Toisella videolla väitöskirjatutkija Karim Maïche ja yliopistonlehtori Pia Mikander keskustelevat, mikä länsi oikeastaan on, miten siihen voisi tarttua ja mistä se löytyy – vai löytyykö, kun sitä oikein lähdetään etsimään? Mikä on länsimaista, mikä ei ole? Miten esimerkiksi holokausti on ymmärretty lännen varjopuolena?

Videon kuvaus Susanna Hast.

Julkaisu Mikä länsi? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kathleen Heller on taidokkaasti osoittanut, kuinka kriittinenkin käsitteellinen tutkimus länsimaisuudesta tuottaa usein kuvan siitä, mitä länsimaisuus todellisuudessa on tai kuuluisi olla. Tämä näkyy myös Karim Maïchen teoksessa Mitäs me länsimaalaiset! Suomi ja lännen käsite (Into, 2015).

Maïchen teos on ristiriitainen. Siinä on monia hyviä keskustelunavauksia, mutta myös ongelmallisia piirteitä. Nämä eivät rajoitu pelkästään Maïchen teokseen, vaan liittyvät laajempaan keskusteluun lännen käsitteestä.

Toiseuden väärinymmärrys

Ensimmäinen huomioni liittyy toiseuden käsitteeseen, joka on keskeinen osa Maïchen kirjaa. Hän kirjoittaa: ”Toiseus on yksi inhimillisen ajattelun peruskategorioita ja myös Euroopan kansojen toisiin, ’alempiin kansoihin’, kohdistamilla asenteilla on pitkä historia” (s. 33).

Kirjassa toiseutta käsitellään toimintana, jonka tarkoituksena on muiden ulossulkeminen alempiarvoisina meihin nähden. Maïchen mukaan länsi ”luo ’me ja muut’ asetelmaa epähistoriallisin perustein. Se sulkee ’toiset’ ulos johtaen läntisen identiteetin ja subjektiviteetin rakentamiseen historiallisessa kontekstissa nykypäivän tarpeisiin” (s. 102).

Jostain syystä suomenkielisessä kirjallisuudessa törmää lähes poikkeuksetta toiseuden ymmärtämiseen alistamisena ja negatiivisena arvottamisena. Puhutaan ”toiseuttamisesta” ja ”toisena” olemisesta. Kuitenkin toiseuden käsite on paljon monivivahteisempi.

Christer Pursiainen ja Tuomas Forsberg kuvaavat osuvasti nykyistä vinoutumaa toiseuden käsitteessä: ”Erityisen ongelmallinen on sellainen toisinaan laajastikin omaksuttu vulgaarikäsitys, että identiteetin muodostuminen toiseuden kautta väistämättä tarkoittaa vihollisuutta, konfliktia ja toisen alistamista” (s. 294).

Maïchen tapa kuvata länttä on juuri tällainen vulgaarikäsitys, jossa dialogi kuvataan toiseuden vastakohtana: länsi ei käy dialogia vaan toiseuttaa muuta maailmaa.

Venäläinen filosofi Mikhail Bakhtin puhui siitä, miten ihminen tarvitsee toista saavuttaakseen tietoisuuden itsestään. Dialogi ilman toista on monologia. Bakhtinille toinen oli etiikan kivijalka, positiivinen mahdollisuus ihmisyyden kokemukseen. Dialogi ei siis ole toiseuden vastakohta vaan mahdollisuus sen kohtaamiseen.

Toisen voi nähdä paitsi mahdollisuutena myös ”ylentämisenä”. Myös Maïche puhuu tästä epäsuorasti pohtiessaan, ”miksi Suomessa yhä tänä päivänä koetaan alemmuudentunnetta” (s. 88).

Vastaus löytyy Maïchen viljelemästä toiseuden käsitteestä: jotkut toiset nähdään Suomea ylempiarvoisempina. Ruotsi on Suomelle aivan yhtä paljon ”toinen” kuin Venäjä. Kuten Pursiainen ja Forsberg toteavat, ”identiteetin vahvuus ei ole suorassa yhteydessä kielteisiin käsityksiin tai viholliskuviin toisesta” (s. 294).

Itsekriittinen perinne länsimaisessa perinteessä

Käsitteiden sekavuus johtaa Maïchen teoksessa siihen, että siinä lännestä tuotetaan yksipuolista kuvaa ”ylimielisenä ja narsistisena” (s. 208) toimijana kansainvälisessä järjestelmässä. Maïche ei käsittele ollenkaan itsekriittistä perinnettä länsimaisuuden käsitehistoriassa. Hän kiteyttää koko perinteen toteamalla, että siinä ”länsi vain näyttelee sankarin sijaan roistoa” (s. 205).

Tämä on hämmentävää, koska perinne on erottamaton osa länsimaiden käsitettä. Sen jättäminen tarkastelun ulkopuolelle tarkoittaisi suomalaisuuden tutkimista keskittymällä pelkästään helsinkiläisiin.

Patrick Thaddeus Jackson osoittaa, että lännessä on käyty käsitteen synnystä lähtien itsekriittistä keskustelua sen tuhoutumista, mikä on pitänyt käsitteen elossa. Puhe lännestä tuottaa länsimaisuutta, vaikka sen keskiössä olisi ennuste lännen vääjäämättömästä tuhosta.

Jukka Koskelainen esittää hienosti teoksessaan Rakas rappio: Pelastus ja perikato länsimaisessa ajattelussa (2012), kuinka ajatus rappiosta on aina ollut osa länsimaisuutta. ”Jo keskikoulussa tiedettiin, että länsimaisen kulttuurin loppu on lähellä”, Koskelainen kirjoittaa.

Myös Jukka Jouhki tuo esille tämän itse- tai länsikriittisen otteen, joka vahvistaa länttä yhteisönä. ”Kuvitellun yhteisön olemassaolon kannalta ei ole niin väliä, onko yhteisö hyvä vai huono, kunhan se on edes jotain ja sen kerrotaan yhtenä kokonaisuutena olevan tätä jotain”, Jouhki toteaa.

Tätä taustaa vasten on mahdotonta hahmottaa, miten länsi voisi olla vain ylimielinen ja narsistinen – omaa vääjäämätöntä tuhoaan ennustava toimija on vähintään yhtä paljon itsekriittinen.

”Epähistoriallinen” länsi

Puhumme erilaisista tavoista kokea länsimaisuutta, eikä kokemus vaadi länsimaalaiseksi identifioitumista. Myös Maïche tunnustaa lännen käsitteen moninaisuuden, mutta puhuu kuitenkin sen ”epähistoriallisuudesta” (s. 102, 206).

Tämä on teoksen suurin ristiriita. Yhtäältä kirjassa otetaan lähtökohdaksi andersonilainen ajatus lännestä kuviteltuna yhteisönä ja toisaalta siinä peräänkuulutetaan todenmukaisempaa kuvaa lännestä.

Yhteisön kuvitteellisuus ei liity siihen, että se eroaisi ”rationaalisemmasta” (s. 206) tavasta muodostaa ihmisyhteisö, vaan sen kokemusperäisyyteen. Voisimme puhua lännestä myös koettuna yhteisönä.

Maïchen teoksessa kollektiivinen identiteetti on politiikan väline, ei olemisen kokemus. Suomalainen identiteettikeskustelu ”tarvitsee päivitystä”, koska se ”ei vastaa enää 2000-luvun tarpeisiin” (s. 196). Maïche tarjoaa vastaukseksi sosio-ekonomisiin tekijöihin keskittymistä kulttuurien ja arvojen sijaan. Epäselväksi jää, miten arvot on mahdollista erottaa sosio-ekonomisista tekijöistä: eikö juuri talous- ja sosiaalipolitiikkaa tehdä arvovalintojen kautta?

Lukijalle jää kuva, että on olemassa myös ”rationaalisempi” kuva lännestä – ettei se olekaan niin kuviteltu kuin Maïche antaa olettaa. Totuudenmukaisempi kuva lännestä on välimerellisempi, koska alue edustaa historiallisesti todellista, ei vain kuviteltua ylivertaisuutta:

”Arabialais-islamilaisella korkeakulttuurilla oli merkittävä jalansija Euroopassa ja se oli keskiajalla Välimeren alueen kehittynein sivilisaatio kaikilla tieteenaloilla. Eurooppalaiset tunnustivat alemmuutensa niin tieteen kuin sivistyksen saralla” (s. 79).

Tässä kohtaa lukija yllättyy: on siis olemassa todellisia ja sitten kuviteltuja sivilisaatioita? On tärkeää osoittaa, että maailmanhistoria on verkostoitunut eikä yksikään yhteisö ole sisäsyntyinen, mutta sivilisaatiopuhe tuottaa juuri vastakkaisen tulkinnan.

Sivilisaatiot ovat toisistaan erotettavissa olevia totaliteetteja, eivät toisiinsa verkostoituneita ja keskinäisriippuvaisia toimijoita. Siksi yllä oleva sivilisaatiopuhe on ristiriidassa teoksessa esiintyvän verkostoajattelun kanssa.

Christopher Browning ja Marko Lehti (2010) erottavat narratiivin lännestä sivilisaationa omaksi ideakseen modernin lännen ja poliittisen lännen rinnalle juuri siitä syystä, että sen edustama maailmankuva perustuu tulkintaan lännestä muuttumattomana toimijana.

