suuressa osassa kunnista joudutaan neuvottelemaan valtuustokauden tavoitteista. Kaikkien valtuustossa edustettujen puolueiden pitäisi tulla neuvotteluissa kuulluksi.

Kauniit sanat kuulunevat vaaliohjelmiin, mutta olisi hienoa, jos myös politiikan tekemisen käytäntöjä tuotaisiin avoimesti esiin.

Kuntavaaliohjelmissa ei mainittavasti löydy keskustelua siitä, mitä voidaan oppia tekemällä yhteistyötä toisten puolueiden kanssa tai hakemalla parhaat toimintatavat muista kunnista. Käytännössä yhteistyötä ja mallioppimista tapahtuu, mutta sitä voisi kenties olla enemmän, jos nämä teemat olisivat näkyvästi esillä jo puolueiden kuntavaaliohjelmissa.

Olisi hienoa, jos myös politiikan tekemisen käytäntöjä tuotaisiin avoimesti esiin.

Miltei kaikissa ohjelmissa toivotaan kuntalaisten olevan aktiivisia toimijoita ja mainitaan erilaisia menetelmiä, kuten osallistuva budjetointi, jolla voidaan tukea kuntalaisten osallistumista. Ottaen huomioon, miten suuresti olosuhteet voivat vaihdella samankin kunnan sisällä, ohjelmissa kirjoitetaan aika vähän siitä, miten voidaan vahvistaa niiden osallistumista, joilla edellytyksiä siihen on syystä tai toisesta vähän.

Toisin sanoen kuntavaaliohjelmien aktiivisen kuntalaisen mallin optimismi saattaa peittää alleen aitoja eriarvoisuuteen liittyviä kysymyksiä.

Kristillisdemokraattien ja keskustan ohjelmissa mietitään ryhmäkotien tai muun yhteisöllisen asumisen lisäämisen mahdollisuutta vanhushoivassa

Kunnan peruspalveluiden tai niiden järjestämisen merkitystä hyvinvoinnille ei voi vähätellä, mutta keskustelun laajentaminen reippaammin järjestämistavan ja rahoituksen ulkopuolelle saattaisi tuottaa erilaisia näkemyksiä kuntalaisten hyvinvoinnin tukemiseen. Ongelmien ennaltaehkäisy nähdään järkevänä, mutta sekin pääosin näyttää tapahtuvan hallintosektoreittain.

Ohjelmissa tehdään joitakin kiinnostavia avauksia. Esimerkiksi kristillisdemokraattien ja keskustan ohjelmissa mietitään ryhmäkotien tai muun yhteisöllisen asumisen lisäämisen mahdollisuutta vanhushoivassa, mikä saattaisi vähentää myös yksinäisyyttä sekä mahdollisesti tukea työllisyyttä joillakin pienillä ikääntyvän väestörakenteen paikkakunnilla.

Syrjäseudulla osittainen etäopetus voi laajentaa valinnaisaineiden kirjoa koululaisille, kunhan digiopetusta jaksettaisiin kehittää vielä koronan jälkeen ja sielläkin, missä lähiopetukseen riittää vielä oppilaita. Ohjelmista toki löytyy ehdotuksia tai lupauksia palveluiden laajentamisesta tai takaamisesta, mutta ne tehdään nykyisen järjestelmän uomissa.

Isoista uudistuksista uuteen ajatteluun?

Valtakunnalliset kuntavaaliohjelmat ovat siten kapea kuva siitä politiikan kirjosta, mitä kunnissa käytännössä harjoitetaan. Tästä huolimatta on silmiinpistävää, miten perinteistä linjaa ne noudattavat.

Ohjelmissa toki huomioidaan megatrendejä, joilla on vaikutusta kuntapolitiikkaan sekä otetaan esimerkiksi kantaa ilmastotoimien puolesta tai niitä vastaan. Ohjelmissa ei kuitenkaan ole merkittäviä ehdotuksia siitä, miten kuntapolitiikkaa voisi harjoittaa 2020-luvulla.

Ohjelmissa voisi kuvata esimerkiksi digitalisaation tuottaman datan hyödyntämistä kuntapalveluiden parantamisessa ja ylipäänsä tietopohjaisessa kuntapäätöksenteossa. Data tai edes seurantaindikaattorit eivät tee autuaaksi, mutta informaation läpinäkyvä hyödyntäminen esimerkiksi huono-osaisuudesta voisi kirkastaa myös kuntapäätöksenteon arvovalintoja kuntalaisille vaalien välillä sen sijaan, että painotukset ovat lähinnä kuntalaisten oman aktiivisuuden lisäämisessä.

Erityisen innovatiivisia kuntavaaliohjelmat eivät paikallista päätöksentekoa ajatellen ole.

Hyvinvoinnin edistäminen edellyttää hallinnon sektorirajoja ylittämistä muutenkin kuin tilojen käytössä. Lapsiin kohdistuvien vaikutusten lisäksi voisi olla aika jo keskustella sukupolvivaikutuksista, siis siitä miten esimerkiksi kaavoitus muovaa elinympäristöä pitkälle tulevaisuuteen tai karkaako omistusasuminen kunnassa tavallisten palkansaajien ulottumattomiin, kuten esimerkiksi Karla Kempas ja Veera Tegelberg esittävät kirjassaan Voittajien ja häviäjien Suomi (2021).

Valtakunnalliset kuntavaaliohjelmat toistavat puolueiden ajatusmaailmoja kiitettävästi, mutta erityisen innovatiivisia ne eivät paikallista päätöksentekoa ajatellen ole. Kunnissa on toteutettu lukuisia kokeiluja ja niillä on ennestään erilaisia toimintatapoja, parempia ja huonompia. Näistä kuntalaiselle jää väistämättä heikko kuva ohjelmien myötä, jotka eivät käytännönläheisesti kerro mikä on toiminut ja mitä kannattaa jatkaa.

Kunnissa on mahdollisuus vaikuttaa siihen, miten päätöksentekoa paikallisesti muotoillaan ja miten palveluita järjestetään, joten tilaa olisi myös uudelle ajattelulle. Joissakin kaupunginosissa ikääntyvän väestön yksinäisyyden lieventäminen, ruokahävikin vähentäminen ja ravitsemuksen parantaminen voi onnistua samanaikaisesti järjestämällä ikäihmisille pääsy kunnan henkilöstöravintoloihin tai vastaaviin. Tällaiset mahdollisuudet pitää kuitenkin ensin tunnistaa.

Erilaisia tulevaisuusorientoituneita lähestymistapojakin on jo kehitteillä – ne vain pitää ottaa käyttöön, paikallisesti soveltaen.

Paula Saikkonen työskentelee erikoistutkijana sosiaalisen kestävyyden tiimissä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksessa.

Julkaisu Katsaus kuntavaaliohjelmiin: uhkakuvia, kauniita sanoja ja ripaus uutta ajattelua ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vaalikoneet ovat olennainen osa digitaalista vaalitelttaa, jossa äänestäjät pääsevät tutustumaan ehdokkaisiin ja näiden vastauksiin useissa eri asia- ja arvokysymyksissä. Koronarajoitukset ovat iskeneet kovaa perinteisiin kampanjoinnin muotoihin ja kampanjoinnin painopiste on siirtynyt näissä vaaleissa verkkoon ja sosiaaliseen mediaan. Vaalikone onkin nuorille äänestäjille sosiaalisen median ohella tärkein ehdokkaita koskeva tietolähde.

Vaalikone tuo ehdokkaalle näkyvyyttä ja uskottavuutta ilman kampanjavarojen käyttöä. Vaalikoneen valmistaneelle medialle kone tarjoaa verkkovierailuja, mikä lisää mainostuloja, sekä lähdeaineiston politiikan toimituksen artikkeleihin. Äänestäjälle vaalikone on oikopolku äänestyspäätöksen tekoon. Kaikki vaalikoneen tekoon osallistuvat tahot hyötyvät, mikä tekee siitä erittäin kannattavan mediatuotteen.

Äänestäjälle vaalikone on oikopolku äänestyspäätöksen tekoon.

Jos ajatellaan vaalikoneen suhdetta demokratiaan, on vaalikone ennen kaikkea prospektiivisen eli ennakoivan vallan työkalu äänestäjälle. Äänestäjä pääsee vaalikoneen kautta tutustumaan ehdokkaisiin ja näin varmistamaan, että äänestäjän ääni menee samanmieliselle ehdokkaalle. Vallankäyttäjien toimintaa arvioivaan eli retrospektiiviseen vallankäyttöön nojaavia vaalikoneita ei ole juurikaan kehitetty. Poikkeuksena tähän on vaalikausikone, joka yhdistää äänestäjän puolueisiin äänestystietojen perusteella.

Nykymuotoisten vaalikoneiden toimintaan sisäänrakennettu ajatus on, että edustuksellisen demokratian keskeinen ongelma on äänestäjien tietämättömyys ehdokkaiden suhtautumisesta eri asiakysymyksiin, mikä saa äänestäjät tekemään huonoimmassa tapauksessa omien etujensa vastaisia äänestyspäätöksiä. Vaalikoneet pyrkivät ratkaisemaan tämän ongelman kokoamalla yhteen ehdokkaiden vastaukset useaan asiakysymykseen ja yhdistämällä äänestäjän vastausten perusteella tätä lähimpiin ehdokkaisiin ja puolueisiin.

