Demokratian merkitysmuutoksessa ei ole kysymys ensisijaisesti asennemuutoksesta, vaan muutoksesta itse asiassa eli demokratian sisällössä. Vanhastaan demokratia ymmärrettiin yleisluonteisesti kansanvallaksi, jossa rahvas, alempiluokkainen kansa käyttää valtaa yhteiskunnassa.

Demokratia ei siis viitannut poliittiseen päätöksenteko­järjestelmään ja vaalitapaan, vaan ylhäisöstä ja sen harjoittamasta sorrosta vapautuneeseen yhteiskuntaan, jossa valta on rahvaalla, alhaisolla tai muulla alistetulla ryhmällä kuten työväenluokalla.

Rahvaan valtaan viittaava demokratiakäsitys nostatti luonnollisesti hallitseviin sosiaalisiin ryhmiin kuuluneiden niskakarvat pystyyn, ja tällaiset demokraattiset pyrkimykset haluttiin torjua. Vielä 1800-luvulla eurooppalaiset eliitit rinnastivat demokratian usein muun muassa kommunismiin, sosialismiin tai anarkiaan ja ylipäänsä aikakauden nouseviin kumousoppeihin ja radikaaleihin suuntauksiin.

Erinomainen esitys tästä aiheesta on marxilaisen poliittisen ajattelun teoreetikon Ellen Meiksins-Woodin artikkeli A Tale of Two Democracies, joka toimii tämän artikkelin yhtenä lähtökohtana.

Vaarallisena pidetty demokratia

Vielä 1800–1900-lukujen taitteessa Suomessakin säätyläisväestö piti demokratiaa vaarallisena asiana. Fennomaanisen poliittisen sanaston ytimessä oli kansa, mutta ei kansanvalta.

Vuoden 1906 eduskuntauudistus ja siihen sisältynyt, naisiakin koskenut yleinen ja yhtäläinen äänioikeus toteutui säädyistä huolimatta. Maan itsenäistyessä myös tasavaltalainen hallitusmuoto omaksuttiin muista kuin kotoperäisistä syistä.

Tasavallan ylempien säätyjen liiallisen demokraattisuuden huolta lievensivät presidentille perustuslaissa annetut suuret valtaoikeudet, joita rajoitettiin vasta Mauno Koiviston noustua presidentiksi vuonna 1982.

Vielä 1800–1900-lukujen taitteessa Suomessakin säätyläisväestö piti demokratiaa vaarallisena asiana.

Demokratian muodonmuutos hyväksi ja jopa hallintotapana halutuksi tapahtui 1800-luvulla ensin Yhdysvalloissa ja sitten Euroopassa. Amerikan-matkan kokemustensa pohjalta teoksen Demokratia Amerikassa (1835 ja 1840) kirjoittanut ranskalainen aatelismies Alexis de Tocqueville kirjoittaa eräässä kirjeessään seuraavasti:

”Ihmisille, joiden mielestä demokratia-sana merkitsee samaa kuin kumous, anarkia, ryöstö ja murha, olen yrittänyt osoittaa, että demokratia voi varsin hyvin päästä hallitsemaan yhteiskuntaa, jos se kunnioittaa omistusta, tunnustaa oikeudet, suvaitsee vapautta ja antaa arvoa uskomuksille”.

De Tocqueville näki, että demokratia ei välttämättä ollutkaan yhteensovittamaton yksityisomistuksen kanssa, vaikka Euroopassa tuohon aikaan niin ajateltiin. Vapaus luonnehti nyt paitsi kapitalistin ja työläisen välistä työsopimusta, myös yksilökansalaisen vapautta ostaa tai myydä työvoimaa ja muita hyödykkeitä kapitalistisilla työ- ja tavaramarkkinoilla.

Lyhyesti sanottuna kysymys oli liberaalien oikeuksien, vapauksien ja velvollisuuksien omaksumisesta porvarillisessa luokkayhteiskunnassa.

Liberalismi ja demokratia

Kirjeessään de Tocqueville yhdistää kaksi alkuperältään erilaista sanaa ja asiaa, demokratian ja liberalismin – hahmottaen samalla kuin vahingossa kapitalististen valtioiden kulun kohti liberaalidemokratiaa.

Liberalismin ja demokratian yhdistyminen liberaalidemokratiassa liittyi siis kapitalististen yhteiskuntien muodostumiseen ja porvariston nousuun hallitsevaksi luokaksi.

Siinä demokratia tarkoittaa ennen muuta politiikan tai valtiollisen päätöksenteon sektorilla tapahtuvaa toimintaa kuten edustuksellista demokratiaa sekä yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuvaa vaalijärjestelmää.

Liberalismin ja demokratian yhdistyminen liberaalidemokratiassa liittyi siis kapitalististen yhteiskuntien muodostumiseen ja porvariston nousuun hallitsevaksi luokaksi. Teollisen vallankumouksen myötä porvarisluokan käyttövoimaksi ja samalla myös vastavoimaksi muodostui räjähdysmäisesti kasvavien teollisuus­kaupunkien slummeihin ahdettu ja kapitalistisissa tuotantolaitoksissa palkkatyötä tekevä työväen­luokka.

Maaseudulla puolestaan maanomistus – Suomessa erityisesti metsänomistus – keskittyi ja tuotanto muuttui kapitalistiseksi voitontavoitteluksi. Samalla se tuotti kaupunkeihin suuren määrän tilatonta tai tilansa menettänyttä väestöä. Kehitys oli erilainen eri valtioissa, mutta kaikkialla sitä määräsi kapitalistinen tuotantotapa tuotantovoimineen ja -suhteineen.

Kapitalismi ja demokratia

Kapitalistiluokan ja työväenluokan välillä vallitsi kohtalonyhteys ja keskinäisriippuvuus. Voimakkaasti kehittyvä kapitalistinen tuotanto vaati yhä suuremmat määrät lisäarvon tuottajiksi valjastettua työvoimaa, josta osa siirtyi työttömien reserviin laskusuhdanteen tai laman koittaessa. Työväenluokan elämä oli sidottu palkkatyöhön, eikä kapitalistinen tuotanto olisi voinut toimia ja laajentua ilman palkkatyöläisiä.

Työväenluokan ja luokkayhteiskunnan tunnettu teoreetikko Karl Marx katsoi, että kapitalistinen tuotantotapa yhtäältä sitoi yhteen poliittisen ja taloudellisen vallan, mutta toisaalta eriytti ”poliittisen” ja ”taloudellisen” toisistaan.

Poliittinen ja taloudellinen valta eivät ole kapitalistisessa yhteiskunnassa samoissa käsissä, vaikka niiden välillä onkin yhteys, kuten Juha Koiviston kanssa kirjoitimme teoksen Klassiset poliittiset ajattelijat Marxia koskevassa luvussa.

Kapitalistiluokan ja työväenluokan välillä vallitsi kohtalonyhteys ja keskinäisriippuvuus.

Nousevan porvariston keskeinen tavoite oli sen omaisuuden oikeudellinen suojaaminen myös hallitusvallalta. Tavoite edellytti ennen pitkää vanhan vallan kumoamista.

Johtavaksi luokaksi nousseen porvariston keskeinen pyrkimys oli puolestaan turvata talouden yksityisomistusta. Se pyrki suojaamaan yksityisomaisuutta eli tuotantovälineitä ja pääomaa valtiovallan kautta, käyttämällä oikeudellis-hallinnollista valtionkoneistoa ja hädän tullen valtion väkivaltakoneistoa. Vaikka meille lähin kiinnepiste on vuonna 2008 alkanut globaali finanssikriisi, kapitalistinen talousjärjestelmä on seilannut kriisistä toiseen jo Marxin ajoista.

Kapitalistinen riisto ei kuitenkaan edellytä suorasukaisia pakkotoimia ja fyysisen väkivallan käyttöä kuin poikkeustapauksissa. Marx toteaa Pääoman ensimmäisessä osassa, että kapitalismin ”tuotannon luonnonlait” uusintavat riippuvaisuuden pääomasta.

Vaikka työväenluokka joutui alistumaan niin kutsuttujen tuotannon luonnonlakien alaisuuteen, se ei estänyt sitä organisoitumasta ja vaatimasta oikeudenmukaisempaa osuutta rikkauksista, joiden tuottamisessa sillä oli ratkaiseva merkitys. Tilanne oli paradoksaalinen: vauraissa oloissa eli sadoista miljoonista ihmisistä koostuva riistetty ja rakenteellisesti alistettu yhteiskuntaluokka.

Työväenluokan poliittinen herääminen

Edellä kuvatun perusteella ei ole vaikea ymmärtää, että työväenluokkaan kuuluneiden keskuudessa kannatusta saivat näkemykset, joissa ryhmä itse omistaisi tuotantovälineet ja työ olisi muuta kuin riistosuhteeseen perustuvaa, vieraantunutta palkkatyötä ylemmän luokan alaisuudessa.

Tilanne oli paradoksaalinen: vauraissa oloissa eli sadoista miljoonista ihmisistä koostuva riistetty ja rakenteellisesti alistettu yhteiskuntaluokka.

Ammatillinen ja poliittinen työväenliike otti ensi askeleensa 1830- ja -40-luvun eurooppalaisissa valtioissa. Työläisten ensimmäinen kansainvälinen yhteenliittymä Internationaali puolestaan perustettiin Lontoossa 1864. 1860-luvulla ja sitä seuranneilla vuosikymmenillä syntyivät työväenluokan puolueet – kuten Suomen sosialidemokraattinen puolue SDP vuonna 1899.

Taloudellisen vallan saamisen ohella työväenliikkeen tavoite oli päästä osalliseksi vallitsevien kapitalististen yhteiskuntien päätöksenteosta. Työväenliike tuki taistelua äänioikeuden laajentamisen puolesta ja pyrkimystä saada työväenluokan edustajat mukaan poliittiseen päätöksentekoon.

Kehitys kulki eri maissa eri tahtia, mutta kaikkialla kuljettiin kohti yleisempää ja yhtäläisempää vaali- ja äänioikeutta. Ne olivat tärkeä edellytys työväen­luokan joukkopuolueiden synnylle.

Vuosina 1848-1849 tapahtuneiden vallankumousten jälkeen hallitsevat yhteis­kunnalliset ryhmät tiedostivat, ettei poliittisesti järjestäytyvää työväenluokkaa ollut enää mahdollista tai järkevää pitää valtiollisen päätöksenteon ulkopuolella. Hiljalleen hallitsevat luokat alkoivat ymmärtää, että kapitalismi ja demokratia on mahdollista, välttämätöntä ja myös järkevää sovittaa yhteen.

Työväenliike tuki taistelua äänioikeuden laajentamisen puolesta ja pyrkimystä saada työväenluokan edustajat mukaan poliittiseen päätöksentekoon.

Tällainen yhteensovittaminen onkin luonnehtinut kapitalistisia yhteiskuntia 1800-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta eteenpäin. Sen konkreettinen toteuttaminen ei ole ollut ongelmatonta, vaan on synnyttänyt monenlaisia erimielisyyksiä luokkien sisällä ja tuottanut 1900-luvulla vastareaktioina muun muassa fasismin ja natsismin.

Esimerkkejä tästä ovat fasistinen Italia ja natsi-Saksa, jotka olivat kapitalistisia yhteiskuntia. Moni porvaristoon kuuluva näki näissä totalitaarisissa järjestelmissä ratkaisun kommunismin uhkaa ja työväenliikettä vastaan.

Liberalismi ja liberaalidemokratia ovat kuitenkin olleet 1800- ja 1900-luvun historiassa voittajia verrattuna fasistisiin ja natsistisiin tai myös sosialistisiin ja kommunistisiin oppeihin ja pyrkimyksiin.

Eurooppalaisissa työväenliikkeissäkin kapitalismin sisäisiin uudistuksiin tyytynyt reformistinen sosialismi ja siihen sisältynyt luottamus kapitalismin itsesäätelystä muodostui hallitsevaksi suuntaukseksi.

Demokratian ja kapitalismin yhteensovittaminen

Demokratian ja kapitalismin yhteensovittamisessa on kysymys historiallisesta kompromissista, jossa työväenluokka päästettiin äänestäjinä ja edustajiensa kautta mukaan poliittiseen päätöksentekoon, jotta se ei ryhtyisi ”demokratisoimaan” koko yhteiskuntaa, erityisesti taloutta.

Toisaalta kapitalismille ominainen ”poliittisen” ja ”talou­dellisen” eriytyneisyys varmisti sen, ettei työväenliikkeen vahvakaan rooli poliittisessa päätöksenteossa ja osallisuus valtiovallassa vaarantaisi kapitalistisia tuotantosuhteita.

Marxilaisittain määriteltynä taloudessa vallitsi edelleen omistajan valta, ei demokratian periaate. Liberaalidemokratiassa oikeudenmukaisuuden ja tasavertaisuuden periaatteiden ala rajoittuikin poliittiseen järjestelmään ja porvarillisen oikeusvaltion periaatteiden noudattamiseen.

Demokratian ja kapitalismin yhteensovittamisessa on kysymys historiallisesta kompromissista.

Taloudellisen vallan ja varallisuuden epätasainen jakautuminen merkitsee myös sitä, että kapitalistiluokalla liittolaisineen on lukumäärällisestä alivoimastaan huolimatta ylivertaiset resurssit itselleen myönteisten poliitikkojen tai puolueiden tukemiseen, lobbaus- ja painostus­toiminnan harjoittamiseen sekä poliittisen eliitin sisäisten suhteiden rakentamiseen.

Läntisessä Euroopassa työn ja pääoman välinen historiallinen kompromissi kulminoitui toisen maailmansodan jälkeisten vuosikymmenten hyvinvointivaltioihin. Tulonsiirtojen, tukijärjestelmien ja julkisten palveluiden tasaamissa luokkayhteiskunnissa työväenluokka pääsi monin tavoin vaikuttamaan oman elämänsä yhteiskunnallisten edellytysten muodostumiseen.

Toisaalta työväenliike kyseenalaisti kapitalistista järjestelmää yhä vähemmän. Toimiva liberaalidemokratia ja hyvinvointivaltio ehkäisivät tehokkaasti laajojen työläisjoukkojen radikalisoitumista ja valoivat uskoa ihmis­kasvoisen kapitalismin mahdolli­suuksiin.

Hyvinvointivaltiolliset reformit eivät pyrkineet ylittämään tuotanto­välineiden yksityisen ja yhteisomistuksen välistä rajaa. Tämän rajan ylittäminen olisi asettanut koko järjestelmän vaaraan.

Väärinkäsitysten välttämiseksi on syytä todeta, että hyvin­vointivaltiollinen liberaalidemokratia on osoittautunut monin tavoin menestyksekkääksi myös siksi, että myös palkkatyötä tekevä väestönosa on kokenut sen oikeuteuksi ja omakseen.

Toimiva liberaalidemokratia ja hyvinvointivaltio ehkäisivät tehokkaasti laajojen työläisjoukkojen radikalisoitumista ja valoivat uskoa ihmis­kasvoisen kapitalismin mahdolli­suuksiin.

Sellaiset porvarilliset vapaudet kuin sanan- ja ilmaisunvapaus tai yhdistymisen ja kokoontumisen vapaus ovat puolestaan myös työväenluokan kannalta hyvin merkittäviä historiallisen kehityksen merkkejä.

Hyvinvointivaltioiden tuki- ja palvelujärjestelmät ovat mahdollistaneet myös työväenluokan merkittävän elintason nousun ja elämänlaadun paranemisen. Hyvinvointivaltioissa tulo- ja luokkaerot olivat pienemmät kuin aiemmissa kapitalistisissa yhteiskunnissa tai niitä edeltäneillä feodalismin ja säätyvallan vuosisadoilla.

Hyvinvointivaltion kompromissi särkyy?

Hyvinvointivaltioiden kulta-aika jäi lyhyeksi. Se päättyi viimeistään 1980-luvun painuessa mailleen ja vaihtui uusliberalismin aikakaudeksi.

Silloin poliittinen päätöksenteko ja julkinen sektori alistettiin kapitalistisen markkinatalouden palvelijaksi, kun taas hyvinvointivaltion aikakaudella niiden tehtävänä oli ollut hillitä kapitalismin eriarvoistavia vaikutuksia.

Uusliberalismissa hyvinvoinnin lähtökohtana pidetäänkin kapitalistisia markkinoita ja yksityisyrittäjyyttä. Tästä kertoo retorinen siirtymä hyvinvointivaltiosta hyvinvointiyhteiskuntaan.

Nykyisissä uusliberalismin ajan yhteiskunnissa, myös Suomessa, edustuksellinen demokratia torjuukin aiempaa kehnommin globaalin kapitalismin eriarvoistavia vaikutuksia.

Hyvinvointivaltioiden kulta-aika jäi lyhyeksi. Se päättyi viimeistään 1980-luvun painuessa mailleen ja vaihtui uusliberalismin aikakaudeksi.

Kuten Meiksins-Wood teoksessaan kuvaa, 1980-luvulla Britannian pääministerinä toimineen Margaret Thatcherin ja Yhdysvaltain presidentti Ronald Reaganin nimeä kantavien uusliberaalien talouspoliittisten suuntausten eli thatcherismin ja reaganismin ajan kokemusten pohjalta taloudellinen valta kapitalismissa on demokratian vaikutuspiiristä yhä erkaantuneempi, eikä liberaalidemokratiaa ole suunniteltu hallitsemaan taloudellisen aluetta.

Nykyään myös uusliberaalit ja poliittinen uusoikeisto ovat alkaneet yhä useammin löytää toisensa. Tämä on johtanut aiempaa autoritaarisempaan poliittiseen todellisuuteen, johon joskus viitataan autoritaarisena uusliberalismina.

Tässä kehityksessä on kysymys sekä klassiseen liberalismiin että perinteiseen sosialidemokratiaan nojaavien poliittisten voimien kriisiytymisestä. Jos siis rahvaan ”paha demokratia” muuttui 1900-luvulle tultaessa työväenluokan osallistavaksi ”hyväksi demokratiaksi”, niin nykyisessä 2000-luvun alkuvuosikymmenten todellisuudessa vallalla on yhä enemmän näkemyksiä ja suuntauksia, joissa liberaalidemokratiakin asetetaan kyseenalaiseksi ja halutaan korvata autoritaarisemmilla järjestelyillä. Joskus niitä myös oikeutetaan länsimaisen demokratian pelastamiseen vedoten.

Vaihtoehtona on yhä demokratian elvyttäminen ja päivittäminen suuntaan, joka ei rajoitu kansallisvaltiolliseen poliittiseen järjestelmään eikä rajaa taloutta itsensä ulkopuolelle. 1800-luvulla syntyneessä kansainvälisessä työväen­liikkeessä ymmärrettiin, että ihmiskunnan keskeinen ongelma on kansallisvaltioihin ja yhteiskuntaluokkiin jakautunut todellisuus.

Se estää rakentamasta sellaista inhimillistä todellisuutta, jota luonnehtisi syvenevä globaali demokratia ja lujittuva maailmanrauha. Tällaisesta ymmärryksestä me koulutetut nykyihmiset olemme valitettavasti kauempana kuin kouluttamaton, mutta kansainvälisesti järjestäytynyt työväenluokka toissa vuosisadalla.

On lohduttavaa, että vaikka demokratian uhat ovat osa yhteiskunnallista järjestystämme, niin ovat myös ongelmiemme ratkaisun avaimet.

Mikko Lahtinen on valtio-opin yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa.

Artikkeli on osa Studia Generalia: Demokratiatutkimus -juttusarjaa.

Julkaisu Pahasta hyvään demokratiaan: Demokratia kapitalististen yhteiskuntien historian osatekijänä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kansainvälisen politiikan tutkijoiden analyysit maailmasta pohjautuvat usein kolmeen suureen teoreettiseen kehikkoon: liberalismiin, realismiin ja konstruktivismiin. Tai ehkä pitäisi pikemminkin puhua maailmankuvista, vaihtoehtoisista näkemyksistä ihmisyhteisöjen perimmäisestä luonteesta.

Liberalistit ovat uskoneet valtioiden yhteistyöhön ja niiden positiiviseen keskinäiseen riippuvuuteen. Yhteiset taloudelliset edut ja jaetut hallinnolliset instituutiot mahdollistavat tilanteita, vaihtoa, kontakteja, joista kaikki lopulta hyötyvät. Euroopan unionin suhteet Venäjään ovat paljolti ammentaneet tällaisesta ajattelutavasta: kytkemällä Venäjä globaaliin talousjärjestelmään maa olisi vähitellen tuleva osaksi demokraattisten valtioiden yhteisöä.

Ukrainan sotaan johtanut kehitys näyttäisi osoittavan, että liberaali idealismi tai instituutioihin sitoutuminen olisi johtanut Venäjän aliarviointiin.

Ukrainan sotaan johtanut kehitys näyttäisi kuitenkin osoittavan, että liberaali idealismi tai instituutioihin sitoutuminen olisi johtanut Venäjän aliarviointiin. Esimerkiksi Saksassa on puhuttu paljon siitä, kuinka usko liberaaliin keskinäisriippuvuuteen esti näkemästä Venäjän todellista raadollista suurvaltaluonnetta.

Uusi usko realismiin

Kun siis Ukrainan kriisi vähitellen alkoi eskaloitua, monet politiikkaa opiskelleet alkoivat kaivaa poliittisen realismin koulukunnan oppikirjojaan esiin, ”pölyyntyneistä kaapeista”, kuten ilmaisu kuului. He kallistuvat nyt ajattelemaan, että kylmä realismi on osoittanut selitysvoimansa: valtiothan tuntevat itsensä lopulta uhatuiksi ja niiden viimekätisenä tavoitteena on selviytyminen keinolla millä hyvänsä. Maailma on kuin nollasummapeli, jossa toisten hyötyessä toiset häviävät.

Realistisen koulukunnan näkökulmasta rauhan takaa riittävä sotilaallinen voima tai sopiva liittoutuminen ja lopulta asearsenaalien tasapaino vihollisten välillä.

Tämä keskustelu liberalismin ja realismin välillä on vanha. Jo toisen maailmansodan kynnyksellä, kun sota näytti vääjäämättömältä, läntisiä johtajia syytettiin siitä, että liberaali idealismi oli turruttanut heidän tilannekuva-analyysinsa ja kykynsä toimia tehokkaasti natsi-ideologian patoamiseksi. Realismista tulikin hallitseva maailmankuva kylmän sodan ajaksi, mutta sen jälkeen liberaalit suuntaukset ovat olleet maailmanpolitiikassa hallitsevia, Euroopan unionin johdolla.

Realisti, kuten myös liberalisti, nimittäin olettaa ihmisen toiminnan olevan pohjimmiltaan rationaalista. Venäjän katastrofaalisessa murharetkessä minkäänlaista rationaalisuutta sen sijaan tuntuu olevan mahdotonta nimetä.

Ukrainan kriisin näkeminen ainoastaan realismin ilmentymänä on kuitenkin perin juurin ongelmallista – vaikka onkin hankala kieltää, etteivätkö realismin perinteiset opit olisi ansainneet Venäjän tapauksessa enemmän huomiota, esimerkiksi uhattuna olemisen tunteen merkityksen suhteen. Realisti, kuten myös liberalisti, nimittäin olettaa ihmisen toiminnan olevan pohjimmiltaan rationaalista.  Venäjän katastrofaalisessa murharetkessä minkäänlaista rationaalisuutta sen sijaan tuntuu olevan mahdotonta nimetä. Kaikki kärsivät syvästi, niin lyhyellä kuin pitkälläkin tähtäimellä.

Näin ollen voisikin väittää, että niin sanotun konstruktivismin teoreettisesta näkökulmasta olisi mielekkäämpää tulkita Venäjän aggressio: maailmaa rakennetaan jatkuvasti uudelleen sanoilla ja nuo sanat saavat yhä uudelleen merkityksensä vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Käsityksemme ympäröivästä maailmasta ovat alati muokattavissa ja muokkautuvia.

Ukrainassa siis on kyse pakkomielteeksi nousseista mutta jonkinmoisen joukon jakamista valheellisista uskomuksista. Yksi harhainen presidentti Kremlissä on riittävän suuren hännystelijäjoukon tukemana keksinyt tarinan Neuvostoliiton surkeasta häviöstä ja vihamielisestä ulkomaailmasta, joka uhkaa maan syväslaavilaista suurvaltaidentiteettiä. Tätä karvasta tarinaa on jaettu yhä uudestaan venäläisissä medioissa – ja siitä on tullut todenkaltainen uskomus monille.

Moninäkökulmaisuuden tarve

Tarkoitus ei tässä kuitenkaan ole arvioida eri teorioiden vetovoimaa. Oleellista on, ettei mikään yksi teoreettinen selitys Ukrainan sodalle ole tyhjentävä tai riittävä. Teorioiden selitysvoima on missä tahansa tilanteessa rajallinen.

Niinpä sen sijaan, että turvautuisimme vain yhteen näistä ajattelutavoista, meidän pitäisi löytää luovia tapoja yhdistää niitä – ja tämän nykykriisin kohdalla myös ylittää ne. Ainakin ulkopoliittisten päättäjien olisi syytä pitää ne kaikki jatkuvasti mielessä, ei mitään niistä kaapissa, ja samalla huomioida monia muitakin mahdollisia ja luovia näkemyksiä maailman toimintaperiaatteista päätöksenteossaan.

Juuri erilaisia ajattelutapoja yhdistävää diplomaattista luovuutta tarvitaan aivan tavattomasti, jotta kriisistä voidaan joskus päästä ulos – tai edes jonkinmoiseen rauhantilaan. Pitää todennäköisesti löytää keinoja, jotka tuntuvat nyt mahdottomilta ja astua ulos tavallisten ajattelutapojen kehikoista.

Tällä hetkellä kenties oleellisin kysymys on, miten ja milloin tavalliset venäläiset tulevat ymmärtämään, että heitä on johdettu säälimättömästi harhaan.

Pitää syvästi miettiä viestinnän ja informaation merkitystä, siis viime kädessä sitä, miten tukea uuden tarinan luomista suurelle joukolle venäläisiä. Tällä hetkellä kenties oleellisin kysymys on, miten ja milloin tavalliset venäläiset tulevat ymmärtämään, että heitä on johdettu säälimättömästi harhaan, että heille on valehdeltu, että heidän poikansa kuolevat turhaan.

Pitää miettiä tapoja taas rakentaa uusia yhteyksiä nyt katkenneiden tilalle, kaukonäköisesti, kunhan jonkinlainen järki on taas palautunut Venäjän poliittiseen johtoon. Pitää miettiä, miten voidaan näyttää (sotilaallisesti) riittävän vahvoilta, muttei kuitenkaan liian uhkaavilta, miten löydetään jonkinlainen hyväksyttävä vallan tasapaino.

Myös silloin, kun Suomen turvallisuuspolitiikan tulevaisuussuuntaa mietitään, tulisi huomioida kaikkia näitä erilaisia teoreettisia logiikoita ja maailmankuvia ja niihin liittyviä erilaisia aikajänteitä. Ei pidä kiireessä rynnätä muuttamaan pitkään hyväksi koettua linjaa. Ulkopoliittinen johtomme on toiminut erinomaisesti korostaessaan vahvaa harkintaa tässä suhteessa.

Yksinkertaistavasta realismista vapauden ajatteluun

Pelkona kuitenkin on, että yksinkertaistava realistinen näkemys maailmasta saa jo nyt mutta varsinkin pitkällä tähtäimellä liikaa painoarvoa. Eurooppana, Euroopan unionina, meidän tulisi hädänkin hetkellä yrittää pitää myös yhteistyön liberaalista maailmasta kiinni, rakentaa keskinäisriippuvuuksia, uskoa siihen, että voimme jossain vaiheessa löytää konfliktin kaikkia osapuolia tyydyttäviä toimintamalleja, joiden kautta vihollisuuskuvia voidaan lievittää.

Kenties kannattaisi muistella Ranskan ja Saksan yllättäen kehittynyttä akselia toisen maailmansodan jälkeen, vaikka historialliset analogiat ovatkin aina ongelmallisia.

Kommunismin kukistaneet vallankumoukset tapahtuivat, kun tavallisten ihmisten pelko vastustaa järjestelmää heikkeni riittävästi, kun toivo heräsi – ja kun järjestelmä itsessään oli tarpeeksi mätä. Sopii vain toivoa, että pelko pystytään voittamaan myös Venäjällä mahdollisimman nopeasti ja laaja-alaisesti.

