Hisham Matarin omaelämäkerrallinen kertomus neljännesvuosisadan yrityksestä löytää oma isä ja selvittää hänen vaiheensa Libyassa vankilassa kasvaa hienoksi moniulotteiseksi kirjaksi.

Vuosi 2011, paluu Libyaan. Paluu maahan, josta oli lapsena perheen mukana paennut, yli kolme vuosikymmentä aiemmin. Etsimään isää, jota oli pidetty maassa vuosia vankina, mutta jonka lopullista kohtaloa ei kukaan näyttänyt tuntevan. Muammar Gaddafin diktatuurin vaarallisena pitämää vastustajaa.

Tunnetun libyalaistaustaisen, Lontoossa elävän ja englanniksi kirjoittavan Hisham Matarin omaelämäkerrallinen kertomus neljännesvuosisadan yrityksestä löytää oma isä ja selvittää hänen vaiheensa vankilassa kasvaa hienoksi moniulotteiseksi kirjaksi.

The Return on kirja sinnikkäästä diktatuurin vastustuksesta, Libyan historiallisista taisteluista ja vastataisteluista, arabimaiden kansannousujen demokraattisesta toiveikkuudesta 2011, sukusiteiden merkityksestä, kulttuurin tukivoimasta ja painolastista meissä kussakin, yksilön mahdollisuuksista mobilisoida jopa kansainvälinen ihmisoikeusregiimi etsintänsä taakse.

The Return on kirja sinnikkäästä diktatuurin vastustuksesta, Libyan historiallisista taisteluista ja vastataisteluista, arabimaiden kansannousujen demokraattisesta toiveikkuudesta 2011, sukusiteiden merkityksestä, kulttuurin tukivoimasta ja painolastista meissä kussakin.

Teos on toisinaan säälimätön tilitys kirjailijan omasta pakkomielteestä isänsä kohtalon suhteen, hänen tuntemuksistaan maahanmuuttajana ja peloistaan, kun hän palaa synnyinmaahansa, vierauden- ja kotoisuuden tunteista sukulaisten keskellä.

Matarin oma sinnikkyys peilautuu hänen isänsä ja koko tämän sukukunnan vankkumattomaan Gaddafin hallinnon vastustamiseen; tässä kontekstissa se tuntuu yhtä ehdottomalta kuin Libyan kaupunkeja ja kyliä ympäröivä hiekkaerämaa, dyynit, joiden keskellä sukupolvesta toiseen on selviydytty.

Kyseessä on jonkinlainen tavaton kulttuurinen itsetietoisuus ja ylpeys, hyvin vahva olemisen identiteetti.

Kyseessä on jonkinlainen tavaton kulttuurinen itsetietoisuus ja ylpeys, hyvin vahva olemisen identiteetti. Se mahdollistaa Matarille joustavan liikkumisen länsimaisessa kulttuurissa sen täysin omaksuen, sen helmiin itse asiassa poikkeuksellisen syvällisesti paneutuen. Kirjailijalla on tapana viettää tuntikausia museoissa länsimaisia kuvataiteen mestariteoksia ihaillen.

Kulttuuriylpeuden vapaus

Matar tuntuu täydelliseltä vastakohdalta niille nuorille miehille, usein toisen sukupolven maahanmuuttajille, jotka radikalisoituvat islamistisesti tämän hetken Euroopassa. Nuo miehethän elävät ikään kuin kulttuurisessa tyhjiössä, ilman todellista sidettä lähtömaahansa mutta silti täysin vieraana nyky-ympäristössään.

Mieleen tulee myös rinnastus siihen taisteluun, jota tavalliset kansalaiset kävivät päivittäin itäisessä Euroopassa kommunismin vuosikymmeninä. Siellä järjestelmää vastustettiin ironian keinoin.

Ironia, vilkas vitsiperinne, takasi yksilöille jonkinasteisen vapauden tai ainakin antoi heille tilaa suhteessa ympäröivään poliittiseen järjestelmään. Ironisesta vapaudesta tuli yhteiskunta-analyysin käsite – unkarilaisintellektuelli Elemér Hankissin alun perin muotoilemana.

Matarin maailmassa vastustava voima on ylpeys, vahva kulttuurinen itseriittoisuus. Kulttuuriylpeyden vapaus.

Kuvaukset siitä, kuinka toivo hetkeksi aukeni Libyassakin, kun arabimaiden kansannousut raottivat demokratian ovea, tuntuvat miltei nostalgisilta nykyhetken näkökulmasta.

Matarin kuvaukset siitä, kuinka toivo hetkeksi aukeni Libyassakin, kun arabimaiden kansannousut raottivat demokratian ovea, tuntuvat miltei nostalgisilta nykyhetken näkökulmasta, vain muutamia vuosia myöhemmin. Matar edustaa länsimaissa menestyneenä kirjailijana ikään kuin toista, parempaa todellisuutta. Siihen todellisuuteen Libyalla näytti jo olevan pääsy, ennen kuin katkera sisällissota alkoi, ennen kuin maasta tuli epäonnistunut valtio.

Voi vain miettiä, miksi toivo ei päässyt pysyvästi voitolle – itäisessä Euroopassa neljännesvuosisata aiemmin se oli päässyt. Ehkäpä Matar tulee antaneeksi siihenkin antropologisen selityksen. Viha on syvässä, viha on sukukunnissa ja sukupolvissa; väkivaltaiset ajatukset toisinaan risteilevät myös Matarin äärimmäisen sivistyneessä mielessä.

