Välittömästi kylmän sodan päätyttyä ei ollut selvää, mikä tulee olemaan Naton merkitys jatkossa ja joidenkin – etenkin venäläisten mielestä – järjestö olisi voitu lakkauttaa. Varsovan liiton hajoaminen ei kuitenkaan johtanut Naton purkautumiseen. Nato oli perustettu ennen Varsovan liittoa ja jo 1960-luvulla liennytyksen voimistuessa Natossa tultiin siihen johtopäätökseen, että Nato ei ole olemassa vain Neuvostoliiton ja sen liittolaisten muodostaman uhan vuoksi.

Sama päätelmä tehtiin 1990-luvun alussa: siihen vaikuttivat niin Yhdysvaltojen halu ylläpitää vaikutusvaltaansa Euroopassa, keskeisten eurooppalaisten jäsenmaiden halu tukea jatkuvuutta, monien osalta yhtä lailla yhdistyneen Saksan kuin Venäjän mahdollisen uhan vuoksi, kuin myös järjestön omat organisatoriset intressit pitää se pystyssä, vaikka sen tehtävät muuttuisivatkin.

Naton laajentuminen

Samalla monet itäisen Keski-Euroopan entisen Varsovan liiton maat alkoivat tavoitella Naton jäsenyyttä. Tšekin Vaclav Havel, joka vielä kylmän sodan päättyessä oli puhunut kaikkien sotilasliittojen lakkauttamisen puolesta, esitti paria vuotta myöhemmin vahvan moraalisen vetoomuksen Yhdysvalloille ja muille Naton jäsenmaille liittokunnan laajentumiseksi. Naton laajentuminen tai sen uudet tehtävät kriisinhallinnassa ei Yhdysvalloissakaan vielä Clintonin kauden alussa ollut mitenkään itsestään selvä ratkaisu.

Viimeistään vuonna 1995, jolloin Nato julkaisi selvityksen järjestön laajentumisesta ja osallistui ylipäätään sen koko historian ensimmäiseen tulitaisteluun Bosnian sodassa ampuen alas neljä serbikonetta YK:n julistamalla lentokieltoalueella, kävi selväksi, että Nato on Euroopan turvallisuusjärjestyksen keskeinen tekijä myös kylmän sodan jälkeisellä aikakaudella. Samana vuonna myös Ranska ilmoitti kolmenkymmenen vuoden tauon jälkeen paluustaan Naton sotilaallisiin rakenteisiin.

Tähän keskusteluun Naton roolista on olennaisesti liittynyt kysymys väitetyistä lännen rikkomista lupauksista Venäjälle, että Nato ei laajentuisi. Ei ainoastaan Putin ole vedonnut näihin puheissaan haluten Naton laajentumista estävää sitovaa sopimusta sotaa edeltäneissä neuvotteluvaatimuksissaan vaan myös monet läntiset tutkijat ovat korostaneet tällaisten petettyjen lupausten tuottaneen epäluuloa ja syvää katkeruutta Venäjällä.

Poliitikot ja tutkijat voivat löytää todistusaineistoa sen puolesta mitä hakevat, mutta se ei vielä todista asian merkitystä, sillä heidän pitäisi tarkastella myös sitä, mistä tätä todistusaineistoa ei löydy tai mistä sille vastakkaista todistusaineistoa löytyy.

Tämä tarina rikotuista lupauksista kuitenkin ontuu. Poliitikot ja tutkijat voivat löytää todistusaineistoa sen puolesta mitä hakevat, mutta se ei vielä todista asian merkitystä, sillä heidän pitäisi tarkastella myös sitä, mistä tätä todistusaineistoa ei löydy tai mistä sille vastakkaista todistusaineistoa löytyy.

Ensinnäkin kyse oli yksittäisistä suullisista lupauksenomaisista välipuheista, kuten tunnettu Yhdysvaltojen ulkoministerin James Bakerin vakuutus ”ei tuumaakaan itään”, joita annettiin ennen Saksan yhdistymistä 1990 ja jotka koskivat siinä kontekstissa nimenomaan Itä-Saksaa. Näitä vakuutteluja annettiin siis aikana, jolloin Neuvostoliitoa johti Mihail Gorbatšov vielä vallinneen kylmän sodan loppuvaiheessa, ja tällöinkin vain epävirallisesti ulkoministerien tasolla eivätkä ne olleet osa mitään sopimusta. Venäjälle ja sen johtajille Boris Jeltsinille tai Vladimir Putinille ei Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen vastaavia lupauksia annettu.

Näiden prosessin kuluessa annettujen vakuuttelujen jälkeen tilanne vielä eli ja lopulta Neuvostoliitto suostui siihen, että yhdistynyt Saksa voi olla Naton jäsen nimenomaan siksi, että se kunnioittaa Saksan suvereenia valintaa asiassa.

ETYJin merkitys

Neuvostoliitto ja sen seuraaja Venäjä sitoutuikin Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön ETYJin puitteissa useasti jo Helsingin vuoden 1975 asiakirjassa mainittuun, Pariisin vuoden 1990 ja Istanbulin vuoden 1999 asiakirjassa vahvistettuun eurooppalaista turvallisuusjärjestystä määrittäneeseen periaatteeseen, että suvereenit valtiot saavat itse valita omat turvallisuusjärjestelynsä eli liittoutuvatko ne vai ei ja kenen kanssa. Tätä pidettiin yhteensopivana sen ajatuksen kanssa, että Eurooppa on kokonainen ja vapaa.

Lisäksi on huomattava, että ajatus lännen antamista ja pettämistä lupauksista, olivat ne sitten todellisia tai ei, ei ollut keskeisesti esillä Venäjällä vielä 1990-luvulla. Niistä tuli merkittävä osa Venäjän uhriutumistarinaa ja katkeroitumista vasta myöhemmin 2000-luvulla, jolloin suhteet lännen kanssa alkoivat mennä huonompaan suuntaan. Naton laajentumista kyllä vastustettiin hyvin laajasti Venäjällä eikä sitä pidetty mitenkään hyvänä ajatuksena, mutta ainakin julkisessa keskustelussa vedottiin kaikenlaisiin muihin syihin mutta ei juurikaan siihen, että länsi olisi pettänyt lupauksensa.

Jeltsin kyllä toi esiin Saksan yhdistymistä koskevan Saksojen ja voittajavaltioiden välisen sopimuksen, mutta tämä sopimus koski Saksaa eikä siinä edes mainita Natoa ja niinpä tämä yritys ei saanut siipiä alleen. Tämän lisäksi niin Jeltsin kuin Putin, joskin vastentahtoisesti, hyväksyivät Naton laajentumisen ensimmäisen ja toisen kierroksen jonkinlaisena tosiasiana, jonka kanssa voi elää.  Molemmat olivat valmiit pohtimaan jopa Venäjän omaa jäsenyyttä Natossa.

Venäjä yritti hyödyntää ETYJiä etenkin Baltian maiden venäläisvähemmistön aseman parantamiseksi.

Venäjän priorisoima ETYJ-pohjainen turvallisuusjärjestelmä sai vahvistusta vuonna 1994, jolloin ETYJistä tehtiin järjestö. ETYJ ei kuitenkaan saanut sellaista roolia kuin Venäjä olisi halunnut. Venäjä yritti hyödyntää ETYJiä etenkin Baltian maiden venäläisvähemmistön aseman parantamiseksi. Vaikka ETYJ kiinnitti asiaan huomiota, se ei kuitenkaan tyydyttänyt Venäjää.

Venäjän halu tukea ETYJiä näkyi siinä, että se tuki päätöstä jäädyttää Jugoslavian jäsenyys järjestössä ja ensimmäisessä Tšetšenian sodassa siinä, että se antoi järjestölle mandaatin toimia alueella tarkkailu- ja tukitehtävissä. Jugoslavian hajoamissodassa ETYJin rooli rajoittui niin ikään tarkkailuun ja raportointiin ja jäi konfliktin kokonaisuutta ajatellen marginaaliseksi.

Osittain tämä johtui siitä, että Yhdysvallat ei halunnut kehittää ETYJin roolia sotilaallisen kriisinhallinnan suuntaan, mutta ei Venäjäkään olisi halunnut ETYJin väliintuloa Jugoslavian saati Tshetshenian sodissa. ETYJin vaalitarkkailu ja myös Venäjään kohdistunut arvostelu johtikin siihen, että Venäjä alkoi 1990-luvun kuluessa suhtautua ETYJiin varsin kriittisesti. Istanbulin ETYJ-kokoukseen 1999 Venäjä lähti suurin odotuksin, mutta joutui pettymään: lopputulosta se piti vastakkaisena sen intresseille.

Jugoslavian sodat

Jugoslavian hajoamissodat osoittivat myös YK:n heikkouden. Se julisti kyllä asevientikiellon Jugoslavian alueelle mutta tämä hyödytti lähinnä serbejä, joille oli jäänyt vanhan Jugoslavian liittoarmeijan aseistus. Se julisti lentokieltoalueen, mutta sitä ei kyetty valvomaan ilman Natoa. Rauhaa YK ei kyennyt saamaan aikaan sen enempää Bosniassa, Kroatiassa kuin Kosovossakaan.

Sekä kroaatit että serbit väheksyivät järjestöä. YK ei kyennyt edes estämään 7000 muslimimiehen teloitusta Srebrenicassa, vaikka kyse oli YK-joukkojen valvomasta suoja-alueesta. Kun Venäjä ei enää hyväksynyt Jugoslavian vastaisia kansainvälisiä toimia, se käytti turvallisuusneuvostossa veto-oikeuttaan.

Jos valtio haluaa aloittaa sodan, sen estämiseen ei sen enempää YK, ETYJ tai EU:kaan olisi kyennyt, jos niiden rooli olisi kehittynyt sellaiseen suuntaan, mikä 1990-luvulla olisi ollut jollakin tapaa poliittisesti mahdollista tai mikä näiden järjestöjen rooli on tänään.

Jugoslavian hajoamissodat osoittivat myös sen, ettei Euroopan unioni ainakaan vielä ollut mikään sotilaallinen toimija. Niin suuresti kuin EU:n edeltäjän Euroopan Yhteisön ulkosuhdeneuvoston puheenjohtaja Luxemburgin ulkoministeri Jacques Poos vuonna 1991 julistikin Euroopan hetken koittaneen, eurooppalaiset eivät kyenneet toimimaan ilman Yhdysvaltoja ja rakentamaan uskottavaa eurooppalaista puolustusidentiteettiä. Tämä toistui vielä Kosovon sodassa mutta kokemukset voimattomuudesta sai myös liikkeelle EU:n puolustusulottuvuuden rakentamisen, prosessin, joka vielä yli kahtakymmentä vuotta myöhemminkin on vielä kehitysvaiheessa.

Edellä oleva selittää siis sitä, miksi Nato säilytti roolinsa kylmän sodan jälkeisessä Euroopassa. Se myös viittaa siihen, että jos valtio haluaa aloittaa sodan, sen estämiseen ei sen enempää YK, ETYJ tai EU:kaan olisi kyennyt, jos niiden rooli olisi kehittynyt sellaiseen suuntaan, mikä 1990-luvulla olisi ollut jollakin tapaa poliittisesti mahdollista tai mikä näiden järjestöjen rooli on tänään. Kyse onkin enemmän siitä, miten länsi tai kansainvälinen yhteisö ylipäätään olisi voinut estää muutoksen Venäjällä kohti autoritarismia sisäpolitiikassa ja kasvavaa sotilaallisen voiman käyttöä ulkosuhteissa.

Venäjän sivuuttaminen

Toki voidaan sanoa, että länsi olisi voinut 1990-luvulla tehdä enemmän ottaakseen Venäjän huolet ja näkökannat huomioon. Venäjän turhautumiselle on joitakin aivan ymmärrettäviä syitä. Esimerkiksi Naton kumppanuusohjelmaa markkinoitiin ensin vaihtoehtona Naton laajentumiselle mutta sitten Nato kuitenkin laajeni.

Ennen kaikkea Kosovon sota 1999 – ehkä jopa enemmän kuin Naton laajentuminen – vahvisti Venäjällä mielikuvaa siitä, että Yhdysvalloilla ja Natolla on Euroopan turvallisuudessa hegemoninen asema ja että ne voivat halutessaan käyttää myös aseellista voimaa Venäjän tahdosta riippumatta eli kansainvälisen lain vastaisesti, ilman YK:n turvallisuusneuvoston antamaa valtuutusta.

On kuitenkin väärin väittää, että Venäjän intressejä ei olisi otettu ollenkaan huomioon tai että se olisi suljettu keskeisiltä foorumeilta kokonaan pois. Venäjän sotilaallista toimintaa entisen Neuvostoliiton alueella, kuten ”rauhanturvaamista” Georgiassa ja Tadzhikistanissa ymmärrettiin ja suvaittiin lännessä hyvin pitkälle tai kritisoitiin vain hyvin muodollisesti, kuten Moldovasta irtautuneessa Transnistriassa.

Länsisuuntautuneiden ja vanhoillisten väliset mielipide-erot eivät vielä tuolloin koskeneet niinkään suhtautumista länteen sinänsä vaan ennen kaikkea Venäjän suhdetta entisiin Neuvostoliiton maihin, joista ryhdyttiin nopeasti käyttämään nimitystä ”lähiulkomaat”.

Yhdessä Venäjän kanssa sovittiin Budapestin muistioksi kutsutussa sopimuksessa vuonna 1994 siitä, että Ukraina luopuu ydinaseista ja saa vastineeksi turvatakuut sen alueellisesta koskemattomuudesta. Venäjä oli mukana myös entisen Jugoslavian konfliktia koskevassa suurvaltojen kontaktiryhmässä, vaikka ryhmän politiikka olikin pitkälle Yhdysvallat-vetoista. Venäjä otettiin 1990-luvulla mukaan myös johtavien teollisuusmaiden G7-ryhmän kokouksiin jäseneksi, vaikka taloudellisilla mittareilla se ei tähän ryhmään olisi kuulunutkaan.

1990-luvulla Venäjän länteen suuntautunut politiikka muuttui jo ennen Naton laajenemista koskevia päätöksiä, joskin kehityksessä oli puolin ja toisin vuorovaikutteisuutta. Esimerkiksi ETYJin ulkoministerikokouksessa Tukholmassa joulukuussa 1992 pitämässään puheessaan ulkoministeri Andrei Kozyrev kertoi Venäjän ulkopolitiikan muuttuneen. Hän kritisoi länttä kovin sanoin sekaantumisesta Balkanin sotiin ja ilmoitti, etteivät ETYJin säännöt enää päteneet entisen Neuvostoliiton alueella.

Vaikka Kozyrev ilmoitti, että se ei ollut ”oikea” puhe vaan ainoastaan kuvitelma siitä, minkälaista Venäjän ulkopolitiikka olisi, jos vanhoilliset saisivat vallan Venäjällä, se itse asiassa heijasti hyvin Venäjän valtavirran ajattelua jo tuolloin. Länsisuuntautuneiden ja vanhoillisten väliset mielipide-erot eivät vielä tuolloin koskeneet niinkään suhtautumista länteen sinänsä vaan ennen kaikkea Venäjän suhdetta entisiin Neuvostoliiton maihin, joista ryhdyttiin nopeasti käyttämään nimitystä ”lähiulkomaat”.

Venäjän demokratisoitumisen epäonnistuminen

Erillinen mutta ei kokonaan toinen kysymys on sitten se, olisiko länsi voinut tehdä enemmän vahvistaakseen Venäjän demokratiakehitystä 1990-luvulla. Oletuksena on, että jos demokratiat eivät sodi keskenään, Venäjä ei olisi ajautunut sotaan Ukrainassa. Keskustelua tästäkin kysymyksestä on käyty laajasti, muun muassa kysymyksen ”Who lost Russia?” – ”kuka menetti Venäjän” –  alla. Tähän kysymykseen vastataan usein, ettei kukaan.

Vaikka paljon olisi voitu tehdä paremminkin, lopulta kehitys riippui olennaisesti sellaisista Venäjän sisäisistä tekijöistä, joihin oli vaikea vaikuttaa ulkopuolelta. Demokraattinen perinne oli Venäjällä heikko ja siihen jollakin tavoin uskoneet poliitikot eivät kyenneet yhteistoimintaan vaan riitelivät keskenään. Myöskään kunnollista tilintekoa menneisyyteen ei missään vaiheessa kunnolla tehty. Nykyisen venäläisen historianpolitiikan suunta on pikemminkin päinvastainen.

