Maksuttomaan koulutukseen perustunut Suomen korkeakoulujärjestelmä sai kolhun pääministeri Juha Sipilän hallituskaudella, kun EU- ja ETA-maiden ulkopuolisille opiskelijoille asetettiin lukukausimaksut. Ajoittain julkiseen keskusteluun nousee ehdotuksia lukukausimaksujen laajentamisesta kaikkiin korkeakouluopiskelijoihin. Viimeisin ehdotus tulee koronakriisin aikaista ja jälkeistä talouspolitiikkaa pohtimaan asetetulta ekonomistien työryhmältä.

Twitter-keskustelussa lukukausimaksuja puoltavaa kantaa on luonnehdittu jopa ekonomistikonsensuksen mukaiseksi. Ekonomistien lisäksi lukukausimaksuja kaikille korkeakouluopiskelijoille ovat ehdottaneet elinkeinoelämää lähellä olevat tahot. Vihriälän työryhmää edeltävä kannanotto tuli keskuskauppakamarilta joulukuussa 2019. Aiemmin lukukausimaksuja kaikille korkeakouluopiskelijoille ovat esittäneet myös Elinkeinoelämän valtuuskunta (EVA) vuonna 2007 sekä Elinkeinoelämän tutkimuslaitos (ETLA) vuonna 2017.

Yksi lukukausimaksuja puoltavien keskeinen argumentti perustuu siihen, että korkeakoulutus lisää keskimäärin elinkaarituloja, jolloin on kohtuullista, että opiskelijat osallistuvat oman koulutuksensa rahoittamiseen. Oikeudenmukaisuutta tukevat lisäksi myös lukukausimaksut kattava opintolainajärjestelmä ja opintojen jälkeisiin tuloihin sidottu takaisinmaksujärjestelmä.

Yksi lukukausimaksuja puoltavien keskeinen argumentti perustuu siihen, että korkeakoulutus lisää keskimäärin elinkaarituloja, jolloin on kohtuullista, että opiskelijat osallistuvat oman koulutuksensa rahoittamiseen.

Vähemmän on keskusteltu siitä, mitä vaikutuksia lukukausimaksuilla yhdessä laajemman koulutuspolitiikan linjan kanssa voi olla itse korkeakoulutukseen ja korkeakouluihin. Lukukausimaksuissa ei ole kyse vain siitä, kuka maksaa koulutuksesta, vaan laajemmin esimerkiksi yliopistollisen opiskelun luonteesta, yliopistojen tehtävistä sekä Suomen koulutuspoliittisesta linjasta.

Lukukausimaksut eivät ole vain tekninen ratkaisu taloudellisten tosiasioiden aiheuttamaan rahoitusongelmaan, vaan niitä tulee arvioida myös poliittisina kamppailuina, joissa määritellään koulutuksen yhteiskunnallista merkitystä. Tarkastelemme tässä tekstissä keskuskauppakamarin, EVAn ja ETLAn lukukausimaksujen puolesta esitettyihin argumentteihin sisältyvää käsitystä yliopistosta, opiskelun luonteesta ja tarkoituksesta sekä yliopiston tehtävästä.

Kilpailukyky-yliopisto

Jo keskuskauppakamarin kannanoton sisältävän ohjelman otsikko Kilpailukyvyn avaimet 2020-luvulla – Suomesta maailman kilpailukykyisin maa paljastaa ohjelman keskeisimmän huolen: kilpailukyvyn. Ohjelman johdannossa todetaan Suomen kilpailukyvyn heikentyneen ja esitetään maan tulevaisuudesta kaksi vaihtoehtoa: uudistuminen tai näivettyminen. Suomen tulee voittaa kilpailussa, koska ”kilpailukykyinen yhteiskunta on hyvinvoiva yhteiskunta” ja ”Mitä kilpailukykyisempi maamme on, sitä turvallisemmalla ja tuottoisemmalla pohjalla hyvinvointiyhteiskuntamme rahoitus on.”

Hyvinvointi syntyy siis taloudesta ja hyvä kilpailukyky on edellytys hyvinvointia tuottavalle taloudelle. Tärkeimpänä osana kilpailukykyisessä taloudessa nähdään osaaminen. Yliopistojen tehtäväksi määritellään siis tämän osaamisen edistäminen. Osaamisessa korostuvat erityisesti yritysten ja työmarkkinoiden tarpeet. Keskuskauppakamari ehdottaa myös yritysten edustajien määrän kasvattamista yliopistojen hallinnossa.

Johtavatko nopeasti suoritetut tutkinnot samanlaiseen osaamiseen kuin hitaammin ja siten kenties huolellisemmin suoritetut?