Vihan ylittäminen tiedon kautta

Tuo viha kumpuaa oleelliselta osin epätietoisuudesta ja epävarmuudesta suhteessa historiaan. Niin kauan kuin tieto ei pääse vallalle, kun ei pystytä paljastamaan sitä, mitä oikeasti on tapahtunut, vihaa on helppo ruokkia.

Ehkä kirjailijan pakkomielle isän suhteen on nimenomaan yritys ylittää oma viha tiedon kautta. Totuuskomissioiden tehtävä konfliktien ratkaisussa on äärimmäisen tärkeä.

Matar kirjoittaa tavattoman hyvin. Yksinkertaisesti, hallitusti, rauhallisestkin, mutta toisinaan ikään kuin innostuen; karkeaa metaforaa käyttäen, ikään kuin tasainen aavikko välillä vaihtuisi keitaaksi.

Loppua kohden jännitys tiivistyy kuin rikosromaanissa, kun Matar tapaa Lontoossa opiskelleen Gaddafin pojan Seifin ja yrittää tätä kautta saada totuuden selville. Miten kohdata suku, jonka päämies on syypää niin kansan kuin omaan kärsimykseen?

Totuus tulee lähemmäksi, mutta silti jäljelle jää todennäköisyys, ei fakta: Matarin isän vankilassa oli tehty silmitön joukkomurha jo 1990-luvulla. Mutta jo todennäköisyydetkin vievät konfliktien ratkaisua eteenpäin, ne jo auttavat epätietoista, niiden kanssa voi oppia elämään.

Henri Vogt on kansainvälisen politiikan professori Turun yliopistossa.

Julkaisu Matar: Kulttuurisen itsetietoisuuden äärellä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Euroopan unionin yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan ja turvallisuus- ja puolustuspolitiikan alla toteutettava kriisinhallinta pyrkii ehkäisemään ja hallitsemaan konflikteja ja sitä kautta edistämään Euroopan unionille edullista vakautta.

EU:n kriisinhallintaoperaatiot ovat joko sotilasoperaatioita tai siviilikriisinhallintaoperaatioita. Jako ei kuitenkaan, ainakaan teoriassa, ole näin jyrkkä, vaan eurooppalaisessa kriisinhallinnassa pyritään kokonaisvaltaiseen toimintaan, jossa kriisinhallintaan yhdistyy myös rauhanvälitys ja kehitysyhteistyö.

Euroopan unionin kriisinhallintaoperaatiot ovat tähän saakka olleet tunnettuja varsin matalasta profiilistaan, mutta tuoreessa globaalistrategiassaan EU tekee selväksi, että sen yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan on oltava tulevaisuudessa nopeampaa ja tehokkaampaa. Tämä tulee vaikuttamaan myös kriisinhallintaoperaatioihin.

EU ei kuitenkaan halua operaatioiltaankaan varomatonta interventionismia, vaan globaalistrategin mukaan EU:n toiminta perustuu periaatteelliselle pragmatismille, jossa iso merkitys on myös eurooppalaisen arvomaailman välittämisellä.

Tässä kirjoituksessa tarkastelen EU:n globaalistrategian kriisinhallinnalle asettamien haasteiden suuntaviivoja. Nostan esiin ongelmia, jotka saattavat hankaloittaa EU:n tavoitetta tehokkaammasta ja vaikuttavammasta kriisinhallinnasta. Esimerkkinä toimii Libyan rajaturvallisuuden parantamiseen pyrkinyt kriisinhallintaoperaatio EUBAM Libya.

EUBAM Libyan mandaattina, eli toimeksiantona, oli tukea libyalaisten rajavalvontakapasiteettia kouluttamalla ja yhteistyössä libyalaisten kanssa rakentaa Libyalle niin sanottuun Integrated Border Management (IBM) –konseptiin pohjautuva rajavalvontaorganisaatio. Operaatio käynnistettiin toukokuussa 2013, mutta jouduttiin keskeyttämään heinäkuussa 2014 Libyan ajauduttua kaaokseen.

EU:n globaalistrategiassaankin tavoittelema suurempi vaikuttavuus voi tarkoittaa enemmän EUBAM Libyan kaltaisia operaatioita.

EU:n globaalistrategiassaankin tavoittelema suurempi vaikuttavuus voi käytännössä tarkoittaa enemmän EUBAM Libyan kaltaisia operaatioita, joissa yhdistyvät perinteiset tukitoimet, kuten kouluttaminen, ja vaikuttavuudeltaan kunnianhimoisemmat strategiset tavoitteet. Siksi EUBAM Libya on kiinnostava esimerkki.

Kirjoituksen lopussa nostan esiin myös laajemman kysymyksen siitä, vastaako se tapa, jolla EU hahmottaa kriisit ja niiden ratkaisut todellisuutta, vai onko EU jäänyt varsin vanhakantaisen, lineaarisen konfliktikäsityksen pauloihin.

Olisiko näkemys konflikteista ja kriiseistä tarpeen päivittää, ja nähdä konfliktit lineaaristen kausaalisuhteiden sijasta monimutkaisina järjestelminä, joissa kriisinhallintaoperaatiolta vaaditaan huomattavasti laajempaa ja syvempää toimintaympäristön hahmottamista ja kykyä toimia kontingentissa ja yllättävässä todellisuudessa?