Venäjän taloudellinen kehitys on tässä yhteydessä oma lukunsa. Venäjän sisäinen kaaos, epäoikeudenmukainen tuloerojen kasvu ja taloudellinen romahdus varmasti kävivät venäläisten itsetunnolle ja tuntuivat nöyryytykseltä. Usein kyse oli kuitenkin henkilökohtaisista venäläisiin kohdistuneista nöyryyttävistä asetelmista ja tilanteista kuin sinänsä Venäjän valtion kohtelusta. Nämä tekijät kuitenkin selittivät Putinin nousua Venäjän presidentiksi 1990-luvun lopussa ja hänen suurta kansansuosiotaan jatkossa, mutta moni maa ja kansakunta on kokenut vastaavaa ilman, että seurauksena olisi ollut sotilaallinen aggressio.

Historioitsijat tulevat jatkossakin keskustelemaan siitä, oliko Naton laajentuminen ison mittaluokan erehdys.

Ukrainan sodan juuret voidaan ulottaa 1990-luvulle. Historioitsijat tulevat jatkossakin keskustelemaan siitä, oliko Naton laajentuminen ison mittaluokan erehdys. On epäselvää, mitä olisi  tapahtunut, jos Nato ei olisi laajentunut. Jos Venäjän sisäpoliittinen kehitys kohti autoritarismia olisi toteutunut samansuuntaisesti kuin se 1990-luvun aikana ja sen jälkeen toteutui, se olisi joka tapauksessa halunnut ulottaa etupiirinsä entisen Neuvostoliiton maihin – voimme kuvitella, mikä Baltian maiden asema olisi tässä vaihtoehtoisessa historiassa nyt.

Naton ja lännen toimilla voi olla oma pieni osuutensa Venäjän sisäisessä kehityksessä, mutta tässäkin on varsin epäselvää, missä määrin Venäjän sisäiseen kehitykseen lopulta olisi voitu vaikuttaa toimimalla toisin – joko tekemällä enemmän tai vähemmän – kuin nyt tehtiin. Olisiko yksittäisiä virheitä välttämällä voitu kääntää historian kelkkaa? Ja kuinka paljon vallinneita historian rakenteita olisi pitänyt muuttaa, jotta kokonaan toisin toimiminen olisi käynyt mahdolliseksi?

Joka tapauksessa 1990-luvun kehitys ei tehnyt nykyistä laajamittaista Ukrainan sotaa väistämättömäksi. Vaikka Venäjä olisi autoritaarinen ja suhtautuisi länteen skeptisestikin, jokin toinen johtaja tai Putinkaan toisissa olosuhteissa ei silti välttämättä olisi aloittanut sotaa, jonka seurauksena niin kansainvälinen kuin sisäinenkin vakaus tulevat isoilla riskeillä kyseenalaistetuiksi.

Tuomas Forsberg on Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin johtaja ja Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan professori.

Julkaisu Ukrainan sota ja 1990-luvun opetukset ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on muuttamassa kylmän sodan jälkeistä turvallisuusjärjestystä. Se vaikuttaa olennaisesti myös Suomeen, jonka on etsittävä paikkansa uudenlaisessa Euroopassa. Samansuuntaisessa tilanteessa Suomi oli kolmekymmentä vuotta sitten, kun kylmä sota päättyi ja Neuvostoliitto hajosi.

Suomen asema oli ainutkertainen kylmän sodan maailmassa. Suomesta ei tullut kansandemokratiaa, mutta se ei ollut osa länttäkään. Suomi kuului Neuvostoliiton etu- ja vaikutuspiiriin. Suomen idänsuhteiden ja laajemmin koko maan ulko- ja turvallisuuspolitiikan kulmakiveksi muodostui vuonna 1948 solmittu sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta, eli YYA-sopimus.

Suomen asema oli ainutkertainen kylmän sodan maailmassa.

YYA-sopimuksen päämerkitys oli Neuvostoliitolle annetuissa turvallisuustakeissa, jotka Suomi katsoi itänaapurin legitiimien etujen vaatimiksi. Niiden uskottiin myös edistävän Suomen säilymistä suurvaltaristiriitojen ulkopuolella. Toisaalta YYA-sopimus rajoitti Suomen toimintamahdollisuuksia lännen suunnalla ja antoi Neuvostoliitolle mahdollisuuksia puuttua Suomen sisäisiin asioihin. Tätä ilmiötä on usein kuvattu suomettumisena, joka on ollut alkuvuonna 2022 paljon keskusteluissa.

Operaatio Pax

Kylmän sodan päätösvuosiin asti Suomessa vallitsi varsin yhdenmukainen käsitys idänsuhteista. Katsottiin, että Suomen tuli jatkaa entisellä linjalla ainakin niin kauan kuin kansainvälinen tilanne oli murroksessa. Neuvostoliiton turvallisuustarpeita tuli kunnioittaa ja pidättyä käyttämästä hyväksi itänaapurin heikkouden tilaa. YYA-sopimuksesta irti kiirehtimisen nähtiin liittävän Suomen väärään seuraan, Itä-Euroopan maiden joukkoon.

Merkittävä askel Suomen irrottamisessa Neuvostoliiton vaikutuspiiristä otettiin syksyllä 1990, jolloin presidentti Mauno Koivisto ilmoitti yksipuolisesti Pariisin rauhansopimuksen sotilasartiklojen ja YYA-sopimuksen Saksa-viittauksen menettäneen merkityksensä. Uudelleentulkintojen taustalla oli Saksojen yhdistymisprosessi ja suvereniteetin palautuminen.

Suomen päätös tuli monelle yllätyksenä, olihan YYA-sopimusta ja Pariisin rauhansopimusta totuttu pitämään ulkopolitiikan kulmakivinä, jotka määrittelivät Suomen kansainvälisen aseman. Rauhansopimuksen sotilasartiklojen ja YYA-sopimuksen uudelleentulkintaa eli Operaatio Paxiksi kutsuttua hanketta oli keväästä 1990 asti valmisteltu ulko- ja puolustusministeriöiden virkamiesjohdon ja poliittisten päättäjien piirissä. Ulkopoliittisessa johdossa katsottiin, että Saksojen yhdistymisen myötä Suomenkin olisi irtauduttava suvereniteettiaan rajoittavista rauhansopimuksen sotilasmääräyksistä.

Operaatio Paxia on pidetty irtiottona Suomen ulkopolitiikan perinteisestä varovaisuuslinjasta.

Moskovassa ja Lontoossa ei nielty Suomen päätöstä pureksimatta.

Ainutlaatuista oli tyyli, miten päätös tehtiin. Suomi sivuutti rauhansopimuksessa määritellyt menettelytavat sotilaallisten rajoitusten muuttamiseksi ja vain ilmoitti päätöksensä sopimuksen valvonnasta vastanneille Neuvostoliitolle ja Isolle-Britannialle. Aiemmin Suomi oli pyrkinyt väljentämään rajoituksia yhteisillä tulkinnoilla näiden kanssa.

Moskovassa ja Lontoossa ei nielty Suomen päätöstä pureksimatta. Neuvostoliiton ulkoministeriö esitti ensin Suomen ja Neuvostoliiton välisiä neuvotteluja, joissa sovittaisiin Suomen puolustusvoimien määrävahvuuksista. Kun suomalaiset eivät tähän suostuneet, Neuvostoliitto antoi virallisen nootin Suomelle marraskuussa 1990. Mutta ulkopoliittinen johto ei päätöstään pyörtänyt, vaan päättäväisesti toisti vastausnootissaan hallituksen 21. syyskuuta tekemän rauhansopimuspäätöksen sisällön.

Operaatio Pax vahvisti Suomen kansainvälistä asemaa ja toimintavapautta, mutta ei merkinnyt ulkopoliittista täyskäännöstä. Euroopan muutokset avasivat uusia mahdollisuuksia, mutta sisälsivät myös riskejä. Epävarmuutta loivat ennen kaikkea kysymykset Neuvostoliiton uudistuspolitiikan jatkuvuudesta. Vaikka itänaapurin tulevaisuus ei ollutkaan suomalaisten käsissä, Suomen itsensä tuli välttää toimia, jotka voisivat vaikeuttaa presidentti Mihail Gorbatšovin tavoitteita uudistaa neuvostoyhteiskuntaa ja yhteistyöpyrkimyksiä lännen kanssa.

Idänsuhteet mullistuvat

Itä-Euroopan vallankumoukset antoivat lisää polttoainetta kansallisiin liikkeisiin Neuvostoliitossa. Presidentti Koivisto ei hyväksynyt julkista poliittista tukea Viron ja muiden Baltian maiden itsenäisyyspyrkimyksille. Hän näytti kuitenkin vihreää valoa käytännön tuen antamiseen.

Presidentti ei myöskään suitsinut ulkoministeriötä, joka alkoi vuoden 1990 aikana luoda yhteyksiä liittovaltiosta irtautumaan pyrkineeseen Venäjään. Tämä siitä huolimatta, että Koivisto suhtautui kriittisesti presidentti Boris Jeltsiniin ja epäili tämän kykyä ohjata tilannetta Venäjällä vakaaseen suuntaan. Jeltsinillä oli voimanaan suuri kansansuosio, mutta häneltä puuttui varsinainen toimivalta. Itänaapurin perinteiset valtakeskukset kommunistinen puolue, asevoimat ja turvallisuuselimet kuuluivat Gorbatšovin johtaman keskusvallan piiriin.

Suomen kaksitasoisen ulkopolitiikan lähtökohtana oli, että suhteiden rakentaminen neuvostotasavaltoihin ei saanut vahingoittaa Suomen suhteita Neuvostoliittoon. Suomalaisten suhtautumista Jeltsiniin väritti sama huoli kuin muuallakin lännessä, pelko Neuvostoliiton luisumisesta kohti kaaosta, jopa sisällissotaa.

Neuvostoliiton kriisi huipentui elokuun 1991 epäonnistuneeseen vallankaappausyritykseen. Kovan linjan kommunistien tarkoituksena oli pysäyttää Neuvostoliiton hajoamiskehitys, mutta he vain onnistuivat vauhdittamaan sitä. Vallankaappareita vastustanut Jeltsin nosti itsensä johtavaksi hahmoksi, jonka varjoon Neuvostoliiton presidentti Gorbatšov oli väistämättä jäämässä.

Suomalaisten suhtautumista Jeltsiniin väritti sama huoli kuin muuallakin lännessä, pelko Neuvostoliiton luisumisesta kohti kaaosta, jopa sisällissotaa.

Uudessa tilanteessa ulkopoliittinen johto ei jäänyt odottelemaan Neuvostoliiton kantaa balttien itsenäisyydelle, vaan Venäjän tunnustuksella oli ratkaiseva merkitys. Samalla kun useimmat Suomen viiteryhmämaat olivat palauttaneet diplomaattisuhteet Baltian maihin, nousi Neuvostoliiton tunnustuksen odottelemista tärkeämmäksi päästä mukaan länsimaiden ketjuun.

Baltian politiikan täyskäännös oli alkusoittoa Suomen idänsuhteiden laajemmalle muutokselle. Muutama viikko Moskovan vallankaappausyrityksen jälkeen presidentti Koivisto välitti Gorbatšoville viestin, että Suomi oli valmis aloittamaan neuvottelut YYA-sopimuksen uudistamisesta. Samoihin aikoihin Suomi käynnisti sopimusneuvottelut Venäjän kanssa.

Suomalaisneuvottelijat pyrkivät välttämään sekaantumasta Venäjän ja Neuvostoliiton kilpailuasetelmaan.  Helsingissä lähdettiin kuitenkin siitä, että itsemääräämistään vahvistaneella Venäjällä oli käytännössä veto-oikeus Neuvostoliiton neuvottelulinjaan.

Suomi astuu kohti länttä

Joulupäivänä 1991 presidentti Gorbatšov ilmoitti eroavansa virastaan. Allekirjoittamaton sopimus Suomen kanssa raukesi Neuvostoliiton olemassaolon lakkaamisen myötä, mutta Venäjä otti sopimushankkeen omakseen. YYA-sopimuksen korvannut Suomen ja Venäjän välinen sopimus vastasi sisällöltään Venäjän uusia sopimussuhteita muiden Euroopan maiden kanssa. Se ei sisältänyt kahdenkeskisiä sotilasartikloja, ei avunanto-sitoumuksia eikä muita poliittisia kiristysruuveja. Uusi sopimus pani pisteen erikoissuhteelle, joka oli rajoittanut Suomen ulkopoliittista liikkumavapautta ja sitonut maan itänaapurin vaikutuspiiriin.

Samaan aikaan kun Suomi loi suhteensa Venäjään uudelle pohjalle, Suomen Eurooppa-politiikka muutti suuntaa. Suomelle idänsuhteet olivat ensisijainen kriteeri pohdittaessa länsi-integraatiota. Jäsenyyttä Euroopan yhteisössä, eli nykyisessä Euroopan unionissa, ei pidetty mahdollisena, mikäli Suomi olisi menettänyt itsenäisen päätösvallan suhteessa Neuvostoliittoon. Kylmän sodan aikana mieliin piintynyt käsitys idän ja lännen vastakohtaisuudesta Suomen aseman määräävänä tekijänä hallitsi ulkopoliittisen eliitin valtavirran ajattelua.

Suomen liikkumavaraa Eurooppa-politiikassa kasvatti epäonnistuneen vallankaappausyrityksen jälkeinen kehitys Neuvostoliitossa. Presidentti Koivisto halusi yhä pitää integraatiopolitiikan vaihtoehdot avoimina ja odottaa tilanteen selkiintymistä. Hän antoi kuitenkin hallitukselle luvan käynnistää selvitystyön EY-jäsenyyden eduista ja haitoista. Joulukuun 1991 alussa pidetyssä Maastrichtin huippukokouksessa päästiin sopuun Euroopan yhdentymisen tavoitteista ja suuntaviivoista. Kokouksessa tehtiin päätös oven aukaisemisesta uusille jäsenille. Suomi uhkasi pudota väärään viiteryhmään, kun Ruotsi ja Itävalta olivat hakemassa EY:n jäsenyyteen.

Uusi sopimus pani pisteen erikoissuhteelle, joka oli rajoittanut Suomen ulkopoliittista liikkumavapautta ja sitonut maan itänaapurin vaikutuspiiriin.

Koivisto päätti kantansa vuodenvaihteessa 1991–1992, mutta ilmoitti asiasta vasta helmikuun 1992 valtiopäivien avajaisissa. Suomi jätti jäsenhakemuksen Euroopan yhteisöön maaliskuussa. Suomi sitoutui varauksetta EY:n ulko- ja turvallisuuspolitiikan ja mahdollisen puolustuspolitiikan kehittämiseen. Tämä merkitsi suunnanmuutosta aikaisempaa puolueettomuutta ja idänsuhteiden itsemääräämisoikeutta korostaneeseen linjaan.

Ulkopolitiikan kurssinmuutosta helpotti, että Suomen läntinen suuntaus näytti sopivan hyvin yhteen Venäjän omien pyrkimysten kanssa. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen Suomella oli ensimmäisen kerran naapurina Venäjä, joka hyväksyi demokratian, oikeusvaltion ja ihmisoikeuksien periaatteet ja pyrki niiden toteuttamiseen. Venäjän ulkopolitiikkaa leimasi yhteistyöhalukkuus Euroopan ja Yhdysvaltain kanssa. Lännessä puolestaan pidettiin tärkeänä, että Venäjä ei eristyisi kansainvälisestä poliittisesta ja taloudellisesta kanssakäymisestä.

Vanhan loppu, uuden alku

Venäjän sisäistä kehitystä oli kuitenkin vaikea ennakoida. Monet Suomessa – ja muuallakin – varoivat todellisuuden ja toiveiden sekoittumista, presidentti J.K. Paasikiveä lainaten. Keväällä 1992 Moskovan-suurlähettiläs Heikki Talvitie kirjoitti: ”Venäjällä on nyt siniset silmät. Suurvallan olemus on silti jäljellä eikä sitä pidä unohtaa vaikka yhteistyölle Länsi-Euroopan kanssa onkin nyt edellytyksiä enemmän kuin koskaan Venäjän tuhatvuotisessa historiassa.”

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeenkin Suomessa ajateltiin, että oli omien intressien mukaista edelleen harjoittaa itänaapurin turvallisuustarpeita myötäilevää ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Suomi säilytti itsenäisen puolustuksen ja sotilaallisen liittoutumattomuuden eli puolueettomuuden niin sanotun kovan ytimen.

