Ukrainan sodan ulkopoliittisia keskusteluja leimanneessa tunnustuksellisessa länsipuheessa suomalainen ulkopoliittinen identiteetti hakee hyväksyntää lännestä paljastamalla epämiellyttäviä asioita menneisyydestään: korruptoituneen ja ”väärään” geopoliittiseen hegemoniaan paikantuneen ”suomettuneen” minän.

Länsimaat arvoyhteisönä

Puheella lännestä ja länsimaista on erityinen rooli suomalaisessa ulkopoliittisessa mielikuvituksessa. Tutkija Jukka Jouhki analysoi hiljattain Media & viestintä -lehdessä sanan ”länsimaa” käyttöä Helsingin Sanomien pääkirjoitusteksteissä. Analyysi on tarpeellinen, joskaan sen lopputulos ei yllätä.

Benedict Andersonin vaikutusvaltaisen teorian jalanjäljissä Jouhki osoittaa, että maantieteellisestä, poliittisesta ja kulttuurisesta hajanaisuudesta huolimatta (”tai sen vuoksi”) länsimaat toimii esimerkkinä kuvitellusta yhteisöstä, johon Suomi Helsingin Sanomien esittämänä kuuluu. Nimenomaan medialla on keskeinen rooli tällaisen yhteisön rakentamisessa ja ylläpitämisessä. Helsingin Sanomien pääkirjoituksissa länsimaat ”esitetään ‘luonnollisena’ ja yhtenäisenä kokonaisuutena, jonka jäseniä yhdistävät kulttuuriset, sosiaaliset ja geopoliittiset tekijät”, Jouhki kirjoittaa.

Jouhkin analyysi on noteerattu myös itse lehdessä. Ulko- ja turvallisuuspolitiikan toimittaja Kari Huhta toteaa kolumninsa otsikossa totunnaisesti, että ”Suomi on länsimaa”, mutta kysyy kuitenkin tutkijan inspiroimana: ”mitä se tarkoittaa?”.

Käsitteen sisäiset ristiriitaisuudet sekä sen historiallisen kontekstiriippuvuuden tunnistaen Huhta antaa lopulta määritelmänsä kuvitellusta yhteisöstä – ja tekee sen juuri kuten Jouhki on analyysissaan todennut Helsingin Sanomien pääkirjoitustekstien tekevän.

Huhdan määritelmä on perinteinen länsimaalainen näkemys länsimaista: ”Tunnusmerkkejä ovat parlamentaarinen demokratia, yksilönvapaudet, oikeusvaltio ja markkinatalous.” Arvoyhteisö siis, kuten nykymantra kuuluu.

Tämän tietää myös sotatieteiden maisteri Atte Kaleva, joka joulun alla kirjoitti Uuden Suomen blogissaan:

”Olen aina mieltänyt Suomen kuuluvaksi läntiseen, sananvapautta, ihmisoikeuksia ja oikeusvaltioperiaatetta puolustavaan arvoyhteisöön [—] Emme tietenkään rupea uhoten kalistelemaan sapeleita Venäjän suuntaan, mutta suomettuneisuuden aikakausi on jo ohitettu. Voimme vihdoinkin ihan aidosti valita ulko- ja turvallisuuspoliittisen suuntamme: joko kohti pelokkaan tunkkaista YYA 2.0 -painajaista, tai sitten kohti vapaiden kansakuntien arvoyhteisöä, välimuotoja ei nimittäin ole. Minulle valinta on selvä: West!”

Ukrainan kriisi ja todistuspuhe

Kalevan todistus Suomen kuulumisesta länteen on tyypillistä suomalaisen ulkopoliittisen identiteetin rakentamista kylmän sodan jälkeen. Uuden tulemisen todistuspuhe koki Ukrainan kriisin kärjistyttyä keväällä 2014.

Tuolloin puheen kirvoitti sama peikko, jonka myös Kaleva mainitsee, eli suomettuminen. Suomalaista identiteettipuhetta julkaistiin myös englanninkielisissä valtamedioissa. Jaakko Iloniemi, René Nyberg ja Krista Taubert reagoivat Financial Times-, New York Times- ja Time -lehdissä Zbigniew Brzezinskin ja Henry Kissingerin ehdotukseen ratkaista kriisi tarjoamalla Ukrainalle kylmän sodan aikaista Suomen mallia eli suomettumista.

Suomi ei ole Ukraina, suomalaiset vakuuttivat vastineissaan, ja todistivat Suomen kuuluvan länteen.

Eivätkö kirjoittajat näin tulleet asemoineeksi itsensä periferiseen, altavastaajan asemaan nimenomaan suhteessa länteen eli siihen maailmanpolitiikan keskukseen, jota heille englanninkielinen valtalehdistö ilmeisesti edusti?

Kalevan ja Huhdan yleisöä ovat suomalaiset lukijat, ja tekstitapahtumina heidän kirjoituksensa ovat kotimaista mielipidevaikuttamista. Mutta Iloniemen, Nybergin ja Taubertin kirjoitusten sanoma oli suunnattu ei-suomalaisille lukijoille.

Kenelle Iloniemi, Nyberg ja Taubert oikeastaan kirjoittivat Brzezinskin ja Kissingerin lisäksi? Kenelle ja miksi he kokivat tarvetta todistaa, että Suomi, toisin kuin Ukraina, kuuluu länteen? Eivätkö kirjoittajat näin tulleet asemoineeksi itsensä periferiseen, altavastaajan asemaan nimenomaan suhteessa länteen eli siihen maailmanpolitiikan keskukseen, jota heille englanninkielinen valtalehdistö ilmeisesti edusti?

Suomalaisen ulkopolitiikan jälkikoloniaalinen subjekti

Suomalainen kylmän sodan jälkeinen identiteettipuhe heijastelee näennäisestä vapautumisesta ja rohkeudestaan huolimatta jatkuvasti kulttuurisen altavastaajan asemaa. Se tuo mieleen kirjailija Matti Pulkkisen kertomuksen kansallisen itsetunnon synnystä, jonka hän rekonstruoi 1980-luvun puolivälissä aikaisyleisöä kohahduttaneessa romaanissa Romaanihenkilön kuolema.

Pulkkisen mukaan suomalaista identiteettiä määrittelee jälkikoloniaalinen suhde eurooppalaisiin kulttuureihin, erityisesti Ruotsiin ja toisaalta Venäjä-Neuvostoliittoon. Suomen jälkikoloniaalinen historia, jossa ”itsenäisyys oli saatu kehitysmaiden tapaan, toisen heikkoudesta ja keskenään rähisten” ja ”venäläinen majaillut selittämässä tulkin välityksellä mitä piti tehdä”, tuotti sen kulttuurisen altavastaajan, joka on suomalaisuuden ytimessä.

Pulkkiselle heikko itsetunto näyttäytyi hänen aikalaistensa ja erityisesti vasemmistolaisvaikuttajien neuvostomyötäilynä, näiden ”idänlibidona”. Sama itsetunto tuntuu vaikuttavan myös kylmän sodan jälkeisessä identiteettipuheessa: ”idänlibidosta” on tullut ”lännenlibido”.

Lapsena opittu miellyttämisenhalu kohdistuu aikuisen poliittisessa puheessa ja toiminnassa siihen kulttuuriin ja yhteiskuntaan, jonka puhuja kokee dominoivaksi. Suomalaisen lähihistorian näkökulmasta dominoiva kulttuuri voi kuitenkin muuttua. Se voi paikantua eri poliittis-maantieteellisiin hegemonioihin. Idän sijasta se voi olla länsi.

Kosmopolis-lehden erikoisnumerossa ”Kirjallisuus ja kansainvälinen politiikka” tarkastelen Iloniemen, Nybergin ja Taubertin kirjoituksia Pulkkisen romaanin ja sen innottaman jälkikoloniaalisen teorian valossa.

Iloniemeä ja Nybergiä nuorempi Taubert seuraa ulkopolitiikan veteraanivaikuttajia poliittis-historiallisissa lähtökohdissaan ja normatiivisessa identiteettikäsityksessään. Retoriikaltaan Taubertin kirjoitus on kuitenkin voimakkaampi. Se on eräänlainen 2000-luvun suomalaisen ulkopolitiikan identiteetin manifesti.

Kirjoitus muistuttaa uskonnollista todistuspuhetta, jossa puhuja todistaa uskovansa uskonkappaleeseen, joka tekstin perusteella voisi kiteytyä dogmaksi ”Suomi on länsimaa”.

Taubertin kirjoituksessa korostuu jälkisuomettumisen ajanjakson tarve luoda uusi ulkopolitiikan identiteetti ja kertoa se maailmalle. Siihen nähden yllättävää onkin kirjoituksen heijastama varsin traditionaalinen geopoliittinen mielikuvitus, jossa vaihtoehdot nojaavat dikotomiseen mutta tosiasiassa moneen kertaan purettuun länsi- tai eurooppakeskeisyyteen.

Subjektin ei ole pakko valita puoltaan, itää tai länttä, vaan hybridisen identiteetin hyväksyminen voi vapauttaa näkemään alun uudelle poliittiselle ja kulttuuriselle ajanjaksolle.

Yllättävää on myös kirjoituksen projisoima naiivi miellyttämisenhalu ja tarve saada globaalin englanninkielisen yhteisön hyväksyntä silläkin uhalla, että päämäärään päästäkseen tämän jälkikoloniaalisen subjektin täytyy paljastaa jotakin ei-toivottua ja epämiellyttävää menneisyydestään. Taubertin kirjoituksessa paljastus liittyy vallan ympärillä ”sukkasillaan hiiviskelemiseen” (”munankuorilla käveleminen” on Taubertin englanninkielinen metafora suomettumiselle).