Kriisit ja niiden hallinta

Kriisinhallinta pohjautuu ajatukseen siitä, että on olemassa konfliktisykli, jonka mukaisesti kriisi tai konflikti etenee, ja että vaikuttamalla syklin tiettyyn osaan voidaan välttää konfliktin epätoivottava lopputulos.

Siviilikriisinhallinnalla tarkoitetaan toimintaa, jossa nämä vaikutuskeinot ovat ei-sotilaallisia, kuten turvallisuussektorin uudistaminen tai oikeusvaltion vahvistaminen. Vaikka siviilikriisinhallinta on sotilaallista kriisinhallintaa vähemmän järeä keino, on se silti aina interventio, joka muuttaa esimerkiksi valtasuhteita kohteessaan.

Siviilikriisinhallintakin on aina interventio.

Konfliktin ymmärtäminen kausaalisena ja syklisenä johtaa helposti johtopäätökseen, että aina on parempi toimia kuin olla toimimatta, eli että interventio estää aina konfliktin kiihtymisen. Tämä on kuitenkin liian yksinkertaistavaa. Siviilikriisinhallinnan interventionkin seuraukset ovat ennakoimattomia ja ne voivat olla myös negatiivisia.

EU:n siviilikriisinhallintatoiminta on siis kohdemaansa valtio- ja yhteiskuntarakenteita tukevaa toimintaa, jonka perustana on humanitaarinen halu auttaa, mutta jonka tavoitteena on aina myös unionin poliittisten intressien edistäminen.

Siviilikriisinhallintaoperaatiot pyrkivät monentasoiseen vaikuttavuuteen parantamalla esimerkiksi rajaturvallisuuden tehokkuutta sekä ruohonjuuritason koulutuksella että vaikuttamalla neuvonannolla kohdemaansa hallintorakenteisiin ja ylätason politiikkaohjelmiin. Monitasoinen tehokkuus vaatii paljon myös operaatioiden suunnittelulta, jossa tulee kokonaisvaltaisuuden lisäksi huomioon esimerkiksi alueellisuus.

EUBAM Libya

EUBAM Libyan tarina alkaa tilanteesta, jossa Libyan johtaja Muammar Gaddafi oli kansainvälisen liittouman tuella syösty vallasta. Jo kansainvälisen liittouman aloitettua ilmaiskut Gaddafin joukkoja vastaan keväällä 2011, EU ryhtyi suunnittelemaan sotilasmissio EUFOR Libyaa, jonka tarkoituksena olisi ollut turvata Libyaan suuntautuvaa humanitaarista apua ja tukea Libyan turvallisuusreformia.

Nopeasti kävi selväksi, että libyalaiset eivät tulisi hyväksymään vieraita sotavoimia omalla maallaan.

EUFOR Libyasta piti kuitenkin luopua, koska kävi nopeasti selväksi, että libyalaiset eivät tulisi hyväksymään vieraita sotavoimia omalla maallaan. Tämän jälkeen EU:n ainoa kriisinhallinnallinen mahdollisuus oli siviilioperaatio.

Tässä vaiheessa poliittisessa prosessissa ajauduttiin ensimmäiseen suureen ongelmaan. Libyan jälleenrakennuksen suuntaviivat päätettiin niin sanotuissa Friends of Libya -ryhmän kokouksissa, joissa keskeisten suurvaltojen lisäksi edustettuina olivat myös Maailmanpankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto.

Näissä kokouksissa, joista ensimmäinen käytiin Pariisissa syyskuussa 2011, työnjako Libyan jälleenrakentamiseksi oli päätetty niin, että keskeisistä turvallisuussektorin reformista tuli vastaamaan YK omalla UNSMIL-operaatiollaan.

Turvallisuusreformi oli kuitenkin juuri se asia, jota monet EUBAM Libyan suunnittelussa keskeiset EU:n jäsenvaltiot olivat toivoneet EU:n vastattavaksi. EU ei siis päässyt valitsemaan mieleistään teemaa, vaan sen tehtäväksi annettiin rajaturvallisuuden kehittäminen. Se oli Libyan tapauksessa eräs keskeisimpiä ongelmia mutta samalla myös erittäin haastava tehtävä: esimerkiksi maan eteläraja oli luoksepääsemätön.

Samaan aikaan Libyan rajojen valvonta heikkeni entisestään. Rajaturvallisuuden parantamisesta tuli keskeinen tavoite koko Libyan vakauttamiseen tähtäävässä kansainvälisessä operaatiossa.

Jo tilanteen lähtökohta paljastaa poliittisen ja strategisen tason ongelmat, jotka vähensivät operaation tehokkuutta. Libyan tilanteeseen ryhdyttiin vaikuttamaan keinoilla, jotka olivat valtiorakennetta tukevia, vaikka Libyasta ei tällaista valtiorakennetta ollut edes löydettävissä.

Libyan tilanteeseen ryhdyttiin vaikuttamaan keinoilla, jotka olivat valtiorakennetta tukevia, vaikka Libyasta ei tällaista valtiorakennetta ollut edes löydettävissä.

Operaation asiantuntijat, suomalaisen Antti Hartikaisen johdolla, saivat tehtäväkseen kehittää yhdessä libyalaisten kanssa IBM-konseptiin pohjautuvan rajavalvontajärjestelmän ja kouluttaa libyalaisia rajavalvontatehtäviin.