Suomen aseman muutoksessa on ollut tyypillistä, että vuosikymmenten mittaista stabiliteettia seuraa lyhyt päätösten kausi, jonka aikana palaset asettuvat uuteen asentoon.

Kylmän sodan päättyessä Suomen ulkopolitiikassa tapahtui perustavanlaatuinen muutos, joka oli ajallisesti lyhyt mutta intensiteetiltään kiivas prosessi. Suomen aseman muutoksessa on ollut tyypillistä, että vuosikymmenten mittaista stabiliteettia seuraa lyhyt päätösten kausi, jonka aikana palaset asettuvat uuteen asentoon.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan helmikuussa 2022 on nostanut Suomen ulkopoliittiset linjanvedot jälleen pöydälle. Poliittiset päättäjät korostavat kärsivällisyyden merkitystä liikkuvassa tilanteessa. Presidentti Sauli Niinistön mukaan ”nopearytmisessä maailmassa on entistäkin arvokkaampaa tietää, milloin kiiruhtaa, milloin malttaa”. Lähihistoria osoittaa, että suuret ratkaisut voivat viime kädessä syntyä aika rytinällä.

VTT Juha-Matti Ritvanen on tutkijatohtori Suomen Akatemian rahoittamassa BALTRANS-hankkeessa. Hänen tutkimuksensa käsittelee Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa kylmän sodan jälkeisessä turvallisuusjärjestelmässä.

Julkaisu Kylmän sodan päätös haastoi Suomen ulkopolitiikan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kolmekymmentä vuotta sitten Suomessa ja muualla Euroopassa elettiin taitekohdassa. Harvoin on vain muutamassa vuodessa koettu niin monitahoisia, nopeita ja suuria muutoksia kuin 1990-luvun alkaessa. Samanaikaisesti Neuvostoliitto romahti, kylmä sota päättyi, kaksinapainen kahden ideologian maailmanjärjestelmä murtui ja loi tilaa sekä kansallisille ilmaisuille sekä syvenevälle Euroopan integraatiolle. Maailma näytti irtautuvan vanhasta muotista ja oli menossa lujaa vauhtia kohti uutta.

Maailma näytti irtautuvan vanhasta muotista ja oli menossa lujaa vauhtia kohti uutta.

Suomessa aikakausi yhdistyi länsimaiden modernin historian pahimpaan talouslamaan, joka lisäsi hämmennystä ja epätietoisuutta sekä vahvisti tunnetta epävarmuutta ruokkineesta välitilasta.  Työttömyyden, näköalattomuuden, kotitalouksien velkakurimuksen ja romuttuneiden unelmien yhteiskunta ei tarjonnut turvaa, johon moni oli tottunut. Toisaalta samanaikainen Itä-Euroopan uudelleenmuotoutuminen toi uutta perspektiiviä kansalaisten kokemuksiin. Viron silloinen ulkoministeri Lennart Meri herätti huomiota, kun hän 1990-luvun alussa ilmoitti ottavansa suomalaisen laman maahansa milloin vain.

Sota-ajasta tukea identiteeteille

Murroskausi synnytti laajan ja vilkkaan keskustelun kansallisesta identiteetistä ja maan tulevaisuudesta. Niin päättäjät, kansalaiset kuin tutkijatkin pohtivat, tarvitsiko Suomi poliittista tukea Euroopasta ja millainen oli Suomen suhde mahdolliseen EU-jäsenyyteen.

Folkloristi Satu Apo nimesi 1990-luvun lopulla julkaistussa artikkelissaan suomalaisuuden stigmatisoinnin traditioista tuolloin harjoitetun kollektiivisen introspektion kansalliseksi ”itserasismiksi”. Tällä hän tarkoitti suomalaisessa keskustelussa havaitsemaansa itseruoskintaa, joka liittyi muun muassa alemmuudentuntoiseen pohdintaan siitä, kuinka ”eurooppalaisia” suomalaiset olivat.

Myös menneisyys ja historiantulkinnat olivat vahvasti mukana murrosajan kokemuksessa. 1990-luvun alussa Suomessa koettiin merkittävä toiseen maailmansotaan liittynyt muistobuumi, jossa korostui ajatus kunnianpalautuksesta ja vaiettujen tai unohdettujen äänien esiin nostamisesta. Suomi ikään kuin voitti moraalisesti toisen maailmansodan 50 vuotta sen päättymisen jälkeen Neuvostoliiton kaaduttua. Voittoa kuitenkin himmensi lama.

Suomi ikään kuin voitti moraalisesti toisen maailmansodan 50 vuotta sen päättymisen jälkeen Neuvostoliiton kaaduttua.

Kansalaisten parissa vapautumisen tunne ja innostus kenties avautuvista mahdollisuuksista sekoittui synkkyyteen ja uhkakuviin epävarmasta tulevaisuudesta. YYA-sopimusajan jälkeen alkoi avoin pohdinta Suomen EU-jäsenyydestä, mikä tuotti kokemuksia sekä uusista mahdollisuuksista että hallinnan menetyksestä. Suhde niin sanottuun suomettuneisuuden aikaan oli vielä niin läheinen, että sen jäsennys oli vasta alkamassa.

Suomen asema Idän ja Lännen välissä jatkui vertauskuvallisesti kylmän sodan jälkeenkin. Suomi ei vertautunut Itä-Euroopan vapautumista juhlineisiin entisiin sosialistimaihin. Sen sijaan suomaiset kokivat Neuvostoliiton hajoamisen seuraukset ristiriitaisesti isänmaallisuuden ja työttömyyden kasvun sekä uusien mahdollisuuksien kautta.

Lama, uusisänmaallisuus ja Euroopan unioni

Lähestymme aihetta kolmesta toisiinsa liittyvästä näkökulmasta: 1) 1990-luvun alun lama, 2) kylmän sodan päättymisen jälkeen virinnyt kansallismielisyys eli uuspatriotismi ja 3) Euroopan unioniin liittymisestä (1995) käyty keskustelu ja kansanäänestys. Kyseiset ilmiöt näkyivät huolena ja pelkona tulevaisuudesta sekä tulevaisuudentoivona. Nämä prosessit synnyttivät laajoja kansalaisliikkeitä ja mielipiteenilmaisuja. 1990-luvun alun uusisänmaallisuuden ja nykyisen oikeistopopulismin väliltä löytyy aatteellisia yhteyksiä, mutta ilmiönä uuspatriotismi oli laajempi. Neuvostoliiton asettamista pidäkkeistä vapautunut kansallismielinen ilmapiiri vetosi varsin laajoihin väestöryhmiin.

Neuvostoliiton asettamista pidäkkeistä vapautunut kansallismielinen ilmapiiri vetosi varsin laajoihin väestöryhmiin.

Laman osalta tutkimuksemme keskittyy talouspoliittisen ja poliittisen päätöksenteon sijaan kansalaisten kokemuksiin ja miten ne sovitettiin olemassa oleviin narratiiveihin. Yksi näkyvistä 1990-luvun ilmiöistä oli kansallismielisen nationalismin nousu kaikkialla Euroopassa. Suomessa uuspatriotismi synnytti suuren määrän uusia sotahistoriaan liittyneitä perinneyhdistyksiä. Vanhojen järjestöjen jäsenet saivat uutta virtaa toiminnalleen. Suomalainen uusisänmaallisuus oli ruohonjuuritason liike.

EU-jäsenyyskeskustelu aloitti pohdinnan suomalaisista identiteeteistä kylmän sodan jälkeisessä Euroopassa. Valtiovalta yllytti suomalaisia käymään kansalaiskeskustelua asiasta. Valtio rahoitti vuoden 1994 neuvoa-antaneen EU-kansanäänestyksen Kyllä- ja Ei-kampanjoita.

Samaan aikaan Baltian maiden vapautuminen muutti Itämeren henkistä maantiedettä; Tallinnan lautta syrjäytti suomalaisten suosiossa Tukholman lautan.

Kokemushistoriaa

Tutkimuksen keskipisteessä on kansalaisyhteiskunta. Poliittisen johdon sijasta käännämme katseemme muiden muassa EU-kansanäänestyksen ja vuoden 1994 presidentinvaalien kampanjaväkeen ja yleisöön, tupailtoihin, maanviljelijöiden EU:ta vastustaneisiin vainovalkeisiin ja 1990-luvulla perustettujen perinnejärjestöjen toimintaan, luemme 1980–1990-luvun vaihteen hallitusten ministereille lähetettyjä kansalaiskirjeitä, muistitietoa ja tutkimme työttömien järjestöjen toimintaa. Syksyllä 2022 toteutamme yhdessä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa muistitietokeruun kylmän sodan jälkeisen ajan kokemuksista.

Kysymme, miten ihmisten tulevaisuuden odotukset muuttuivat, miten kokemukset muutoksista tulkittiin ja jaettiin, ja minkälaisia kokemuksellisia yhteyksiä muodostui laman, uuspatriotismin ja Euroopan integraation välille.

Hanke on osa Suomen Akatemian rahoittamaa kokemuksen historian huippututkimusyksikköä (HEX) Tampereen yliopistossa. Kokemushistoria liittyy läheisesti tunnehistoriaan, joka on nostanut esille muun muassa tunteiden merkityksen poliittisissa kulttuureissa, päätöksenteossa ja hallinnan välineinä ja kohteina.

Kokemushistoriassa käsitykset, odotukset, toiveet ja huoli tulevaisuudesta ovat keskeisiä tutkimuskohteita.

Historialliset kokemukset ja tunteet ovat kuitenkin monitahoisempi ilmiö. Lähtökohtamme on tarkastella, kuinka kulttuurin kertomukset ja yhteiskunnalliset rakenteet sekä näin jäsennetyt aiemmat kokemukset niveltyvät osaksi ja avuksi uusien kokemusten käsittelyssä. Kokemusten sanallistaminen ja symboloiminen ovat keskeisessä asemassa, jotta kokemuksia on mahdollista jäsentää jaettuina tai kollektiivisina.

Kokemushistoriassa käsitykset, odotukset, toiveet ja huoli tulevaisuudesta ovat keskeisiä tutkimuskohteita. Tähän liittyy myös hankkeemme ajatus 1990-luvun alusta välitilana. Aikalaiskokemuksista saattoi välittyä pikemmin epätietoisuus historian suunnasta kuin sen lopusta.

Laman kokemus menetti yhteyden menneeseen ja tulevaan, sillä monet työttömyydestä kärsineet ihmiset eivät kyenneet suunnittelemaan tulevaisuutta ja syvä lama korosti samalla katkosta menneeseen. Uuspatrioottinen kokemus puolestaan haki rohkaisua menneestä eli toisen maailmansodan selviytymistaistelusta. EU-kysymys suuntasi sekä tulevaisuuteen että menneisyyteen, sillä Euroopan integraatio näytti sekä avaavan uusia mahdollisuuksia että haastavan ja uudistavan suomalaisia identiteettejä.

Tuomas Tepora on yliopistotutkija Tampereen yliopistossa ja Helsingin yliopiston dosentti. Hän toimii vastuullisena tutkijana Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa ”A Dim Light of Dawn: Finnish Post-Cold War Experiences Between East and West, 1989–1995”.

Aapo Roselius on yliopistotutkija Tampereen yliopistossa ja Oulun yliopiston dosentti.

Ville Yliaska on filosofian tohtori Helsingin yliopistosta.

Artikkeli pohjaa Suomen Akatemian rahoittamaan tutkimushankkeeseen ”A Dim Light of Dawn: Finnish Post-Cold War Experiences Between East and West, 1989-1995”. Hanketta voi seurata myös Twitterissä.

Politiikasta-Akatemia on kirjoitussarja, jossa tarkastellaan ja seurataan Suomen Akatemian rahoittamia tuoreita yhteiskunnallisia tutkimushankkeita. 

Julkaisu Himmeä voitto? Kylmän sodan jälkeinen kokemushistoria Suomessa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yle julkaisi vuoden 2021 lopulla kirjailija Jari Tervon ja käsikirjoittaja Marjo Vilkon dokumenttisarjan Kylmän sodan Suomi. Sarjassa keskitytään erityisesti Suomen hankalaan Neuvostoliitto-suhteeseen. Tekijöidensä mukaan Kylmän sodan Suomi on “tarina, joka kannattaa kertoa”.

Tällainen tarina on vakuuttava vain, jos sen pyrkimykset ja rajallisuus tuodaan esiin. Samalla moniäänisen kontekstin esittämiseen on suhtauduttava vakavasti. Jos tarina kerrotaan yksiulotteisesti tai vahvasti arvottaen, se ei lisää ymmärrystä jaetusta menneisyydestä.

Jos tarina kerrotaan yksiulotteisesti tai vahvasti arvottaen, se ei lisää ymmärrystä jaetusta menneisyydestä.

Kylmän sodan Suomi on herättänyt runsaasti keskustelua ja saanut kiitosta muun muassa Helsingin Sanomissa. Kriittisiä arvioita on toistaiseksi esitetty lähinnä kolumneissa, mielipidekirjoituksissa  ja sosiaalisessa mediassa. Haluamme aihepiiriin perehtyneinä historiantutkijoina esittää muutamia huomioita sarjan narratiiviin ja esitystapaan liittyvistä ongelmista. Toivomme niiden edistävän laajempaa ymmärrystä siitä, kuinka kylmän sodan historiakuvaa rakennetaan ja miten sarja osallistuu tähän prosessiin.

Mustavalkoisen suomettumiskertomuksen ongelmat

Nimestään huolimatta Kylmän sodan Suomi käsittelee lähinnä suomettumisen historiaa. Johtoajatus ei ole ongelma, mutta valittu nimi viittaa suomettumista moninkertaisesti laajempaan kokonaisuuteen. Ongelmallista on, että yksiulotteisesta suomettumisen käsitteestä ja erityisesti 1970-luvun poliittisesta kehityksestä on tullut suomalaisessa historiakuvassa tiivistys koko kylmän sodan ajan kotimaisesta historiasta.

Koska sarjan läpäisevä narratiivi on mustavalkoinen, ja suomettumisen sisäpoliittiset ongelmat esitetään irrallaan kansainvälisestä ja yhteiskunnallisesta kontekstista, sarja vahvistaa jo pitkään varsin samankaltaisena pysynyttä historiakäsitystä.

Narratiivin mustavalkoisuus näkyy esimerkiksi siinä, että tarinassa korostuvat kaksijakoiset valinnat lännen ja idän, totuuden ja nöyristelyn sekä viime kädessä oikean ja väärän välillä.

Vaikka lukuisat haastatellut tutkijat ja aikalaiset esittävät monisyisiä arvioita, sarjan käsikirjoitus ja Jari Tervon osuudet kontekstualisoivat ne lähinnä arvopohjaisesti. Tämä ilmaistaan jo sarjan ensimmäisessä jaksossa, jossa kertojaääni väittää Suomen valinneen sopeutumisen ja luopuneen totuudesta. Tästä lähtökohdasta kaikki geopoliittiseen sopeutumiseen tähtäävä toiminta kehystetään totuuden vastakohdan, siis valheen, kautta.

Koska sarjan läpäisevä narratiivi on mustavalkoinen, ja suomettumisen sisäpoliittiset ongelmat esitetään irrallaan kansainvälisestä ja yhteiskunnallisesta kontekstista, sarja vahvistaa jo pitkään varsin samankaltaisena pysynyttä historiakäsitystä.

Sarjan esittämä kansainvälinen konteksti on puutteellinen siksi, että Suomen nopea kehitys pohjoismaiseksi yhteiskunnaksi sivuutetaan. Neuvostoliiton vastakohdaksi esitetään ”länsi”, joka edustaa yleistä hyvää. Nykyhetkestä hahmotettu “länsi” on käsitteenä epämääräinen ja ylipäätään mielekäs vain karkeana itäblokin vastinparina. ”Länteen” kuului vuosina 1945–1991 todella erilaisia valtioita, moniarvoisista ja vahvoista kansalaisyhteiskunnista sotilasdiktatuureihin.

Sarjassa ohitetaan se, että pienet valtiot ovat jatkuvasti ulkopuolisten tahojen vaikutuksen kohteena. Kylmän sodan aikana ideologinen kamppailu tekniikan, kulttuurin, taiteen ja viihteen kautta oli globaali ja erityisen näkyvä ilmiö. Kun puhutaan Neuvostoliiton televisiopropagandasta ja muusta mielipidevaikuttamisesta, tämä tulisi ymmärtää osana kansainvälisten suhteiden historian jatkumoa ja keinovalikoimaa, joka oli myös Yhdysvaltain ja sen liittolaisten käytössä.

