Valtiovarainministeri Alexander Stubb (kok.) piti Helsinki Challenge -finalisti-illan avaavan puheen Helsingin yliopiston juhlavuoden Tiedettä maailman parhaaksi -seminaarissa. Seminaarin yhteydessä yliopistot määritellään edelläkävijöiksi ja kansakunnan uudistumisen moottoreiksi: ”Maailman muuttuessa yliopiston on oltava muutoksen tekijä eikä pelkkä kohde.”

Hallituksen koulutukseen ja tutkimukseen kohdistamat miljoonasäästöt ovat kuitenkin puraisseet erityisen rajusti Helsingin yliopistoa ja Aalto-yliopistoa. Molemmat ovat käynnistäneet mittavat yt-neuvottelut. Tuoreessa muistissa ovat myös vaalilupaukset, ettei koulutuksesta leikata sekä Alexander Stubbin pääministerinä ollessaan antamat tutkijoita vähättelevät kommentit.

Stubb sanoi lukevansa mieluummin virkamiesten raportteja kuin ”päivystävien dosenttien sepustuksia”. Korkeakoulujen kesälukukauteen liittyen hän puolestaan tokaisi, että jos ennenprofessoreilla oli ”kolme syytä olla professori eli kesä-, heinä- ja elokuu”, niin jatkossa näin ei enää olisi. Tilanne marraskuisena iltana Helsingin yliopiston juhlasalissa oli siis lähtökohdiltaan varsin ristiriitainen, jopa irvokas.

Kenneth Burke määrittelee groteskin eli irvokkaan olevan epäjohdonmukaisuutta ilman naurua. Se epäloogisuus ja liioittelu, jotka vaikkapa burleskissa naurattavat, ovat groteskissa vastenmielistä ja jopa pelottavaa. Yleisö saattaa myös nähdä groteskina sellaista, minkä esiintyjä on tarkoittanut vilpittömäksi. Groteski onkin usein yhtä aikaa kauhistuttavaa ja naurettavaa.

Poliittinen groteski osoittaa, miten epämiellyttävä tai jopa karmea maailmamme voi olla. Se tuo konkreettisesti näkyviin hegemonian alla kytevät ristiriidat. Esimerkiksi Romanian johtajan Nicolae Ceaușescun viimeiseksi jääneessä puheessa Bukarestin vallankumousaukiolla joulukuussa 1989 kiteytyy poliittinen groteski. Kliseet kaikuvat kuuroille korville, ja valtaapitävien sekä kansalaisten maailmat ovat ajautuneet peruuttamattomasti erilleen. Diktaattorin epäuskoinen ilme kertoo kaiken.

Tarkastelen, miten valtiovarainministeri Alexander Stubb pyrki rakentamaan siltoja yleisöön, josta iso osa oli oletettavasti kriittinen hallituksen säästölinjauksia kohtaan. Lisäksi salin ulkopuolella oli vihainen joukko opiskelijoita ja tutkijoita osoittamassa mieltään leikkauksia ja ylipäätään ministerin yliopistolle tuloa vastaan.

Mea culpa, mea maxima culpa

Valtiovarainministeri Stubb aloitti englanninkielisen puheensa kahdella sanalla: kiitos ja anteeksi. Hän kiitti kutsusta ja pahoitteli hallituksen yliopistoihin ja koulutukseen kohdistuvia leikkauksia. Niistä hän otti syyn omalle kontolleen: ”Jos haluatte syyttää jotain, syyttäkää minua. Otan vastuun kantaakseni täysin ja kokonaan.” Stubb myös reagoi puheensa aikana kuultuihin mielenosoittajien huutoihin pyytämällä vielä kertaalleen anteeksi ja sanomalla ottavansa buuaukset ansaittuna varoituksena.

Valtiovarainministeri otti näin vastuun hallituksen teoista ja asettui samalla urhoollisesti suojelemaan erityisesti opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasosta, johon on viime aikoina kohdistunut äänekästä arvostelua. Stubb toisti anteeksipyyntönsä vielä seuraavana aamuna HSTV:n haastattelussa.

Myös Alexander Stubbin kehonkieli Helsingin yliopiston tilaisuudessa korosti nöyryyttä. Ilme oli vakava, katse oli suunnattu alaspäin. Hän myös huokaili useaan otteeseen. Ilman paperia puhuneen Stubbin tapa pitää mikrofonia kahdella kädellä rintansa kohdalla puolestaan loi mielikuvan Herralta armoa rukoilevasta, ristiä käsissään puristavasta hartaasta katuvasta. Yliopistoväen edessä näytti todella olevan nöyrä, syntiensä ja virheidensä kanssa tuskaileva pieni ihminen.

Valtiovarainministeri Alexander Stubb pyrki näin paikkaamaan tulehtunutta tilannetta anteeksipyynnöllä. Kuten myös lupauksessa, apologiassa on kyse puheaktista, jonka tavoitteena on muuttaa vallitsevaa asiaintilaa. Se on myös symbolisen puhdistautumisen ja identifikaation keino, samoin kuin ulkoisten syyllisten nimeäminen. Logiikaltaan apologia on kuitenkin syntipukkimekanismin vastakohta.

Onnistunut anteeksipyyntö palauttaa osapuolten välit ja mahdollisesti jopa kasvattaa reetorin uskottavuutta. Mitä suuremmat synnit puhuja pystyy onnistuneesti ottamaan kannettavakseen ja saamaan ne anteeksi, sitä ylevämpi hänen asemansa oletettavasti on.

Toisaalta vaara piilee siinä, että reetori ampuu yli tai on muutoin epäuskottava; tuolloin anteeksipyyntö vaikuttaa helposti falskilta ja johtaa jännitteiden lisääntymiseen. Groteskin yhteydessä Kenneth Burke kutsuu apologiaa ”tyynnyttelyn retoriikaksi”.

Halusin olla yksi teistä!

Alexander Stubb pyrki tyynnyttelemään yleisöään kahta reittiä pitkin. Ensimmäinen näistä oli henkilökohtainen kehityskertomus. Hän tunnusti, ettei ollut akateemisesti suuntautunut kouluaikoinaan.

”En ollut mitenkään välkky oppilas”, Stubb kertoi ja jatkoi, että älyllisten pyrintöjen sijaan hän keskittyi urheiluun. ”Olin enemmän fyysinen kuin älyllinen”, hän painotti. Yliopisto kuitenkin muutti hänen kohdallaan kaiken.

Valtiovarainministeri kertoi opiskelleensa Yhdysvalloissa Etelä-Carolinassa pienessä yliopistossa. ”Skandinaaville liberaalille” päätyminen keskelle konservatiivista raamattuvyöhykettä ei Stubbin mukaan ollut mitenkään helppoa. Tuolloin hän kuitenkin koki valaistumisen:

”Siellä oppimisen siemen ja into kylvettiin siihen ihmiseen, joka tuolloin olin. Opiskelin neljä vuotta, opiskelin aamusta iltaan, ja halusin tulla tutkijaksi ja opettajaksi. Miksi? Koska uskon, että Aristoteles on oikeassa. Aristoteles sanoi kerran, ettei ole mitään jalompaa tehtävää tässä maailmassa kuin opettaa nuoria. Ja olen sitä mieltä, että tämä on juuri sitä, mitä te teette täällä Helsingin yliopistossa.”  

Tällä tavoin ministeri Stubb korostaa anteeksipyyntöään alentamalla itsensä. Hän halusi jaloista jaloimpaan ammattiin eli yliopistouralle, mutta hänestä tulikin poliitikko, syystä tai toisesta. Poliitikothan tunnetusti ovat ainakin julkisessa keskustelussa usein sitä halveksittavinta kastia.