Vaalikoneet eivät ole ongelmattomia. Ehdokkaiden tenttaaminen tapahtuu vaalikoneissa koneiden suunnittelijoiden ehdoilla, ja näin vaalikoneiden tekijät käyttävät paljon valtaa valitessaan vaalikoneen väittämät. Nykymuotoiset vaalikoneet ovat eräänlaisia politiikkainterventioita, joissa vaalikoneiden tekijät määrittelevät, mitkä asiat ovat tarpeeksi tärkeitä, että niistä voidaan kysyä ehdokkailta.

Vaalikoneiden tekijät käyttävät paljon valtaa valitessaan vaalikoneen väittämät. Toinen tärkeä seikka on vaalikonealgoritmin valinta.

Toinen tärkeä seikka on vaalikonealgoritmin valinta, mikä edustaa vaalikoneen tekijöiden näkemystä, miten sopivin ehdokas ja puolue määritellään äänestäjälle. Sopivin ehdokas voidaan määritellä äänestäjän ja ehdokkaan vastausten läheisyyden perusteella tai vaihtoehtoisesti tärkeämpänä voidaan pitää sitä, että ehdokas samansuuntainen vastauksissaan äänestäjän kanssa. Algoritmin valinnalla on myös merkitystä, miten ehdokkaiden kannattaa vastata vaalikoneisiin. Esimerkiksi läheisyyttä painottavat algoritmit suosivat ehdokkaita sijoittamaan vastauksiaan lähelle vastausskaalan keskustaa, jos ehdokkaat haluavat näkyä mahdollisimman laajalle joukolle äänestäjiä, kun taas suuntaa painottavat algoritmit suosivat vahvasti kantaa ottavia ehdokkaita.

Vaalikoneiden suunnittelijat käyttävät myös valtaa vaalikoneen vastausvaihtoehtojen ja käyttöliittymän valinnassa. Näillä kaikilla on vaikutuksia vaalikoneen suosituksiin. Silläkin on vaikutuksia, miten suositukset esitetään käyttäjille.

Mutta tuleeko kesäkuun kuntavaaleista vaalikonevaalit? Tätä varten meidän tulisi ensin tarkastella vaalikoneiden vaikutuksia. Tämän jälkeen esitellään vaalikoneiden käyttäjäkuntaa ja lopulta mietitään nykymuotoisten vaalikoneiden ongelmia ja vaalikoneiden kehittämistä.

Vaalikoneiden vaikutukset

On hyvin vaikeaa arvioida, mitkä ovat vaalikoneiden vaikutukset vaalien lopputulokseen. Vaalikoneilla on todettu olevan vaikutuksia äänestäjän puoluevalintaan, ne ovat lisänneet niitä käyttäneiden äänestäjien tietämystä puolueiden positioista eri asiakysymyksiin ja vaalikoneet ovat myös lisänneet äänestysaktiivisuutta.

Tosin näitä tuloksia vaalikoneiden vaikutuksista voidaan pitää vain alustavina, sillä vaalikonetutkimusta ovat vaivanneet useat metodologiset ongelmat. Tulee myös huomioida, että kansainvälinen vaalikonetutkimus on keskittynyt vahvasti puoluekeskeisiin vaalikoneisiin, kun taas Suomessa vaalikoneet ovat ehdokaskeskeisiä tai hybridejä, joissa suositellaan sekä ehdokasta että puoluetta.

Vaalikoneen suositukset vaikuttavat äänestäjien ehdokasvalintaan yhtä paljon kuin perheenjäsenen tai ystävän ehdokassuositus.

Suomalaisten äänestäjien ehdokasvalintaa koskevan tutkimuksen perusteella voidaan kuitenkin todeta, että vaalikoneen suositukset vaikuttavat äänestäjien ehdokasvalintaan yhtä paljon kuin perheenjäsenen tai ystävän ehdokassuositus. Vaalikoneet eivät siis ole pelkkää viihdettä, vaan niillä on merkitystä yksittäisen äänestäjän äänestyspäätöksen muodostamiseen.

Äänestääkö äänestäjä lopulta vaalikonesuosituksen mukaisesti, riippuu äänestäjän puolue- ja ehdokaspreferenssien vahvuudesta ennen vaalikoneen täyttöä. Vaalikoneiden suositukset voivat joko horjuttaa tai vahvistaa äänestäjän alustavaa äänestyspäätöstä.

Vaalikoneet äänestäjän apuna

Vaalikoneista on tullut irrottamaton osa vaalikampanjointia monissa Euroopan maissa, kuten esimerkiksi Saksassa, Sveitsissä, Kreikassa ja Tanskassa. Suomen ensimmäinen vaalikone ilmestyi jo vuonna 1996. Vaalikoneet olivat 2000-luvun alkuun tultaessa Suomessakin pienen äänestäjäryhmän käyttämä työkalu.

Nykypäivänä Suomi ja Hollanti kuitenkin erottuvat käyttäjämäärissä muista vaalikoneita käyttävistä maista, sillä molemmissa maissa vaalikoneet keräävät jopa puolet äänestäjäkunnasta kokeilemaan vähintään yhtä vaalikonetta. Politiikan tutkijat Sami Borg ja Kari Koljonen raportoivat julkaisussa Käyttöliittymä vaaleihin kyselytutkimukseen perustuen, että 2019 eduskuntavaaleissa 71 prosenttia äänioikeutetuista olisi täyttänyt ainakin yhden vaalikoneen. Tilastokeskus esittää omaksi arviokseen maltillisemmat 49 prosenttia.

Vaalikoneiden tyypillistä käyttäjäkuntaa ovat kansainvälisen vaalikonetutkimuksen mukaan olleet nuoret politiikasta kiinnostuneet ja korkeasti koulutetut miehet. Suomen kontekstissa tämä yleistys ei enää päde käyttäjämäärien noustua nykyiselle tasolle. Lisäksi Suomessa naiset ovat olleet miehiä aktiivisempia vaalikonekäyttäjiä, mutta nuori ikä ja korkea koulutustaso ovat täälläkin merkittäviä vaalikoneen käyttöä lisääviä tekijöitä.

Suomalaisten aktiivista vaalikoneiden käyttöä selittää äänestäjälle haastava avoimeen listavaaliin perustuva vaalijärjestelmä. Ilman vaalikonetta tiedon kerääminen ja näihin perehtyminen jokaisesta potentiaalisesta ehdokkaasta olisi haastavaa jo pelkästään eduskuntavaaleissa.

Suomalaisten aktiivista vaalikoneiden käyttöä on selitetty monen tekijän summana, mutta ehkäpä tärkein näistä on äänestäjälle haastava avoimeen listavaaliin perustuva vaalijärjestelmä. Äänestyspäätöstä monimutkaistaa Suomessa se, että ääni annetaan yksittäiselle ehdokkaalle pelkän puolueäänen sijaan. Vuoden 2019 eduskuntavaalikyselyyn vastanneista äänestäjistä noin 40 prosenttia sanoi äänestäneensä ensisijaisesti ehdokasta, eikä ehdokkaan valinta ole silloinkaan helppoa, vaikka puolue olisikin selvillä.

Ilman vaalikonetta tiedon kerääminen ja näihin perehtyminen jokaisesta potentiaalisesta ehdokkaasta olisi haastavaa jo pelkästään eduskuntavaaleissa. Kuntavaaleissa ehdokasmäärät kasvavat etenkin isoissa kaupungeissa. Esimerkiksi Helsingissä on nyt ehdolla yhteensä 1163 ehdokasta, joista suurimmilla puolueilla on listoillaan yli 120.

Tämän ehdokasmassan perkaamiseen sopivat vaalikoneet erittäin hyvin.

Vaalikoneiden hyödyllisyys riippuu kuitenkin siitä, että ehdokkaat vastaavat niihin. Eduskuntavaaleissa suosituimpien Helsingin Sanomien ja Ylen vaalikoneiden ehdokaskattavuus on ollut yli 85 prosenttia. Nyt 2021 kuntavaaleissa jäivät molemmat vaalikoneet alle 50 prosentin kattavuuteen. Tulevissa tutkimuksissa selviää, missä kunnissa ja minkä puolueiden riveissä ehdokkaat jättivät vaalikoneprofiilit tekemättä, mutta eduskuntapuolueista aktiivisimpia ovat yleensä olleet vihreät ja kokoomus, kun taas perussuomalaisten, RKP:n ja kristillisdemokraattien ehdokkaat ovat täyttäneet vaalikoneita heikoiten.

Yhteensovittava vaalikone ja sen ongelmat

Yhteensovittava vaalikone lähtee liikkeelle ajatuksesta, että äänestäjät tietävät ennalta omat kantansa politiikan asiakysymyksiin ja äänestäjälle paras ehdokas on se, joka edustaa äänestäjän kantoja asiakysymyksiin juuri samalla tavalla. Tällä tavoin vaalikone pyrkii nostamaan äänestäjien kykyä valita heidän etujaan parhaiten ajava ehdokas.