Suomen kansainvälinen vertailu on paikoin vähintään huolimatonta ja pahimmillaan virheellistä. Esimerkiksi kylmän sodan päätöksessä Viron neuvostotasavallan itsenäistyminen rinnastetaan Suomen “vapautumiseen” Neuvostoliitosta.

Suomen kansainvälinen vertailu on paikoin vähintään huolimatonta ja pahimmillaan virheellistä.

Samalla toistetaan tarinaa ”puolidemokratiasta”, jossa kylmän sodan Suomen sisäpolitiikallakin olisi ollut merkitystä vain suhteessa Neuvostoliittoon ja presidentti Urho Kekkosen valtaan. Silloin kylmän sodan Suomea voidaan katsoa paikkana, jossa kaikki Maalaisliitto–Keskustapuolueen kekkoslaisista taistolaisiin keskittyivät opportunistiseen suomettamiseen ja oikeisto yritti lähinnä selviytyä.

Dokumentissa mainituilla oikeistolaisilla kansanedustajilla Georg C. Ehrnroothilla, Tuure Junnilalla ja Kullervo Rainiolla on tällaisessa tarinassa aina uudelleen käyttöä syrjittyinä sananvapauden sankareina. Laajemmassa ja tasapainoisemmassa yhteiskuntahistorian tutkimuksessa he eivät ole kiinnostavia ainoastaan suorapuheisen Neuvostoliitto-kritiikkinsä takia.

He ajoivat politiikkaa, johon kuului lukuisten kansalaisyhteiskuntaa vahvistaneiden ja pohjoismaista hyvinvointivaltiokehitystä edistäneiden muutosten vastustaminen. Tällaisia olivat esimerkiksi lapsilisät ja päivähoitolaki, kansaneläkelaki ja peruskoulu-uudistus. Samalla he loivat menestyksekkäät yhteiskunnalliset urat.

Valikoiva katse kulttuurivaikutteisiin

Sarjan tapa käsitellä kylmän sodan Suomea kulttuurin näkökulmasta on vivahteeton. YYA-Suomen ja Neuvostoliiton väliset kulttuurisuhteet nähdään pakon sanelemana teeskentelynä, vaikka kansalaisia aidosti inspiroivia ja reaalipolitiikan eri tavoin ylittäviä kulttuurivaikutteita tuli kaikilta suunnilta. ”Länsivaikutteistakin” erityisesti nuoria innostivat pasifistiset ja globaalia eriarvoisuutta kritisoivat yleisvasemmistolaiset trendit.

Myös aitoa, “rautaesiripun” ylittävää ystävyyttä syntyi muun muassa nuorisojärjestöjen kansainvälisen yhteistyön kautta. Korkeakulttuurin alalla Suomi hyötyi monin tavoin yhteyksistä sekä itään että länteen. Yhteydet Neuvostoliiton balettipiireihin olivat esimerkiksi Kansallisoopperan kehityksen kannalta ensiarvoisen tärkeitä.

Tosiasiat, asenteet ja lukuisat tutkimuksellisen ja yhteiskunnallisen debatin alaiset avoimet kysymykset sekoittuvat tavalla, joka tekee niiden kriittisen arvioimisen katsojalle ja kuulijalle vaikeaksi.

Sarjan narratiivin mukaan ”kansa” luki innokkaasti Valittuja Paloja ja Aku Ankkaa ja vain laitavasemmisto oli altis neuvostopropagandalle. Vaikka televisiodokumentin tekijöiltä ei voi odottaa samanlaista lähdekritiikkiä kuin ammattitutkijoilta, asiallisten haastattelukommenttien väliin on usein sijoitettu yksipuolisesti valittuja näytteitä aikalaislähteistä kontekstia kyseenalaistamatta.

Myös tv-tuotannon kanssa rinnakkain tehdyssä Suomettumisen aika -radiosarjassa esitetään karkeasti, ettei media kertonut Neuvostoliitosta totuutta, vaikka juuri edellä toimittaja Jyrki Vesikansa ja tutkija Aleksi Mainio kertovat median kirjoittaneen Neuvostoliitosta myös faktoja. Sanojen varovaisesta asettelusta ja esimerkiksi Yhdysvaltain kritiikin painottamisesta on vielä matkaa valehteluun. Näin tosiasiat, asenteet ja lukuisat tutkimuksellisen ja yhteiskunnallisen debatin alaiset avoimet kysymykset sekoittuvat tavalla, joka tekee niiden kriittisen arvioimisen katsojalle ja kuulijalle vaikeaksi.

Sanojen varovaisesta asettelusta ja esimerkiksi Yhdysvaltain kritiikin painottamisesta on vielä matkaa valehteluun.

Pienen maan rajalliset toimintamahdollisuudet mainitaan useita kertoja sekä asiantuntijoiden puheenvuoroissa että kerronnallisissa osuuksissa. Eri toimijoiden motiiveja, tavoitteita tai valintoja ei kuitenkaan pohdita tavalla, joka antaisi perusteita sarjaa läpäisevälle moralistiselle otteelle tai väitteelle siitä, että suomettuminen oli viime kädessä sekä omaehtoista että tuomittavaa. Samalla kysymykseen suomettumisen häpeällisyydestä palataan yhä uudelleen.

Moniääninen historiakeskustelu ja pyrkimys ymmärtää

Mihin tahansa ilmiöön liittyvä historiakäsitys syntyy ja muokkautuu yhteiskunnassa vaikuttavien arvojen, asenteiden, muistojen ja tutkimustiedon vuorovaikutuksessa. Kylmän sodan Suomi edustaa häpeäkeskeistä näkökulmaa. Tämän narratiivin ongelmallisuutta voi havainnollistaa ottamalla vertailukohdaksi sen, millaiseksi nykyinen historiakäsitys toisen maailmansodan aikaisesta Suomesta on muodostunut.

Sota-ajan Suomesta tehtyä uutta televisiosarjaa, joka vastaavalla tavalla alleviivaisi kuinka häpeällisesti puolidemokratiamme myötäili natsi-Saksan kaltaista diktatuuria, tuskin otettaisiin yhtä innokkaasti vastaan. Sota-ajan historiakuva on jo ehtinyt muodostua moniääniseksi. Selvästi yksiulotteiset tai asenteelliset kontribuutiot siihen herättäisivät laajaa kritiikkiä. Kylmän sodan historia sen sijaan on niin lähellä ja myös aikalaisten iholla, että tunne- ja arvopohjaisella keskustelulla on siinä vahvempi asema.

Televisiosarjat, journalistiset tekstit ja tutkimukset voivat ottaa kantaa moraalisiin kysymyksiin. Mitä vahvemmin tämä tehdään, sitä suurempi on kuitenkin tekijän vastuu. Sarjan rinnakkainen radiossa ja podcasteina julkaistu versio on tässä suhteessa erilainen ja samalla korkeatasoisempi. Jo sen nimi Suomettumisen aika kuvaa sisältöä huomattavasti paremmin.

Mitä vahvemmin televisiosarja ottaa kantaa moraalisiin kysymyksiin, sitä suurempi on tekijän vastuu.

Kahden tuotannon erot tiivistyvät niiden päätösjaksoihin. Nämä herättävät kysymyksen siitä, millainen strategia yhteistuotannossa on ollut.

Televisiosarjan viimeisen jakson viesti on, että suomettumisen aikaa pitää käsitellä koska ”kansan ei kannata valehdella itselleen”. Toisaalta loppuyhteenvedossa myös väitetään, että ”suomalainen kokemus yhteiseen vastuuseen sitoutumisesta” olisi ”tähänastisessa historiassa perustunut pelkoon, pakkoon ja vaihtoehtojen puutteeseen”. Jää epäselväksi, mitä tällä varsinaisesti tarkoitetaan.

Ääniversion puolestaan päättää yksi haastateltavista, aikalainen RKP:n poliitikko ja ministeri Pär Stenbäck. Hänen perusnäkemyksensä on, että suomettumiseksi kutsuttu politiikka johtui siitä, mitä keskeiset aikalaistoimijat pitivät tuolloin välttämättömänä toimintana Suomen aseman turvaamiseksi. Siksi valinnat olivat rajallisia ja niiden hintakin oli hänen mielestään viime kädessä hyväksyttävä.

Menneisyyden altistaminen yksiulotteisille moraalinarratiiveille ei tee oikeutta menneen ajan toimijoille.

Stenbäckin näkemys suomettumisesta on tietenkin vasta eräs lähtökohta tarpeelliselle ja varmasti pitkään jatkuvalle keskustelulle. Hänen puheenvuoronsa on kuitenkin muistutus siitä, ettei menneen ajan ilmiöiden arvioiminen ole yksinkertaista. Nykyaika ja mennyt aika ovat paitsi keskenään erilaisia myös sisäisesti moniarvoisia ja muutenkin kaikin tavoin monisyisiä kollektiivisia kokonaisuuksia. Menneisyyden altistaminen yksiulotteisille moraalinarratiiveille ei tee oikeutta menneen ajan toimijoille.

Kylmän sodan Suomi -sarjan synnyttämä historiapoliittinen keskustelu on erittäin tervetullutta. Aiheen käsittelyyn tarvitaan kuitenkin lisää näkökulmia ja kriittistä, ymmärrykseen pyrkivää otetta. Tähän tarvitaan jatkossakin tutkijoiden ja toimittajien välistä yhteistyötä.

FT Pia Koivunen toimii yleisen historian yliopistonlehtorina Turun yliopistossa. Hän johtaa Suomen Akatemian rahoittamaa tutkimushanketta Mission Finland. Suomi kylmän sodan kulttuuridiplomatian kohteena

FM Liisa Lalu on kulttuurihistorian tohtorikoulutettava Turun yliopistossa. Hän tekee väitöskirjaa nuortaistolaisesta liikkeestä naisten kokemana ja muistamana sekä työskentelee Suomen Teiniliiton historiaa tutkivassa hankkeessa. Lalu on yksi dokumenttisarjaan haastatelluista tutkijoista.

TkT Saara Matala työskentelee tekniikan historian post doc -tutkijana Chalmersin teknillisessä korkeakoulussa Göteborgissa. Hänen tutkimuksensa käsittelee kauppaa ja tekniikan siirtoa kylmässä sodassa. Matala on yksi dokumenttisarjaan haastatelluista tutkijoista.

Dosentti Ville Soimetsä työskentelee poliittisen historian yliopisto-opettajana Turun yliopistossa. Hän johtaa Koneen Säätiön rahoittamaa tutkimushanketta Suomen Teiniliiton historiasta.

Koivunen, Pia; Lalu, Liisa; Matala, Saara ja Soimetsä, Ville. 2022. ”Kylmän sodan Suomi ja historiallisen tarinankerronnan vaikeus” Politiikasta, 20.1.2022, https://politiikasta.fi/kylman-sodan-suomi-ja-historiallisen-tarinankerronnan-vaikeus

Korjattu 16.2.2022: Muutettu viittaustiedon vuosiluku vuodesta 2021 vuoteen 2022.

Julkaisu Kylmän sodan Suomi ja historiallisen tarinankerronnan vaikeus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Apulaisvaltakunnansyyttäjä on nostanut syytteet kolmea Helsingin Sanomien toimittajaa vastaan turvallisuussalaisuuden paljastamisesta ja turvallisuussalaisuuden paljastamisen yrityksestä. Helsingin Sanomat julkaisi 17. joulukuuta 2017 artikkelin “Salaisuus kallion uumenissa”, joka käsitteli Puolustusvoimien Viestikoekeskuksen sotilastiedustelua.

Julkaisuajankohtana käytiin keskustelua tiedustelulakien säätämisestä nopeutetussa järjestyksessä, ja Puolustusvoimat teki poliisille tutkintapyynnön heti julkaisupäivänä. Syyttäjälaitoksen tiedotteen mukaan nyt nostetut syytteet koskevat sekä julkaistua artikkelia että julkaistavaksi aiottua viiden artikkelin kokonaisuutta.

Toimittajia vastaan nostetut syytteet ovat vakavia ja kansainvälisesti katsoen poikkeuksellisia. Syytteiden ulottaminen paitsi julkaistuun myös julkaisemattomaan aineistoon on herättänyt erityisen voimakasta kritiikkiä. Journalistiliitto katsoo, että syyte vaarantaa vapaan tiedonvälityksen Suomessa. Kansainvälisen lehdistöinstituutti IPI:n pääjohtaja Barbara Trionfi vaatii kannanotossaan luopumista syytteistä.

Toimittajia vastaan nostetut syytteet ovat vakavia ja kansainvälisesti katsoen poikkeuksellisia.

Suomessa Julkisen sanan neuvosto (JSN) ei ottanut kantaa syytteisiin, mutta näkee niissä riskin itsesensuurin kasvamiseen ja sananvapauden rajaamiseen. Yksimielisessä kannanotossaan JSN peräänkuuluttaa avointa oikeusprosessia koskien perusteita, “joiden nojalla pelkkä jutun julkaisemisen harkitseminen tai julkaisukuntoon saattaminen voisi olla rangaistavaa ilman, että juttua julkaistaan”.

Järjestöjen ilmaisema huoli journalistisen työn edellytyksistä on aiheellinen, eikä asian pitäisi kiinnostaa vain toimittajien ammattikuntaa. Syytteen nostaminen julkaistavaksi suunnitellusta aineistosta herättää laajemman kysymyksen ennakkosensuurin vaarasta ja journalistisen työn turvallistamisesta. Se koskettaa yhteiskunnallisen tiedontuotannon ja demokratian keskeisiä edellytyksiä.

Journalismi ja turvallisuus

Turvallistaminen tarkoittaa sitä, että normaalia yhteiskunnallisen toiminnan aluetta, kuten journalismia, aletaan hahmottaa turvallisuuden näkökulmasta ja mahdollisena turvallisuusuhkana. Turvallisuuspolitiikan alue ei ole ennalta annettu, vaan sitä tuotetaan poliittisesti siirtämällä asioita turvallisuuspolitiikan piiriin. Turvallistaminen on turvallisuusuhkien artikulointia paitsi kielellisesti myös visuaalisesti.

Kylmän sodan jälkeinen tutkimus on avannut merkittävällä tavalla uusia väyliä turvallisuuden käsitteen, käytäntöjen ja rajojen tarkasteluun. Turvallistamisen käsite auttaa ymmärtämään myös meneillään olevaa oikeustapausta, jossa journalismia tarkastellaan ensisijaisesti kansallisen turvallisuuden logiikan kautta.

Jos media joutuu syyteuhan alla pohtimaan, voiko se ylipäänsä selvittää jotain asiaa ja jos siltä viedään lehdistönvapauteen keskeisesti kuuluva mahdollisuus tapauskohtaisesti punnita julkaisemisen aiheellisuutta, puhutaan aidosti ennakkosensuurista.

Mikäli oikeusprosessi synnyttää käsityksen, että toimittajien perehtyminen salaisiksi luokiteltuihin asioihin on lähtökohtaisesti turvallisuusuhka, kyse on normaalin toimitustyön tuomisesta turvallisuuspolitiikan piiriin. Journalistiliiton mukaan syyte antaa ymmärtää, että toimittajan julkaisemattomat muistiinpanot saattavat johtaa tuomioon.

Jos media joutuu syyteuhan alla pohtimaan, voiko se ylipäänsä selvittää jotain asiaa tai vastaanottaa joitakin tietoja ja jos siltä viedään lehdistönvapauteen keskeisesti kuuluva mahdollisuus tapauskohtaisesti punnita julkaisemisen aiheellisuutta, puhutaan aidosti ennakkosensuurista. Aiheellisesti voidaan kysyä, onko lähes neljä vuotta kestänyt esitutkinta jo toiminut pelotteena ja hiljentänyt tutkivaa journalismia aiheista, jotka vaativat luottamukselliseen tai salattuun tietoon perehtymistä.

Pelon politiikkaa

Tutkimuksessa on osoitettu, miten vuoden 2001 terrori-iskujen jälkeen turvallistamiskehitys eteni monessa maassa kiivaaseen tahtiin. Euroopassa ja myös Suomessa se on näkynyt erityisesti maahanmuuttopolitiikassa ja arkielämää koskevien turvatoimien lisääntymisessä, mutta myös median ja valtion suhteiden jännitteinä.

