Metallikontteja. Lapsia liian isojen polkupyörien selässä. Kivisen moskeijan rakennusta. Aasi vetämässä kärryjä. Pieniä poikia istumassa liikkumatta rivissä maassa, katseet kohti aitaa.

Maalauksia, jotka muistuttavat siitä, että lapsiavioliitot ovat väärin. Pienellä morsiamella on kyynel poskellaan.

Kaksi pientä poikaa hukkuu tiputtuaan auki olevaan kaivoon.

Mies, jonka keho on täynnä palovammoja bensa-aseman räjäytyksen johdosta. Hän on vain kolmekymmentä, mutta näyttää vanhemmalta.

Nuori nainen, joka tanssittaa ja rutistaa minua lujaa. Hänen kaksoissisarensa on kuollut ja nuorempi sisarensa on vammautunut.

Hiekkaa keuhkoissa, mutta minulle sitä kestää vain hetken.

Suuri lautasellinen kanaa ja lisukkeita, kauniisti aseteltuna, nuoren naisen itse tekemänä.

Sisään aamulla auton turvissa, ulos samaa kautta.

Tutkimuksena kehotekniikoiden vaikutus tunteisiin

Lentokentällä reppuni sisältöä kaivellaan. Siellä on selvästi jotain outoa. Virkailija nostaa esiin pienen puisen mallinuken ja hymyilee.

Laitoin mallinuken reppuun niin kuin muutkin kenttätyömatkani tärkeät välineet kuten värikynät, jotta mitään ei katoaisi. En kuitenkaan osannut arvata, että etnografisessa kenttätyössä katoavat lähes kaikki ajatukset ja suunnitelmat. Mallinukke ja värikynät eivät lopulta olleet ne materiaaliset ilmentymät, joihin luotin, vaan oma keho ja kolme urheiluvaatekertaa.

Taustani on kansainvälisen politiikan tutkimuksessa, mutta aloitin työt syksyllä 2017 Teatterikorkeakoulun esittävien taiteiden tutkimuskeskuksessa Suomen Akatemian kolmevuotisella tutkijatohtorin rahoituksella. Hankkeeni nimi on ”Kehot sodassa, kehot tanssissa: Rytmi, performanssi ja tunteet suomalaisessa sotilaskoulutuksessa ja pakolaisleirien capoeira-harjoittelussa”.

Tarkastelen hankkeessa kehotekniikoiden vaikutusta sosiaalisiin tunteisiin militarisaation kontekstissa. Syksyllä 2018 aloitan kenttätyöt Maanpuolustuskorkeakoulussa. Tarkkailen sotilaskoulutukseen liittyvää fyysistä harjoittelua ja kehollisuutta. Sitä ennen kävin havainnoimassa sotaa pakenevien nuorten ja lasten capoeira-harjoituksia Jordaniassa.

Tarkoituksenani on selvittää, millaisilla kehotekniikoilla voidaan vaikuttaa kehojen välissä liikkuviin tunteisiin ja millä tavalla kehollinen ryhmäytyminen edistää tai ehkäisee militarisoitumista.

Tutkijana liikkeessä

Matkustin tammikuussa 2018 kahdeksi viikoksi Jordaniaan tutkimaan Capoeira al-Shababi -järjestön työskentelyä lähes 80 000 asukkaan Zaatarin pakolaisleirillä aavikolla lähellä Syyrian rajaa. Capoeira al-Shababin ovat perustaneet kolme nuorta capoeristaa: Ramzy Natsheh, Lauren Hales ja Hussein ”Palhaço” Zaben.

Heidän tammikuussa käynnissä olevat hankkeensa oli toteutettu yhteistyössä Luterilaisen maailmanliiton sekä Relief International -järjestön kanssa. Capoeira on erilaisiin koulukuntiin jakaantunut afrobrasilialainen taiteenlaji, jossa yhdistyy taistelullinen liike ja soittimilla tuotettu musiikki sekä laulu. Olen harrastanut capoeiraa nelisen vuotta Senzala-ryhmissä.