Näin ollen yhteensovittava vaalikone kannattaa näkemystä edustuksellisesta demokratiasta, jossa valitut ehdokkaat noudattavat vaalikonevastauksiaan kirjaimellisesti. Kyse on siis delegaattimallisesta edustuksesta, jossa valitut ehdokkaat edustavat suoraan äänestäjiensä kantoja ilman mahdollisuutta omaan harkintaan, ja demokratiasta kansalaisten preferenssien yhteensovittajana.

Vaalikoneet saattavat ratkoa väärää ongelmaa.

Pelkästään arvokysymyksiin pohjaava vaalikone lähtee liikkeelle erilaisesta edustuksellisuuden näkemyksestä. Arvokysymykset eivät välitä tietoa ehdokkaiden kannoista asiakysymyksiin, mutta ne kertovat, millainen ehdokas on kyseessä. Arvovaalikone suosittaa äänestäjälle tämän arvojen peilikuvaa, mutta antaa vapaat kädet ehdokkaalle muodostaa omat kantansa asiakysymyksiin, eikä kyse ole enää delegaattimallisesta edustuksesta.

Vaalikoneiden tavoitetta yhteensovittaa äänestäjät ja ehdokkaat voidaan pitää myös ongelmallisena, sillä äänestäjillä ei välttämättä ole vahvoja kantoja vaalikoneväittämiin. Tämän näkemyksen mukaan vaalikoneet ratkovat väärää ongelmaa, sillä demokratian toteutumisen keskeinen ongelma ei olekaan äänestäjien heikko kyky valita heidän kantojaan parhaiten edustava ehdokas, vaan äänestäjien tietämättömyys omista kannoistaan.

Tämä on saanut vaalikonetutkijat esittämään vaihtoehtoisia konsepteja vaalikoneille, joissa äänestäjät miettisivät itselle tärkeitä asiakysymyksiä tai pyrkisivät tarkastelemaan ja tarpeen tullen päivittämään omia kantojaan asiakysymyksiin deliberatiivisen eli puntaroivan keskustelun kautta.

Suomalaisten vaalikoneiden päivittäminen 2020-luvulle

Suomalaiset vaalikoneet ovat pysyneet toiminnallisuuksiltaan liki muuttumattomina läpi 2000-luvun. Diplomityössäni listaan vuoden 2019 eduskuntavaalien suosituimpien vaalikoneiden pohjalta suomalaisten vaalikoneiden keskeisiksi ongelmiksi: 1. läpinäkyvyyden puute, 2. vuorovaikutteisuuden puute, 3. ongelmat vaalikoneväittämissä, 4. algoritmiset ongelmat ja 5. ehdokkaiden vertailujen ja visualisaatioiden puute.

Läpinäkyvyyden puutteella viitataan siihen, että vaalikoneen peruskäyttäjä ei saa tietoa vaalikoneen toiminnasta, eikä vaalikoneiden ehdokasaineistoja ole enää annettu jakoon yleisölle kokonaisuudessaan viime eduskuntavaaleista lähtien. Vaalikoneet eivät tarjoa koneiden monimuotoiselle käyttäjäkunnalle juurikaan mahdollisuuksia mukauttaa vaalikonetta käyttäjän oman maun mukaiseksi esimerkiksi tarjoamalla mahdollisuuden valita koneen hyödyntämän algoritmin.

Monissa vaalikoneissa on vielä esiintynyt monitulkintaisia tai kaksiosaisia vaalikoneväittämiä, mitkä tekevät vastaamisesta epäluotettavaa. Vaalikoneissa on myös ollut algoritmisia ongelmia erityisesti puolueen position laskemisessa. Puoluesuositusten laskeminen ehdokkaiden vastausten perusteella on jo itsessään ongelmallista ja voi pahimmillaan johtaa puolueiden ohjeiden mukaiseen taktiseen vastaamiseen.

Vaalikoneet eivät ole juurikaan tarjonneet välineitä ehdokkaiden väliseen tarkasteluun, sillä vaalikone on jäänyt ikään kuin ”mustaksi laatikoksi”, joka paljastaa tietoa ehdokkaista vain käyttäjän omien vastauksien pohjalta. Arvokartoissa, jotka tuovat esiin ehdokkaiden välisiä arvoeroja parilla ideologisella ulottuvuudella, on esiintynyt ongelmia ulottuvuuksien muodostamisessa.

Vaalikone on jäänyt ikään kuin ”mustaksi laatikoksi”, joka paljastaa tietoa ehdokkaista vain käyttäjän omien vastauksien pohjalta.

Oma ehdotukseni vaalikoneiden suositusten luotettavuuden lisäämiseksi ja vaalikoneiden suunnittelijoiden vaikutusvallan rajaamiseksi on muodostaa vaalikoneen kysymysrakenne suomalaisen puoluejärjestelmän kannalta oleellisten ideologisten ulottuvuuksien pohjalta. Käyttäjille antaisin mahdollisuuden painottaa itselle tärkeitä arvoulottuvuuksia.

Tällainen vaalikone sopisi parhaiten eduskuntavaaleihin ja se voisi sisältää sekä arvo- että asiakysymyksiä, kunhan kysymykset liittyvät ideologisiin ulottuvuuksiin. Yksittäisten kysymysten linkittyminen ulottuvuuksiin varmistettaisiin ehdokkaiden vastauksille tehtävällä faktorianalyysillä, joka paljastaa kysymysten väliset yhteydet niiden taustalla oleviin piileviin ulottuvuuksiin.

Samanlaista prosessia ovat ehdottaneet muutkin tutkijat, jotka ovat osoittaneet ideologisiin ulottuvuuksiin nojaavan vaalikonesuosituksen olevan vakaampi kuin perinteisten vaalikonealgoritmien tuottamat suositukset. Jälkimmäisissä tapahtuu enemmän heilahteluja, kun yksittäisiä väittämiä on lisätty tai poistettu vaalikoneesta.

VTM/DI Veikko Isotalo on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston IntraComp-hankkeessa.

Julkaisu Vaalikonevaalit – miten vaalikoneet vaikuttavat ja mitkä ovat niiden ongelmat? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Asia vai henkilö? Tämä on tyypillinen poliittisessa keskustelussa asetettu kahtiajako. Myös politiikan ja poliittisen viestinnän tutkimukset ovat usein tarkastelleet tätä dikotomiaa: korostuvatko äänestäjän valinnoissa asia- vai henkilökysymykset tai kertooko media vaalikampanjasta puolueiden vai henkilöiden välisenä kamppailuna?

Tällaisen kahtiajaon voi kuitenkin hyvällä syyllä kyseenalaistaa, sillä poliitikkoa ja hänen poliittisia näkemyksiään on usein mahdoton erottaa: poliittiset kannanotot kertoo aina joku henkilö. Poliitikot edustavat puolueita. Vaaleissa valitaan kunnanvaltuutettuja ja kansanedustajia. Poliitikon uskottavuus syntyy sekä hänen poliittisista näkemyksistään että henkilöpiirteistä.

Poliitikkoa ja hänen poliittisia näkemyksiään on usein mahdoton erottaa.

Vaikka henkilöillä on aina ollut merkitystä politiikassa, yleisesti on katsottu, että henkilöiden merkitys olisi pikkuhiljaa kasvanut. Ilmiöstä on tutkimuksissa alettu puhua henkilöitymisen käsitteellä, jolla tarkoitetaan sitä, missä määrin henkilö korostuu asian tai puolueen kustannuksella politiikassa.

Henkilöitymistä on havaittu erityisesti median tavassa kertoa politiikasta, minkä taustalla katsotaan olevan esimerkiksi medioiden välinen kilpailu ja television ominaispiirteiden vaikutus. Monissa yhteyksissä myös sosiaalisen median katsotaan lisänneen henkilöitymistä.

Kuntavaalien vaaliteltta somessa

Vuoden 2021 kuntavaaleja ennakoitiin erityisiksi somevaaleiksi, sillä koronavirusrajoitukset vaikeuttavat perinteistä katukampanjointia ja suurten toritapahtumien järjestämistä ja puolueet ja ehdokkaat valmistautuvat kohtaamaan äänestäjät fyysisten vaalitelttojen sijasta muiden kanavien kautta. Tämän on katsottu lisäävän erityisesti sosiaalisen median merkitystä kuntavaalien kampanjoinnissa.

Puolueet ja ehdokkaat panostavat kevään vaalikampanjoinnissa erityisesti sosiaaliseen mediaan.

Ylen kyselyn mukaan lähes joka toinen suomalaisista arvioi, että poliitikkojen somen käyttö tulee vaikuttamaan heidän äänestyspäätökseensä erittäin paljon tai jonkin verran. Vielä vuoden 2019 eduskuntavaaleissa vastaava luku oli vain 26 prosenttia. Myös puolueet ja ehdokkaat panostavat kevään vaalikampanjoinnissa erityisesti sosiaaliseen mediaan.