Konstruktivistinen näkökulma länsimaisuuteen ei tuota kuvaa kuvitellusta lännestä ja todellisesta idästä. Ne ovat molemmat diskursseja, jotka ovat politisoituja mutta silti todellisiksi koettuja. Todellisuuden kokemus on aivan eri asia kuin todellisuuden käsite.

Kriittistä länsianalyysia

Välillä Maïchen teoksessa vihjataan, että hänen kuvailemansa länsimaisuus on sittenkin tavoiteltava arvoyhteisö. Maïche kirjoittaa, miten “Suomi on Kreikka-episodin myötä jälleen kerran tullut niputetuksi Itä-Eurooppaan. Tuntuu siltä, kuin vuosien työ rinnastaa Suomi länsimaaksi olisi tullut vedettyä vessanpöntöstä yhdessä yössä” (s. 141).

Tämä on tulkittavissa niin, että Itä-Eurooppa edustaa vääriä arvoja ja sijaitsee hierarkiassa länsimaita alempana. Stubb ”tylyttämässä” kreikkalaista virkaveljeään ja Suomi ”Saksan jaloissa räksyttävänä pikkukoirana” (s. 141) ei ole länsimaisuutta, joka nyt näyttäytyykin ihanteena.

Lukija on viimeistään tässä vaiheessa ymmällään: onko kirjoittajan tarkoitus kyseenalaistaa vai edistää niitä arvoja, jotka hän mieltää länsimaisiksi?

Lännen käsite ei ole ”alkemiaa”, ”metafysiikkaa” tai ”mystiikkaa”.

Yhdyn täysin Maïchen kritiikkiin siitä, että länsimaissa on itseriittoinen ja toisia alistava perinne. Se ei kuitenkaan ole ainoa perinne. Esimerkiksi postkoloniaalinen ja feministinen tutkimusperinne on tehnyt näkyväksi monia syrjiviä rakenteita länsimaisessa yhteiskunnassa ja ajattelussa.

Siksi on kyseenalaista Maïchelta väittää, että läntisessä keskustelussa sivuutetaan ”kaksinaismoraalisesti kolonialismin ja imperialismin seuraukset” (s. 168). Maïche luo James Carrieria lainaten ”tyyliteltyä kuvaa” lännestä rajaamalla useita keskeisiä ilmiöitä ja diskursseja länsimaisuuden ulkopuolelle.

Tunnistan Maïchen turhautumisen itsekeskeisen länsidiskurssin edessä, mutta juuri siitä syystä käsitettä tulisi avata kriittisemmin ja analyyttisemmin. Lännen käsite ei ole ”alkemiaa”, ”metafysiikkaa” tai ”mystiikkaa” (s. 206) vaan yhteisöllinen kokemus, joka muuttaa jatkuvasti muotoaan ja sisältää erilaisia merkityksiä. Käsitteen analyyttinen ja kriittinen tarkastelu on sitä, että keskittyy sen eri merkityksien kriittiseen avaamiseen, ei niiden ohittamiseen.

Johanna Vuorelma on Politiikasta-verkkolehden päätoimittaja. Vuorelma valmistelee väitöskirjaa Warwickin yliopistossa politiikan ja kansainvälisten suhteiden laitoksella.

Julkaisu Lännestä puhuminen on tuskastuttavan vaikeaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tuon maailman toimintaperiaatteet luotiin Euroopassa 1600-luvulla. Nykyisen kansainvälisen järjestelmän keskeiset hallintainstituutiot rakennettiin toisen maailmansodan jälkeen voittajien ja silloisten suurvaltojen ehdoilla. Niinpä esimerkiksi YK:n turvallisuusneuvoston kokoonpano vastaa hyvin heikosti tällä hetkellä vallitsevaa todellisuutta ja vielä vähemmän rakentumassa olevaa maailmanjärjestystä.

Länsi ei kuitenkaan ole halukas luopumaan asemistaan ja uudistamaan järjestelmän hallintainstituutioita paremmin todellisuutta vastaaviksi.

Lännen ylimielisyys (arrogance of power) tuli hyvin esiin Helsingissä pidetyn ETYJin kokouksessa, jolla juhlistettiin 40 vuotta aiemmin pidettyä ETYK-kokousta Euroopan ja maailman turvallisuuden edistämiseksi. Kokous kuitenkin joutui lännen pakotepolitiikan uhriksi.

Suomi ei EU:n omaksuman linjauksen mukaan voinut päästää maahan Venäjän parlamentaarisen delegaation suurinta osaa, koska siihen kuuluvat henkilöt olivat EU:n matkustuskieltolistalla.

Kokouksen yksi merkittävä aihe oli Ukrainan kriisi ja pyrkimykset sen ratkaisemiseksi rauhanomaisesti. Venäjä on tuon kriisin yksi osapuoli, ja sen sulkeminen keskustelujen ulkopuolelle tuskin edistää kriisin ratkaisua.

Lännen omaksuma pakotepolitiikka edistää maailman jakamista uudestaan kahtia samalla, kun globaalien ongelmien ratkaiseminen edellyttäisi kykyä toimia yhdessä. Lännen ideologinen lähtökohta tässä yhteydessä on se, että sen edustama yhteisö toimii oikein ja Venäjä pitää pakottaa toimimaan lännen edustamien arvojen ja normien mukaisesti. Se on myös edellytys, jotta Venäjä voisi palata kansainvälisen yhteisön jäseneksi.

Tällainen näkökulma ei kuitenkaan toimi enää muuttuvassa maailmassa, missä länsi edustaa vain 12 prosenttia maailmasta eikä tuo loppu 88 prosenttia välttämättä jaa kiistatta lännen näkemystä oikeudenmukaisesta ja legitiimistä kansainvälisestä järjestyksestä.

Eristetty Venäjä?

Lännen tavoitteena Ukrainan kriisissä on ollut Venäjän eristäminen ja sitä kautta sen pakottaminen palaamaan siihen kansainväliseen yhteisöön, jota se pitää legitiiminä. Venäjän eristäminen ei kuitenkaan ole onnistunut.

Näyttää todennäköiseltä, että lännen edustaman järjestyksen rinnalle on rakentumassa vaihtoehtoinen tai rinnakkainen kansainvälinen järjestelmä, mihin kiinnittyvät sellaiset nousevat valtiot, jotka ovat tyytymättömiä lännen kyvyttömyyteen uudistaa vallitsevan järjestyksen hallintainstituutioita.

Heinäkuun alussa Ufassa, Venäjällä kokoontui eri foorumeilla 15 valtion johtajat, jotka edustavat lähes puolta maapallon väestöstä. Tässä valossa Venäjän eristäminen ei näytä kovin onnistuneelta eikä välttämättä edistä Ukrainan kriisin ratkaisua sen paremmin kuin Iraninkaan eristäminen on edesauttanut Lähi-idän kriisien ratkaisua.

Ufassa BRICS-ryhmän maat kokoontuivat seitsemänteen huippukokoukseensa ja Shanghain yhteistyöorganisaation (SCO) johtajat 15. huippukokoukseensa. Lisäksi Venäjän rakentaman Euraasian talousunionin edustajat kokoontuivat Ufassa.

Venäjän kannalta Ufan kokous ei ehkä ollut aivan täydellinen menestys. Yhteisessä julkilausumassa BRICS-maat eivät osoita suoraa tukea Venäjän Ukrainan-politiikalle, mutta toisaalta sitä ei myöskään tuomita. Tosin julkilausuma lievästi paheksuu lännen omaksumaa Venäjän vastaista pakotepolitiikkaa ja asettuu tukemaan Minskin kokouksen tavoitteita Ukrainan kriisin ratkaisemiseksi.

Kiinakaan ei saanut BRICS-yhteisön tukea omalle politiikalleen Etelä-Kiinan meren aluekiistan osalta, joskin julkilausuma tukee kriisin rauhanomaista ratkaisua.

Venäjän tavoitteena oli rakentaa yhteyksiä kaikkien näiden Ufassa kokoontuneiden instituutioiden välille. Ainakin osittain tuo tavoite toteutuu. Ufan kokouksessa Intian ja Pakistanin täysjäsenyys SCO:ssa otettiin valmisteltavaksi. Niiden jäsenyys järjestössä olisi sen ensimmäinen laajennus.

Samalla Iran hyväksyttiin mahdolliseksi tulevaksi uudeksi jäseneksi. Intian jäsenyys SCO:ssa merkitsee sitä, että BRICSin euraasialaisten jäsenten keskinäinen vuorovaikutus tiivistyy.

Jakaantuva kansainvälinen yhteisö

Ufan kokoukset ja niiden tulokset antavat viitteitä maailman jakaantumisesta uudestaan kahteen blokkiin: suhteellisesti laskeviin ja toisaalta nouseviin valtioihin.

Tätä kahtiajakautumista tukevat BRICS-maiden yhteisen uuden kehityspankin toiminnan käynnistyminen sekä Kiina-vetoisen Aasian infrastruktuuri-investointipankin perustaminen, jotka molemmat luovat Bretton Woods -järjestelmälle vaihtoehtoisia rahoituskanavia kehittyvien maiden käyttöön. Tämä puolestaan heikentää lännen ylivaltaa kansainvälisessä yhteisössä. Toisen maailmansodan jälkeen luodut instituutiot menettävät legitimiteettiään siksi, etteivät kykene uudistumaan.