Puheen seuraava osa tukee nöyrtymistä kiintoisalla tavalla. Valtiovarainministeri kertoi anteeksipyyntönsä jälkeen neljästä sanasta, joilla hänen vanhempansa saattelivat hänet unten maille lapsena: unelmoi, usko, työskentele lujasti ja onnistu (tai menesty, ”succeed”). Stubb myös korosti tekevänsä samoin omien lastensa kohdalla. Näin implikaatio on, ettei ministeri ole itse välttämättä onnistunut haluamallaan tavalla, koska hän ei tohtorintutkinnostaan huolimatta ole päätynyt akateemiselle uralle.

Perheeseen ja henkilökohtaiseen kokemukseen keskittyminen on tapa luoda yhteyttä haastavankin yleisön kanssa. Siinä puhuja pyrkii identifioitumaan jonkin yleisön oletettavasti positiivisena pitämän asian kanssa ja käyttää sitä keinona osoittaa, miten vaikea tilanne hänellekin on tai mitä epäonnistumisia hän on kohdannut.

Siinä ei siis kielletä syyllisyyttä, vaan pyritään herättämään sympatiaa. Tunteet vaikuttavat arvioihimme voimakkaasti, kuten jo Aristoteles painotti.  Toisaalta näin huomio myös siirtyy kuin vaivihkaa pois poliittisista ratkaisuista.

Kyseinen kohta on kuitenkin mahdollista tulkita myös siten, että itse asiassa yliopistot eivät ole onnistuneet ja tarvitsevat siksi perustavanlaatuista muutosta. Näin ollen Alexander Stubbin itsensä alentaminen kääntyy helposti tarkoituksensa vastaiseksi.

Esimerkiksi Tuomas Akvinolainen varoittelee tällaisen retoriikan vaaroista. Hänen mukaansa oman erinomaisuuden ironinen vähättely todellisten tarkoitusperien piilottamiseksi on itse asiassa itsensä ylentämistä ja syntiä. Kyseessä on tekopyhyyteen sortuminen, mikä luonnollisesti antaa reetorista epäedullisen kuvan eikä edistä hänen asiaansa. Tilanne Helsingin yliopistolla oli siis monella tapaa varsin ironinen.

Alexander Stubbin viesti paikalla mieltään osoittaneille opiskelijoille ja tutkijoille taas on, että he ovat siihen täysin oikeutettuja. ”Rehellisesti sanoen”, ministeri totesi ja jatkoi, että jos nuoret opiskelijat eivät olisi kyseisessä tilanteessa suuttuneita valtiovarainministeriinsä, meillä olisi käsissämme yhteiskunnallinen ongelma. ”Heillä on kaikki oikeus olla vihaisia”, eikä ”heitä, jotka minulle buuaavat, saa missään nimessä tuomita”, Stubb painotti.

Suuttumus on ministerin mielestä oikeutettua, eikä sitä saa tukahduttaa tai tuomita – päinvastoin, se on hyvä merkki. Hän ei tarjoa sen kummempia perusteluja leikkauksille. Tunneretoriikassa päädytään helposti kuitenkin syyllistämään kaltoin kohdeltua tahoa.

Anteeksipyyntö esitetään pakon edessä, eikä siinä varsinaisesti kaduta tekoja vaan sitä, että joku on loukkaantunut. Usein tähän liitetään vielä toteamus, että on sentään hyvä, että saimme aikaan keskustelua. Kenneth Burkea mukaillen joskus poliittisen retoriikan tehtävä on nostattaa myrsky, joskus taas tyynnyttää se.

Hieman holhoava lähestymistapa tulee esiin myös siinä, että Stubb pitää vastalauseita nimenomaan ”nuorten opiskelijoiden” protestina. Leimaamalla mielenilmaukset opiskelijoiden tempauksiksi oletus on, että ne kuuluvat ikään kuin opiskeluajan hölmöilyihin, joista kyllä sitten aikuistutaan pois. Niin paikalla mieltään osoittaneiden kuin julkisuudessa kritiikkiä esittäneiden joukossa on kuitenkin runsaasti myös yliopistojen henkilökuntaa eli ”aikuisia”.

 ”Mitäs aiot tehdä?” – valtiovarainministerin tikapuut taivaaseen

Tässä kohtaa valtiovarainministeri reagoi taustalta kuuluneeseen ”Mitäs aiot tehdä?” -huutoon. Hän sanoi toisen ratkaisukeinonsa olevan rakentava. Stubbin mukaan Helsinki Challengen kaltaiset tapahtumat ovat ”rakennuspalikoita” yliopistoiden pelastamisessa. Perustelut löytyvät ministerin esittämästä ”hyvän” tai ”hyveellisyyden kehästä” (engl. virtuous circle), jota talous tarvitsee:

”1. kohta on, että meidän täytyy olla kilpailukykyisiä. Miksi? Koska, kohta 2, jos olet kilpailukykyinen, vienti edistyy. Miksi? Koska viennin myötä saadaan kasvua, tämä on kohta 3. Miksi? Koska, kohta 4, viennin ja kasvun myötä työllisyys paranee. Miksi? Koska työllisyyden kautta päästään 5. vaiheeseen, joka on verotulot. Ja sitten päästään kohtaan 6 eli hyvinvointivaltion rahoittamiseen verotuloilla, mikä koskee myös kallisarvoisia instituutioitamme, kuten Helsingin yliopistoa.”    

Valtiovarainministerin ratkaisu välirikkoon on kuuden kohdan kehä. Se on kuin mekanismi, joka näkymättömän käden tavoin jakaa hyvää kaikille. Perustana ovat koulutus ja tutkimus, koska kilpailukyky tietointensiivisessä taloudessa on riippuvainen innovaatioista sekä uudistumisesta. Stubb käyttää siis tuttua argumenttia, jonka myös opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen esitti taannoisessa paimenkirjeessään.

Alexander Stubbin käyttämässä gradatio-figuurissa puhuja etenee ikään kuin tikapuita pitkin vähäisimmästä kohti kliimaksia toistaen aina askeleen aluksi edellisen kohdan. Vaikutusta voi vielä tehostaa esittämällä itselleen ja yleisölle ikään kuin epäileviä kysymyksiä (dubitatio), kuten Stubb tekee. Tällä tavoin reetori voi näppärästi asettaa haluamansa asiat hierarkkiseen järjestykseen.

Samalla niiden välille on helppo luoda deterministinen vaikutelma, että askeleet seuraavat toisiaan luonnonlain tavoin. Esimerkiksi Uuden testamentin (esim. 2 Piet. 1) lisäksi kyseinen kuvio on muun muassa marxilaisen dialektisen materialismin taustalla.

Eräs apologisen retoriikan toimivaksi havaittu keino on nimenomaan transsendenssi. Siinä syytöksen kohteena oleva teko liitetään johonkin laajempaan yhteyteen, jonka toivotaan paljastavan yleisölle kokonaan uusi näkökulma.

Esimerkiksi irtisanomisia voi puolustella koko yrityksen pelastamisella. Historian vääjäämättömän kehityksen edessä satojenkin työttömäksi joutuneiden on nöyrryttävä. Uusliberalismiin kuuluva hyveellisyysretoriikka puolestaan vie huomion politiikasta ja rakenteista – tai vaikka vientiteollisuudesta – kohti yksilöiden vastuuta kehän ”toimintakunnosta”.

Ministeri päättää puheensa toiveeseen, että hän pystyy viiden vuoden kuluttua seisomaan samalla paikalla huomaten, että ”meillä on elinkelpoinen talous”. Kyseessä on strateginen erottaminen:yleisön näkemystä asiasta pyritään muuttamaan viemällä asia ajallisesti kontekstiin, jonka näkökulmasta teko onkin hyväksyttävä tai jopa suotuisa. Stubbin nöyrä toivomus nähdä viiden vuoden päähän on juuri tällainen kontekstin ajallinen siirto.