Vaikka Taubertin subjektipositio on toisen aikakauden ja toisen sukupolvikokemuksen muokkaama kuin Iloniemen ja Nybergin, puheenvuoroja yhdistää eräänlainen nostalginen kaipuu. Kaipuu kohdistuu suomettumispuheen rekonstruoimaan autenttiseen, korruptoitumattomaan suomalaiseen minuuteen, jonka koti on lännessä tai ainakin skandinaavisen yhteisön piirissä.

Tämä minuus erottuu väärästä, ”suomettuneesta” subjektipositiosta, joka on identifioitunut väärään geopoliittiseen hegemoniaan ja rakentanut identiteettinsä väärin.

Identiteettistrategian uudet mahdollisuudet

Suomalainen ulkopoliittinen identiteettipuhe tuo mieleen jälkikoloniaalisen teorianmuodostuksen visiot subjektista kulttuurisissa välitiloissa, transitionaalisessa/translationaalisessa maailmassa.

Tässä käsitteellisessä kehyksessä kylmän sodan jälkeinen suomalainen identiteettipuhe herättää kysymyksen mahdollisuudesta tiedostaa itsensä kulttuurisessa välitilassa toimivana hybridinä, muuntautumiskykyisenä ja uutta luovana subjektina. Erityisesti kun tällä subjektilla on yhä useammin mahdollisuus artikuloida itsensä uudella kielellä, globaalilla englannilla.

Jälkisuomettuneen suomalaisen identiteetin toivoisi viimein näkevän välimuotojen mahdollisuudet (vrt. Kalevan väite, että ”välimuotoja ei ole”). Subjektin ei ole pakko valita puoltaan, itää tai länttä, vaan hybridisen identiteetin hyväksyminen voi vapauttaa näkemään alun uudelle poliittiselle ja kulttuuriselle ajanjaksolle. Maailma ei ole mustavalkoinen. Se on harmaata aluetta. Tämä tosiasia on innovatiivisen identiteettistrategian lähtökohta.

Suomalaisen ulkopolitiikan uusi identiteetti voi nojata tuoreisiin ratkaisumalleihin ja tarjota perinteisen itä–länsi-dikotomian ylittävän poliittis-kulttuurisen vaihtoehdon. Mutta tämä vaatii luovaa ajattelua, hyvää ulkopoliittista itsetuntoa, kulttuurista rohkeutta sekä todellista irtiottoa kylmän sodan ajatuskuvioista.

Kirjoitus perustuu Kosmopolis-lehdessä (4/2015) julkaistuun artikkeliin “’Kävelyä munankuorilla?’ Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema, suomettumispuhe ja ulkopolitiikan jälkikoloniaalinen subjekti”.

FT Sanna Turoma toimii akatemiatutkijana Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa.

Julkaisu Länsimaisuus ja altavastaajan ulkopoliittinen identiteetti Suomessa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kylmän sodan aikaan oli länsi ja itä. Kapitalismi ja sosialismi. Demokratia ja yksipuoluejärjestelmä. Ja sitten siinä välissä oli sellaisia pikkuvaltioita, kuten Suomi, Ruotsi ja Itävalta. Näin tarina pääpiirteissään kuuluu.

Ukrainan kriisin sytyttyä poliittinen kahtiajako on voimistunut. Länsi on vahvistanut asemansa keskeisimpänä Suomen ja muiden EU-maiden kansainvälispoliittista asemaa määrittävänä käsitteenä.

Mutta mitä länsi oikeastaan tarkoittaa? Mikä yhdistää ”länsimaalaisia”? Mikä tekee lännestä lännen ja erottaa sen esimerkiksi idästä? Miten Suomi ja suomalaisuus suhteutuvat länteen?

Muun muassa näitä kysymyksiä pohtii suomalais-algerialainen tutkija ja toimittaja, YTM Karim Maïche tuoreessa kirjassaan Mitäs me länsimaalaiset! Suomi ja lännen käsite.

Länsimaalaisia vai ”pohjoisen neekereitä”?

Ukrainan kriisin lisäksi länsimaisuuden pohdinnalle löytyy viitekehys myös pakolaistilanteesta. Kansallisen identiteetin jopa ksenofobinen pönkittäminen pakolaiskeskustelun tiimoilla on ollut surullista seurattavaa. Suomalaisuudesta osana länsimaalaisuutta ja/tai eurooppalaisuutta on rakennettu kuva, jossa kantasuomalaisten homogeenista joukkoa uhkaa nyt vieraiden ihmisten invaasio.

Maïche pohtii luvussa ”Keitä me sitten olemme?” suomalaisuuden ydintä. Hän muistuttaa osuvasti Suomeksi sittemmin kutsutulla maa-alueella asuneiden ihmisryhmien etnis-kulttuurisesta kirjavuudesta ja keskisemmästä Euroopasta tulleiden maahanmuuttajien vaikutuksesta Suomen kehitykseen.

Sujuvasti etenevä tarina vie lukijan myös aikamatkalle 1700–1800-lukujen rotuteorioihin.  Maïche muistuttaa, kuinka aikansa kallonmittaajat Johann Friedrich Blumenbach ja Arthur de Gobineau eivät pitäneet suomalaisia juuri minään. Blumenbachin hierarkiassa suomalaiset olivat mongoleideja ja de Gobineaun mielestä ”pohjoisen neekereitä”, keskinkertaisuuteen pyrkiviä tyhmiä olentoja.

Yksi Maïchen tärkeimmistä teeseistä kirjassa on, että identiteetit elävät.

Omissa silmissään suomalaiset ovat toki olleet kovin eurooppalaisia. Tosin voi kysyä, miten vahvalla pohjalla kansallinen identiteetti lepää, kun sitä edelleen 2010-luvulla täytyy pönkittää muukalaisvastaisella ja rasistisella kerronnalla.

Yksi Maïchen tärkeimmistä teeseistä kirjassa on, että identiteetit elävät. Ei ole olemassa mitään historiallista identiteettiä, joka olisi valmis ja täydellinen. Se ei tullut valmiiksi Snellmanilta, Runebergilta ja kumppaneilta 1800-luvulla. Me määritämme jatkuvasti suomalaisuutta uudelleen.

Maïchen mukaan ”talvisodan ajoilta pohjautuva suomalainen identiteetti on ylittänyt viimeisen käyttöpäivän.” Kansallisen kertomuksemme historialliset juuret lienevät hieman pidemmät, mutta talvisodan merkitys on toki merkittävä. Vaikka historiantutkimus on purkanut viime vuosina myyttistä kuvaa sankarikansan uroteoista talvella 1939–1940, elää talvisota ja sen ”henki” edelleen vahvasti poliittisessa keskustelussa ja kansallisessa historiapolitiikassa.

Itsenäisyyspäivän juhlinta tarjoaa oivan kurkistusikkunan siihen, miten suomalaisuutta ja Suomea historian kautta hahmotetaan. Tuntematon sotilas, sotilasparaati, veteraanien politisointi sekä talvi- ja jatkosotien muistelun ylikorostaminen ovat kansallisen identiteetin kulmakiviä. Ei itsenäisyyspäivän juhlinnan valtavirrassa määritellä suomalaisuutta hyvinvointivaltion rakentamisen, yhteiskunnallisen tasa-arvon tai korkealaatuisen koulutusjärjestelmän kautta.

Suomalaisuus elää ja muuttuu

Maïchen mukaan vallitseva kuva suomalaisuudesta on auttamattoman vanha ja ahdas. Hän toteaa, että se ”estää tuhansien maassa asuvien ihmisten ja heidän jälkeläistensä täysipainoisen osallisuuden yhteiskuntaan, mikä saattaa pahimmillaan johtaa erilaisten vähemmistöjen eksluusioon ja sosiaaliseen konfliktiin”.

Tässä kohdin Maïche on ajankohtaisen poliittisen tilanteen ytimessä. Maahanmuuttajia erilaisista syistä ja taustoista Suomeen on tullut jo pitkään. Vuoden 2015 aikana nopeasti kasvanut turvapaikanhakijoiden määrä haastaa uudella tavalla paitsi poliittisen järjestelmän käytännöt, myös ajatuksen suomalaisesta identiteetistä.

Rajojen sulkemista ja turvapaikanhakijoiden takaisinkäännyttämistä vastustavat mielenosoittajat ovat tehneet suomalaisuudesta ahdasmielisen, ulossulkevan ja muukalaisvastaisen identiteetin. He omivat suomalaisuuden keskeisiä symboleita, kuten lipun tai vaakunaleijonan, oman muukalaisvastaisen agendansa ajamiseen.

Myös hallitus on viime aikoina osallistunut aktiivisesti suomalaisuuden määrittämiseen. Päätös muuttaa turvapaikkapolitiikkaa ja kotouttamistoimenpiteitä piti sisällään työ- ja oikeusministeri Jari Lindströmin (ps.) idean ”Suomi-paketista”. Siinä turvapaikanhakijalle jaetaan infopaketti Suomesta, ja kuitatessaan sen hän sitoutuu noudattamaan ”Suomen sääntöjä”.

Myös hallitus on viime aikoina osallistunut aktiivisesti suomalaisuuden määrittämiseen.

Keskustelu Suomi-säännöistä on roihahtanut sen jälkeen, kun yksittäisiä turvapaikanhakijoita on epäilty raiskauksista. Kansallisen identiteetin näkökulmasta on hieman hankala hahmottaa, mitä tekemistä rikoksella on suomalaisuuden kanssa. Raiskaus on tuomittava ja rangaistava rikos riippumatta tekijän kansallisuudesta tai etnisestä taustasta.