Liberaali institutionalismi ja idealismi ovat kuitenkin meidän eurooppalaisen elämäntapamme ytimessä, ne ovat humanistisen vapautemme ytimessä. Me voimme aktiivisilla sanoilla ja toimilla luoda, rakentaa, kansainvälistä järjestelmää niihin perustuvaksi. Sitä paitsi ympäristön ja ilmaston puolesta toimiminen, toisen katastrofin estäminen, myös vaatii pitämään kiinni tällaisesta maailmasta.

Kun käytti nuoruutensa parhaat vuodet tutkien sitä, kuinka demokraattinen vapaus monine erilaisine muotoineen koitti itäisessä Euroopassa kommunismin jälkeen, ei voi kuin tuntea syvää ihmettelevää surua nykytilanteen suhteen. Aivan kuin verenvuodatus, joka silloin jäi tekemättä, tapahtuisi nyt ukrainalaisten sekä välillisiksi uhreiksi joutuneiden nuorten venäläisten kautta.

Tuolloin, yli 30 vuotta sitten, kommunismin kukistaneet vallankumoukset tapahtuivat, kun tavallisten ihmisten pelko vastustaa järjestelmää heikkeni riittävästi, kun toivo heräsi – ja kun järjestelmä itsessään oli tarpeeksi mätä. Sopii vain toivoa, että pelko pystytään voittamaan myös Venäjällä mahdollisimman nopeasti ja laaja-alaisesti. Ulkomaailman tulee tehdä kaikkensa auttaakseen juuri tuon ihmisten pelon voittamisessa, laajassa, luovassa toimintojen ja teorioiden vaihtoehtoavaruudessa.

Lopulta vapauden voima on joka tapauksessa ylikäymätön. Hyvät ihmiset nousevat sen puolesta maasta ja kansallisuudesta riippumatta.

Henri Vogt on Turun yliopiston kansainvälisen politiikan professori ja itäisen Euroopan demokratiakehityksen asiantuntija.

Julkaisu Ukrainasta, liberalismista, realismista ja konstruktivismista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Maailman ja yhteiskunnallisten olosuhteiden muutos luo jatkuvasti uusia haasteita tunnetuille yhteiskunta- ja talouspoliittisille malleille. Viime aikoina muun muassa talouslehti Financial Times ja useat USA:n suuryritysten johtajat ovat esittäneet kannanottoja siihen suuntaan, että kapitalistinen järjestelmä olisi jopa rakennettava uudestaan.

Se, että tällaiset kapitalismin linnakkeet esittävät mainittuja näkemyksiä, kuvaa olosuhteiden erikoisuutta jo ennen koronaviruksen aiheuttamaa poikkeustilaa. Ratkaisuja tarjotakseen talouspoliittisten aatteiden tulisi pystyä uudistumaan ja kehittämään uusia ja kestäviä ratkaisuja nykypäivän ongelmiin.

Liberalismi on talouspoliittisena ajatusmallina kyennyt menneisyydessä hyvinkin huomattavaan muutokseen maailman mukana. Pystyykö se siihen myös tulevaisuudessa?

Liberalismin historiaa

Liberalismi on äärimmäisen laaja-alainen ja monimuotoinen kokonaisuus. Sen ilmenemismuodot ulottuvat muun muassa taloudellisesta liberalismista ja poliittisesta liberalismista arvoliberalismiin. Liberalismin eri ulottuvuudet ja suuntaukset voivat myös olla ja hyvin usein ovatkin keskenään ristiriitaisia.

Tässä artikkelissa käsittelyn kohteena ovat nimenomaan liberalismin erilaiset tulkinnat talouspoliittisena aatteena. Huomattavaa on, että erityisesti myös tässä suhteessa erilaiset liberalismin suuntaukset ovat usein enemmän tai vähemmän keskenään ristiriitaisia.

1700-luvulla elänyt moraalifilosofi Adam Smith kehitti opin luonnollisesta taloudellisesta vapaudesta, jonka vallitessa koko yhteiskunnan hyvinvointi edistyisi parhaalla mahdollisella tavalla. Pelkistetysti todettuna ja tulkittuna taloudellisten rajoitusten poistuttua kaikki toimisi ikään kuin itsekkyyksien harmonian myötä ”näkymättömän käden” ohjaamana.

Adam Smith kehitti taloudellisen liberalismin oppinsa vastaukseksi nimenomaan 1700-luvun merkantilistisen sääty-yhteiskunnan talouselämän aikaansaamiin ongelmiin.

Historiallisena kontekstina on tärkeä muistaa, että Smith kehitti taloudellisen liberalismin oppinsa vastaukseksi nimenomaan 1700-luvun merkantilistisen sääty-yhteiskunnan talouselämän aikaansaamiin ongelmiin. Talous piti vapauttaa syntyperään pohjautuvia eliittejä ja erilaisia monopoleja suosineen sääntelyn vallasta.

Smithin ajatusten pohjalta mahdollisimman laajaa taloudellista vapautta on tarjottu jatkuvasti talouspolitiikan perustaksi enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi tai suositusti.

1800-luvun Britanniassa muun muassa taloustieteilijä David Ricardo ja niin sanottu manchesterilainen koulukunta veivät taloudellisen liberalismin ajattelun äärimmilleen. Esimerkiksi lapsityövoiman käytön kieltämistä jotkut koulukunnan edustajat eivät hyväksyneet, koska tämä kielto loukkasi sopimisen vapautta. Pahimmillaan tiukka sitoutuminen tällaisiin periaatteisiin muodostui manchesterilaisessa koulukunnassa liberalismille epätyypillisiksi dogmeiksi, kuten politiikan tutkija Anthony Arblaster kuvaa.

Uusliberalismi oli ”viimeisen vuosisadan merkittävin liberalismin teorian uudelleenmuotoilu”, eli sekin jo sinällään hyvä osoitus liberalismin muuntautumiskyvystä.

1900-luvulla taloustieteilijät Ludwig von Mises, Friedrich Hayek ja Milton Friedman olivat esimerkkejä keskeisistä ajattelijoista, jotka ammensivat Smithin ajatuksista ja 1800-luvun liberalismista, ja joiden pohjalta kehittyi nykyäänkin voimissaan olevat uusliberalismin laaja traditio. Tästä perinteestä nousi myös libertarismi.

Uusliberalismi ei kuitenkaan ole mikään suora jatke manchesterilaiselle liberalismille vaan oma hyvin monivivahteinen suuntauksensa. Kuten eurooppalaiseen filosofiaan ja politiikkaan erikoistunut yliopistotutkija Timo Miettinen toteaa, uusliberalismi oli ”viimeisen vuosisadan merkittävin liberalismin teorian uudelleenmuotoilu”, eli sekin jo sinällään hyvä osoitus liberalismin muuntautumiskyvystä.

Klassisen liberalismin kritiikki

Valtiotieteen maisteri Marianne Sandelin havainnollistaa hyvin, kuinka Smithin ajatuksia on kautta aikojen väärintulkittu usein nimenomaan historiallinen konteksti unohtaen. Smithin ajan merkantilistinen yhteiskunta etuoikeuksineen oli hyvin erilainen. Taloudellinen sääntely oli aivan erilaista kuin se on ollut myöhempinä vuosisatoina. Tuon yhteiskunnan uudistamiseen ja vapauttamiseen kehitetyt ratkaisumallit eivät näin ollen välttämättä suoraan sovi muihin aikoihin.

Jo 1800-luvulla havaittiin, että näkymätön käsi ei tuonut varallisuutta kaikille, vaan teollisen vallankumouksen edetessä ja yhteiskunnan muuttuessa pikemminkin aiheutti suuria yhteiskunnallisia epäkohtia. Seurauksena taloudellista liberalismia nousi haastamaan muun muassa sosialismi.

Myös liberalismin piirissä kritiikki manchesterilaista talousliberalismia kohtaan kasvoi. Tästä kritiikistä lähtien liberalismi loi nahkansa. 1800–1900 -lukujen vaihteessa kehittyi klassisen liberalismin rinnalle liberalismin uusi suunta, sosiaaliliberalismi, joka tarjosi ratkaisuja uudenlaisen yhteiskunnallisen tilanteen ja äärimmäisen taloudellisen vapauden ongelmiin.

Myös liberalismin piirissä kritiikki manchesterilaista talousliberalismia kohtaan kasvoi. Tästä kritiikistä lähtien liberalismi loi nahkansa. Syntyi sosiaaliliberalismi.

Sosiaaliliberalismi muovasi liberaalia ajattelua suuntaan, jossa sosiaalireformit ja valtion toiminnan laajentaminen eivät olleet viimeiseen asti vältettäviä pahoja vaan päinvastoin hyveitä. Liberalismin ei tullut keskittyä ongelmiin ja kysymyksiin, jotka olivat etualalla sukupolvi tai vuosisata sitten, vaan kysymyksiin, jotka olivat kyseisen ajankohdan tärkeimpiä.

Tämän liberalismisuuntauksen merkittävin teoreetikko oli brittiläinen sosiologian professori ja lehtimies L. T. Hobhouse, ja hänen pääteoksensa Liberalism (1911) suuntauksen huomattavin muotoilu.

Sosiaaliliberalismin ja sosialismin rajanveto on ilman muuta oma kysymyksensä. Karkeasti voisi todeta, että sosiaaliliberalismi eroaa sosialismista ainakin siinä, että sen pohjana kuitenkin oli kaikessa yksilö ja yksilön erilaiset vapaudet. Sosialismin ajattelun lähtökohtana taas oli kollektiivinen yhteisö. Myöskään minkäänlaista sosialismille ominaista luokka-ajattelua sosiaaliliberalismista ei löydy.

Sosiaaliliberalismin menestys

Sosiaaliliberalismin eräänlaista voittokulkua todistettiin pitkään 1900-luvulla. Vaikka sosiaaliliberaalit puolueet itsessään eivät välttämättä menestyneet, niiden edustamat aatteet kyllä nousivat kukoistukseen.

Esimerkiksi toisen maailmansodan jälkeisen talouspoliittisen ajattelun merkittävästi vaikuttanut taloustieteilijä J. M. Keynes oli liberaali  ja kehitteli teorioitansa nimenomaan sosiaaliliberalismin lähtökohdista ja vuosisadan vaihteen sosiaaliliberalismin teoreetikkojen pohjalta.

Myös taloustieteilijä William Beveridge, joka tunnetaan parhaiten yhden miehen komiteana toisen maailmansodan aikana laatimastaan raportista Social Insurance and Allied Services, oli liberaali. Tämä Beveridgen raportti nimenomaan vaikutti hyvin oleellisesti Ison-Britannian toisen maailmansodan jälkeiseen hyvinvointivaltionkehitykseen.

Ei myöskään sovi unohtaa sitä, että Yhdysvaltain huomattavin suuntaus hyvinvointivaltiomallia kohden, presidentti F. D. Rooseveltin New Deal asemoitui varsin selvästi juuri sosiaaliliberalismin piiriin. Roosevelt myös pyrki erityisesti esittämään ohjelmansa nimenomaan liberaalina projektina.

Sosiaaliliberalismin tradition jatkeeksi liittyy 1900-luvun jälkipuoliskolla omana kehityskulkunaan myös muun muassa filosofi John Rawlsin ajattelu.

Muuttuvat aatteet

Länsieurooppalainen hyvinvointivaltio on siis periaatteessa hyvin pitkälti sosiaaliliberalismin ajattelun mukainen luomus. Voi hyvin sanoa, että sosiaaliliberalismin ratkaisut tavallaan pätivät varsin hyvin liki vuosisadan, sillä siinä määrin arvostettu ja toimiva malli sosiaaliliberalismin ideoiden mukaisesti kehittynyt hyvinvointivaltio oli pitkään 1900-luvulla.

Sosiaalidemokratian taas voi sanoa pohjautuvan ennemmin sosiaaliliberalismiin, kuin sosialismiin, saati kommunismiin. Kuten Anthony Arblaster teoksessaan The Rise and Decline of Western Liberalism (1984)  toteaa sosiaalidemokratian versio, joka hyväksyy hillityn kapitalismin yhdistettynä hyvinvointivaltioon, on hyvinkin sosiaaliliberalismin perillinen. Sosiaaliliberalismi ja sen perilliset olivat siis 1900-luvulla eittämättä varsin toimiva vastaus 1800-luvun lopun ongelmiin.

Hyvinvointivaltiomalli on kuitenkin nykypäivän globalisaation haasteissa kärsinyt jonkinasteisen haaksirikon, tai ainakin kohdannut vaikeuksia. Näissä oloissa myös uusliberalismi on noussut puolen vuosisadan takaisia aikoja voimakkaammin haastamaan sitä.

Brittiläisen liberalismi- ja ideologiatutkijan Michael Freedenin mukaan aatteet ja näistä etenkin liberalismi ovat muuntautumiskykyisiä. Liberalismi onkin taipunut, tietyt peruskäsitteensä säilyttäen, mutta niille hyvin erilaisia painotuksia antaen varsin erilaisiin muotoihin. Tämän sosiaaliliberalismin ja klassisen taloudellisen liberalismin selvät erot hyvin osoittavat.

Kun hyvinvointivaltiomalli on kohdannut vaikeuksia, uusliberalismi on noussut puolen vuosisadan takaisia aikoja voimakkaammin haastamaan sitä.

Molemmat antavat hyvinkin erilaisia painotuksia liberalismin perusperiaatteille. Sosiaaliliberalismi nosti vapauden käsitteen rinnalle yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja hyvinvoinnin käsitteet, kun taas klassinen liberalismi oli painottanut vapautta selvästi näiden käsitteiden kustannuksella.

Suuntausten erojen ytimessä ovat myös erilaiset vapauden määritelmät, negatiivinen ja positiivinen vapaus. Klassiselle liberalismille vapaus oli ennen vapautta jostakin, kuten sorrosta tai rajoituksista. Sosiaaliliberalismille taas vapaus oli myös vapautta johonkin, kuten inhimillisen hyvän tavoitteluun.

Muuttuva maailma on yksi olennainen syy joka saa aatteet muuttumaan. Toimintaympäristön muutos luo luonnollisesti muutospaineita myös aatteille ja ne kehittyvät vuorovaikutuksessa ympäröivän maailman kanssa.

Liberalismin merkittävästä muuntautumiskyvystä olosuhteiden muuttuessa selvästi kertoo se, miten liberalismi sosiaaliliberalismin myötä kehitti klassisen liberalismin rinnalle hyvin erilaisen tulkinnan reilu vuosisata sitten.

On liberalismi uudistunut muutenkin. Uusliberalismi on myös elävää liberalismin teorian uudelleenmuotoilua, kuten Miettinen korostaa. Samoin muun muassa Keynesin, Beveridgen ja Rawlsin ajattelu on sosiaaliliberaalin tradition uudistumista. Sekä uusliberalismi että sosiaaliliberalismi ovat siis myös omina suuntauksinaan olleet sisäisesti hyvin muuntautumiskykyisiä.

Tarve uudenlaiselle liberalismille?

Maailma ja yhteiskunnat ovat muuttuneet niin 1900-luvun alkuvuosikymmenistä kuin myös Beveridgen raportin ja keynesiläisen talouspolitiikan sittemmin hiipuneesta voittokulusta toisen maailmansodan jälkeen. Tilanne on selvästi erilainen kuin se oli puolitoista tai edes puoli vuosisataa sitten.

Työelämä on murroksessa ja muutokset ovat huomattavia verrattuna viime vuosisadan teollisuusyhteiskunnan malleihin. Ilmastonmuutos ja ympäristöuhat ovat nekin nousseet eri tavalla esiin haastamaan totuttuja taloudellisia malleja. Globalisaatio ja siihen liittyvät ilmiöt, kuten rajat ylittävä verkottuminen ja ylikansallisten suuryritysten nouseva valta edustavat nekin erilaista tilannetta. Viimeisimpänä maailmaa on mullistanut koronaviruksen aiheuttama kriisi, jonka kaikkia seurauksia voi tässä vaiheessa vain arvailla.

Maailmassa on selvästi erilaiset olosuhteet kuin sosiaaliliberalismin pohjana olleessa yhteiskunnassa sata vuotta sitten. Yhtä lailla tilanne on erilainen myös verrattuna uusliberalismin viime vuosisadan kehityksen aikaisiin olosuhteisiin.

Sosiaaliliberalismin mukainen hyvinvointivaltio ja sen ratkaisut eivät enää toimi samalla tavalla kuin ennen. On ymmärrettävää, että muuttuvaan maailmaan haetaan uusia aatteita, jotka voisivat selittää maailmaa, politiikkaa ja yhteiskuntaa. Vastausta etsitään herkästi tutuista, aikanaan toimiviksi todetuista aatteista.

On mahdollista, että vain vähittäinen muutos sen enempää sosiaaliliberalismin kuin uusliberalisminkin pohjalta ei välttämättä tässä tilanteessa riitä.

On kuitenkin mahdollista, että vain vähittäinen muutos sen enempää sosiaaliliberalismin kuin uusliberalisminkin pohjalta ei välttämättä tässä tilanteessa riitä. Maailman nykyistä muutosta voisi hyvin verratta siirtymään 1700-luvun esiteollisesta, merkantilistisesta sääty-yhteiskunnasta 1800–1900-lukujen teolliseen ja kapitalistiseen maailmaan.

Liberalismi kehitti menestyksekkään vastauksen tuohonkin muutokseen. Nyt sen pitäisi talouspoliittisena ajatteluna muuttua jälleen vastaamaan nykypäivän haasteita eikä niitä, jotka olivat etusijalla menneinä aikoina.

Liberalismilla aatteena on kuitenkin vahva pohja muuttua jälleen, omien peruskäsitteidensä pohjalta. Liberalismi siis kaipaa uudelleen ajattelua, joka taivuttaisi liberalismin peruskäsitteet sellaiseen yhdistelmään, joiden myötä vastaus nykypäivän ongelmiin löytyy myös liberalismin perustalta.

Juha Kolumäki on poliittisen historian väitöskirjatutkija Turun yliopistossa.

Julkaisu Luoko liberalismi jälleen nahkansa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Syksyllä 2018 uutisoitiin, että markkinaliberaali ajatushautomo Libera pyrkii yhdessä asianajotoimisto Boreniuksen kanssa haastamaan suomalaisen työsopimusjärjestelmän kantelemalla siitä Euroopan komissioon. Kantelu on ensimmäinen kerta, kun yleissitovuutta käsitellään Euroopan komissiossa.

Vapaus merkitsee Liberalle ”ulkoisen pakon poissaoloa ja liittyy olennaisesti vastuuseen”. Libera haluaa siis profiloitua liberalismin ja vapauden äänitorvena ja puolestapuhujana. Vapaus ”ulkoisen pakon poissaolosta” viittaa suoraan negatiiviseen vapauskäsitykseen, jota liberalismissa tyypillisesti onkin korostettu.

Puoluepoliittisesti Libera on sitoutumaton, mutta täysin poliittisesti riippumattomasta tai ideologiattomasta ajatuspajasta tuskin voidaan puhua, kun hallituksen puheenjohtajana istuu kokoomuksen kansanedustaja Elina Lepomäki ja varapuheenjohtajana pankkiiri Björn Wahlroos. Wahlroos on nimennyt suurimmiksi esikuvikseen taloustieteen isänä pidetyn Adam Smithin, monetaristisen koulukunnan tunnetuimman edustajan Milton Friedmanin sekä laissez-faire-kapitalismin puolesta puhuneen kiistellyn kirjailija Ayn Randin.

Sinänsä Liberan hyökkäyksessä ammattiyhdistysliikettä vastaan ei ole mitään yllättävää. Kanta edustaa varsin yleiseurooppalaista oikeistoliberaalia linjaa työnantajien ja työntekijöiden suhteesta. Vastaavanlaisia oikeistoliberaaleja tai libertaareja ajatuspajoja löytyy kaikkialta Euroopasta.

Kiinnostavaa on kuitenkin vertailla, kuinka paljon nykyliberalismi resonoi varhaisen, klassisen liberalismin kanssa ja millaiseen liberalismin haaraan se asettuu. Koska työntekijöiden ja työnantajien välinen suhde on noussut niin vahvasti Suomen poliittiselle agendalle, analysoin eurooppalaisen liberalismin klassikoita erityisesti tästä näkökulmasta.

Liberalismin juuret

Kaikki liberalismin muodot ovat ainakin nimellisesti sitoutuneet valistuksesta periytyvään tasa-arvon ihanteeseen, jonka mukaan ihmisten välillä ei ole syntyperään tai luontoon perustuvaa poliittista tai moraalista eriarvoisuutta. Periaatteen käytännöllisessä soveltamisessa liberalisteiksi itseään kutsuvat eivät kuitenkaan ole aina olleet täysin johdonmukaisia.

Myös liberalismin perillisellä, klassisella liberalismilla, on monia merkityksiä.

Myös liberalismin perillisellä, klassisella liberalismilla, on monia merkityksiä. Yhtäältä sillä on tarkoitettu niin sanottua vanhaa liberalismia, toisaalta sitä on pidetty synonyyminä liberalismille. Jotkut ovat rinnastaneet klassisen liberalismin peräti konservatismiin. Harvinaista ei myöskään ole asettaa vastakkain yhtäältä klassinen liberalismi ja toisaalta Leonard Hobhousen (1864–1929) aloittama sosiaaliliberalismin perinne, joka on tyypillisesti nähty vasemmalle kallellaan olevana liberalismin haarana.

Tunnetuin klassisen liberalismin edustaja on skotlantilainen moraali- ja yhteiskuntafilosofi Adam Smith (1723–1790). Samansuuntaisia ajatuksia olivat tosin esittäneet jo aiemmin Bernard Mandeville (1670–1733) (”Private vices, public benefits”) sekä suomalainen pappi ja valistusajattelija Anders Chydenius (1729–1803).

”Pohjolan Adam Smithiksi” kutsutun Chydeniuksen pääteoksena pidetään taloudellisen liberalismin ja sen yhteiskunnallisten vaikutusten esitystä Kansallinen voitto (1765), jossa Chydenius esitti 11 vuotta ennen Smithin Kansojen varallisuuden julkaisua tämän näkymätöntä kättä vastaavan teoriansa talouden vapauttamisen positiivisista seurauksista yhteiskunnille.

Teoksessaan Chydenius hyökkää merkantilismia, merkantilistista valloituspolitiikkaa, konservatismia sekä protektionismia vastaan. Hän kritisoi valtion virkojen myymistä sekä säädyille kuuluvia erioikeuksia ja rajoituksia.

Chydeniuksen kritiikki kohdistui erityisesti papistoa, aatelia, virkamiehiä ja muita etuoikeutettuja vastaan, joiden hän totesi elävän talonpoikien työstä. Näin hän pyrki kääntämään keskustelun talonpoikien asemasta etuoikeutettujen asemaan.

1700-luvulla vallalla olleen käsityksen mukaan talonpojat ja työväestö tuli pitää köyhinä, jotta he eivät laiskottelisi. Chydenius päinvastoin esitti, etteivät työntekijät ole laiskureita, jotka pitää pakottaa tekemään valtio rikkaaksi, vaan elinvoimaisia yksilöitä, jotka vapaina omaa onneaan tavoitellessaan tulevat hyödyttäneeksi koko yhteiskuntaa. Hän vastusti tiukasti myös hintojen ja palkkojen sääntelyä sekä työpakkoa ja vaati työntekijöille oikeutta valita työnantajansa.

Chydeniuksen ajatukset vaikuttavat siis varsin erilaisilta verrattuna tämän päivän oikeistoliberaaleihin, joiden puolustaessa esimerkiksi Suomen aktiivimallia välittyy usein taustalla oleva ajatus laiskoista ja saamattomista työttömistä, joita on patistettava tekemään edes jotain. Teoksessaan Ajatuksia luonnollisista oikeuksista Chydenius kirjoittaa:

”Toiset puhuvat toki paljon vapaudesta, mutta tarkoittavat vain tiettyjen ihmisjoukkojen tai henkilöiden vapautta ja unohtavat vähäisimmät, joilla ei ole ollut onnea päästä muiden pystyttämien suojavallitusten sisäpuolelle, vaan jotka joutuvat tietysti entistäkin ahtaammalle ja vaille sijaa maapallollamme, kun suojavallituksia laajennetaan toisia varten.”

Ajalleen perin epätyypillisesti Chydenius puolusti köyhiä ja heikommassa asemassa olevia ja puhui demokratian ja työläisten oikeuksien puolesta. Chydeniuksen liberalismi poikkeaa varsin merkittävästi nykypäivän oikeistoliberaalista ajattelusta, jossa ei korostu köyhien oikeudet vaan yritysten intressit.

Adam Smith – väärin ymmärretty liberalisti

Smithin ajatukset muistuttavat monessa mielessä Chydeniuksen näkökulmia. Myös Smithin pyrkimys talouden vapauttamiseen oli syntyperään perustuvan hierarkkisen sääty-yhteiskunnan ja tämän aiheuttamien epäoikeudenmukaisuuksien purkaminen ja siten vapauden lisääminen. Tämän hän katsoi olevan mahdollista vain, mikäli eliitin etuoikeuksia poistetaan ja sitä suosivaa taloudellista byrokratiaa karsitaan.

Smith katsoi, että vapaa talous tuottaa myös muunlaista vapautta. Tämän hän puolestaan näki johtavan lopulta yhteiskunnan kokonaisvaltaisen vaurauden, kukoistuksen, hyvinvoinnin ja onnellisuuden lisääntymiseen. Toisin kuin tyypillisesti esitetään, Smith ei ollut taloustieteilijä tai poliittinen taloustieteilijä vaan moraalifilosofi. Hänen pohdiskelunsa taloudesta tai kaupallisen yhteiskunnan luonteesta kytkeytyivät aina laajemmin kysymyksiin hyvinvoinnista ja onnellisuudesta.

Myös Smithin kohdalla hänen modernit ihailijansa unohtavat usein kontekstin, johon hänen talousajattelunsa erottamattomasti kytkeytyi. Tänä päivänä liberalistiksi itseään kutsuvat vetoavat Smithin auktoriteettiin puolustaessaan vapaiden markkinoiden, globaalin vapaakaupan, yksityistämisen ja paikallisen sopimisen siunauksellisuutta. Smithin ajatuksiin nojataan myös kritisoitaessa hyvinvointivaltiota, progressiivista verotusta ja tulonsiirtoja rikkailta köyhille.

Merkantilismi ja luonnollisen vapauden järjestelmä

Yksi Smithin yhteiskunnallisen kritiikin kohde oli 1700-luvun talouspoliittinen järjestelmä, jota hän kutsui merkantilismiksi, koska se suosi ennen kaikkea suurkauppiaita ja industrialisteja pienyrittäjien, työläisten ja perheviljelijöiden kustannuksella. Suurkauppiaat ja industrialistit pystyivät vaikutusvallallaan suostuttelemaan valtaapitävät säätämään lakeja, jotka suosivat heidän henkilökohtaisia etujaan.

Kansojen varallisuus ei peräänkuuluta suuryritysten absoluuttista vapautta vaan miespuolisten yksilöiden vapaata taloudellista toimintaa.

Ne olivat Smithin mukaan mitä tyypillisimmin yleisen edun vastaisia. Smithin kritiikin kohteena ei siis ollut valtion puuttuminen talouteen sinänsä, vaan sellainen valtio, joka toimii suurliikemiesten oman edun tavoittelun välikappaleena.

Merkantilismin tilalle Smith ehdotti luonnollisen vapauden järjestelmää, jossa kaikki suurkauppiaita ja industrialisteja koskevat säädökset, erioikeudet ja rajoitukset on poistettu. Kansojen varallisuus ei siis peräänkuuluta suuryritysten absoluuttista vapautta vaan miespuolisten yksilöiden vapaata taloudellista toimintaa.

Ajatuksena oli, että yksilöt ovat tasaveroisesti vapaita tavoittelemaan omia taloudellisia päämääriään parhaaksi katsomalla tavalla, kunhan eivät niin tehdessään tule loukanneeksi muiden vastaavia oikeuksia. Huomautuksen arvoista on, että Smithin aikana oli tiukasti säädeltyä, kuka sai harjoittaa mitäkin ammattia, eikä mahdollisuuksien tasa-arvosta ollut tietoakaan.