Vaikka Libyan heikko turvallisuustilanne oli tiedossa, joutui operaatio kamppailemaan alusta saakka turvallisuuskysymysten kanssa. Ongelmat johtivat siihen, että Libyassa ei kerrallaan voinut oleskella kuin osa operaation kokoonpanosta, eikä operaatio koskaan päässytkään suunniteltuun vahvuuteensa.

EUBAM Libyan turvallisuudesta huolehtivat yksityiset turvallisuuspalveluyritykset, jotka eivät kuitenkaan varustukseltaan vastanneet esimerkiksi EU:n jäsenmaan omaa sotilasosastoa. Turvallisuuspalveluita jouduttiin käyttämään, koska libyalaiset eivät olisi hyväksyneet vieraita joukkoja maaperälleen.

Myös turvallisuuspalveluyrityksiä kilpailutettaessa jouduttiin erikoiseen tilanteeseen, jossa yritykset mustamaalasivat toisiaan suoraan Libyan hallinnolle kuvaamalla esimerkiksi kilpailijoitaan palkkasoturijoukoiksi.

Puoliksi suunniteltu

Olosuhdevaikeuksien lisäksi EUBAM Libyan mandaatti, eli toimeksianto parantaa Libyan rajaturvallisuutta sekä strategisella että taktisella tasolla, oli hyvin kunnianhimoinen. Taustalla olivat jäsenmaiden intohimot, joissa yhtäältä haluttiin strategista vaikuttamista ja toisaalta ehkäistä Libyan luhistuminen.

Mission suunnittelun taustalta paljastuu kahtalainen ongelma. Yhtäältä tukeuduttiin varsin suoraviivaiseen ajatteluun siitä, että Libyan rajaturvallisuutta vahvistamalla korjataan esimerkiksi aseiden holtittoman leviämisen ja ihmiskaupan ongelmat. Toisaalta strategisella tasolla ei osattu varautua operaation toimintaympäristön nopeisiin muutoksiin.

Täydellisestikin suunniteltu operaatio romahtaa, mikäli se on kykenemätön sopeutumaan toimintaympäristön muutoksiin.

Operaation toimintamahdollisuudet olivat niin rajoitetut ja mandaatti niin epärealistisesti kirjoitettu, että varsinaisen vaikuttavuuden aikaansaaminen oli hyvin vaikeaa. Tosin täydellisestikin suunniteltu operaatio romahtaa, mikäli se on kykenemätön sopeutumaan toimintaympäristön muutoksiin tai mikäli operaation henkilöstö kykenee toimimaan vain kapeaa erikoisosaamista vaativissa tehtävissä, jotka voivat nopeasti muuttua tarkoituksettomiksi.

Monissa EU:n kriisinhallintaoperaatioissa henkilöstöntarve näyttää painottuvan yhä enemmän spesialistien rekrytointiin. Silti rekrytoitavilla henkilöillä tulisi olla kykyä sopeutua monipuolisempaan tehtäväkuvaan, koska toimintaympäristössä voi tapahtua nopeita muutoksia.

Mission impossible?

EUBAM Libyan strateginen tavoite oli niin sanotun IBM-rajaturvallisuuskonseptin mukaan tehtävä Libyan rajavalvonnan uudelleenorganisointi. IBM-konsepti on erittäin moderni, eri rajavalvontaviranomaisten yhteistyön varaan rakentuva järjestelmä, jota ei käytetä edes suurimmassa osassa EU-maita.

IBM-konsepti luotiin eräänlaiseksi EU:n rajavalvontastandardiksi vuonna 2006, jolloin käsite virallisesti määriteltiin. Tuolloin EU:n puheenjohtajana toiminut Suomi tuki voimakkaasti IBM-konseptin jatkokehittelyä.

Sosiologi Didier Bigon mukaan IBM-konsepti liittyy EU:n tapaan ymmärtää rajat muurien sijasta sulkuina, joiden virtausta säädellään niin, että rajat pysyvät jatkuvasti auki mutta samanaikaisesti tiukan kontrollin alaisina.

Bigon mukaan IBM-konseptin mukaisesti rajavalvonnan viranomaiset toimivat näiden sulkujen hoitajina päästäen sisään kasvua tukevat virtaukset ja käännyttäen valtiolaivaa uhkaavat virrat.

IBM-konseptin mukaisen rajavalvonnan rakentaminen yhdessä libyalaisten kanssa olisi ollut poliittisesti merkittävä strateginen saavutus EU:lle. Tämän vuoksi sitä tavoiteltiin, vaikka jälkikäteen on selvää, että Libya, joka ei EUBAM Libyan operatiivisena aikana edes muodostanut yhtä selkeää valtiota, ei ollut tähän kykeneväinen.

EU:n kriisinhallintaoperaatioiden yksi ongelma onkin, että samaa tuotetta tarjotaan vastaanottajamaalle eikä keinovalikoimaa sopeuteta tilanteeseen.

EU:n kriisinhallintaoperaatioiden yksi ongelma onkin, että samaa, yleensä parasta mahdollista, tuotetta tarjotaan vastaanottajamaalle eikä keinovalikoimaa sopeuteta tilanteeseen. Tuen vastaanottajamaa oletetaan hallintorakenteeltaan tuen tarjoajan kaltaiseksi, jota esimerkiksi Libya ei missään tapauksessa ollut.