Selitystä onkin käytetty usein juuri talouspoliittisia leikkauksia puolustettaessa. Eron on kuitenkin oltava riittävän selkeä, jotta yleisö voi siirtyä retorisesti tarpeeksi kauaksi paheksuttavasta kohteesta. Esimerkiksi nykyisen talouskriisin jatkuminen vuositolkulla on osaltaan vienyt pohjan oikeistolaisen talouspuheen uskottavuudelta ainakin yllämainitun retorisen keinon suhteen.

Kehän tai tikapuiden kohdalla reetorin kannalta haaste on taas siinä, että niiden on mahdollista tulkita etenevän myös päinvastaisessa järjestyksessä. Toisin sanoen ensin mainittu onkin se tärkein, ja siitä siirrytään vähitellen kohti vähiten arvostettua asiaa. Näin ollen tässä kohden on hämärää, kumpi lopulta valtiovarainministerin puheessa onkaan tärkeämpää, talouden tarpeet vai yliopistojen pelastaminen.

Implikaatiot kertovat usein paljon. Kuten Sanni Grahn-Laasosen retoriikassa, myös Alexander Stubbin puheessa on taustalla olettamus, että yliopistot eivät vielä ole kyseisen kaltaista hyvän kehää pystyneet luomaan. Myös elinkeinoministeri Olli Rehnin (kesk.) mukaan Suomen kansantaloudelle on entistä tärkeämpää, että keskitytään soveltavaan tutkimukseen, josta saadaan kaupallista hyötyä.

Tulkintaa tukee Stubbin puheen päättävä toive hänen viisivuotissuunnitelmansa päässä odottavasta elinkelpoisesta taloudesta. Tärkeysjärjestyksestä ei liene enää epäselvyyttä.

Narkissoksen apologia?

Alexander Stubbin apologia on kaiken kaikkiaan retorisesti mielenkiintoinen. Leikkauksista vastaavana ministerinä hänen esiintymisensä Helsingin yliopistolla loi groteskin tilanteen. Vaikka hän ei kohdannut mielenosoittajia kasvotusten esiintymisensä ulkopuolella, Stubb otti haasteen vastaan luottaen anteeksipyynnön voimaan. Hänen ratkaisunsa onkin lähtökohdaltaan vakuuttavampi kuin pääministerin tai opetus- ja kulttuuriministerin avoimen syyllistävä retoriikka.

Hyvän kehänsä avulla Alexander Stubb pyrki luomaan vaikutelman itsestään miehenä, joka suorastaan mielellään ottaa syytökset ja vastuun kantaakseen, koska kyseessä on koko suomalaisen yhteiskunnan pelastaminen. Samalla hän tarjoaa retoriset askelmansa selitykseksi kovasti kritiikkiä herättäneille koulutusleikkauksille: yleensä apologiaan kuuluvat myös perustelut, minkä vuoksi sitä oikein tuli tehtyä mitäkin. Valtiovarainministerin selitys ei kuitenkaan ole aivan ongelmaton.

Retorisen taituruuden lisäksi ministerin puheessa on ulottuvuuksia, jotka kyseenalaistavat anteeksipyynnön vilpittömyyden ja siten sen toimivuuden. Jää lopulta epäselväksi, pyytääkö Alexander Stubb aidosti anteeksi leikkauksia vai onko ministeri lähinnä pahoillaan siitä, ettei yliopistoväki ole ymmärtänyt asioiden todellista laitaa ja sitä, mikä on talouden, ja hallituksen mukaan samalla myös korkeakoulujen, parhaaksi.

Häpeän ja katumuksen lisäksi anteeksiannon katsotaan yleensä edellyttävän lupausta olla tekemättä samaa uudelleen sekä korjaavia toimenpiteitä, mikäli sellaiset vain suinkin ovat mahdollisia – jos rikot ikkunan, on syytä hankkia uusi. Näin korostuu anteeksipyynnön vilpittömyys, mikä puolestaan on keskeistä sen onnistumiselle puheaktina.

Stubbin retoriikassa kuitenkin nimenomaan yliopistojen pitää muuttua, jotta tilanne parantuisi. Lupauksia ja tekoja edellytetään siis uhrilta!

Myös sen toisen osapuolen teot olisivat mahdollisia, vaikka välttämättömyys on ollut keskeinen osa leikkausten perusteluja. Valtiovarainministeriö veti takaisin esityksensä niin sanotusta tehokkaasta katumisesta julkisen kritiikin ja perustuslaillisten ongelmien takia.

Aikaisemmin syksyllä hallitus taas perääntyi aikeistaan leikata sunnuntai- ja iltalisiä. A-studiossa nähty kätilöiden haastattelu oli saanut pääministeri Sipilän muuttamaan mielensä. Painokkaita vetoomuksia uudelleenharkinnasta myös korkeakoulujen kohdalla onkin nähty runsaasti.

Hallituksen olisi siis muutettava linjauksiaan, jotta valtiovarainministeri Alexander Stubbin anteeksipyyntö olisi uskottava ja eettisesti johdonmukainen. Tämä on erityisen tärkeää ottaen huomioon ennen vaaleja annettujen koulutuslupausten rikkominen.

Muutoin herää kysymys, oliko Stubbin tavoite tuona pimeänä marraskuisena iltana saada enemmän itselleen sielunrauha kuin pyytää vilpittömästi anteeksi. Tällainen ikään kuin Narkissoksen apologia ei pura groteskin tilanteen jännitteitä vaan päinvastoin lisää niitä.

Lähteet

Burke, Kenneth 1969a [1945]. A Grammar of Motives. Berkeley: University of California Press.

Burke, Kenneth 1969v [1950]. A Rhetoric of Motives. Berkeley: University of California Press.

Burke, Kenneth 1984a [1935]. Permanence and Change. Berkeley: University of California Press.

Burke, Kenneth 1984b [1937]. Attitudes toward History. Berkeley: University of California Press.

Lazare, Aaron 2004. On Apology. New York: Oxford University Press.

Ryan, Halford Ross 1982. “Kategoria and Apologia. On their Rhetorical Criticism as a Speech Act”. Quarterly Journal of Speech. Vol. 68, 254–261.

St. Thomas of Aquinas. Summa Theologica. Echo Library.

Stubb, Alexander 2015. Keynote-puhe Tiedettä maailman parhaaksi -seminaarin Helsinki Challenge -finalisti-illassa Helsingin yliopistossa 12. marraskuuta 2015. Osoitteessa käyty 14.11.2015.

Ware, B. L. & Linkugel Wil A. 1973. “They Spoke in Defense of Themselves: On the Generic Criticism of Apologia”. Quarterly Journal of Speech. Vol. 59: 3, 273–283.

Julkaisu Alexander Stubb ja Narkissoksen apologia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vastaavat kysymykset hän sanoo esittävänsä myös ammattikorkeakouluille soveltuvilta osin. Kyseessä on siis kutsu korkeakouluille arvioida ja uudistaa itseään.

Korkeakoulutuksen rakenneuudistukset eivät ole uusi asia Suomessa. Edellinen kiivasta keskustelua herättänyt muutos oli tuolloisen valtionvarainministeri Jyrki Kataisen (kok.) ”fantastisena” markkinoima, vuonna 2010 voimaan tullut yliopistolaki, jolla yliopistoista tehtiin itsenäisiä laitoksia.

Samalla virat lakkautettiin ”kannustavamman” palkkauksen tieltä. Lisäksi yliopistojen hallituksissa tuli olla 40 prosenttia niin sanottuja ulkopuolisia jäseniä eli esimerkiksi elinkeinoelämän edustajia.