On ehkä perusteltua todeta, että kansainvälinen järjestelmä on jakaantumassa kahtia, koska lännen rakentama poliittinen järjestys on halvaantunut samalla, kun historia kulkee nopeammin kuin koskaan aiemmin.

Kiinan ja Intian modernisaatio on tapahtunut kymmenissä vuosissa, siinä missä se lännessä vaati parisataa vuotta. Toisin sanoen nousevissa maissa muutos, joka vei lännessä useita sukupolvia, tapahtuu nyt yhden sukupolven aikana.

Samalla nousevat maat ovat palaamassa omille henkisille juurilleen, mikä tekee niiden modernisaatiosta erilaisen suhteessa Euroopan ja Yhdysvaltain modernisaatioon. Kun länsi yhä edelleen näyttää uskovan omaan erinomaisuutensa, se mitä todennäköisimmin irtaantuu muusta maailmasta.

Samalla kun Eurooppa-keskeinen maailma on muuttumassa, on Euroopan unioni ajautunut kuilun reunalle. Euroopan disintegraatio on lähempänä kuin koskaan Rooman sopimuksen jälkeen.

Euroopan unionissa kysymys ei ole niinkään Kreikan kriisistä vaan koko unionin kriisistä. Samalla kysymys on vallan ylimielisyydestä tai siitä, että jotkut uskovat tietävänsä muita paremmin, kuinka ongelma täytyy hoitaa tai miten Kreikan ja laajemminkin välimerellisen Euroopan olisi muututtava samankaltaiseksi kuin pohjoinen Eurooppa.

Itse asiassa tässä kriisissä nousevat esiin vanhat eurooppalaiset jakolinjat: roomalainen ja barbaarinen Eurooppa, katolinen ja protestanttinen Eurooppa. Nyt tuo ei-roomalainen, protestanttinen Eurooppa yrittää pakottaa oman maailmankuvansa roomalaiselle, katoliselle Euroopalle.

Eurooppalainen integraatio ei ole onnistunut yhtenäistämään Eurooppaa kulttuurillisesti. Tämä ei kuitenkaan ole ongelman ydin, vaan se, että Eurooppa ei ole oppinut ymmärtämään moninaisuutta.

Intialta lainattu iskulause ”unity in diversity” on jäänyt tyhjäksi fraasiksi. Nyt osa eurooppalaisen yhteisön jäsenistä haluaa Kreikan ulos yhteisestä valuutasta ja kenties myös koko yhteisöstä tajuamatta tuollaisen ratkaisun mahdollisia laajempia seuraamuksia, samalla kun Britannia valmistautuu kansanäänestykseen jatkostaan Euroopan unionin jäsenenä.

Kreikan sulkemisella yhteisön ulkopuolelle olisi mitä ilmeisimmin seuraamuksia koko Välimeren alueella, missä ilmenee tyytymättömyyttä unionin kyvyttömyyteen ratkaista erilaisia ongelmia. Sen sijaan, että ongelmat koettaisiin yhteisön ongelmina, niihin suhtaudutaan kuin ne olisivat yksittäisten jäsenmaiden ongelmia. Toisin sanoen ratkaisut siirretään yhteisöltä yksittäisille jäsenille, mikä tuskin edistää yhteisön rakentamista.

Kriisin seurauksena Eurooppa voi jakaantua kahtia, mikä entisestäänkin heikentää Euroopan asemaa kansainvälisessä järjestelmässä. Samalla väkimäärältään paljon suuremmat Kiina ja Intia nousevat ja instituutiot, joissa eurooppalaisilla valtioilla ei juurikaan ole sanavaltaa, korvaavat toisen maailmansodan jälkiratkaisuissa syntyneet instituutiot, joissa eurooppalaisilla valtioilla on tuntuva yliedustus.

Tässä ei välttämättä ole kysymys vastakkainasettelusta vaan siitä, että lännen sokeus muutokselle johtaa painopisteen ja toiminnan liukumiseen vanhoilta uusille instituutioille.

Suomi hukassa

Kun Suomen hallituksen viimeaikaisia ratkaisuja ja linjauksia arvioidaan edellä esitetyssä kehyksessä, näyttää ilmeiseltä, että Suomi kansainvälisenä toimijana on hakoteillä. Se elää edelleen maailmassa, joka on jäämässä historiaan, eikä ole kyennyt asemoitumaan maailmaan, joka on kehkeytymässä.

Sen sijaan, että Suomi on valmis syyllistämään Kreikan vallitsevassa kriisissä, Suomen tulisi omankin edun nimissä tukea Euroopan yhtenäisyyttä, kehitystä kohti liittovaltiota. Suomen nykyisessä taloudellisessa tilanteessa meillä ei myöskään ole perusteita pullistella sillä, että me osaamme hoitaa asiat paremmin kuin Kreikka – ja kuten edellä on todettu, kysymys ei ole Kreikan, vaan Euroopan unionin ja markkinatalouden kriisistä.

Vanhan Paasikiven–Kekkosen linjan mukaisesti Suomen pitäisi nytkin muuttuvassa maailmanjärjestyksessä edistää vuorovaikutusta eikä omaan tai lännen hiekkalaatikkoon linnoittautumista. Tuskin Suomen asemaa vahvistaa se, että Venäjää työnnetään erilleen Euroopasta ja Suomen itärajasta jälleen kerran kahden mahdollisen eri blokin välinen raja. Se tuskin edistää myöskään Ukrainan kriisin rauhanomaista ratkaisua.

Globalisaatiosta globalisaatioihin

Jos maailma on nyt jakaantumassa uudestaan kahteen blokkiin, ei kysymys ole kylmän sodan paluusta vaan nousevien valtioiden ja hallitsevien valtioiden välisestä ristiriidasta. Tässä suhteessa Fukuyama oli totaalisesti väärässä nostaessaan esiin hegeliläisen ajatuksen historian lopusta.

Toisaalta kysymys ei myöskään ole historian paluusta, vaan nousevien maiden näkökulmasta Japanin Meiji-restauraation aloittamasta ja edelleen jatkuvasta kolonisaation ja Lännen ylivallan purkamisesta tai kansainvälisen järjestyksen demokratisaatiosta.

Maailman mahdollinen jakaantuminen avaa myös uuden näkökulman globalisaation ymmärtämiseen. Länsimaisissa tulkinnoissa globalisaatio on pääsääntöisesti ymmärretty maailman yhdenmukaistumisena, länsimaistumisena ja lännen maailmankuvan universalisoitumisena.

Nousevat maat ja niiden paluu omille juurilleen pakottavat kyseenalaistamaan tämän käsityksen.

Nousevat maat tuskin asettuvat globalisaatiota vastaan, sillä niiden taloudellinen ja mahdollisesti myös poliittinen nousu perustuvat juuri globalisaatiolle. Mutta niiden globalisaatio tulee tapahtumaan niiden omilla ehdoilla, mikä nostaa esiin kysymyksen kahdesta erilaisesta globalisaatiosta ja mahdollisesti niiden välisestä kamppailusta globalisaation sisällöstä.

Muuttuvassa maailmanjärjestyksessä keskeinen kysymys on, miten länsi sopeutuu ylivaltansa liukenemiseen ja luomiensa globaalien hallinnan instituutioiden legitimiteetin kyseenalaistumiseen.

Vallan ylimielisyys tuskin on oikea ratkaisu. Päinvastoin se tulee tuottamaan jatkuvasti uusia kriisejä, kunnes mahdolliset uudet hallinnan instituutiot ovat saavuttaneet legitimiteetin todellisen eikä vain lännen mieltämän kansainvälisen yhteisön silmissä. Samalla rauhanomaisen muutoksen edellytyksenä on moniarvoisen maailman hyväksyminen universalismin sijaan.

Julkaisu Kenen yhteisöt? Kriisit ja muuttuva maailma ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ukrainan kriisi näyttää tulleen vaiheeseen, jossa sen jatkaminen tai kärjistäminen ei voi enää palvella osapuolten uusia tavoitteita. Sotilaallinen konflikti pyritään koteloimaan ja purkamaan. Ukrainan asemaa ja linjaa laajasti koskeviin järjestelyihin voidaan ryhtyä eri neuvottelurakenteissa.

Ukrainan kriisin eri tulkintatavat

Kriisin geopoliittisen tulkinnan lähtökohtana on se, että Neuvostoliiton hajoamisen, Saksojen yhdistymisen ja Keski- ja Itä-Euroopan muutoksen reunaehdot määriteltiin vuosina 1989-91 suurvaltaratkaisuina, joilla pyrittiin hallitsemaan ja ennakoimaan kylmän sodan päättymisen geopoliittisia seurauksia. Vaikka Venäjän geopoliittinen oireilu on pitkään ollut nähtävissä, Putinin kolmannen kauden revisionistisen puheen ennakoimat ja höystämät voimatoimet Ukrainan/Krimin kriisissä näyttävät selkeästi haastavan suurvaltapoliittisen yhteisymmärryksen ja pakottavan Yhdysvallat ja Lännen päivittämään strategiaansa.