Sosiaalista mediaa ei perinteisesti pidetä kovinkaan asiakeskeisenä foorumina. Usein somesta uutisoitaessa keskiössä ovat erilaiset kohut ja viihteelliset asiat. Lisäksi somessa väistämättä korostuvat henkilöt, sillä sosiaalisen median toimintalogiikka korostaa henkilöitä organisaatioiden ja instituutioiden sijaan.

Somen henkilökeskeisyys

Tutkimusten pohjalta on monia syitä olettaa, että some entisestään henkilöi politiikkaa. Ensinnäkin sosiaalisen median tilit ovat tyypillisesti henkilökohtaisia. Myös vuorovaikutus on somessa henkilöiden välistä. Ihmiset ovat siellä yleisesti omilla nimillään ja kuvillaan.

Toki somessa on myös organisaatioiden esimerkiksi puolueiden tilejä. Vuorovaikutusta voi olla organisaatioidenkin kanssa. Tosin tutkimuksissa on saatu viitteitä, että yksilöiden tilit ja viestit kiinnostavat enemmän kuin organisaatioiden postaukset. Yleinen, tutkimusten tukema käsitys on, että somen käyttäjät tavoittaa paremmin henkilönä kuin organisaationa.

Some suosii viestejä, jotka korostavat henkilöä ja hänen piirteitään.

Someviestinnän tutkimukset korostavat myös aitouden merkitystä. Tämä tarkoittaa, että odotetaan ja ollaan herkkiä sille, ovatko viestit henkilön itsensä lähettämiä. Somessa lähtökohtaisesti odotetaan viestinnän olevan yksilöiltä muille yksilöille. Sen lisäksi myönteisiä reaktioita näyttäisivät herättävän viestit, jotka korostavat tätä aitoutta eli niissä on jotakin henkilökohtaista. Henkilökohtainen voi olla tässä yhteydessä omakohtainen näkemys, kokemus tai tunne.

Lisäksi tutkimuksissa on saatu tuloksia, että yksityiselämän jakaminen somessa lisää tykkäyksiä ja viestien jakamista sekä kerää huomiota. Monet seikat siis viittaavat siihen, että some suosii ja siellä pärjäävät parhaiten viestit, jotka korostavat henkilöä ja hänen piirteitään.

Somen käyttö viime eduskuntavaaleissa

Tutkimusprojektimme tarkasteli vuoden 2019 eduskuntavaalien alla puolueiden ja niiden puheenjohtajien sosiaalisen median viestintää Twitterissä, Facebookissa ja Instagramissa. Tutkimme näitä viestejä sekä määrällisesti että sisällöllisesti kuukauden ajalta ennen vaaleja.

Keskeisin havaintomme on, että puolueiden puheenjohtajien ja puolueiden someviestintä oli hyvin asiakeskeistä. Näissä postauksissa kerrotaan asioista enemmän asioina kuin henkilöiden kautta. Vertasimme analyysimme tuloksia myös sanomalehtiin. Näyttääkin siltä, että sanomalehdissä vaaliteemoista kerrotaan useammin yksittäisten poliitikkojen kautta kuin tutkimissamme someviesteissä.

Keskeisin havaintomme on, että puolueiden puheenjohtajien ja puolueiden someviestintä oli hyvin asiakeskeistä.

Poliitikot ja puoluejohtajat kertoivat hyvin vähän somessa omasta tai muiden poliitikkojen henkilökohtaisista ominaisuuksista tai yksityiselämästä. Edes Instagramin kuvissa puolueiden puheenjohtajat eivät juurikaan tuo henkilökohtaisia asioitaan esille.  Tältäkin osin sanomalehdissä oli näitä henkilöitymisen piirteitä selvästi enemmän.

Vuoden 2019 eduskuntavaalien alla puolueiden ja niiden puheenjohtajien viestintä somessa oli erittäin selvästi enemmän asia- kuin henkilökeskeistä. Tätä somekampanjointia voi siis pitää kaikin puolin asiallisena. Tuloksemme osoittavat ainakin sen, että asiakeskeinen kampanjointi somessa on täysin mahdollista.

Asiallisuuden uhka ja mahdollisuus

Puolueiden ja niiden puheenjohtajien viestintä ei toki kerro koko totuutta somekampanjoinnista, mutta osoittaa asiakeskeisen kampanjoinnin realistisen mahdollisuuden. Lisäksi tulos osoittaa, että henkilön ominaisuuksien tai yksityiselämän esiin nostaminen ei ole lainkaan välttämätöntä – edes somessa.

Moni pitää hyvänä, että vaalikampanjat somessa näyttävät asiakeskeisiltä. Kun halutaan korostaa poliittisia asiakysymyksiä, puolueiden näkemyksiä ja rakentaa asiallista imagoa, asiaan keskittyminen on hyväksi. Toinen kysymys on, ovatko nämä vaalien ehdokkaiden viestinnän tavoitteita.

Monen poliitikon tavoitteena vaalien alla lienee ensinnäkin kerätä huomiota. Siihen somen on havaittu olevan sopiva areena. Somen avulla entuudestaan tuntematon ehdokas voi rakentaa itsestään selvästi tunnetumman ehdokkaan ja parhaimmillaan jopa mielipidevaikuttajan. Huomiota pyritään herättämään myös, jotta erotuttaisiin muista ehdokkaista. Tähän tavoitteeseen pyrkiminen muokkaa ehdokkaan someviestintää helposti ärhäkkääksi ja tunteita herättäväksi.

Omakohtaisuus näyttäisi toimivan poliittisena viestintästrategiana somessa.

Huomion herättämiseen liittyy läheisesti myös seuraajien määrän kasvattaminen ja sitouttaminen, sillä ilman seuraajia someviestinnästä ei ole juurikaan iloa. Seuraajien saamiseksi keskeistä on aktiivisuus, kiinnostavat sisällöt, miellyttävä tapa viestiä asioista sekä vuorovaikutusmahdollisuuksien hyödyntäminen.

Niin sanottujen sosiaalisen median vaikuttajien viestinnän tarkastelu paljastaa, että itsestään kertominen edesauttaa seuraajien sitoutumista vaikuttajaan. Tulosta voi soveltaa myös poliitikoihin. Yksityisistä asioistaan kertominen palvelee siis monien ehdokkaiden viestinnän päämääriä. Omakohtaisuus näyttäisi toimivan poliittisena viestintästrategiana somessa.

Suostuttelun taito

Politiikassa viestinnän tavoite on usein suostuttelu. Tavoitteena on saada toiset ajattelemaan samalla tavalla tai äänestämään tietyllä tavalla. Suostuttelu on myös kuntavaaliehdokkaiden keskeinen pyrkimys ja some on monelle se helpoin ja edullisin tapa tehdä sitä.

Vaalien alla ehdokas pyrkii hyödyntämään eri viestintävälineiden suostuttelevia ominaisuuksia eli niitä piirteitä, jotka herättävät myönteisiä tuntemuksia ja ajatuksia henkilöä ja hänen kertomaansa asiaa kohtaa ja jotka parhaimmillaan saavat meidät pohtimaan asioita ja jopa muuttamaan näkemyksiään. Somen suostuttelevat ominaisuudet eivät näyttäisi löytyvän paperinmakuisesta asiakeskeisyydestä, vaan selkeimmin sosiaalisessa mediassa toimii kaikki omakohtainen ja tunteita herättävä.

Suostuttelevuuden näkökulmasta puolueiden puheenjohtajien asiakeskeisen vaaliviestinnän voi myös tulkita niin, että ehkä he eivät vain osanneet hyödyntää somen mahdollisuuksia parhaalla mahdollisella tavalla. Heillä siis ei välttämättä ollut taitoa toimia somen logiikan mukaisesti. Toinen vaihtoehto on, että he eivät halunneet toimia niin tai he ovat asemassa, jossa heidän ei tarvitse mukautua tähän logiikkaan.

Lopun kysymys

Some itsessään ei siis pakota ketään pois asiakeskeisyydestä. Jos kuntavaalien ehdokkaasta tuntuu vieraalta korostaa persoonaansa tai paljastaa yksityiselämäänsä, siitä huolimatta voi kampanjoida somessa ja pysyä omalla mukavuusalueellaan.

Toinen asia on, mihin someviestinnällään pyrkii. Monen ehdokkaan päämäärät vievät kohti vähemmän asiakeskeistä kampanjaviestintää. Toisaalta someviestintä on erinomainen esimerkki siitä, että asian ja henkilön erottaminen toisistaan ei ole mielekästä, saati mahdollista. Voikin kysyä, onko asian ja henkilön vastakkainasettelu enää tarkoituksenmukaista nykyisessä poliittisessa keskustelussa.

Pekka Isotalus on viestinnän professori Tampereen yliopistossa.

Julkaisu Asiakeskeisen kuntavaalikampanjan mahdollisuus somessa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuntavaalikevään suurin puheenaihe on toistaiseksi ollut koronapandemian vaikutus vaalien turvallisuuteen ja puolueiden ehdokashankintaan. Tämän ohella valtakunnallinen mielenkiinto on kohdistunut perussuomalaisiin, joka viimeisten mielipidekyselyiden perusteella lähtee vaaleihin johtavana oppositiopuolueena. Tämä kirjoitus luo lyhyen katsauksen niihin asetelmiin ja lähtökohtiin, joista perussuomalaiset lähtevät kuntavaaleihin.