Tämä ajatusvirhe pohjautuu tapaan mieltää konfliktit ja kriisinhallinta edelleen liikaa valtiotoimijoiden väliseksi tai sinällään toimintakykyisten valtioiden sisäisiksi ongelmiksi.

Rajaturvallisuus EUBAM Libyan painopisteenä nostaa esiin myös kysymyksen siitä, voidaanko EUBAM Libya nähdä EU:n operaationa siirtää EU:n raja Libyan etelärajalle. Tästä operaatiota syytettiinkin. Tilannetta vakavoitti se, että Libyan rajaviranomaiset olivat syyllistyneet ihmisoikeusrikkomuksiin.

Mikäli näin menetelleet viranomaiset olisivat saaneet EUBAM Libyan koulutuksen, olisi tilanne ollut EU:n kannalta hyvin hankala. Näin ei kuitenkaan ole tiettävästi käynyt, eikä EUBAM Libyan syntyprosessissa mikään anna viitteitä siitä, että rajojen ulkoistaminen ja kansainvälisten sopimusten kiertäminen olisi ollut EU:n tarkoitus.

Pikemminkin EU näyttää toimineen hyvässä tahdossa, mutta kykenemättömänä ennakoimaan sitä, mitä sekavassa tilanteessa olevalle Libyan turvallisuussektorille annettava koulutus saattaisi merkitä.

EUBAM Libya opetti, että ennakoimattomiin tilannekulkuihin reagoiminen tulee huomioida tulevaisuuden operaatioissa, niiden suunnittelussa ja henkilöstön rekrytoinnissa. Kyvyn sopeutua tulisi näkyä myös kriisinhallintatehtävissä toimivien asiantuntijoiden koulutuksessa.

Kriisinhallintaoperaatioiden tarve vartiojääkäri-tyyppisiin tehtäviin tulee vähenemään. Sen sijaan tulevaisuudessa tullaan tarvitsemaan oman alansa asiantuntijoita, jotka ovat samanaikaisesti kykeneväisiä reagoimaan monella tasolla eteen tuleviin ongelmiin ja toimimaan yhteistyössä monitahoisesti ja monikulttuurisesti.

Eräs Libyan mission keskeisistä opetuksista nimittäin onkin, että tiettyä valtiosektoria, kuten rajaturvallisuutta, ei voi vahvistaa, jollei käynnissä ole samanaikaisesti vahvaa valtionrakennusprojektia. Libyassa näin ei ollut, vaan esimerkiksi YK:n UNSMIL-operaatio oli EUBAM Libyan lailla jatkuvissa vaikeuksissa. EUBAM Libyan kohdalla kokonaisvaltaisuus ei siis toteutunut toivotulla tavalla.

Tiettyä valtiosektoria, kuten rajaturvallisuutta, ei voi vahvistaa, jollei käynnissä ole samanaikaisesti vahvaa valtionrakennusprojektia.

On selvää, että Libyan kaaokseen päätyneessä tilanteessa kriisinhallinnan keinot olivat riittämättömät, mutta tämä ei poisseliltä operaation suunnitteluun ja toteutukseen liittyviä ongelmia, jotka ovat luonteeltaan sellaisia, että ne saattavat hyvinkin toistua uusissa strategisempaan vaikuttavuuteen pyrkivissä operaatioissa.

Operaatio suunniteltiin poliittisista lähtökohdista ilman, että otettiin riittävästi huomioon tiedustelu- ja tutkimustietoa, vaikka sitä olisi ollut saatavilla. Ongelma ei ollut tiedon puute, vaan se, että tietoa ei käytetty.

Suunnitteluprosessia kriittisesti tarkasteltaessa on myös otettava huomioon EU:n luonne yksittäisten maa- ja maaryhmäintressien kokoelmana.  EUBAM Libyan kohdalla jäsenmaiden ylimitoitetut odotukset välittyivät kahlitsemattomina operaation suunnitteluun ja EUBAM Libyasta muodostui hanke, joka ei lopulta ollut toteutettavissa.

Valtiollisen kriisinhallinnan ongelmat

EUBAM Libya oli suunniteltu tyypillisen kriisinhallintaoperaation tapaan toimimaan vastaanottajamaan valtiorakenteita tukevasti. Koska Libyalta puuttuivat valtiorakenteet täydellisesti, oli operaation epäonnistuminen väistämätöntä.

EUBAM Libyassa ei kyetty välittämään itse operaation suunnitteluun sitä tilannetta, mikä Libyassa oli. Maa ei ollut varsinaisesti koskaan muodostanut toimivaa keskushallintoa, se oli jakautunut vähintäänkin kahtia ja suuret alueet sen rajoilla olivat käytännössä luoksepääsemättömiä. Voikin kysyä, oliko tämän tyyppisen operaation käynnistäminen Libyassa ylipäätäänkään järkevää.

Oliko tämän tyyppisen operaation käynnistäminen Libyassa ylipäätäänkään järkevää?

EUBAM Libyan esimerkki nostaa esiin myös korkeamman tason kysymyksen kriisinhallinnan ja rauhanrakentamisen ongelmista ja mahdollisuuksista: missä määrin valtiolliset toimijat ovat suunnitteluprosesseissaan ottaneet huomioon, että konfliktit ovat muuttuneet asymmetrisiksi ja että kriisien tai konfliktien hallinnan sijaan tulisi pyrkiä kohti kestävää muutosta?