Perusrahoitus sidottiin yliopistoindeksiin, minkä oli tarkoitus auttaa kustannusten nousun tuomissa haasteissa. Opetusministeriöltä tuleva pääomitus on sidottu muualta hankitun rahoituksen määrään. Myöhemmin ministeriön rahoituksen kriteerejä on vielä muutettu helpommin kontrolloitavaan muotoon eli suoritettuja tutkintoja, opintopisteitä ja julkaisumääriä painottaviksi.

Hunajaisista lupauksista huolimatta yliopistojen rahoitus on vähentynyt, pätkätyösuhteiden määrä lisääntynyt ja monia yksiköitä lopetettu kokonaan. Yliopistoindeksi on välillä puolitettu ja välillä jäädytetty kokonaan. Vastaavasti valtaa yliopistoissa on keskitetty rehtorille, hallitukselle ja hallintojohdolle kollegiaalisen päätöksenteon kustannuksella.

Ongelma tiivistyy kärjistäen siihen, että yliopistoja kohdellaan yrityksinä, mitä ne eivät tietenkään ole. Tästä puolestaan on syntynyt voimakas jännite yliopistoyhteisön sekä markkinauskoa tunnustavien poliittisten päättäjien ja virkamiesten välille. Toisaalta yliopistoväkikään ei ole asiassa täysin yksimielinen.

Ottaen huomioon yllä mainittu tilanne sekä nykyisen hallitusohjelman satojen miljoonien leikkaukset on mielenkiintoista nähdä, minkälaisen retoriikan varaan ministeri kutsunsa rakentaa. Tarkastelen seuraavassa Sanni Grahn-Laasosen avoimen ”paimenkirjeen” retoriikkaa Kenneth Burken ajatuksiin nojaten.

Siinä missä pääministeri Juha Sipilän (kesk.) televisiopuhetta käsittelevässä kirjoituksessani paneuduin hänen retoriseen pelastuskertomukseensa, Grahn-Laasosen kohdalla keskityn yhteen keskeiseen keinoon eli syntipukin käyttöön.

Kenneth Burken mukaan erilaisten – niin konkreettisen kuin symbolisten – uhrien käyttö on niin keskeinen mekanismi yhteisöjen toiminnassa, että sillä on tärkeä rooli myös retoriikassa. Niiden avulla puhdistaudutaan virheistä sekä synneistä. Syyllisyys puolestaan on seurausta luonnollisena tai jumalallisena pidetyn järjestyksen, koodiston, lain tai muun ”sopimuksen” väitetystä rikkomisesta.

Puhdistautuminen ”kuonasta” ja syyllisyydestä on elintärkeää niin puhtaasti biologisille organismeille kuin poliittisille yhteisöillekin, muuten ne ovat niin sanotusti epäkunnossa. Siinä missä esimerkiksi sosiologit ja antropologit ovat analysoineet mekanismin toimintaa rakenteiden tasolla, burkelainen lukutapa keskittyy ilmiön retorisiin ulottuvuuksiin.

Kivijalat murtuvat – Suomi globaalin muutoksen pyörteissä

Ministeri Grahn-Laasonen aloittaa kirjeensä dramaattisesti. Suomi on ollut historiassaan monia kertoja vaikeiden tilanteiden edessä, mutta niistä on selviydytty osaamiseen ja sivistykseen panostamalla. Hän jatkaa seuraavasti:

”Itsenäisyyden satavuotisjuhlan edellä olemme jälleen tilanteessa, jossa uudistumista kipeästi kaivataan. Vienti on ollut vaikeuksissa seitsemän vuotta. Elinkeinorakenteen vankat kivijalat ovat pettäneet globaalissa, nopeassa muutoksessa. Olemme jäämässä muista jälkeen. Näköpiirissä on vain hidasta kasvua, jos kasvua ollenkaan. Velka kasvaa, samoin työttömyys. Se lisää epävarmuutta ja syö tulevaisuudenuskoa. Koko Eurooppaa koskeva pakolaistilanne on totta myös Suomessa ja muuttaa yhteiskuntaamme pysyvästi.”

Näin yhdessä kappaleessa tiivistyy hyvin kaikki, mikä opetus- ja kulttuuriministerin mielestä Suomessa on vialla. Vienti ei vedä, velka, työttömyys ja epävarmuus kasvavat sekä usko tulevaan horjuu.

Myös pakolaiset pääsevät osaksi yhteiskunnan haasteita. Kyseessä on itsenäisen Suomen kohta satavuotisen historian etsikkoaika: ”Elämme aikaa ja hetkeä, jossa uudistumiskykymme ei saa yskiä”, ministeri vannottaa profeetallisesti.

Aloitus on hyvin samankaltainen kuin pääministeri Sipilän syyskuisen televisiopuheen vastaava osuus. Kuten pian huomaamme, Grahn-Laasosen retoriikka on myös logiikaltaan pääministerikollegansa kaltaista.

Toisto on eräs tehokkaimmista retoriikan keinoista. Sen avulla on mahdollista istuttaa yleisöön mitä erikoisimpia näkemyksiä, joskus hyvinkin vaarallisia ja todellisuudesta irtautuneita, kuten totalitaristisen propagandan tehokkuus osoittaa.

Nokkelana reetorina Grahn-Laasonen tarjoaa välittömästi myös keinon haasteiden ratkaisemiseksi: inhimillinen pääoma. Hänen mukaansa Suomi on pieni kansa, jonka menestys perustuu jatkossakin sivistykseen ja huippuosaamiseen.

Ministeri jatkaa, että on kuitenkin ”osattava enemmän kuin muut osaavat, ja uudistuttava nopeammin kuin muut”. Se, että opetusasioista vastaava ministeri näkee koulutuksen olevan avain globaalissa kilpailussa pärjäämiseen, ei tietenkään ole yllätys. Sen sijaan hätkähdyttävää on se, mitä Grahn-Laasonen seuraavaksi tekee.

Synnit yliopistojen ja koulujen selkään

Vaikka Suomi tunnetaan maailmalla koulutus- ja tutkimusjärjestelmästään, ”poikkeuksellisen vaativa toimintaympäristö” on vaikuttanut myös siihen. Sanni Grahn-Laasonen julistaa, että koulutussektori ei ole kyennyt vastaamaan tilanteen haasteisiin.

”Hieman liian uinuva tyytyväisyys” alkaa näkyä siinä, että globaalissa kilpailussa ”muut juoksevat kovempaa, synnyttävät uutta yllättävän nopeaan”, ministeri jatkaa metaforisesti. Tuloksena on, että Suomen ”kilpailuetu” on heikentynyt ja suomalaisten osaamisessa alkaa olla ”isoja puutteita”.

Tällä tavoin ministeri rakentaa koulutussektorista syntipukin Suomea riivaaviin ongelmiin. Kirjeen alussa esitetty kuvaus maan ongelmista ja inhimillisen pääoman roolista pienen kansakunnan pelastajana johtaa siihen, että itsetyytyväisyyteen langenneet koulutus ja tutkimus näyttäytyvät nyt syypäinä koko yhteiskunnan ongelmiin.

Kuten Kenneth Burke toteaa, syntipukit on valittava esitettyjen syntien mukaan, jotta retoriikka olisi mahdollisimman tehokasta. Vastaavasti pelastus on oleva sitä autuaampi, mitä merkittävämpi syntipukki talutetaan uhrialttarille. Ironista tietysti on, että esimerkiksi kristinuskossa pelastus tulee täysin viattoman sijaiskärsijän kautta.

Ministerin retoriikassaan rakentama hierarkia on ovela: näin esimerkiksi alussa mainittu kaino kritiikki mm. vientiteollisuutta kohtaan kumoutuu. Toisin sanoen vienti ei vedä ja elinkeinorakenteen kivijalat rapistuvat, koska koulutussektori on jäänyt ajastaan jälkeen.