Perussuomalaiset käyvät kuntavaaleja valtakunnallisilla asiakysymyksillä

Perussuomalaisten kuntavaalikampanja on tähän asti keskittynyt pitkälti hallituksen kritisointiin. Hallitus-oppositio-asetelman hyödyntäminen kuntavaaleissa ei ole tavatonta, sillä valtakunnalliset asiakysymykset korostuvat puoluepolitiikan henkilöityessä puoluejohtajiin. Vuoden 2017 kuntavaaleissa esimerkiksi vihreät hyödynsivät onnistuneesti oppositioasemaansa kampanjoimalla hallituksen koulutusleikkauksia ja ympäristöpolitiikkaa vastaan.

Perussuomalaiset ovat kuntavaalikampanjassaan keskittyneet valtakunnallisiin asiakysymyksiin kritisoimalla hallituksen harjoittamaa talouspolitiikkaa, maahanmuuttopolitiikkaa ja EU:n elvytyspakettia. Puolueen mukaan kuntavaaleissa on kyse ennen kaikkea kansanäänestyksestä hallituksen jatkosta. Tätä kuvastaa hyvin puolueen puheenjohtajan Jussi Halla-ahon kommentti, jonka mukaan tavallisia ihmisiä ei juurikaan kiinnosta kaavoitukseen liittyvät asiat, vaikka Suomessa kaavoitukseen ja maankäyttöön liittyvät kysymykset ovat vahvasti kuntien päätäntävallassa.

Perussuomalaisten mukaan kuntavaaleissa on kyse ennen kaikkea kansanäänestyksestä hallituksen jatkosta.

Halla-ahon kommentti on yksi esimerkki keinoista, joilla puolue pyrkii siirtämään vaalikeskustelua paikallisista asioista kohti valtakunnallisia asiakysymyksiä. On arvioitu, että puolueiden vaalimenestykseen vaikuttaa, kuinka hyvin ne pääsevät vaalien alla puhumaan asiakysymyksistä, joissa puolueet itse ovat vahvoilla.

Politiikan tutkija Pauliina Patana on esimerkiksi arvioinut, että perussuomalaisten heikko aikaisempi menestys kuntavaaleissa on johtunut vaalien paikallisesta luonteesta, jotka eivät palvele puolueen omistamia asiakysymyksiä maahanmuuton, EU:n tai globalisaation kritiikistä.

Pitämällä julkisen vaalikeskustelun hallituskritiikissä ja valtakunnallisissa asiakysymyksissä perussuomalaisilla on paremmat mahdollisuudet pärjätä kuntavaaleissa kuin ottamalla kantaa asiakysymyksiin, jotka liittyvät selvästi paikallistasoon. Tätä kautta puolue pystyy paremmin myös hyödyntämään hallitus-oppositio-asetelmaa, josta on ollut sille gallup-mittausten perusteella hyötyä.

Alueelliset muutokset hyödyttävät perussuomalaisia

Kritisoimalla hallituksen EU:n elvytyspakettia perussuomalaiset pyrkivät erityisesti nostamaan kannatustaan keskustan vahvoilla kannatusalueilla maaseuduilla ja harvaan asutuilla alueilla, joissa suhtautuminen Suomen EU-jäsenyyteen on perinteisesti ollut muuta maata kriittisempää. Tämä ei kuitenkaan yksistään selitä perussuomalaisten kasvanutta suosiota maaseudulla.

Professori Eric Kaufmann on huomannut, että oikeistopopulistiset puolueet ovat pärjänneet alueilla, jonka etnisessä väestörakenteessa on tapahtunut nopeita muutoksia lyhyessä ajassa. Sen sijaan oikeistopopulistiset puolueet ovat pärjänneet heikommin alueilla, jotka ovat jo valmiiksi monikulttuurisia.

Patana on puolestaan huomannut, että perussuomalaisiin suhtaudutaan myönteisemmin pienissä ja maaseutumaisissa kunnissa, jotka ovat väestörakenteeltaan suhteellisen homogeenisiä, mutta joiden väestörakenteessa ja taloudellisissa olosuhteissa on tapahtunut suuria muutoksia lyhyessä ajassa. Heikenneet taloudelliset näkymät yhdistettynä väestörakenteen muutokseen on lisännyt ihmisten unohdetuksi kokemisen ja epäoikeudenmukaisuuden tunnetta.

Perussuomalaisiin suhtaudutaan myönteisemmin pienissä ja maaseutumaisissa kunnissa, jotka ovat väestörakenteeltaan suhteellisen homogeenisiä, mutta joiden väestörakenteessa ja taloudellisissa olosuhteissa on tapahtunut suuria muutoksia lyhyessä ajassa.

Havainto voi osittain selittää perussuomalaisten heikompaa menestystä esimerkiksi Helsingissä, johon on jo pitkään kohdistunut kansainvälistä muuttoliikettä ja ollut väestörakenteeltaan monimuotoisempi kuin moni muu suomalainen kunta. Sen sijaan puolue pärjäsi viime eduskuntavaaleissa hyvin eteläisessä Suomessa, kuten Vantaalla ja Helsingin kehyskunnissa, joissa väestörakenteen muutokset ovat voineet näkyä vasta viime vuosina Helsingin vetovoiman seurauksena tapahtuneen väestönkasvun myötä.

Viime eduskuntavaalien jälkeen aluesuunnittelun ja -politiikan professori Sami Moisio nosti esille, että perussuomalaisten suosio olisi perustunut niin sanottuun alueiden kostoon, jossa taantuvilla alueilla asuvat ihmiset olisivat ilmaisseet vastarintansa äänestämällä perussuomalaisia. Moision esittämään näkemykseen ei ole täyttä yhteisymmärrystä, mutta vaikuttaisi siltä, että yhtenä yhtenäisenä tekijänä puolueen suosiolle näyttäisi olevan alueelliset muutokset, joiden koetaan vaikuttavan negatiivisesti alueen tulevaisuuden näkymiin.

Perussuomalaisten vaikeat kuntavaalit

Kuntavaalit ovat olleet perussuomalaisille vuosien saatossa vaikeat vaalit johtuen niiden paikallisesta luonteesta ja asiakysymyksistä, jotka eivät ole puolueen ydintä. Huomionarvoista on, että tämä ei ole ollut ainoastaan 2010-luvun ilmiö vaan jo perussuomaisten edeltäjä SMP pärjäsi huomattavasti heikommin kuntavaaleissa kuin eduskuntavaaleissa.

Vuoden 1970 vaaleissa SMP esimerkiksi sai 10,5 prosentin kannatuksen, mutta kaksi vuotta myöhemmin kuntavaaleissa vain viiden prosentin kannatuksen. Samana vuonna järjestettiin kuitenkin myös eduskuntavaalit, joissa puolue onnistui jälleen saamaan 9,2 prosentin kannatuksen.

Jo perussuomaisten edeltäjä SMP pärjäsi huomattavasti heikommin kuntavaaleissa kuin eduskuntavaaleissa.

Samansuuntaista ilmiötä oli havaittavissa 2010-luvun perussuomalaisissa.  Puolueen kannatus putosi vain vuosi ”jytky-vaalien” jälkeen 19,1 prosentista 12,3 prosenttiin. Puolueen kannatus kuitenkin nousi jälleen 17,6 prosentin kannatukseen vuoden 2015 vaaleissa ja siivitti sen aina hallitukseen asti.

Perussuomalaisten kannatusta vuoden 2017 kuntavaaleissa verotti puolueen hallitusvastuu ja puolue sai ainoastaan 8,8 prosenttia kaikista äänistä. Perussuomalaisten hajoamisesta, hallitusvastuusta ja puolueen johtohenkilöiden vaihtumisesta huolimatta – tai juuri sen takia – puolue onnistui jälleen eduskuntavaaleissa 2019 saaden 17,5 prosentin kannatuksen.

Perussuomalaisten lähtökohdat kevään kuntavaaleihin ovat hyvät, mutta haasteena on saada puoluetta eduskuntavaaleissa äänestäneet äänestämään puoluetta myös kuntavaaleissa.

Kunnallisalan kehittämissäätiön tekemän kyselyn mukaan perussuomalaisten kannattajat ovat puolueiden äänestäjistä vähiten varmoja äänestäjiä. Kokoomuksen äänestäjistä 77 prosenttia kertoi äänestävänsä varmasti, kun perussuomalaisten kannattajista näin kertoi 58 prosenttia.

Haastetta aiheuttavat myös kuntavaaliteemat, sillä Kunnallisalan kehittämissäätiön kyselyn mukaan teemoittain maahanmuuton koki erittäin tärkeäksi vain 21 prosenttia vastaajista ja valtion yleisen taloustilanteen 31 prosenttia vastaajista. Sen sijaan vastaajista kokivat erittäin tärkeiksi vaaliteemoiksi terveyspalvelut (60 prosenttia vastaajista), kotikunnan talouden ja velkaantumisen (55 prosenttia vastaajista) sekä vanhustenhuollon (54 prosenttia vastaajista).