Edward Snowdenin vuotamat dokumentit paljastivat läntisten tiedustelupalvelujen harjoittaman digitaalisen valvonnan laajuuden ja synnyttivät kiivasta julkista keskustelua, mutta eivät pysäyttäneet verkkovalvonnan lisääntymistä. Tietovuodot ovat kiristäneet median ja valtion suhteita liittyen lähdesuojan horjuttamiseen monissa maissa. Samalla ne ovat synnyttäneet debattia journalismin tehtävästä ja toimintaedellytyksistä kiristyvän valvonnan ja lainsäädännön aikakaudella.

Yksi uhkakuvia korostavan kielen paradokseja on, että se voi toimia turvallisuuspolitiikan tavoitteiden vastaisesti lietsomalla epäluuloa ja yleistä epäluottamusta yhteiskunnassa.

Sosiologi David Altheide on kuvannut 2000-luvun poliittista kehitystä “pelon politiikkana”, jonka tuottamisessa medialla on merkittävä rooli. Ilmiössä on kyse siitä, että julkisessa keskustelussa huomio keskittyy pelkoa ja vihaa lietsovaan kuvastoon. Yksi uhkakuvia korostavan kielen paradokseja on, että se voi toimia turvallisuuspolitiikan tavoitteiden vastaisesti lietsomalla epäluuloa ja yleistä epäluottamusta yhteiskunnassa. Tällöin pyrkimys vahvistaa turvallisuutta päinvastoin vähentää turvallisuutta ja lisää turvattomuuden tunnetta.

Viestinnän tutkijoiden Matti Kortesojan, Risto Kuneliuksen ja Heikki Heikkilän analyysi syytteeseen johtaneen Helsingin Sanomien jutun herättämästä verkkokeskustelusta joulukuussa 2017 osoitti, että “valtaosa kommentaattoreista marssi turvallisuuspoliittisen eliitin rinnalla HS:n tekemää paljastusta vastaan”. Tutkijoiden mukaan vastaanotto oli ymmärrettävä: Helsingin Sanomat toi esiin riippumattomuuttaan uhmaamalla valtiovaltaa ja turvallisuusviranomaisia tilanteessa, jossa taustalla olivat muualla maailmassa käydyt kiivaat keskustelut tiedustelusta ja massavalvonnasta.

Turvallisuuteen vetoamisella voi saada yleisen mielipiteen nopeasti kääntymään turvallistamisen puolelle, koska uusien turvallisuusuhkien korostaminen herättää kansalaisissa pelkoa ja halua suojautua kansakuntaa uhkaavilta vaaroilta.

Turvallisuuteen vetoamisella voikin saada yleisen mielipiteen nopeasti kääntymään turvallistamisen puolelle, koska uusien turvallisuusuhkien korostaminen herättää kansalaisissa pelkoa ja halua suojautua kansakuntaa uhkaavilta vaaroilta. Turvallistaminen on kuitenkin demokratian kannalta ongelmallinen kehitys, kuten tutkimuksessa on esitetty.

Turvallistaminen kaventaa demokratian tilaa siirtämällä asioita normaalin politiikan ulkopuolelle ja rajoittaa yhteiskunnallista keskustelua, joka on olennaista poliittisten päätösten oikeuttamiseksi. Turvallistamisen tutkimuksessa onkin mukana normatiivinen ulottuvuus, jossa pohditaan turvallisuusuhkia painottavan yhteiskunnallisen kehityksen mielekkyyttä.

Turvallisuus median tulkintakehyksenä

Tutkimuksista tiedetään, että turvallisuusnäkökulma liukuu usein myös median omaksumaksi tulkintakehykseksi. Mediatutkija Fred Vultee on analysoinut, miten media voi alkaa puhua turvallisuuden kieltä ja tulkita yhteiskunnallisia ilmiöitä ensisijaisesti kansallisen turvallisuuden kehyksen kautta.

Yhdysvaltalaisen mediakentän tarjoama oikeutus vuonna 2003 alkaneelle Irakin sodalle on tästä tunnetuin esimerkki. Erityisesti vaikutusvaltaisella The New York Times -lehdellä oli yleiseen mielipiteeseen vaikuttamisen kautta merkittävä rooli sodan oikeuttamisessa. Tapaus osoittaa hyvin, että jos uutistyö on liian riippuvainen julkisista viranomaislähteistä, tiedontuotanto uhkaa kaventua ja vinoutua. Toukokuussa 2004 The New York Times pahoitteli lukijoilleen virheellistä uutisointia Irakin joukkotuhoaseista ja totesi suoraan, että se julkaisi tiedot, koska Yhdysvaltain viranomaiset olivat vakuuttuneita sotilaallisen operaation välttämättömyydestä.

Jos uutistyö on liian riippuvainen julkisista viranomaislähteistä, tiedontuotanto uhkaa kaventua ja vinoutua.

Vertaisarvioinnissa olevassa tutkimuksessamme olemme havainneet, että Suomen mediakenttä omaksui pääsääntöisesti turvallisuuspoliittisen tulkinnan reaktiona Helsingin Sanomien tietovuotoartikkeliin vuonna 2017. Lehdistönvapautta korostava tulkinta jäi marginaaliin.

Onkin huomionarvoista, että toimittajia vastaan nostettujen syytteiden jälkeen median vallitseva tulkinta nojaa nyt lehdistönvapauteen ihanteeseen. Niin Iltalehden, Ilta-Sanomien, Lapin Kansan kuin Hufvudstadsbladetin pääkirjoitukset ovat kehystäneet syytteet vakavaksi uhaksi lehdistönvapaudelle. Neljässä vuodessa mediakentän tulkinta on siirtynyt turvallisuuden painottamisesta lehdistönvapauden korostamiseen.

Tutkimuksessamme tarkastelemme tapausta erityisesti luottamuksen näkökulmasta ja tunnistamme kaksi erilaista luottamuskäsitystä tapauksen käsittelyssä: rationaalinen ja moraalinen. Artikkelin julkaisemisen jälkeen Helsingin Sanomiin kohdistui sekä rationaalista että moraalista epäluottamusta.

Lehdistönvapauden ytimessä on mahdollisuus valtion toiminnan kriittiseen läpivalaisuun ja päätösten perusteiden kyseenalaistamiseen. Nyt nostettu syyte on vahvassa ristiriidassa tuon ideaalin kanssa.

Rationaalinen epäluottamus liittyi siihen, että lehden toimituksen kykyä arvioida luottamuksellisen tiedon käyttöä osana journalistista prosessia pidettiin epäluotettavana. Moraalinen epäluottamus taas koski toimituksen periaatteita ja motiiveja.

Nyt on havaittavissa, että epäluottamus kohdistuu pikemminkin oikeuslaitokseen: media pohtii syytteiden rationaalista ja moraalista perustaa. Yhtäältä korostetaan, ettei poliisi katso toimituksen hankkineen tietoja lainvastaisilla keinoilla. Toisaalta syyte nähdään uhkana journalismin riippumattomuudelle ja myös potentiaalisena pelotteena. Tulkinta tapauksen mahdollisesta pelotevaikutuksesta oli esillä jo vuonna 2017 erilaisissa asiantuntijapuheenvuoroissa, mutta ei noussut näkyvästi esiin julkisessa keskustelussa.

Lehdistönvapaus ja kansallinen omakuva

Suomessa on viime vuosikymmeninä totuttu ajattelemaan, että lehdistönvapaus on tärkeä osa kansallista omakuvaa. Vuonna 2016 Suomi yhdessä Ruotsin kanssa juhli lehdistönvapauden 250-vuotista historiaa ja ilmaisi huolensa vapaan lehdistön liikkumatilan kaventumisesta monissa Euroopan maissa.

Lehdistönvapauden ytimessä on mahdollisuus valtion toiminnan kriittiseen läpivalaisuun ja päätösten perusteiden kyseenalaistamiseen. Nyt nostettu syyte on vahvassa ristiriidassa tuon ideaalin kanssa. Vaikka syytteessä on kyse yksittäisestä oikeudenkäynnistä, sillä voi olla perustavanlaatuisia vaikutuksia paitsi journalistiseen työhön myös suomalaisen yhteiskunnan avoimuuteen ja tiedontuotantoon.

Tämä tarkoittaisi askelta kylmän sodan aikaisen mediatodellisuuden suuntaan. Siinä lehdistönvapaus oli alisteista turvallisuuspolitiikalle ja itsesensuuri normaalitila. Tällaisessa todellisuudessa media oli pakotettu miettimään jokaista julkaisua tai julkaisun suunnittelua turvallisuuspoliittisena tekona. Vaikka suomettumisen aika tuntuu monin tavoin etäiseltä, turvallistamisen ilmapiirille on tunnetusti vankat historialliset perinteet Suomessa.

Anu Koivunen on professori Turun yliopistossa.

Johanna Vuorelma on tutkijatohtori Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa.

Julkaisu Journalismi jälleen kansallisen turvallisuuden uhkana? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kommunistisen järjestelmän lopun muistopäivinä pyritään usein korostamaan selkeitä raja-aitoja vanhan ja uuden aikakauden välissä. Vähemmälle pohdinnalle jäävät ne pitkäaikaiset prosessit, jotka johtivat lopulta valtiososialismin romahtamiseen ketjureaktiona muutamassa kuukaudessa. Tällainen kehitys sai alkunsa, kun stalinistinen järjestelmä ajautui umpikujaan.

1950-luvun keskivaiheille mennessä kävi selväksi, että raskastaloutta painottava intensiivisen talouskasvun ideaali ajoi Neuvostoliiton satelliittimaiden taloudet vaikeuksiin. Peruselintarvikkeiden puute ja elintason romahdus kasvattivat jännitteitä, jotka purkautuivat mielenosoituksiin, lakkoihin ja vallankumousyrityksiin.

1950-luvun keskivaiheille mennessä kävi selväksi, että raskastaloutta painottava intensiivisen talouskasvun ideaali ajoi Neuvostoliiton satelliittimaiden taloudet vaikeuksiin.

Järjestelmä tärisi liitoksissaan vain noin 8 vuotta sen sisäänajon jälkeen. Kommunistit ottivat vallan itäisen Euroopan maissa 1946-1948 välissä ja ensimmäiset järjestelmän haastavat mielenosoitukset ja vallankumousyritykset alkoivat jo vuosina 1953 Itä-Saksassa ja 1956 Puolassa ja Unkarissa.

Uudistuminen oli vääjäämätöntä, koska mitään yhteiskunnallista järjestelmää ei kyetä ylläpitämään pelkästään väkivaltakoneiston avulla. Neuvostoliiton johto joutui reagoimaan. Vuosien 1956 ja 1962 välisenä aikana syntyivät uudet linjaukset, joiden seuraukset olivat ennalta-arvaamattomia.

Uudistukset pakon edessä

Vuonna 1956 Neuvostoliiton Kommunistipuolueen (NKP) 20. kongressi sysäsi vastuuta itäblokin talouskehityksestä satelliittimaiden kansallisille johdoille, joiden siihen asti piti seurata neuvostomallia tarkasti. Uuden ohjeen mukaan nyt oli aika keksiä omia ratkaisuja talousongelmiin.

Tästä alkoi kiihkeä reformismin kausi, jolloin maat kokeilivat erilaisia talousmalleja. Alkukantaiset markkinamekanismit perustuivat keskitetyn talousjohtamisen asteittaiseen desentralisaatioon ja siihen, että tuottajilla oli yhtäkkiä mahdollisuus päättää tuotantoprofiilistaan suhteessa alati muuttavaan kysyntään.

Puolassa, Unkarissa, Tsekkoslovakiassa ja jossakin määrin myös Romaniassa vapautettiin pienyrittäjyyttä palvelualan ja jopa teollisuuden piirissä. Maataloudessa yrittäjyyttä sallittiin jo aiemmin elintarvikehuollon turvaamiseksi.

Kysynnän ja tarjonnan lakien mukaantulo alkoi levittää uudenlaista mentaliteettia.

Yrittäjyyden yleinen hyväksyttävyys ja siten sen merkitys kasvoi vasta 1961 jälkeen, kun NKP:n 22. puoluekongressi vahvisti kulutustuotantoon siirtymisen talouden suunnittelun päätähtäimeksi. Se merkitsi myös uutta yhteiskuntasopimusta koko itäblokissa, jossa kommunistipuolueet sitoutuivat elintasopolitiikkaan, jotta ihmiset pysyisivät tyytyväisinä ja kaukana poliittisesta aktivismista.

Kulutustuotanto oli siinä mielessä erilainen tuotantoala suunnitelmataloudessa, että se oli markkinasensitiivisempi, koska siinä jouduttiin ottamaan huomioon ihmisten kulutustarpeet ja reagoimaan niihin sekä jopa luomaan uusia tarpeita koko ajan.

Kysynnän ja tarjonnan lakien mukaantulo alkoi levittää uudenlaista mentaliteettia. Raskasteollisuudesta poiketen kulutustuotannon eri haaroilla ilmaantui yleisesti enemmän kuin vain yksi tuottaja, ja siten tuottajien välillä syntyi pikkuhiljaa kilpailua. Yrittäjät alkoivat täydentää valtiosektorin kulutusteollisuuden aukkoja, mikä oli olennainen seikka elintasopolitiikan onnistumisessa.

Lännen houkutus

Käännekohta tapahtui vuonna 1962, jolloin NKP:n pääsihteeri Nikita Hrustsev julisti, että kommunistimaiden pitää saavuttaa ja ohittaa lännen kehitystaso. Ottaakseen selvää, mikä oli lännen kehityksen ’salaisuus’, sosialistiset valtiot alkoivat seurata länttä tiiviisti – ja mitä enemmän länttä oli tutkittu, sitä enemmän se kiehtoi. Vaikka alun perin ideana oli uudistaa lännen teknologian avulla neuvostojärjestelmän teollisuustuotantoa, omaksuttiin samalla asteittain myös lännen ajattelutapoja ja käytänteitä.

Yhtenä merkkinä tästä oli kulutustuotantoyksiköiden ja eri sosialistimaiden tuottajien välinen lisääntyvä kilpailu, joka oli lännen toimintakulttuurin oppimisprosessi sekä tapa edistää innovaatioita ja tuottavuutta.

Ottaakseen selvää, mikä oli lännen kehityksen ’salaisuus’, sosialistiset valtiot alkoivat seurata länttä tiiviisti – ja mitä enemmän länttä oli tutkittu, sitä enemmän se kiehtoi.

Kulutuksen turvaaminen oli yhteydessä elintason odotuksiin, ja sitä kautta se oli uuden yhteiskuntasopimuksen ja -rauhan tae. Tämän takia markkina-ajattelu ja kilpailu toivotettiin tervetulleeksi osaksi suunnitelmataloutta. 1960-luvun alkupuolella markkinointi tuli myös oppiaineeksi itäblokin kauppakorkeakoulujen opetusohjelmaan.

Yrittäjyyden henki kuitenkin alkoi vaikuttaa laajemminkin talouselämässä osittain lännestä saatujen vaikutteiden johdosta ja osittain yksityissektorin ilmeisen menestyksekkyyden takia.

Markkinahenki karkaa pullosta

Talousjohtamisen desentralisaation myöten markkina-ajattelu alkoi levitä myös valtion omistuksissa oleviin yrityksiin. Yritysjohdolla oli huomattava vapaus tehdä päätöksiä itsenäisesti omalla tuotantosektorillaan ja solmia suhteita kansainvälisesti. Siten heillä oli mahdollisuus oppia, kierrättää ja kehittää uusia ideoita.

Kulutustuotantoa piti nykyaikaistaa ja luoda uusia aloja, kuten hieno- ja kodinelektroniikka, muoti- ja kosmetiikkateollisuus, auto- ja liikennevälineiden tuotannon modernisaatio.  Siihen tarvittiin innovatiivisuutta ja motivointia.

Koska tutkimusten mukaan keskitason johtajien liikkumatila kasvoi 1970-luvulla, voidaan väittää, että puoluejohto jakoi markkinaideaalia.

Keskijohdolla oli erikoinen asema neuvostojärjestelmän hierarkkisessa talousrakenteessa. Yhtäältä yritysjohtajilla oli tarkempaa tietoa markkinoiden kysynnästä, eli ruohonjuuritason tarpeista ja odotuksista. Toisaalta he olivat lähempänä ylintä johtoa ja pystyivät näin välittämään tietoa tuotannollisista tarpeista alhaalta ylös. Koska tutkimusten mukaan keskitason johtajien liikkumatila kasvoi 1970-luvulla, voidaan väittää, että puoluejohto jakoi markkinaideaalia.