Capoeira al-Shababin hankkeissa on mukana myös vapaaehtoisia ja harjoittelijoita. Pääsin mukaan leirille vapaaehtoisena. Keskeisenä osana hankettaan Hales, Natsheh ja Zaben kouluttavat leirillä asuvia ”fasilitaattoreita” capoeira-ohjaajiksi.

Ohjaajiksi koulutettavilla syyrialaisilla ei ole aikaisempaa capoeira-kokemusta, mutta sitäkin enemmän halua oppia ja tukea leirillä asuvia capoeira-tunneille osallistuvia 9–19 vuoden ikäisiä nuoria ja lapsia. Haastattelin heistä viittä tutkimustani varten, apunani värikynät ja mallinukke.

Asuin Halesin ja Natshehin luona, ja aamuisin matkasimme vajaan kahden tunnin automatkan Ammanista leirille. Luterilaisen maailmanliiton alue oli viihtyisä ja capoeira-treenit tehtiin tekonurmikentällä tai sisällä kontissa.

Relief Internationalin paljon suurempi alue oli ankeampi paikka, ja treenit tapahtuivat teltassa hiekkapohjalla. Hiekassa treenaaminen on erittäin epäterveellistä touhua, ja yhtenä päivänä teltta oli myrskyn jäljiltä todella epävakaasti kiinni.

Opin kahden viikon aikana paljon siitä, mitä on tehdä tutkimushanketta yhteistyössä tutkimuksen kohteena olevien kanssa.

Oma roolini oli sekä osallistua että kirjata havaintoja ja videoida. Ohjasin myös muutaman harjoituksen aineistonkeruutarkoituksessa. Välillä innostuin osallistumaan niin, ettei minulla ollut juuri muistiinpanoja kirjoitettavaksi. Osallistuminen koski vain tyttöjen tunteja (tytöt ja pojat treenasivat kulttuurisista syistä erillään) ja liikemateriaalin kuvaaminen lähinnä poikien tunteja.

Ilman Capoeira al-Shababin tukea ja luottamusta en olisi voinut olla läsnä ja vuorovaikutuksessa lasten ja nuorten kanssa. Olin vastuussa yhteistyökumppaneilleni siitä, että toimin eettisesti ja kunnioittavasti haavoittuvassa asemassa olevien lasten läheisyydessä.

Opin kahden viikon aikana paljon siitä, mitä on tehdä tutkimushanketta yhteistyössä tutkimuksen kohteena olevien kanssa. Olin ennakkoon määritellyt tutkimuskysymykset ja päättänyt tutkimusmenetelmistä, mutta halusin myös ottaa huomioon tutkimuksen kohteena olevien tarpeita. Oheinen video antaa äänen ohjaajille, jotka kertovat, millaisia vaikutuksia he ovat havainneet lapsissa ja nuorissa capoeira-tuntien alettua.

Elämäntaitoja ja kehotietoisuutta

Capoeira on sovellettu leirillä lasten tarpeisiin ja heidän tilanteensa huomioon ottaen. Lajia ei siis opeteta sellaisenaan eikä mitään tiettyä capoeira-tyyliä tai -opettajaa seuraten. Monet leirillä asuvista lapsista ovat traumatisoituneita ja menettäneet paljon.

Ohjaajat miettivät jokaisen harjoituksen tätä taustaa vasten. He käyttävät capoeiraa psykososiaalisen tuen välineenä. Natshehin mukaan kaikelle käytökselle on syy. Kun puututaan syihin, saadaan aikaan toisenlaisia seurauksia.

Capoeiran avulla opetetaan elämäntaitoja eikä vain potkaisemaan oikeaoppisesti tai väistämään ovelasti. Natsheh ja Zaben kertoivat väistämisen kehollisen opettelun auttavan välttämään provosoitumista capoeiratuntien ulkopuolella.