Geopolitiikan ja siihen kuuluvan voimapolitiikan paluu kansainvälisiin suhteisiin on ollut huomattavissa globaalien – ennen muuta taloudellisten – valtasuhteiden muutoksena. Toisaalta sotilaallisen kilpailun, etupiirien jakamisen ja rajojen uhkaamisen paluu Euroopan turvallisuuden asialistalle on odottamatonta ja hämmentävää.

Järjestelmäpoliittisen tulkinnan sisältönä ovat omavoimaiset tapahtumasarjat, jotka ovat muokanneet ja ylläpitäneet Euroopan kylmän sodan jälkeistä yhteistä ja yhteistyöhön perustuvaa turvallisuusjärjestystä ”ilman jakolinjoja”. Laajan Etyk/Etyj-Euroopan yhtenäistyminen normien ja menettelytapojen puitteissa; ja muutoksen ytimenä ja liikkeellä pitävänä voimana Euroopan yhteisön/unionin poliittis-taloudellinen yhdentyminen ja laajentuminen. Yhdysvaltain voimaa kanavoiva ja laajeneva Nato on toiminut siirtymän sotilaallis-strategisena kehyksenä.

Demokratian ja markkinatalouden etenemiseen perustuvan turvallisuusjärjestyksen puolustajina EU ja Yhdysvallat ovat kohdanneet geopoliittisen haasteen tilanteessa, jossa niiden huomiota ja voimavaroja syövät globaalin muutoksen rakenteelliset paineet ja talouskriisin yhteiskunnalliset seuraukset. Geoekonomia liberalismin ja realismin yhdistelmänä on osoittautunut vaikeaksi kilpailukentäksi, kun läntiset markkinayhteiskunnat ovat joutuneet luottamuskriisiin omalla mukavuusalueellaan, talouden modernisaatiossa.

Edessämme hahmottuu uudenlainen asetelma Euroopassa: geopoliittinen modus vivendi on haastettu ja läntisen hegemonian keskinäisriippuvuuden ja yhdentymisen liikevoima on osoittautunut riittämättömäksi. Ukrainan kriisissä on kysymys enemmästä kuin Ukrainasta. Samalla siinä ei ole kysymys sattumasta: Ukraina on kipupiste, heikko rengas tai ”soft underbelly”, johon on törmätty sekä Euroopan että globaalin tason muutoksessa.

Historian opetukset: kylmän sodan päätös

Nykyään on helppo väittää, että Venäjä ei aidosti hyväksynyt kylmän sodan jälkeistä järjestystä, ainakaan sellaisena kuin sen toteutuminen suurvaltaratkaisujen jälkeen 1990-luvun mittaan näyttäytyi. Historioitsijat ovat pääosin sulkeneet pois väärinkäsitysteorian, jonka mukaan Gorbatshov Neuvostoliiton tai Jeltsin Venäjän puolesta olisivat perustellusti voineet luottaa saaneensa Saksojen yhdistymissopimukseen kiteytyneen suurvaltajärjestelyn yhteydessä takeet Naton laajentumisen sulkemisesta pois, vaikka tuolloisten suurten muutosten epävarmuus on saattanut saada valtiomiehet ilmaisemaan sanomansa epäselvästi.

Varovaista politiikkaa harjoittanut Yhdysvaltain (Bush vanhemman) hallitus yltyi lopulta Neuvostoliiton rauhanomaisen hajoamisen jälkeen julistamaan ”kylmän sodan voittoa” ja ”uuden maailmanjärjestyksen” syntyä – läntisen ja amerikkalaisen de facto hegemonian vallitessa. Portit avautuivat laadullisesti yhdentyvälle Euroopan unionille Keski-Euroopan järjestelmämuutoksen moottorina sekä Yhdysvaltain (Clintonin hallituksen) Naton laajentumispolitiikalle, joka piirsi sotilaallis-geopoliittisen kartan uusiksi tuon poliittisen muutoksen heijastumana.

Vaikka Venäjälle tarjottiin erityisasema EU:n ja Naton kumppanina, sen liittyminen jäseneksi ei tullut vakavaan pohdintaan. Ensisijaiseksi tavoitteeksi tuli epävakauden lähteeksi koetun heikon Venäjän tukeminen uudistusten tielle, sittemmin modernisaatiokumppanuudeksi ristityn idean puitteissa. Jeltsinin ja Clintonin kauden päätökseen ja Istanbulin 1999 huippukokoukseen asti pystyttiin Pariisin peruskirjan hengessä vahvistamaan Etyjiä organisaationa ja kehittämään sen sitoumuksia ja mekanismeja. Venäjän toiminta Neuvostoliiton hajoamisessa jääneiden aluekiistojen ”jäädyttämisessä” kuten myös erimielisyydet Etyj-järjestyksen toiminnassa antoivat merkkejä Venäjän mahdolliseen vahvistumiseen liittyvistä vaikeuksista.

Venäjän polku: ”Great Game”?

Olisiko siis voitu menetellä toisin ja tyydyttää suhdannepoliittisesti heikon Venäjän tavoite saavuttaa tasavertainen suurvalta-asema? Useimmiten esitetty ja kouriintuntuvin ratkaisu olisi ollut pidättyminen Naton laajentumisesta (tai Venäjän ottaminen Naton jäseneksi).  Vaihtoehtoa esittivät geopoliittisesti asennoituneet ja klassisen realismin innoittamat Venäjä-asiantuntijat, mutta se jäi auttamattomasti historian painolastin ja Euroopassa käynnistyneen järjestelmämuutoksen jalkoihin. Linjaus olisi joka tapauksessa pitänyt tehdä jo vuosina 1989–92, jolloin Neuvostoliiton hajoamisen vaikutukset samoin kuin Naton kohtalo oli vielä epävarmaa. Perimmäiseksi selitykseksi jääkin se, että Venäjä ei kyennyt tai sopeutunut sellaiseen muutokseen kohti eurooppalaista vaihtoehtoa, joka olisi sitouttanut sen EU:ssa ja Natossakin kiteytyneeseen turvallisuusyhteisöön. Suurvallan asemastaan kiinni pitävä Venäjä oli geopoliittisesti ja historiallisesti liian suuri ulkoapäin annetun muutoksen kohteeksi.

Putinin-MedvedevinVenäjä tavoitteli 2000-luvulla valtapoliittista järjestelyä, joka oli jäänyt tekemättä tai vajaaksi kylmän sodan päättyessä. Venäjän yritykset torjuttiin, silloin kuin ne näyttivät rajoittavan EU:n tai Naton toiminta- ja päätöksentekovapautta tai tinkivät Etyjin normeista ja periaatteista. Putinin kolmannella kaudella on käynyt ilmeiseksi, että geopoliittisen pelin ja turvallisuuden hallinnan kokonaisuus näyttäytyy vakavammalta, kun tullaan entisen Neuvostoliiton alueelle. Omanlaista järjestelmämuutostaan toteuttava Venäjä on herkistynyt sisäisen kumouksen uhkalle Ukrainan, Georgian ja Kirgisian ”värivallankumousten” (2004-2005) ja viime kädessä maan oman sisäisen poliittisen protestiliikehdinnän (2011-12) seurauksena.

Ukrainan kriisiin kärjistyneillä toimillaan Venäjä on joutunut asemaan, jossa sen asettamat tavoitteet ja kriisin todelliset seuraukset eivät välttämättä kohtaa. Identiteettipoliittisesti Putinin narratiivi Venäjästä läntisestä eroavan poliittisen kulttuuripiirin edustajana ja suojelijana etäännyttää ja vieraannuttaa Venäjää siitä järjestyksestä, joka lännessä on koettu ja ymmärretty yhteiseksi. Kriisin puhjettua Krimin valtauksella herätettiin oireellisesti keskustelu siitä, onko Venäjä luopunut Helsingin päätösasiakirjaan nojaavasta Euroopan kansainvälisten suhteiden periaatepohjasta. Yksimielisyys on kuitenkin siitä, että uuteen kylmään sotaan ei ole paluuta; Putinin julistama vastakkainasettelu lännen kanssa ei heijasta ideologista, vaan järjestelmien eroa ja talousryhmittymien kilpailua.

Venäjä näyttää uudella suuntautumisellaan pyrkivän vaihtoehtoisen maailmanjärjestyksen johtoon, Kiinan ilmeistä johtoasemaa uhmaten. Venäjän kokonaisvoimavarojen kestävyyttä tämän pyrkimyksen toteuttamiseen voidaan epäillä. Venäjä on selkeästi vaarassa eristäytyä muista johtavista toimijoista, ja joutuu etsimään uutta asemaansa vailla luontevia kumppaneita tai uskottavaa liittokuntaa.

Uuden jakolinjan hallintaan

Venäjän ja lännen tulee kyetä hallitsemaan ja torjumaan Euroopan uudenlaista jakautumista, jolla on sekä geopoliittinen että institutionaalinen ulottuvuutensa. Ukrainan kriisi on osoittanut jakolinjan sijaitsevan siinä, missä Venäjän geopoliittinen red line ja eurooppalaisen yhdentymisen vetämän järjestelmämuutoksen ulkokehä kohtaavat Itä-Euroopassa ja sen keskeisessä valtiossa, Ukrainassa. Johdonmukaisen 1990-luvun ja monimutkaisen 2000-luvun jälkeen Euroopan turvallisuusjärjestyksen muutos on 2010-luvulla tullut laadullisesti uuteen vaiheeseen, jossa tuota jakolinjaa on pyrittävä ylittämään Ukrainan kriisin hallinnan yhteydessä.