Hänen kirjoitustensa taustalla oli kaupallisen yhteiskunnan nousu, joka mahdollisti aikaisempaa suuremman varallisuuden kasvun. Smith ei kuitenkaan arvostanut kaupallista yhteiskuntaa ja varallisuuden kasvua itseisarvoisesti vaan pikemminkin siksi, että ne tekivät mahdolliseksi myös enemmistöä edustavien työläisten kohtuullisen ja ihmisarvoiseen elämään tarvittavan materiaalisen elintason.

Valtion tehtävät luonnollisen vapauden järjestelmässä

Vaikka Smith kirjoitti luonnollisesta vapaudesta, ei hänen mainettaan valtiolliseen talouteen puuttumisen täydellisenä vastustajana voi kuitenkaan pitää totuudenmukaisena. Hän ei katsonut, että luonnollisen vapauden järjestelmä pysyisi pystyssä ilman valtion apua vaan päinvastoin.

Smith oli valmis sallimaan valtiolle erilaisia tapoja puuttua vapaan talouden toimintaan. Valtion tuli muun muassa huolehtia, ettei suuria etuja itselleen kahmivia taloudellisia keskittymiä pääse syntymään.

Juuri tämän vuoksi hän kritisoi yksityisiä monopoleja. Kritisoidessaan monopolioikeuksia Smith kritisoi ennen kaikkea tyypillisiä tapauksia, joissa suurliikemiehet olivat onnistuneet suostuttelemaan valtiovallan asettamaan säädöksiä, jotka takasivat heille etuoikeuksia suhteessa muihin.

Kuten Chydenius myös Smith katsoi, että ihmisten erot kyvykkyydessä johtuivat lähinnä erilaisista olosuhteista, joissa nämä ovat varttuneet.

Smith katsoi valtiolla olevan kolme pääasiallista tehtävää. Valtion tuli suojella kansalaisiaan ulkoisilta uhilta ja pitää pysyvää armeijaa. Sen täytyi suojella kansalaisia toisiltaan ja ylläpitää poliisi- ja oikeuslaitosta. Valtion kuului myös tarjota yhteiskunnan kokonaisedun mukaisia palveluita, jotka ovat kannattamattomia yksityisille toimijoille, mutta välttämättömiä yhteiskunnan kokonaisedun kannalta.

Jälkimmäisillä hän tarkoitti esimerkiksi kansalaisten henkisen hyvinvoinnin ylläpitoa, jotta nämä voisivat elää ihmisarvoista elämää – muun muassa sellaista koulutusta, johon työläisilläkin olisi varaa. Kuten Chydenius myös Smith katsoi, että ihmisten erot kyvykkyydessä johtuivat lähinnä erilaisista olosuhteista, joissa nämä ovat varttuneet.

Näkymätön käsi

Smith esitti, että kun kaikki suurkauppiaita koskevat erioikeudet ja rajoitukset poistetaan, vapautuu yhteiskuntaan mekanismi, jonka avulla ihmisten oman edun tavoittelu tulee ikään kuin näkymättömän käden ohjaamana hyödyttäneeksi yhteiskuntaa kokonaisuudessaan. Tämä ajatus oli kuitenkin täysin riippuvainen kahdesta oletuksesta, jotka käyvät hyvin ilmi Kansojen varallisuuden ainoassa kohdassa, jossa hän käyttää ilmaisua “näkymätön käsi”.

Ensimmäinen niistä oli, että yrittäjille on luontaista investoida saamansa voitot siihen maahan, jossa ovat ne hankkineet. Toinen oletus oli, että yrittäjät investoivat voittonsa uuteen työvoimaan, ei työvoiman tarvetta vähentävään teknologiaan.

Yrittäjien tiettyyn rajaan saakka vapaa voitontavoittelu lopulta edistää siis koko yhteiskunnan vaurautta ja hyvinvointia. Heidän menestyessään syntyy uusia työpaikkoja ja kun työn kysyntä kasvaa, on työläisillä varaa vaatia parempia palkkoja. Kumpikaan oletuksista ei kuitenkaan päde nykymuotoisessa maailmantaloudessa.

Smith ei myöskään osannut ennakoida tilannetta, jossa valtavia rahasummia sijoitetaan estoitta toiselle puolelle maailmaa ja yritykset sijoittavat voittonsa työntekijöiden tarvetta vähentävään teknologiaan eikä uuteen työvoimaan. Toisin kuin taloussäätelyn purkua vaativat tapaavat nykyään esittää, yritysten menestymisen ja tuotannon kasvun sekä työvoiman kysynnän välillä ei enää ole välttämätöntä korrelaatiota.

Yrittäjät saattavat sijoittaa voittonsa joko teknologiaan tai yhä suurempiin omistajilleen maksamiin osinkoihin. Mitä pidemmälle teknologisoitumistrendi etenee, sitä heikommaksi korrelaatio yritysten menestyksen ja työläisten aseman välillä muuttuu. Smithin näkymätön käsi ei nykymaailmassa enää hänen tarkoittamallaan tavalla päde.

Yhteiskuntaluokat ja työläisten asema

Smithin modernit seuraajat ovat olleet hiljaa myös hänen yhteiskunnallistaloudelliseen ajatteluunsa oleellisesti kuuluvista yhteiskuntaluokista. Smith jakoi ihmiset kolmeen ryhmään sen mukaan, mistä nämä saivat elantonsa.

Maanomistajat saivat tulonsa maankorosta, industrialistit ja suurkauppiaat voitoista ja työväki oli palkkatulojen varassa. Näistä ensin mainitun asema oli Smithin mukaan ylivoimaisesti paras, kun taas jälkimmäisten elämää määritti eniten epävarmuus ja jatkuvat, raskaat ponnistelut toimeentulon takaamiseksi. Työläisten asemaa heikensi myös se, että heidän elantonsa oli täysin riippuvaista voitolla eläviltä saatavasta työstä.

Jos Smithin kieli näkymättömästä kädestä ei enää sellaisenaan päde, on sitä huomattavasti ajattomampi hänen huomautuksensa, että työväestön ja voitoista elävän ryhmän edut ovat aina perustavanlaatuisessa ristiriidassa keskenään.

Jos Smithin kieli näkymättömästä kädestä ei enää sellaisenaan päde, on sitä huomattavasti ajattomampi hänen huomautuksensa, että työväestön ja voitoista elävän ryhmän edut ovat aina perustavanlaatuisessa ristiriidassa keskenään. Työläisiä kiinnostaa saada mahdollisimman korkea palkka työstään, kun taas työnantajat haluavat maksaa niin vähän kuin mahdollista.

Epäreilun tilanteesta tekee kuitenkin se, että työläisten myymä hyödyke on heidän oma työnsä, jolloin he joutuvat aina luopumaan osasta ”mukavuuttaan, vapauttaan ja onnellisuuttaan” sekä se, ettei työläinen voi valita olla myymättä työtään. Industrialisti taas voi aina päättää olla myymättä hyödykkeitään, mikäli katsoo, ettei tarjottu hinta ole kyllin korkea.

Smithin mukaan tilanne oli erityisen epäreilu, koska 1700-luvun Isossa-Britanniassa laki kielsi työläisiltä omien yhteisöjen muodostamisen, joiden avulla nämä olisivat voineet yhdessä taistella työnantajia vastaan:

”Ei ole parlamentin päätöstä, joka kieltäisi yhteenliittymät työn hinnan laskemiseksi, mutta on lukuisia päätöksiä, joilla kielletään yhteenliittymät sen nostamiseksi.”

Työnantajat taas olivat ”aina ja kaikkialla eräänlaisella sanattomalla mutta pysyvällä ja yhtenäisellä sopimuksella sitoutuneet olemaan nostamatta palkkakuluja niiden olemassa olevan tason yläpuolelle”. Smithin mukaan työnantajat pyrkivät myös salaisin sopimuksin yhdessä pudottamaan palkkoja:

”Nämä hankkeet toteutetaan poikkeuksetta äärimmäisen vaitonaisuuden ja salailun vallitessa aina toteutushetkeen saakka, ja kun työmiehet antavat periksi vastaan panematta, kuten joskus käy, he tuntevat niiden vaikutukset kipeästi nahoissaan, vaikka muut eivät kuule niistä koskaan.”

Smithin mukaan konfliktitilanteen syttyessä työnantajien ja työntekijöiden välille ensimmäiset saattoivat aina luottaa siihen, että järjestysvalta ja laki olivat heidän puolellaan. Tänäkään päivänä laki ei aina kohtele kaikkia samalla tavalla.

Smith lisäsi vielä, että voitoista elävien suuryrittäjien edut eivät olleet ainoastaan ristiriidassa työntekijöiden intressien kanssa vaan myös yhteiskunnan edun kanssa. Tästä syystä hän esitti, että suurliikemiesten tekemiin ehdotuksiin lainsäädäntöä tai taloutta koskien tulee suhtautua epäluuloisesti. sillä ”ne tulevat ryhmittymältä, jonka edut eivät koskaan ole täsmälleen samat kuin yhteisön ja jolla on tavallisesti intressi pettää tai jopa alistaa kansalaisia – ja jotka ovat monesti näin myös tehneet”. Huonoin mahdollinen hallitus on sellainen, jossa suurliikemiehet ovat onnistuneet tavalla tai toisella pääsemään valtaan.

Kaiken edellä sanotun nojalla Smithin auktoriteettiin vetoaminen esimerkiksi ammattiyhdistysliikettä vastustettaessa tai työläisten neuvotteluasemaa heikennettäessä on kyseenalaista. Smith tuskin perustaisi myöskään nykytrendistä, jossa esimerkiksi Suomen, Ranskan, Tšekin ja Yhdysvaltojen johtoon on tullut miljonäärejä, suurliikemiehiä ja investointipankkiireita. Näiden henkilökohtaiset taloudelliset intressit ovat usein ristiriidassa yhteiskunnan edun kanssa.

1800-luvun liberaalit ja kysymys köyhistä

Mistä sitten johtuu Smithin maine täysin sääntelemättömän, modernin vapaakaupan oppi-isänä ja valtiollisen talouteen puuttumisen kriitikkona? Suurimmilta osin kiitos tästä kuuluu Smithin ajatusten johdonmukaisina seuraajina maailmansotien jälkeisenä aikana esiintyneille Friedrich von Hayekille ja Friedmanille.

Smithin ajatuksilla oli kuitenkin jo 1800-luvulla epäsuoraa mutta huomattavaa yhteiskunnallista vaikutusta. 1800-luvun taitteessa syntynyt poliittinen taloustiede omaksui Smithin Kansojen varallisuudesta valikoituja taloustieteellisiä elementtejä, mutta irrotti ne laajemmasta kontekstista, joka koski esimerkiksi moraalin ja talouden suhdetta tai työntekijöiden epäreilua neuvotteluasemaa suhteessa työnantajiin.

Smithin huoli teollisuustyön henkisesti turmelevasta vaikutuksesta unohtui. Sen sijaan poliittisen taloustieteen uranuurtajat korostivat Smithin ajatusta luonnollisen vapauden järjestelmästä. Heidän käsissään se muuttui opiksi siitä, että kaikenlainen valtiollinen puuttuminen markkinoiden toimintaan on pahasta.

Varhaisen poliittisen taloustieteen keskeisimmät hahmot olivat Thomas Malthus ja David Ricardo. Malthusista tuli vuonna 1805 maailman tiettävästi ensimmäinen kansantaloustieteen professori, mutta varsinaisesti hänet tunnetaan niin sanotusta Malthusin väestölaista. Sen mukaan vapaasti lisääntyvä väestö kasvaa aina nopeammin kuin ruoan tuotanto.

Malthusin väestölain taustalla piili varsin moralisoiva ja ylenkatsova suhtautuminen 1800-luvun taitteessa huomattavasti kasvaneeseen köyhälistöön. Teollistumisen myötä köyhyydestä tuli kaupallisen yhteiskunnan pysyvä piirre. Köyhäinhoidosta elävien elinolot alkoivat 1800-luvulle tultaessa muuttua huomattavasti aiempaa kurjemmiksi.

Malthus katsoi kasvavan väestön ongelman koskevan lähinnä työläisiä ja köyhiä, joita hän piti yläluokkaa kyvyttömämpinä itsehillinnän hyveeseen. Näin hän päätyi esittämään, että köyhäinhoidon kautta tapahtuva tulonsiirto rikkailta köyhille tuli poistaa. Ajatuksena oli, että mikäli työläistä autettiin, hän hankkii lisää lapsia, mikä johtaa uusiin köyhiin.

Malthus ehdotti köyhäinhoidon asteittaista lakkauttamista ja korvaamista työläisille ja köyhille suunnatulla kasvatuksella esimerkiksi raittiuden ja maltillisuuden hyveistä. Näin köyhät oppisivat itse auttamaan itseään sen sijaan, että he olisivat riippuvaisia valtion avusta.

Ajattelu sai runsaasti suosiota 1800-luvun liberalistien keskuudessa. ”Malthusilaisuudesta” on tullut vertauskuva ankaralle laissez-faire-sosiaalipolitiikalle, joka yhdistää köyhyyden moraaliseen heikkouteen.

Ricardo puolestaan kehitti osin Malthusin ajatusten innoittamana oppinsa luonnollisesta palkkatasosta. Tällä hän tarkoitti palkkaa, joka on riittävä pitämään työläiset hengissä, mutta ei kuitenkaan yhtään tätä suurempi, ettei se innostaisi näitä lisääntymään holtittomasti. Myös luonnontieteilijä Charles Darwin ja filosofi Herbert Spencer ottivat vaikutteita Malthusin ajatuksista kirjoittaessaan ihmislajin sisäisestä eloonjäämiskamppailusta.

Spencer päätyi esittämään, että kaikki valtiollinen puuttuminen talouden toimintaan ainoastaan häiritsee niin sanottua luonnollista valintaa, jossa heikompi ihmisaines väistyy vahvemman tieltä. Vaikka olisi helppo ajatella tämän kaltaisen ajattelutavan väistyneen jo kauan sitten, julkisessa keskustelussa nousee edelleen näkökulmia, joissa yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevia kuvataan vastaavilla tavoilla. Esimerkiksi kokoomusnuorten entinen varapuheenjohtaja ja liberaaliksi itseään kutsuva Saul Schubak vaati lapsilisien poistamista, koska on ”järjenvastaista tukea heikomman aineksen lisääntymistä”.

Isossa-Britanniassa Malthusin kirjoitukset toimivat innoittajina 1830-luvun uudistuksiin, joilla karsittiin köyhille suunnattuja sosiaaliavustuksia. Vuoden 1834 köyhäinhoitolain uudistus rajasi julkisen köyhäinavun ainoaksi muodoksi asumisen köyhäintaloissa ja pakotti työläiset ottamaan työtä vastaan millaisilla ehdoilla tahansa.

Tunnetun taloushistorioitsija Karl Polanyin mukaan juuri tämä tapahtuma merkitsi puhtaan markkinatalouden – ”saatanallisen myllyn” – ensimmäistä askelta. Kirjailija Charles Dickensin kirjat kuvaavat niitä karuja olosuhteita, joihin tämän vapausaatteen mukainen köyhäinpolitiikka johti.

1800-luvun poliittisen taloustieteen liberalistit eivät arvostelleet valtion puuttumista talouteen silloin, kun se takasi parempia edellytyksiä liiketoiminnalle. Mutta kun valtio pyrki puuttumaan esimerkiksi työntekijöiden ja työnantajien väliseen epäreiluun neuvotteluasetelmaan, sitä pidettiin täysin epäoikeutettuna. Myös lapsityövoiman kieltävää lakia vastustettiin, koska sen katsottiin merkitsevän valtiovallan tunkeutumista oikeutettujen rajojensa ulkopuolelle – talouden luonnolliseen toimintaan.

Nykyinen oikeistoliberalismi muistuttaa myös nuoren Wilhelm von Humboldtin romantiikan ajan valtiovastaista liberalismia. Humboldtille keskeinen yhteiskunnallinen ideaali oli ajatus yksilön itsensä kehittämisestä sekä varhainen hahmotelma yövartijavaltiosta.

Aikamme hyvinvointivaltion kriitikoiden tapaan hän katsoi, että valtion pyrkimykset edistää kansalaistensa hyvinvointia johtavat väistämättä ihmisten passivoitumiseen ja moraaliseen rappioon. Tästä syystä Humboldt esitti, että ihmisten tulisi pyrkiä kehittämään itsestään eräänlaisia taideteoksia ja että tämä luova itsensä kehittäminen vaatii mahdollisimman suurta valinnan vapautta. Tämän takia valtion tulee puuttua mahdollisimman vähän yksilöiden itsemääräämisoikeuteen ja toimintaan.

Humboldt toki ymmärsi, ettei esimerkiksi maaorjalla tai tehdastyöläisellä ollut välttämättä samanlaisia mahdollisuuksia kehittää itsestään luovaa taideteosta kuin työstä vapaalla vapaaherralla. Tämän hän ratkaisi kuitenkin yhtä oivallisesti kuin 2000-luvun hyvinvointikonsultit. Hän esitti, ettei sillä ole merkitystä, mitä työtä ihminen työkseen tekee, vaan ainoastaan asenteella, jolla työhönsä suhtautuu.

Smithin ajatusten modernit tulkit

1800- ja 1900-lukujen vaihteessa monessa Euroopan maassa ja Yhdysvalloissa täysin vapaan markkinatalouden ihanne menetti suosiotaan ja sääntelylle alkoi löytyä kannattajia. Polanyin mukaan syynä oli, että vapaan markkinatalouden seuraukset olivat olleet niin hirvittäviä, etteivät edes markkinatalouden puolustajat kestäneet niitä. Sotien jälkeisenä aikana Hayek ja Friedman kuitenkin ylistivät 1800-luvun Isoa-Britanniaa liberalismin ihmemaana, joka oli harmillisesti luopunut fantastisesta järjestelmästään 1900-luvun alussa.

Hayekia ja Friedmania pidetään niin sanotun uusliberalismin keskeisinä teoreetikkoina. Erityisesti Hayekille kysymys valtiosta ja sen oikeutetuista rajoista oli keskeinen.

Hayek piti valtiota välttämättömänä pahana. Hänelle valtio oli loismainen organisaatio, joka pyrkii jatkuvasti levittäytymään oikeutettujen rajojensa ulkopuolelle, mutta kuitenkin tarvittava edellytys markkinayhteiskunnan toiminnalle. Kuten tutkija Timo Miettinen kirjoittaa, ”uusliberalismille valtion oli oltava vahva, mutta epäpoliittinen”, jolloin valtion tehtäväksi jäi kilpailun ylläpitäminen sekä markkinoiden sääntökehikon valvominen.

Hayekin ajattelussa ei ollut välimuotoa sosialismin ja sääntelemättömän markkinatalouden välillä. Kaikki valtiollinen puuttuminen talouteen, esimerkiksi työmarkkinoiden pelisääntöihin, tai sosialismille tehtävät pienimmätkin myönnytykset merkitsivät yhteiskunnan väistämätöntä luisua totalitarismiin.

Vuonna 1960 julkaistussa teoksessa The Constitution of Liberty Hayek esitti, että uskon valtiojohtoiseen sosialismiin romahdettua tilalle on tullut uusi, yhtä lailla totalitarismiin johtava vaara nimeltä hyvinvointivaltio. Toistaiseksi esimerkiksi pohjoismaiset hyvinvointivaltiot eivät ole johtaneet yksilöä julmasti alistavaan totalitaristiseen valtiokoneistoon. Toisaalta toisinaan libertaareiksi itseään kutsuvat rinnastavat maltillisenkin verotuksen orjuuteen.

Vastalääkkeeksi hyvinvointivaltiota vastaan Hayek vaati paluuta ajatteluun, jota hän kutsui klassiseksi liberalismiksi. Hayek piti itseään Smithin ajatusten johdonmukaisena seuraajana, joka päivittää ajatukset 1900-luvun maailmaan. Hänen aloitteestaan käsite uusliberalismi korvattiin klassisen liberalismin käsitteellä. Mutta minkä verran Hayekin edustama klassinen liberalismi edustaa Smithin klassista liberalismia?

Yhtenä hyvinvointivaltion ongelmana Hayek piti ajatusta yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta, jonka perusteella markkinoilla esiintyviä luonnollisia tuloeroja pyritään tasaamaan valtiollisin toimenpitein. Hän piti koko ajatusta yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta harhaisena ja katsoi, että oikeudenmukaisuudesta voidaan puhua yksinomaan yksilöjen tekojen kohdalla. Teot ovat oikeudenmukaisia silloin, kun ne noudattavat markkinoiden toiminnan kannalta välttämättömiä oikeusperiaatteita.

Siinä missä Hayek toivoi yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden hävittämistä yleisestä kielenkäytöstä, Smith vetosi jatkuvasti oikeudenmukaisuuteen. Erityisesti teoksessaan Moraalituntojen teoria Smith painottaa termiä sympatia ja esittää oikeudenmukaisuuden nousevan juuri sympatiasta.

Siinä missä Hayek toivoi yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden hävittämistä yleisestä kielenkäytöstä, Smith vetosi jatkuvasti oikeudenmukaisuuteen.

Myös työntekijöiden oikeuksista keskusteltaessa Hayek on varsin eri linjoilla kuuluisan oppi-isänsä kanssa. Siinä missä Smith arvosteli oman aikansa Ison-Britannian tilannetta, jossa laki kielsi työläisiä muodostamasta omaa etuaan ajavia yhteisöjä ja työntekijöillä oli epäreilun huono neuvotteluasema suhteessa työnantajiin, Hayekin suhtautuminen ammattiyhdistysliikkeeseen tai työntekijöiden oikeuksiin oli kielteinen.

Hayek myönsi, että perhe- tai työelämään voi liittyä monenlaista pakottamista, mutta kyseessä oli ihmisten keskinäinen asia, johon valtiolla ei ole oikeutta puuttua. Hayek suhtautui vihamielisesti kaikkiin ammattiliittojen aikaansaamiin työelämän säädöksiin sekä siihen, että nämä saattoivat käyttää lakko-oikeutta painostaakseen hallituksia. Hän olikin valmis kaventamaan rajusti ammattiyhdistysliikkeen oikeuksia.

Smith puolestaan katsoi, että työläisten palkkojen noustessa koko yhteiskunnasta tulee pitkällä aikavälillä menestynyt, sillä tämä johtaa taloudellisen toimeliaisuuden nousuun ja lisääntyneisiin investointeihin. Hänelle työntekijöiden aseman parantuminen ei ollut kuitenkaan yksinomaan taloudellinen kysymys, vaan liittyi tiiviisti kysymyksiin koulutuksesta, elämänlaadusta ja onnellisuudesta.

Hayek näki hyvinvointivaltion yksilön vapautta alistavana byrokraattisena koneistona ja tarkasteli sitä lähinnä taloudellisten kysymysten kautta – tulonsiirtoina ja köyhäinhoitona. Hayekin mukaan oli ensisijaisen tärkeää opettaa ihmisille jo lapsesta lähtien, että jokainen on oman onnensa seppä. Malthusilaisittain vain näin voidaan saada ”laiskat, saamattomat ja tuhlailevat” ihmiset ponnistelemaan itsensä ja markkinoiden kannalta hyödyllisellä tavalla.

Mitä tulee Hayekille kaikista tärkeimpään yhteiskunnalliseen ideaaliin, yksilön vapauteen, hän ei katsonut vapauden edellyttävän demokratiaa eli kansalaisten mahdollisuutta osallistua itseään koskevaan poliittiseen päätöksentekoon. Päinvastoin se edusti hänen kritisoimaansa ja harhaisena pitämäänsä positiivista (ja vasemmistolaista) vapauskäsitystä. Myöskään Wahlroosia ei miellytä ”liiallinen” demokratia – sen sijaan hän haluaisi lisää valtaa markkinoille ja hierarkioille.

Hayekille, kuten tämän päivän oikeistoliberaaleillekin, vapaus merkitsi negatiivista vapautta eli vapautta ulkopuolisesta pakottamisesta. Hän katsoi ihmisen olevan vapaa voidessaan seurata esteettä yhteiskunnassa ilmeneviä hintasignaaleja riippumatta siitä, kuinka huonoja tarjolla olevat signaalit sattuivat olemaan.

Hayekin ajattelussa markkinat muodostivat keskeisen toimintakentän inhimilliselle vapaudelle. Siinä vapaus rajautui käytännössä vapaudeksi tehdä valintoja markkinoilla olevista eri vaihtoehdoista – ostaako Niket vai Adidakset – joskin tämä edellyttää, että ihmisellä on ylipäätään varaa ostaa jommatkummat.

Abstrakti vai konkreettinen vapaus?

Hayekin, Liberan ja muiden oikeistoliberaalien edustamasta negatiivisen vapauskäsityksen voimakkaasta painotuksesta tulee mieleen sosiologi Karl Mannheimin pääteoksessaan Ideologie und Utopie antama esimerkki. Mannheimin mukaan lähestymistapaa kulloiseenkin ongelmaan tai aiheeseen määrittää vahvasti historiallinen ja sosiaalinen konteksti. Mannheim havainnollistaa asiaa juuri vapauden käsitteellä.

Siinä missä marxilaisuus on korostanut konkretiaa puhuessaan vapaudesta, oikeistoliberaalit ovat puhuneet aiheesta lähinnä abstraktilla tasolla. Heidän intressejään on tukenut vapauden kuvaaminen kauniina, abstraktina ”vapautena ulkopuolisen pakon poissaolosta”.

Tästä ideologiasta käsin ei olisi järkevää puhua vapaudesta konkreettisella tasolla, sillä tällöin saattaisi paljastua, ettei heidän käsityksensä vapaudesta ole välttämättä riittävä. Silloin pitäisi ottaa huomioon konkreettinen todellisuus. Mikäli varallisuus kumuloituu estoitta harvoille samaan aikaan, kun moni tulee hädin tuskin toimeen palkkatuloillaan, on vaikea nähdä, kuinka tällainen abstrakti negatiivinen vapauskäsitys voisi konkreettisessa maailmassa taata kovinkaan suurta vapautta – ainakaan suurimmalle osalle ihmisiä.

Klassista liberalismia ja Smithiä on tulkittu virheellisesti niin oikealla kuin vasemmalla.

Klassista liberalismia ja Smithiä on tulkittu virheellisesti niin oikealla kuin vasemmalla.Nykyisten oikeistoliberaalien ”klassinen liberalismi” ei vastaa suurimmalta osin lainkaan sitä klassista liberalismia, joka liitetään esimerkiksi Lockeen, Smithiin tai Chydeniukseen. Heidän liberalisminsa muistuttaa huomattavasti enemmän Malthusin, Spencerin ja Hayekin kaltaisia klassisen liberalismin uudelleenmuotoiluja ja toiveita epäpoliittisesta valtiosta, jonka pääasiallisena tehtävänä on tarjota markkinoille ja liiketoiminnalle suotuisat olosuhteet.

Modernit liberalistit Malthusista alkaen ovat todella onnistuneet ajattelemaan innovatiivisesti ”laatikon ulkopuolella” erikoisissa tulkinnoissaan liberalismista ja klassisen liberalismin pioneereista. Mikäli he olisivat lukeneet enemmän ihailemiensa ajattelijoiden kirjoituksia, olisi saattanut käydä ilmi, että esimerkiksi Smithin ajatuksia, arvoja ja päämääriä huomattavasti lähempänä on Hobhousen aloittama sosiaaliliberalismin traditio tai omalla tavallaan peräti Karl Marx.

Klassista liberalismia ja Smithiä on tulkittu virheellisesti niin oikealla kuin vasemmalla. Syynä on varmaan ennen kaikkea, että harva on lukenut näitä teoksia. Sen sijaan mielikuvat Smithistä ovat perustuneet lähes yksinomaan 1800-luvun poliittisen taloustieteen edustajien ja Hayekin kaltaisten ajattelijoiden liberalismin uudelleentulkintaan.

Monet vaativat liberalismin perinnön palauttamista. Se on ymmärrettävä ja kannatettava vaatimus sen valossa, kuinka väärin liberalismin klassikoita tulkitaan nykypäivän ”klassisten liberalistien” piirissä.