Turvapaikanhakijoiden tekemien rikosten arvottaminen kulttuurilähtökohdasta käsin on absurdia, sillä eihän suomalaisuuttakaan määritetä suomalaisten tekemien rikosten takia. Vai oletteko nähneet otsikoita, joissa kerrottaisiin vankilasta paenneen Nikita Bergenströmin tekoineen edustavan mitään muuta kuin itseään?

Ajankohtainen ja tärkeä puheenvuoro

Mitäs me länsimaalaiset! on enemmän kuin ajankohtainen teos aikana, jolloin kylmän sodan vastakkainasettelun kielestä tutut käsitteet ovat tulleet osaksi päivänpoliittista keskustelua. Aikana, jolloin poliittisissa puheenvuoroissa korostetaan Suomen paikkaa lännessä ja haetaan sille institutionaalista vahvistusta milloin Euroopan unionista, milloin Natosta.

Kyse ei ole lännen käsitehistoriallisesta tutkimuksesta tai diskurssianalyysista, vaikka kirjasta löytyykin kattava kirjallisuusluettelo tekstiviitteineen. Mitäs me länsimaalaiset! on keskustelunavaus ja haaste meille jokaiselle miettiä, mitä meitä ympäröivä ”läntinen totuus” oikeastaan tarkoittaa.

Viitteiden käyttö on oiva palvelus lukijalle, sillä näin on helpompi jatkaa syventymistä teemaan, kun alkuperäisteos on yksilöitävissä. Samalla viitteet jämäköittävät muutoin hieman tempoilevaa ja hyppivää kerrontaa. Ne antavat taustatukea Maïchen kriittisille huomioille ja toisaalta johdattavat lukijan arvioimaan kaikista yliampuvimpia tulkintoja.

Maïchen kirjassa on monta hyvää pointtia ja keskustelunavausta. Tämä vahvuus on samalla sen Akilleen kantapää, sillä langanpätkiä on yksinkertaisesti liikaa sidottavaksi yhteen parisataasivuisessa julkaisussa. Keskeiset luvut käsittelevät länsi-käsitettä ja sen muutosta kouluopetuksessa, kansainvälisessä politiikassa sekä tutkimuksessa. Myös länsimaisuuden ja lännen historiallinen tausta ja kehitys kulkevat vahvasti mukana.

Mitäs me länsimaalaiset! on keskustelunavaus ja haaste meille jokaiselle miettiä, mitä meitä ympäröivä ”läntinen totuus” oikeastaan tarkoittaa.

Jokainen teema on tärkeä ja ansaitsisi oman kirjan. Historian professori Jukka Korpelan hiljattain julkaistu Länsimaiden yhteiskunnan juurilla käsittelee lännen ja idän vastakkainasettelun syntyvaiheita antiikin ja keskiajan kontekstissa. Se vie jo yksistään yli 350 sivua, joten ei Maïchea voi ainakaan kunnianhimottomuudesta syyttää yrityksessään lännen käsitehistorian tiivistyksestä.

Lopuksi täytyy antaa vielä Maïchelle tunnustusta sujuvasta kerronnasta. Kieli on rikasta, ja huolimatta ajoittaisista loikista antiikista nykypäivään lukija pysyy mukana. Näin lännen käsitteen kimppuun uskaltaa huoletta käydä myös aihepiiriin perehtymättömämpi. Kirja kantaa ja antaa toivottavasti monelle kipinän pohtia hieman (itse)kriittisemmin, mitä länsi oikein on syönyt.

Julkaisu Maïche: Suomalaisuuden ja länsimaalaisuuden muutoksien ytimessä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Iskua seuraava keskustelu ohjautui välittömästi kysymykseen sananvapaudesta, joka on yksi keskeisistä länsimaisista arvoista. ”Je suis Charlie” -kampanja kuvastaa tätä hyvin: Isku kohdistui meihin kaikkiin, jotka koemme olevamme Charlie. Tulkinta ilmentää fukuyamalaista näkemystä länsimaisten arvojen ylivoimaisuudesta ja liberalismin voitosta kylmän sodan jälkeen.

Länsimaiset arvot eivät kuitenkaan ole välttämättä universaaleja. Tulkintaan sisältyykin ylimielisyyttä suhteessa muiden arvoihin, toiseen. Vaikka elämme globalisoituvassa maailmassa, maailma ei ole yhdenmukaistumassa. Globalisaatio on pikemminkin ymmärrettävä moniarvoistumisena, erilaisten arvomaailmojen kohtaamisena.

Muutaman sadan vuoden länsimaistamisen tai nöyryytyksen jälkeen islamilaisuus, hindulaisuus, buddhalaisuus ja konfutselaisuus ovat vahvistumassa ja hakemassa tasavertaista asemaa länsimaisen sivistyksen tai kristinuskon kanssa. Kysymys ei ole vain erilaisten sivilisaatioiden ja arvomaailmojen suvaitsemisesta, vaan niiden kunnioittamisesta, kuten intialaissyntyinen amerikkalaistutkija Rajiv Malhotra on asian ilmaissut.

Onkin muistettava, että vapaus sen paremmin kuin sananvapauskaan eivät ole absoluuttisia käsitteitä. Vapaus ilman rajoja ja vastuuta johtaisi helposti väkivaltaan ja anarkiaan. Niinpä vapauden käsitteeseen liittyy aina myös ajatus vastuusta. Esimerkiksi vihapuhe ei ole edes vapaissa ja demokraattisissa länsimaissa hyväksyttyä.

Paasikivi totesi aikoinaan, että tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku. Sananvapauden ja vastuun suhdetta arvioitaessa viisautta on tunnistaa globaalin maailman luonne ja se, ettemme aina jaa yhteisiä arvoja. Tämä ei tarkoita yksittäisten fundamentalistien vaateisiin tai väkivaltaiseen painostukseen alistumista. Se ei myöskään tarkoita länsimaisten arvojen yksioikoista puolustamista. Väkivalta ei ole vain fyysistä, vaan se voi olla myös henkistä. Niinpä toisten arvojen loukkaamista voidaan pitää väkivaltana, vaikka se esitettäisiin satiirin muodossa.

Muslimeille merkittävien arvojen ivaaminen ei kohdistu vain fundamentalisteihin, vaan kaikkiin uskoviin muslimeihin. Tätä ei voida pitää toisten arvojen kunnioittamisena. Islamilaisten arvojen väheksyminen länsimaisten arvojen puolustamisen yhteydessä edistää maailman jakamista meihin ja muihin.

Sananvapaudesta puhuttaessa onkin hyvä palauttaa mieliin, mitä sanan ja painovapauden puolustajat, kuten esimerkiksi Anders Chydenius, ajattelivat asiasta 1700-luvulla. Chydeniuksen mukaan kansakunnan vapaus on aina suhteessa sen painovapauteen – kumpaakaan ei voi olla ilman toista. Painovapauden tavoitteena oli vahvistaa kansan taistelua harvainvaltaa vastaan ja estää vallan väärinkäyttöä.

Vaatimus painovapaudesta kytkeytyi politiikkaan ja valtaan. Samoin sananvapaus liittyi läheisesti ihmisten valistamiseen. Viimeaikaisten tapahtumien valossa voikin kysyä, miten islamilaisten arvojen ivaaminen sananvapauden nimissä liittyy valistamiseen. Minkälaisesta ja kenen vallasta se kertoo?

Jo 1700-luvulla painovapauden puolestapuhujat korostivat, että painovapaus ei saa johtaa kurittomaan riehumiseen. Taustalla oli ajatus vapauden vastuullisesta käyttämisestä. Vapauden vastuuttoman käyttämisen puolestaan ajateltiin johtavan kurinpidollisiin seuraamuksiin. Niinpä Chydeniuskin esitti, että kaikki, mikä häpäisevästi ahdistaa henkilöitä ja loukkaa hyviä tapoja, on sakon uhalla kiellettyä.

Pariisin terrori-iskussa ei ole kyse vain sananvapaudesta, vaan myös väkivallasta. Euroopan päättäjät etsivät parhaillaan keinoja terrorismin torjumiseen eli väkivallan pitämiseen Euroopan ulkopuolella. Väkivalta ei kuitenkaan poistu vain sen kieltämisellä, syyllisten rankaisemisella tai äärimmäisessä tapauksessa terroristien eliminoinnilla ja turvatoimien vahvistamisella.

Kommentoidessani World Trade Centeriin kohdistunutta terrori-iskua 11. syyskuuta 2001 TV2-kanavalla totesin, että kohdatessamme tällaista väkivaltaa on syytä katsoa myös peiliin. Tällä tarkoitin, että terrorismi ei tule ulkopuolelta, vaan sen voi nähdä seurauksena rakenteellisesta väkivallasta siinä maailmassa, jonka olemme itse luoneet.

Näkyvää fyysistä väkivaltaa vaikeammin tunnistettavalla rakenteellisella väkivallalla on taipumus synnyttää avointa väkivaltaa ja antaa terroristeille usko oman väkivaltansa oikeellisuuteen. Väkivallan eliminoimiseksi onkin puututtava sitä tuottaviin tekijöihin ja rakenteisiin. Toisin sanoen on etsittävä ratkaisuja, jotka tekevät väkivallan tarpeettomaksi tai vähintäänkin vaikeuttavat väkivallan oikeuttamista.

Pamfletissaan Ikuiseen rauhaan Immanuel Kant esitti rauhan kategorisena imperatiivina, jota ehkä ei koskaan saavuteta, mutta jota kohti tulee pyrkiä. Tähän sisältyi ajatus, että rauhaa ei voi saavuttaa ellei sitä aktiivisesti rakenneta. Jatkuva varautuminen seuraavaan sotaan ei ole yhteneväinen tämän pyrkimyksen kanssa. Sen sijaan yhteiskuntia ja maailmaa on muutettava niin, ettei väkivallan käytölle löydy legitiimejä perusteita.