Kilpailun luonne muuttuu

1950-luvun loppuun saakka suunnitelmatalouden toimijat kilpailivat tuotantosuunnitelmien täytöstä, joka riippui useimmiten tuotantoon tarvittavien resurssien saatavuudesta. Yritykset siten kilpailivat enimmäkseen hallintokoneiston suosiosta turvatakseen itselleen näitä resursseja. Tuotantosuunnitelmien täyttö vaikutti myös yritysjohdon asemaan ja sen poliittiseen luottamukseen.

Kulutustuotannon myötä kilpailun luonne muuttui, koska samaan tuotantosektoriin ilmestyi kilpailevia yrityksiä eri maissa. Siten yritysten oli turvattava omat asemansa kansallisilla markkinoilla, jossa kysynnän ja tarjonnan lait tekivät tuloaan. Itäblokin markkinoilla yritysten välisestä kilpailusta tuli myös maabrändien kilpailu erityisesti autoteollisuudessa, kodinkonetuotannossa, vaateteollisuudessa, hienoelektroniikassa, makeistuotannossa ja elokuva- ja viihdeteollisuudessa.

Yhä useampi valtiollinen yritys käynnisti yhteistyöprojekteja länsimaisten yritysten kanssa.

1970-luvulle tultaessa markkina-ajattelu vahvistui. Samalla kilpailu kiristyi ja otti uusia muotoja. Innovatiivisena piirteenä ilmentyi markkinoinnin ja mainostamisen korostuminen, joka edellytti tuotantosektoreiden yhteistyötä sektorirajojen yli.

Esimerkiksi teollisuus- tai maataloustoimija tarvitsi kulttuurialan asiantuntemusta sekä median apua esitelläkseen uusia tuotteitaan kotimarkkinoilla. Tällainen joustava toimintakulttuuri edellytti huomattavaa instituutionaalista sallivuutta ja vapaampaa liikkumatilaa.

1980-luvulla kilpailu alkoi muuttua kansainvälisemmäksi. Yhä useampi valtiollinen yritys käynnisti yhteistyöprojekteja länsimaisten yritysten kanssa. Yhtäältä pyrkimyksenä oli vahvistaa omia markkina-asemia kotikentällä tai itäblokissa. Toisaalta yritettiin saada jalansijaa länsimarkkinoilla länsimaisen yhteistyökumppanin kautta.

’Point of no return’

Kun puhutaan ’hybridimallista’ ydinkysymys on, milloin tasapaino järjestelmän eri puolten välillä särkyy. Milloin saavutetaan se piste, josta ei ole enää paluuta entiseen?

Sosialistisen järjestelmän kannalta kilpailulla oli pitkälle meneviä ja odottamattomia seurauksia. Taloussektorin ulkopuolella kilpailu oli läsnä jo 1960-luvulta lähtien. Kauneuskilpailut, arkkitehti- ja muotisuunnittelukilpailut, musiikkikilpailut, tietovisailut, kykyjenetsintäkilvat ja muut tämän tyyppiset tapahtumat levisivät ja yleistyivät.

Milloin saavutetaan se piste, josta ei ole enää paluuta entiseen?

Se oli merkki yhteiskunnan yksilöllistymisestä, menestyksen ihannoinnista ja uudentyyppisestä yhteiskunnallisesta yritteliäisyydestä. Tällaisen yleisen aktiivisuuden myötä ruohonjuuritason toiminta lisääntyi. Samalla heräsi keskustelu järjestelmän tarjoaman yhteiskunnallisen sopimuksen riittämättömyydestä.

Voidaan perustellusti väittää, että kilpailun ja yrittäjyyden tuoma individualismi edesauttoi yhteiskunnallisen tietoisuuden kasvua ja vapauden vaatimuksen voimistumista. Kilpailun tuoma idea oman onnen tavoittelusta ja ’amerikkalaisesta unelmasta’ eli mahdollisuudesta nousta ryysyistä rikkauksiin oli vahva kannustin järjestelmän haastamiseen.

Kilpailun tuoma idea oman onnen tavoittelusta ja ’amerikkalaisesta unelmasta’ eli mahdollisuudesta nousta ryysyistä rikkauksiin oli vahva kannustin järjestelmän haastamiseen.

Hybridijärjestelmän toimivuus edellytti jatkuvaa instituutionaalista muutosta. Kokonaisuuden kannalta ydinongelmaksi oli osoittautunut, että kapitalistisia toimintamalleja ’kotiutettiin’ kommunistijärjestelmälle sopivaksi.

Tämä johti tilanteeseen, jossa ’kotiutetut’ yritysmallit olivat elinkelpoisia vain valtiososialismissa: markkinat olivat turvattuja ja länsimaiset toimijat pidettiin ulkopuolella. Siten kilpailu käytiin pääasiassa vain kansallisten tai blokin kansainvälisten toimijoiden kesken.

Siinä vaiheessa, kun markkinakapitalismi oikeasti saapui 1990-luvulla itäiseen Eurooppaan, hybridiyritysten olemassaolon edellytykset hävisivät.

Artikkeli on osa 30 vuotta Neuvostoliiton hajoamisesta -juttusarjaa.

Katalin Miklóssy on poliittisen historian dosentti ja toimii Aleksanteri-instituutissa itäisen Euroopan tutkimuksen tieteenalavastaavana. Hän tutkii parhaillaan demokratiakehityksen edellytyksiä pitkällä aikavälillä, ja kilpailun analyysi on siinä yksi keskeinen ulottuvuus.

Julkaisu Hybridisosialismin tuho ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Neuvostoliiton romahdus ja sosialistisen leirin hajoamisesta seurannut kylmän sodan päättyminen herätti kysymyksen siitä, millaiset prosessit johtivat tähän lopputulokseen. Välitön tulkinta oli, että länsimainen demokratia ja länsi voittivat omaan mahdottomuuteensa kaatuneen sosialismin ja idän.

Selitys oli ymmärrettävä, sillä lähes koko kylmän sodan ajan sitä oli tulkittu läntisestä näkökulmasta ja suurvaltapolitiikan lainalaisuuksia seuraten. Keskeisimmät lähtökohdat suurvaltapolitiikan analyysille olivat maailman kahtiajakautuneisuus ja konflikti.

Välitön tulkinta oli, että länsimainen demokratia ja länsi voittivat omaan mahdottomuuteensa kaatuneen sosialismin ja idän.

Suurvaltanäkökulma esti kuitenkin näkemästä suurvaltapolitiikan taustalla tapahtunutta idän ja lännen välistä vuorovaikutusta. Keskeistä vuorovaikutuksessa oli Neuvostoliiton rooli sen käynnistämisessä ja Euroopan rooli monitasoisen vuorovaikutuksen kenttänä.

Aiemmin pimentoon jäänyt yhteistyö tuli näkyväksi uuden kylmän sodan tutkimuksen ja sitä edustaneen monitasoisen vuorovaikutuksen näkökulman myötä. Näkökulma nostaa esiin suurvaltapolitiikan taustalla ja makrotason alapuolella tapahtuneen idän ja lännen välisen yhteistyön kylmän sodan aikana.

Neuvostotalouden modernisaation tarve käynnistää vuorovaikutuksen

Suurvaltastatus asetti uudenlaisia vaatimuksia Neuvostoliiton taloudelle. Nopea talouden kasvu ennen toista maailmansotaa oli perustunut raskaan teollisuuden priorisoinnille. Sodan jälkeen painopiste pysyi samana, kun taas lännessä teknologinen kehitys otti isoja harppauksia.

Lännessä nopea talouden kasvu perustui teknologiseen kehitykseen ja erityisesti automaation hyödyntämiseen teollisuustuotannossa.

Yhdysvalloissa sotilas- ja siviilisektori toimivat yhteistyössä teknologisen kehityksen saralla. Neuvostoliitossa sotateollinen kompleksi oli erotettu siviilisektorista ja kun pääosa investoinneista kohdennettiin suurvaltakilpailun vuoksi aseteollisuuteen, muun teollisuuden tuki jäi heikoksi.

Menestyäkseen suurvaltakilpailussa ja ollakseen vahva sosialistisen leirin johtaja, Neuvostoliiton oli välttämätöntä modernisoida talouttaan. Erityisen tärkeää oli siviiliteollisuuden vahvistaminen ja omien innovaatioiden tuottaminen sen tarpeisiin.

Nopea talouden kasvu ennen toista maailmansotaa oli perustunut raskaan teollisuuden priorisoinnille. Sodan jälkeen painopiste pysyi samana.

Ongelmia tuotti paitsi teollisuuden kahtiajako sotilas- ja siviilisektoriin myös suunnitelmatalous, jonka rakenteet estivät monet innovaatioihin ja teknologian kehittämiseen liittyvät prosessit jo alkuunsa. Keskeiseksi talouden modernisaatioon liittyväksi kysymykseksi Neuvostoliitossa nousi uusi teknologia ja siihen liittyvä tietotaito.

Kahtiajaon vuoksi sotateollisen kompleksin tuottama korkea teknologia, kuten esimerkiksi avaruusteknologia, ei siirtynyt siviiliteollisuuden käyttöön. Yhdysvaltain vuonna 1949 käynnistämä korkean teknologian vientikielto CoCom puolestaan vaikeutti normaalia teknologiakauppaa idän ja lännen välillä.

Kun sosialistinen leiri ei pystynyt tuottamaan tarvittavaa teknologiaa, Neuvostoliiton oli haettava muita keinoja saada kehittynyttä teknologiaa talouden kasvun tueksi. Vakoilu ja laiton teknologiakauppa ei ratkaissut ongelmaa, sillä olennaista teknologiassa oli siihen liittyvä tietotaito.

Neuvostoliiton talouden kahtiajaon vuoksi sotateollisen kompleksin tuottama korkea teknologia, kuten esimerkiksi avaruusteknologia, ei siirtynyt siviiliteollisuuden käyttöön.

Neuvostoliitto ratkaisi ongelman kehittämällä kahdenkeskisen tieteellis-teknisen yhteistyön järjestelmän. Suomen ja Neuvostoliiton välinen sopimus tieteellis-teknisestä yhteistyöstä vuonna 1955 aloitti prosessin. Suomi toimi Neuvostoliiton läntisen yhteistyön testialueena, jonka kokemusten pohjalta Neuvostoliitto kehitti yhteistyötä valikoitujen toimijoiden kanssa.

Kylmän sodan aikana Neuvostoliitto solmi lukuisia tieteellis-teknisiä yhteistyösopimuksia Länsi-Euroopan valtioiden kanssa. Huolimatta CoCom-partneriudesta monet Länsi-Euroopan maat, kuten esimerkiksi Länsi-Saksa, tekivät Neuvostoliiton kanssa tieteellis-teknistä yhteistyötä, joka muuntui myöhemmin teknologiakaupaksi. Keskeinen syy lännen kiinnostukselle tehdä yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa oli taloudellinen hyöty.

Suomi toimi Neuvostoliiton läntisen yhteistyön testialueena, jonka kokemusten pohjalta Neuvostoliitto kehitti yhteistyötä valikoitujen toimijoiden kanssa.

Tieteellis-tekninen yhteistyö oli avointa ja tehokasta yhteistyötä, jonka tavoitteena oli siirtää Neuvostoliittoon uutta teknologiaa ja siihen liittyvää tietotaitoa. Yhteistyöverkosto toimi nimenomaan Euroopassa, mikä oli Neuvostoliiton ja muiden sosialististen maiden yhteistyöstä kiinnostuneiden Länsi-Euroopan valtioiden kannalta tärkeää.

Yhteistyön myötä Eurooppaan syntyi monitasoisen vuorovaikutuksen kenttä, jossa idän ja lännen toimijat aktivoituivat kysynnän ja tarjonnan sekä vedon ja työnnön periaatteiden mukaisesti. CoCom-vientikiellon tuottamat hankaluudet, ideologiset haasteet ja poliittiset ongelmat oli mahdollista ohittaa keskittämällä yhteistyö mikro- ja välitason toimijoille eli yrityksille, organisaatioille ja yksilötasolle.

Neuvostoliiton aloittama yhteistyö sysää muutoksen käyntiin

Neuvostoliiton harjoittaman tieteellis-teknisen yhteistyön sopimukset solmittiin pääasiassa valtioiden välillä. Käytännön yhteistyö toteutui väli- ja mikrotasolla, mistä hyvä esimerkki ovat neuvostoliittolaisten asiantuntijoiden vierailut länsieurooppalaisissa yrityksissä, joista hankittiin teknisen osaamisen lisäksi tietotaitoa. Vierailuja tapahtui myös lännestä itään, mutta näiden vierailujen merkitys teknologian siirron kannalta jäi vähäisemmäksi.

Kun vierailut tapahtuivat yritys- ja organisaatiotasolla, yhteistyö mahdollisti ihmisten kohtaamisen. Kohtaamisten myötä kuva vihollisesta ”toisena” hälveni ja lisääntynyt tieto toisenlaisesta todellisuudesta havahdutti erityisesti idässä oman järjestelmän ongelmiin. Sosialistisen järjestelmän jähmeys ja osin jopa haluttomuus ottaa vastaan asiantuntijoiden vierailuilta tuottamaa tietoa lisäsi kriittisyyttä järjestelmää kohtaan.

Yhteistyö mahdollisti ihmisten kohtaamisen. Kohtaamisten myötä kuva vihollisesta ”toisena” hälveni.

Neuvostoliiton käynnistämä tieteellis-tekninen yhteistyö lännen kanssa avasi muille sosialistisille valtioille mahdollisuuden luoda omia yhteyksiä länteen ja ryhtyä ajamaan omaa etuaan sosialistisen leirin sisällä. Mitä enemmän idässä oli kysyntää, sitä enemmän lännellä oli tarjontaa.

Lisääntyvä tieto ”toisesta” eli kapitalistisesta todellisuudesta ja kasaantuvat ongelmat omassa sosialistisessa todellisuudessa kannustivat ihmisiä omaksumaan malleja ja rakenteita lännestä. Tämä vahvisti kriittistä asennetta omaa järjestelmää kohtaan erityisesti Itä-Euroopassa.

Tunnetun kylmän sodan tutkijan Odd Arne Westadin korostama ymmärrys kylmästä sodasta globaalin muutoksen prosessina kuvastaa hyvin Neuvostoliiton aktivoimaa idän ja lännen välistä vuorovaikutusta Euroopassa. Kyseessä oli pitkäkestoinen muutosprosessi, joka eteni vuosikymmenien aikana suurvaltapolitiikan kulisseissa näkymättömien toimijoiden operoimana.

Prosessi saavutti kulminaatiopisteensä Itä-Euroopassa 1980-luvun lopussa. Sen näkyvin tapahtuma oli Berliinin muurin murtuminen marraskuun 9. päivä 1989. Berliinistä alkanut prosessi jatkui Itä-Euroopassa ja päättyi Neuvostoliiton lakkauttamiseen vuonna 1991.

Lisääntynyt tieto toisenlaisesta todellisuudesta havahdutti erityisesti idässä oman järjestelmän ongelmiin. Tyytymättömyyden lisääntyessä valmius ja halu muutoksen kasvoi.

Huolimatta erinomaisesti organisoidusta tieteellis-teknisestä yhteistyöstä ja siihen liittyneestä aktiivisesta teknologian ja tiedon siirrosta Neuvostoliitto ei onnistunut modernisoimaan talouttaan. Sen sijaan vuorovaikutuksen mahdollistama mallien ja tiedon siirto tuottivat tyytymättömyyttä sosialistiseen järjestelmään. Tyytymättömyyden lisääntyessä valmius ja halu muutoksen kasvoi.

Kansainvälisen politiikan materialistinen ja realistinen näkökulma korostaa Neuvostoliiton heikkoutta suhteessa länteen ja taloudellisten voimavarojen hiipumista. Tämä on myös monitasoisen vuorovaikutuksen näkökulmasta osuva huomio, mutta kenties tärkeämpää on nostaa esiin talouden ongelmien taustalla olleet syyt sekä Neuvostoliiton keinot niiden ratkaisemiseksi. Kylmän sodan muutoksen ja päättymisen näkökulmasta on kiinnostavaa, mitä Neuvostoliitossa tehtiin heikon talouden korjaamiseksi ja mitä siitä seurasi.

Neuvostoliiton modernisaatiosuunnitelma ja siihen liittynyt yhteistyö lännen kanssa on mahdollista tulkita myös strategiana selviytyä taloudellisesti globaalissa muutoksessa. Onkin kiinnostavaa pohtia, miten menneisyyden kokemukset vaikuttavat Venäjän valintoihin, kun se yrittää vahvistaa talouden sopeutumiskykyä jatkuvasti muuttuvassa globaalissa todellisuudessa.