Capoeirassa väistöä seuraa vastahyökkäys, mutta haastattelemani fasilitaattorit kuvasivat tätä dialogiksi. Toisin sanoen capoeiran peli ymmärrettiin vuoropuhelun opetteluksi.

Capoeira on myös sukupuolittuneiden rakenteiden ja asenteiden haastamista. Syyrialaisten nuorten naisten liikekieli muuttuu capoeiran avulla perinteisestä poikkeavaksi. Kysyin yhdeltä fasilitaattoreista capoeiran vaikutuksesta erityisesti tyttöihin ja naisiin. Hän vastasi:

”Kun tytöt näkivät alussa Laurenin avaavan jalkansa leveään asentoon, he järkyttyivät. Mutta sitten, kun he alkavat liikkua, capoeira antaa heille rohkeutta ja itseluottamusta.”

Halesin kanssa kävimme pelaamassa lyhyesti poikien rodassa eli ringissä, jossa capoeiran peli tapahtuu muiden taputuksen, soittamisen ja laulun säestämänä.

Natsheh ja Zaben selittivät myöhemmin, että tällä tapaa he voivat näyttää nuorille miehille, että myös naiset osaavat capoeiraa. Monille näistä nuorista miehistä ajatus naisista harrastamassa capoeiraa on edelleen vieras ja jopa väärin.

Capoeira opettaa sanatonta viestintää. Tämä on tärkeää, sillä vuorovaikutustilanteessa kehollinen viesti on sanallista voimakkaampaa.

Samalla capoeiran kautta nuoret oppivat itsehillintää ja tunteiden säätelyä, josta osoituksena on kouluopettajien raportoima aggressiivisen käytöksen vähentyminen poikien keskuudessa. Capoeiran aikaansaama ryhmäytyminen on ollut positiivista, ja negatiivisia vaikutuksia ei ole toistaiseksi havaittu.

Tunneilla oli poikkeuksetta iloinen, kannustava ja leikkisä tunnelma. Tällä pyritään mahdollistamaan hetkellinen helpotus leirin arkeen.

Kaikkia ei ole kuitenkaan voitu tukea capoeiran kautta. Joitakin poikia on jouduttu poistamaan tunneilta jatkuvan häiriökäytöksen takia. Samaan aikaan monen pojan väkivaltainen käytös on lakannut harjoitusten edetessä.

Lapset ja nuoret tuovat esiin myös senhetkisiä olotilojaan ja olosuhteitaan. Toisinaan joku vetäytyy syrjään tai menettää keskittymiskykynsä.

Capoeira-tunnit luovat turvallisen tilan kehittää kehotietoisuutta. Tunneilla nuoret voivat kokeilla uusia kehollisia ilmaisutapoja. Capoeira haastaa vaativiin liikkeisiin, keholliseen tarkkaavaisuuteen ja toisen liikkeen havainnointiin sekä ennakointiin. Näiden taitojen kehittäminen on vaativaa.

Nuorten naisten kohdalla rohkeus laittaa kädet maahan, tehdä kärrynpyörä tai ryömiä maassa (jopa pitkissä hameissa, koroissa ja pitkissä talvitakeissa!) ja laulaa kovaan ääneen vieraalla kielellä on kehittynyt asteittain. Merkillepantavaa sekä tyttöjen että poikien tunneilla oli kannustava ilmapiiri, joka antaa tilaa erilaisille kehoille ja mahdollisuuden omien rajoitteiden ylittämiselle.

Yhteisöllisyys ja militarisoitumisen ehkäisy

Yle uutisoi juuri, että Zaatarin pakolaisleiri on Joensuun kokoinen kaupunki, jonka ostoskadulla voi shoppailla hajuvettä ja hääpukuja. Ihan kaikkea siellä ei voi shoppailla, ja leiriltä ei lähdetä niin vain muualle ostamaan puuttuvia tuotteita. Eikä kaikilla ole rahaa hankkia haluamiaan tarvikkeita.