Rauhan rakentaminen moniarvoisessa maailmassa ei voi tapahtua ainoastaan eurooppalaistamisen tai länsimaistamisen kautta. Eri aikoina on kuviteltu saavutettavan ikuinen rauha yhdenmukaistamisen myötä, luomalla maailmanlaajuinen kristikunta ja sittemmin kommunistisen vallankumouksen tai demokraattisen länsimaisen mallin levittämisen kautta. Omien arvojen puolustamisen lisäksi on opittava kunnioittamaan muiden arvoja, eikä vain sietämään toiseutta.

Lähteitä

Anders Chydenius, ”Mietintö kirjoitus- ja painovapaudesta”. 1765. Teoksessa Antti Chydeniuksen valitut kirjoitukset. Werner Söderström Osakeyhtiö: Porvoo 1929. ss. 165-171.

Immanuel Kant, Ikuiseen rauhaan. Karisto: Hämeenlinna 1989.

Rajiv Malhotra, Being Different. An Indian Challenge to Western Universalism. Harper Collins Publisher India: Noida 2013.

Julkaisu Charlie Hebdo, sananvapaus ja muuttuva maailma ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viime aikojen suomalaisessa keskustelussa voi nähdä Venäjän uhkaa korostavan, ja sotilaallista liittoutumista kannattavan niin kutsutun realistisen koulukunnan argumentaation kovasti vahvistuneen. Tämä äänekäs ryhmä suhtautuu maailmanjärjestykseen normatiivisesti ja on huolissaan kansainvälisen järjestelmän liukumisesta poispäin läntisestä hegemoniasta. Tässä vanhoihin Nato-juoksuhautoihin kangistuneessa keskustelussa sotilaallisen liittoutumisen autuaaksi tekevää voimaa epäilleet tahot ovat usein leimaantuneet idealistisiksi haihattelijoiksi tai jopa Venäjän autoritaarisen politiikan puolustajiksi. Ukrainan kriisi on nostanut jakolinjoja maamme keskusteluilmapiirissä ja paljastanut suomalaisen turvallisuuspoliittisen keskustelun paikallaan junnaavan ja mielikuvituksettoman luonteen.

Historialliset analogiat vilisevät ja ontuvat

Ukrainan kriisin analysoimisessa on käytetty ennennäkemättömän paljon erilaisia historiallisia analogioita. Venäjän toimia on milloin verrattu ensimmäisen maailmansodan syntyasetelmiin, milloin Hitlerin Saksan aluevaateisiin ennen toisen maailmansodan syttymistä, milloin Prahan kevään tukahduttamiseen neuvostopanssarein vuonna 1968. Myös Krimin sotaan (1853–1856) on aika ajoin viitattu, ilmeisesti ainakin osittain sen vuoksi, että sodan nimessä toistuu sana, joka nytkin on kaikkien huulilla. Suomalaisessa keskustelussa talvisota on noussut pakonomaiseksi analogiaksi, koska silloin – aivan kuten nyt Ukrainassa – Venäjä vaati Suomelta alueita ja lopulta hyökkäsi. Talvisodassa me jäimme (myytin mukaan) yksin, koska emme olleet ehtineet liittoutua vahvemman kanssa.

Ajatus kylmän sodan asetelmien paluusta on ollut keskeisin käytössä olleista historiallisista analogioista. Venäjä on muuttunut näissä lausunnoissa uudestaan Neuvostoliitoksi ja läntinen blokki puolestaan pahaa patoavaksi ”vapaaksi maailmaksi”. Historiallisten vertausten suosion selitys on varmastikin se, että niiden kautta hahmotettuna monimutkaiset ja pelottavat asiat näyttävät selkeiltä: nyt me tiedämme, miten meidän olisi pitänyt toimia.

Keskustelun ytimessä onkin ollut ajatus siitä, että jos nyt toimimme niin kuin emme aiemmin toimineet, voimme välttää katastrofin. Jostakin syystä juuri Ukrainan kriisin kohdalla on siis ajateltu, että historia toistaa itseään ja tarjoaa revanssin, joka hyvittää menneet virhearvioinnit. Keskustelussa on harvoin nostettu esiin näiden analogioiden anakronistinen ja ontuva luonne. Tai muistutettu, että historia on edelleen ainutlaatuista, eivätkä opit historiasta ole suoraan siirrettävissä ajasta ja  tilanteesta toiseen.

Nato ja fantasia Venäjän hyökkäyksestä

Kun Suomessa keskustellaan Ukrainasta, ei täällä oikeasti keskustella Ukrainasta vaan kuvitellaan Suomi Ukrainan tilanteeseen ja aletaan puhua turvallisuuspolitiikastamme. Tällöin keskiöön nousee ärisevän ja muskeleitaan pullistelevan Venäjän uhka Suomelle – ei Ukrainan tilanteen vaikutus maailmanpolitiikkaan – ja samalla tietysti se ikuinen kansallinen kiistakapulamme, Nato-jäsenyys. Ukrainan kriisin sytyttyä useat suomalaiset poliitikot, turvallisuus- ja kansainvälisen politiikan asiantuntijat sekä sotilashenkilöt ovat kilvan kiirehtineet ottamaan kantaa Nato-jäsenyyden puolesta. Pelko joko Venäjän suorasta sotilaallisesta uhasta maallemme tai ainakin Venäjän tulevista voimakkaista painostustoimista Suomea kohtaan ovat olleet Natoa puolustavien argumenttien keskiössä.

Keskustelusta voi jopa aistia, että Ukrainan tilanne on antanut pitkästä aikaa mahdollisuuden fantasioida ajatuksella Venäjän hyökkäyksestä maamme kimppuun. Venäjän myyttisen hyökkäyksen pienen mutta sitkeän ja ovelan maamme kimppuun voi nähdä yhtenä kansallisen identiteettimme keskeisimmistä pilareista. Tämän huomaa varsinkin kansallisten juhlapäivien aikaan: itsenäisyytemme ja olemassaolomme on edelleen voitto Venäjästä, tai no, ainakin sen hyökkäyksen torjunta. Voittomme ei ole rauha ja toimiva yhteiskunta vaan konfliktiin keskittyvä torjuntavoitto ”vainolaisesta”. Ukrainan kriisin nostettua Venäjän lännen näkökulmasta maailmanpoliittisella pelilaudalla roistomaisesti käyttäytyväksi pelaajaksi, Suomessa voidaan taas vapautuneemmin pyöritellä fantasmagoriaa Venäjän sotilaallisesta hyökkäyksestä ja nostaa Nato pöydälle.

Keskusteluun aktiivisesti osallistunut Nato-mielinen realistisiipi käyttää vahvana argumenttinaan sitä, että poutasään haihattelut liittoutumattomuudesta ovat nyt haihtuneet taivaan tuuliin; Suomen on vihdoin valittava partnerinsa ja puolensa. Tilanteen annetut vaihtoehdot ovatkin tästä lähtökohdasta karrikoidusti joko jääminen suojattomana Venäjän hampaisiin ja maailmanpoliittisessa jaossa savijaloillaan seisovan autoritaarisen arvotakapajulan puolelle tai sotilaallinen liittoutuminen liberaalin ja meitä realistisesti kaikelta pahalta suojelemaan pystyvän Yhdysvaltain johtaman blokin kanssa.

Pelko yksinjäämisestä vai halu liittyä ”hyvisten klubiin”?

Historian kipukohdista kumpuava ja Suomen menneisyyden taustaa vastaan erittäin toimiva populistinen argumentti keskustelussa onkin, että ilman Natoa Suomi jää turvatta ja yksin Venäjän kynsiin. Venäjän uhkaa ja yksinjäämisen pelkoa on helppo käyttää ”kansan syviin riveihin” uppoavana argumenttina. Todellisuudessa Natoa aggressiivisesti puolustavan eliitin halun liittoutua voi kuitenkin nähdä liittyvän muuhun kuin siihen, mihin sen julkisissa kannanotoissa suoraan kerrotaan liittyvän.

Suomessa sotilaallinen liittoutumattomuus ei ole niinkään identiteetti, josta voitaisi olla ylpeitä – kuten vaikkapa Sveitsin, Itävallan tai Ruotsin kohdalla – vaan useille liittoutumista kannattaville enemmänkin trauma. Tällöin liittoutumattomuus ei näyttäydy valittuna statuksena vaan suomettumisen ja Neuvostoliiton tai Venäjän pelon sanelemana pakkona. Voi nähdä, että halua liittoutua ei ohjaa niinkään viimeaikaisissa kannanotoissa vahvasti esillä ollut  hyökkäyksen pelko vaan historiasta kumpuava revanssihenkinen halu liittoutua voimakkaan läntisen identiteettiryhmän kanssa. Olla osa porukkaa, johon joskus ei saatu kuulua.

Halu kuulua porukkaan on tiettyjen eliittitahojen kohdalla ymmärrettävää, mutta sillä on hankala perustella kansalle kallista ja joidenkin mielestä jopa eettisesti arveluttavaa liittoutumista. Suurin osa kansasta kun ei ole niin kovin kiinnostunutta siitä, mihin pöytiin Suomen turvallisuuspolitiikan asiantuntijat, päätöksentekijät ja puolustuksen ammattilaiset pääsevät. Nyt vallitsevassa Nato-välitilassa näiden tahojen kannalta on usein ollut kiusallista ja turhauttavaa kuulua siihen sekalaiseen seurakuntaan, joka ei oikein kuulu mihinkään tai löydä liittoutumisen suhteen viiteryhmäänsä sellaisessa joukossa, johon muuten on tottunut kansainvälispoliittisesti profiloitumaan.