Kriisinhallinta onkin nähtävä pidemmälle kuin tulitaukoon tai rauhansopimukseen saakka tähtäävänä toimintana. Tässä mielessä suomalainen tapa nähdä siviilikriisinhallinta siltana turvallisuuden ja kehityksen välillä on hyvä malli myös koko EU:lle.

Toinen, vaikeampi ongelma on kriisinhallintaoperaatioiden mandaattiperusteisuus. EU:n kriisinhallintaoperaatiot perustuvat mandaateille, joissa määritellään operaation tavoitteet ja tehtävät. Lisäksi mandaatille määritetään kesto.

Mandaattilähtöinen, lineaarinen ajattelutapa, jossa konfliktit ja kriisit nähdään intervention suunnittelussa kaavamaisesti etenevinä, ei kuvasta todellisuutta. Konfliktit ja niiden hallitseminen muodostavat monimutkaisen järjestelmän, jossa toimitaan moniulotteisesti ja keskinäisriippuvaisesti.

Vaikuttavuutta ei synny, jollei operaation tavoitteita ja keinoja sopeuteta toimimaan uudessa tilanteessa.

Libyan konflikti on esimerkki konfliktista, jossa kriisinhallinnalla tuettavaa valtiorakennetta oli mahdotonta löytää. Vaikuttavuutta ei synny, jollei operaation tavoitteita ja keinoja sopeuteta toimimaan uudessa tilanteessa.

Sopeutuminen ei tapahdu mandaattilähtöisyydestä luopumisella, sillä kriisinhallintaoperaatioiden vastaanottajamaat tuskin haluavat antaa avointa valtakirjaa ulkoapäin tulevalle toimijalle. EU:n tuleekin pyrkiä kuitenkin samalla joustavuuteen jäykkien ja huonojen toimintamallien väkisinpuskemisen sijaan. Tämän tulisi etenkin operaatioiden suunnitteluprosessien parantamisessa.

Kirjoitus perustuu myöhemmin tänä vuonna julkaistavaan tutkimusraporttiin EUBAM Libyasta, joka on syntynyt osana HORIZON 2020 -rahoitusta saavaa IECEU-projektia. Tämä kirjoitus edustaa kuitenkin ainoastaan kirjoittajansa näkemystä.

YTT Jyrki Ruohomäki työskentelee kehittämispäällikkönä Kriisinhallintakeskuksessa (CMC).

Julkaisu Vaikuttavuutta kriisinhallinnalla? Tapaus EUBAM Libya ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ratkaisuna EU-maiden johtajien kokous päätti lisätä huomattavasti EU:n Välimeren rajavalvontaoperaatioiden rahoitusta Lisäksi tiedotusvälineissä on spekuloitu myös mahdollisesta EU:n yhteisestä sotilasoperaatiosta. Nämä ratkaisut ovat kuitenkin riittämättömiä, sillä ne eivät puutu pakolaiskriisin taustalla olevaan konfliktiin.

Muun muassa Italian pääministeri Matteo Renzi on todennut, että ongelman ratkaisu on saada aikaa rauha Libyan taistelevien osapuolten välille. Maan historian huomioon ottaen pysyvän rauhan saavuttaminen sekä vakaan poliittisen järjestelmän rakentaminen tulee Libyassa kuitenkin olemaan vaikeaa.

Libyan konflikti on ollut yksi arabikevään kansannousujen aallon verisimmistä seurauksista. Muammar Gaddafin hallinnon kaaduttua syksyllä 2011 Libya on pysynyt poliittisesti epävakaana, ja maassa toimii useita sotilaallisia ryhmiä. Toukokuusta 2014 lähtien väkivaltaisuudet ja poliittiset levottomuudet ovat kehittyneet uudeksi sisällissodaksi. Maan virallinen hallitus on menettänyt monien alueiden hallinnan, eikä nopeaa ratkaisua ole näkyvissä.

Euroopan kannalta Libyan kriisin pahenemisella saattaa olla pakolaisongelman lisäksi merkittäviä taloudellisia ja turvallisuuspoliittisia vaikutuksia. Libya on ollut merkittävä öljyntuottaja 1960-luvulta lähtien, ja valtaosa tästä öljystä tuodaan Eurooppaan, erityisesti Italiaan. EU:n omien tilastojen mukaan Libya oli vuonna 2013 neljänneksi suurin öljyntoimittaja EU-maihin Venäjän, Norjan ja Saudi-Arabian jälkeen. Laajenevalla sisäisellä konfliktilla, joka uhkaa Libyan öljyntuotantoa, olisi näin suora vaikutus Euroopan energiaturvallisuuteen.

Libyan konfliktin heijastumiset

Jatkuvat sisäiset levottomuudet ja taloudelliset ongelmat ovat jo käynnistäneet naapurimaihin ja Eurooppaan suuntautuvan pakolaisaallon. Euroopan kannalta ongelmallista on se, että Libyan epävakaus on tehnyt siitä loistavan tukikohdan ihmissalakuljettajille. Varsinaisten pakolaisten lisäksi Libyasta on tämän takia lähtenyt Eurooppaan suuria määriä siirtolaisia, jotka ovat lähtöisin muualta Pohjois-Afrikasta.