Sari Autio-Sarasmo on yleisen historian dosentti (TaY) sekä Venäjän ja Euraasian tutkimuksen yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa.

Artikkeli on osa 30 vuotta Neuvostoliiton hajoamisesta -juttusarjaa.

Julkaisu Idän ja lännen tieteellis-tekninen vuorovaikutus ja kylmän sodan loppu ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kankaan ja housujen valmistamiseen tarvitaan useita työvaiheita ja eri alojen osaajia. Tšekkiläinen animaatiosankari Myyrä halusi ja sai housut, koska se ymmärsi yhteistyön merkityksen.

Animaatioteollisuudessa kansainvälinen kulttuuriyhteistyö sekä erilaisten vaikutteiden ja tekniikoiden leviäminen olivat oleellisessa osassa. Ilman yhteistyötä Myyrällä ei olisi sen enempää housuja kuin asemaa rakastettuna lastenkulttuurin hahmona.

Sosialistisessa Tšekkoslovakiassa kylmän sodan aikana luotu Myyrä oli hyvin suosittu myös lännessä. Sen suosio näyttää jatkuvan, vaikka Myyrän tuotanto loppui jo vuonna 2002.

Tšekkiläisen animaation perusta luotiin jo ennen toista maailmansotaa ja sen taloudelliset edellytykset heti sodan jälkeen. Useat paikalliset animaattorit, kuten Jiří Trnka, Hermina Tyrlová ja Karel Zeman, huomattiin maan rajojen ulkopuolellakin.

Filmiteollisuuden kansallistaminen vuonna 1945, jo ennen sosialismiin siirtymistä, edesauttoi oleellisesti animaatioteollisuuden kukoistamista. Valtio tuki animaatiota merkittävästi.

Ilman yhteistyötä Myyrällä ei olisi sen enempää housuja kuin asemaa rakastettuna lastenkulttuurin hahmona.

Kylmä sotakaan ei lopettanut animaatioteollisuuden kulttuurista vuorovaikutusta lännen kanssa täysin. 1950-luvun lopulta lähtien entisessä Itä-Euroopassa siirryttiin eristäytymisestä ja omavaraisuuden tavoittelusta kohti lisääntyvää kilpailua ja sitä kautta myös tiiviimpää yhteistyötä.

Ajatus lännen kiinnikuromisesta ja ohittamisesta yleistyi Josif Stalinin kuoleman jälkeen. Kulttuurin alueella sosialistinen hallinto piti tavoitteenaan viedä kulttuurivallankumousta länteen lippulaivanaan paikalliset kulttuuriset saavutukset.

Vuonna 1957 länsisaksalainen sanomalehti Die Welt arveli uskaliaasti, että tšekkiläinen animaatio saattaisi ohittaa suosiossaan itse Disneyn. Se oli paljon sanottu: Disney oli toiminut animaatioiden mittatikkuna kaikkialla maailmassa jo 1930-luvun lopulta lähtien.

Itä-Euroopassa Tšekkoslovakialla oli animaation alalla suvereeni asema. Pieni maa pyrki tosissaan kilvoittelemaan Disneyn animaattorien kanssa. Tšekeillä oli animaatioteollisuudessa rautainen itsetunto, jonka kannustamana pyrittiin yhä parempiin tuloksiin omaleimaisuudesta tinkimättä.

Myyrä lähti länteen

Tähän otolliseen ajankohtaan Zdeněk Milerin Myyrä-hahmo syntyi vuonna 1956 tilaustyönä. Sen oli tarkoitus opettaa lapsille vaateteollisuutta.

Ajallisesti elokuva kytkeytyi meneillään olleeseen tieteellis-teknologiseen vallankumoukseen ja Tšekkoslovakian rooliin itäblokin koneenrakennuksen mallimaana. Tšekkoslovakiassa vaikutti tuolloin vielä Stalinin (1878–1953) ja Klement Gottwaldin (1896–1953) epäluuloinen suhtautuminen kaikkeen yhteistyöhön lännen kanssa.

Stalin oli kuollut ainoastaan muutama vuosi ennen ensimmäisen Myyrä-elokuvan valmistumista, ja Gottwald kuoli kotimatkallaan Stalinin hautajaisista.

Myyrä ei jäänyt sosialistisen Tšekkoslovakian tulevien teknologiaosaajien opetuselokuvaksi vaan lunasti paikkansa laajemmin.

Yhteiskunnallinen ilmapiiri alkoi vähitellen muuttua ja Kuinka Myyrä sai housut lähti heti länteen. Se voitti Venetsian elokuvajuhlilla sarjansa pääpalkinnon. Myyrä ei jäänyt sosialistisen Tšekkoslovakian tulevien teknologiaosaajien opetuselokuvaksi vaan lunasti paikkansa laajemmin, myös rautaesiripun toisella puolella.

Animaatiolle suhteellisen sallivan ilmapiirin ja valtion tuen lisäksi lastenkulttuurin leviämiseen vaikutti televisio. Tšekkoslovakiassa alkoivat säännölliset televisiolähetykset vuonna 1953.

Televisiolähetykset olivat siten Tšekkoslovakiassa kokonaan sosialistisen ajan tuote, joka kehittyi osana yhteiskuntaa aina vuoteen 1989 saakka. Myyrä oli keskeisessä osassa lapsille suunnattuja lähetyksiä, ja sitä kautta kokonaiset sukupolvet tšekkiläisiä lapsia ovat saaneet Myyrä-annoksensa televisiosta.

Miler päätti käyttää tilaustyössä ihmishahmojen sijaan eläinhahmoja. Disneyn esimerkki ja ennen kaikkea vuonna 1942 ilmestynyt Bambi-elokuva on luultavasti antanut Milerillekin vaikutteita.

Kuten Jari Lehtinen on Animaation historiassa kirjoittanut, Bambin vaikutus myöhempään animaation on ollut ohittamaton ja siitä tuli eläinanimaattoreiden oppikirja seuraavaksi viideksikymmeneksi vuodeksi. Myyrän eläinmaailman vastine ei ole myyrä vaan kontiainen, joka kaivaa puutarhoihin kuoppia ja jättää jälkeensä multakasoja.

Myyrä aikansa kuvana

Maan alla viihtyvä, lähes sokea kontiainen ei välttämättä ollut mielleyhtymiltään riskittömin, mutta Miler piirsi Myyrästä sympaattisen suurisilmäisen otuksen. Myyrä on selkeän graafinen hahmo, helppo piirtää.

Jo Milerin Myyrää edeltävissä animaatioelokuvissa oli nähtävissä samankaltaisia teemoja ja taiteellista toteutusta kuin Myyrässä. Animaation keinoin niissäkin opetettiin työnjaon ja yhteistyön merkitystä.

Kulttuuria pidettiin kasvatuksellisena apuvälineenä, joka opettaisi lapsille esteettisiä ja moraalisia arvoja.

Osassa niissä oli selvästi moralistisempi ote. Ne käsittelivät itsekkyyttä, ahneutta ja sosiaalista eriarvoisuutta. Animaatioiden avulla pyrittiin opastamaan ja kasvattamaan sosialistista ihmistä.

Lastenelokuvilla oli tavoitteita ja tehtävänsä tulevien sukupolvien kasvattamisessa. Kulttuuria pidettiin kasvatuksellisena apuvälineenä, joka opettaisi lapsille esteettisiä ja moraalisia arvoja. Milerin tuotannossa nämä pedagogiset tavoitteet yhdistyivät esteettisyyteen – kieleen sidottu verbaalinen ilmaisu jäi vähemmälle.

Vuosikymmenien aikana Tšekkoslovakiassa lapsille suunnattujen elokuvien sisältö ja tavoitteet muuttuivat. Moralisoivista ja idealisoivista – sekä usein ideologisista – sankaritarinoista siirryttiin arkirealistisempaan esitykseen, jossa korostettiin arjen tilanteiden ja konfliktien hallintaa ja ratkaisuja. Juuri tätä esitystapaa Myyrä edusti.

Siirryttiin arkirealistisempaan esitykseen, jossa korostettiin arjen tilanteiden ja konfliktien hallintaa ja ratkaisuja.

Tekninen tulevaisuususko oli voimissaan sekä idässä että lännessä 1950–1960-lukujen taitteessa. Seuraavatkin Myyrä-elokuvat käsittelivät teknologiaa: autoa ja avaruusrakettia.

Myyrä ei ollut tässä suhteessa ainutlaatuinen. Itä-Saksan Nukkumatti syntyi samoihin aikoihin, ja se toi vielä Myyrää selkeämmin esille uusinta teknologiaa ja keksintöjä. Myyrästä muodostui kuitenkin Nukkumattia moniulotteisempi ja ajattomampi hahmo.

1960-luvulla Tšekkoslovakia, joka siihen saakka oli tunnettu yhtenä Neuvostoliittoa myötäilevimpänä valtiona, siirtyi uuteen aikakauteen. Vähittäinen vapautuminen alkoi 1960-luvun puolivälissä nimenomaan kulttuurin alueella.

Kehitys kilpistyi Prahan kevääseen, jolloin vapautumistavoitteet ulottuivat politiikkaan – tosin vain hetkeksi. Tšekkiläisessä elokuvassa syntyi niin sanottu ”uusi aalto”, joita edustivat muun muassa elokuvaohjaaja Miloš Forman ja animaattoreista Trnka ja Jan Švankmajer, ja heidän poliittisesti kantaaottavat elokuvansa.

Elokuvalla oli ennennäkemättömät edellytykset kukoistaa: sensuuri löystyi ja poistui hetkeksi kokonaan, mutta samalla valtion taloudellinen tuki säilyi ennallaan.

Animaatiot politiikan välineinä ja hampaissa

Prahan kevät päättyi Tšekkoslovakian miehitykseen elokuussa 1968. Miehitystä seuranneen Tšekkoslovakian tuli osoittaa lojaalisuutensa Neuvostoliitolle. Tšekkoslovakian miehityksen seuraukset eivät vaikuttaneet Myyrän tuotantoedellytyksiin.

Heti miehityksen jälkeen vuonna 1969 ilmestyi kokonaiset neljä Myyrä-elokuvaa. Kun Tšekkoslovakia oli miehitetty, Myyrä keskittyi arkipäiväisiin aiheisiin, kuten ihmettelemään purukumia ja vierailemaan eläintarhassa, toimi puutarhurina ja tutustui televisioon.

Kun Tšekkoslovakia oli miehitetty, Myyrä keskittyi arkipäiväisiin aiheisiin.

Teemat eivät liittyneet poliittiseen murrokseen vaan perusarkeen. Ehkä Myyrän tavoitteena oli tuottaa turvallisuudentunnetta ja jatkuvuutta epävarmassa tilanteessa.

Yleisradio aloitti Myyrän esittämisen vuonna 1974. Samaan aikaan Tšekkoslovakiassa tuotettiin useita muita menestyneitä lastenanimaatioita, esimerkiksi Suomessakin tunnettua Rosvo-Rudolfia.

Osassa niistä oli huomattavasti kriittisempi yhteiskunnallinen sanoma kuin Myyrässä. Tästä syystä monet animaattorit, esimerkiksi Rosvo-Rudolfin luoja Radek Pilar, joutuivatkin hankaluuksiin vallanpitäjien kanssa. Milerillä ei ilmeisesti ollut vastaavia haasteita.

Miler oli kommunistisen puolueen jäsen ja sitäkin kautta hänen ammatillinen liikkumavaransa oli suurempi. Kansainvälinen suosio ja valuuttatulot takasivat Milerille materiaalisesti turvatun elämän.

Myyrä-animaatioista ei ole löydettävissä johdonmukaista poliittista tai ideologista agendaa. Myyrä ei arvostele vallanpitäjiä mutta ei myöskään julista sosialismin sanomaa. Vaikka Myyrä usein puolustaakin luontoa, eivät luontoarvot ole mikään tuotannon läpileikkaava teema.

Myyrä-animaatioista ei ole löydettävissä johdonmukaista poliittista tai ideologista agendaa.

Vuonna 1984 valmistunut Myyrä ja uni, joka on Myyrä-elokuvaksi harvinaisen riehakas fantasia, ottaa kantaa ihmiskunnan polttoaine- ja teknologiariippuvuuteen ja haavoittuvuuteen tilanteessa, jossa energiavarannot loppuvat. Ihminen on kylläkin kekseliäs, mutta saattaa kompastua omaan kaikkivoipuuteensa.

1995 tuotetussa Myyrä ja hiili -elokuvassa lapsille näytetään käytännöllisesti, joskaan ei kovin realistisesti, kuinka kivihiilellä lämmitetyistä asumuksista nousee valkoinen savu, ja eläimet pysyvät lämpiminä. Perustarpeet, kuten lämmitys, ovat nousseet animaatioiden aiheeksi muutama vuosi sosialismin romahtamisen jälkeen.

Sopeutuva, kekseliäs Myyrä

Myyrä tarjoaa lapsille samaistumispintoja ja keinoja käsitellä arkipäivän tilanteita ja erilaisia tunteita, jotka ovat suuressa määrin yleismaailmallisia. Ne eivät ole sidottuja kulttuuriin, paikkaan eivätkä merkittävästi edes aikaan.

Tässä näkyy myös yksi merkittävistä eroista Myyrä-animaatioiden ja Disneyn tuotannon välillä. Siinä missä tšekkoslovakialainen Myyrä keskittyi tunteisiin, Disney korosti eeppistä kertomusta, hyvän ja pahan kohtaamista. Myyrässä erityisen pahantahoiset hahmot puuttuvat. Kyseessä on korkeintaan ajattelemattomuus ja virheetkin ovat inhimillisiä.

Myyrä on lasten apuna elämän ihmeen kokemisessa. Siinä tunteet ovat voimakkaasti ja tietoisestikin läsnä: pienet lapset opettelevat tunnistamaan ja tulemaan toimeen erilaisten tunteiden kanssa.

Myyrä hämmästyy, iloitsee, suree, häpeää ja on myötätuntoinen. Myyrä on lisäksi kekseliäs. Se opettaa lapsia etsimään ja löytämään ratkaisumalleja, kokeilemaan ja erehdyksenkin kautta oivaltamaan ja ratkaisemaan.

Kekseliäisyys onkin yksi myönteisimmistä ominaisuuksista, jonka tšekit voimakkaimmin liittävät kansaansa. Sosialismin aikana kekseliäisyyden ja moninaisten keinojen hyödyntäminen oli arvossaan, kun materiaalisista asioista oli puutetta.

Kaikkeen ratkaisun löytävät eläimet ovat sekä kansan että aikakauden kuva.

Tässä mielessä kaikkeen ratkaisun löytävät eläimet ovat sekä kansan että aikakauden kuva. Miler on kertonut luoneensa Myyrän ihanneminäkseen, ikuiseksi pikkupojaksi. Myyrä on sosiaalinen, ystävällinen ja ystävien ympäröimä, mutta hän ajattelee itse.

Myyrän viehätys perustuu osittain myös verbaalisen ilmaisun niukkuuteen, ja Myyrän suosiota selitetäänkin usein puhumattomuudella. Ensimmäisen Myyrä-elokuvan jälkeen Myyrä ei ole puhunut kuin yksittäisiä sanoja. Mutta se nauraa ja itkee, ja Myyrässä musiikki korostaa tunnelmaa.

Ratkaisu ei ollut Milerin, vaan taustalla oli tuottajien toive ja tuohon aikaan yleistyvä käytäntö. Puhumattomuus piti Myyrän osittain ideologisen keskustelun ulkopuolella, sanavalintoihin oli turha puuttua. Valinta itsessään liittyi oletettavasti enemmän kuvallisen ilmaisun voimakkuuteen, ei politiikkaan.

Kaupallisessa mielessä valinta oli onnistunut. Myyrää oli helpompi viedä ulkomaille, kun se ei ollut sidottu kieleen eikä vaatinut dubbausta.

Myyrän menestystarinan edellytyksiä olivat tšekkiläisen animaatioteollisuuden vahva asema ja perinteet jo ennen sosialismia, valtion taloudellinen tuki kulttuurille sekä kansainvälinen, kylmän sodan raja-aidat ylittävä yhteistyö. Tšekkoslovakialainen animaatioteollisuus ei kokonaisuudessaan selvinnyt hyvin vuoden 1989 jälkeisistä muutoksista.

Valtion tuki kulttuurille väheni merkittävästi eikä markkinatalouteen siirtyminen toiminut animaatioiden eduksi. Lisäksi perinteinen animaatio menetti tietokoneanimaatioiden myötä merkitystään.