Nykykeskustelussa argumentti liittymisen pakosta onkin tehty juuri Ruotsin Nato-jäsenyyden kautta. Usein toistettu mantra on ollut, että pian pohjoinen viitemaamme Ruotsikin liittyy, ja sitten me jäämme täysin yksin, kummajaiseksi vailla turvaa. Liittoutumista ja selkeää puolen valintaa propagoivilla tahoilla on tulenpalava kiire. Argumenteista huokuu, että nyt on hätä, ei ole aikaa kuhnia, kohta on liian myöhäistä, tuho on lähellä. Ukrainan voi nähdä tarjonneen liittoutumisen puolustajille mahdollisuuden vedota niin perinteiseen uhkaan kuin voimakkaaseen kriisiretoriikkaan.

Uhkaa ja hätää, sekä yksinjäämistä korostavat argumentit kuitenkin vähättelevät Suomen asemaa globaalin maailman osana sekä maamme vahvuutta ja uskottavuutta kansainvälisesti varsin hyvin verkottuneena sekä arvostettuna toimijana. Ja samalla suomalainen keskustelu luo asetelmaa, jossa Venäjä ja Suomi asetetaan törmäyskurssille, ja maaperää pohjustetaan perinteisen konfliktin varalta.

Uusi Nato vai vanha Nato

Suomen viimeaikaisessa kiirettä ja liittoutumisen pakkoa ajavassa Nato-keskustelussa perinteisen konfliktin mahdollisuuden epätodennäköisyyden ja Venäjän todellisten Suomeen hyökkäämisen intressien lisäksi toinenkin tosiseikka on tuntunut unohtuvan. Keskustelussa on usein vedottu vanhaan paperiin, Naton viidenteen artiklaan, jossa todetaan Naton suojelevan, mutta vain jäsenmaitaan. Viidenteen artiklaan vedoten on argumentoitu, että Suomen pitäisi nyt kiireesti liittyä täysjäseneksi sotilasliittoon.

Samalla on muistuteltu, että EU-jäsenyys ei ole vaihtoehto sotilaalliselle liittoutumiselle: EU ei tuo turvaa, sillä ei ole oikeaa voimaa, siis aseita ja asevoimia. Keskustelussa on sivuutettu se, että viides artikla ei ole enää kylmän sodan jälkeen ollut Naton toiminnan kannalta keskeinen. Viime vuosien ja vuosikymmenten Nato-operaatiot on tehty poikkeuksetta valtioihin, jotka eivät ole Naton jäsenmaita: Kosovoon, Afganistaniin ja Libyaan.

Naton Kosovo-operaation perusteina olivat humanitaarisen katastrofin estäminen, siviilien suojaaminen ja alueen turvallisuuden sekä vakauden turvaaminen.  Afganistanin Nato-johtoista monikansallista ISAF-operaatiota, jossa Suomikin on mukana yli neljänkymmenen muun valtion kanssa, on perusteltu lähinnä maan kansalaisten ja alueen turvaamisella. Myös Naton operaatiota ”Unified Protector” Libyaan vuonna 2011 perusteltiin humanitaarisin syin. Perusteluna oli, että Naton ja lännen tuli puuttua tilanteeseen ja suojella libyalaisia heidän pahalta johtajaltaan.

Viides artikla ei ole ollut yhdessäkään operaatiossa missään osassa, ja koko Naton historian aikana turvatakuut on myönnetty vain kerran: New Yorkin vuoden 2001 iskujen jälkeen. Myöskään tuolloin ei toimittu viidennen artiklan mukaisesti. Nato on siis viime vuosikymmenet suojellut aivan muita kuin jäsenmaidensa kansalaisia, vaikka jäsenmaiden intressien suojelu on tietysti ollut operaatioiden taustalla. Naton tehtävät ovat muuttuneet kylmän sodan jälkeen, ja loppujen lopuksi jäsenmaiden intressit vaikuttavat Nato-operaatioiden suuntaan viidettä artiklaa tai jäsenyyttä enemmän.

Viidennen artiklan pelotekäyttö oli kylmän sodan ajan keskeinen suurvaltapoliittinen ase, jonka relevanssi on ollut viime vuosikymmenet hyvin uinuva. Viime vuosikymmenien Nato-operaatiot ovat taas hyvä osoitus kylmän sodan jälkeisen maailmanjärjestyksen muutoksesta ja läntisten valtojen omaksumasta käytännöstä turvata sotilaallisesti omia etujaan maailmalla humanitarismin hengessä.

Tämän tosiseikan järjestelmällinen unohtaminen sopii maamme Natoa puolustavan keskustelun luonteeseen. Kun ei oteta esiin Naton muuttuneita toimintaperiaatteita ja tehtäviä, voidaan vapaasti argumentoida kylmän sodan logiikkaan hirttäytymällä, heilutella Nato-korttia ja rivien välissä lietsoa suomalaiseen niin kovin vetoavaa pelkoa Venäjän hyökkäyksestä. On kuitenkin hankala uskoa, että atlanttisen järjestelmän kannalta katsottuna Euroopan takamaalla tapahtuva Ukrainan kriisi ja Venäjän vallitsevaa läntisen maailmanjärjestyksen arvovaltaa kohtaan osoittama uhittelu olisi riittänyt muuttamaan Naton viime vuosikymmenien aikana luomia toimintaperiaatteita. Keskustelussa on usein myös unohtunut, että Yhdysvallat ei ehkä nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa ole kovin innostunut sekoittamaan lusikkaansa Euroopan soppaan, ei Ukrainassa tai mahdollisten synkkien skenaarioiden toteutuessa Suomessakaan.

Nykykeskustelussa ajatuksena tuntuu vanhaan tyyliin olevan, että sotilaalliseen liittoutumattomuuteen uskovat ovat naiiveja ja hyväuskoisia hölmöjä, jotka eivät näe realiteetteja. Mielestään realistisesti ajattelevat tuntuvat toivovan, että jos pääsisimme turvallisen Naton helmoihin, kaikki ongelmamme häviäisivät, eikä meidän enää tarvitsisi tulla toimeen Venäjän kanssa tai välittää kansainvälisen järjestelmän muutoksista. Olisimme maalissa ja historian lopussa. Ei Nato-jäsenyys kuitenkaan ratkaise tulevaisuuden maailmassakaan Suomen ongelmia, turvallisuuspolitiikkaa tai suhdetta Venäjään.

Vanha vai uusi maailmanjärjestys

Putinia on laajasti arvosteltu vanhan maailman säännöillä pelaavaksi, historiaa taaksepäin kääntäväksi dinosaurukseksi, joka ei ole kyennyt modernisoimaan maataan ja linkittäytymään globaaleihin pehmeän vallan verkostoihin riittävän hyvin. Putinin Venäjä on jäänyt jälkeen ja on vanhahtava – siksi se on heikko ja ärisevä. Heikon ja huonosti verkottuneen Putinin on sanottu palauttaneen kylmän sodan nykyisyyteen silkkaa kyvyttömyyttään. Suomessa vilkkaana käyvä Nato-keskustelu viidensine artikloineen palaa aivan samaan pisteeseen, menneeseen. Paluu viidennen artiklan korostuksen maailmaan on ikään kuin myönnytys putinismille. Kova kovaa vastaan, rautaa rajalle, vanhat muurit pystyyn.

Paluu viidennen artiklan heilutteluun tuntuu paljastavan, että olemme myös jakolinjan läntisellä puolella hyvin helposti houkuteltavissa kylmän sodan ajan toimintalogiikkaan ja ajattelutapaan. Menneisyys ja jo kokeillut toimintatavat sekä tottumukset tuovat turvallisuutta. Niihin on helppo palata. Paluussa Nato-keskusteluun, Venäjän pelkoon ja läntisen näkökulman ylivertaisuuteen ei tarvita mielikuvitusta. Se tarkoittaisi, että joutuisimme pohtimaan uusia ratkaisuvaihtoehtoja uuteen tilanteeseen. Ajatus kylmän sodan ja historian paluusta nykyisyyteen ei ole ainoastaan yksinkertainen vaan myös vaarallinen.

Pyrkiessämme vastaamaan menneisyyden lääkkeillä – sotilaallisen liittoutumisen korostuksella, uhkakuvapolitiikalla, ideologiseksi pahikseksi leimatun pelaajan patoamisella ja vanhojen jakolinjojen seuraamisella –  tulevaisuuden haasteisiin, emme edes halua kriittisesti pohtia nykyistä maailmanjärjestystä sekä tulevia haasteita, joita muuttunut maailmanpoliittinen tilanne ja Venäjän toimillaan osoittama läntisen järjestelmän kyseenalaistaminen vaatii.

Ehkä pelottavin aspekti keskustelussa Ukrainasta onkin ollut vain yhden, korostuneesti läntisen näkökulman salliminen. Tämä ei johda vain läntisen hegemonian puhtaan oikeellisuuden ja haastamattomuuden korostukseen vaan myös Venäjän edustaman nousevan maailmanpoliittisen blokin ja mahdollisen tulevaisuuden valtatekijän (mm. BRICS-maiden) demonisoimiseen ja ulossulkemiseen. Tämä asetelma on näkynyt voimakkaasti kotoisessa Ukrainan tilanteen mediaraportoinnissa sekä asiantuntijoiden kommenteissa.

Vaikka itse olisikin asemoitunut läntisten liberaalien arvojen kannattajaksi ja kotoisen kulttuurinsa ylpeäksi edustajaksi ja tuomitsisi tiukasti Venäjän kansainvälistä oikeutta loukkaavat toimet Ukrainaa kohtaan, ei yksisilmäinen asioiden hahmotus, mustavalkoinen pahan ja hyvän vastakkainasettelu auta ymmärtämään saati ratkaisemaan moninapaisemmaksi muuttuvan maailman haasteita ja ongelmia.