Osaavan työvoiman riittävän määrän takaaminen sekä yksilöiden, yritysten ja yhteiskunnan muuttuviin tarpeisiin sopeutuminen vaativat uudistuksia korkeakoulujärjestelmään. Ohjelmassa esitetään vahva poliittinen kannanotto, jonka mukaan korkeakoulutus tulee järjestää ensisijaisesti työelämän tarpeiden mukaisesti. Silti kanta esitetään ikään kuin se olisi kiistaton totuus, triviaali fakta, jonka toteamisen jälkeen voidaan aloittaa keskustelu itse asiasta eli keinoista kilpailukyvyn kohentamiseen ja työelämän tarpeiden parempaan huomioimiseen.

Myös EVA ja ETLA näkevät yliopistot ensisijaisesti talouden ja työmarkkinoiden näkökulmasta. Sen vuoksi tavoiteaikaa pidemmät opiskeluajat nähdään keskeisenä ongelmana. Yliopistolla vietetty ylimääräinen aika on pois työmarkkinoilla käytetystä ajasta, joten opiskeluaika tulee karsia minimiin. Lukukausimaksut ovat tässä oiva väline.

Työmarkkinoiden ja yritysten tarpeiden mukaisen osaamisen korostumista voi pitää elinkeinoelämän ja sitä lähellä olevien tahojen intressien mukaisena, muttei välttämättä työnantajien itsensä. Johtavatko nopeasti suoritetut tutkinnot samanlaiseen osaamiseen kuin hitaammin ja siten kenties huolellisemmin suoritetut?

Yhteiskunta, yksilö, vai sivistys

EVAn raportissa huoli yhteiskunnan kustannuksella opiskelevista yliopistolaisista ilmenee raportin laatijan, Helsingin yliopiston entisen kanslerin Kari Raivio kommentissa, jonka mukaan ”vanhemmat joutuvat maksamaan lastensa varhaiskasvatuksesta, mutta nuoret aikuiset vaativat ilmaista päivähoitopaikkaa yliopistoissa”. Ylipitkästä aikuisiän päivähoidosta nauttivia opiskelijoita sietääkin siis hieman patistella ottamaan vastuuta koulutuksensa kustannuksista varsinkin, kun he itse yksilöinä hyötyvät koulutuksesta suhteessa enemmän kuin ”yhteiskunta”. Hyöty viittaa tässä lähinnä yksilön tuloihin ja talouden kasvuun.

Yliopistoille ja niissä tapahtuvalle koulutukselle on annettu kuitenkin muunkinlaista kuin taloudellista arvoa. Koulutuksen työmarkkinoiden tarpeet ylittävästä merkityksestä voidaan puhua sivistyksen käsitteen avulla. Tutkijat Tuukka Tomperi ja Jaakko Belt vertaavat sivistyksen käsitettä osaamisen käsitteeseen. Osaaja sopeutuu sujuvasti ennalta asetettuihin odotuksiin ja toimii tehokkaasti annettujen päämäärien hyväksi, kun taas sivistynyt yksilö kykenee myös pohtimaan kriittisesti omia ja yhteiskunnan päämääriä.

Ero näiden näkemysten välillä on havaittavissa Keskuskauppakamarin puheesta, joka korostaa koulutusjärjestelmän sopeutumista yksilöiden, yritysten ja yhteiskunnan muuttuviin tarpeisiin.

Osaaja sopeutuu sujuvasti ennalta asetettuihin odotuksiin ja toimii tehokkaasti annettujen päämäärien hyväksi, kun taas sivistynyt yksilö kykenee myös pohtimaan kriittisesti omia ja yhteiskunnan päämääriä.

Pelkän työmarkkinoiden ja yhteiskunnan tarpeisiin sopeutumisen sijaan sivistynyt yksilö osaa kysyä, ovatko nuo tarpeet mielekkäitä ja kuka ne määrittää. EVAn, ETLAn ja Keskuskauppakamarin teksteissä eivät juuri esiinny vaihtoehtoiset koulutuspoliittiset linjat, vaan poliittisen suunnan määrittävät epämääräisen vääjäämättömät voimat, kuten talous, työmarkkinat, kansainväliset kokemukset tai yhteiskunnallinen hyöty.

Evan mukaan kansainväliset kokemukset osoittavat, että lukukausimaksut tulevat ennemmin tai myöhemmin ajankohtaiseksi. Etlan mukaan julkista rahoitusta tulisi käyttää kohteisiin, joissa sen yhteiskunnallinen hyöty on suurin eli alempiin koulutusasteisiin.

Kuka määrittelee yhteiskunnallisen hyödyn?

Sivistyksen ihanteen mukaisesti on syytä kuitenkin kysyä, miksi yliopiston tulisi palvella ensisijaisesti markkinatalouden ja työmarkkinoiden välittömiä tarpeita, mitä nämä kansainväliset kokemukset ovat, ja miksi ne muka pakottavat tekemään tietynlaisia korkeakoulupoliittisia valintoja, tai mitä tarkoittaa yhteiskunnallinen hyöty ja kuka sen määrittelee.