Myyrä pärjäsi tässäkin tilanteessa. Se sopeutui markkinatalouden malleihin, mutta säilytti samalla tutun ja turvallisen, sosialismin aikaan luodun – mutta ei sosialismiin sidotun – ilmiasunsa.

FT Riikka Palonkorpi väitteli historiasta Tampereen yliopistossa vuonna 2012. Hän on erikoistunut Tšekin historiaan ja idän ja lännen väliseen tiede- ja kulttuuriyhteistyöhön kylmän sodan aikana. Tällä hetkellä Palonkorpi työskentelee tutkimushallinnon asiantuntijana Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Myyrä diplomaattina ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Fiktiivisen pääjuonensa – jugoslavialaisen, kylmän sodan aikaan Yhdysvaltoihin myydyn avaruusohjelman – ohella mockumentary käsittelee mediakritiikkiä, lähteiden uskottavuutta ja myyttien ja uskomusten merkitystä. 

Houston, We Have a Problem! on kahden tarinan mockumentary. Elokuvan pääjuoni käsittelee jugoslavialaista avaruusohjelmaa ja sen roolia Yhdysvaltojen ja Jugoslavian monimutkaisissa suhteissa 1960-luvulta aina 1990-luvulle asti.

Elokuvan toinen tarina, se jota ei esitetä, käsittelee ajankohtaisempia teemoja: lähdekritiikin, uskomusten ja myyttien merkitystä nykyaikana.

Jugoslaviasta Yhdysvaltojen kautta avaruuteen

Elokuva lähtee liikkeelle slovenialaisen tiedemiehen Herman Potočnikin kirjasta The Problem of Space Travel, joka oli julkaisuvuotenaan 1929 merkittävästi aikaansa edellä oleva, kansainvälistä huomiota herättänyt teos.

Kirja käsitteli avaruusteknologian lisäksi ihmisen pysyvää oleskelua avaruudessa ja sisälsi useita erilaisia teknisiä suunnitelmia avaruusmatkustamisen mahdollistaville aluksille.

Elokuvan mukaan kirja inspiroi Josip Broz Titoa kehittämään jugoslavialaisille oman avaruusohjelman, joka myytiin 2,5 miljardilla dollarilla avaruusteknologian kehityksestä kiinnostuneelle John F. Kennedyn hallinnolle. Sopimus salattiin Neuvostoliitolta ja muulta maailmalta. Siirretyt rahat naamioitiin kehitysavuksi.

Jugoslavialaisia tiedemiehiä lähetettiin salaa töihin Yhdysvaltoihin uusilla identiteeteillä, millä oli rankka vaikutus heidän perheisiinsä. Yksi heistä, Ivan Pavic, kertoo elokuvassa oman tarinansa.

Kun NASAn tiedemiehet huomasivat, että ohjelma ei ollutkaan siitä maksetun hinnan arvoinen, lähti liikkeelle prosessi, johon linkitetään lopulta sekä JFK:n salamurha, Titon kuolema ja Jugoslavian hajoaminen 1990-luvulla.

Elokuvan fiktiivinen pääjuoni pohjautuu useisiin faktoihin, joita käytetään elokuvassa avoimesti hyväksi osana myytin rakentamista. Avaruusohjelma ja dokumentaristinen ote ovat narratiivisia työkaluja, joiden avulla kerrotaan symbolista tarinaa kylmästä sodasta.

Kun elokuva etenee pidemmälle ja yhä absurdimpia juonenkäänteitä ilmaantuu, herkkäuskoisempikin katsoja ymmärtää, että tarina kerrottaisiin toisin, mikäli kyseessä olisi oikea dokumentti.

Avaruusohjelman ja dokumentaristisen otteen avulla kerrotaan symbolista tarinaa kylmästä sodasta.

Elokuvan keskeiset elementit, manipulaatio, poliittiset kuviot, valheet ja mediapeli sellaisenaan ovat kuitenkin totta ja olleet läsnä kylmässä sodassa, vaikkeivät suoraan siinä muodossa, miten elokuva ne esittää. Teos saa katsojan pohtimaan omia uskomuksiaan, median valtaa ja auktoriteetteina esiintyville automaattisesti annettua uskottavuutta.

Elokuva todistaa, miten periaatteessa kuka tahansa voi kehittää uskottavalta tuntuvan tarinan yhdistelemällä faktatietoa fiktioon ja palkkaamalla näyttelijöitä auktoriteettia herättäviin rooleihin.

Tarua ihmeellisempi totuus

Mediakritiikki ja median uskottavuus olivat erittäin ajankohtaisia teemoja vuoden 2016 Suomessa. Loppusyksyn nopeasti vaimennettu mediakohu Yleisradion toimittajien sananvapaudesta kertoo siitä, miten median riippumattomuuden ylläpito vaatii jatkuvia ponnisteluja.

Yhä merkittävämmäksi ilmiöksi nousseet valeuutissivustot ja niiden keksityt ”uutiset” ovat levinneet somekäyttäjien keskuudessa nopeasti. Klikkimedia perustuu pelkojen herättämiseen ja kohuihin, jotka koukuttavat lukijoita ja hajottavat keskittymistä.

Ajan henki ja keskeisen merkityksen saanut sosiaalinen media on muuttanut myös tutkijoiden roolia.

Avoimuuteen perustuvat sivustot, kuten Wikipedia, mahdollistavat tiedon jakamisen helposti, mutta samalla niihin sisältyy aina riski valheellisen tiedon systemaattisesta levittämisestä. Historia on osoittanut jo kauan aikaa sitten, miten vaarallista tämä voi olla.

Ajan henki ja keskeisen merkityksen saanut sosiaalinen media on muuttanut myös tutkijoiden roolia. Jotta faktoihin perustuva tieto olisi mahdollista erottaa fiktiivisestä, tulee tutkijoiden ja muiden tietoammattilaisten äänen kuulua yhä voimakkaammin tietotulvan ja keksittyjen uutisten maailmassa. Tämän puolesta elokuva puhuu.

Houston, We Have a Problem! sai itsekin alkunsa mediakohusta. Vuonna 2012 elokuvan tekijät latasivat Youtubeen lyhyen videon, joka visualisoi myyttiä jugoslavialaisesta avaruusohjelmasta.

Video sai viikossa lähes miljoona katsojaa. Useimmat uskoivat Titon pelastaneen Yhdysvaltojen maineen ”space racen” aikana, vaikkei näin tosiasiassa ollut tapahtunut. Idea elokuvasta sai kuitenkin alkunsa.

Houston, We Have a Problem! on moniulotteisuutensa ansiosta sekä viihteellistä että opettavaista katsottavaa. Se ei tyydy opettamaan pelkästään historiasta vaan myös ihmisten käyttäytymisestä.

Samalla sen perusviesti muistuttaa katsojaa pohtimaan useita isompia kysymyksiä ja tarkastelemaan omaakin medialukutaitoa kriittisesti. Elokuva saa miettimään, kuinka hyvin lähdekritiikki on läsnä omassa arjessamme ja miten voisimme edistää näitä taitoja esimerkiksi nuorten keskuudessa.

Slovenialainen filosofi ja kulttuurikriitikko, nykymaailman kenties lainatuin vasemmistolaisajattelija Slavoj Žižek esiintyy elokuvassa muutamaan otteeseen. Hän puhuu siitä, miten epätodet tarinat voivat itse asiassa opettaa paljon myös totuudesta.

Epätodet tarinat voivat opettaa paljon myös totuudesta.

Usein totuus on kummallisempaa kuin fiktio, ja Jugoslavian ja Yhdysvaltojen välisissä suhteissa on edelleen paljon epäselvyyksiä, jotka osin mahdollistivat myytin synnyttämisen.

Elokuvassa käsitellään myös salaliittoteorioita ja sitä, miten niitä voidaan hyödyntää erilaisiin poliittisiin tarkoituksiin. Žižek tuo esille, miten fiktiosta tulee totta, kun kaikki osapuolet esittävät uskovansa siihen, sillä ajatuksella että se palvelee jotain suurempaa etua. Jos kollektiivisesti esitetään, että joku asia on tosi, siitä tavallaan myös tulee totta.

Nykypäivän ongelmat

Houston, We Have a Problem! nostaa esille aikamme keskeisiä, melko uusia ongelmia, joihin meillä ei ole vielä valmiita vastauksia tai sääntöjä. Internetaikakausi, avoin data, tietotulva ja tiedon jakamisen helppous linkittyvät demokratian keskeisiin tasa-arvon ja sanavapauden periaatteisiin, joita pidetään pyhinä.

Kuinka hallita jotain, mitä ei ole rakennettu hallittavaksi, ja miten rajoittaa jotain, mitä emme lähtökohtaisesti halua rajoittaa?

Tulevaisuudessa avoimien demokraattisten periaatteiden mukaan toimivien yhteiskuntien tulee keksiä, kuinka hallita jotain, mitä ei ole rakennettu hallittavaksi, ja miten rajoittaa jotain, mitä emme lähtökohtaisesti halua rajoittaa.

Vaikka Houston, We Have a Problem! ei tarjoa vastauksia näihin kysymyksiin, on tärkeää että itse ongelma saa huomiota. Siinä elokuva onnistuu erinomaisesti.

DocPoint-dokumenttifestivaali järjestetään 23.1.–29.1. Helsingissä.

Minna Mayer viimeistelee väitöskirjaansa Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella.

Julkaisu DocPoint: Kun Tito avaruusohjelmansa myi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Neuvostoliiton hajoamisen ja Suomen EU-jäsenyyden innoittamat nuoremman polven tutkijat julistivat parikymmentä vuotta sitten, ettei Paasikiven linjan kaltaisilla pienen valtion eloonjäämisopeilla enää olisi mitään käyttöä kylmän sodan jälkeisessä maailmassa. Elettiin uudenlaista eurooppalaisen arvopolitiikan aikaa, josta meillä suomalaisilla ei ollut kokemusperäistä tietoa. Olen käsitellyt tätä murtumakeskustelua Ulkopoliittisen instituutin historiassa Silmän politiikkaa.

Tämä 1990-luvun nuorempi tutkijapolvi korosti kylmän sodan päättymistä suurena kokemuksen ja ajattelun murroksena. Eurooppalaisena oleminen oli aloitettava ykkösruudusta valistuneen tutkija- ja poliitikkokunnan opastuksella. Nyt tuo tutkijapolvi alkaa olla seniorivaiheessa, mutta suuri murtuma näyttää yhä hallitsevan keskustelua. Tai ehkä tämä on vain median taikomaa pintaa.

Lyhyen ja pitkän linjan Paasikivi

Murrosajattelu jakoi poliittisia sukupolvia ja oli väärä, kylmän sodan ulkopoliittisen ajattelun jälki-ilmiö. Oman sukupolveni tutkijat taas olivat sitoneet ulkopoliittisen ajattelun jatkuvuuden Paasikiven pitkään linjaan, jonka intellektuaaliset juuret olivat hyvin erityisissä oloissa Suomen ja Venäjän poliittisen kriisin kärjistyessä vuosina 1901–1903. J. K. Paasikivi nojasi omaa valtiomiesuraansa hahmottavat muistelmansa juuri näihin tapahtumiin, koska sortovuosien vanhasuomalainen politiikka tuki hyvin hänen vuosina 1944–1948 hahmottelemaansa lyhyttä linjaa. Sen juuret olivat talvessa 1940–1941 eli jatkosodan syntyvaiheissa.

Paasikiven lyhyt linja ohjasi sitä, miten pitkän linjan perustana ollut vanhasuomalaisuus ymmärrettiin. Se oli meidän kylmän sodan sukupolvemme historiallinen näköharha. Me menimme Paasikiven lankaan.

Kylmän sodan Paasikiven linjan ylimpänä huolena oli, miten Suomi selviytyisi eristettynä vahvan Venäjän paineesta. Vuodet 1901–1903 ja Bobrikovin aika tarjosi siinä suhteessa historiallisen paralleelin vuosien 1944–1948 oloille ja Ždanovin ajalle. Kekkosen aikana tuota eristyneisyyttä onnistuttiin purkamaan, joten kylmän sodan Paasikivi jäi – noin luonnostaan – historiaan jo kauan ennen 1990-luvun murrosta.

Vielä vähemmän tätä lyhyen linjan Paasikiveä tarvittiin kylmän sodan päättymisen jälkeisenä aikana, sillä eristyneisyys oli murrettu ja Venäjä heikko. Nuorempi tutkijapolvi oletti, että näissä oloissa Venäjä voitiin sivuuttaa. Normatiivisella käänteellä, siis eurooppalaisten päämääräarvojen avulla, ulkopolitiikka voitaisiin ohjata kuin juna uudelle raiteelle.

Imperiumi ulkopolitiikan napana

Tutkija Anni Kangas viittaa nyt kuitenkin lehtihaastattelussaan Paasikiven ja Kekkosen linjaan ikiaikaisena suomalaisena orientaationa Venäjään. Kangas esittää, että se löytyy jo 1800-luvun vanhasuomalaisesta politiikasta: ”Kysymys on siitä, miten hoidetaan suhteita imperiumiin.” Paasikiven pitkä linja toisin sanoen edustaa ulkopoliittisen orientaation jatkuvuutta kylmän sodan päättymisen murroksen lävitse.

Yksi pääsky ei tietysti kesää tee, mutta olen havainnut nuoremman tutkijapolven mietteissä samankaltaisia piirteitä, kiinnostusta poliittisen ajattelun jatkuvuuksiin ja näkemysperäisiä käsityksiä todellisuudesta. Mutta Kangas muotoili sen niin täsmällisesti, että kaltaiseni historikus siitä tietysti lämpeni. Imperiumi avainmetaforana nimittäin istuu hyvin myös nykyisiin politiikan käytäntöihin. Siitä käsin myös presidentti Mauno Koivisto hahmotteli omaa pitkää linjaansa. Tutkijakunta valitettavasti sivuutti sen silloin vähin äänin. Ehkä Koivisto oli edellä aikaansa – tai tutkijat jäljessä.

Putinin imperiumi on joka tapauksessa nyt se napa, jonka ympäri Suomen idänpolitiikka kiertää.

Imperiumi on todella ollut vanhasuomalaisen ajattelun historiallisessa keskiössä. Autonomian loppuvuosina huolen aiheena oli hajoavan imperiumin aiheuttama epävakaus. ”Vaaran vuosina” 1944–1948 pelättiin voimistuvan imperiumin mahtia. Nyt Putinin aikana ei oikein tiedetä, kummasta on kysymys. Yhdet maalailevat tuomiopäivän visioita romahtavasta Venäjästä, toisia huolestuttaa Venäjän nouseva poliittinen ja sotilaallinen mahti. Ja sitten on niitä, joiden mielestä kysymys on suurvallan kyynisestä valtapolitiikasta, poliittisesta opportunismista.

Suomettarelaisuus avaa ikkunat Eurooppaan

Sen verran haluaisin provosoida keskustelua eteenpäin, että tartun käsitteeseen vanhasuomalainen. Juuri sen avulla Paasikivi itse jäsensi kylmän sodan valtiotaitoaan. Mutta hän puhui myös suomettarelaisista ja jopa patasuomettarelaisista. Ne liittävät hänen poliittisen ajattelunsa vuosien 1901–1903 poliittista kriisiä edeltäneeseen aikaan, Snellmanin jälkeiseen fennomaniaan, joka jäi Bobrikovin ajan sisäisten ristiriitojen varjoon.

Tuossa suomettarelaisessa perinnössä olennaista oli ikkunoiden avaaminen Eurooppaan, suomalaisten kansallisliikkeiden sovittaminen eurooppalaisiin perinteisiin ja arvoihin. Se jatkuvuus on nyt unionin aikana olennaisempi kuin kylmän sodan Paasikiveä siivittänyt Venäjän pelko. Siinä ajattelussa Venäjä oli lähtökohtaisesti osa Eurooppaa. Idänsuhteet rakentuivat optimistisesti Pietari Suuren ja kahden Aleksanterin konstellatioiden mukaan, ei Iivana Julman ja kahden Nikolain varjossa. Se oli se henkinen ilmapiiri, jossa nuori Paasikivi varttui, mutta jonka hän hautasi muistelmissaan muutaman rivin hiljaisuuteen.

Artikkelikuva: Michael Schwarzenberger / blickpixel / pixabay

Julkaisu Kylmän sodan Paasikivi ja ulkopoliittisen ajattelun jatkuvuudet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.