Venäjän toimien vertaaminen läntisten valtojen interventionistiseen ja usein omavaltaiseen sekä kansainvälistä oikeuttakin usein loukanneeseen toimintaan lähihistoriassa on tuntunut olevan Ukrainan sytyttämässä keskustelussa kiellettyjen analogioiden listalla. Myöskään sen mainitsemista, että osa itä-ukrainalaisista tosiaan ihan aidosti kokee Venäjän – vaikkapa niinkin raadollisista kuin taloudellisista syistä – houkuttelevana vaihtoehtona ei ole katsottu maassamme hyvällä. Ilmiön monimutkaisuuden esiin ottaminen on leimattu venäläisen propagandan levittämiseksi.

Nykykeskustelussa ollaan luomassa suureen ja hyvin moniarvoiseen globaaliin tilaan yhden totuuden maailmaa: Meistä poikkeavalla tavalla ajattelevat on leimattu päähän lyödyiksi tyhmyreiksi ja pahan kätyreiksi samalla kun viiteryhmämme on kirkastettu totuuden ja oikeuden ylimmiksi puolustajiksi. Propagandasodassa olemme toimineet osin lähes yhtä typerästi kuin vastapelaajamme itärajan takana.

Mitä tehdä huonosti käyttäytyvälle häirikölle?

Mitä rähisevälle ja huonosti käyttäytyvälle Venäjälle sitten pitäisi tehdä? Patoaminen ja raja-aidat tuntuvat olevan päällimäinen vaihtoehto. Jotkut ovat jopa väläytelleet, että huonon käytöksensä vuoksi Venäjä pitäisi erottaa YK:sta. Läntisestä näkökulmasta Venäjän voi nähdä rajoittavan turvallisuusneuvoston toimintaa vääränlaisella, poikkeavalla näkemyksellään, ja näin lamauttaessaan kansainvälisen yhteisön se kykenee toimimaan mielensä mukaan.

Olisikin meidän näkökulmastamme helppoa ja mukavaa, kun kaikki olisivat samaa mieltä läntisen totuuden kanssa. Tämä vain ei sovi yhteen äänekkäästi toitottamamme läntisen demokraattisen ja moniäänisen perinteen kanssa. Mutta väliäkö sillä, koska Venäjä on ”roistovaltio”. Olisi helppo poistaa kiusaaja luokasta ja erottaa koulusta, mutta kun maailmanyhteisöstä ei voi erottaa.  Häiritsevä ja konsensusta sekoittava toimija ei syrjimistoimin häviä kartalta ja lakkaa tekemästä tyhmyyksiään. Ei, vaan ehkäpä vain syrjäytyy lisää ja toimii vieläkin epätoivoisemmin.

Ei-raflaavat, vähemmän muskeleilla ja sotavoiman väläyttelyllä ryyditetyt vastaukset tällaisiin kysymyksiin ovat tylsiä. Kukaan ei jaksa mehukkaan kriisin hetkellä kuunnella kukkahattutätimäistä puhetta keskustelusta, diplomaattisista ratkaisuista tai maltista ja moniäänisyydestä. Lienee turhaa tässä vallitsevassa keskusteluilmapiirissä muistuttaakaan siitä, että myös länsivallat ovat lähihistoriassa toimineet itseoikeudella ja kävelleet usein mm. YK:n turvallisuusneuvoston päätösten yli sekä rikkoneet itse luomaansa ja pyhäksi julistamaansa westfalenilaista valtiojärjestelmää. Ukrainan kriisin kohdalla olisikin hyvä muistaa, että länsi ei ole koko maailman mielestä kovin uskottava taho paasaamaan itsenäisten valtioiden suvereniteetin loukkaamattomuudesta tai pitkälti itse luomiensa kansainvälisen oikeuden periaatteiden tiukasta noudattamisesta.

Lännen tulisi – ja Suomen siinä samalla – myöntää, että olemme ehkä tulleet pisteeseen, jossa maailmanjärjestys todellakin on muuttumassa, vaikkei kuitenkaan takaisin tuttuun historiaan ja kylmän sodan poteroihin vaan ihan uuteen tilanteeseen. Länsi – Yhdysvallat, EU ja Nato – ei voi välttämättä loputtomiin sanella, kuinka kansainvälinen yhteisö toimii. Voi olla että ”kansainvälinen yhteisö” pitäisi tosiaan alkaa käsittää kansainvälisenä yhteisönä, jossa sananvaltaa on muillakin kuin lännellä ja länsimielisillä äänenpainoilla. Se saattaa olla rankkaa meille, jotka olemme tottuneet olemaan aina oikeassa. Mutta on hankala nähdä tilanteeseen muuta ratkaisua kuin aito dialogi myös niiden kanssa, jotka eivät näe asioita samalla tavalla kuin me.

Onko sotilaallinen liittoutumattomuus sittenkään niin pelottava ja mahdoton ajatus tulevaisuuden maailmassa, jossa valta on yhä enemmän jakautunut maailman ja arvot eri tavalla hahmottavien pelaajien kesken? Näyttää siltä, että tulevaisuuden maailmassa ei suinkaan tarvittaisi lisää sotilaallisella voimalla vahvistettuja raja-aitoja eri tavoin maailmaa hahmottavien tahojen välille, vaan pikemminkin tahoja, jotka pystyisivät keskustelemaan asioista avoimesti ja pyrkisivät ymmärtämään myös omista näkökulmista poikkeavia katsomuksia. Varsinkin konfliktin reuna-alueilla.

Artikkelikuva: jorono / Pixabay

Julkaisu Suomalaisen Ukraina-keskustelun Nato-jumi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ukrainan kriisin arvioinneissa on lähes poikkeuksetta jäänyt vähemmälle huomiolle se, että kansainvälinen järjestelmä on muuttumassa. Wallersteinilaisesta näkökulmasta Yhdysvaltain hallitsema sykli on päättymässä, eikä ole itsestään selvää, minkä valtion johdolla uusi hegemoninen sykli rakentuu. Paljon syvällisemmässä mielessä on ilmeistä, että eurooppakeskeisestä maailmanjärjestyksestä ollaan siirtymässä aasiakeskeiseen maailmanjärjestykseen maailmanpolitiikan painopisteen asettuessa Aasian, Intian valtameren ja Tyynenmeren ulottuvuuksille.

Ukrainan kriisiä on perusteltua tarkastella myös muuttuvan maailmanjärjestyksen näkökulmasta, vaikka länsi tässä kriisissä toimiikin oletuksella, että noin 400 vuoden ajan vallinnut kansallisvaltiojärjestelmään perustuva westfalenilainen järjestys olisi ainoa mahdollinen ja ikuinen järjestys. Kriisin lännessä synnyttämissä reaktioissa tulee selvästi esiin, että lännen (kansainvälisen yhteisön) näkökulmasta 1500-luvulta alkaen rakennettu kansainvälinen järjestelmä ja sitä tukevat arvot ovat ainoat oikeat ja legitiimit. Niinpä niiden tulee olla kaikkia kansainvälisen järjestelmän jäseniä sitovia arvoja, joita Venäjä nyt rikkoo.

Kylmän sodan päättymisen jälkeen syntynyt illuusio universaalin maailmanjärjestyksen syntymisestä oli ymmärrettävää. Globalisaation ja markkinatalouden leviämisen myötä maailma vähitellen samankaltaistuisi. Naton ja EU:n laajeneminen itään oli yksi osa tätä väistämättömäksi oletettua yhtenäistymisen prosessia. Vaikka Ukrainaa ei toistaiseksi ole hyväksytty sen paremmin Naton kuin EU:nkaan jäseneksi, on lännen politiikka lähtenyt Ukrainan länsimaistamisesta tai eurooppalaistamisesta eli saattamisesta osaksi ”sivistynyttä maailmaa”. Samalla on väheksytty Venäjän näkökulmaa ja sitä mahdollisuutta, että uusi maailmanjärjestys sisältäisi monia maailmoja.

Venäjästä on helppo tehdä näytelmän pahis, koska se ei toimi niin kutsutun kansainvälisen yhteisön hyväksymällä tavalla. Siihen kohdistetaan pakotteita, joilla yritetään saada Venäjä toimimaan sääntöjen (kansainvälisen oikeuden) puitteissa ja samalla hyväksymään vallitseva kansainvälinen järjestelmä legitiiminä järjestelmänä. Pakotepolitiikan toteuttamisessa jää kuitenkin vähemmälle huomiolle se, että tuo niin kutsuttu kansainvälinen yhteisö ei ehkä käsitäkään maailmanjärjestelmän kaikkia toimijoita. BRICS-maat eli Brasilia, Venäjä, Intia, Kiina ja Etelä-Afrikka eivät ole varauksetta liittyneet lännen kuoroon Venäjän pakottamiseksi toimimaan lännen edellyttämällä tavalla.

BRICS-maat ovat yhdessä ottaneet tavoitteekseen eurooppakeskeisen järjestelmän muuttamisen siten, että se palvelisi paremmin nousevien valtioiden etuja. Tästä näkökulmasta Ukrainan kriisi nostaa esiin juuri sen, että perinteinen eurooppakeskeinen järjestelmä ei näyttäydy kaikille samalla lailla legitiiminä järjestelmänä. Ja tuossa järjestelmässä voimaa tai pakotteita on käytettävä silloin, kun vallitseva toimija ei enää onnistu saamaan kaikkia toimijoita pitämään järjestelmää legitiiminä.