Erityisesti Tunisiaan on lähtenyt viime vuosina valtava määrä pakolaisia Libyasta. Erään arvion mukaan vuoden 2015 maaliskuuhun mennessä noin kaksi miljoonaa libyalaista oli paennut maasta, suurin osa heistä naapurimaahan Tunisiaan. Tunisian hallinto arvioi kuitenkin jo elokuussa 2014, että maassa oli jo tuolloin lähes kaksi miljoonaa libyalaista. Toisin kuin Libya, Tunisia on arabikevään jälkeen onnistunut kehittämään demokraattisia instituutioitaan, mutta tämä kehitys on vielä alkuvaiheessa, ja Libyan jatkuvat levottomuudet ja pakolaisten määrä muodostavat sille merkittävän taloudellisen ja poliittisen ongelman.

Poliittiseen kaaokseen ajautunut Libya muodostaisi myös uuden tukikohdan terroristijärjestöille, joille Libyan suurten öljyvarojen hallinta merkitsisi myös huomattavaa tulonlähdettä. Tämä lisäisi entisestään epävakautta Pohjois-Afrikassa. Isolta osin kyseinen uhkakuva on jo toteutunut, sillä Egyptin mukaan libyalaiset militantit ovat antaneet apua Egyptissä toimiville islamisteille näiden taistelussa Egyptin turvallisuusjoukkoja vastaan.

Gaddafin vanhan armeijan aseita on levinnyt myös muualle Libyan rajojen yli, muun muassa Maliin. Libyan Isis on jo uhannut myös iskuilla Eurooppaan, eikä tätä uhkakuvaa pidä ottaa kevyesti. Uhasta tekee konkreettisen jo pelkästään Libyan maantieteellinen sijainti ja se, että Isis hallitsee Dernan satamaa ja muita alueita Libyan rannikolla.

Jakaantunut valtio

Viimeisin levottomuuksien aalto alkoi toukokuussa 2014 ja on ajanut Libyan suurimpaan kriisiin vuoden 2011 sisällissodan jälkeen. Maata sisällissodan jälkeen virallisesti johtanut siirtymäajan kansallisen neuvosto oli elokuussa 2012 korvattu uudella kansallisella kongressilla (engl. General National Congress), mutta samoin kuin edeltäjänsä, uusi kongressi ei onnistunut riisumaan eri ryhmittymiä aseista.

Toukokuussa 2014 kenraali Khalifa Haftar aloitti oman sotilasoperaationsa (Operaatio Karama) islamistiryhmiä vastaan. Käytännössä operaatio oli suunnattu myös virallista hallintoa vastaan, ja se julistikin Haftarin toimet laittomiksi. Haftar sai kuitenkin paljon tukea upseereilta, ja monet armeijan yksiköt asettuivat hänen taakseen. Toukokuun lopulla kenraali Haftar ilmoitti hajottavansa kansallisen kongressin.

Heinäkuussa pidettiin vaalit, joissa valittiin uusi Libyan parlamentti, jonka oli tarkoitus korvata kansallinen kongressi. Se monimutkaisti tilannetta entisestään. Islamistiset puolueet, jotka olivat olleet hallitsevassa asemassa kansallisessa kongressissa, hävisivät vaalit, mutta eivät hyväksyneet tulosta. Yhtäkkiä Libyassa oli kaksi vaaleilla valittua, keskenään kilpailevaa kansanedustuslaitosta ja hallitusta. Myös militantit vahvistivat kesällä asemiaan: muutama päivä vaalien jälkeen islamistiryhmittymä Ansar al-Sharia valtasi Benghazin tärkeän satamakaupungin.

Egyptin presidentti Abdel Fattah al-Sisi vetosi jo marraskuussa Yhdysvaltojen ja Euroopan johtajiin, jotta nämä puuttuisivat Libyan tilanteeseen ennen kuin islamistit saavat maassa samanlaisen vahvan jalansijan niin kuin Syyriassa ja Irakissa. Egypti on pitkään tukenut islamisteja vastaan taistelevia libyalaisia joukkoja, ja helmikuussa Egyptin ilmavoimat tekivät iskuja Libyan Isisiä vastaan sen teloitettua 21 egyptiläistä kristittyä. Myös muut muslimimaat, kuten Yhdistyneet arabiemiirikunnat, Qatar ja Turkki ovat tukeneet eri taistelevia osapuolia, ja sisällissota onkin alkanut saada sijaissodan piirteitä.

Syksyn 2014 edetessä Libyan konflikti kiihtyi entisestään eri ryhmittymien taistellessa keskenään strategisesti tärkeiden kohteiden hallinnasta. Tilanne on erittäin kaoottinen, sillä taisteluihin osallistuu lukuisia aseellisia ryhmiä ja eri heimojen aseellisia joukkoja, joiden yhteydet eri osapuoliin eivät aina ole selviä. Vaikka taistelevien osapuolten välille saatiin aikaan tulitauko tammikuussa, Libya on vielä hyvin epävakaa, eikä pysyvää ratkaisua ole näkyvissä.

Libyan menneisyys…

Kun mietitään toimivaa poliittista ratkaisua Libyan vakauttamiseksi, on otettava huomioon se, että maan ongelmien juuret juontavat sen historiasta. Sitä on käytännössä koko sen itsenäisyyden ajan johdettu hyvin autoritäärisesti ja epädemokraattisesti. Valta, samoin kuin vauraus, ei ole koskaan jakautunut tasapuolisesti valtaapitävien suosiessa tiettyjä ryhmiä.