Yhdysvallat ja Euroopan unioni vastavoimina?

Vaikka Venäjän toimet taktisella tasolla ovat olleet yllätys, on vastatoimia arvioitaessa huomattava, että Venäjän suhteellinen strateginen merkitys Lännelle on koko ajan vähentynyt. Venäjän ja Lännen strategiset asialistat ja tärkeysjärjestykset eivät kohtaa toisiaan. Sen lisäksi Euroopan turvallisuus ei muokkaa kansainvälisiä suhteita globaalisti katsottuna samassa määrin kuin aiemmin.

Ukrainan kriisi on tuonut Yhdysvallat kriisinhallinnan keskiöön ja vastatoimien johtoon sikäli kuin ne ovat toteutuneet taloudellisina pakotteina ja Naton sotilaallisen voiman ja läsnäolon uudelleenryhmittelynä idän suuntaan. Vaikka Yhdysvallat toteuttaa rooliaan eurooppalaisena takuuvaltana, kysymyksessä on toisenlainen Washington kuin mihin kylmän sodan jälkeen on totuttu.

Presidentti Obaman tokaisu Brysselissä maaliskuussa – Venäjä on ”alueellinen valta”, ei Yhdysvaltain suurin turvallisuusuhka – kertoo olennaisesta muutoksesta. Venäjä ei palaa Yhdysvaltain strategisen asialistan keskiöön, ainakaan sikäli kuin konfliktin sotilaalliset puolet pysyvät rajoitettuina. Ellei Venäjä etene Ukrainassa pidemmälle, Yhdysvaltain kahdenvälisissä Venäjä-suhteissa ei ole odotettavissa avauksia. Yhdysvaltain etuna tai pyrkimyksenä ei ole myöskään Venäjän eristäminen Euroopassa. Erityisesti yhteistyötä haetaan Euroopan ulkopuolisten alueellisten konfliktien ja kysymysten ratkaisemisessa.

Yhdysvaltain voimankäyttöä ohjaa Obaman toinen tokaisu: ”don’t do stupid stuff”. Vaikka pidättyvä linja rohkaisee arvostelijoiden mukaan vaarallisella tavalla vastustajia, kuten Putinia, se heijastaa identiteetin tasolla ja valtapoliittisesti Yhdysvaltain sopeutumista globaaliin muutokseen ja epävakauteen. Voimankäytön kynnyksen nostaminen ja tasapuolisemman taakanjaon edellyttäminen liittolaisilta ja kumppaneilta kuuluvat strategiaan piirteinä, joilla on suora vaikutus Euroopan turvallisuuden muokkautumiseen.

Liittolaisten panosten lisääminen on edellytyksenä Naton vahvistumiselle. Venäjän kaksivaiheinen voimankäyttö Krimiä ja Ukrainaa kohtaan – niin epäsuoraa ja hybridiä kuin se onkin ollut – on johtanut Naton päivittämään kykyjään ja järjestelyjään kollektiivisen puolustuksen ja yhteisen turvallisuuden takaamiseksi. Yhdysvaltain turvallisuuspoliittista sitoutumista Eurooppaan Ukrainan kriisi ei kuitenkaan ole syventänyt tai laajentanut.

Pidemmällä aikavälillä päävastuu kriisin hallinnan, ristiriitojen ratkaisun ja ongelmien jälkihoidon alalla jää Naton eurooppalaisten jäsenmaiden ja etenkin Euroopan unionin käsiin. EU:n näkökulmasta Venäjä on nähty Etyjin lamaantumisen aiheuttajana. Samalla Euroopan laajentuminen on tullut työläämmäksi, kun unionin kantokyky ja kestävyys muutoksen moottorina on heikentynyt eurokriisin ja globaalin kilpailun kiristyessä.

EU ei ollut varautunut geopoliittiseen vastakkainasetteluun Venäjän kanssa naapurustosta, mihin se on kommentaattorin sanoin ”kävellyt unissaan”. Itäisen kumppanuuden politiikka – mitä unioni ei ole toteuttanut yksimielisesti tai koko voimallaan – nähtiin luontevana jatkona siirtymälle, jota laajentuminen Keski-Eurooppaan oli menestyksellisesti ajanut. Ukrainan sitominen unionin vaikutuspiiriin oli kuitenkin Venäjälle liikaa, koska sen hahmottelemassa Euraasian unionissa Ukrainalle oli varattu keskeinen paikka.

Siihen mittaan kuin vastakkainasettelua hoidetaan geoekonomisin välinein, EU:lla on edellytykset taakkansa hoitamiseen, vaikka sen toimintalinja kärsisikin yksimielisyyden puutteesta. Taloudelliset edut voivat hajottaa jäsenmaiden kannanottoja Venäjä-pakotteisiin. Pakotteiden vaikutukset Venäjän talouden kestokykyyn kasvavat kuitenkin yksimielisyyden myötä.

Euroopan unionin politiikassa keskeinen muutostekijä on Saksan rooli. Saksassa aloitettu keskustelu turvallisuuspoliittisen vastuun lisäämisestä joutuu strategisessa lähiympäristössä kokeeseen, jota se ei voi väistää. Toisaalta vastaamisella voi olla pitkäaikaisia vaikutuksia Saksan johtorooliin Euroopassa. Ukrainan kriisin ratkaisussa pelissä ovat keskinäinen solidaarisuus talous- ja energiapolitiikassa, Venäjän-erityissuhteen sopeuttaminen, EU:n yhteisen politiikan tiivistäminen ja geoekonomian etujen suhde geopolitiikan velvoitteisiin – kaikki Saksan Venäjän-politiikan ydinkysymyksiä.

Ukrainan kriisin ratkaisuväylät ja -ulottuvuudet

Ukrainan kriisin taustalla on hoitamatta jääneitä poliittisia ja rakenteellisia ongelmia, joihin on mahdollista etsiä ratkaisua. On silti vaikeaa nähdä kenenkään käsissä Suurta kokonaissuunnitelmaa kriisin ratkaisemiseksi. Todennäköisemmin edessä on kivulias, pitkä ja monivaiheinen tapahtumasarja, jonka kautta poliittisia ja sotilaallisia varustuksia puretaan, yhteisiä pelisääntöjä määritellään ja sopimuksia toteutetaan eri kehyksissä ja foorumeilla.

Vaikka Ukrainan kriisin välittömänä laukaisijana toimi poliittinen kumous Kiovassa, sen kansainvälisen vaikutuksen keskiössä on Venäjän sotilaallisen voiman näyttö, uhka ja käyttö suurvaltapoliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Vaikka Krimin anastus tapahtui verettömästi, Ukrainan itäosissa on käyty hallitsemattomia, yhä enenevässä määrin siviiliuhreja vaativia ja aineellista tuhoa aiheuttavia aseellisia taisteluja. Sotilaallinen konflikti on kärjistyneenäkin säilynyt alueellisesti rajoitettuna. Samalla tämän konfliktin eri muodot, kuten aseiden ja erikoisjoukkojen sekä vapaaehtoisten taistelijoiden soluttaminen rajan yli, ovat aiheuttaneet vaikeasti arvioitavan, seurattavan ja ratkaistavan humanitaarisen, poliittisen ja sotilaallisen ongelmakimpun.

Vaativaksi tehtäväksi vakauttamis- tai ratkaisumalleissa tulee osapuolten määrittäminen ja tunnustaminen. On vaikeata uskoa, että ”separatististen” asemiesten puolelta voisi nousta tunnustettu, oikeutettu neuvotteluosapuoli. Sotilaallisen konfliktin purkaminen jää viime kädessä valtiotoimijoiden käsiin. Myöhemmässä vaiheessa, kun kansalaisyhteiskuntaa ryhdytään korjaamaan, pyöreisiin pöytiin löytyy varmasti oikeutettuja edustajia.

Kriisin alussa Venäjän sotilaallisen voiman näyttö rajan takana oli laajamittaista ja uhkakuvana saatettiin nähdä suurvaltakonflikti Venäjän asevoimien tunkeutuessa manner-Ukrainan alueelle. Kylmän sodan jälkeinen turvallisuusjärjestys oli keskeisiltä kohdiltaan sortumassa Venäjän toimiin. Tässä vaiheessa Venäjälle lankesi poliittinen hinta sen ”toiseuden” korostumisesta ja julkisuuskuvan huonontumisesta naapurimaissa ja läntisessä julkisuudessa. Väkivallan puhjettua ja kärjistyttyä Itä-Ukrainassa virallinen Venäjä on sotilaallisesti pysynyt rajojensa sisällä ja laajan elintärkeitä turvallisuusetuja vaarantavan konfliktin uhka on haihtunut. Sen sijaan edessä on monimutkaisen vyyhden purkaminen aselevon aikaansaamisesta yhteiskunnan vakauttamiseen ja tuhojen jälleenrakennukseen konfliktialueella.