Vallitsevassa kansainvälisen järjestelmän tilassa, jossa osa sen toimijoista – kuten BRICS-maat – on haastanut järjestyksen legitimiteetin, on turha vedota kansainväliseen oikeuteen. Kansainvälisen oikeuden tehtävänä on säilyttää vallitseva järjestys ja minimoida säilyttämiseksi tarvittava väkivalta ja toisaalta oikeuttaa voimakeinojen käyttö järjestelmän vakauden säilyttämiseksi. Niinpä legitimiteettiin vetoaminen palvelee huonosti konfliktin ratkaisua tilanteessa, jossa ei ole olemassa vain yhtä vaan monia maailmoja ja erilaisia totuuksia. Monien maailmojen rinnakkaiselo vaatii konfliktin ratkaisussa moninaisuuden kohtaamista tasa-arvoisesti – ei monologia vaan dialogia.

Nyt Venäjä on määritelmällisesti paha, kun se ei leiki lännen asettamilla säännöillä. Niinpä Venäjää voi kohdella objektina, jolle voidaan sanella, miten sen tulee käyttäytyä kuuluakseen sivistyneiden valtioiden joukkoon. Venäjän näkökulmasta tätä on kuitenkin vaikea hyväksyä, koska länsi näyttää usein toimivan kaksilla säännöillä määritellen samankaltaisia asioita erillisiksi kysymyksiksi, jotka vaativat erilaisia ratkaisuja. Esimerkiksi Kosovon tilanteessa 1999 katsottiin oikeutetuksi rikkoa Serbian yhtenäisyys. Mutta Ukrainan tilanteessa yhtenäisyyden säilyttäminen on asetettu keskeiseksi tavoitteeksi.

Kysymys ei ehkä olekaan Ukrainasta vaan Venäjästä, joka ei halua sopeutua vallitsevaan järjestykseen. Se pyrkii Putinin johdolla muuttamaan vallitsevaa maailmanjärjestystä, joka perustuu Yhdysvaltain ja lännen hegemoniaan. Ukrainan sijaan ongelmana onkin ilmeisesti vallitsevan järjestyksen haastaminen. Toisen ongelman tässä suhteessa muodostaa koko BRICS-maiden ryhmä, joka ei Ukrainan kriisin yhteydessä ole ainakaan toistaiseksi osoittanut hajoamisen merkkejä niin, että osa noista maista asettuisi puolustamaan vallitsevan järjestyksen ja sen arvojen säilyttämistä.

Mikä muuten on se mahdollinen ”ikiaikainen” Ukraina, jonka yhtenäisyydestä ja olemassaolosta länsi on nyt huolestunut pyrkiessään säilyttämään vallitsevan maailmanjärjestyksen? Historiallisesti Krim oli pitkään jokseenkin itsenäinen toimija kunnes 1783 Venäjä liitti sen itseensä. Ukrainaan Krim on kuulunut vasta vuodesta 1954 lähtien, jolloin Hruštšov lahjoitti sen Ukrainalle. Ukraina on ollut pitkään kahtiajakautunut, mitä sekä länsi että Venäjä ovat käyttäneet hyväkseen. Stalinin toteuttama kulakkien eliminointipolitiikka kohdistui ensisijaisesti Länsi-Ukrainaan. Hitlerin Saksan miehittäessä maata länsiosan fasistit yhdessä Saksan kanssa kohdistivat vainonsa pääasiassa Itä-Ukrainaan.

Kylmän sodan kaiut näkyvät lännen oppimestarimaisessa monologissa Venäjää kohtaan Ukrainan kriisin yhteydessä. Kysymys on westfalenilaisen klubin monologista, joka kehottaa Venäjää menemään kotiin oppimaan hyville tavoille, jos se haluaa olla tuon klubin jäsen. Tässä asenteessa puolestaan unohtuu se, ettei Venäjä ehkä haluakaan kuulua klubiin vaan on pikemminkin pysäyttämässä niin kutsutun liberaalin järjestyksen etenemistä ja yhden totuuden maailman voittokulkua. Eikä Venäjä ole suinkaan yksin. BRICS-maat ovat olleet Ukraina-kannanotoissaan varsin varovaisia. Ne eivät halua hajottaa BRICS-liittoumaa, koska se näyttäytyy potentiaalisena muutoksen tekijänä.

BRICS-maiden yhtenäisyyden säilyttäminen ja sitä kautta vallitsevan järjestelmän muuttaminen näyttävät olevan jäsenille merkittävä tavoite. Kashmirin, Tiibetin ja Xinjiangin kysymysten vuoksi Intian ja Kiinan on vaikea hyväksyä Krimin kansanäänestyksen legitimiteettiä. Kussakin kolmessa tapauksessa kansanäänestys saattaisi johtaa noiden alueiden menetykseen. Toisaalta Taiwanin kysymyksen näkökulmasta Kiina voi pitää Krimin liittämistä Venäjään kadotetun alueen palauttamisena emämaan yhteyteen eli maan eheyttämisenä, mikä muuttuvassa kansainvälisessä järjestelmässä on yksi Kiinan keskeisistä tavoitteista tiellä kohti globaalin suurvallan asemaa.

Kansainvälisen järjestelmän muuttuessa konfliktien todennäköisyys kasvaa niin muuttavien kuin säilyttävienkin voimien toiminnan tuloksena. Samalla konfliktien rauhanomaisten ratkaisujen mahdollisuus heikkenee, kun järjestelmässä ei ole toimijoita, joiden legitimiteetin järjestelmän kaikki toimijat jakaisivat varauksettomasti. BRICS-maille YK kyllä näyttäytyy merkittävänä toimijana, muttei sen nykyisessä muodossaan. Sen sijaan niiden näkökulmasta niin Nato kuin EU:kin edustavat eurooppakeskeistä maailmaa, eikä niillä ole legitimiteettiä edustaa kansainvälistä yhteisöä laajasti ottaen. Toisin sanoen Ukrainan kriisin rauhanomainen ratkaisu näyttää vaikealta ilman todelliseen dialogiin antautumista.

Artikkelikuva: jorono / Pixabay

Julkaisu Ukrainan kriisi ja muuttuva maailmanjärjestys ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Selkeästi rajattujen poliittisten ja kulttuuristen yhteisöjen mielekkyys ja ylivertaisuus hallitsi eurooppalaista ajattelua koko 1900-luvun ajan. Hegeliläinen ajatus yhtenäisestä kansasta oli kansallisaatteen keskiössä samaan aikaan kun puhuttiin laajemmista kulttuureista tai jopa sivilisaatioista.

Sivilisaatio-käsite on peräisin 1700-luvulta, jolloin sillä erotettiin sivistynyt maailma barbaareista. 1900-luvun alun spengleriläinen ajattelu korosti sivilisaatioiden sisäänrakennettua itsetuhovoimaa kun taas kylmän sodan jälkeinen huntingtonilainen ajattelu painotti sivilisaatioiden välisiä väistämättömiä konflikteja.

Euroopan laitamilla länsimaiseen sivilisaatioon kuulumisesta tuli 1900-luvulla tavoittelemisen arvoinen pyrkimys – usein jopa pakkomielle. Turkissa ja Venäjällä oli laajamittaisia pyrkimyksiä länsimaalaisuuteen.

Samaan aikaan Suomessa Eurooppaan pääsystä tuli sivistystehtävä. Tulenkantajat julistivat ikkunoiden avaamista Eurooppaan. Ummehtuneesta korpikulttuurista oli päästävä eroon.

2000-luvulle tultaessa diskurssi alkoi vähitellen muuttua. Turkin nykyinen ulkoministeri Ahmet Davutoğlu puhui Turkin liminaalitilan puolesta: idän ja lännen välissä valtiolla on laajempi poliittinen, kulttuurinen ja taloudellinen vaikutusalue.

Turkki pyrki viralliseksi idän ja lännen risteyskohdaksi yksipuolisen länsimaisuuden sijaan. Välitilasta tuli taakan sijaan voimavara.

Nyt tuolle paikalle on enemmänkin tunkua. Idän ja lännen väliseksi tulkiksi pyrkiviä on jonoksi asti varsinkin entisissä Neuvostoliiton ja Jugoslavian maissa.

Kenellä on tarjota eniten kilpailussa idän ja lännen kohtauspaikan herruudessa? Turkki sijoittuu kirjaimellisesti Euroopan ja Aasian mantereiden väliin kun taas esimerkiksi ”Tbilisi on ainoa kaupunki, jonka arkkitehtuurissa itä ja länsi yhdistyvät”.

Mukana kilpailussa on myös Suomi, joka ”tarjoaa parhaimmat palat sekä länsimaisesta että itämaisesta perinteestä”. Juuri kun suomalaiset ovat jotenkuten oppineet olemaan eurooppalaisia, meitä kannustetaan olemaan enemmän Tulenkantajien vieroksumia korpikulttuurin edustajia ja oudon ”sekarotuisia”. Kansaa sivistetään nyt vastakkaiseen suuntaan.

Pekka Pekkala kirjoitti viime kuussa Helsingin Sanomien kolumnissaan, että ”kulttuurien välissä oleminen ei olekaan paha asia. Itä–länsi-miksaus tekee meistä suomalaisista erityisiä. Se on juuri sitä kilpailukykyä kansainvälistyvässä maailmassa, jota Siniset Kirjat ja Maabrändivaltuuskunnat yrittävät kuvata”.

Myös taidekollektiivi Checkpoint Helsinki ammentaa ajatuksesta, että Suomi voisi esiintyä idän ja lännen välisenä raja-asemana. Sen tarkoituksena on luoda Suomesta ”muista kaupungeista erottuva, ainutlaatuinen ja omaleimainen taidekaupunki”.

Lopuksi Pekkala vielä rohkaisee suomalaisia lakkaamaan “siis teeskentelemästä olevamme pikkuruotsi tai miniamerikka. Ollaan reilusti Suomi, erityinen paikka idän ja lännen välissä”.