Vastakkainasettelun puuttuminen kuntavaaleissa on yksi syy sille, miksi perussuomalaiset ovat haastaneet voimakkaasti juuri keskustaa, sillä joidenkin arvioiden mukaan keskustan vaalitappio kuntavaaleissa vaikuttaisi merkittävästi sen intoon pysyä hallituksessa.

Aikaisempi vaalimenestys ja puolueen profiloituminen valtakunnallisiin asiakysymyksiin on tehnyt kuntavaaleista perussuomalaisille vaikeat vaalit. Useissa kunnissa ei myöskään ole valtakunnan politiikan tapaista hallitus-oppositio-asetelmaa, mikä omalta osaltaan vaikeuttaa populistipuolueiden mahdollisuuksia haastaa valtaapitäviä.

Vastakkainasettelun puuttuminen kuntavaaleissa on yksi syy sille, miksi perussuomalaiset ovat haastaneet voimakkaasti juuri keskustaa, sillä joidenkin arvioiden mukaan keskustan vaalitappio kuntavaaleissa vaikuttaisi merkittävästi sen intoon pysyä hallituksessa.

Toisaalta kuntien vaikea taloudellinen tilanne voi aukaista enemmän tilaa myös paikallisen eliitin kritiikille etenkin, kun monissa maaseutumaisissa kunnissa kunnallisverot on jouduttu hupenevan väestön ja palveluiden turvaamisen takia asettamaan huomattavasti korkeammalle kuin monissa eteläisen Suomen kunnissa.

Tämä on omiaan synnyttämään epäoikeudenmukaisuuden tunnetta kuntalaisten keskuudessa ja houkutusta äänestää perussuomalaisia samaan tapaan kuin muut alueen taloudelliset ja työllistymiseen vaikuttavat tekijät.

Kuntavaalien keskustelu on vinoutunutta

Kunnallisalan kehittämissäätiön teettämien kyselyiden perusteella voidaan huomata, että äänestäjät ovat kuntavaaleissa kiinnostuneimpia kotikuntansa palveluihin liittyvistä kysymyksistä kuin valtakunnallisista kysymyksistä.  Tutkimusten mukaan vuoden 2017 kuntavaaleissa valtakunnalliset teemat korostuivat liikaa suhteessa niihin teemoihin, joita äänestäjät olisivat toivoneet julkisessa keskustelussa käsiteltävän. Tältä osin kuntavaaleissa vaikuttaisi olevan tarjonnan ja kysynnän välinen epätasapaino.

Ensimmäisten avausten perusteella valtakunnallisten asiakysymysten rummuttaminen vaikuttaisi jatkuvan myös vuoden 2021 kuntavaaleissa. Etenkin perussuomalaiset ovat käyneet kuntavaaleja toistaiseksi vahvasti valtakunnallisista kysymyksistä.

Vuoden 2017 kuntavaaleissa valtakunnalliset teemat korostuivat liikaa suhteessa niihin teemoihin, joita äänestäjät olisivat toivoneet julkisessa keskustelussa käsiteltävän.

Kuntavaaleissa on kyse oman lähiyhteisön asioista, minkä takia olisi toivottavaa, että myös vaalikeskustelu käsittelisi ennen kaikkea paikallisia kysymyksiä. Paikallisilla medioilla on tässä suuri vastuu, sillä ne pystyvät nostamaan julkiseen keskusteluun sellaisia kysymyksiä, joita valtakunnalliset mediat eivät välttämättä pysty taikka halua ottaa käsittelyyn.

Toistaiseksi paikalliset mediat eivät ole tarttuneet paikallisiin kuntavaalikysymyksiin vaan keskittyneet valtakunnan median tapaan uutisoimaan yleisellä tasolla kuntademokratian tärkeydestä ja turvallisten äänestysmahdollisuuksien toteuttamisesta. Kuntademokratian toimivuus tarkoittaa kuitenkin myös sitä, että vaalien alla niin median kuin ehdokkaiden on otettava aktiivisesti kantaa paikallisiin kysymyksiin ja mahdollisiin epäkohtiin.

Kuntavaaleissa on kyse oman lähiyhteisön asioista, minkä takia olisi toivottavaa, että myös vaalikeskustelu käsittelisi ennen kaikkea paikallisia kysymyksiä.

Lisäksi koronaviruksen pandemian aiheuttamat haasteet tulevat tekemään näistä kuntavaaleista monella tavalla poikkeukselliset. Perussuomalaiset ovat ottaneet voimakkaasti kantaa vaalien siirtämistä vastaan lykkäyksen poliittiseen merkitykseen vedoten. Kannan taustalla vaikuttaa varmasti myös puolueen positiivinen noste, jonka menettämisestä puolue ei halua ottaa riskiä vaaleja siirtämällä.

YTM Mikko Vesterinen on kaupunkipolitiikan väitöskirjatutkija, jonka tutkimuskohteena on poliittinen päätöksenteko Helsingin, Tampereen ja Oulun yleiskaavaprosesseissa.

Julkaisu Kuntavaalit ovat perussuomalaisille haastavat ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Huhtikuun 2021 kuntavaalien järjestämisessä on painottunut terveysturvallisuusnäkökulma. Keskustelua on käyty siitä, tulisiko vaaleja siirtää, ennakkoäänestysaikaa pidentää tai mahdollisesti hyödyntää kirjeäänestystä.  Oikeusministeriön Manner-Suomen kunnanhallituksille lokakuussa toimittaman ohjeistuksen mukaan vaalit pidetään kuitenkin tavanomaisesti eräitä erityisjärjestelyjä (ennakkoäänestyspaikkojen laajat aukiolot, turvavälit, kasvomaskit) lukuun ottamatta. Vaalijohtajan  tuoreen lausunnon mukaan vaalien siirtäminen on kuitenkin lakimuutoksen kautta mahdollista, mikäli se olisi koronatilanteen vuoksi aivan välttämätöntä.

Vaalien turvallisuuteen liittyy lähestyvissä kuntavaaleissa myös muita vähemmälle huomiolle jääneitä riskejä, kun kampanjointi siirtyy yhä vahvemmin digitaalisille alustoille. Liberaalin demokratian kannalta merkityksellisin kysymys liittyy uhkien, vastatoimien ja niiden heijastusvaikutusten muodostamaan, vaikeasti hallittavaan kierteeseen.

Virheellinen tai tarkoituksellisesti vääristelty käsitys uhista voi johtaa ylimitoitettuihin reaktioihin, jotka alkavat nopeasti kaventaa demokratiaa.

Herkkyys tunnistaa vaaliturvallisuuden eri osa-alueita vaarantavia tekijöitä on kriittinen edellytys edustuksellisuuteen pohjautuvan poliittisen järjestelmän jatkuvuudelle. Toisaalta virheellinen tai tarkoituksellisesti vääristelty käsitys uhista voi johtaa ylimitoitettuihin reaktioihin, jotka alkavat nopeasti kaventaa demokratiaa ja kansalaisyhteiskunnan toimintamahdollisuuksia. Vaaliturvallisuudessa ja sen kääntöpuolessa vaalihäirinnässä onkin kyse aidosti viheliäisestä ongelmasta, jossa ratkaisuritykset saattavat itsessään tuottaa uusia ongelmia.

Vaaliturvallisuuden kolme ulottuvuutta

Vaaliturvallisuus on laaja kokonaisuus, josta on avautunut viime vuosina yhä uusia osa-alueita. Siihen kuuluu vaalien koskemattomuus, mukaan lukien opposition ja tiedotusvälineiden toimintakyky vaalikampanjoinnin aikana, vaalilainsäädännön asianmukaisuus sekä äänestysprosessin ja vaalirahoituksen läpinäkyvyys. Toinen keskeinen ulottuvuus on koettu turvallisuus, eli yhtäältä äänestäjien oikeus tehdä valintansa ilman jatkuvaa virheellisen informaation tulvaa tai painostuksen uhkaa, ja toisaalta ehdokkaiden mahdollisuudet kampanjoida vailla pelkoa joutumisesta fyysisessä tai digitaalisessa ympäristössä tapahtuvan häirinnän kohteeksi.

Koronapandemian myötä keskusteluun on tullut uutena osa-alueena vaalien terveysturvallisuus: miten vaalit saadaan käytyä siten, että niistä ei aiheudu sairastumisen riskiä epidemiatilanteesta riippumatta?

Digitaalisen vaalihäirinnän uhka korostuu kampanjoinnin siirtyessä verkkoon

Vaalihäirintä on määritelmällisesti tarkoituksellista joko fyysisessä tai digitaalisessa maailmassa tapahtuvaa toimintaa, jonka tavoitteena on aiheuttaa systemaattista kohinaa, hälyä ja hämmennystä vaalikampanjan eri vaiheessa. Se voi siten heikentää luottamusta koko poliittiseen järjestelmän toimivuuteen ja halua osallistua vaaleihin äänestäjinä, ehdokkaina ja kampanja-aktiiveina.