Marianne Sandelin opiskelee käytännöllistä filosofiaa ja yleistä historiaa ja työskentelee tutkimusavustajana Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopistossa. Sandelin toimi Politiikasta-lehden korkeakouluharjoittelijana syksyllä 2017.

Kirjoitus on osa Euroopan muuttuvat kertomukset -sarjaa.

Korjaus 17.12. klo 11:24: Saul Schubak on kokoomusnuorten entinen varapuheenjohtaja, ei puheenjohtaja.

Julkaisu Nykypäivän liberalismi on irtautunut juuristaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Uusliberalismi on yksi poliittisen ja yhteiskuntatieteellisen keskustelun moniselitteisimmistä käsitteistä. Uusliberalismia on käytetty kuvaamaan niin ääriliberaaleja tai libertaristisia kantoja kuin maltillisempia oikeistolaisen reformipolitiikan muotoja.

Eräille uusliberalismi on merkinnyt valtion kyseenalaistamista, toisille kyse on valtion hallintokoneiston tunkeutumisesta kaikille yhteiskunnan alueille. Monien mielestä uusliberalismi on aikamme hallitseva ideologia; silti harva tunnustautuu uusliberaaliksi.

Suomalaisessa kontekstissa uusliberalismista monografiamittaisia puheenvuoroja ovat esittäneet muun muassa Heikki Patomäki, Paavo Löppönen ja Simo Sipola. Keskustelu on useimmiten kytkeytynyt joko niin sanotun ”Washingtonin konsensuksen” nimellä kulkeviin politiikkatoimenpiteisiin 1970-luvulta eteenpäin – sääntelyn purkamiseen, yksityistämiseen ja kaupan vapauttamiseen – tai yleisempään aatteelliseen keskusteluun vapaan markkinatalouden edellytyksistä.

Kanadalaista toimittaja-aktivisti Naomi Kleinia seuraten uusliberalismi määritellään usein ”sokkidoktriinina”, joka hyödyntää talouskriisien jälkeistä poliittista sekaannusta.

Uusliberalismi-käsitteen epäanalyyttisyys peittää alleen sen, että sitä koskeva tutkimus on tarkentunut viime vuosina merkittävästi.

Uusliberalismi-käsitteen epäanalyyttisyys peittää kuitenkin alleen sen, että uusliberalismia koskeva kansainvälinen tutkimus on tarkentunut viime vuosina merkittävästi. Käsitettä ei käytetä enää yksinomaan halventavasti, vaan sillä on pyritty kuvaamaan neutraalisti liberalismin teorian murrosta sotienväliseltä ajalta lähtien.

Daniel Stedman Jones jakaa uusliberalismin kolmeen historialliseen kehitysvaiheeseen, jotka ovat alkaneet 1930­-, 1950­- ja 1980-luvuilla, ja korostaa perinteen muuntautumiskykyisyyttä. Kean Birch erittelee kahdeksan keskeistä uusliberalismin haaraa aina Itävallan koulukunnasta saksalaisiin ordoliberaaleihin ja myöhempään Chicagon koulukuntaan.

Kenties uusliberalismissa onkin Philip Mirowskia seuraten kyse ”ajatuskollektiivista”, jota määritti toimenpideohjelman sijaan analyysi klassisen laissez-faire-ajattelun epäonnistumisesta ja pyrkimys liberalismin intellektuaalisen perustan uudistamiseen. Uusliberalismi oli ensi sijassa filosofinen liike: poliittisesti sen ideat siirtyivät käytäntöön hyvin eri tavoin toisen maailmansodan jälkeisessä Länsi-Saksassa, 1970-luvun Etelä-Amerikassa tai 1980-luvun Britanniassa ja Yhdysvalloissa.

Uusliberalismiin liittyy edelleen suomalaisessa ja eurooppalaisessa keskustelussa kolme keskeistä uskomusta, jotka esiintyvät erityisesti kulttuurikriittisissä puheenvuoroissa. Näitä ovat käsitys uusliberalismista ennen kaikkea angloamerikkalaisena perinteenä, valtiovastaisena ideologiana ja ensi sijassa taloustieteellisenä doktriinina.

Vaikka käsitykset eivät ole kauttaaltaan vääriä, niiden perkaaminen on hyödyllistä tarkemman ja analyyttisen ymmärryksen saavuttamiseksi. Erityisen tärkeää tämä on eurooppalaisen uusliberalismin ymmärtämiseksi.

Uusliberalismi eurooppalaisena liikkeenä

Kansainvälisissä ja kotimaisissa yleisesityksissä uusliberalismi näyttäytyy usein vahvasti angloamerikkalaisena ajatusperinteenä, jonka juuret paikantuvat Bretton Woods -järjestelmän alasajoon 1970-luvun alussa. Käsitykseen liittyy usein se tosiasia, että sodanjälkeisen keynesiläisen talouspolitiikan merkittävin intellektuaalinen haastaja oli Chicagon koulukunnan edustama monetaristinen taloustiede.

Uusliberalismin juuret ovat kuitenkin tiukasti vanhalla mantereella. Sen keskeisenä sytykkeenä toimi vuonna 1938 järjestetty kollokvio, jossa pääosin eurooppalaiset teoreetikot kokoontuivat analysoimaan liberalismin tilaa yhdysvaltalaisjournalisti Walter Lippmannin teoksen An Enquiry into the Principles of the Good Society (1937) innoittamana.

Uusliberalismia ei tuotu Eurooppaan Yhdysvalloista vaan toisinpäin.

Lippmann-kollokvion keskustelut jatkuivat toisen maailmansodan jälkeen Mont Pélerin -seurassa, jossa johtavat uusliberaalit Ludwig von Misesistä Friedrich Hayekiin ja Milton Friedmaniin muotoilivat näkemyksiään. ”Uusliberalismi” tosin korvattiin 1950-luvun loppua kohti klassisen liberalismin käsitteellä erityisesti Hayekin aloitteesta.

Uusliberalismin taustalla oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen kärjistynyt kansainvälisen liberaalin järjestyksen kriisi. Liberalismia haastoivat kaksi autoritääristä ja keskusjohtoista mallia, sosialismi ja fasismi, jotka olivat saaneet jalansijaa nimenomaan Euroopassa.

Uusliberalismin painotukset vaihtelivat kansallisesti. Itävaltalaisen koulukunnan edustajat Mises ja Hayek reagoivat ennen kaikkea Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian tuhoutumiseen, demokraattisiin reformeihin ja uusien sosialististen liikkeiden nousuun.

Saksalaiset uus- tai ordoliberaalit kuten Walter Eucken, Franz Böhm ja Wilhelm Röpke jakoivat suositun aikalaisanalyysin eurooppalaisen kulttuurin kriisistä ja pyrkivät yhdistämään liberalismin katolilaiseen sosiaalietiikkaan.

Ranskalainen uusliberalismi jatkoi Louis Rougierin ja Raymond Aronin johdolla rationalistisen filosofian perinnettä. Lippmannin kritiikki kohdistui puolestaan ”demokraattisen kollektivismin” nousuun suuren laman jälkeen.

Eroista huolimatta uusliberaaleja yhdisti usko tieteeseen ja tieteellisen rationaalisuuden voimaan. Liberalismi oli muotoiltava uudelleen tavalla, joka nostaisi sen tavanomaisten poliittisten ideologioiden yläpuolelle. Keskeisiksi opinkappaleiksi tulivat neutraalisuus ja usko asiantuntijatiedon voimaan.

Uusliberalismia ei siis tuotu Eurooppaan Yhdysvalloista vaan toisinpäin. Painopisteen siirtymiseen pois Euroopasta vaikutti erityisesti Hayekin siirtyminen Chicagon yliopistoon 1950-luvun alussa.

Akateeminen taloustiede näytti ottavan suurimpia edistysaskeleitaan nimenomaan Yhdysvalloissa, jossa ekonometristen menetelmien yleistyminen tuki uusliberalismille ominaista pyrkimystä neutraalisuuteen ja riippumattomuuteen. Toki kyse oli myös onnistuneesta poliittisesta strategiasta, jossa akateemisten instituutioiden sijaan uusliberalismin edistäjiksi nousivat pääosin yhdysvaltalaiset ajatushautomot.

Uusliberalismi kehittyi myös osittain omalakisena eurooppalaisena traditiona.

Uusliberalismi kehittyi kuitenkin myös osittain omalakisena eurooppalaisena traditiona. Saksalaisten ordoliberaalien ajatukset sääntöperusteisuudesta ja hintavakauden keskeisyydestä vaikuttivat merkittävästi sodanjälkeisen Länsi-Saksan talouspolitiikkaan. Euroopan komission ensimmäinen presidentti (1958–1967) Walter Hallstein oli tunnettu ordoliberaali, ja saksalaisten rooli Euroopan talousalueen ja sen kilpailulainsäädännön rakentamisessa oli erityisen vahvaa.

Ordoliberaalit ajatukset vaikuttivat myös Euroopan talous- ja rahaliiton (EMU) muotoutumiseen 1990-luvun alussa. Euroopan keskuspankin mandaatti määriteltiin pitkälti Saksan keskuspankkitradition mukaisesti ja finanssipolitiikan koordinaatio toteutettiin sääntöperustaisesti. Euroalueella harjoitettuun talouspolitiikkaan ovat luonnollisesti vaikuttaneet myös kansalliset traditiot.

Uusliberalismi valtiokriittisenä liikkeenä

Eräs kotimaisessa ja kansainvälisessä kirjallisuudessa toistuvista väitteistä on ajatus uusliberalismista valtiokielteisenä liikkeenä. Näkemys on liitetty erityisesti Itävallan koulukuntaan, mutta myös myöhempään Chicagon koulukuntaan.

Siinä missä sotienvälisen ajan uusliberalismin hampaissa olivat totalitaristiset valtiot kuten Saksa ja Neuvostoliitto, myöhemmät uusliberaalit siirsivät kritiikin painopistettä enemmän valtiokapitalismin ja hyvinvointivaltion suuntaan. Näkemyksen taustalla on uusliberalismin liittäminen säännöstelyn purkamisen ja yksityistämisen tyyppisiin ideoihin.

Uusliberalismille valtion oli oltava vahva, mutta epäpoliittinen.

Unkarilaisen taloushistorioitsijan Karl Polanyin klassikkoteosta Suuri murros (1944) seuraten uusliberalismia on tulkittu yhtenä askeleena markkinoiden vapauttamisen ja suojaamisen välisessä kamppailussa, vastauksena ensimmäistä maailmansotaa seuranneeseen protektionismin aaltoon. Liberaalit teoreetikot suhtautuivat epäillen valtion aktiiviseen rooliin talouspolitiikassa, ja erityisesti Misesin kirjoituksissa valtion rooli rinnastui yksinkertaiseen pakkovaltaan.

Näkemys uusliberalismista valtiokielteisenä liikkeenä on kuitenkin yksipuolinen. Esimerkiksi saksalaisten uusliberaalien mukaan Weimarin tasavallan (1919–1933) epäonnistuminen ei johtunut vahvasta vaan heikosta valtiosta. Valtio oli heikko, sillä se ei kyennyt suojautumaan yksittäisten intressiryhmien ja teollisuuskartellien vallalta, ja ajautui lopulta pysyvään poikkeustilaan.

Taustalla oli filosofinen kysymys markkinatalouden olemuksesta. Vaikka klassinen liberalismi antoi valtiolle myös positiivisen roolin, nojasi se markkinoita kuvatessaan vahvasti luonnollisiin metaforiin spontaanisuudesta ja itseohjautuvuudesta.

Klassisen liberalismin tunnuslause ”Jättäkää meidät rauhaan!” (Laissez-nous faire!) kuvasi hyvin ajatusta, jonka mukaan talous muodostaa omalakisen alueen, joka toimii parhaiten poliittisen vallan vetäytyessä.

Sekä Hayek että saksalaiset ordoliberaalit kyseenalaistivat klassiseen liberalismiin kuuluvan laissez-faire-doktriinin. Yhtäältä markkinat oli nähtävä luonnollisen ilmiön sijaan inhimillisen toiminnan aikaansaannoksena, joka edellyttää sääntöjen ja instituutioiden olemassaoloa. Valtion tehtävä oli määriteltävä uudelleen – ei aktiivisena markkinatoimijana, vaan kilpailun ylläpitäjänä ja markkinoiden sääntökehikon valvojana. Konkreettisesti tämä tarkoitti esimerkiksi rahapolitiikan suojaamista demokraattiselta politiikalta.

Uusliberalismille valtion oli oltava vahva, mutta epäpoliittinen.

Uusliberalismi taloustieteellisenä projektina

Kolmas myytti liittyy ajatukseen uusliberalismin ja (uusklassisen) taloustieteen olemuksellisesta yhteydestä. Näkemys esiintyy kirjallisuudessa ainakin kahdessa muodossa. Joko uusliberalismi samaistetaan pääpiirteittäin uusklassiseen taloustieteeseen tai uusliberalismi nähdään poliittisena strategiana uusklassisten ideoiden toimeenpanemiseksi.

Tässä yhteydessä puhutaan myös taloustieteen imperialismista tai ”ekonomismista” – yhteiskunnallisten ilmiöiden pelkistämisestä taloudellisiksi tai taloustieteellisiksi ongelmiksi. Näkemys on sikäli oikeutettu, että monet keskeisistä uusliberaaleista niin Itävallassa, Saksassa kuin Chicagossakin olivat nimenomaan taloustieteilijöitä.

Varhainen eurooppalainen uusliberalismi oli olennaisesti yhteiskuntafilosofinen hanke, joka korosti monitieteisyyden merkitystä.

Samalla näkemys on kuitenkin yksipuolinen. Uusliberalismille ominainen pyrkimys liberaalin teorian uudistamiseen ei noussut uusklassisten ideoiden kuten metodologisen individualismin tai markkinoiden tasapainohakuisuuden soveltamisesta. Varhainen eurooppalainen uusliberalismi oli olennaisesti yhteiskuntafilosofinen hanke, joka korosti monitieteisyyden merkitystä.

Erityisesti saksalaisen uusliberalismin keskeinen pyrkimys olikin saattaa taloustiede yhteen muiden keskeisten yhteiskuntatieteiden kuten sosiologian, oikeustieteen ja politiikantutkimuksen kanssa. Se kritisoi voimallisesti nimenomaan marginalistista, uusklassista taloustiedettä sen keskittymisestä yksilöön poliittisten instituutioiden ja oikeudellisten instrumenttien sijaan.

Uusliberalismi ei ollut myöskään ”markkinafundamentalismia”: markkinat oli pikemminkin nähtävä yhtenä yhteiskunnallisen ”järjestyksen” (saks. Ordnung) muotona, joka nojaa olennaisesti oikeudelliseen ja sosiaaliseen järjestykseen.

Ordoliberalismin aatteellisesta perinnöstä nousseeseen ”sosiaaliseen markkinatalouteen” kuului ajatus, etteivät markkinat yksin tuota oikeudenmukaista lopputulosta, vaan niiden puutteita on paikattava sosiaalisin turvaverkoin. Sosiaaliturva ei ole kuitenkaan hyväntahtoista köyhäinapua, vaan sen tarkoituksena on korjata markkinoiden epäonnistumisia esimerkiksi työvoiman aktivoinnin keinoin.

Eurooppalaisen ja yhdysvaltalaisen uusliberalismin ero palautuukin usein juuri tähän kysymykseen. Eurooppalaisessa kontekstissa uusliberalismi on sekoittunut tiiviimmin interventionistiseen valtiokäsitykseen sekä klassiseen sosiaaliliberalismiin. Taloustieteellisten menetelmien kuten kustannus-hyötyanalyysien suora soveltaminen esimerkiksi terveydenhuoltoon tai kriminologiaan on ollut luontevampaa Yhdysvaltojen kontekstissa.

Miksi uusliberalismi on edelleen käyttökelpoinen käsite?

Mitä edellä mainittujen myyttien kumoaminen tarkoittaa uusliberalismin ja sitä koskevan ymmärryksen kannalta?

Ensinnäkin uusliberalismissa ei ole kyse salaliitosta tai marginaalisesta liikkeestä vaan viimeisen vuosisadan merkittävimmästä liberalismin teorian uudelleenmuotoilusta. Kyse on ennen kaikkea teoreettisesta ja intellektuaalisesta murroksesta, jonka poliittiset seuraukset vaihtelivat merkittävästi kansallisten ja poliittisten ympäristöjen mukaisesti.

Uusliberalismissa ei ole kyse salaliitosta tai marginaalisesta liikkeestä vaan viimeisen vuosisadan merkittävimmästä liberalismin teorian uudelleenmuotoilusta.

Uusliberalismi ei ollut yhdysvaltalaisen imperialismin sivutuote vaan kytkeytyi olennaisesti nimenomaan eurooppalaisten yhteiskuntien tilaan maailmansotien välisenä aikana.

Toiseksi uusliberalismi ei ole merkinnyt valtion katoamista. Kyse on sitä vastoin valtion roolin uudelleentulkinnasta, neutraalia ja toimeenpanevaa valtaa korostavan ajattelun ensisijaisuudesta demokraattiseen politiikkaan nähden.

Kuten Quinn Slobodian osoittaa tuoreessa teoksessaan Globalists: The End of Empire and the Birth of Neoliberalism, varhaisen uusliberalismin keskeisiä tavoitteita oli purkaa liberalismin ja kansallisvaltion yhteys nimenomaan kansainvälisten instituutioiden ja valtiosopimusten keinoin.

Kolmanneksi uusliberalismia ei tule ymmärtää ainoastaan ”markkinafundamentalismina”. Kyse on monimutkaisesta ideologiasta, joka on hyödyntänyt tarpeen tullen tieteellistä, moraalista, poliittista ja uskonnollista argumentaatiota. Esimerkiksi vuodesta 2009 käynnistyneen eurokriisin hoito osoitti, että EMU:n liberaalia talouskonstituutiota puolustetaan yhä niin taloustieteellisin kuin moraalis-psykologisin argumentein puhumalla muun muassa ”laiskoista kreikkalaisista”, ”ahkerista protestanteista” ja niin edelleen.

Kenties osa uusliberalismin voittokulusta Euroopassa selittyykin sen hämmästyttävällä sopeutumiskyvyllä.

Kenties osa uusliberalismin voittokulusta Euroopassa selittyykin sen hämmästyttävällä sopeutumiskyvyllä. Se on perustunut niin tieteelliseen argumentaatioon kuin ”klassisen liberalismin” alla kulkevaan vapausaatteeseen. Se on tarpeen tullen pystynyt esiintymään niin oikeusvaltiokehityksen kuin rajoitetun asiantuntijavallan puolustajana, yhtäältä hyvän hallintotavan lähettiläänä ja toisaalta päätöksenteon avoimuuden kriitikkona.

Ajatus liberalismin kriisistä on yksi viime vuosien polttavimpia puheenaiheita, jota ovat kiihdyttäneet niin brexit-prosessi, Donald Trumpin vaalivoitto kuin itä-Euroopan oikeusvaltiokehitys. Mutta entä jos liberalismin kriisissä ei ole kyse vain anti-liberaalien voimien kuten nationalismin, autoritarismin tai populismin noususta? Entä jos kyse onkin liberalismin sisäisestä kehityksestä, vahvan valtion ja demokraattisen politiikan välisestä jännitteestä?

Timo Miettinen toimii tiiminvetäjänä Suomen Akatemian huippuyksikössä Law, Identity and the European Narratives. Hän johtaa myös tutkimushanketta Between Law and Politics, joka tutkii saksalaisen ordoliberalismin historiallisia juuria.

Kirjoitus on osa Euroopan muuttuvat kertomukset -sarjaa.

Edit. 15.10.2018 klo 15.00: Daniel Stedman Jonesin nimi korjattu Davidista Danieliksi.

Julkaisu Kolme myyttiä uusliberalismista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Euroopan unionin moniulotteisen kriisin vuoksi ratkaisujen tarve koskee yhtä lailla eurooppalaista pilaria, mutta ensimmäiseksi on löydettävä vastauksia Yhdysvaltain politiikan selkiytymättömyyteen. Toisen maailmansodan jälkeinen liberaali järjestys on nojannut Yhdysvaltain johtajuuteen. Sen valinnat tärkeimpänä suurvaltana muokkaavat tulevaisuutta myös käynnissä olevassa muutoksessa.

Toisen maailmansodan jälkeinen liberaali järjestys on nojannut Yhdysvaltain johtajuuteen.

Kansainvälisten suhteiden tutkijakeskustelun keskiössä – pääasiallisena lähteenä International Studies Associationin vuosikonferenssi 2018 – John Ikenberry pitää kiinni liberaalin kansainvälisen järjestyksen oikeutuksesta, mutta hakee sen kestävyyteen uusia ja uusvanhoja keinoja. Uudelle narratiiville haetaan tilaa liberalismin joustavammasta määrittelystä ja pidemmästä historiallisesta perspektiivistä.

Uudelleen ajankohtaistuneessa teoksessa After victory (2001) Ikenberry vertaa ”strategisia hetkiä”, joina suursotien voittajat ovat määrittäneet ja muokanneet kansainvälisen järjestyksen rakenteen ja pelisäännöt uusiksi. Kestävä ratkaisu syntyy silloin, kun uusi hallitseva suurvalta tai ryhmittymä kykenee pidättyvyyteen valtansa käyttämisessä. Yhdysvallat loi toisen maailmansodan jälkeen pitkäkestoisen järjestyksen sitoutumalla liittosuhteisiin ja monenkeskisiin instituutioihin pitämällä samalla kiinni johtoasemasta, joka kylmän sodan jälkeen muuttui hegemoniaksi.

Siirtymässä ”Yhdysvaltain (hegemonian) jälkeiseen maailmaan” historian opetuksista on tehtävä uusia sovelluksia. Taustalla ei ole suursotaa eikä koolla ole voittajien kollokviota. Järjestystä muokkaavat globalisaation uudet kierrokset, liberalismin uskottavuuskriisi ja voimasuhteiden muutosten käynnistämä suurvaltakilpailu.

Onko liberalismista ratkaisuksi liberaalin järjestyksen kriisiin?

Liberalismi on saanut eri vaiheissa erilaisia muotoja. Nykyinen kriisi tulee Ikenberryn mukaan ymmärtää ja ratkaista ”Polanyin, ei Carrin hetkenä”, poliittisen talouden oppien mukaisena sisäisen ja kansainvälisen rakenteen siirtymänä eikä geopolitiikan selityksinä toistuvan suurvaltojen voimapolitiikan seurauksena.

Globalisaatioon sidottu ja sen myötä luvattu markkinan ja demokratian välinen yhteiskuntasopimus on rikkoutunut. Liberalismiin kuuluvien vapaiden markkinoiden hallinta on päässyt käsistä, järkyttänyt kansantalouksia ja syventänyt rakenteellista eriarvoisuutta demokraattisissa hyvinvointivaltioissa. Seurauksena ovat globalismin vastaisuus ja populismi.

Lukuisat tutkijat yhtyvät siihen, että vastauksia on ryhdyttävä hakemaan poliittisten ja sosiaalisten järjestelmien sisäisestä tilanteesta. Kun liberaalin kansainvälisen järjestyksen on nojattava jatkossakin demokraattisten valtioiden arvovaltaan ja toimintakykyyn, lääkkeeksi tarjotaan edistyksellistä sisäpolitiikkaa, joka vastaisi Euroopassa ja Yhdysvalloissa sodan jälkeisinä vuosikymmeninä luotuja sosiaalivakuutusjärjestelmiä. Teollisuusyhteiskuntien riskien sijasta uuden politiikan tulisi antaa yhteiskunnille turvaa informaatiovallankumouksen aiheuttamaa haavoittuvuutta vastaan.

Demokratian kokemien takaiskujen jälkeen on vaikea uskoa laajentumisvoittoihin nähtävissä olevassa tulevaisuudessa.

Demokratian kokemien takaiskujen jälkeen on vaikea uskoa laajentumisvoittoihin nähtävissä olevassa tulevaisuudessa. Tavoitteeksi tulee asettaa sisäisesti voimistuva läntinen yhteisö (Gemeinschaft), joka pienempänä mutta tiiviimpänä ytimenä kykenisi vastaamaan illiberaalien yhteiskuntamallien ja revisionististen valtojen haasteeseen laajemmassa mutta löysemmässä kansainvälisessä järjestyksessä (Gesellschaft). Käsitteenä ja rakenteena palattaisiin kylmän sodan kaltaiseen tilanteeseen, jossa liberaali järjestys kattaa vain läntisen osan kansainvälisiä suhteita.

Liberaalin teorian ja politiikan on murroksessa lähdettävä yhä siitä, että kansainvälinen turvallisuus ei ole 1930-luvun tapaan sortumassa voimapolitiikan paluuseen, joka pyyhkisi syrjään (Carrin tuomitsemat) idealistiset ja moraalisesti vastuuttomat utopistiset kuvitelmat. Kansainvälinen järjestys voidaan edelleen rakentaa voimankäytön pidättyvyyteen ja yhteistyöhön ohjaavien yhteisten pelisääntöjen ja instituutioiden varaan. Sen tulee kuitenkin tapahtua pragmaattisen, tilanteeseen sopeutuvan ja historiallisesti ehdollistetun liberalismin keinoin.

Estääkö Yhdysvaltain johtajuuskriisi liberaalin järjestyksen uuden mahdollisuuden?

Esteenä sisäiselle ratkaisulle liberalismin ulkoiseen haasteeseen on Donald Trump – ainakin siihen mittaan kuin hänen puheensa toteutuisivat tekoina. Mikäli Yhdysvaltain presidentti ajaa nationalistista linjaa, joka murentaa sisäistä demokratiaa ja irrottaa ulkopolitiikan keskeisistä periaatteista ja sitoumuksista, on vaikea uskoa liberaalin kansainvälisen järjestyksen säilymiseen.

Mikäli Yhdysvaltain presidentti ajaa nationalistista linjaa, joka murentaa sisäistä demokratiaa ja irrottaa ulkopolitiikan keskeisistä periaatteista ja sitoumuksista, on vaikea uskoa liberaalin kansainvälisen järjestyksen säilymiseen.

Yhdysvaltain ”illiberaali hegemonia” olisi yhtä tuhoisa kuin demokratiana horjuva ja eristäytynyt Yhdysvallat. Kun Yhdysvaltain johtajuus läntisessä ryhmittymässä ja globaalina valtana on välttämätöntä liberaalille ratkaisulle, johtopäätökseksi tulee, että sen eräänä edellytyksenä on Trumpin jääminen poikkeusilmiöksi ja ainakin vaille toista presidenttikautta.

Muuttaako geopolitiikan paluu kansainvälisen järjestyksen tulevaisuuden ohi ja yli liberaalien teoreetikkojen kaavailujen?

Demokratioiden kyky puolustaa arvojaan ja edistää monenkeskisten instituutioiden toimintaa sekä konfliktien ratkaisua on vaakalaudalla. Polanyin ennakoima ja kuvaama poliittisen talouden kriisi on vienyt liberalismiyhteisön heikentyneenä geopoliittiseen kilpailuun revisionististen valtojen, ensisijaisesti Kiinan mutta myös Venäjän kanssa, joskaan käsillä ei ole suursodan uhka.

Vaikka Carr torjui liberalismin ratkaisuna kansainvälisen järjestyksen ongelmaan ja esitteli tienraivaajana järkiperäiseen analyysiin nojaavan ”realismin” teoriana ja politiikkana, hän uskoi historiallisen edistyksen mahdollisuuteen. Turvallisuusyhteisön kaltaisiin lähestymistapoihin uskovien on osoitettava, että liberalismilla on tarjolla järki- ja kokemusperäinen ratkaisu edistykseen.

Siihen ei uskota, että liberalismin vaihtoehdoksi voisi nousta illiberaalin suurvallan eli käytännössä Kiinan hegemoniaan nojaava globaali järjestys. Kiina pystyy valikoivalla osallistumisella vaikuttamaan järjestyksen kokonaisuuteen, liittämään siihen kiinalaisia kirjaimia. Globaalina vaikuttajana Kiina näyttäisi sitoutuvan yhteiseen järjestykseen, jonka tarjoamasta vakaudesta se hyötyy ennen muuta taloudellisesti.