Tuon erityisen paikan manttelia havittelee kuitenkin jo niin moni maa, että Suomi jää helposti jalkoihin. On myös kyseenalaista, onko kuvitellussa idän ja lännen välitilassa mitään erityistä. Se keksittiin jo kauan sitten.

Poliittisesti arveluttavinta diskurssissa on, että se vahvistaa ajatusta sivilisaatioiden olemassaolosta ja niiden välisistä konflikteista. Suomessakin omaksuttu ajatus idän ja lännen rajatilasta on osa laajempaa diskursiivista ja poliittista kokonaisuutta, jota kutsutaan sivilisaatioiden väliseksi allianssiksi.

Turkin ja Espanjan hallitusten tekemä poliittinen aloite käynnistyi vuonna 2005 YK:n alaisuudessa tavoitteenaan edistää eri kulttuureita ja uskontoja edustavien kansojen välistä vuorovaikutusta.

Tämä sinänsä hyvältä kuulostava tavoite kuitenkin vahvistaa huntingtonilaista maailmankuvaa, joka jakaa maailman selkeästi rajattaviin ja pohjimmiltaan erilaisiin kulttuurisiin kokonaisuuksiin.

Kuten Ali Balci (2009) toteaa, sivilisaatioiden välisen allianssin käsite on integraali osa teesiä, jonka mukaan sivilisaatioiden välillä on väistämättömiä konflikteja. Hänen mukaansa aloite vaikeuttaa merkittävästi huntingtonilaisen myytin purkamista. Pekkalan esiin nostama ”sekarotuisuus” perustuu samalla tavalla oletusarvoon puhdasrotuisuuden olemassaolosta.

Kirjoitin aikaisemmin Suomen heikosta itsetunnosta YK:n turvallisuusneuvoston äänestystappion yhteydessä. Meidän jatkuva tarpeemme määritellä Suomea ja suomalaisuutta suhteessa muihin on merkki tästä identiteetin heikkoudesta.

Vahva itsetunto ei kuitenkaan löydy jakamalla maailma eri sivilisaatioihin, kulttuureihin ja rotuihin, joiden väliin tai osaksi voimme sitten tyytyväisenä sijoittautua.

Se löytyy paremminkin tunnustamalla, ettei ole olemassa selkeästi rajattavia kulttuurisia, poliittisia tai etnisiä kokonaisuuksia, joihin Suomen pitää tai ei pidä kuulua. Välissä tai osana kokonaisuutta ovat aivan yhtä ahtaita määritelmiä, jotka perustuvat kilpailuun muiden kanssa.

Kilpailu siitä, edustaako Suomi idän ja lännen välistä tilaa parhaiten, on jatkumo aikaisemmalle vimmalle tehdä Suomesta länsimainen. ”Sekarotuiseksi” määriteltynä Suomen kansainvälinen identiteetti ei olisi yhtään aikaisempaa vahvempi.

Aina löytyy haastajia: Turkki tai vaikkapa Georgia saattavat sittenkin hallita vielä aidommin kulttuurien välitilaa.

Artikkelikuva: Lina Trochez / Unsplash

Julkaisu Idän ja lännen väliin on nyt tunkua ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kirjoitin hieman yli vuosi sitten Turkin menettämisen kysymyksestä, joka on nostettu esiin tiettyjen poliittisten tapahtumien seurauksena. Tarjosin tuolloin kaksi vaihtoehtoista näkemystä tälle menettämisen retoriikalle. Yhtäältä mielikuva Turkin kaksinapaisuudesta on pinttynyt länsimaiseen ajatteluun, toisaalta Turkki nähdään tunteiden ajamana toimijana, joka voidaan menettää sen epärationaalisten tekojen seurauksena.

Vuosi maailmanpolitiikassa on kuitenkin pitkä aika. Arabimaiden kansannousut ja niitä seuranneet uudistukset ovat muuttaneet poliittista karttaa merkittävällä tavalla. Myös Turkin kansainvälinen rooli on muuttunut näiden tapahtumien seurauksena, mikä on näkynyt länsimaisessa suhtautumisessa Turkkiin. Viime vuoden lopulla TIME-lehti nosti pääministeri Recep Tayyip Erdoğanin kanteensa ja ylisti tämän roolia Turkin alueellisen valta-aseman vahvistajana.

Enää ei puhuta Turkin menettämisestä vaan sen nousemisesta muiden valtojen rinnalle varteenotettavana ja vaikutusvaltaisena toimijana. Jos 2000-luvulla Turkki oltiin menettämässä, 2010-luvulla se ollaan löytämässä. Mutta kuten kirjoituksessani aikanaan totesin, menettämisen retoriikka kertoo enemmän länsimaiden suhtatutumisesta Turkkiin kuin poliittisiin tapahtumiin liittyvien havaintojen yhdenmukaisuudesta. Tässä suhtautumisessa on olemassa kaksi pääsääntöistä suuntaa: joko länsi on toivottomassa syöksykierteessä tai alati kasvavassa nousujohteessa.

Edellinen on helppo yhdistää viime vuosina päätään nostaneeseen eurooppalaiseen äärioikeistoon, jonka mukaan maahanmuuttotulva upottaa länsimaisen elämäntavan, mutta ajatus tuhoutuvasta länsimaisesta sivilisaatiosta on ollut olemassa yhtä kauan kuin länsimaisuuden käsite. Myös Turkin menettämisen retoriikka heijasteli tätä suuntausta: Turkki menetetään eurooppalaisen arvomaailman kestämättömyyden vuoksi. Puhutaan demokratiasta ja ihmisoikeuksista mutta torjutaan unioniin pyrkivä muslimienemmistöinen valtio ensisijaisesti poliittisista syistä.

Kysymystä eurooppalaisen ja länsimaisen arvopohjan hauraudesta ei ankkuroida enää Turkkiin. Timothy Garton Ash kirjoitti pari viikkoa sitten länsimaiden hitaan reagoinnin Syyrian tilanteeseen olevan osoitus sen sisäänrakennetusta poliittisesta ja moraalisesta heikkoudesta. Hänen mukaansa tulevaisuudessa näemme perinteistä suurvaltapeliä Turkin, Venäjän, Kiinan ja länsimaiden välillä. Hän muistuttaa, että tilanne voisi olla toisenlainen, jos EU olisi ottanut Turkin jäsenyyden tosissaan. Mutta ei: Turkki on löydetty uudelleen Osmanien valtakunnan perintöä kantavana suurvaltana.

Vaikuttaa siltä, että aikaisemmat puheet Turkin menettämisestä liittyivät enemmän Turkin samankaltaistumiseen kuin eriytymiseen lännen kanssa. Kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa ollaan siirtymässä kylmän sodan jälkeisestä fyysiseen turvallisuuteen ja erilaisuuden uhkaan perustuvasta konfliktikuvasta ajatukseen identiteetin turvallisuudesta ja samankaltaistumisen uhasta. Identiteetin turvallisuus tarkoittaa valtion eheätä omakuvaa. Turvattomuuden tunne syntyy, kun aikaisemmin vallinneet käsitykset valtion roolista kansainvälisessä systeemissä järkkyvät. Tämä voi joidenkin tutkijoiden mukaan aiheuttaa suurempaa turvattomuuden tunnetta kuin sotilaallisen uhan mahdollisuus.

Myös Turkin menettämisen retoriikka voidaan nähdä tästä näkökulmasta. Turkin 2000-luvulla harjoittama länsimaisempi ulkopolitiikka, joka entisestä poiketen painotti kriisinhallintaa, sovittelua ja demokraattista arvopohjaa, sai aikaan turvattomuuden tunnetta tietyissä länsimaisissa toimijoissa: jos Turkki on aikaisemmin toiminut eräänlaisena vakiintuneena vastapuolena identiteettikysymyksissä, sen samankaltaistuminen lännen kanssa näyttäytyi uhkana länsimaiselle identiteetille. Tiettyjen toimijoiden käsitykset länsimaisuudesta järkkyivät. Sigmund Freud puhui tästä ilmiöstä pienten eroavaisuuksien narsismina.

Miten tämä sitten liittyy Turkin arabikevään jälkeiseen valta-asemaan ja suhteeseen Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin? Turkki on löydetty uudelleen, mutta ei sen samankaltaisuuden vaan uudelleen määritellyn erilaisuuden kautta. Osmanien valtakunta määritti eurooppalaisen identiteettipohjan vastakohtien kautta: valtakunta oli itäinen, muslimienemmistöinen ja maatalousvaltainen, Eurooppa läntinen, kristitty ja teollistunut. Nyt 2000-luvun etsikkoajan jälkeen tuo narratiivimalli on nostettu uudelleen esiin. Selkeästi määriteltävä erilaisuus on turvallisuutta luovaa, ja arabikevät on toiminut  tässä katalysaattorina.

Timothy Garton Ashin kirjoitus on hyvä esimerkki tästä. Hän kuvailee värikkäästi, kuinka Osmanien valtakunnan aikainen pašša tuntisi olonsa varsin kotoisaksi sulttaani Erdoğanin hallitsemassa nyky-Turkissa, joka ajaa omia arvojaan ja intressejään perinteisen valtataistelun modernissa versiossa Venäjän tsaari Vladimir Putinia, Kiinan keisari Hu Jintaoa, Britannian pääministeriä ja muiden suurvaltojen hallitsijoita vastaan. Turkin nousu varteenotettavaksi vallaksi on vähemmän uhkaava vaihtoehto kuin sen samankaltaistuminen lännen kanssa. Se tarkoittaisi kokonaan uusien identiteettimallien luomista.

Julkaisu Turkki löytyi uudelleen sen erilaisuuden kautta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.