Vaalihäirinnälle on ominaista monikerroksellisuus niin motiivien, toimijoiden, kohteiden kuin keinojenkin osalta. Vaalivaikuttamisen ja siihen liittyvä demokraattisten rakenteiden horjuttamisen katsotaankin muodostavan hybridiuhan. Valtioilla on usein eniten resursseja käytettävissään vaalien häiritsemiseen, mutta myös ei-valtiolliset toimijat, kuten ääriliikkeet ja yksittäiset ihmiset, voivat pyrkiä synnyttämään toimillaan sekaannusta ja epäluottamusta.

Ehdokkaiden ja puolueiden näkökulmasta vaalihäirinnässä on kyse yhtäältä maineenhallinnasta, joka kattaa ehdokkaiden suhteet äänestäjiin, kanssakilpailijoihin, erilaisiin taustaorganisaatioihin sekä laajemmin julkisuuteen. Ehdokkaan tai puolueen maineenhallinta on yhä vaikeampaa nykyisessä mediamaisemassa, jossa perinteisen median tuottama materiaali sekoittuu verkkojulkisuudessa sosiaalisen median sisältöihin. Maine on riippuvainen eri sidosryhmien kertomista tarinoista ja näin ollen suhteellista: ehdokkaalla tai puolueella ei ole vain yhtä yleisesti hyväksyttyä mainetta vaan se näyttäytyy kullekin taustayhteiselle omanlaisenaan.

Vaalihäirintä voi heikentää luottamusta koko poliittiseen järjestelmän toimivuuteen ja halua osallistua vaaleihin.

Vaalihäirintä voikin olla pelkästään psykologista, äänestäjille syntyviin mielikuviin kohdistuvaa vaikuttamista. Ehdokkaan ympärillä vellovat huhut ja epäilyt saattavat heikentää vakavastikin arvioita ehdokkaan luotettavuudesta ilman, että objektiivisesti mikään on muuttunut. Keskeistä on käsitys siitä, että jotakin hämäräperäistä on tapahtunut, mitä kautta ehdokkaan ”varsinainen” luonne paljastuu.

Ääni- ja videomanipulaatiot ovat tässä erityisen voimakas, vastaanottajan useisiin aisteihin samanaikaisesti vetoava väline. Niiden tuottaminen on nykytekniikalla suhteellisen yksinkertaista, mistä on nähty esimerkkejä myös Suomessa. Näistä tunnetuin on marraskuussa 2019 sisäministeri Maria Ohisalon ja perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-ahon keskustelusta levinnyt muokattu video, jossa Ohisalon vastaukseksi leikattiin eri vastaus kuin jonka hän antoi Halla-ahon alun perin esittämään kysymykseen.

Ranskan vuoden 2017 presidentinvaalien yhteydessä tapahtuneen tietovuodon vaikuttavuutta pyrittiin vahvistamaan automaattisesti toimivien sosiaalisen median tilien kautta.

Maineenhallinnan horjuttamiseen tähtäävän informaatiovaikuttamisen ohella toinen kampanjoinnin kannalta merkittävä vaalihäirinnän muoto kohdistuu tietoturvallisuuteen. Puolueet ja ehdokkaat ovat alttiita erilaisille tietomurroille ja tietovuodoille. Puolueet ja kampanjaorganisaatiot keräävät itse tai ostavat potentiaalisista äänestäjistä yksityiskohtaista informaatiota, jota hyödynnetään kampanjoinnin mikrokohdentamisessa.

Myös Applen, Facebookin ja Googlen kaltaiset teknologiajätit analysoivat laajasti käyttäjiensä tietoja, minkä avulla ne kykenevät tarkasti ennakoimaan äänestäjien käyttäytymistä. Äänestäjistä kerätyt tiedot ovat puolestaan otollisia tehostamaan tietomurtojen tehoa. Esimerkiksi Ranskan vuoden 2017 presidentinvaalien yhteydessä tapahtuneen tietovuodon vaikuttavuutta pyrittiin vahvistamaan automaattisesti toimivien sosiaalisen median tilien kautta. Ajallisesti nämä tietovuodot tapahtuivat juuri ennen vaalirauhan alkamista, jottei niitä julkisesti juuri ehdittäisi kommentoida ja kumota.

Ehdokkailla korkea tietoisuus vaalihäirinnän riskistä

Suomessa ei toistaiseksi ole havaittu laajamittaista tai voimakasta vaalihäirintää, mikä voi ainakin osittain olla seurausta ennakoivasta varautumisesta. Vaalit ovat nykyisin osa yhteiskunnan kriittistä infrastruktuuria. Vaalihäirinnän uhista on tiedotettu monipuolisesti ja puolueille ja viranomaisille on järjestetty koulutuksia vaalihäirinnän ehkäisemiseksi. Suomi on mukana myös kansainvälisessä yhteistyössä.

Vaalihäirinnän saama julkinen huomio näkyy myös yksilötasolla. Vuoden 2019 eduskuntavaalien jälkeen äänestäjille ja ehdokkaille tehdyissä kyselyissä havaittiin, että etenkin jälkimmäisten tietoisuus vaalihäirinnän riskistä on varsin suurta. Näkemyksissä vallitsi käänteinen läheisyysperiaate: henkilökohtaisen turvallisuuden osalta vaalihäirintä koetaan toistaiseksi varsin pienenä uhkana, mutta yleisemmän tason havainnot ovat selvästi tavallisempia.

Huomattavan korkeisiin lukemiin yllettiin arvioidessa vaalihäirinnän uhkaa tulevaisuudessa. Vaalihäirintätietoisuus ei näyttänyt myöskään keskittyvän systemaattisesti vain tietyntyyppisiin ehdokkaisiin, mikä kertoo osaltaan sen yleisyydestä. Sen sijaan kokemukset vaalikampanjan aikaisesta turvattomuudesta eriytyivät selvästi siten, että Itsenäisyyspuolueen, Liberaalipuolueen ja Liike Nyt:in ehdokkaat kokivat olonsa turvallisemmaksi kuin ehdokkaat keskimäärin, kun taas muun muassa Feministisen puolueen ja vihreiden ehdokkaat kokivat olonsa vähiten turvallisiksi.

Mikäli ehdokkuus alkaa näyttäytyä lähinnä vaarana joutua mustamaalauksen kohteeksi tai tietosuojariskinä, kiinnostuneiden joukko kapenee, mikä helposti vahvistaa poliittisessa edustuksessa vallitsevia vinoumia.

Tiedusteltujen vaalihäirintämuotojen kirjo oli molemmissa kyselyissä laaja, ja kuten häirintäkokemusten osalta yleisemminkin, ihmisten havainnointi- ja raportointialttius vaihtelee yksilöittäin. Lisäksi on todennäköistä, että mitä enemmän aiheesta keskustellaan, sitä herkemmin häirintää tunnistetaan ja halutaan tuoda esiin. Myös subjektiivisten riskiskenaarioiden voimakkuuteen vaikuttaa moni tekijä.

Tuloksista ei voi siten suoraan päätellä, miten vakavasta ongelmasta vaalihäirinnän kohdalla on nykyisin tai tulevaisuudessa kysymys, mutta mahdollinen takaisinkytkentä korostaa ehdokkaiden kokemusten merkityksellisyyttä. Edustuksellisen demokratian toimivuus on riippuvainen siitä, että ehdokkaiksi saadaan rekrytoitua mahdollisimman laajasti ihmisiä erilaisista yhteiskunnallisista ryhmistä. Mikäli ehdokkuus alkaa näyttäytyä lähinnä vaarana joutua mustamaalauksen kohteeksi tai tietosuojariskinä, kiinnostuneiden joukko kapenee, mikä helposti vahvistaa poliittisessa edustuksessa vallitsevia vinoumia.

Ylikansallisen lainsäädännön puute lisää riippuvuutta teknologiayrityksistä vaalihäirinnän torjumisessa

Vaalihäirinnästä ilmenee jatkuvasti uusia muotoja, joista tuore esimerkki ovat Yhdysvaltojen vaalien yhteydessä marraskuussa 2020 havaitut robottipuhelut. Vaaliturvallisuutta koskevien uhkien esiin nouseminen käynnistää yleensä välittömästi keskustelun siitä, miten niitä kyettäisiin tehokkaimmin torjumaan ja ennaltaehkäisemään. Keskeinen puute liittyy siihen, että vaaliturvallisuuden vahvistaminen on tapahtunut tähän asti pitkälti kansallisvaltioiden kontekstissa.

Vaalihäirintä on luonteeltaan niin monisäikeistä, että se on usein vähintään askeleen edellä puolustusta, etenkin mikäli vaaleja ja vaalikampanjointia koskevaa lainsäädäntöä uudistetaan lähinnä reaktiona jo havaituille häirintämuodoille. Kansallinen vaalilainsäädäntö ei välttämättä ota riittävän tehokkaasti huomioon vaalihäirinnän erityispiirteitä, kuten informaatioteknologian roolia sekä sen tarjoamia mahdollisuuksia rajat ylittävään toimintaan.