Rivien välistä on luettavissa, että myös maahanmuuttajien ja pakolaisten kotoutumisen ongelmat ovat kehnon koululaitoksen syytä. Toinen traaginen vihjaus on, että myös nykyisen hallitusohjelman leikkaukset ovat itse asiassa koulutussektorin omaa syytä.

Ministeri Grahn-Laasonen päätyy näin syyllistämään omaa hallinnonalaansa tavalla, joka tuskin herättää luottamusta yliopistoyhteisössä sekä muualla koulutuksen ja tutkimuksen kentällä. ”Alaisten” ottaminen syntipukiksi on harvoin toimiva strategia yhteisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Grahn-Laasosen retoriikka rakentuu kuitenkin hyvin pitkälti nimenomaan erottautumisen varaan, kuten seuraavaksi huomaamme.

Tehottomat, ylpeät ja viekkaat yliopistot

Ministeri käyttää varsin suuren osan paimenkirjeestään sen tarkentamiseen, mikä hänen hallinnonalansa instituutioiden toiminnassa on vikana. Ensimmäisenä listalla on korkeakoululaitoksen hajanaisuus.

Koska suomalainen korkeakoulutus on ”sirpaloitunut” ja tutkimus jakautunut ”liian moniin, resursseiltaan ja vaikuttavuudeltaan keskinkertaisiin yksiköihin”, suomalaisen tieteen kärki on aivan liian kapea, hän julistaa.

Järjestyksessä toisena, joskin ensimmäistä oleellisempana ongelmana Grahn-Laasosen listalla on, että yliopistoihin on panostettu liikaa ilman vaatimuksia tulosvastuusta. Ministeri toteaa, että ”ennen nykyistä julkisen talouden niukkuuden aikaa” korkeakoulujen ja tutkimuksen resurssit kasvoivat vuosien ajan. Tästä puolestaan on kehkeytynyt ongelma:

Kävikö meille niin, että oletimme tieteen tason ja vaikuttavuuden kohenevan tasatahtia voimavarojen lisääntymisen kanssa? Kansainvälinen vertailu osoittaa, että resurssien puute ei ole keskeinen ongelmamme, vaan niiden tehoton hyödyntäminen. Saamme samalle rahalle vähemmän vastinetta yhteiskunnan hyödyksi kuin tärkeimmät verrokkimaamme.

Ministerin viesti korkeakoulujen johdolle – ja avoimen kirjeen myötä kaikille suomentaitoisille – on, että yliopistot ovat jo vuosia tuhlanneet niille myönnettyjä varoja. Grahn-Laasonen osoittaa kuuluvansa niihin hyväuskoisiin pettyneisiin, jotka luulivat resurssien lisäämisen auttavan.

Vaikka ministeri ilmeisesti nojaa arviossaan (nimeämättömään) tutkimustietoon, hän tekee selväksi, että hän ei kuulu yliopistomaailmaan vaan niihin, jotka eivät ole saaneet tarpeeksi vastinetta rahoilleen. Täten opetus- ja kulttuuriministeri erottautuu yliopistoista ja identifioituu ”meihin”, jolla luultavasti viitataan koko muuhun yhteiskuntaan ikään kuin yliopistojen asiakkaina.

Näiden ”meidän” synti puolestaan on se, että he ovat luottaneet liikaa yliopistoihin. Vastaavalla tavoin pääministeri Juha Sipilä erottautui televisiopuheessaan tukkanuottasilla olevista työmarkkinaosapuolista.

Tehottomuuden lisäksi yliopistot eivät ole olleet tarpeeksi laadukkaita, mikä kirjeen retoriikassa tarkoittaa lähinnä tuotteistamista. Grahn-Laasonen korostaakin, että Suomessa ”tarvitaan vahvempia elinkeinoelämäyhteyksiä ja tutkimustulosten parempaa hyödyntämistä ja kaupallistamista”, mikä on hänelle olennainen osa myös korkeakoulujen vaikuttavuutta.

”Julkisesti rahoitetun toiminnan tulee heijastella hyvinvointia ja menestystä koko suomalaiselle yhteiskunnalle”, hän jatkaa. Implikaatio tietysti on, ettei näin ole tähän mennessä ollut, vaan yliopistot ovat juonitelleet rahoillaan jotain muuta.

Ministerin oman erottautumisen lisäksi paimenkirjeestä voidaan lukea esiin oletus, että sen varsinainen kohdeyleisö eli korkeakoulujen hallinto ja johto jakavat Grahn-Laasosen näkemyksen koulutuskentän ja sitä kautta koko Suomen ongelmista. Toisin sanoen samalla kun julistetaan byrokratian vähentämisen ilosanomaa, hallinnon tulee ottaa leväperäiset ja niskuroivat tutkijat ja opettajat yhä tiukemmin otteeseensa. Tällä tavoin opetus- ja kulttuuriministeri pyrkii hajottamaan ja hallitsemaan.

”Voi teitä, jotka nyt olette kylläiset, sillä teidän on oleva nälkä!”

Surkean tilanteen vuoksi tarvitaan ”laatua, tehokkuutta ja vaikuttavuutta parantavia uudistuksia”, muutoin suomalaista korkeakoulutusta uhkaa ”näivettymisen tie”. Yliopistojen pitää siis kaupallistua tai hyväksyä vaipuminen historian roskakoriin.

Opetus- ja kulttuuriministeri kutsuukin juhlallisesti yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen avainhenkilöt avukseen osallistumaan työhön, jonka ”päämääränä on nykyistä laadukkaampi, kansainvälisempi, vaikuttavampi ja tehokkaampi korkeakoululaitos”.

Tavoitteena ovat korkeakoulut, jotka pystyvät houkuttelemaan koti- ja ulkomaisia huippuja sekä saavuttamaan maailman kärjen entistä huomattavasti pienemmillä resursseilla. Huipulle pitää siis pyrkiä yhtä kovalla vimmalla kuin keskinkertaisuudesta tai jopa hyvästä on päästävä eroon. Suomen perinteisenä vahvuutena pidetty eri väestönkerrokset kattava laaja-alainen koulutusjärjestelmä kääntyy näin heikkoudeksi.

Retoriikan tehokkuuden näkökulmasta on hyvä, jos reetorin ääni ja yleisön sisäinen ääni ovat sopusoinnussa. Ministeri haastaakin keskeisimmän syntipukkinsa eli yliopistot tarttumaan itsekurin solmuruoskaan. Grahn-Laasonen houkuttelee yliopistoja katumusharjoituksiin lupaamalla ”strategista rahoitusta”, jota jaetaan ”suhteessa tekoihin ja muutokseen”.

Syyllistämisen rinnalla kaikuu siis kutsu itsekuritukseen, mikä käytännössä tarkoittaa erilaisia rakennemuutoksia, keskittämistä ja ”poisvalintoja”. Näivettyminen ja poisvalinta ovat olennainen osa vastuullistamisretoriikkaa: itsetyytyväisyyden tiellä jatkaessaan yliopistoilla on edessään ikään kuin luonnollinen kuihtuminen, koska niiden ravinnonsaanti katkeaa.

Kyseessä on aikaisemman retoriikan suhteen looginen ratkaisu. Tuhlailu, laiskuus, (tulos)vastuuttomuus ja ylpeys ovat syntejä, jotka edellyttävät rankkoja kieltäytymisharjoituksia. Ne ovat uusliberaalin talousretoriikan kuolemansyntejä, joille muut paheet ovat alisteisia.

Niistä eroon pääsy vaatii uudelleensyntymistä. Näin Sanni Grahn-Laasosen retorisessa hierarkiassa syntipukeista suurin on sortunut synneistä vakavimpiin rikkomalla markkinoiden lakia vastaan.