Kysyin yhden haastattelun lopuksi nuorelta naiselta, olisiko hänellä minulta jotakin kysyttävää. ”Mistä olet ostanut nuo urheiluvaatteet?” hän tiedusteli. En ymmärtänyt miksi hän sellaista kysyy, mutta pian selvisi, että hän ei huvikseen treenaa hameessa tai farkuissa, vaan koska hän ei saa mistään urheiluvaatteita.

Olin ollut ennakkoluuloinen ajatellessani, että hän ja muut naiset ovat capoeira-tunneilla epäsoveltuvissa asuissaan omasta tahdostaan. Capoeiraan liittyy myös lajille ominainen vaatetus, ja toivottavasti ensi kerralla meillä on kaikilla Capoeira al-Shababin t-paidat päällämme.

Capoeiran hienous on se, että se yhdistää ihmisiä. Capoeristat muodostavat yhteisön, yhteisöjä, mutta capoeira myös opettaa yhteisöllisyyttä.

Capoeira linkittää leirin syyrialaiset lapset ja nuoret capoeiran historialliseen jatkumoon ja maantieteelliseen lajin leviämiseen Brasiliasta ympäri maailman.

Capoeira linkittää leirin syyrialaiset lapset ja nuoret capoeiran historialliseen jatkumoon ja maantieteelliseen lajin leviämiseen Brasiliasta ympäri maailman. Tämä yhteys on lihallista ja rytmistä. Sanaakaan arabiaa puhumatta osasin puhua samaa kieltä.

Mitä tällä kaikella on merkitystä militarisoitumisen kannalta? Militarismia ja militarisoitumista tarkastellaan yleensä prosessina, jossa yksilö alkaa kannattamaan sotilaallisia arvoja ja ihanteita sekä väkivaltaisia ratkaisuja turvattomuuden tunteeseen.

Harvemmin tutkitaan niitä käytäntöjä, jotka vievät ja opettavat pois militarismista tai auttavat ehkäisemään militarisoitumista. Capoeira on juuri sellainen väline.

Lajia hyödynnetään esimerkiksi Kongon demokraattisessa tasavallassa luomaan yhteisöllisyyttä ja tukemaan asevoimista pois päässeitä lapsia. Zaatarin leirillä capoeira on tavoittanut jo noin 175 lasta ja nuorta. Capoeira al-Shababi toimii pienillä resursseilla, mutta heidän hankkeensa vaikuttavuus on merkittävää.

Seuraa Kehot sodassa, kehot tanssissa -hanketta Susanna Hastin blogista Politiikasta-lehden Instagram-tililtä. 

YTT Susanna Hast on Suomen Akatemian tutkijatohtori Taideyliopiston teatterikorkeakoulussa hankkeessaan Kehot sodassa, kehot tanssissa (2017–2020). Hän tutkii liiketekniikoiden vaikutusta sosiaalisiin tunteisiin. Hast on myös laulaja-lauluntekijä, tanssii yhdessä maahanmuuttajanaisten kanssa ja on yksi Siitä Viis -kollektiivin Sinulle on vihapostia -hankkeen jäsenistä.

Artikkelia päivitetty 23.11.2023: Artikkeliin linkattu videosisältö ei ole enää saatavilla.

Julkaisu Capoeiraa pakolaisleirillä, tutkimusta verkkareissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kiinasta puhuttaessa ei usein mainita sitä, miten sielläkin kansalaiset pitävät kiinni omista oikeuksistaan. Sitä tapahtuu, mutta se jää monesti länsimaisilta tarkkailijoilta havaitsematta.

1980-luvun loppupuolella puistoihin ja kaupunkien kaduille alkoi ilmestyä varjonyrkkeilijöiden, lintujen ulkoiluttajien ja kiinalaisia kuntoilulajeja harrastavien ryhmien lisäksi myös paritanssijoita. Siis valssia, fokstrottia ja tangoa pareittain tanssivien ryhmiä.