Yksinomaisemmin geopolitiikkaan rakentavan Venäjän käyttäytymisen juuret ovat kylmän sodan päättymisen aikaisissa ratkaisuissa, joissa se jäi Yhdysvaltain ja Euroopan unionin laajentumisen katveeseen. Rakenteellisesti heikentyvän Venäjän sitominen jonkinasteiseen liberaaliin järjestykseen voisi tapahtua Euroopan kokonaisturvallisuuden kehyksessä.

Amerikkalaista tutkijakeskustelua kaventaa se, että näkyvimpinä liberalismin haastajina realismin piirissä ovat Yhdysvaltain eriasteista strategista vetäytymistä ajavat koulukunnat. Pitkän valtalinjan realistisen internationalismin ääni on jäänyt syrjään poliittisissa suhdanteissa.

Liberaalien suuntausten keskuudessa ratkaiseva ero on siinä, uskotaanko Kiinan ja Venäjän ylipäätään olevan valmiita sitoutumaan lännen kanssa yhteiseen järjestykseen vai nähdäänkö perinteisen realismin opetuksia myötäillen edessä olevan rakenteelliseksi ja pitkäkestoiseksi tuleva konflikti, mihin Washingtonin poliittinen ilmapiiri vahvasti viittaa. Maailmanjärjestys jakautuisi useaan valtapiiriin odoteltaessa niin liberalismin kuin realismin asemien selkiytymistä selityksenä, ennusteena ja politiikkana.

Kari Möttölä on vieraileva tutkija ja professori Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa Helsingin yliopistossa. Hän osallistui kansainvälisten suhteiden tutkimuksen International Studies Association (ISA) -järjestön vuosikonferenssiin San Franciscossa 3.–7.4.2018.

Julkaisu Liberaalin maailmanjärjestyksen kriisi jatkuu teoriassa ja käytännössä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Renessanssifilosofi Niccoló Machiavelliä (1469–1527) pidetään poliittisen viekkauden oppi-isänä. Tämä neuvoi vallankäyttäjiä olemaan ovelia kuin ketut ja vahvoja kuin leijonat. Machiavelli kirjoittikin, ettei hallitsijoiden hyvyyttä tai huonoutta mitata moraalissa tai toden puhumisessa, vaan lopputulosten perusteella.

Hänen mukaansa oma etu ja valtion etu sekä vallan säilyttäminen ovat rehellisyyttä tärkeämpiä. Näin ollen laskelmoitu viekkaus ja käytännöllinen petollisuus ovat hallitsijalle ja valtaa janoavalle äärimmäisen hyödyllisiä taitoja.

Machiavellin kaikuja on nähtävissä nykykeskustelussa ideologisuudesta. Ideologisuus näyttäytyy nykykeskustelussa kielteisenä asiana, ja sitä on ryhdytty aktiivisesti viljelemään poliittisen vastapuolen haukkumasanana.

Yleensä ideologiaksi määritellään aatejärjestelmät: poliittiset totuuskäsitykset ja niiden mukaiset aatteiden kokoelmat. Ideologia-käsitettä käytetään tyypillisimmin kolmessa eri merkityksessä.

Neutraali ideologiakäsitys mieltää ideologian ajatusten ja uskomusten synnyttämäksi käsitykseksi ympäröivästä todellisuudesta. Tämä ideologiakäsitys näkee ideologian siis neutraalina eikä itsessään positiivisessa tai negatiivisessa merkityksessä. Negatiivisen ideologiakäsityksen mukaan ideologia edustaa puolestaan vääristynyttä tietoisuutta todellisuudesta.

Tällöin ideologia nähdään jonain, joka häiritsee ja sumentaa ihmisen kykyä ymmärtää todellisuuden luonnetta. Kriittiseen teoriaan kytkeytyvä kriittinen ideologiakäsitys taas yhdistää ideologian tiiviisti valtasuhteisiin.

Oman ideologian esittäminen epäpoliittisena on nimenomaan ideologisen vaikuttamisen keino, ja vieläpä erittäin ovela ja tehokas sellainen.

Suurimmat poliittiset ideologiat ovat Ranskan suuren vallankumouksen yhteydessä 1800-luvun vaihteessa syntyneet liberalismi, sosialismi ja konservatismi. Tänä päivänä kuitenkin eräät tahot ovat alkaneet korostaa liberalismin ja sen perillisen, klassisen liberalismin arvovapautta.

Klassisesta liberalismista onkin muodostunut todellinen taikasana, jonka avulla ennen kaikkea poliitikot ovat pyrkineet esiintymään anti-ideologisina järjen ääninä, ”tolkun ihmisinä”. Oman ideologian esittäminen epäpoliittisena on kuitenkin nimenomaan ideologisen vaikuttamisen keino, ja vieläpä erittäin ovela ja tehokas sellainen.

Machiavellin uudet opetuslapset

Pyrkimykset esiintyä antipoliittisena, politiikan ja ideologioiden yläpuolisena järjen (ja totuuden) äänenä ovat yleistyneet kaikkialla läntisessä maailmassa. Viekkaimmat poliitikot ovatkin havainneet, kuinka kannattavaa on esiintyä politiikan ja poliittisen eliitin ulkopuolelta tulevana, perinteisten puoluerajojen ylittäjänä.

Tästä esimerkkejä ovat paitsi Yhdysvalloissa presidentti Donald Trump myös Tšekissä vasta parlamenttivaalit voittaneen ANO-liikkeen perustaja ja maan todennäköinen uusi pääministeri, oikeistopopulisti Andrej Babiš. Kuvatunlaista viekkautta edustaa myös toukokuussa valittu Ranskan presidentti, ”kaksin verroin liberaaliksi” julistautunut Emmanuel Macron.

Macron perusti 2016 liberaalin poliittisen Tasavalta liikkeelle! -ryhmittymän. Näin hän pyrki irtaantumaan perinteisistä puolueista ja niiden edustamasta oikeisto–vasemmisto-jaottelusta. Presidentinvaaleissa hän korosti sitoutumattomuuttaan. Macron kuvataan yleensä uuden ja raikkaan politiikka-vapaan politiikan edustajana – Ranskan toivona, joka mihinkään ideologiaan sitoutumattomasti pelastaa talouden ja työpaikat.

Macronin ryhmittymä on pyrkinyt esiintymään kansanliikkeenä, jonka jäsenistö muodostuu suurimmilta osin politiikan ulkopuolelta tulevista, riippumattomista asiantuntijoista ja muutosta toivovista aktiivisista kansalaisista. Yritysjohtajien määrä kansanedustajista tuplaantui edelliseen parlamenttiin nähden.

Voidaan kuitenkin kyseenalaistaa, missä määrin Macronin edustama politiikka on todellisuudessa uutta, raikasta tai sitoutumatonta. Vaaliohjelmaa selaamalla paljastuu varsin perinteinen Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin vaalima, uusliberalistikseksi kuvattu oikeistopolitiikka, jonka ydintavoitteiksi on ilmoitettu työelämän modernisoiminen.

Tämän kerrotaan tapahtuvan ammattiliittojen syrjäyttämisellä työmarkkinoilta ja julkisen sektorin modernisoimisella siirtämällä sen resurssit tehokkaammille yrityksille – toisin sanoen yksityistämällä valtion tehtäviä.

Näin ollen voidaankin sanoa, että Macronin hehkutettu, epäpoliittinen vaaliohjelma on oikeastaan ennestään tuttua oikeistopolitiikkaa populistisin iskulausein kuorrutettuna.

Macronin hehkutettu, epäpoliittinen vaaliohjelma on oikeastaan ennestään tuttua oikeistopolitiikkaa populistisin iskulausein kuorrutettuna.

Ennen vaaleja Pariisin kadunkulmissa ei voinut olla huomaamatta lukuisia me-henkeä ja toiveita täynnä olevia Macronin vaalijulisteita, joissa Ranskan lipun värisellä taustalla komeili esimerkiksi ”Ensemble, la France!” eli ”Ranska yhdessä!”.

Oma ironiansa on myös siinä, että siinä missä entinen perussuomalaisten puheenjohtaja, ulkoministeri Timo Soini kirjoitti gradunsa populismista, käsitteli Macron omassaan Machiavellia.

Vierasta Macronin edustama poliittinen viekkaus ja näennäinen epäpoliittisuus ei ole Suomessakaan. Suomen pääministeripuolue keskusta saavutti viimeisimmissä eduskuntavaaleissa voittonsa nimenomaan kampanjalla, johon sisältyi taloudellisen, koko kansakuntaa kohtaavan uhkakuvan korostaminen ja me-henkistä talkoomeininkiä hekumoiva ”Suomi kuntoon” -rallatus. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö puolestaan lähti uusiin presidentinvaaleihin poliittisesti sitoutumattomana ehdokkaana valitsijayhdistys takanaan.

Objektiiviset järjen äänet?

Syytökset ideologisuudesta ovat sinkoilleet viime aikoina tiheään tahtiin. Niiden yleistyminen on kulkenut käsi kädessä oman toimintansa epäpoliittisena esittämisen kanssa. Myös tutkijat ovat saaneet ideologisuudesta syyttäviä inkvisiittoreita peräänsä, mikäli ovat tutkineet vääränlaista aihetta tai saaneet tutkimuksissaan vääränlaisia tutkimustuloksia.

Tämän sai kokea muun muassa sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo viimeisimmän raporttinsa seurauksena. Raportissa Hiilamo perkasi eriarvoistumiskehitystä ja käsitteli tuloerotutkimuksen uranuurtajan, taloustieteilijä Anthony B. Atkinsonin teoksessa Inequality. What can be done? esittämiä keinoja eriarvoisuuden kaventamiseksi.

Hiilamo arvioi myös niiden soveltuvuutta Suomeen ja esitti, että Suomessa eriarvoisuus lisääntyy ja erityisesti kaikista köyhimmät ja keskiluokka kurjistuvat. Syytökset ideologisuudesta ja epäobjektiivisuudesta seurasivat välittömästi raportin julkistamista.

Vaikka syytökset olisivat itsessään ideologisia, tutkijan profiilille on erittäin haitallista tulla leimatuksi ideologiseksi ja puolueelliseksi.

Vaikka syytökset olisivat itsessään ideologisia, tutkijan profiilille on erittäin haitallista tulla leimatuksi ideologiseksi ja puolueelliseksi. Osaltaan tällainen vaikuttaa myös siihen, millaisia aiheita tutkijat uskaltavat tutkia ja missä määrin he uskaltavat julkistaa tutkimuksiaan tai osallistua niiden pohjalta julkiseen keskusteluun. Tämä puolestaan voi johtaa siihen, ettei tutkittu tieto leviä tutkimuspiireistä yhteiskuntaan vaikuttamaan.

Ideologioiden vastaisuuden esitaistelijoiden ajatteluun kuuluu vahvasti taloustieteen lainalaisuuksien ja ehdottoman rationaalisuuden korostaminen. Nämä anti-ideologiset järjen äänet tapaavat esittää, että taloustieteessä olisi jokin objektiivinen, arvovapaa totuus, joka on gravitaatiolain tapaan pelkistettävissä numeroihin.

Näin ollen talouskysymykset kuvataan politiikan ulkopuolisina asioina, joista ei ole mahdollista kiistellä, kuten vaikkapa maahanmuutosta tai kulttuurisesta omimisesta, sillä taloustieteessä ei näkemyksen mukaan ole kyse mielipiteistä tai arvoista. Perinteisesti tällaiset yhden totuuden olemassaoloa julistavat äänet on tavattu yhdistää totalitarismiin, vaikka nykyään kuvatunlaisen retoriikan edustajat puhuvat kovin kauniisti juuri vapaudesta.

Talouskysymykset kuvataan politiikan ulkopuolisina asioina, joista ei ole mahdollista kiistellä, sillä taloustieteessä ei näkemyksen mukaan ole kyse mielipiteistä tai arvoista.

Esimerkkejä edellä kuvaamastani tavasta puhua taloudesta, ideologisuudesta ja poliittisuudesta löytyy runsaasti. Yleensä sen edustajat määrittelevät itse edustavansa niin sanottua klassista liberalismia. Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen toivoi vuoden 2015 vaalien aikaan, että ”talouden tosiasiat erotettaisiin politiikasta”.

Vihreiden kansanedustaja Antero Vartia taas syytti taannoin taloustieteilijä ja kansantaloustieteen professori Markus Jänttiä ideologisuudesta, kun tämä kritisoi Vartian puolustamia korkeakoulujen lukukausimaksuja.

Kokoomuksen kansanedustaja ja taloustieteilijä Juhana Vartiainen puolestaan sanoi vastikään Ylen Politiikkaradiossa, että tutkittu tieto näkyy tällä hetkellä todella heikosti poliittisissa päätöksissä. Itse hän sanoi pyrkivänsä ottamaan runsaasti huomioon riippumattomien tutkijoiden tutkimustietoa.

Ääneen lausumattomana implikaationa Vartiainen ei siis ota huomioon ei-riippumattomien tutkijoiden tutkimustuloksia. Hän ei kuitenkaan tullut maininneeksi, kuinka tutkijan riippumattomuus tai sen vastakohta, ideologisuus, tulisi määritellä.

Jäikin epäselväksi, tarkoittaako Vartiainen riippumattomuudella esimerkiksi niin kutsuttuja talousviisaita, jollaisina esimerkiksi Liikanen, Nordean pääekonomisti Aki Kangasharju ja pääanalyytikko Jan von Gerich tai toisinaan jopa ajatuspaja Liberan entinen tutkimusjohtaja ja nykyinen Mustreadin sisältöjohtaja Heikki Pursiainen tyypillisesti valtamediassa esitetään. Tuskin hän ainakaan Jänttiä tai toista valtamedian vasemmistolaiseksi tituleeraamaa kansantaloustieteen professoria Matti Tuomalaa tarkoittaa.

Kokoomuksen kansanedustaja ja liikemies Hjallis Harkimo julisti Helsingin Sanomien kirjoituksessa olevansa ”pettynyt politiikkaan”. Hänen mukaansa politiikassa on ”liikaa politikointia ja liikaa ideologioita”. Harkimo myös esitti, ettei kokoomuksella ole strategiaa.

Strategiaa tai ei strategiaa, Harkimon mielestä kokoomuksen päämäränä tulisi olla kaikkien asian ajaminen. Harkimo jätti kuitenkin määrittelemättä, mitä on tämä mystinen kaikkien asia tai yhteinen etu.

Toinen kokoomuksen kansanedustaja Elina Lepomäki esitti niin ikään Helsingin Sanomien kirjoituksessa, ettei tiedä, millä kriteereillä olisi oikeistolainen. ”Olen klassinen liberaali. Se ei määritelmällisesti ole oikealla eikä vasemmalla”. Näin ollen Lepomäki asettautui ideologisen politiikan yläpuolella olevaksi, objektiiviseksi järjen ääneksi.

Mutta mitä oikeastaan on klassinen liberalismi ja kuinka se eroaa liberalismista tai uusliberalismista?

Liberalismi, klassinen liberalismi ja uusliberalismi

Liberalismi lienee eräs aikamme mitä moninaisimpia merkityksiä saaneista käsitteistä. Sen tähden on sen ja sen perillisen, klassisen liberalismin sisältö tulkittu usein virheellisesti. Eurooppalainen liberalismi -teoksen kirjoittajan, aatehistorioitsija Kari Saastamoisen mukaan länsimaisessa poliittisessa traditiossa liberalismi ei viittaa mihinkään yhtenäiseen ajatusrakennelmaan eikä yksikään filosofinen teoria, poliittinen päämäärä tai ihmiskäsitys ole yhdistänyt liberalismiksi eri aikoina kutsuttuja ajattelutapoja.

Liberalismin erityiseksi tunnusmerkiksi mainitaan yleensä ajatus yksilön vapaudesta kaikista keskeisimpänä poliittisena arvona. Vapaus on kuitenkin myös liberalistisen tradition sisällä tulkittu hyvinkin toisistaan poikkeavilla tavoilla. Yhdistävä piirre sen eri suuntauksille on yksilön vapauden ensisijaisuus yhteisön vapaudelle.

Vapaus on kuitenkin myös liberalistisen tradition sisällä tulkittu hyvinkin toisistaan poikkeavilla tavoilla.

Ensimmäisenä liberalistisena ajattelijana mainitaan yleensä filosofi John Locke, joka puolusti paitsi uskonnonvapautta, korosti myös niin sanottuja yksilön luonnollisia oikeuksia, jollaisiksi hän esitti oikeuden henkeen, vapauteen ja omaisuuteen. Ranskassa puolestaan liberalismin alkuna pidetään 1700-luvun valistusfilosofiaa, joka korosti sananvapautta sekä vapautta itsevaltaisen monarkin despotismista.

Liberalismissa tavataankin korostaa Isaiah Berlinin kuuluisasta jaottelusta juuri negatiivista vapautta – eli yksinkertaistaen sanottuna vapautta jostakin. Kaikki liberalismin muodot ovat myös ainakin nimellisesti sitoutuneet valistuksesta periytyvään tasa-arvon ihanteeseen, jonka mukaan ihmisten välillä ei ole syntyperään tai luontoon perustuvaa poliittista tai moraalista eriarvoisuutta. Tämän periaatteen käytännöllisessä soveltamisessa liberalisteiksi itseään kutsuvat eivät kuitenkaan ole aina olleet täysin johdonmukaisia.

Klassinen liberalismi on liberalismin muoto, joka painottaa yksilönvapauksista erityisesti taloudellista vapautta. Siinä yhdistyy sekä arvo- että talousliberalismi ja nykyään se rinnastetaan usein markkinaliberalismiin.

Monilla tänä päivänä klassisiksi liberalisteiksi julistautuvista on kuitenkin taipumusta puhua lähinnä talouden vapauttamisesta. Ylen Pressiklubissa vieraillut kokoomuslainen lvi-asentaja Tere Sammallahti ylpeästi esiintyi klassisena liberalistina ja samaisessa ohjelmassa ei-niin-arvoliberaalisti vastusti sukupuolineutraaleja ammattitermejä.

Tunnetuin klassisen liberalismin edustaja on moraali- ja yhteiskuntafilosofi Adam Smith (1723–1790). Smith katsoi, että valtion tulisi puuttua mahdollisimman vähän talouselämään, koska tuolloin omaa etuaan tavoittelevat kansalaiset tulisivat edistäneeksi myös koko valtion vaurastumista.

Tällaisen vapaan markkinatalouden tunnuslauseena on perinteisesti ollut laissez-faire eli ”antakaa tehdä”. Liberaalina Smith myös vastusti orjuutta, mikä oli hänen aikanaan vielä verrattain edistyksellistä.

Smith katsoi, että valtion tulisi puuttua mahdollisimman vähän talouselämään, koska tuolloin omaa etuaan tavoittelevat kansalaiset tulisivat edistäneeksi myös koko valtion vaurastumista.

Smith on saanut osakseen monenlaista tunnustusta. Tästä esimerkkinä Saastamoinen mainitsee muun muassa The Economist -lehden artikkelin 1990-luvun lopusta, jossa Smithiä ylistetään sen ”ihmeen” oivaltamisesta, että ”toimiessaan ilman keskinäistä säätelyä, lähinnä omaa etuaan tavoitellen työläiset, yhtiöt ja kotitaloudet onnistuvat tuottamaan niin erinomaisen hyödyllisiä tuloksia”.

1900-luvun talousliberalismin keskeisimpiin vaikuttajiin kuulunut Friedrich von Hayek puolestaan esitti Smithin pääteoksen Kansojen varallisuuden 200-vuotisjuhlan kunniaksi julkaisemassaan artikkelissa tämän vastustaneen kiihkeästi kaikenlaista taloudelliseen toimintaan kohdistuvaa sääntelyä ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden nimissä tehtyjä tulonsiirtoja. Samoin Milton Friedman ja tämän vaimo Rose Friedman vakuuttivat, että heidän kannattamansa hyvinvointipalvelujen alasajo on johdonmukainen kehitelmä Smithin opetuksista.

Smithin pyrkimyksenä talouden vapauttamisessa oli syntyperään perustuvan hierarkkisen sääty-yhteiskunnan ja sen aiheuttamien epäoikeudenmukaisuuksien purkaminen. (Smithin tavoin myös von Hayek ilmoitti vastustavansa yhteiskunnallisia hierarkioita ja eliitin erioikeuksia.)

Tämän hän katsoi olevan mahdollista vain, mikäli eliitin etuoikeuksia poistetaan ja näitä suosivaa taloudellista byrokratiaa karsitaan. Hänen mukaansa juuri vapaa talous aikaansaa myös muunlaisen vapauden.

Kuitenkin, toisin kuin nykyaikana Smithin opetuslapsiksi ilmoittautuvat, tämä ei kannattanut mitään ylikansallista vapaakauppaa, vaan lähinnä talouden vapautta valtioiden rajojen sisäpuolella. Smith ei myöskään ajatellut, että vapauden tulisi olla totaalisen rajoittamatonta.

Hän esimerkiksi katsoi, että valtion tulee hoitaa sellaiset tehtävät, jotka ovat yhteiskunnan kokonaisedun mukaisia, mutta jotka ovat yksityisille toimijoille kannattamattomia. Näin ollen Smithin opit eivät ole hyvinvointivaltion kanssa yhteensovittamattomissa.

Saastamoinen toteaakin, että ”Smithistä on siis tullut eräänlainen taloudellisen liberalismin ja uusoikeistolaisen yhteiskuntapolitiikan profeetta ja Kansojen varallisuudesta sen raamattu. Mutta samoin kuin moni kristityksi ilmoittautuva ei juuri raamattua tunne, eivät Smithinkään uudet opetuslapset ole aina Kansojen varallisuutta paljoa lehteilleet.”

Smithin nimeen tänä päivänä vannovat unohtavat liki systemaattisesti mainita, että tämän taloudellinen ajattelu oli täysin sidottua oman aikansa Britannian taloudellis-poliittisiin olosuhteisiin, jotka poikkeavat perustavanlaatuisesti nykymaailman vastaavista. Toisin kuin Karl Marx ja Friedrich Engels sata vuotta myöhemmin, Smith ei myöskään osannut ennustaa suuryritysten ylikansallista valtaa. Näiden seikkojen vuoksi Smithin opit eivät millään sabluunalla ole sellaisinaan sovitettavissa nykymaailmaan.

Smithin ajatuksia on siis anakronistisesti irrotettu historiallisesta kontekstistaan ja puolusteltu niiden turvin sellaista talouspolitiikkaa, jonka lopputuloksia Smith ei olisi itse mitä todennäköisimmin hyväksynyt.  Tästä paras esimerkki on häneltä otettu ”näkymättömän käden” käsite, joka on alkanut elää täysin omaa elämäänsä sen alkuperäisestä kontekstista irrotettuna.

Kylmän sodan kynnyksellä Smithin ajatuksia omien sanojensa mukaan seuranneet von Hayek ja Friedman ilmoittautuivat klassisiksi liberalisteiksi, vaikka heidän ajatuksensa perustuivat monilta osin virheelliseen tulkintaan Smithin ajatuksista. Joiltain tärkeiltä kohdin ne olivat suorastaan ristiriitaisia Smithin ajatusten ja niiden taustavaikuttimien kanssa. Klassisiksi liberalisteiksi ja Adam Smithin ihailijoiksi ilmoittautuivat myös jo mainitut Thatcher ja Reagan, vaikka kumpikaan ei tosiasiassa noudattanut mitään liberalistista talouspolitiikkaa, joka tähtäisi periytyvän eriarvoisuuden poistamiseen taloutta vapauttamalla.

Thatcher ja Reagan eivät sellaisenaan toteuttaneet myöskään von Hayekin talousoppeja. Päinvastoin heidän talouspolitiikkansa oli konservatiivista, joka pyrki kyllä poistamaan työläisten oikeuksia puolustavaa ay-liikettä, mutta säilyttämään rakenteita, jotka ylläpitävät vakiintuneita hierarkioita ja erioikeuksia.

Tällaista talouspolitiikkaa, joka ottaa klassisesta liberalismista siitä johtamansa vapaan talouden yksityistämisineen ja ammattiyhdistysliikkeen tuhoamisineen, mutta säilyttää konservatiivisesti eliitin erioikeuksia ylläpitäviä rakenteita (jotka niin ikään ovat vapaan talouden vastaisia), on tavattu kutsua uusliberalistiseksi.

Suomessa on viime aikoina tullut trendikkääksi julistautua klassiseksi liberalistiksi.

Suomessa on viime aikoina tullut trendikkääksi julistautua klassiseksi liberalistiksi. Suurin osa näistä henkilöistä on kuitenkin edustanut päinvastoin uusliberalismia eli konservatiivista talouspolitiikkaa kuin klassista liberalismia sellaisena kuin Smith sitä muotoili. Harva on myöskään von Hayekin talousoppeja vaatinut sellaisinaan seurattavaksi.

Klassisiksi liberaaleiksi esittäytyvät henkilöt ovat kyllä vastustaneet aggressiivisesti työläisten asiaa ajavaa ammattiyhdistysliikettä, mutta joitain poikkeuksia lukuun ottamatta eivät ole syystä tai toisesta puuttuneet samalla tarmokkuudella esimerkiksi lääkäri- tai apteekkariliiton toimintaan.

Mainittakoon myös, ettei talous voi olla kovin vapaata ilman minkäänlaista säätelyä. Muuten vallitsee vahvimman oikeus, mistä ajankohtainen esimerkki on Finnkino, joka ostaa pienemmät kilpailijansa. Tämän seurauksena sillä on yksityinen monopoliasema Suomen elokuvabisneksessä. Se voi siten vailla kilpailua määrätä millaiset hinnat hyvänsä ja, mitä elokuvia Suomessa ylipäätään esitetään. Tämä puolestaan ei ole kenenkään muun edun mukaista kuin sen itsensä.

Viekkaat machiavellistit vai ideologiansa orjat?

Kun Harkimo esittää, että politiikassa on liikaa politiikkaa ja ideologioita, eikä kokoomuksella ole strategiaa, tämä nimenomaan on strategia ja erittäin tehokas sellainen. Strategiana on siis osoittaa, ettei minkäänlaista strategiaa ole – toisin sanoen pyrkiä epäsuorasti viestimään, ettei ole likaista poliittista peliä, ideologista suhmurointia tai kyseenalaisia pyrkimyksiä vaikuttaa ihmisiin. Sen sijaan on vain tosiasioita, joiden annetaan puhua puolestaan.

Strategiana on osoittaa, ettei ole likaista poliittista peliä, ideologista suhmurointia tai kyseenalaisia pyrkimyksiä vaikuttaa ihmisiin.

Strategiaan kuuluu myös eri tavoin ajattelevien ideologiseksi syyttäminen. Leikkauspolitiikka, yksityistäminen ja veronalennukset esitetään ainoana vaihtoehtona – muuten edessä on ”Kreikan tie”.

Uusliberalistiseen retoriikkaan kuuluu vastuullisena talousrealistina esiintyminen. Tätä ilmentää muun muassa puheet siitä, että vaikkei kukaan haluaisi tehdä kipeitä leikkauksia, ne ovat silti välttämättömiä, ettemme jättäisi suunnatonta velkaa lapsillemme. Samaan aikaan Suomessa nuoret aikuiset velkaantuvat ennätyksellistä vauhtia.

Samaa argumentointitapaa edustaa myös retoriikka hyvinvointivaltion leikkauksista – se, että voidaksemme säilyttää hyvinvointivaltion, on meidän välttämätöntä leikata sille oleellisista tehtävistä.

Teoksessa The New Way Of The World: On Neoliberal Society Pierre Dardot ja Christian Laval esittävät, että uusliberalismin voittokulkua selittää sen kyky muuttaa syvällisesti yhteiskuntaa. Dardot’n ja Lavalin mukaan uusliberalismin normatiivisesta logiikasta, ihmisten ja kansakuntien välisestä ”luonnollisesta kilpailusta” markkinoilla, on tullut suorastaan ”uusi olemisen muoto”.

Max Weber esitti vuonna 1905 julkaistussa teoksessaan Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki protestanttisen asketismin luoneen kapitalismille puitteet, joissa se syntyi, vahvistui ja saavutti sellaisen valta-aseman, että tuli lopulta syrjäyttäneeksi alkuperäisen synnyttäjänsä. Nykyään kapitalismi lepää niin vakaalla, mekanistisella pohjalla, että se oikeuttaa itse itsensä. Siitä on tullut liki uskontoon verrattavissa oleva uskomusjärjestelmä, jonka vastustajia ja vallan kyseenalaistajia on vainottu erityisesti viime vuosisadalla ankarasti.