Kaiken kaikkiaan Sanni Grahn-Laasosen paimenkirjeen retoriikka perustuu syntipukkimekanismin varsin moniulotteiselle käytölle. Ensin uhri valikoituu melkein kuin automaattisesti dramaattisen tilannekuvauksen avulla. Sen jälkeen syntipukki ja erityisesti sen niin sanottu suorittava osa eristetään muusta yhteisöstä ennen kuin se uhrataan.

Vaihtoehdoksi kuitenkin annetaan mortifikaatio eli symbolinen itsen kuolettaminen. Ministeri on armollinen ja antaa ymmärtää, että yliopistot voivat lunastaa takaisin paikkansa suomalaisessa yhteiskunnassa itsensä syyllistämisen ja rankaisemisen tietä. Haasteena on kuitenkin arvatenkin se, hyväksyvätkö yliopistot eri henkilöstöryhmineen opetus- ja kulttuuriministerin arvion niiden syyllisyydestä ja siitä seuraavista toimenpiteistä.

Lopuksi

Syntipukkiretoriikkaan tuo oman lisänsä ministerin tasapainoilu yliopistojen itsehallinnon ja opetusministeriön roolin välillä. Grahn-Laasonen toteaa, että korkeakouluilla ja tieteellä on autonomia, minkä seurauksena ”uudistusten aloituksessa ja läpiviennissä yliopistoilla ja ammattikorkeakouluilla on vastuu ja valta”.

Hän kuitenkin jatkaa, että ministeriön on toisaalta ”ohjattava opetuksen ja tutkimuksen kokonaisuutta”. Ministeri myös vihjaa, että ”korkeakoulukentältä kumpuaa toiveita” ministeriön vahvemmalle poliittiselle ohjaukselle.

Näin hän pyrkii osoittamaan, että ministeriön esittämä kuritus onkin vastaus yliopistojen omiin pyyntöihin, ei pelkästään ulkopuolisten tahojen pakkotoimia. Epäselväksi kuitenkin jää, miltä taholta tarkalleen ottaen toiveita on esitetty.

Käytännössä yllämainitun kaltainen, niin sanottu uusliberalismin ristiriita tarkoittaa, että vapaus on sidottu siihen, että toimitaan markkinalogiikan mukaisesti. Yliopistot saavat toteuttaa muutokset itsenäisesti, mutta niiden sisällön ja raamit määrittelee opetus- ja kulttuuriministeriö. Se puolestaan on sitoutunut EU-tason koulutuspoliittisiin reformeihin, joista monet Suomea koskettaneet korkeakoulutuksen muutokset ovat peräisin.

On tietysti oma kiinnostava kysymyksensä, miten paljon liikkumavaraa Grahn-Laasosella itse asiassa on. Jean-Paul Sartrea mukaillen voidaan pohtia, rajoittuuko yliopistojen johdon tai jopa ministerin itsensä vapaus sen valitsemiseen, minkälaisessa kastikkeessa haluaa tulla syödyksi.

En malta olla huomauttamatta, että historiallisena ääriesimerkkinä tästä olivat natsien gettoihin perustamat juutalaisneuvostot, joiden tehtävänä oli huolehtia, että juutalaisten pakkotyö, joukkotuho ja siihen valmistavat toimenpiteet sujuivat hyvässä järjestyksessä.

Opetus- ja kulttuuriministeri pukeutuu paimenkirjeessään joka tapauksessa papittaren kaapuun ja kutsuu koulutussektorin – erityisesti yliopistot – katumukseen. Sanni Grahn-Laasonen toteuttaa sitä, mitä Kenneth Burke kutsuu papin paradoksiksi: hän julistaa pelastuksen ilosanomaa mutta samalla syyllistää ”laumaansa” tuomalla esiin näiden tuhlailun ja vastuuttomuuden seuraukset koko yhteiskunnalle.

Vaikka kahden tekstin perusteella ei vielä voi tehdä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä, pääministerin sekä opetus- ja kulttuuriministerin retoriikan pohjalta näyttää siltä, että hallituksemme valitsema tie on syyllistämisen ja syntipukkien tie. Sipilä laittoi pienituloiset kulkemaan via dolorosaa, Grahn-Laasonen puolestaan taluttaa kärsimystielle tutkijat ja opettajat.

Lähteet

Burke, Kenneth 1959. ”On Catharsis, Or Resolution”. The Kenyon Review. Vol. XXI (3), 337–371.

Burke, Kenneth 1969 [1950]. A Rhetoric of Motives. Berkeley: University of California Press.

Burke, Kenneth 1966. Language as Symbolic Action. Essays on Life, Literature, and Method. Berkeley: University of California Press.

Burke, Kenneth 1984 [1935]. Permanence and Change. An Anatomy of Purpose. Berkeley: University of California Press.

Burke, Kenneth 1970 [1961]. The Rhetoric of Religion. Berkeley: University of California Press.

Duncan, Hugh Dalziel 1962. Communication and Social Order. London: Oxford University Press.

Girard, René 1986. The Scapegoat. Baltimore: Johns Hopkins University Press.

Jakonen, Mikko & Tilli, Jouni 2011 (toim.) Yhteinen yliopisto. Helsinki: Tutkijaliitto.

Julkaisu Opetusministeri ja vastuuttomat, ylpeät yliopistot ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Raha ei ole uutta, vaan se kerätään suurimmaksi osaksi valtion sektoritutkimuslaitosten budjettirahoituksesta sekä vähäisemmässä määrin Tekesin ja Suomen Akatemian myöntövaltuuksista. Valtioneuvosto määrittelee myös Suomen Akatemian kautta rahoitettavan strategisen tutkimuksen yleiset suuntaviivat, joten puhe tutkimuksen poliittisen ohjauksen vahvistamisesta – tai ainakin sen keskitetystä koordinoinnista – on perusteltua. Toki sektoritutkimuslaitokset ovat tähän astikin toimineet ministerien ja ministeriöiden enemmän tai vähemmän tiukassa poliittisessa ohjauksessa.

Uudistusta toimeenpannaan nyt kunnianhimoisella aikataululla. Hallitus esittelee akatemialain muutokset eduskunnalle maaliskuussa ja asettaa strategisen tutkimuksen neuvoston heinä-elokuussa. Syyskuussa neuvosto antaa ehdotuksensa tutkimuksen teema-alueista ja painopisteistä ja valtioneuvosto vahvistaa ne marraskuussa. Neuvosto avaa ensimmäiset ohjelmahaut marras-joulukuussa 2014 ja tekee ensimmäiset rahoituspäätökset toukokuussa 2015.

Valtioneuvosto tilaa tutkimuksia jo tänä vuonna viidellä miljoonalla eurolla. Esimerkiksi Suomen Akatemian projektien kustannusrakenteilla se riittäisi useiden kymmenien väitelleiden tutkijoiden palkkaamiseen yhden vuoden ajaksi.

Yksityiskohtia vielä runsaasti avoinna

Strategisen tutkimuksen neuvoston kokoonpanosta keskustellaan vielä. Periaatepäätöksen kirjauksen mukaan neuvostoon nimetään ”tunnustettuja tutkijoita ja tutkimuksen asiantuntijoita, jotka edustavat tutkimuksen käyttäjiä ja joilla on kokemusta laajoista hallinnon, elinkeino- ja muun työelämän ja tutkimuksen muutosten johtamisesta”. Määritelmä on väljä ja tulkinnanvarainen ja-sanojen kattavuudesta alkaen, ja uudistusta valmistelevassa työryhmissä on keskusteltu muun muassa siitä, mitä kokemus muutosten johtamisesta pitää sisällään. On toisin sanoen vielä epäselvää, missä suhteessa mukana on esimerkiksi tiedeyhteisön, hallinnon, järjestöjen tai elinkeinoelämän edustajia.