Koska kiinalaiset ovat alkaneet tanssia?

Länsimaista kulkeutuneet paritanssit saapuivat Kiinan suurkaupunkeihin 1900-luvun alkuvuosikymmeninä elokuvan ja länsimaisen viihteen vanavedessä. Siis samaan aikaan, kun ne yhdessä tanssilavojen kanssa yleistyivät Suomessakin.

Tanssitaito oli menestymään pyrkiville ja moderneille suurkaupunkilaisille välttämätön avu.

Tanssitaito oli menestymään pyrkiville ja moderneille suurkaupunkilaisille välttämätön avu. Myös monet myöhemmin merkittäviin asemiin kohonneet kommunistijohtajat oppivat paritanssin taidot nuorina.

Pitkällisen sisällissodan päätyttyä ja kommunistien noustua valtaan suhtautuminen paritanssiin alkoi muuttua, mutta ei välittömästi. Vanhat valokuvat kertovat, että neuvostoliittolaisetkin neuvonantajat tanssivat paritansseja luontevasti ja pyörähtelivät suurten kiinalaisten kaupunkien parketeilla yhdessä kiinalaisten parien kanssa.

Individualismi pilaa sosialistisen moraalin

Kun kulttuurivallankumous lähestyi, paritanssista tehtiin länsimaista individualistista hapatusta, joka pilaa kiinalaisen sosialistisen moraalin. Paritanssi joutui pannaan, jota kukaan ei henkensä ja terveytensä uhalla uskaltanut julkisesti rikkoa. Samalla tavalla länsimaisen klassisen musiikin harrastaminen painui maan alle.

Paritanssista tehtiin länsimaista individualistista hapatusta, joka pilaa kiinalaisen sosialistisen moraalin.

Kulttuurivallankumouksen kaudellakin suurten kaupunkien puistoissa tapahtui. Kiinalaista juurta olevia meditaatio- ja urheilumuotoja kuten varjonyrkkeilyä (taiji) ja taistelutaitoja (wushu) pyrittiin edistämään yksinkertaistamalla niiden monimutkaisia perinteisiä muotoja. Niiden harrastamiseen julkisilla paikoilla kannustettiin pääasiassa joukkoliikkeinä, ei individualistisina harrastuksina.

Kulttuurivallankumouksen päättyminen 1970-luvun puolimaissa ja Deng Xiaopingin seuraavalla vuosikymmenellä aloittama uudistuspolitiikka ei suoraan johtanut julistukseen paritanssin pannan päättymisestä, vaikka se vapautti taloudellista toimintaa ja monella tavalla jopa yksilön vapaata ilmaisua.

Kaupunkitila otetaan haltuun

Paritanssikielto kumottiin kansalaisaktiivisuudella ja kaupunkitilan haltuun ottamisella. Paritanssia ei tavallaan ole vieläkään rehabilitoitu, vaan paritanssin harrastajat ovat itse raivanneet tilan harrastukselleen.

Kun paritanssijat nousivat maan alta puistojen nurkkauksiin, eivät sen pioneerit olleet vasta-alkajia, vaan selvästi kokeneita tanssijoita − aivan kuten länsimaista musiikkia harrastaneet muusikotkin. He eivät olleet nuorisoa, vaan vanhempaa keski-ikää olevia, ennen pannaa taitonsa oppineita ja jotenkin sitä julkisuudelta piilossa ylläpitäneitä ihmisiä.

Puistotilojen tasaisille nurkkauksille ja katujen syrjäisiin kolkkiin alkoi 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun vaiheilla ilmestyä paritanssia harrastavia ryhmiä, jotka toivat äänentoistolaitteet tanssipaikalle tullessaan ja veivät ne taas lähtiessään mukanaan.

Paritanssia ei harrasteta salassa ja anteeksi pyytäen. Äänentoisto on aasialaiseen malliin äänekästä ja tanssijoiden elekieli on lähempänä argentiinalaista kuin suomalaista mallia.