Uusliberalistinen kapitalismi on onnistunut levittäytymään yksittäisten ihmisten elämien ja yhteiskuntien liki kaikille osa-alueille usein tavoilla, joita emme itse edes tiedosta. Kuten Michel Foucault esittää puhki kulutetussa valtateoriassaan: valta on vahvimmillaan siellä, missä se on niin sulautunutta, ettemme edes havaitse sen läsnäoloa.

Vapauden markkinat -teoksessaan Suomen Akatemian entinen arviointi- ja kehittämisjohtaja Paavo Löpponen määrittelee uusliberalismin keskeiseksi ajatukseksi käsityksen, ettei valtion tule puuttua vapaiden markkinoiden toimintaan. Von Hayek on tiivistänyt tämän esittämällä, että valtion puuttuminen talouteen on tie orjuuteen.

Löppösen mukaan uusliberalismi on saavuttanut nykyisen valta-asemansa poimimalla oppiinsa ajatuksia vaikutusvaltaisilta ajattelijoilta, joita he ovat tarkoituksenmukaisesti irrottaneet konstekstistaan ja käyttäneet omiin tarkoitusperiinsä. Näin he ovat onnistuneet ensin saamaan hyväksynnän premisseilleen, sitten myös johtopäätöksilleen ja lopulta kokonaiselle ideologialleen.

Asettamalla Smithin, erään länsimaisen historian merkittävimmistä talous- ja yhteiskuntafilosofeista oppi-isäkseen, uusliberalismi on saanut vahvan auktoriteettiaseman ja jalansijan taloustieteessä ja sen seurauksena myös poliittisessa päätöksenteossa. Suomessa yksityistämispolitiikkaa ajavat ovat puolestaan pyrkineet oikeuttamaan toimiaan esittämällä niitä taloustieteen Nobelilla palkitun Bengt Holmströmin auktoriteetin suojista.

Löppösen mukaan uusliberalismi ei ole sen enempää uutta kuin liberalististakaan, vaan poliittinen suuntaus, joka pyrkii toteuttamaan yksityistämistä sekä hierarkkista ja epätasa-arvoista yhteiskuntaa. Sen kovasti korostama vapaus puolestaan ei ole juuri muuta kuin vapautta voitonpyynnin rajoitteista, veroista ja yhteiskunnan asettamista säännöistä.

Hän esittää, että puhtaimmillaan uusliberalistista politiikkaa lienee toteutetun Neuvostoliiton romahtamisen jälkeisellä Venäjällä, jossa oligarkit onnistuivat varastamaan liki koko valtion omaisuuden yksityistämisen seurauksena.

Uusliberalismi ei ole sen enempää uutta kuin liberalististakaan, vaan poliittinen suuntaus, joka pyrkii toteuttamaan yksityistämistä sekä hierarkkista ja epätasa-arvoista yhteiskuntaa.

Uusliberalistisen ideologian keskeinen piirre on Löppösen mukaan ollut alusta asti vaivihkainen ja huomaamaton vaikuttaminen. Käytännön tasolla tämä on tapahtunut muun muassa tehokkaalla verkostoitumisella ja rahoituksen järjestämisellä samanmielisille ajatushautomoille.

Mediassa on pyritty olemaan aktiivisesti esillä, jotta oma aate saisi mahdollisimman paljon äänialaa. Tämä onkin tuottanut tulosta. Björn Wahlroosin johtama Nordea-pankki on alkanut puolestaan järjestää yhteistyössä koulujen kanssa taloustietoa lapsille leikkisästi opettavia puuhapäiviä.

Miksi uusliberalistit siis puhuvat yleisestä edusta ja uskottelevat edustavansa klassista liberalismia? Ovatko he omaksuneet Machiavellilta ajatuksen, että tarkoitus pyhittää keinot eikä totuuden puhuminen ole aina hyödyllistä? Onko kyseessä machiavellistista viekkautta tihkuva salaliitto?

Löppönen katsoo filosofi Louis Althusserin tavoin, ettei ole olemassa uusliberalistista tai kapitalistista salaliittoa, vaikka niin voisi helposti uskoa. Althusserin mukaan myös kapitalistismin demagogit ovat oman ideologiansa orjia. Varmasti osa uusliberalismin äänenkannattajista pyyteettömästi uskookin markkinoiden vapauden, yksityistämisen ja paikallisen sopimisen siunauksellisuuteen.

Ei ole olemassa uusliberalistista tai kapitalistista salaliittoa, vaikka niin voisi helposti uskoa.

Kuitenkin toteutetun uusliberalistisen yksityistämispolitiikan seuraukset puhuvat tätä vastaan. Kun katsomme esimerkiksi Britanniaa, Yhdysvaltoja, Romaniaa tai Venäjää, on vaikea havaita, että tehty politiikka olisi todellisuudessa lisännyt yleistä hyvinvointia ja vapautta tai poistanut yhteiskunnallisia hierarkioita ja arvojärjestyksiä – päinvastoin.

Sen sijaan edellä mainituissa valtioissa yhteiskunta on varsin eriarvoistunut ja luokkaerot ovat suuret.  Eriarvoisuus ja suuret tuloerot taas korreloivat enemmän tai vähemmän rikollisuuden ja muiden yhteiskunnassa ilmenevien negatiivisten ilmiöiden kanssa.

Tästä huolimatta myös Suomen hallitus on valinnut thatcherilais-reaganilaisen, uusliberalistisen linjan, jonka päätavoitteiksi on muodostunut julkisen sektorin pienentäminen mittavilla leikkauksilla ja yksityistämisellä. Esimerkit muualta eivät ole osoittaneet terveyspalvelujen tai rautateiden yksityistämisen johtaneen palvelun paranemiseen tai lippujen hinnan laskemiseen kilpailun seurauksena – päinvastoin.

Uusliberalismin sijaan on puhuttu uudistamisesta, modernisoimisesta ja tehostamisesta. Tehostaminen tosin usein tarkoittaa pienemmillä resursseilla pärjäämistä, toisin sanoen irtisanomisia ja palvelun hinnan laskemista laadun kustannuksella. On kyseenalaista, onko tällainen ajattelu tarkoituksenmukaista, mitä tulee perinteisesti julkisen sektorin tarjoamiin palveluihin kuten terveydenhoitoon, vanhustenhoitoon tai koulutukseen.

Kaiken talousajattelun ja -politiikan taustalla vaikuttaa jokin ideologia ja tietyt arvot.

Smithin seuraajina itseään pitävät eivät ole toteuttaneet tämän päämääriä poistaa yhteiskunnallista eriarvoisuutta ja hierarkioita sekä lisätä ihmisten vapautta taloutta vapauttamalla. Mikäli eri tavoin ajattelevat ovat tästä huomauttaneet ja kyseenalaistaneet tätä totalitaarisesti ainoaa totuutta vapaan talouden ja yksityistämisen siunauksellisuudesta, ei tähän ole vastattu tutkimustietoon nojaavalla, johdonmukaisella argumentaatiolla, vaan esittämällä syytös ideologisuudesta.

Kaiken talousajattelun ja -politiikan taustalla vaikuttaa jokin ideologia ja tietyt arvot, minkä vuoksi on epärehellistä esittää oma vakaumus ideologisuuden ja politiikan yläpuolisena. Kuitenkin, kuten Machiavelli huomauttaa: ”Ihmiset ovat siten yksinkertaisia ja siinä määrin kulloisenkin tilanteen orjia, että huijari löytää aina niitä, jotka antautuvat huijattaviksi”.

Marianne Sandelin opiskelee käytännöllistä filosofiaa ja yleistä historiaa Helsingin yliopistossa. Sandelin toimi Politiikasta-verkkolehden korkeakouluharjoittelijana syksyllä 2017.

Julkaisu 2000-luvun machiavellistit ja taistelu ideologisuutta vastaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuuntele artikkeli Marianne Sandelinin lukemana:

Demokratian ja totuuden suhdetta tavataan pitää ongelmattomana: jos demokraattinen päätöksenteko ei perustu totuudelle ja rehellisyydelle, demokratia on vaarassa. Demokratian ja totuuden ongelma herättää kuitenkin filosofian ja politiikan harrastajien kesken kiivasta keskustelua yhä, 2 500 vuotta antiikin Kreikan ensimmäisten demokratiakokeilujen jälkeen.

Käsittelen tässä artikkelissa tapoja, joilla totuuden on tavattu sanoa ilmenevän politiikassa, ja pyrin näyttämään, että demokratian ja totuuden välinen, ensi katsomalta itsestään selvä suhde onkin huomattavan monimutkainen kimppu filosofisia ja käytännöllisiä ongelmia.

Demokratia ja ideologia

Yksi perinteinen tapa käsitellä totuutta demokraattisessa politiikassa on sanoa, että ”totuus” ei ilmene politiikassa kiistämättöminä faktoina vaan ideologioina. Nämä filosofiset periaatteet antavat tulevaisuushorisontin, johon harjoitetun politiikan on pyrittävä. Totuus tässä mielessä asettaa politiikalle muodon ja rajat, joita se ei saisi ylittää.

Tällöin totuus ottaa empiirisille faktoille vastustuskykyisen muodon, joka on tiedettävissä vain filosofisen pohdiskelun ja argumentaation kautta.

Totuus tässä mielessä asettaa politiikalle muodon ja rajat, joita se ei saisi ylittää.

Ensimmäinen tapaus tällaisesta ideologisesta totuudesta löytyy länsimaisen poliittisen filosofian kaanonin perusteoksesta, Platonin Valtiosta. Tässä ensimmäisessä totuudelle perustetussa valtiossa filosofien pohdiskelemalla tavoittamat puhtaat ja todet ideat toimivat perusteluna kuvaillulle ihannevaltiolle, utopialle, joka nykykatsannossa näyttää enemmän totalitaristiselta hirmuvallalta.

Platonin haavekuvassa ikuisen ja pysyvän totuuden tavoittaneet filosofikuninkaat johtavat tarkasti heidän ajatustensa mukaan järjestettyä hierarkkista valtiota ja määräävät alamaistensa arkisen elämän pienimmistäkin yksityiskohdista. Demokratia näyttäytyy Platonille tämän totuuden hallinnan vastakohtana.

Koska totuus on muuttumatonta, yksiselitteistä ja ikuista, ei ailahteleva ja muotien perässä juokseva, politiikkaa muiden arjen kiireittensä ohessa harrastava demokraattinen ihminen voi koskaan saavuttaa sitä. Demokraattinen hallinto on näin tuomittu hajoamaan ristiriitaisuuteensa.

Totuuden tavoittamiseen ja parhaaseen hallitsemiseen kykenee vain arjen kiireistä irrallaan oleva ja synnynnäisiltä ominaisuuksiltaan tehtävään soveltuva filosofi, jonka on näin myös lupa valehdella kaikille muille siitä, mitä todella on meneillään – heidän omaksi parhaakseen, totta kai.

Tosielämässä tällaisista äärimmäisen ideologisen totuuden hallituksista on saatu etenkin 1900-luvun mittaan useita esimerkkejä. Tuhoisimpia näistä ovat olleet marxismi-leninismin ”tieteellinen” totuus proletariaatin diktatuurin historiallisesta välttämättömyydestä ja natsismin totuus rotujen välisestä hierarkiasta ja ”yksi kansa, yksi valtio, yksi johtaja” -periaatteen välttämättömyydestä. Ideologinen totuus näyttäytyy näiden tapausten valossa demokratian vastakohtana, joka sammuttaa osallistumisen tasa-arvon mahdollisuuden.

Juuri poliittiset ideologiat valmistavat tilan, johon erilaiset nykyhetkeä paremmat demokraattiset tulevaisuudet voivat syntyä.

Samaan aikaan on kuitenkin sanottava, että juuri poliittiset ideologiat valmistavat tilan, johon erilaiset nykyhetkeä paremmat demokraattiset tulevaisuudet voivat syntyä. Ideologiat muuttavat maailmaa ajatuksen tasolla ja tekevät mahdolliseksi sen, mikä vielä hetki sitten näytti faktojen valossa täysin toivottomalta.

Demokraattinen politiikka tarvitsee poliittisia ideologioita tarjoamaan vaihtoehtoisia tulevaisuuksia, joista valita, ja tätä kautta motivoimaan ihmisiä toimimaan. Näyttää kuitenkin siltä, että aina kun yksi ideologia on saanut niskalenkin moniäänisestä politiikasta, demokraattisen osallistumisen mahdollisuuksia on tavattu vähintään kaventaa radikaalisti.

Demokratian pelko on liberalismin alku

Ongelmallista on, että myös useimpien perustuslakien pohjalla olevat liberaalit arvot, mukaan lukien kansainväliseen lakiin kirjatut ihmisoikeudet, ovat samalla tavalla hankalia demokratian kannalta. Näin on siitä huolimatta, että kyse ei ole samanlaisesta ideologiasta, jota esimerkiksi Pohjois-Koreassa yhä tuotetaan.

Liberalismin teroittama yksilön ja markkinoiden vapaus ja niihin liittyvät oikeudet yksityisomistukseen, henkilökohtaiseen koskemattomuuteen ja oikeusvaltion turvaan ovat modernille ihmiselle lähes itsestäänselvyyksiä. Itsestään selvää ei sen sijaan ole, miksi kansanvaltaisen politiikan pitäisi kunnioittaa näitä tai muitakaan yleisesti tosina pidettyjä arvoja, etenkään silloin, kun niillä perustellaan kasvavaa taloudellista ja yhteiskunnallista epätasa-arvoa.

Demokraattiset ajatukset radikaalista ja rajoittamattomasta ihmisten välisestä tasa-arvosta ja oikeudesta osallistua omista asioistaan määräämiseen ovat voima, joka voi milloin tahansa murtautua lain ja moraalisten periaatteiden asettamien rajojen yli ja kumota esimerkiksi markkinatalouden tai yksityisen omistusoikeuden. Suurten vallankumousten historia vuodesta 1789 eteenpäin todistaa tästä, eikä ole sanottua, että niiden aika olisi vielä ohi.

Demokratian perusperiaate, kansan rajoittamaton oikeus itsensä hallitsemiseen, tuntuu olevan allerginen ja usein jopa avoimen vihamielinen sen ulkopuolelta määritellyille totuuksille, olivat ne miten filosofisesti tai muuten hyvin perusteltuja tahansa. Filosofi Chantal Mouffe kutsuu tätä ongelmaa ”demokratian paradoksiksi”: modernin demokratian pohjaksi ymmärtämämme liberalismin ja demokratian perinteet ovat ristiriidassa keskenään.

Mouffe huomattaa, että kansanvalta tarkoittaa aina vallankumouksellisen terrorin ja giljotiinin paluun mahdollisuutta.

Mouffe huomauttaakin, että ennen 1900-lukua liberaalit ajattelijat tapasivat olla hyvin varuillaan liian demokratian suhteen: kansanvalta tarkoittaa aina vallankumouksellisen terrorin ja giljotiinin paluun mahdollisuutta.

Siinä missä Francis Fukuyaman tunnettu analyysi pitää liberaalia demokratiaa itsestään selvästi parhaana ja kestävimpänä yhteiskuntajärjestelmänä, ”historian loppuna”, paljastuu se Mouffen tutkimuksissa vain kahden ristiriitaisen periaatteen epävakaaksi liitoksi, joka on jatkuvasti vaarassa kaatua mahdottomuuteensa. Liian pitkälle vietynä liberalismin totuus kohtaa demokraattisen vastareaktionsa, ja seuraukset voivat olla kauhistuttavat.

Selviääkö demokratia ilman totuutta?

Käsittelemättä on vielä toinen poliittisen totuuden muoto, totuus asiantuntijatietona. Kun politiikan kentällä peräänkuulutetaan asiantuntijoiden muotoilemia ratkaisuja poliitikkojen tekemien lehmänkauppojen sijaan, on kuitenkin syytä muistaa, että myös asiantuntijavallalla on varjopuolensa. Asiantuntijatiedon tuottaminen ja ymmärtäminen vaatii usein pitkää koulutusta, joka on mahdollista vain erittäin harvoille.

Näin tuotettu tieto on ulkopuolisille usein liki mahdotonta ymmärtää. Politiikan korvaaminen asiantuntijuudella korvaa osallistumisen yhteisistä asioista päättämiseen teknisellä hallitsemisella, jossa pieni koulutettu eliitti käyttää suhteetonta valtaa kaikkien muiden yli.

Talouspuheen ja taloustieteilijöiden käyttämä valta julkisessa keskustelussa havainnollistaa tätä. Tätä teknokraattista mallia onkin turhan helppoa vertailla edellä esiteltyyn Platonin valtioon.

Politiikan korvaaminen asiantuntijuudella korvaa osallistumisen yhteisistä asioista päättämiseen teknisellä hallitsemisella.

On kuitenkin vaikeaa alistua ajatukseen, että totuutta ei tulisi sotkea politiikkaan: on helppoa nähdä, mitä tapahtuu silloin, kun politiikka karkaa täysin irti faktoista ja etiikasta. Totuuden mahdollisuuden kiistäminen vetoamalla sen suhteellisuuteen eli relativismiin on kestämätön ratkaisu ja avaa mahdollisuuden perustella vaikkapa tyttöjen sukupuolielinten silpomisten tapaisia, mitä järkyttävintä kärsimystä tuottavia käytäntöjä yleisen moraalisen horisontin puutteella.

Tästä ei kuitenkaan seuraa, että minkään kussakin historiallisessa tilanteessa tunnetuista käsityksistä totuudesta tulisi olla hallitseva; varsinkaan sellaisten käsitysten, jotka pyrkivät aktiivisesti asettumaan totalitaariseen asemaan ja sammuttamaan kilpailevat totuudet tarvittaessa väkivalloin.

On mahdollista rakentaa selvä argumentti sen puolesta, että demokratia voi selvitä vain silloin, kun yhtä hallitsevaa totuutta ei ole, kunhan poliittiset ideologiat ja tieteellinen faktatieto saavat kuitenkin niille kuuluvan osan monimutkaisen maailman ymmärrettäväksi tekemisessä. Demokratia sellaisena, kuin me sen tunnemme, näyttäisi olevan lopulta riippuvaista totuuden kentän pysymisestä avoimena kiistoille ja haasteille totuuden sisällöstä.

Demokratia ja rohkeus totuuteen

Demokratia tuntuu siis periaatteen tasolla olevan allerginen kaikille filosofisille ja tieteellisille näkemyksille totuudesta, vaikka on selvää, että se ei myöskään selviä ilman niitä. Onkin mielenkiintoista miettiä, millaista olisi totuus, joka olisi ominaista juuri demokraattiselle politiikalle.

Yhtä vastausta tähän pulmaan luonnosteli filosofi Michel Foucault. Foucault esitti vuonna 1984 viimeisissä yleisöluennoissaan ennen ennenaikaista kuolemaansa, että politiikassa totuus esiintyy eettisenä käytäntönä ja ominaisuutena, rohkeutena totuuteen.

Sokratesta lainaten Foucault väittää, että politiikassa totuus ei ilmene filosofisissa maksiimeissa tai asiantuntijoiden lausunnoissa, vaan siellä, missä joillain on rohkeutta puhua totta ääneen ja elää sen mukaisesti seurauksista välittämättä. Sokrates tiesi ottavansa riskin, josta hän todennäköisesti maksaisi hengellään. Koko toisinajattelijoiden ja kansalaisaktivistien historia toistaa tätä teemaa antiikin kyynikoista Rosa Parksiin, Martin Luther Kingiin ja heistä eteenpäin.

Foucault’n mukaan todenpuhuja on se, joka on valmis asettamaan itsensä alttiiksi pitääkseen totta puhumalla huolta muiden hyvinvoinnista, sekä sorrettujen että sortajien.

Todenpuhuja on se, joka on valmis asettamaan itsensä alttiiksi pitääkseen totta puhumalla huolta muiden hyvinvoinnista, sekä sorrettujen että sortajien. Jos on olemassa politiikalle ominaista totuutta, se löytyy Foucault’n mukaan marginaaleista, syrjäytyneiden ja syrjäytettyjen parista, ihmisistä, jotka rehellisyyden nimissä rajoja rikkovalla elämällään näyttävät, että toisenlainen maailma on mahdollinen.

Totuus on se tällaisen elämän tuoma välähdys, mikä paljastaa oman maailmamme arkiset ja siksi näkymättömät epäoikeudenmukaisuudet ja tekopyhyydet. Samalla se osoittaa meille tien ulos niistä.

VTM Joonas S. Martikainen on käytännöllisen filosofian väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa.

Artikkeli on osa Demokratian haasteet -kirjoitussarjaa. 

Julkaisu Voiko demokratia selvitä totuudesta? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vaikka populismi kerää edelleen kannatusta, Euroopassa viime aikoina käydyt vaalit osoittavat, että liberaalit vastavoimat ovat aktivoituneet. Arvoliberaalin En Marche! -liikkeen ehdokas Emmanuel Macron marssi vaalivoittoon, ja Itävalta sai Euroopan ensimmäisen vihreän presidentin. Suomen kuntavaaleissa ja Hollannin parlamenttivaaleissa vihreät nostivat kannatustaan merkittävästi.

Talouspoliittisesta vastakkainasettelusta kumpuavan oikeisto–vasemmisto-jaottelun ympärille rakentunut länsieurooppalainen puoluejärjestelmä on uuden tilanteen edessä.

Vanha jakolinja ei enää muodosta superulottuvuutta, joka sulauttaa itseensä uudet ristiriitaulottuvuudet.

Voiko viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana haastajaksi noussut sosiokulttuurinen arvoulottuvuus todella nousta perinteisen sosioekonomisen jakolinjan haastajaksi? Onko arvoliberalismin ja arvokonservatismin välinen konflikti tulevaisuuden vedenjakaja vapaampaa markkinataloutta kannattavien ja sosialististen puolueiden välisen valtataistelun sijaan?

Tällä hetkellä tilanne on vielä auki. Vanha jakolinja ei enää muodosta superulottuvuutta, joka sulauttaa itseensä uudet ristiriitaulottuvuudet. Silti se hallitsee keskustelua ja äänestäjien päätöksentekoa.

Ismien välinen taistelu on voimissaan

Perinteisen oikeisto–vasemmisto-jakolinjan ympärille sata vuotta sitten rakentuneet SDP, keskusta ja kokoomus vievät edelleen suurimman osan äänistä Suomessa. Vihreitä patistetaan jatkuvasti ratkaisemaan, onko puolue oikealla vai vasemmalla. Monien mielestä vihreiden tapa määritellä itsensä ”ei oikealle, ei vasemmalle, vaan edelle” ei ole riittävä.

Arvoulottuvuus kuitenkin puhuttelee. Esimerkiksi nuorten parissa sosiaaliliberaalit arvot ovat suosittuja – mutta myös autoritaarisille ja oikeistolaisille arvoille löytyy kannattajansa. 1970-luvulta lähtien edennyt jälkiteollinen, hiljainen vallankumous ja sen vastavoimat jatkavat kulkuaan.

Pula- ja sota-ajasta sekä luokkataistelusta kumpuava varsin kollektiiviseen kokemukseen nojaava arvopohja korvautuu omakohtaista valintaa, kokemusta ja näkemystä heijastelevilla valinnoilla. Suvaitsevaisuus, avoimuus, sukupuolten ja väestöryhmien välinen tasa-arvo, seksuaalivähemmistöjen oikeudet, ympäristökysymykset ja globaalikatse vastauksena maailmantuskaan ovat lisänneet tasaisesti kannatustaan läntisessä Euroopassa ja nostattaneet populismina purkautuneen vastaiskun.

Viimeaikaisten vaalien jälkeisissä tilanneanalyyseissä kaikuvat 25 vuoden takaiset kaiut. Tällä kertaa moni on innokas julistamaan kommunismin sijaan populismin häviäjäksi ja liberaalidemokratian jälleen kerran voittajaksi ismien välisessä taistelussa.

Moni on innokas julistamaan populismin häviäjäksi ja liberaalidemokratian jälleen kerran voittajaksi ismien välisessä taistelussa.

Vaikkei populismi ole henkitoreissaan, arvopohjan kehitystä ja viimeaikaista vaalimenestystä tarkastellessa arvoliberalismille voi kuitenkin povata lähihistoriaan verrattuna valoisampaa tulevaisuutta.

Kuten liberalismin historia kautta aikojen osoittaa, ei menestys kuitenkaan ole taattu. Liberaalit arvot voittavat alaa, mutta onko niitä edustavien puolueiden tulevaisuus yhtä valoisa? Voiko arvopohjainen konfliktiulottuvuus todella vakiintua ja nostaa arvoliberaalit puolueet pysyvään menestykseen?

Jos 1900-luku jotain osoitti niin sen, että liberaalien ajama poliittinen linja oli menestys arvojen ja tavoitteiden muttei puoluekannatuksen valossa. Muut puolueet omaksuivat liberaalien ohjelman ja arvot omakseen ja syleilivät itse puolueet kuoliaaksi.

Murtuuko liberalismin kultainen häkki?

Äänestäjäkunnan kehitys yhä arvoliberaalimpaan suuntaan onkin kaksiteräinen miekka esimerkiksi vihreille. Arvoulottuvuuden vahvasti polarisoimassa nykytilanteessa puolue on nostanut kannatuksensa uudelle kymmenluvulle, mutta miten käy, jos populismi ja polarisaatio heikkenee?

Entä jos palataankin niin sanottuun normaalitilanteeseen, jossa konsensus hallitsee ja vallitsee? Perinteiset puolueet hakeutuvat silloin politiikassaan yhä lähemmäs toisiaan. Äänestäjä kahden puolueen välillä valitessaan valitsee usein sen isomman ja perinteikkäämmän, kuten Jan Sundberg ja Heikki Paloheimo ovat kirjoittaneet.

Ronald Inglehart on luonnehtinut, että äänestäjäkunta muuttuu tasaisesti arvo- ja sosiaaliliberaalimmaksi. Jos äänestäjät noudattavat tätä kehitystä, lienee harhaista kuvitella, että perinteiset puolueet jättäisivät tämän huomiotta.

Voikin olettaa, että samansuuntaista kehitystä tapahtuu niiden parissa. Puoluekenttä siirtyy piirun verran liberaalimpaan suuntaan, mutta keskinäiset suhteet eivät välttämättä juuri muutu.

Suomessa selkeimmin arvoliberalismia edustaville vihreille tilanne on ongelmallinen. Puolue on onnistunut vakiinnuttamaan ympäristökysymyksen omaksi etupiirikseen, mutta pelkästään sen turvin paikka johtavana oppositiopuolueena ja neljän suuren joukossa ei ainakaan historian valossa aukea.

Arvoulottuvuuden vahvasti polarisoimassa nykytilanteessa vihreät ovat nostaneet kannatuksensa uudelle kymmenluvulle, mutta miten käy, jos populismi ja polarisaatio heikkenee?

Vihreät saavuttivat kuntavaalien menestyksen muihin kuin ympäristöarvoihin pohjautuvan vastakkainasettelun nosteessa. Jos voimakas arvopohjainen vastakkainasettelu tulevaisuudessa heikkenee, ovat nykyisistä oppositiopuolueista SDP ja vasemmistoliitto huomattavasti paremmin profiloituneita kilpailemaan perinteisellä talouspoliittisella ulottuvuudella. Myös kokoomuksesta löytyy vahva arvoliberaalilataus ja ympäristötietoinen siipi.

Vihreillä on nyt etsikkoaika vakiinnuttaa kannatuksensa. Seuraavalla vaalikaudella vihreät eivät välttämättä saa samanlaista kannatusta kuin kuntavaaleissa, sillä vaikka populismia ei vielä voi julistaa kuolleeksi, kuten tutkijat niin Suomessa kuin maailmalla toteavat, voi sen valtavirtaistuminen johtaa arvoulottuvuuden ja polarisaation heikkenemiseen. Populistisille puolueille saattaa käydä niin kuin liberalismille aikoinaan, ja ne syleillään kuoliaaksi.