Libya saavutti itsenäisyytensä vuonna 1951 YK:n ohjauksessa, mutta lähtökohdat toimivan valtion rakentamiseksi olivat alusta lähtien heikot. Libya oli harvaan asuttu ja vain yksi prosentti sen pinta-alasta oli viljelyskelpoista. Valtaosa maan miljoonasta asukkaasta eli maaseudulla omilla heimoalueillaan. Tärkeimpiä vientituotteita olivat risiininsiemenet, esparto-heinä sekä romurauta, jota maahan oli jäänyt toisen maailmansodan taisteluiden jäljiltä. Käytännössä maa eli pitkään ulkovaltojen taloudellisen avun varassa.

Libya oli vuoteen 1963 asti löyhä liittovaltio, joka muodostui kolmesta provinssista, Kyrenaikasta, Tripolitaniasta ja Fezzanista. Libyan kuninkaaksi ulkovallat nostivat Kyrenaikan emiiri Idrisin. Hän ei ollut kovinkaan suosittu hallitsija, ja toisin kuin esimerkiksi Marokossa, monarkiasta ei koskaan tullut Libyassa kansallisen yhtenäisyyden symbolia, jota se olisi tarvinnut.

Vaikka Libyalla oli myös kaksikamarinen parlamentti, varsinaista demokratiaa maahan ei koskaan kehittynyt: pian itsenäistymisen jälkeen puolueet kiellettiin ja todellista valtaa maassa käytti kuninkaan lähipiiri. Öljylöydöt nostivat maan nopeasti köyhyydestä, mutta rikkaudet keskittyivät hyvin pienelle ryhmälle, ja korruptio lisääntyi, mikä oli tärkeä osasyy vuoden 1969 vallankumoukseen.

Gaddafin noustua valtaan koko vanha hallintojärjestelmä romutettiin täysin. 1970-luvun alussa muun muassa vastuu paikallishallinnosta sekä tietyistä muista julkisen sektorin aloista siirrettiin niin sanotuille kansankomiteoille. Todellisuudessa valta keskittyi kuitenkin Gaddafille ja hänen tukijoilleen, joita palkittiin poliittisilla ja taloudellisilla eduilla. Gaddafin valta perustui paljolti siihen, että hän suosi tiettyjä heimoja. Tämä pahensi heimojen välisiä jännitteitä, mikä näkyy Libyan nykypäivänkin ongelmissa. Korruptio oli myös merkittävä osa järjestelmää, ja vasta Gaddafin kuoleman jälkeen selvisi, kuinka valtavan miljardiomaisuuden hän oli koonnut.

… ja uusi alku

Vuoden 2011 vallankumous oli monella tapaa uusi alku Libyalle. Tunisiassa vallasta syöstiin vain maata pitkään hallinnut puolue sekä poliittinen johto, mutta hallintorakenteet säilytettiin. Libyassa sen sijaan koko järjestelmän rakentaminen oli aloitettava alusta. Tämä on hankalaa muun muassa siksi, että historia ei tarjoa toimivia malleja. Esimerkiksi vanha liittovaltiojärjestelmä oli erittäin kallis ja tehoton, ja alueille valtaa keskittävä ratkaisu todennäköisesti johtaisi vain heikkoon keskushallintoon ja tuskin lopettaisi eri heimojen välisiä vastakkainasetteluja.

Pitkän aikavälin kannalta vielä ongelmallisempaa on kuitenkin ehkä se, että libyalaisilta puuttuu yhteinen kansallinen identiteetti sekä yhdistävät kansalliset symbolit. Marokossa, Tunisiassa ja Algeriassa kamppailu itsenäisyyden saavuttamiseksi yhdisti uusia valtioita sisäisesti ja synnytti omia sankareita. Taistelu Gaddafin kukistamiseksi yhdisti libyalaisia, mutta tämä yhtenäisyys katosi melko nopeasti voiton jälkeen.

Libya on olemassa virallisesti, mutta tämä ei tarkoita, että valtaosa libyalaisista samaistaa itsensä osaksi yhteistä kansakuntaa. Oma heimo ja sen myötä muodostunut identiteetti on monille paljon tärkeämpi ja läheisempi kuin Libyan valtio, joka vuosikymmeniä merkitsi useille sen asukkaille pelkästään Gaddafin sortohallintoa. Vaikka kaupungistuminen ja yhteiskunnan modernisoituminen ovat osaltaan heikentäneet perinteisiä heimositeitä, ne ovat silti erittäin tärkeitä tämän päivän libyalaisille.

Poliittisesti vakaan Libyan saavuttaminen edellyttää enemmän kuin tämänhetkisten taistelevien osapuolten saamista neuvottelupöytään. Kyseessä olisi hyvin pitkä prosessi, joka tuskin onnistuu ilman ulkopuolista apua, varsinkin jos tavoitteeksi otetaan demokraattisten periaatteiden pohjalle rakentuvan järjestelmän rakentaminen. Kansallisen identiteetin luominen taas on hankalampi ja haastavampi prosessi, joka tulee kestämään vielä pitempään.

Artikkelikuva: mojomogwai / Flickr

Julkaisu Libyan poliittiset haasteet historian valossa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.