Vapaudet on ankarasti rajattu

Kaupunkitilan käyttö on Kiinassa kontrolloitua eikä kadulla järjestetä tanssiaisia, ellei siihen ole viranomaisen suostumusta.

Viranomaisten suhtautuminen paritanssiin on saman sukuista kuin seksuaalisuuden julki tuomiseen − varmuuden vuoksi sosialistisen moraalin ja länsimaisen individualismin verukkeella torjuvaa ja syrjään työntävää. Falun Gong -liikkeen toiminta on Kiinassa ankarasti kielletty, mutta se ei johdu ryhmän harrastamista qigong-harjoituksista, vaan Kiinan johdon pelosta liikkeen ulkomaisia yhteyksiä kohtaan.

Ilmiötä ei kokonaan suoraan kielletä, mutta julkiseen paritanssiin ei myöskään kannusteta.

Paritanssien harrastajat löytyvätkin puistojen äärimmäisestä nurkkauksesta tai katutilan valaisemattomalta alueelta. Ilmiötä ei kokonaan suoraan kielletä, mutta julkiseen paritanssiin ei myöskään kannusteta.

Oma kulttuurimme voi rajoittaa kykyämme nähdä toiseen kulttuuriin

En hämmästy, kun näen, että suomalainen valokuvaaja Noora Geagea on innostunut kuvaamaan ARTag Galleryn näyttelyynsä One Move pekingiläistä katutanssia.

Kiinassa ei enemmistöväestön, han-kiinalaisten, parissa juurikaan ole tanssimisen perinnettä, lukuun ottamatta joidenkin juhlatilaisuuksien seremoniaalisia tansseja. Kadun nurkkauksessa ylpeästi ja taitavasti tanssivat parit poikkeavat ympäristöstään silmiinpistävästi. Siinä on länsimaiselle katsojalle kutkuttavan tuttuja elementtejä, mutta epätavallisessa yhteydessä  − siksi se pysähdytti Geageankin.

Kiinalaiset protestoivat kiinalaisittain.

Länsimaisen kulttuurin jäseninä odotamme vaistomaisesti kiinalaisilta samankaltaista reaktiota yhteiskunnallisiin epäkohtiin kuin meillä on tapana. Mutta kiinalaiset protestoivatkin kiinalaisittain. Mielestäni paritanssijat protestoivat yksilönvapauksien puolesta vahvasti, melkeinpä julkeasti, valtaamalla katutilan äärimmäisiä nurkkauksia oman harrastuksensa käyttöön.

Protestointia kiinalaisittain

Myös kiinalaiset reagoivat yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Yli kaksi vuosituhatta vallinnut keisarivalta on opettanut kiinalaiset protestoimaan perinteisen kiinalaisen teatterin tapaan symbolien ja kiertoilmausten kautta.

Yhden puolueen valta on tabu, jonka vastustaminen julkisesti kielletään välittömästi ja ankarasti, kuten kävi Liu Xiaobolle. Suoraan ihmisten terveyttä uhkaavat ympäristöongelmat kuitenkin saavat kiinalaisetkin nykyisin usein joukolla kaduille.

En väitä, että paritanssien harrastus olisi sinänsä voimakas yhteiskunnallinen protesti yksipuoluevaltaa vastaan, mutta se on merkki siitä, että yksilöt Kiinassakin haluavat vallata liikkumatilaa siellä, missä se on mahdollista. Mihin se voikaan johtaa?

Veli Rosenberg on kiinalaisen kulttuurin tuntija ja kulttuurikonsultti, joka on toiminut pitkään Suomi−Kiina-seuran parissa, viimeksi puheenjohtajana 2002−2016. Hän on toiminut vuodesta 2004 lähtien Kiina sanoin ja kuvin -lehden päätoimittajana.

Tekstissä mainittu Noora Geagean näyttely One Move on avoinna ARTag Galleryssa 8.10. asti.

Julkaisu Kaupunkitilan valtaus kiinalaisittain ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.