Toisaalta mikäli populistiset puolueet onnistuvat yhä muokkaamaan poliittista agendaa ja ylläpitämään vastakkainasettelua populistisen nationalismin ja yleismaailmallisen liberalismin välillä, saattaa liberalismin miekka osoittautua vihdoin menestyksekkääksi aseeksi ismien välisessä taistelussa.

VTT Jenni Karimäki on erikoistutkija Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksessa.

Julkaisu Populismi ja liberalismin kaksiteräinen miekka ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen kysyi 18.3.2017 Politiikasta-lehden artikkelissa: ”Voiko sosialisti olla liberaali?” Lähtökohtana hänellä oli Libera-ajatuspajan toiminnanjohtaja Heikki Pursiaisen kolumnin väite: ”Sosialisti ei voi yksinkertaisesti olla liberaali”. Teivaisen mukaan Pursiainen oli väärässä.

Mutta kumpi on oikeassa?

Subjektiivisesti kumpikin. Sekä Teivainen että Pursiainen julistautuvat ehdottomiksi liberaalien vapausoikeuksien kannattajiksi ja kumpaakin harmittaa, että heidän liberaalia identiteettiään on tulkittu väärin suhteessa sosialismiin. Ja kukapa nyt enää liberaalissa maailmassamme uskaltaisi väittää henkilön subjektiivista poliittista identiteettiä väärän tietoisuuden ilmentymäksi.

Mutta Pursiaiselle sosialisti, jonka hän määrittelee henkilöksi, ”joka kannattaa valikoivasti tiettyjä yksilönvapauksia, mutta on muuten aina sääntelyn ja mahdollisimman suuren julkisen sektorin kannalla”, ei voi olla ainakaan ”aito liberaali […joka…] kannattaa kaikkia yksilönvapauksia”.

Teivaiselle taas ”liberalismin ydin” löytyy kolmesta periaatteesta: yksilön vapaudesta, vapauksien negatiivisesta määrittelystä ja John Stuart Millin haittaperiaatteesta. Sosialistiseen ajatteluun kuuluu tasa-arvon ihanteen lisäksi ”muiden ihmisten vapautta merkittävästi rajoittavien omistamiseen perustuvien etuoikeuksien kritiikki” sekä ”demokraattisten periaatteiden soveltaminen talouteen”.

Teivainen ei kuitenkaan puolusta liberalismin ja sosialismin periaatteiden sekoittamisesta ”väljehtyneen” sosialidemokratian tapaan, vaan hän väittää radikaalimmin, että itse ”sosialistisia ihanteita demokraattisesta taloudesta voi puolustaa myös tinkimättä liberaaleista perusperiaatteista”.

Teivainen ei myöskään halua kritisoida kapitalista talousjärjestelmää ja omistusoikeuksia tasa-arvon (sosialismi) tai kansallisen solidaarisuuden (nationalismi) perustalta vaan puhtaasti liberaalien vapausoikeuksien perustalta. Pursiaiselle omistusoikeus ja taloudellinen vapaus ovat kaikkien vapauksien radikaali perusta.

Kumpi ja kampi tappelivat. Kumpi voitti? No, liberaali voitti.

Varsinainen poliittinen häviäjä tässä väittelyssä näyttäisi olevan konservatiivi.

Varsinainen poliittinen häviäjä tässä väittelyssä näyttäisi olevan konservatiivi, joksi kumpikaan ei halua tunnustautua, vaikka erityisesti konservatismin populistiset ja nationalistiset muodot ovat nyt kovassa noususuuntauksessa.

Politiikan teorian ja filosofian tutkijana minua kuitenkin kiinnostaa tässä kumpi ja kampi -väittelyssä siinä hävinnyt kampi.

Mitä tarkoitan kammella?

Kampi on tässä se käsitteellinen veivi mikä pistää liberaalien (Pursiainen ja Teivainen) aatteellisen akselin kiertämään ja yhdistää (Teivainen) tai erottaa (Pursiainen) sosialistin ja liberaalin samalla kammeten liberalismia vasemmisto–oikeisto-akselilla.

Voiko sosialisti siis olla liberaali?

Vastaus piilee käsitteellisessä kampeamisessa, jossa sosialistia ja liberaalia määritetään, joko itsen identiteettinä tai vastustajana. Kyse on nimittäin poliittisista käsitteistä ja aatteista ja siten osaltaan myös poleemisesta kamppailusta, jossa käsitteitä ja identiteettejä otetaan haltuun ja määritetään uudelleen toisten puolesta ja toisia vastaan.

Helppo vastaus Teivaisen kysymykseen olisikin sanoa, että vastaus riippuu täysin siitä, keneltä kysytään. Sekä Vladimir Leninin että Friedrich Hayekin vastaus olisi selkeä. Sosialisti ei voi missään nimessä olla liberaali. Leninille kaikki pienimmätkin liberalismin muodot sosialismissa aina ”pikkuporvarillisesta” sosiaalidemokratiasta anarkistisen kommunismin individualismiin olivat aidon sosialismin kavaltamista.

Vastaavasti Haeykille ei ainoastaan sosiaalidemokratia vaan myös kaikki poliittisen tai oikeudellisen liberalismin ajamat sosiaaliset uudistukset tai oikeudet olivat ”klassisen liberalismin” petoksia matkalla sosialistiseen orjuuteen.

Jos asiaa taas kysyisi liberalisti Milliltä tai sosialisti Eduard Bernsteiniltä, ei selkeää vastausta enää löytyisi, koska kummallekin oli mahdollista yhdistää liberalismin ja sosialismin periaatteita – tosin perustaltaan eri suunnista.

Ja jos asiaa kysyisi klassisilta uuden sosiaalisen liberalismin (ei siis tätä vastaan hyökänneen uusliberalismin) edustajilta, kuten vaikkapa L. T. Hobhousilta, vastaus olisi, että nämähän ovat itse asiassa lähes samoja asioita.

Mutta koska mainitut herrat makaavat jo haudoissaan meidän on kuunneltava, miten tänä päivänä maailmanpolitiikan professori ja aatteellisen ajatuspajan toiminnanjohtaja pyrkivät näitä käsitteitä kampeamaan. Pursiaiselle aito vapausoikeuksia kannattava liberaali on vastakohta sosialistille. Teivaista taas harmittaa, että kapitalismin puolustajat ovat monopolisoineet itselleen vapauden käsitteen, ja hänelle sosialistin on aivan mahdollista olla liberaali.

Sosialismi ja liberalismi ovat kummatkin osaltaan valistuksen lapsia ja kummasakin on ollut vahva pyrkimys rakentaa rationaalinen poliittinen järjestys sekä ratkaista poliittisen identiteetin kysymys.

Voisiko kiistan ratkaista tieteellisesti? Sosialismi ja liberalismi ovat kummatkin osaltaan valistuksen lapsia ja kummasakin on ollut vahva pyrkimys rakentaa rationaalinen poliittinen järjestys sekä ratkaista poliittisen identiteetin kysymys, jos ei nyt ihan eksaktin tieteen, niin ainakin uusklassisen tai marxilaisen poliittisen taloustieteen ratkaisemana ongelmana.

Työn arvoteoriaan kiinnittyvä historiallinen materialismi katsoi edustavansa ainoaa oikeaa tieteellistä sosialismia. Erityisesti markkinaliberalismille on taas ollut ominaista kritisoida valistusutopioiden pyrkimystä rakentaa tieteellisesti hallittua yhteiskuntaa, mutta samalla erityisesti Itävallan subjektiivisen arvon teoreetikot ovat halunneet perustaa oman aatteensa vedoten a prioriseen loogiseen praksiologiaan sosialismin kaikissa muodoissaan kieltävänä taloustieteellisenä totuutena. Sekä pääomalogiikasta että rajahyötyteoriasta on etsitty vastausta aidon poliittisen identiteetin ytimelle. Homo ideologicus-kiistat ratkaisi tässä homo scientificus.

Mutta Teivainen ei ole pääomaloogikko eikä Pursiainen rajahyötyteoreetikko. Kumpikaan ei varsinaisesti etsi taloustieteestä poliittista identiteettiään vaan he lähtevät liikkeelle siitä, mitä poliittisia näkemyksiä voidaan johdonmukaisesti johtaa yksilön vapausoikeuksista.

Kysymys yksilön oikeuksista kuuluu itse asiassa enemmän oikeusliberalismin kuin talousliberalismin piriin. Nämä eivät ole aivan sama asia. Oikeusliberalismin keskeinen subjekti ei ole homo economicus vaan homo juridicus, sen aatteellisena päämääränä ei ole vapaat markkinat vaan oikeusvaltio.

Eurooppalaisessa liberalismissa nämä kaksi käsitystä ovat sekä yhdistyneet että asettuneet vastakkainen.

Eurooppalaisessa liberalismissa nämä kaksi käsitystä ovat sekä yhdistyneet että asettuneet vastakkainen. Klassisessa liberalismissa vapaan talouden nähtiin kulkevan yhdessä minimaalisen oikeusvaltion vaatimuksen kautta, uudessa sosiaaliliberalismissa oikeusvaltion laajentaminen taas vaati jo suurempaa julkista sektoria. Lopulta uusliberalismin ajama julkisen sektorin tehostaminen ja yksityistäminen on syyttänyt myös sosiaalisia oikeuksia ajavaa oikeusvaltiota erityisesti sen liiallisista kustannuksista.

Liberalismi, sosialismi ja nationalismi

Teivainen ja Pursiainen eivät kuitenkaan perusta kiistaansa myöskään oikeusliberalismiin vaan itse asiassa sekoittavat osaltaan vapauden, taloudellisen toiminnan periaatteiden ja oikeuden käsitteet keskenään. Tämä sekoitus johtuu tosin osin siitä, että kiistan aiheena ei ole puhdas homo economicus tai homo juridicus vaan taloutta, oikeutta ja politikkaa sekoittava homo politicus.

Kyse ei ole sosialismin ja liberalismin suhteista taloudellisina (kysymys talouden säätelystä) tai juridisina (kysymys oikeuksien laajuudesta) ideologioina vaan poliittisina ideologioina ja niiden veivaamisesta poliittisella vasemmisto–oikeisto-akselilla, joka oli Pursiaisen kolumnin varsinainen lähtökohta.

Jos tarkastelemme vaikka puoluepoliittista vasemmisto–oikeisto-jakoa, voimme todeta, että Suomessa lähes kaikki poliittiset puolueet vasemmalta oikealle tunnustavat ainakin vielä ja osittain sekä tietyt liberaalit että sosialistiset periaatteet, jotka ovat muokanneet oikeusvaltiollisen hyvinvointivaltion. Siis valtion, jossa on ainakin tarkoitus kunnioittaa yksilön oikeuksia ja ainakin yrittää huomioida myös osittain sosiaalinen tasa-arvo.

Suomessa lähes kaikki puolueet vasemmalta oikealle tunnustavat ainakin vielä ja osittain sekä tietyt liberaalit että sosialistiset periaatteet.

Toisaalta yksikään puolue, edes parlamentin ulkopuolelle jääneet kommunistinen puolue tai piraattipuolue, ei aja täysin säädeltyä tai täysin anarkistista taloutta. Tässä suhteessa kysymys, voiko sosialisti olla liberaali, on jopa vähän hassu. Hyvinvointivaltion kansalaisen on pakosta oltava osittain kumpaakin. Hänen on kunnioitettava yksilön oikeuksia ja osallistuttava eduskunnan päättämään sosiaaliturvan rahoittamiseen.

Lisäksi niin kauan kuin kyse on perustaltaan kansallisvaltiosta, hänen on pakosta oltava myös hieman nationalisti, joka on sosialismin ja liberalismin rinnalla kolmas Ranskan suuren vallankumouksen jälkeisistä modernia maailmaa muokanneista poliittisista ideologioista.

Mutta tietysti hän voi itse kannattaa, vastustaa tai ajaa vähemmän ristiriitaisesti jotakin puhtaampaa muotoa näistä aatteista. Ajallamme onkin ominaista jo kerran ”ideologioiden lopun” kuoppaan haudatuiden poliittisten aatteiden uusi intensiivinen nousu kuolleista, jossa Max Weberiä vapaasti mukaillen vanhat arvojumalat nousevat haudoistaan ja uusliberalismi, uussosialismi ja uusnationalismi haastavat jälleen toisensa globaalissa taistelussa.

Vaikka näistä aatteista intensiivisin on tällä hetkellä rajussa nousukiidossa oleva populistinen uusnationalismi, ei kumpikaan liberaaleista (Teivainen ja Pursiainen) näytä tuntevan sympatiaa sitä kohtaan. Kysymys ei kuulu, voiko nationalisti olla liberaali tai täytyykö sosialistin olla nationalisti tai voidaanko yksilöllistä vapausoikeuksista johtaa nationalistisia ihanteita. On kuitenkin mielenkiintoista tutkia, miten Teivaisen ja Pursiaisen liberaalit kanget toimivat liberalismin ja sosialismin aatteiden suhteen.

Miten Teivaisen ja Pursiaisen liberaalit kanget toimivat liberalismin ja sosialismin aatteiden suhteen?

Ensiksi on kuitenkin todettava, että koko kysymys, voiko sosialisti olla liberaali, on käsitteellisesti hieman sekava. Sosialistilla ei nimittäin viitata sosiaaliseen ja ekstroverttiin ihmiseen vaan yleensä sosialistisen aatteen kannattajaan. Liberaalilla taas voidaan viitata sekä liberalismi-nimisen poliittisen aatteen kannattajaan että yleisesti vapaamieliseen ihmiseen.

Jos kysyttäisiin, voisiko sosiaalinen ihminen olla vapaamielinen, niin tämä varmasti pitää paikkansa. Itse asiassa luonnolliseen sosiaalisuuteen uskovia kommunistisia anarkisteja on aina pidetty kaikkein vapaamielisimpinä. Kommunistisessa anarkismissa, joka asetti oman radikaalin libertaristisen käsityksensä sosialistista liberalismia vastaan, ajatus luonnollisesta sosiaalisuudesta, tasa-arvosta ja yksilöiden ehdottomasta vapaudesta kulkevat käsi kädessä.

Jotta anarkistista kommunismia ei sotkettaisi liberalismiin, olisi kenties parempi puhua liberalistista kuin liberaalista, jos toisaalta puhutaan sosialismista eikä vain sosiaalisesta ihmisestä. Mutta koska Teivainen ja Pursiainen eivät näin tee, joudun kommenteissani osaltaan seuramaan tätä vähemmän eksaktia ilmaisua.

Tietenkin myös liberalismin (kuten myös sosialismin) teoria on saanut hyvin erilaisia historiallisia muotoiluja. Se ei ole myöskään sama kuin liberaaliksi nähty aate tai poliittinen kanta, joka on tarkoittanut hyvin eri asioita esimerkiksi Euroopassa ja Yhdysvalloissa ja viitannut olosuhteiden mukaan niin poliittiseen vasemmistoon, keskustaan kuin oikeistoonkin.

Pursiaisen kampi

Liberaalin ja liberalismin sekaannus tulee Pursiaisen kolumnista, jonka varsinaisena aiheena oli ”aitoa liberalismia” edustavan liberaalin näkemyksen sijoittuminen vasemmisto–oikeisto-akselilla. Pursiainen oli tuohtunut, koska Helsingin Sanomien ”höpsöt” vaalikoneet olivat tulkinneet hänet, johdonmukaisen liberaalin, ”Suomen oikeistolaisemmaksi mieheksi” ja samalla luonnehtineet sosialisteja ja jopa kommunisteja liberaaleiksi.

Mutta kumpi on tässä oikeassa? Pursiaisen oma näkemys poliittisesta näkemyksestään vai vaalikoneiden sosiaalipsykologisten faktorianalyysien arvokentät? Mihin nämä perustuvat?

Lehdistön käyttämät poliittiset arvokentät ovat eri versioita niin sanotusta poliittisesta kompassista, joka pyrkii osoittamaan poliittisia ilmansuuntia kahden akselin suorakulmaisessa koordinaatistossa.

Yleisesti x-akselin niissä muodostaa alun perin Ranskan vallankumouksen kansalliskokouksen tilajäsennyksestä periytyvä vanha vasemmisto–oikeisto-jako. Tässä jaossa liberaalit edustivat alun perin vasemmistoa ja vanhalle vallalle suotuisemmat konservatiivit oikeistoa.

Liberaalit edustivat alun perin vasemmistoa ja vanhalle vallalle suotuisemmat konservatiivit oikeistoa.

Äänioikeuden laajetessa ja sosiaalisten liikkeiden noustessa parlamentaarisia ryhmiä määrittävä vasemmisto–oikeisto-linja siirtyi Euroopassa jatkuvasti kokonaisuudessaan vasemmalle. Vähitellen monarkistit tippuivat kokonaan pois ja sosialismin muodostuessa äänioikeuden saaneen työväenliikkeen keskeiseksi aatteeksi tuli se edustamaan myös parlamentaarista vasemmistoa ja liberaalit taas keskusta-porvaristoa.

Neuvosto-sosialismin romahduksen jälkeen jakolinja itsessään siirtyi oikealle. Kommunistit työnnettiin ulos ja aikaisemmin porvarillisina pidetyistä sosiaali-liberalistisista näkemyksistä on tullut uusliberalismin noustua jo vasemmistolaista ajattelua siinä missä aikaisemmin autoritaarisen sosialismin haastaneesta niin sanotusta uudesta liberaalista vasemmistosta on tullut jo lähes äärivasemmistoa.

Yhdysvalloissa taas liberaali on tarkoittanut perinteisesti edistyksellistä liberaalia vasemmistoa vastakohtana konservatiiviselle oikeistolle, joka tosin sekin halusi aikaisemmin pysyä perustuslain liberalistisessa kehikossa. Vasta viime aikoina Yhdysvalloissa on tapahtunut irtiottoyritys sen politiikalle perustavanlaatuisesta vapausretoriikasta. Hillary Clinton halusi puhua liberalismin sijaan edistyksellisyydestä, Bernie Sanders demokraattisesta sosialismista ja Donald Trump voitti vaalit avoimen anti-liberaalilla uusnationalistisella retoriikalla.

Yhdysvalloissa liberaali on tarkoittanut perinteisesti edistyksellistä liberaalia vasemmistoa vastakohtana konservatiiviselle oikeistolle.

Poliittisten kartastojen y-akseli taas muodostui toisen maailmansodan jälkeen totalitarismin ja autoritaarisuuden kritiikkien myötä ja samalla haluna tehdä erottelu autoritaariseen ja liberaaliin vasemmistoon ja oikeistoon. Sosiaalipsykologit innostuivat rakentamaan poliittisia arvokarttoja, joissa perinteiseen akseliin oli lisätty usein vanhollis- tai vapaamielisyyttä kuvaava y-akseli.

Yhteiskunnassa taas anti-autoritaarinen vasemmisto haastoi vapauden nimissä sekä kapitalistisen kulttuurin että institutionalisoituneen sosialismin, siinä missä uusliberalistinen ja libertaristinen uusoikeisto taas halusi juhlia kapitalismia vapauden sanansaattajana ja kritisoida institutionalisoitunutta liittovaltioliberalismia.

Erityisesti liberalismia oikealle kampeamaan pyrkinyt ja osaksi Ayn Randin objektivismista ammentanut radikaali kapitalistinen libertaristinen liike halusi saada oman aatteensa poliittiselle kartalle.

Libertaristisen puolueen perustajan David Nolanin tekemä Nolanin kartta onnistuikin nousemaan yhdeksi suosituimmista poliittisista arvokartoista. Siinä varsinaiset y- ja x-akselit muodostuivat suhtautumisesta yhtäältä taloudelliseen vapauteen ja toisaalta henkilökohtaiseen vapauteen. Vasemmisto–oikeisto-jako taas ei muodostanut omaa akselia vaan jakoi tämän Nolanin koordinaatiston viistosti.

Jos kuitenkin vasemmisto-oikeisto viistojako käännettiin horisontaaliseksi, saatiin tulokseksi autoritaarisella kulmallaan seisova neliö, jossa liberalismi sijoittui edelleen vasemmistoon ja konservatismi oikeistoon, mutta niiden yläpuolelle autoritaarisuuden vastakohdaksi asettui libertarismi.

Pursiainen ei ole ainoa, jota raivostuttaa sosiaalipsykologiasta juontuvien poliittisten arvokarttojen mukamas neutraalin objektiiviset määritykset poliittisista suuntauksista.

Nykyään yleisemmin käytetyissä poliittisissa kartoissa vasemmisto–oikeisto-jako on palautettu horisontaaliseksi akseliksi ja yhdistetty Nolanin taloudellista vapautta mittaavaan x-akseliin, jota leikkaa konservatiivisia tai vapaamielisiä arvoja mittaava y-akseli. Tässä vapaamieliselle pohjalle käännetyssä neliössä Nolanin libertaristi asettuu äärimäisen oikeaan alareunaan eli juuri sinne, mihin HS:n kunnallisvaalikone on Pursiaisen sijoittanut.

Pursiainen ei ole ainoa, jota raivostuttaa sosiaalipsykologiasta juontuvien poliittisten arvokarttojen mukamas neutraalin objektiiviset määritykset poliittisista suuntauksista. Erittäin kiusallista tämä toki voi olla yksilöllistä erillisyyttä puolustavalle libertaristille, joka ei tietenkään halua tulla määritetyksi sosiaalisen kentän kautta. Mutta sittenkin on kysyttävä: onko kunnallisvaalikoneen määritys Pursiaisesta niin täysin väärä, kun hän väittää?

Libertaristit halusivat itse tuoda poliittiselle kentälle individualistisen oikeiston määrityksen. Libertaristista aatetta ajavan Libera-ajatuspajan toiminnanjohtaja väittää kuitenkin, että hänen sijoittaminen libertaristiksi on täysin virheellistä?

Pursiaisen ”aito” liberalisti

Mikä on sitten Pursiaisen oma oikea poliittisten käsitteiden määritys? Pursiainen ei itse kirjoita libertarismista vaan esittää oman poliittisen identiteettinsä ainoana johdonmukaisena ja aitona liberalismina. Kyse ei ole käsitteen historiallisesta (aatehistoria) tai sosiologisesta (sosiaalinen kenttä) määrityksestä vaan tiettyjen premissien perustalta johdetusta rationaalisesta a priori määrityksestä aivan kuten Randin libertarismin individualistisessa objektivismissa.

Tästä juontuu myös ”aito liberalismi” -argumentin platoninen sävy, jossa on siis tarkoitus löytää rationaalisesti aidon liberalismin idea, jotta poliittisen liberalismin empiirisistä ilmentymistä voidaan erotella pois vain liberalismilta näyttävät sen väärät sosialistiset kopiot. Tai Pursiaisen argumentin mukaan voidaan erotella vain liberaaleilta vaikuttavat valikoidusti yksilönvapauksia kannattavat aidosta liberaalista, joka kannattaa kaikkia yksilönvapauksia johdonmukaisesti, sillä Pursiaisen mukaan ”tosi liberaali ei pidä mahdollisena erottaa eri vapausoikeuksia toisistaan”.

Juuri tässä toden ja aidon liberaalin ideassa Pursiainen todellakin eroaa radikaalisti kaikesta oikeistolaisesta libertaristisesta ajattelusta.

Mutta juuri tässä toden ja aidon liberaalin ideassa Pursiainen todellakin eroaa radikaalisti kaikesta oikeistolaisesta libertaristisesta ajattelusta, jossa on nimenomaisesti pyritty erottamaan eri vapausoikeudet toisistaan ja kannatetaan viime kädessä ainoastaan oikeutta omaisuuteen ja taloudelliseen vaihtoon.

Randin radikaalikapitalismissa ihmisellä ei ole eikä saa olla mitään taloudellisia oikeuksia. Päinvastoin talouden ja markkinoiden vapaus edellyttää ainoastaan omistusoikeuden ja vaihdon oikeuden tunnustavat poliittiset oikeudet. Sosialismin perisynti on pyrkiä ajamaan erilaisia taloudellisia vapausoikeuksia ja koko vasemmistolaisen liberalismin katastrofi on keksiä yhä enemmän erilaisia vapausoikeuksia, joita valtion tulisi sitten taata.

Pursiaisen mukaan taas liberaali kannattaa uskonnonvapautta, poliittisia vapauksia, sananvapautta, seksuaalista vapautta ja aito liberaali myös yrittämisen vapautta ja sopimusvapautta, ja johdonmukaisesti sitten varmasti myös työläisten lakkovapautta ja järjestäytymisen vapautta ja niin edelleen.

Täten Pursiaisen ”aito liberaali” ei sittenkään ole mikään platoninen aidon ytimen etsijä tai randilainen rajoitettujen oikeuksien libertaristi, vaan ennemmin kuin Platonin pilkkaama vapaudesta juopunut värikäs ja kirjava demokraatti, joka suosii aivan kaikkia poliittisia, taloudellisia ja kulttuurisia vapausoikeuksia ja vieläpä kaikkia niitä aivan yhtä lailla ja yhdenvertaisesti.

Pursiainen haluaa erottaa oman aidon liberalisminsa ennen kaikkea konservatiiveista. Pursiaisen arvot eivät ole koti, uskonto ja isänmaa, jotka hänen mukaansa määrittävät oikeistoa ja konservatiiveja. Mutta liberalismin (erotettuna liberaalista asenteesta) ja konservativismin varsinainen poliittis-juridinen ero on siinä, miten yksilön ja yhteisön tai yhteisön ja valtion suhteet nähdään.

Liberalismin ja konservativismin varsinainen poliittis-juridinen ero on siinä, miten yksilön ja yhteisön tai yhteisön ja valtion suhteet nähdään.

Yleisesti siinä, missä konservatismi on korostanut yhteisöllisiä velvoitteita, liberalismi on korostanut yksilöiden oikeuksia. Hieman yksinkertaistaen: konservatiiville valtiolla on oikeuksia ja yksilöllä velvollisuuksia. Liberalismissa taas valtiolla on velvollisuuksia ja yksilöllä oikeuksia.

Liberalismille valtio on ensisijaisesti yksilöiden oikeuksien ja turvan takaaja. Sen tulee turvata ensisijaisesti yksilön elämä, mutta myös heidän omaisuutensa, ja mitä laajemmin tuo elämä ja omaisuus määritetään, sitä suuremmaksi valtion velvollisuudet kasvavat.

Liberaaleissa hyvinvointivaltioissa käydään taas kiistaa siitä missä määrin, miten ja millä keinoin valtio voi turvata ihmisten terveyden ja voiko terveys olla ylipäänsä oikeus. Mitä enemmän yksilöillä on oikeuksia, sitä suurempaa valtiota tarvitaan ja juuri siksi uusliberalistit hyökkäsivät sosiaalisia oikeuksia ajavien uusien liberalistien kimppuun pitäen näitä sosialisteina.

Poliittiselle liberalismille on taas keskeistä ajatus oletetusta ”luonnontilasta” erottuvan oikeudellisesti säädellyn ”yhteiskuntatilan” perustamisesta. Luonnontilassa ihmisillä voi toki olla luonnollisia oikeuksia, mutta ei ketään takaamassa niitä. Yhteiskunnallinen oikeuden tila taas merkitsee aina luonnollisen vapauden jonkinlaista rajoittamista. Ajatus kaikkien vapausoikeuksien toteutumisesta luonnontilassa kuuluu jälleen enemmän anarkistiseen kommunismiin kuin mihinkään liberalismin oppiin.

Onko Pursiaisen aidon liberaalin idea sittenkin anarkistisen kommunismin idea? Pursiaiselle taloudellinen vapaus ja yksityinen vapaus ovat kaikkein perustavimmat vapaudet, mutta kun radikaalikapitalismin libertaristit haluavat ehdottomasti rajoittaa poliittiset vapausoikeudet omistusoikeuteen ja taloudellisen vaihdon oikeuteen, niin Pursiaisen ”aito liberaali” kannattaa ihan kaikkia poliittisia vapausoikeuksia johdonmukaisesti.

Pursiaisen johdonmukaisuus haluaisi laittaa aatejohdot uudelle kerälle. Poliittisessa arvokartassa y-akseli pitäisi kammeta edustamaan vasemmisto–oikeisto-akselia eräänlaisena paluuna jaon alkuperään Ranskan vallankumoukseen. Näin liberaalit olisivat vasemmistoa ja oikealle asettuisivat kotia, uskontoa ja isänmaata pyhinä pitävät konservatiivit.