Sotilaallis-strategisesti Venäjän sotilaallinen käyttäytyminen on Naton näkökulmasta lyhentänyt strategista varoitusaikaa, mutta se ei ole ilmentynyt sellaisena suorana uhkana, joka olisi edellyttänyt Natolta varsinaista mobilisoitumista. Venäjä on käyttänyt sotilaallista voimaa epäsymmetrisesti ja paikallisesti tavalla, joka ei ole kohdistunut lännen elintärkeisiin turvallisuusetuihin. Sen vuoksi myös vastatoimiin on haettu laajaa ja monipuolista poliittista, taloudellista ja sotilaallista välineistöä.

Arvioinnin kompastuskivenä on edelleen Venäjä, jonka käyttäytyminen sotilaallisessa konfliktissa näyttäytyy epämääräisenä ja jonka todelliset tai lopulliset tavoitteet saattavat olla kätkettyjä. Venäjä näyttää tyytyneen Krimin liittämiseen ja Ukrainan horjuttamiseen itäosien taisteluilla, joiden kulkua se tuntuu hallitsevan yhä heikommin. Talouspakotteiden kohteenakin Venäjä pyrkii näyttäytymään Ukrainan ”sisäisessä konfliktissa” kuin sivullisen roolissa, ulkopuolisena toimijana, joka on valmis neuvottelemaan muiden keskeisten toimijoiden kanssa, mutta ei tunnustamaan omaa vastuutaan. Toisaalta on vaikeata kuvitella, että Venäjä tyytyisi katselemaan sivusta, jos Kiovan hallitus olisi kukistamassa sotilaallisesti Venäjään nojaavat ja turvautuvat asejoukot. Ukrainan sotilaallisen operaation voimistuminen, joka käynnistyi lentokoneen pudottamiskatastrofin jälkeen, uhkaa Venäjän kasvot pelastavan ratkaisun syntymistä. On syntymässä kierre, jossa sotilaalliseen ratkaisuun pyrkiminen kärjistää ja pitkittää konfliktia mutta ei ratkaise laajempaa kriisiä.

Neuvotteluratkaisujen institutionaalinen rakenne

Vaikka aseellisen selkkauksen hillitseminen ja lopettaminen on välttämätön ensimmäinen askel, Ukrainan kriisin hallitseminen on paljon laajempi, turvallisuus- ja yhteistyöpolitiikan kaikkia välineitä vaativa tehtävä. Vähitellen esiin nouseva neuvotteluosapuolten rakenne heijastaa niitä tavoitteita, jotka osapuolilla näyttävät olevan saavutettavissa, ja samalla ennakoi kriisiin geopoliittisia ja institutionaalisia vaikutuksia Euroopan turvallisuusjärjestykseen pidemmällä aikavälillä.

Yhdysvallat on ottanut, erityisesti alkuvaiheissa johtoroolin neuvotteluissa. Myös Geneven mallissa, jossa ensimmäiset neuvottelukosketukset luotiin, Yhdysvalloilla oli tärkeä rooli (Yhdysvallat, Venäjä, Ukraina ja EU). Berliinin mallissa johtavat EU-maat Saksa ja Ranska ovat tuoneet Venäjän ja Ukrainan saman pöydän ääreen. Minskin mallissa (Venäjä, Valko-Venäjä, Kazakstan, EU) palataan taloudellisten ryhmittymien (Euroopan unioni, Euraasian talousunioni) suhteiden järjestämiseen Ukrainan kanssa.

Etyj on toiminut tarkkailijana ja seurailijana kentällä ja vetänyt tai tukenut erilaisia kokoonpanoja ja yhteyksiä kansalaisyhteiskunnan tasolla, minkä lisäksi puheenjohtajamaalla (Sveitsi) on ollut roolinsa valtioiden edustajien tapaamisissa. Etyjin työkalupakista löytyy välineitä ja mekanismeja, joita voidaan käyttää poliittisten ja sotilaallisten ratkaisujen täytäntöönpanoon ja seurantaan.

Krimin kysymys, alueellisen koskemattomuuden loukkauksena, jää de facto ristiriitana hyllylle eikä se liity välttämättä suoraan muuta Ukrainaa koskevaan ratkaisuun. Länsi ja suuri osa kansainvälistä yhteisöä ei oikeudellisesti tunnusta Krimin liittämistä Venäjään. Krimistä tulee uusi jäätynyt konflikti tai kansainvälisoikeudellinen musta aukko.

Vaikka Ukrainan itäosien avoimet väkivaltaisuudet saataisiin loppumaan, levottomuudet saattavat vähentyä vasta asteittain, ja pakotteiden purkaminen tapahtuu samassa tahdissa. Vakauttamisjärjestelyjen kansainvälistä valvontaa ja seurantaa voidaan toteuttaa Etyjin mekanismien avulla.

Ukrainan valtiota ja yhteiskuntaa sekä sen kansainvälistä asemaa koskevissa sopimuksissa liikutaan herkällä alueella. Rohkaisevia ja varoittavia malleja on tarjolla kansainvälisen oikeuden kirjoista ja kansainvälisen politiikan kokemuksista. Ukraina on ilmoittanut valmiutensa alueellisen autonomian sekä kielellisten ja etnisten vähemmistöjen oikeuksien vahvistamiseen. Venäjän on vastaavasti pidätyttävä kyseenalaistamasta Ukrainan itsemääräämisoikeutta tai horjuttamasta sen alueellista ja sosiaalista vakautta.

Ukrainan kansainvälisissä sitoumuksissa palataan käytännössä kriisin lähtökohtiin. Ukrainalle ei avata väylää Euroopan unionin jäseneksi, mutta sitä ei myöskään voi sulkea määräämättömäksi ajaksi pois. Toisaalta Ukrainan talouden nousulle on välttämätöntä kumppanuus niin EU:n kuin Venäjän kanssa, mikä puolestaan edellyttää suhdejärjestelyä myös Euraasian unionin tulliliiton kanssa. Ukrainan jääminen Nato-jäsenyyden ulkopuolelle on de facto – järjestelynä nähtävissä, mutta toinen kysymys on, voidaanko se pukea ehdottomana tai pysyvänä dejure – muotoon.

Kriisin merkitys Euroopan turvallisuusjärjestykselle

Mitä johtopäätöksiä voidaan tehdä Ukrainan kriisin vaikutuksista? Avautuuko geopoliittisesti uusi suurvaltajärjestys? Muutetaanko Euroopan turvallisuusjärjestyksen normatiivisia tai institutionaalisia perusteita käytännön ratkaisuin, tulkinnoin tai sopimuksin?

Ensiksi, Ukrainan joutumista Etyjin osanottajavaltiona valinnanvapautta rajoittavien kansainvälisten järjestelyjen kohteeksi voi pitää merkittävänä turvallisuusjärjestelmää koskevana ratkaisuna. Kun Ukraina on kipupiste muuttuvien ja vastakkaisten voimien jakolinjalla, on olennaista, joutuuko valtio kriisin tuloksena harmaalle alueelle, jossa ratkaisujen vaikutukset jäävät sisällöllisesti ja ajallisesti epäselviksi tai ehdollisiksi. Yhtä lailla ongelmallista on, jos Ukrainan kohdalle piirretään jyrkkä etupiirijako suurten ulkopuolisten toimijoiden kesken. Puskurivaltioiden asemaa koskevat järjestelyt ovat paitsi tapauskohtaisia myös oireellisia kansainvälisen tai alueellisen järjestyksen toiminnalle. Kestävä malli olisi löydettävissä ääripäiden, harmaan alueen ja puskurivyöhykkeen välistä, luontevasti Euroopan yhteistyövaraiseen rakenteeseen sijoittuvana Ukrainana. Vaikka yhteisymmärryksissä tai sopimuksissa kunnioitetaan Ukrainan itsemääräämisoikeutta, lopputuloksessa heijastuvat suurten toimijoiden, ennen muuta EU:n ja Venäjän etunäkökohdat, jotka osittain odottamatta joutuivat kriisissä vastakkaisiksi.

Toiseksi, geopoliittista terävöitymistä ilmenee keskeisten valtioiden linjanvedoissa, vaikka historiasta tuttua suurvaltapoliittista järjestelyä ei ole vielä hahmottunut.

Venäjä on piirtänyt tavoittelemansa etupiirin ja varmistanut diplomaattisen kehyksen, jossa se pystyy jatkossa osallistumaan keskeisesti Ukrainan aseman ja tulevaisuuden määrittelyyn, joskin ainoaksi selkeäksi voitoksi jää Krimin liittäminen ja suureksi tappioksi Ukrainan jääminen Euraasian talousunionin ulkopuolelle.

Yhdysvallat on väliintuloillaan merkinnyt asemansa, joka voi tarpeen mukaan vahvistua. EU:ssa suurten jäsenmaiden panos on korostunut, kun taas Natossa rivejä on tiivistetty perustehtävien ympärillä. Yhdysvaltain ja EU:n strategiaa voi luonnehtia pehmeäksi patoamiseksi, jota toteutetaan poliittisin ja taloudellisin keinoin. Varsinaisten sotilaallisten vastatoimien puuttuminen osoittaa, että Venäjän toimia ei ole tulkittu strategiseksi tai ainakaan suoraksi uhkaksi elintärkeitä turvallisuusetuja kohtaan.