Valtioneuvostolle allokoitavan 12,5 miljoonan euron osalta tilanne näyttää hieman selkeämmältä. Rahoituksen käyttöä linjaa ja valmistelee ministeriöiden tutkimusjohtajista tai vastaavista virkamiehistä koostuva Valtioneuvoston tutkimus-, ennakointi- ja arviointitoimintaa koordinoiva työryhmä (TEA-ryhmä) [1]. Resurssista ei siis näyttäisi muodostuvan suoraan pääministerin tai valtioneuvoston kanslian käytössä olevaa täysin harkinnanvaraista rahaa, mutta ei myöskään ministeriöille tai ministereille erikseen korvamerkittyä selvitysrahaa.

Periaatepäätöksessä edellytetään, että Suomen akatemian koordinoiman strategisen tutkimuksen teema-alueiden ja painopisteiden valmistelussa ”kuullaan tutkimusasiantuntijoita ja tutkimus- ja innovaationeuvostoa”. Tässä vaiheessa on vielä avoinna keitä tutkimusasiantuntijoilla tarkoitetaan ja missä vaiheessa he astuvat prosessiin mukaan.

Myös tieteellisen ja hallinnollisen asiantuntemuksen käytännöllinen yhteensovittaminen saattaa olla mutkikasta. Päätöksenteon näkökulmasta tutkimusasiantuntemusta edustavat usein yliopistojen rehtorit sekä suurimpien rahoittajaorganisaatioiden johtavat virkamiehet. Äärimmilleen pelkistettynä tiedeyhteisön näkemys on Suomen yliopistot UNIFI ry:n eli entisen rehtorien neuvoston yhteinen kanta. Rehtorit toimivat yliopistojen ja tieteen puolestapuhujina ja monet heistä ovat tehneet merkittävän tutkijanuran, mutta tutkijoiden näkökulmasta he usein ovat enemmän johtavia hallinto- ja työnantajaesimiehiä kuin tutkimusyhteisön aktiivijäseniä.

Etenkin silloin, kun tiedeyhteisön näkemyksestä pyritään saamaan käsitys nopeasti, on yleisenä ongelmana se, että tulokseksi saadaankin hieman toinen asia eli tutkimusta hallinnoivien näkemys. Tähän ongelmaan ei ilmeisesti ole olemassa yksinkertaista ratkaisua.

Strateginen tutkimus rahoituksen hakijan kannalta

Suomen Akatemian 70 miljoonan euron strategisen tutkimuksen rahoitusvaltuus kohdennetaan hankkeille, joiden arvioinnissa painotetaan yhteiskunnallista relevanssia, vaikuttavuutta ja tutkimuksen laatua. Tarkat kriteerit yhteiskunnalliselle relevanssille ja vaikuttavuudelle jäävät strategisen tutkimuksen neuvoston määriteltäviksi, mutta yhden mahdollisen esikuvan tarjoavat Suomen uudistusta varten benchmarkatun Tanskan Det Strategiske Forskningsrådin käyttämät kriteerit. Myös arviointiprosessista tehtävät päätökset ovat merkittäviä: valitaanko ensimmäisessä vaiheessa jatkoon vain tieteellisesti korkeatasoiset hakemukset, vai karsitaanko ensin yhteiskunnallisesti epärelevantit tai vaikutuksiltaan vaatimattomat esitykset pois niiden tieteellisestä tasosta riippumatta?

Ei liene liian rohkeaa arvioida, että Suomen Akatemian rahoittamat strategiset hankkeet muistuttavat enemmän Akatemian nykyisiä tutkimushankkeita kuin ne tutkimukset, joita valtioneuvoston kanslia tilaa 12,5 miljoonalla eurollaan. Akatemian arviointimenettelyssä tieteellinen vertaisarviointi painottuu varmasti enemmän kuin valtioneuvoston tilaamissa tutkimuksissa. On myös oletettavaa, että strateginen tutkimus kokonaisuudessaan tulee sisältämään sekä varsinaista tieteellistä tutkimusta että erilaisia selvityksiä ja raportteja. Mitään yksityiskohtaisia muotovaatimuksia tutkimuksille ei ole toistaiseksi asetettu, mutta esimerkiksi kotimaisilla kielillä julkaisemista suosittaneen enemmän kuin varsinaisissa tieteellisissä meriittijulkaisuissa.

Hakukelpoisia tahoja ovat yliopistojen ja tutkimuslaitosten lisäksi luultavasti myös ajatushautomot, konsulttitoimistot ja muut tutkimustietoa tuottavat yritykset. Uudistusta valmisteleva tiedeasiantuntija Kaisa Lähteenmäki-Smith [2] valtioneuvoston kansliasta arvioi aiemman työkokemuksensa perusteella, etteivät julkisen sektorin strategiset tilaustutkimukset olisi ainakaan konsulttitoimistojen kannalta kaikkein houkuttelevimpia mahdollisia hankkeita, joten tilaa jäisi yliopistojen ja tutkimuslaitosten tutkijoille ja hankkeille.

Tutkimuksen vapaus ja muut periaatteelliset kysymykset

Hallituksen hanke tehostaa tutkimuksen poliittista ohjausta herätti viime vuonna vilkkaan keskustelun tieteen vapaudesta. Strategiseen tutkimukseen yhteensä allokoitava 82,5 miljoonaa euroa on pienehkö osuus Suomen kaikesta julkisesta tutkimus- ja tuotekehitysrahoituksesta, mutta se on kuitenkin varsin suuri summa verrattuna esimerkiksi valtion suoraan budjettirahoitukseen kaikille yliopistoille, joka 2012 oli yhteensä 583 miljoonaa euroa.

”Uusi” haettava tutkimusraha oletettavasti kiinnostaa esimerkiksi sellaisia aktiivivaiheen tutkijoita, jotka eivät ole vielä vakiinnuttaneet asemaansa esimerkiksi pysyvinä professoreina. Voi olla, että ainakin joidenkin tieteenalojen tai uravaiheiden osalta tutkimustoiminnan painopiste siirtyy perinteisestä yliopistotutkimuksesta jonkin verran strategisen politiikkatutkimuksen suuntaan. Riskinä on pidetty paitsi työurien sirpaloitumista ja kasvavaa projektisidonnaisuutta myös sitä, että perustutkimuksen määrä entuudestaan vähenee suhteessa soveltavaan tutkimukseen.

Tätä kehitystä voi pitää ongelmallisena, sillä suomalaisen tieteen vertailevissa kansainvälisissä arvioinneissa on toistuvasti kritisoitu juuri liiallista soveltavuutta ja kyvyttömyyttä vaikuttaa tieteen kansainvälisiin trendeihin perustutkimuksen kautta. Toisaalta monet tieteellisesti korkeatasoiset alat saattavat olla hyvin vähän kiinnostavia strategisen politiikkatutkimuksen kannalta.

Lähteenmäki-Smith ei pitänyt tilannetta täysin yksiselitteisenä. Hänen mukaansa on mahdollista, että strategisen tutkimuksen neuvoston kautta rahoitetaan myös perustutkimukseksi katsottavia hankkeita. Neuvoston on tarkoitus edistää pitkällä aikavälillä vaikuttavaa tutkimusta, jonka tavoitteita ei ole sidottu hallituskausiin tai -ohjelmiin. Tätä päämäärää silmälläpitäen neuvoston jäsenten toimikaudet alkavat ja päättyvät eri tahdissa kuin hallituskaudet. Tutkijoiden työurista huolehtiminen ei ole ollut pääasia suunniteltaessa strategisia rahoitusvälineitä, mutta Lähteenmäki-Smith muistutti, että myös yliopistot voisivat nykyisessä asemassaan tehdä paljon tutkijoiden työsuhteiden parantamiseksi.