Oikeistolaisuus pitäisi siis määrittää vain konservatiivisten arvojen perustalta, jolloin kaikki liberaalit olisivat itse asiassa vasemmistoa.

Pursiaista nimittäin harmittaa, että juuri julkisen sektorin roolia mittaava x-akseli on ”leimannut” hänet Suomen äärioikeistolaisimmaksi mieheksi, vaikka hän ei vanno lainkaan kodin, uskonnon ja isänmaan nimiin. Oikeistolaisuus pitäisi siis määrittää vain konservatiivisten arvojen perustalta, jolloin kaikki liberaalit olisivat itse asiassa vasemmistoa.

Pursiainen myös valittaa, että hänen luomansa simuloitu sosialisti-Hessu on vasemmiston ääriliberaalissa laidassa, vaikka tämä kannattaisi julkisen sektorin kasvattamista. Pursiainen näemmä haluaisi, että suhtautuminen julkisen sektoriin olisi muutettava vuorostaan mittaamaan vanhoillisen ja vapaamielisen eroa, jossa julkista sektoria kannattava olisi aina konservatiivi ja sen yksityistämistä ajava aina vapaamielinen.

Näin seksuaalisesti täysin vapaamielisestä, joka kannattaisi kaikkia mahdollisia julkisen sektorin takaamia seksuaalisia oikeuksia, tulisi äärikonservatiivi. Randista ja radikaalikapitalisteista, jotka haluavat asettaa valtion takaamat oikeudet minimiin, tulisi taas äärivasemmistolaisia.

Tässä aatekartassa liberaali ei voisi olla sosialisti, mutta radikaalikapitalistit olisivat aitoja vasemmistolaisia ja sosialistiset vapaa-ajattelijat konservatiiveja.

Tässä Pursiaisen ”oikeammassa” aatekartassa liberaali ei voisi olla sosialisti, mutta radikaalikapitalistit olisivat aitoja vasemmistolaisia ja sosialistiset vapaa-ajattelijat konservatiiveja.

Pursiaisen oikeaa käsitteiden määritystä voi verrata uusnationalistisen Marine Le Penin vaatimaan muutokseen. Hän on ehdottanut, että vasemmisto–oikeistoa-jako pitäisi korvata jaolla, joka kuvaisi suhteutumista liberaaliin globalisaatioon. Siinä globalisaation vastustajat olisivat oikeassa oikealla ja liberaalit väärässä vasemmalla. Le Penin nationalistisessa kartassa maailmanmarkkinoiden asiaa ajava Pursiainen ja maailmanpolitiikan asiaa ajava Teivainen olisivat sulassa sovussa äärivasemmalla. Ainoastaan nationalisti ei voisi olla liberaali.

Huolestuttavalla tavalla poliittinen ilmanpaine onkin kääntymässä suuntaan, jossa kilpaileviksi ilmansuunniksi määrittyy joko uusliberalismi tai uusnationalismi, jolloin voittokortit voivat taas olla nämä ääripäät tolkun nimissä yhdistävällä uusfasismilla. Näinhän Euroopassa jo kerran tapahtui.

Teivaisen kanki

Mutta miten sitten toimii Teivaisen kanki, joka näyttäisi pyrkivän ennemmin uuteen individualistiseen uussosialismiin kankeamalla liberaaleista periaatteista sosialistisia ihanteita hieman sosiaaliliberalistien tapaan, mutta kuitenkin paljon anarkistisemmin eli tiukasti liberaaleista vapausoikeuksista lainkaan tinkimättä? Onko tämä ylipäätään mahdollista?

Sosialismi on kyllä ollut myös vapautuksen aate, siihen on kuulunut työn orjien vapaus ja sen anarkistiset muodot ovat korostaneet yksilön vapautta, mutta sille on kuitenkin ollut aina keskeisempää sosiaalinen tasa-arvo. Tasa-arvo on ollut tärkeä myös liberalismille, mutta ennen kaikkea rajattuna yhdenvertaisuudeksi lain edessä. Kun sosiaaliliberaalit ovat halunneet ajaa sosiaalisia oikeuksia, on tämä tapahtunut useimmiten laajennetun tasa-arvon käsitteen nimissä. Teivainen toteaa tasa-arvon tärkeäksi sosialistiseksi ihanteeksi, mutta haluaa lähteä liikkeelle puhtaasti yksilöllisen vapauden ylimmästä arvosta.

Tasa-arvo on ollut tärkeä myös liberalismille, mutta ennen kaikkea rajattuna yhdenvertaisuudeksi lain edessä.

Teivainen on toki oikeassa todetessaan, ettei ”länsimaisen liberaalin ajattelun historiassa liberaalien vapausoikeuksien yhdistäminen omistusoikeuksien kritiikkiin ole mitenkään ennenkuulumatonta”. Samoin huomio siitä, että ”kamppailussa talouden hallinnasta liberaalien vapausihanteiden käyttövoima on luovutettu kapitalismin puolustajille” ei ole tuulesta temmattu vaan näyttää kuvaavan muutosta, jossa erityisesti ns. uusliberalismi on kammennut itselleen käsitteellisen voiton aikaisemmasta hyvinvointivaltiollisesta uudesta liberalismista (sosiaaliliberalismi).

Mutta Teivainen ei vetoa sen enempää aatehistorialliseen kuin sosiologiseen argumentaatioon vaan haluaa kumota Pursiaisen väitteen ”loogisemmin” tämän omilla aseilla lähtien liikkeelle liberalismin ytimeen kuuluvista periaatteista (yksilönvapaus, vapauksien negatiivinen määrittely ja milliläinen haittaperiaate).

Näiden perustalta on hänen mukaansa mahdollista johtaa sosialistisia ajatuksia, joihin kuuluu ”muiden ihmisten vapautta merkittävästi rajoittavien omistamiseen perustuvien etuoikeuksien kritiikki” ja ”demokraattisten periaatteiden soveltaminen talouteen.”

Pursiaisen liberalismiin liittämät termit kuten ”omistusoikeus”, ”taloudellinen vapaus” ja ”yksityisomaisuus” voivat Teivaisen mukaan taas toimia perusteluna johtopäätöksille, jotka ovat ristiriidassa liberalismin ydin periaatteiden kanssa. Esimerkkinä Teivainen käyttää kuvitellun ”Minnan oikeutta aidata omistamansa metsä” niin, ettei kukaan muu voi taivaltaa siellä vapaasti.

Teivaisen mielestä Minna Metsänomistajan omistusoikeus oikeuttaa ”loogisesti” tämän aitaamaan metsän, mutta ”loogisesti” aitaus estää Teivo Taivaltajan esteetöntä eli negatiivista vapautta kävellä siellä. Jos Minna ei estäisi aidalla Teivon vapaata taivallusta maallaan, tämä toteuttaisi paremmin liberaaleja negatiivisia vapausihanteita kuin omistusoikeudella perusteltu aitaus.

Omistusoikeus ei ole edes missään liberalismin muodossa esteetöntä liikkumisen tai toiminnan vapautta vaan kyse on aina toisten vapautta rajaavasta oikeudesta.

Teivaisen argumentti on tietenkin looginen, koska omistusoikeus ei ole edes missään liberalismin muodossa esteetöntä liikkumisen tai toiminnan vapautta vaan kyse on aina toisten vapautta rajaavasta oikeudesta. Lähes kaikki liberalismin muodot kuitenkin haluavat tinkiä tästä jokaisen yksilön täydestä vapaudesta omistusoikeuden nimissä. Ainoastaan osa anarkisteista kannattaa täydellisen esteetöntä yksilönvapautta.

Argumentti ei siis oikeastaan vastaa siihen, voiko sosialisti olla liberaali, vaan ainoastaan siihen, että yksikään liberalisti ei voi olla täysin liberaali (vapaamielinen) ja anarkistinen omistusoikeuden suhteen.

Minna Metsänomistajan omistusoikeus

Itse Teivaisen esimerkissä on jo oletettu lähtökohtaisesti Minnan omistusoikeus, ja kyse on enää Minnan oikeudesta metsän aitaamiseen. Mutta mihin Minnan omistusoikeus perustuu? Liberalismi ei ota omistusoikeutta tai ainakaan sen turvaa annettuna vaan yhteiskunnan tai lain on aina taattava se.

Täysin vapaassa oletetussa luonnontilassa Teivo ei saa ainoastaan taivaltaa vapaasti Minnan metsässä vaan voimakas Ville Valloittaja voi myös vallata maan omakseen ja samalla tehdä itse Minnasta orjansa. Tarvitaan yhteiskuntajärjestys ja kruunun vouti, joka estää Villeä valloittamasta Minnan metsää.

Mutta onko metsä sitten viime kädessä kruunun, joka on aikoinaan valloittanut koko alueen ja saa päättää siitä kenelle mikäkin metsäpalsta kuuluu? Tämä tekisi kuitenkin omaisuudesta ja itse oikeutta edustavasta kruunusta vain väkivaltaisesti haltuunotettua valloitusta.

Fasistiseksi ajattelijaksi luonnehdittu Carl Schmitt on tosin väittänyt tällaisen väkivaltaisen haltuunoton todellakin olevan kaikkien yhteiskunnallisten ja taloudellisten järjestysten alkuperässä, vaikka liberalistit haluavat aina kuvitella yhteiskuntien alkuperiin reiluja kaikkien yksilöiden yhdenvertaisesti tekemiä ja kannattamia sopimuksia.

Teologiaan vedonneen Robert Filmerin mukaan maan ja metsän omistusoikeus kuului kruunulle, mutta ei väkivaltaisen valloituksen takia vaan perintönä, jossa isänmaan isät, patriarkaaliset kuninkaat, olivat perinteet ihmiskunnan isälle, Aatamille, Jumalan alun perin antaman maanomistusoikeuden.

Locke väitti, ettei mitään alkuperäistä omistusoikeutta ole olemassa.

Liberalismin isänä (tosin aatehistorioitsijoiden mielestä virheellisen sukututkimuksen perustalta) pidetty John Locke halusi ehdottomasti kieltää tällaisen alkuperäisen maan omistusoikeuden sekä kotitaloudesta yhteiskuntaan laajennetun isänvallan periaatteen. Vedoten teologiaan, Raamatun ilmoitukseen ja luonnolliseen järkeen Locke väitti, ettei mitään alkuperäistä omistusoikeutta ole olemassa vaan päinvastoin Jumala oli antanut kaiken maan ja alemmat olennot ihmiskunnalle yhteiseksi. Lockea ei kuitenkaan kutsuttaisi liberalismin vaan kommunismin isäksi, jos Locken argumentti olisi jäänyt tähän.

Locken mukaan Jumala on kuitenkin antanut jokaiselle omaisuudeksi oman itsensä henkilönä, jota kukaan ei saa häneltä riistää, ei edes hän itse itsemurhalla, koska kähveltäisi tällöin Jumalan omaisuutta. Mutta ”hänen ruumiinsa työ ja hänen käsiensä aikaansaannokset ovat varsinaisesti hänen.”

Omaisuus syntyy, kun ihminen sekoittaa ehdottomasti itselleen kuuluvaa ruumiinsa työtä yhteisesti annettuun ja näin tulee kaikkien käsiensä aikaansaannoksiensa omistajaksi. Locke ei ole tässä varsinaisesti Metsänomistaja-Minnan asialla vaan enemmän Käsityöläisporvari-Kaisan käsien tuotosten puolestapuhuja. Locke kyllä huomioi maaomistuksen, mutta katsoo senkin oikeutetuksi ennen kaikkea maan työstämisen tai tuottavan käytön kautta.

Teivo ei kuitenkaan kerro meille, onko Minna vallannut, perinyt vai istuttanut metsän. Aitaako hän sen vain sen takia, ettei Teivo tallaisi hänen taimiaan ja estäisi metsän tuottoa? Locken mukaan luonnontilassa Minnalla on oikeus istuttamaansa tai hoitamaansa metsään, mutta tämän taimet eivät olisi turvattuja Ville Valloittajalta tai Teivo Tallaajalta. Siksi Minna haluaa asettaa muiden Minnojen kanssa demokraattisella enemmistöpäätöksellä yhteiskuntajärjestyksen, joka rajaa kaikkien Minnojen alkuperäistä vapautta, mutta turvaa näiden omaisuuden (elämän, vapauden ja omistukset) tallaajilta ja valloittajilta.

Tämän liberalismin oletetun isän perintö on sittemmin jakautunut moneen suuntaan. Locken työnarvoteoria ja ajatus ehdottomasta oikeudesta oman ruumiin työhön periytyi klassisen taloustieteen kautta myös marxilaiseen riistoteoriaan. Siinä ahne Kapitalisti-Kalle on ominut tuotantovälineet itselleen ja riistää itselleen ahkeran Tarja Työläisen työn tuottaman lisäarvon itselleen myydäkseen sen hyvään hintaan maailmanmarkkinoilla.

Locken työnarvoteoria ja ajatus ehdottomasta oikeudesta oman ruumiin työhön periytyi klassisen taloustieteen kautta myös marxilaiseen riistoteoriaan.

Nykyään tosin varsinaisesta työnarvoteoriasta on kauan aikaa sitten luovuttu ja puhutaan enemmän Seppo Suursijoittajasta tai ahkerasta Yrjö Yrittäjästä, jotka haluaisivat luoda laiskoille Timo Työttömille työpaikkoja, jos ahneet Ahti Ammattijärjestömiehet saataisiin luopumaan työmarkkinasopimuksista Elina Elinkeinoelämän uusien joustavien yhteiskuntasopimusten nimissä.

Paljon mutkikkaammaksi oikeudet ja omistukset menevät, jos mukaan tuodaan vielä Satu Siirtotyöläinen, Mr. Multinational Corporation, Hikipajan Hang, Šeikki Suma ja koko joukko erilaisia globaaleja ja paikallisia, materiaalisia ja immateriaalisia omistus- ja vapausoikeuksia.

Paljon mutkikkaammaksi oikeudet ja omistukset menevät, jos mukaan tuodaan vielä koko joukko erilaisia globaaleja ja paikallisia, materiaalisia ja immateriaalisia omistus- ja vapausoikeuksia.

Tällöin olisimme kuitenkin etääntyneet pitkän matkan Minna Metsänomistajan ja Teivo Taivaltajan maailmasta globaalin nykykapitalismin keskelle. Mutta juuri tämän takia on ihmeteltävä Teivaisen esimerkkiä, jolla hän tahtoo puolustaa mahdollisuutta tehdä kapitalististen valtasuhteiden kritiikkiä liberaalien vapausoikeuksien perustalta. Esimerkki sopisi paremmin illustroimaan valtasuhteita oletetussa arkaaisessa maailmassa, joka ei tunne sen enempää kapitalismia kuin liberalismia tai sosialismia, ei edes maanviljelystä, käsityöläisyyttä, teollisuudesta tai jälkiteollisesta tuotannosta puhumattakaan.

Tällaisia arkaaisia ”maailmoita” on toki edelleen siellä täällä olemassa. Mieleen tulee suomalainen Kirsi Kesämökkiläinen, joka haluaa aidata pihapiirin lisäksi omistamansa lähimetsän estääkseen Mika Marjastajan käyskentelyn siellä. Nykylainsäädännössä ongelma on ratkaistu niin, että Mika saa jokamiehen oikeuksien perusteella Kirsin omistamassa metsässä marjastaa, kunhan vaan ei tee siellä tuhoja tai tunkeudu Kirsin intiimiin yksityiseen pihapiiriin.

Mutta onko tämä esimerkki liberalismin periaatteille perustuvasta sosialismista? Tai mitä se kertoisi globaalin kapitalismin valtasuhteista? Esimerkkiin pitäisi lisätä vähintään Mikan asuntovaunussa asustavat Thai, Thong ja Tida, thaimaalaiset marjanpoimijat.

Individualistinen kritiikki

Teivaisen esimerkki kyllä osoittaa, että esteiden asettaminen vapaalle liikkuvuudelle on negatiivisesti käsitetyn vapauden rajoittamista myös silloin, kun sitä tehdään omistusoikeuden nimissä. Mutta ei kai omistusoikeus itsessään ole negatiivista vapautta vaan juuri toisten estämistä vapaasti käyttämästä minun omaisuuttani?

Omaisuuden vapaa käyttö muiden sitä estämättä on taas negatiivista vapautta, ja jos Minnan omistus otetaan annettuna, on Minnan ja Teivon konfliktissa kyse kahden negatiivisen vapauden yhteentörmäämisestä, mitä ei voida ratkaista negatiivisen vapauden käsitteestä itsestään lähtien.

Kapitalismi joutuu aina tinkimään yksilön vapauksista jonkin muun tärkeämmän arvon tähden, kuten vaikkapa sijoitetun pääoman tuottosuhteen takia.

Itse omistusoikeutta taas voi tietenkin kritisoida liberaalin yksilön vapauskäsitteen perustalta. Samoin kapitalismia voi kritisoida yhtä hyvin yksilön vapauksien kuin tasa-arvon tai jonkin muun arvon nimissä. On selvää, että kapitalismi joutuu välttämättä aina tinkimään yksilön vapauksista jonkin muun tärkeämmän arvon tähden, kuten vaikkapa sijoitetun pääoman tuottosuhteen takia, mikä varsinkin finanssikapitalismissa on huomattavasti kaikkia yksilöllisiä vapauksia merkittävämpi arvo.

Nykykapitalismissa taas itse abstrakti finanssiomaisuus on ja sen pitää olla kaikkein liikkuvinta, kun taas kiinteä omaisuus ja oman tilan rajaus ovat sille enemmin ongelma. Tässä suhteessa taas kapitalismin liikuttamia omaisuudettomia ihmisiä pelkäävät oman maan vartijat ovat löytäneet uusnationalismin omaksi aatteekseen.

Kapitalismin liikuttamia omaisuudettomia ihmisiä pelkäävät oman maan vartijat ovat löytäneet uusnationalismin omaksi aatteekseen.

Mutta kapitalismin individualistinen tai nationalistinen kritiikki ei ole sen sosialistista kritiikkiä. Erityisesti Isaiah Berlinin negatiivisen vapauden käsitteen perustalta ei voi harjoittaa kapitalismin tai minkään muunkaan järjestelmän demokraattista kritiikkiä vaan ainoastaan demokratian individualistista kritiikkiä.

Teivainen toteaa, että vaikka liberaalit ovat kritisoineet negatiivisen vapauden käsitettä, niin se olisi kuitenkin liberaalien yleisesti kannattama. Mutta onko asia sittenkin toisinpäin? Berlinin itsensä mukaan suurin osa liberalismin perinteeseen lasketuista ajattelijoista ei itse asiassa pidä lainkaan kiinni negatiivisen vapauden käsitteestä, vaan ymmärtää yksilön vapauden positiivisena itsensä kehittämisenä tai itsen hallintana tai autonomiana.

Locke, Montesquieu, Immanuel Kant ja Mill kaikki sortuvat positiivisen vallan käsitteeseen, kun taas Thomas Hobbes ja Jeremy Bentham ymmärtävät Berlinin mukaan parhaiten vapauden negatiivisen käsitteen. Mutta Hobbes ei ole lainkaan liberaali vaan absolutismin kannattaja ja Benthamin suurin onnellisuus suurimmalle määrälle utilitarismi on taas ristiriidassa yksilön vapauden päämääräkseen ottavalle liberalismille.

Klassisesti juuri itsensä hallitsemista on pidetty ennakkoehtona yksilön vapaudelle ja näin on tehnyt myös suurin osa liberalistista ajattelua.

Berlinin negatiivinen vapaus ei ole itsen autonomiaa, ei itsensä täydellistämistä, kehittämistä tai toteuttamista tai mitään muuta vastaavaa, vaan ainoastaan sitä, ettei joku estä tai puutu toimintaani. Itse asiassa siitä ei voi myöskään johtaa minkäänlaisia moraalisia tai järkeviä arvoja, koska negatiivinen vapaus on aina vapautta toimia myös moraalittomasti tai täysin järjettömästi.

Oikeastaan hyvin harva liberaali pitää tästä negatiivisen vapauden käsitteestä ankarasti kiinni – ei ainakaan aidoksi liberaaliksi julistautunut Pursiainen, joka puolustaa positiivista vapauden käsitettä eli todellista itsemääräämisoikeutta vapautena.

Oikeastaan hyvin harva liberaali pitää tästä negatiivisen vapauden käsitteestä ankarasti kiinni.

Toiseksi Berlin katsoo, ettei negatiivisesti ymmärretty yksilön vapaus ole edes kaikkein liberaaleimmissa yhteiskunnissa ainoa tai edes tärkein yhteiskunnallisen toiminnan mittapuu. Jos todella pidämme kiinni negatiivisen vapauden käsitteestä, on meidän Berlinin mukaan aina tingittävä siitä muiden arvojen takia eli tehtävä juuri sitä, mitä Teivainen halusi välttää.

Berlinin mukaan tällainen tinkimättömyys ei voi tarkoittaa muuta kun, että itse asiassa kutsumme jotakin muuta asiaa kuin negatiivista vapautta vapaudeksi. Vaikka Berlin suuntautui aatehistoriaan, tällä Oxfordin professorilla oli tietty pyrkimys käsitteiden analyyttiseen rajaamiseen ja erittelyyn. Tämän negatiivisen vapauden käsitteen lähtökohtana oli rajata loogisesti vapauden käsite juuri negatiiviseksi eli koskemaan esteiden puuttumista.

Berlinin mukaan meidän ei pitäisi puhua vapaudesta, kun itse asiassa puhumme jostakin muusta asiasta, jota arvostamme. ”Kaikki on sitä mitä on; vapaus on vapautta, ei yhdenvertaisuutta, oikeudenmukaisuutta, ihmisen onnea tai puhdasta omatuntoa.” Erityisesti meidän ei pitäisi puhua vapaudesta, kun puhumme demokratiasta tai siitä, kenen tulisi hallita.

Tässä mielessä Teivaisen pyrkimys johtaa negatiivisen vallan käsitteestä sosialistia ajatuksia ”demokraattisten periaatteiden soveltamisesta talouteen” on siten valitettavasti jo määritelmänsä mukaan mahdotonta. Tämä ei johdu niinkään kaikkien sosialististen ajatusten välttämättömästä perustumisesta positiivisen vapauden idealle.

Tätä Teivainen ymmärtääkseni pyrkii juuri purkamaan ja ajattelemaan sosialistisia periaatteita pitäen kiinni negatiivisesta vapauden käsitteestä. Näinhän ovat tehneet myös niin sanotut analyyttiset marxistit. Suurempana ongelmana on liberaalille demokratialle ominainen liberalismin ja demokratian käsitteiden samaistaminen, vaikka Berlin halusi nimenomaan erottaa näiden oletetun yhteyden negatiivisen ja positiivisen vallan erottelullaan.

Suurempana ongelmana on liberaalille demokratialle ominainen liberalismin ja demokratian käsitteiden samaistaminen.

Berlinin erottelu yksinkertaistetaan yleensä erotteluksi sen välillä, onko kyseessä vapaus jostakin (negatiivinen) vai vapaus (johonkin), mutta varsinainen erotuksen poliittinen pihvi on erottelu yksilön vapauden ja hallinnan subjektin välillä. ”’Kuka hallitsee minua?’ on loogisesti erillään kysymyksestä ’Miten pitkälti hallitus puuttuu asioihini?’ Negatiivisen ja positiivisen vapauden käsitteiden tärkeä vastakkaisuus perustuu viime kädessä juuri tähän eroon”.

Berlin varta vasten korostaa, ettei yksilönvapauksien ja kansanvallan (demokratia) välillä ole mitään vääjäämätöntä yhteyttä. Demokratia saattaa riistää kansalaisilta lukuisia yksilöllisiä vapauksia ja vapaamielinen yksinvaltias taas voi taata alaisilleen laajatkin yksilölliset vapaudet.

Berlinin määritykset sekä vapaudesta että demokratiasta voidaan tietenkin kiistää, mutta demokratisointia ei voida puolustaa tinkimättömästi negatiivisen vapauden perustalta, kun koko käsitteen tarkoitus oli leikata kaikki looginen yhteys yksilön vapauksien ja kansanvallan väliltä pois.

Demokratiaa voidaan toki puolustaa, vaikka pitäydyttäisiinkin negatiivisen vapauden käsitteessä, mutta kyse ei ole vapauden vaan demokratian puolustamisesta. Berlin itse oli vankka liberalisti, mutta tämän liberalismi merkitsi ennen kaikkea arvopluralismia, ei suinkaan erityisestä yksilön negatiivisen vapauden arvosta johdonmukaisesti johdettua järjestelmää. Berlinin pluralismi ei tietenkään ole myöskään mikään ainoa ja aito liberalismin muoto eikä tämän näkemys negatiivisesta vapaudesta ainoa ja aito vapaus käsite tai edes ominainen kaikille liberalisteille.

Berlinin oma käsitteellisen rajaamisen ongelma ja paradoksi on, että tämä pluralisti haluaa kuitenkin määrittää vain yhden negatiivisena yksilön vapautena käsitetyn varsinaisen vapauden muodon ja vieläpä nähdä tämän saman vapauden poliittisena vapautena. Mutta tämä poliittisen vapauden yksityistäminen ei voi merkitä muuta kuin yksilöllistä vapautta kaikesta poliittisesta yhdessä toiminnasta.

Yhteisen toiminnan vapaus ja yksilön vapaus

Siitä lähtien kun Benjamin Constant formuloi kuuluisan erottelunsa antiikin ”yhteiskunnallisen vallan jakamisen” poliittisen vapauden ja modernin ”yksityisten nautintojen turvaamisen” vapauden välille, on jaksettu muistuttaa, kuinka antiikin poliittinen vapaus ei mukamas tunnustanut lainkaan yksityistä vapautta. Mutta edes tämä yksilön vapauden suuri puolustaja ei samaistanut poliittista vapautta ja yksityistä vapautta tai palauttanut toista toiseen.

Hannah Arendt, jota on aina syytetty antiikin vapauden ihailusta ja jonka vapausajattelua on väheksytty, itse asiassa korosti aina yksilön ja yksityisyyden vapauden tärkeyttä. Mutta Arendt myös muistutti, että on poliittisesti aivan yhtä vaarallista ja totalitaristista unohtaa poliittisen yhdessä toiminnan ja vallan jakamisen vapaus kuin pyrkiä tukahduttamaan yksilöllinen vapaus.

Itse asiassa poliittisen vapauden näkeminen yksilön vapauden ongelmana merkitsee juuri tyrannista tahdon valtaa, jossa muut kansalaiset ovat vain oman tahdon esteitä.

Arendt muistutti, että on poliittisesti aivan yhtä vaarallista ja totalitaristista unohtaa poliittisen yhdessä toiminnan ja vallan jakamisen vapaus kuin pyrkiä tukahduttamaan yksilöllinen vapaus.

Teivainen on huolissaan siitä, että liberaalien vapausihanteiden käyttövoima on luovutettu vain kapitalismin puolustajille. Mutta miksi vapauden käsitteen kampeaminen myös nykykapitalismin kritiikkiin tai varsinkaan talouden demokratisoinnin ajatteluun pitäisi perustua tinkimättömästi negatiivisen vapauden käsitteelle, kun edes käsitteen kehittäjälle Berlinille se ei voi olla ainoa liberalististen yhteiskuntien arvo ja juuri sen pohjalta ei voida esittää kysymystä yhteisen vallan jakamisesta.

Tämä voi selittyä vain sillä, että itse asiassa yksilöllisen vapauden ehdoton arvo on taloudellisen kasvun ohella nykyään ainoa pyhä arvo, johon voidaan poliittisessa argumentaatiossa vedota ja siten se määrittää sekä uusliberalismin että uussosialismin, mutta itse asiassa myös uusnationalismin perustaltaan individualistista poliittista retoriikkaa.

Ja lopuksi vastaus Teivaisen kysymykseen: nykyään voi olla vapaasti liberalisti, sosialisti tai nationalisti, kunhan on vain perustaltaan libertaristi.

VTT Markku Koivusalo on erityisesti poliittiseen filosofiaan ja teoriaan perehtynyt yleisen valtio-opin dosentti.

Julkaisu Täytyykö liberalistin, sosialistin ja nationalistin olla nykyään libertaristeja? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.