Kolmanneksi, Etyjin malli säilyy. Vaikka kriisi on toisaalta jäädyttänyt Helsinki+40 – strategiatyön, se on osoittanut Etyjin periaatteiden kestävän merkityksen ja sen mekanismien – vaikkakin rajoitetun ja konsensusvaraisen – käyttökelpoisuuden. Ukrainan kriisissä jos missään Etyjillä on omistajuus. Siihen mittaan kuin Ukrainan ratkaisut tyydyttävät keskeisiä toimijoita, Etyjin toiminta saattaa päästä vastaavasti käyntiin kansainvälisenä alueellisena instituutiona ja hyvien palvelujen tuottajana. Ilmaan jää kysymys, onko Ukrainan kriisi sinetöinyt sen, että vuonna 2015 ei tule tavoiteltua huippukokousta vai tarjoaako kriisin ratkaisemisen sille riittävän sisällön?

Kohti uutta järjestystä vai paluu alkuasetelmaan?

Suurvaltajärjestely on syntymässä, mutta se on luonteeltaan pehmeä ja hybridi järjestely, jossa geopoliittiset edut sijoittuvat institutionaalisten järjestelyjen kehykseen. Samalla tavalla Euroopan jakolinjan hallinta Ukrainan ympärillä jää muuttuvaksi asetelmaksi, jonka lopullinen arvo nähdään tulevaisuudessa, paitsi tapahtumasarjassa sinänsä myös niissä ratkaisuissa, joissa suurvallat ja keskeiset instituutiot asettuvat uuteen asentoon.

Loppujen lopuksi ilmaan jää kysymys, kuinka pitkälle Ukrainan/Krimin kriisin ratkaisun yrityksissä ja näkymissä on palattu alkuasetelmaan. Missä määrin eri osapuolten tavoitteita olisi saavutettu tai tarpeelliset muutokset olisivat syntyneet neuvotteluin ja institutionaalisin järjestelyin sekä rauhanomaisesti ilman kriisin kärjistymistä väkivaltaiseksi konfliktiksi, jossa on rikottu keskeisiä kansainvälisiä normeja ja periaatteita? Tätä joutuu ennen muuta Venäjä kysymään itseltään aloitteentekijänä, mutta myös läntiset osapuolet voivat katsoa peiliin arvioidessaan valmiuksiaan. Viime kädessä ratkaisun avaimet ovat kuitenkin yhä tai toistaiseksi ukrainalaisten omissa käsissä, vaikka he ovatkin tulleet riippuvaisiksi tukijoistaan.

Kirjoitus perustuu Eurooppa-tutkimuksen päivän avausseminaarissa ”Ukrainan kriisi ja Euroopan turvallisuusjärjestys: näkökulmia Suomen muuttuvaan toimintaympäristöön” pidettyyn alustukseen Eurooppa-salissa Helsingissä 25.8. 2014.

Artikkelikuva: NoName_13 / Pixabay

Julkaisu Geopolitiikka yhteisen Euroopan jakolinjalla – kestääkö Etyjin malli? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Julkkishumanitarismi ennen ja nyt

Nykyään useat länsimaalaiset julkkikset tekevät yhteistyötä sekä YK:n että muiden länsimaisten kansalaisjärjestöjen kanssa pyrkimyksenään kiinnittää suuren yleisön huomio Afrikan äärimmäiseen köyhyyteen, joka kulminoituu maanosan sodissa, AIDS-epidemioissa sekä nälänhädissä. Näistä projekteista kenties näkyvimmat  läntisessä mediassa ovat olleet Live Aid ja Live 8 (1985, 2005) sekä 46664-konsertit (2003, 2005).

Julkkishumanitarismi ei kuitenkaan ole täysin uusi ilmiö, vaan se voidaan nähdä osana tai jatkeena toisen maailmansodan jälkeisen ajan liberaalin maailmanjärjestyksen arvojärjestelmien popularisoinnille. Itse asiassa jo 1950-luvulla Yhdistyneet Kansakunnat (YK) nimitti länsimaalaisia julkkiksia, kuten yhdysvaltalaisen näyttelijän Danny Kayen ja brittinäyttelijätär Audrey Hepburnin, hyväntahdon- ja rauhan lähettiläiksi edistääkseen liberaalin maailmanjärjestyksen arvojen – avoimuuden, vastuullisuuden, vapauden sekä taloudellisen kasvun ja kehityksen ilosanomaa.

Julkkishumanitaristit eivät kuitenkaan toimi enää ainoastaan tietoisuuden herättäjinä, vaan he perustavat myös omia organisaatioita ja projekteja, jotka tähtäävät Afrikan köyhyyden ja kurjuuden vähentämiseen. Tällaisia projekteja ovat esimerkiksi U2:n laulaja Bonon taloudellinen hanke Product Red, jonka päämääränä on taistella AIDS:ia vastaan Afrikassa hyväntekeväisyystuotteiden ja yritysvastuun avulla; Madonnan projekti Raising Malawi; joka pyrkii vaalimaan muutosta maan lapsiorpojen tilanteeseen tai Oprah Winfreyn Leadership Academy for Girls, joka pyrkii kouluttamaan Etelä-Afrikan vähäosaisista tytöistä vastuuta kantavan naisjohtajien sukupolven.

Näiden pyrkimysten lisäksi julkkikset valmistelevat enenevässä määrin politiikkojen rinnalla Afrikan tilannetta koskevia raportteja ja suosituksia erinäisissä komissioissa ja foorumeilla (esim. Commission of Africa, Africa Progress Panel, Globalisation and Global Poverty Group).  Niin laaja-alainen tämä Afrikan köyhyyden poistamista ajava koalitio on, että Bono on nimittänyt sitä virreksi jota rokkitähdet, taloustieteilijät, paavit ja poliitikot yhdessä veisaavat.

Julkkishumanitaristit – positiivinen vai negatiivinen voima?

Julkkisdiplomatia ja – humanitarismi on viime vuosina saanut aiempaa suurempaa huomiota myös eri alojen tutkijoiden parissa. Tutkimuksissa on esimerkiksi korostettu julkkisten toiminnan positiivisia puolia globalisoituneen kansalaisaktivismin kontekstissa. Toisaalta julkkiksia on myös kritisoitu mm. heidän Afrikkaa koskevien kehityspoliittisten linjaustensa epätäsmällisyydestä.

Kiivasta keskustelua on käyty siitä, ovatko julkkikset päteviä poliittisia toimijoita tai ovatko heidän pyrkimyksensä vilpittömiä. Vai onko toiminnan taustalla halu saavuttaa myönteistä julkisuutta hyppäämällä mukaan hyväntekeväisyyskampanjoihin? Esimerkiksi Bill Easterly on pohtinut voivatko julkkikset ”todella selittää Afrikkaa”, sillä he ”esittävät sen parantumattomana maanosana, jättäen huomiotta sen todellisen edistyksen”. Toisaalta, Andrew F. Cooper, on väittänyt että julkkisdiplomatian voima piilee siinä ettäse ”korostaa globaaleja ongelmanratkaisun malleja painostamalla länsimaalaisia aktiivisuuteen, milloin ja missä siihen on tarvetta”.

Kysymykset siitä, tulisiko julkkisten puhua tai olla puhumatta Afrikan ongelmista sekä siitä, ovatko jotkut pätevämpiä puhumaan niistä kuin toiset, sisältävät normatiivisia oletuksia. Tällä tarkoitan, että näissä kysymyksissä on kyse myös erilaisista näkemyksistä koskien maailmanjärjestelmän toimintaa, sen vikoja ja parhaita parannuskeinoja. Siten, tässä puolesta tai vastaan -asetelmassa myös muut kuin julkkikset joutuvat arvioinnin kohteeksi. Kysymyksenasettelut sisältävät myös subjektivoinnin prosesseja, jotka eivät ainoastaan koske julkkishumanitaristien toiminnan oikeellisuutta, vaan myös Afrikan mantereen toimijuutta itsessään.

Tämä viimeaikainen akateeminen keskustelu, jossa julkkikset on nähty joko tärkeinä vaikuttajina tai vahingollisina toimijoina Afrikan kehitykselle onkin ajautunut umpikujaan. Umpikuja liittyy olennaisesti kriittisen tutkimuksen puutteeseen niistä tavoista, joilla julkkishumanitarismin representaatiot ehdollistavat, muovaavat sekä vaikuttavat käsityksiin länsimaisen myötätuntoisen humanitaristisen maailmanpolitiikan laajempien diskursiivisten rakenteiden sisällä. Näyttääkin siltä, että koska julkkishumanitaristien kampanjoita pidetään perustavanluonteisesti moraalisina, on tämän humanitaarisen toiminnan oikeudenmukaisuuden tai totuuden kyseenalaistaminen vaikeaa. Tämä koskee sekä kansalaisia että mediaa, mutta ennen kaikkea myös politiikan tutkijoita itseään. Koska tutkimus on keskittynyt analysoimaan julkkishumanitaristien ajamien toimenpiteiden hyödyllisyyttä tai vahingollisuutta Afrikan kehitykselle, kriittiset näkökulmat ja avaukset julkkishumanitaristien Afrikka-representaatioista, kuvastoista ja käsityksistä ovat jääneet vähemmälle huomiolle.