Vaalihäirintä on luonteeltaan niin monisäikeistä, että se on usein vähintään askeleen edellä puolustusta.

Vaaliviranomaiset joutuvat informaatioteknologian ja kansalaisten tiedon analysoinnin kehittyessä yhä enemmän sellaisten vaalihäirintäkysymysten eteen, joiden ratkaisu edellyttää tiivistä yhteistyötä mediaa sääntelevien ja tietosuojasta vastaavien viranomaisten kanssa. Sekä Euroopan komissio että Euroopan tietosuojavaltuutettu ovat antaneet suosituksia viranomaisyhteistyön lisäämisestä. Monien pienten valtioiden mahdollisuudet säännellä suoraan esimerkiksi kansainvälisten yhtiöiden alustateknologiaa ovat kuitenkin rajalliset. Tämä korostaa kansainvälisen, Euroopan laajuisen ja kansallisen sääntelytason yhteensovittamisen merkitystä.

Vaalihäirinnän torjumista kansainvälisellä tasolla vaikeuttaa selkeän sääntelytoimijan ja oikeudellisen toimivallan puute. Samalla ylikansallinen valtatyhjiö on lisännyt riippuvuutta teknologiayrityksistä. Esimerkiksi vuonna 2018 Irlannin aborttilainsäädäntöä koskeneen kansanäänestyksen aikana Facebook kielsi aiheeseen liittyvän mainonnan alustallaan sen jälkeen, kun yhdysvaltalaisten toimijoiden katsottiin pyrkivän vaikuttamaan äänestyksen lopputulokseen Facebook-mainosten kautta. Ilman yhtiön väliintuloa tällaiseen rajat ylittävään vaikuttamiseen olisi ollut vaikea puuttua.

Myös EU:n mahdollisuudet toimia vaalien turvaamiseksi ovat vähäiset Euroopan parlamentin vaaleja lukuun ottamatta, sillä sekä vaalilainsäädäntö että kansalliseen turvallisuuteen liittyvät kysymykset ovat vahvasti jäsenvaltioiden toimivallassa. EU onkin pyrkinyt torjumaan vaalihäirintää pääasiassa edistämällä teknologiayhtiöiden oma-aloitteisuutta itsesääntelyllä ja koordinoimalla viranomaisten tiedonvälitystä häirinnästä.

Ylikansallinen valtatyhjiö on lisännyt riippuvuutta teknologiayrityksistä.

Itsesääntely on kuitenkin läpinäkymätöntä ja sen vaikutuksia on vaikea arvioida. Sosiaalisen median yhtiöt ovat käyneet keskusteluja vaalien turvaamisesta kansallisten viranomaisten kanssa, mutta päätökset ovat lopulta yhtiöiden harkintavallassa, ja julkista tietoa toteutetuista toimenpiteistä on niukasti saatavilla. EU:lla on kuitenkin laaja toimivalta säännellä digitaalisia sisämarkkinoita ja se voi välillisesti vaikuttaa vaalihäirintään digitaalisia alustoja koskevalla lainsäädännöllä.

Komissio valmistelee parhaillaan uutta lainsäädäntöpakettia informaatioteknologiayhtiöiden vastuusta ja teknologioiden läpinäkyvyyden vaatimuksista. Periaatteessa alustojen vahvempi sääntely voi ehkäistä alustojen käyttöä vaalihäirinnässä. Uuden lainsäädännön voimaantulo on kuitenkin vielä vuosien päässä.

Pyrkimys lisätä vaaliturvallisuutta johtaa helposti demokratian kaventumiseen

Häirintäuhkiin varautuminen paljastaa raadollisesti vaalihäirinnän viheliäisen luonteen ja liberaalin demokratian haavoittuvuuden. Samalla kun avoimuus, matalakynnyksellisyys, läpinäkyvyys ja kansalaisten laaja osallistuminen ovat järjestelmän keskeisiä määritteleviä tekijöitä, ne tarjoavat myös lyömäaseita kilpaileville käsityksille.

Pyrkimys puolustaa edustuksellisen demokratian instituutioita voi alkaa nopeasti nakertaa järjestelmän hyväksyttävyyden kannalta keskeisiä periaatteita ja oikeuksia. Vakavimmillaan vaalihäirinnältä varautuminen johtaa turvallistamisstrategian käyttöönottoon, jolla yhä uusia rajoituksia vaalikampanjointiin perustellaan yhteisesti jaetulla ulkoisella tai sisäisellä uhalla.

Kansainväliset ihmisoikeusraportoijat ovatkin varoittaneet sääntelyn mahdollisista vaaroista sanan- ja tiedonvälityksen vapaudelle. Vaikka vaaleja turvaava sääntely täyttäisikin sananvapauden rajoittamisen edellytykset, esimerkiksi faktavirheitä sisältävä informaatio on sananvapauden suojaamaa. Siten suhteettomat rajoitukset informaation levittämiselle ovat ongelmallisia, vaikka niillä pyrittäisiin sinänsä hyväksyttävään tarkoitukseen.

Samalla kun avoimuus ja kansalaisten laaja osallistuminen ovat järjestelmän keskeisiä määritteleviä tekijöitä, ne tarjoavat myös lyömäaseita kilpaileville käsityksille.

Esimerkiksi Puolan ”virheellisen” tiedon levittämistä vaalikampanjoinnin aikana rajoittavan lain todettiin rikkovan Euroopan ihmisoikeussopimuksen sananvapauden turvaavaa 10 artiklaa. Tältä osin Puolan vaalihäirinnän torjuntatoimet näyttäytyvätkin osana oikeusvaltioperiaatteen loukkauksia. Edellä mainittu teknologiayhtiöiden itsesääntely ei ole tässä suhteessa poikkeus, vaan se voi kaventaa kansalaiskeskustelua ja demokratiaa siinä missä julkisvallan toimeenpanema lainsäädäntökin.

Vaali- tai laajemmin demokratiahäirinnän uhasta muodostuukin helposti keppihevonen niille poliitikoille, jotka ovat alun perinkin suhtautuneet varauksellisesti kansalaisyhteiskunnan aktiiviseen osallistumiseen päätöksentekoon, mistä on merkkejä myös Suomessa. Häirintää voidaan käyttää myös perusteena torjua joltain muulta kannalta muuten demokratiaa edistäviä uudistuksia. Nettiäänestämistä vuonna 2017 pohtinut oikeusministeriön työryhmä esimerkiksi arvioi turvallisuusuhat siinä määrin suuriksi, että päätyi loppuraportissaan suosittamaan pysymistä perinteisessä ”kynä ja paperi” –mallissa. Toisaalta on myös ongelmallista, mikäli häirinnän uhkia ei tunnisteta uudistusten yhteydessä riittävän monipuolisesti, mistä puolueen perustamista koskeva lakimuutos on tuore esimerkki. Eduskunnan hyväksymässä hallituksen esityksessä ei huomioitu riittävästi esimerkiksi puolueiksi naamioituneiden toimijoiden ilmaantumisen lisääntymisen mahdollisuutta ja sähköisiin kannatusilmoitusrekistereihin kohdistuvien  tietomurtojen riskiä.

Demokratian tukahduttamisen riski sitä turvaamalla korostuu helposti poikkeusoloissa.

Demokratian tukahduttamisen riski sitä turvaamalla korostuu helposti poikkeusoloissa. International IDEA -järjestön selvityksen mukaan 21.2.–22.11.2020 välillä yhteensä 73 maata on lykännyt vaaleja koronapandemiaan vedoten. Poikkeusolojen turvin voidaan pyrkiä rajoittamaan myös muita perusoikeuksia laajemmin kuin mitä normaalitilanteessa olisi sallittua.

Kysymys on vaikea sikäli, että kynnys vaalilainsäädäntöön kajoamiseen tulisi olla erittäin korkea, mutta toisaalta tulisi huomioida yhdenvertaisuusnäkökulmat erityisesti pandemian kaltaisessa tilanteessa, jossa sairastaminen kohdistuu epätasaisesti eri väestönosiin. Tästä näkökulmasta Suomen linja järjestää vaalit suunnitellun mukaisesti on perusteltu, mutta se edellyttää myös monipuolista yhteiskunnallista keskustelua vaaliturvallisuuden ja yhdenvertaisen poliittisen osallisuuden edellytysten yhteensovittamisesta.

Miikka Hiltunen on tohtorikoulutettava oikeustieteellisessä tiedekunnassa Helsingin yliopistossa.

Päivi Leino-Sandberg on transnationaalisen oikeuden professori Helsingin yliopistossa.

Jarno Limnéll on kyberturvallisuuden työelämäprofessori Aalto-yliopistossa.

Hanna Wass on yleisen valtio-opin dosentti ja ”Kansalaisuuden kuilut ja kuplat (BIBU)” -hankkeen tutkija Helsingin yliopistossa.

Artikkeli on osa juttusarjaa Äänestäjät ja ehdokkaat politiikan ilmastonmuutoksessa.

Julkaisu Vaaliturvallisuus voi sekä vahvistaa että kaventaa demokratiaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.