Huolta tieteen vapaudesta aiheuttaa luonnollisesti myös strategisen tutkimuksen luonne ”hallituksen tutkimuksena”. Tutkimuksen tilaajaorganisaatioiden suunnittelulla, esimerkiksi strategisen tutkimuksen neuvoston itsenäisyydellä ja TEA-ryhmän asiantuntijapainotteisuudella, on ilmeisestikin pyritty siihen, ettei strategisen tutkimuksen suunta riipu vain kulloisenkin hallituksen kokoonpanosta tai pääministeripuolueesta. Lähteenmäki-Smith sanoikin tutkimuksen olevan tarkoitettu palvelemaan mieluummin ”Suomen strategiaa” kuin yksittäisten hallitusten, hallituspuolueiden tai elinkeinoelämän intressiryhmien strategiaa.

Edellisen perusteella voi kysyä: eikö oikea isäntä strategisen tutkimuksen neuvostolle olisi valtioneuvoston sijasta eduskunta? Ajatuksen heitti kenties ensimmäisenä ilmaan Jyväskylässä 9. tammikuuta järjestetyn Communicatio Academica –tapahtuman juontaja Timo Harakka. Suomen strategia edellyttäisi laajaa sitoutumista, mutta jo nyt ministeriöiden ja tutkimuslaitosten asiantuntijaresurssit ovat hallituksen ohjauksessa, eikä uudistus välttämättä madalla tiedon kuilua hallituksen ja opposition välillä. Eduskunta isäntäorganisaationa hälventäisi ainakin joitain poliittiseen ohjaukseen liittyviä pelkoja. Vertailun vuoksi Ulkopoliittisen instituutin hallitus on eduskunnan nimeämä, eikä sen tutkimusta kaiketi arvostella ainakaan liiallisesta taipumisesta puolueintressien edessä.

Keskustelutilaisuuden valtuudet eivät riittäneet neuvoston siirtämiseen valtioneuvostolta eduskunnalle, mutta Jyväskylässä paikalla ollut valtiosihteeri Olli-Pekka Heinonen – valtioneuvoston kanslian TEA-ryhmän puheenjohtaja ja uudistuksen keskeinen vaikuttaja – kuitenkin ilmaisi ajatuksen olevan mielenkiintoinen ja harkitsemisen arvoinen. Tulee mieleen, että oppositiopuolueiden tai mahdollisten tulevien oppositiopuolueiden kansanedustajien kannattaisi selvittää, kuinka pitkälle Heinosen väläyttämä vihreä valo riittää.

Kun ilta koitti Soc&komin keskustelutilaisuuden ja poliittisestikin tapahtumarikkaan päivän jälkeen, antauduttiin Helsingin yliopiston valtio-opin oppiaineen käytävillä vielä teoreettisiin pohdintoihin muun muassa vallanjako-opista. Onko niin, että tieteellinen tutkimus sopii luonteeltaan paremmin lainsäädäntövallan kuin toimeenpanovallan kumppaniksi? Eikö juuri lainsäädäntövalta ole sellaista kauaskantoista ja periaatteellisia valintoja tekevää valtaa, jonka kuuluu saada paras ja monipuolisin tieto? Tällaisen vallan rinnalla yhteiskunnan etua monipuolisesti luotaava tutkimus voisi hyvin elää, toki niin, että poliittiset valinnat hyvien ja joskus huonojen vaihtoehtojen välillä kuuluvat vaaleilla valituille poliitikoille tai mahdollisesti erilaisille suoran tai keskustelevan demokratian päätöksentekomuodoille.

Jos tutkimuksesta tulee osa toimeenpanevaa valtaa, mielletään se helposti osaksi ylimmän johdon alaista koneistoa. Tämä voi olla ongelmallista periaatteellisesti ja käytännöllisesti. Jos tutkijat saavat hankkeet valmiin poliittisen tahdon vahvasti kehystäminä, syntyy helposti vaikutelma, ettei todellista tutkittavaa enää kovin paljon ole. Tilanne ei ole motivoiva eikä tutkimuksesta saada irti sitä hyötyä, mikä olisi toisissa oloissa mahdollista. Pahimmassa tapauksessa tutkimuksesta saatetaan vain hakea ylimääräistä auktoriteettia jo tehdyille päätöksille.

Todellinen vallanjako Suomessa ja muualla Euroopassa on kuitenkin etääntynyt oppikirjojen siististä montesquieulaisesta kolmijaosta. Lainsäädäntövaltaa käyttävät hallitus ja eduskunta yhdessä, vieläpä niin, että todellinen aloite- ja valmisteluvalta on lähes aina hallituksella. Tällä voisi perustella sitä, että ”strategisen tutkimuksen” olisi sijaittava lähellä suuret linjaukset valmistelevaa poliittista hallitusta. Jäljelle jää kuitenkin kritiikki siitä, että hallituspuolueiden ja opposition mahdollisuudet ohjata ja hyödyntää julkisesti rahoitettua tiedontuotantoa eriytyvät. Jos hallituksen ja eduskunnan vuoropuhelu menee pahasti pieleen, saatetaan tieteellisesti korkeatasoisetkin tilaustutkimukset leimata hallituksen propagandan poltinmerkillä.

Keskusteluissa Soc&komin tilaisuutta pidettiin antoisana. Monet toivoivat, että yhteys yliopistotutkijoiden ja valtioneuvoston ja ministeriöiden tutkijoiden ja tutkimushallinnon pysyisi avoinna myös jatkossa. Tieteellisille seuroille voisi tässä vuoropuhelussa muodostua välittäjän rooli.

Kirjoitus perustuu 24. tammikuuta Svenska social- och kommunalhögskolanissa järjestettyyn keskustelutilaisuuteen valtion tutkimuslaitosten ja tutkimusrahoituksen kokonaisuudistuksesta. Tilaisuuden järjestivät Valtiotieteellinen yhdistys ja Soc&komin monitieteinen tutkimus- ja yhteistyökeskus FO-RUM. Kutsuttuna puhujana oli uudistusta valmisteleva tiedeasiantuntija Kaisa Lähteenmäki-Smith valtioneuvoston kansliasta. Valtiotieteellisen yhdistyksen johtokunta valmisteli tilaisuutta varten keskusteluteemoja, joiden annista tämä kirjoitus on pääosin koottu. Mielipiteistä ja mahdollisista virheistä vastaa kuitenkin yksin kirjoittaja.

[1] Ministeriöissä tutkimusta tukevat organisaatiot eroavat toisistaan huomattavasti: kaikissa ei ole esimerkiksi tutkimusjohtaja-nimikkeellä toimivia virkamiehiä tai ministeriötasoisia tutkimussuunnitelmia. Tohtorintutkinnon suorittaneiden virkamiesten määrä vaihtelee suuresti hallinnonalojen välillä. Esimerkkinä tutkimusta hyvin tukevasta ministeriöstä Lähteenmäki-Smith mainitsi ympäristöministeriön.

[2] Kaisa Lähteenmäki-Smith väitteli tohtoriksi valtio-opista Turun yliopistossa 1999 tutkimuksella ”Globalization and Regionalization as Concurrent Phenomena in the European Governance Structure. Sub-national Regional Actors in the Changing European Union: Four Scenarios”. Ennen siirtymistään tiedeasiantuntijaksi valtioneuvoston kansliaan marraskuussa 2013 hän työskenteli konsulttina Net Effectissä ja Rambollissa.

Artikkelikuva: Michal Jarmoluk / Pixabay

Julkaisu Tutkimuksen poliittinen ohjaus ottaa nopeasti muotoaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.