Bob Geldof ja Bono:  median juhlistetut oikeudenmukaisuuden ristiretkeläiset

Väitöskirjatutkimukseni tarkoitus oli politisoida julkkishumanitarismin representaatiot, tuomalla esille kuinka niiden rationaliteetteja ja imaginaareja määrittelee poispyyhkivä ja hierarkkinen kolonialistinen ajattelumalli. Näin rajattuna, tutkimukseni päämäärä ei ollut etsiä julkkishumanitarismin totuutta tai totuudenmukaisuutta sinänsä. Pikemminkin tarkoitukseni oli historisoida ja politisoida toiminnan totuus osoittamalla miten julkkishumanitaristien representaatiot risteytyvät, ammentavat ja kertaavat kolonialistista mielikuvia, jotka pohjautuvat historiallisesti kehittyneisiin ja sosiaalisesti juurtuneisiin identiteetin ja tilan tulkintoihin.

Kriittisen analyysini kohteena olivat Bob Geldof ja Bono, ehkäpä kaksi tunnetuinta ja näkyvintä nykyajan julkkishumanitaristia läntisessä mediassa. Tarkastelin kahta kysymystä: miten Bob Geldofin ja Bonon humanitaarinen toimijuus ja legimiteetti rakentuvat angloamerikkalaisessa mediassa, ja miten Afrikka paikkana ja maailmanjärjestelmän tarkoituksena muovautuu näiden diskurssien kautta.

Mediadiskursseissa Bono ja Geldof määritellään puolueettomina, vaikutusvaltaisina, uhrautuvina ja itsenäisinä maailmankansalaisina, jotka edistävät yhdenvertaisuutta ja myötätuntoa afrikkalaisia kohtaan. Heidän nähdään elävän kehityksen prosessien, rauhan ja inhimillisen turvallisuuden – mutta myös olennaisesti ”lännen” ulkopuolella. Yksilötasolla nämä subjektiviteetit vahvistavat myyttiä länsimaalaisten ylivertaisesta kyvystä, rohkeudesta ja velvollisuudesta toimia maailmanlaajuisen ihmisyyden suojelijoina ja edistäjinä. Globaalilla tasolla he rakentavat erityisen näkemyksen siitä, kuka voi edustaa maailmanlaajuista ihmisyyttä, kuten myös sen, miten ja kenen varaan oikeutettu humanitaarisuus rakentuu. He lukitsevat näin  ”lännen” ja ”Afrikan” kyseenalaistamattomiin ja tarkasti rajattuihin maailmanpoliittisiin rooleihin, toimijuuksiin ja oikeuksiin.

Bonoon ja Geldofiin liittyvät ja heidän tuottamansa Afrikka-diskurssit eivät ainoastaan valota niitä erinäisiä tapoja, joilla maailmanpoliittista toimijuutta jaetaan, sallitaan ja rajataan eri osapuolille, vaan näissä diskursseissa ”Afrikka” ja sen ”todellisuus” myös rakentuvat monimutkaisten tilaa ja aikaa koskevien käsitteiden ja tulkintojen kautta.

Afrikka lännen kipuna ja kotina

Bonon ja Geldofin  ”universaalin” oikeuden ja ihmisyyden toteutumattomuutta Afrikassa koskevan arvioinnin ja problematisoinnin valossa  – jotka muotoillaan holokaustia, kylmää sotaa ja nykyistä terrorismia vastaan käytävää sotaa koskevan historiallisen muistin avulla –  Afrikasta rakentuu maanpäällinen helvetti joka on perustavanluonteisesti uhka liberaalin maailmanjärjestyksen perustuksille, kehitykselle ja tulevaisuudelle. Näissä diskursseissa, jotka toistavat menneisyyden tarinoita Iso-Britannian ja Yhdysvaltojen sankarillisista toimista maailmanhistoriassa – toisen maailmansodan lopettamista, holokaustia vastaan taistelemista ja kylmän sodan voittamisesta – Afrikan pelastaminen, länsimaisen kehitysavun ja kaupan avulla ei ainoastaan esittäydy lännen oikeudenmukaisuuden ja edistyksellisyyden kulminoitumana, mutta myös ainoana optimaalisena ja oikeana käytäntönä ja linjauksena elvyttää Afrikka kohti ”normaalia” olemassaoloa, eli kehittynyttä, päämäärähakuista ja yrittäjämäistä länsimaalaista subjektiviteettia.

Se on näissä historiattomissa ja epäpoliittisissa ymmärryksissä ja imaginääreissä, jotka kritiikittömästi kertaavat tarinaa osaavasta ja huolehtivasta ”lännestä” maailman hyvyyden ja oikeudenmukaisuuden ritarina ja puolustajana sekä toisaalta ”Afrikasta” joko avuttomana uhrina tai potentiaalisena vihollisena jossa interventionistinen julkkishumanitaarinen agenda joka tähtää riippuvaisen ja epäkypsän Afrikan muuttumiseksi itseään hallitsevaksi subjektiksi, kohtaa kolonialistisen ymmärryksen Afrikasta brutaalisuudesta tai sivistymättömyydestä. Kerraten tarinaa historiattomasta ja kyvyttömästä maanosasta, joka voi löytää edistyksen, toimijuuden ja kypsyyden vain ja ainoastaan länsimaalaisen pyyteettömällä johdatuksella.

Kun nämä myötätunnon ja paheksunnan diskurssit kietoutuvat yhteen, Geldofin ja Bonon kuvastoissa Afrikasta rakentuu yhtäaikaisesti sekä sairas, jälkeenjäänyt ja katastrofaalinen ”helvetti”, jossa ei sovelleta edistyksellisten ja modernien länsimaiden liberaalien humanitaarisia arvoja sekä länsimaalaisten passiivinen, rauhaisa ja kaunis ”koti”, jota leimaa ajattomuus ja muuttumattomuus. Todellakin, kun Bono ja Geldof ovat mantereella missionäärisiksi tituleeratuilla matkoillaan, muutos tapahtuu. Afrikka esittäytyy läntisen median kuvaaman katastrofisen kauhun täyttämän tilan sijaan rauhallisena ja  vaikuttavana maanosana avaten nostalgisen ja romantisoidun kuvaston jaetusta  menneisyydestä,  harmoniasta ja kotoisuudesta. Näissä tarinoissa maanosan samanaikaisesti esimerkillinen ja poikkeuksellinen kauneus, sekä sen alkuvoimainen potentiaalisuus ja ongelmallinen eristyneisyys yhdistyvät.

Afrikan juhlittu erilaisuus purkautuu nostalgiseen tuttuuteen, joka rakentuu ei-politisoitujen ja romantisoitujen huomioiden ja kuvien kautta. Tuloksena on rauhanomainen kuvasto ja kertomus yhteisöllisestä ”menneisyydestä”, jossa kaikki pysyvät tarkasti historiallisissa paikoissaan, tarkoituksissaan ja toimijuuksissaan. Syntyvää yhteisöllisyyttä luonnehtii maanosan viattomuus tai kehityksen hitaat merkit: Afrikka näyttäytyy joko rauhaisana ja tavoiteltuna eksoottisena kuriositeettina tai vastuullisesti länsimaista edistystä tavoittelevana toisena.

Mutta jos asiat eivät seuraa länsimaisen lineaarisen historiallisen edistyksen linjaa, reittiä ja suunnitelmaa, Bonon ja Geldofin puheiden juhlava sävy muuttuu pian tuomitsevaksi, tuskaiseksi ja surulliseksi. Ainoastaan tietynlainen erilaisuus on hyväksyttävää afrikkalaisille toisille: toiseus, joka ei haasta tai kyseenalaista länsimaisen humanitarismin perustavanluonteista olemassaoloa, käytäntöjä, oikeutusta tai toimijuutta.

Lopuksi

Maailmanpolitiikan laajemmissa konteksteissa esitetyt diskurssit oikeuttavat länsimaalaisten toimintaa Afrikassa sekä vahvistavat ymmärrystä humaanista, sivistyneestä ja vapauttavasta ”lännestä”. Ne myös vaalivat myötätuntoa nykyistä maailmanjärjestystä kohtaan, jonka kautta vahvistetaan edelleen lännen asemaa, roolia ja vaikutusvaltaa maailmanpolitiikassa.

”Missä köyhät ovat, siellä Jumala elää” Bonon sanoin. Lännen on mahdollista pelastautua niin henkisesti, moraalisesti kuin fyysisestikin menemällä Afrikkaan. Näin maailma säilyy sellaisena kuin se on, ja sellaisena kuin sen tuleekin olla. Afrikka toimii lännen haavana, holokaustina, auringon mantereena, toivon tuojana ja sen sankarillisen historian kirjoittajana. Jumalan rikkoutuneena kotina ja kipuna, joka kertaavasti kutsuu länsimaita historialliseen taisteluun sen moraalitonta ja paheellista toiseutta vastaan.

Lisää aiheesta: Yrjölän väitöskirja The Global Politics of Celebrity Humanitarianism(linkki)

Artikkelikuva: Okan Caliskan / Pixabay

Julkaisu Voivatko Geldof ja Bono pelastaa Afrikan? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.