Asiakkuus ja laatu

Yhteiskuntatieteissä usein ajatellaan, että toiminta sosiaalisissa tilanteissa on riippuvaista tilanteen tulkinnasta, koska niihin sisältyy erilaisia sosiaalisesti rakentuvia odotuksia ja rooleja. Esimerkiksi perinteisellä yliopistoluennolla luennoitsijan oletetaan luennoivan ja opiskelijoille jää tarkkaavaisen kuuntelijan ja kysymysten esittäjän rooli. Tilanteen tulkinnan vaikutusta toimintaan voi havainnollistaa seuraavalla esimerkillä.

Steven D. Levitt ja Stephen J. Dubner kertovat kirjassaan Freakonomics taloustieteellisestä kokeesta, jossa päiväkodista lapsiaan myöhässä hakemaan tulleille vanhemmille asetettiin kolmen dollarin sakkomaksu. Tarkoituksena oli asettaa vanhemmille kannustin hakea lapsensa päivähoidosta ajoissa. Seurauksena oli kuitenkin myöhästymisten vähenemisen sijaan niiden kasvu. Levitt ja Dubner selittävät tätä odotusten vastaista tulosta yhtäältä maksun pienuudella ja toisaalta sillä, että kannustin vaihtui moraalisesta rahalliseen kannustimeen. Maksun pienuus saattoi myös saada vanhemmat ajattelemaan, ettei myöhästyminen ole päiväkodille kovin suuri huoli.

Vaihtoehtoisesti kun myöhästymiselle asetettiin maksuseuraamus, se saatettiin tulkita ostettuna palveluna eikä sosiaalisen normin rikkomuksena. Päivähoidosta tuli joustavan aikataulun palvelu, johon voi pienellä lisämaksulla ostaa lisäaikaa, jos omat aikataulut käyvät liian tiukoiksi.

Kun koulutukseen tulevalle opiskelijalle asetetaan lukukausimaksu, hänestä tulee asiakas, joka on ostanut palvelun.

Tätä jälkimmäistä tulkintaa seuraten voidaan katsoa, että myös lukukausimaksuihin liittyvät ongelmat koskevat koulutuksen merkityksen tulkintoja. Kun koulutukseen tulevalle opiskelijalle asetetaan lukukausimaksu, hänestä tulee asiakas, joka on ostanut palvelun. Keskuskauppakamarin ohjelmassa asiakkuusajattelun soveltaminen koulutuksessa nostetaan eksplisiittiseksi tavoitteeksi.

Heikki Patomäki on kuvannut lukukausimaksujen vaikutuksia opiskelijoihin kirjassaan Yliopisto Oyj. Patomäen mukaan opiskelijat alkavat nähdä tutkinnon hyödykkeenä, joka heille maksavina asiakkaina kuuluu riippumatta opintomenestyksestä. Opiskelijoiden vaatimukset saada rahoilleen vastinetta johtavat Patomäen mukaan helpotuksiin yliopistojen opetus- ja sisäänottokäytännöissä ja siten koulutuksen laadun heikentymiseen.

Etlan mukaan lukukausimaksujen käyttöönotto parantaisi todennäköisesti opetuksen laatua, sillä korkeammasta laadusta ollaan valmiimpia maksamaan suurempia lukukausimaksuja. On kuitenkin ongelmallista puhua laadusta määrittelemättä tarkemmin, mitä se sisältää ja mihin päämäärään nähden se määritellään.

Pelkän työmarkkina-aseman näkökulmasta koulutuksen laatu määrittyy puhtaasti sen perusteella, kuinka suuret tulot tai vakaan työtilanteen koulutus takaa. Silloin on periaatteessa yhdentekevää, mitä koulutuksessa opitaan, jos tutkintotodistuksella pääsee töihin. Yksinkertaisen talousteoreettisen olettamuksen sijaan laatu tulisi määritellä jollakin mielekkäällä tavalla sekä osoittaa mekanismi, joka saa yliopistot lukukausimaksujen seurauksena parantamaan opetuksen laatua.

Pelkän työmarkkina-aseman näkökulmasta koulutuksen laatu määrittyy puhtaasti sen perusteella, kuinka suuret tulot tai vakaan työtilanteen koulutus takaa. Silloin on periaatteessa yhdentekevää, mitä koulutuksessa opitaan, jos tutkintotodistuksella pääsee töihin.

Päinvastoin maailmalla lukukausimaksulliset yliopistot eivät ole onnistuneet estämään esimerkiksi opetushenkilöstön työn pirstaloitumista entistä epävarmemmaksi, minkä vaikutus opetukseen laatuun on vähintäänkin kyseenalainen.

Vaikka opiskelija ei haluaisikaan ajatella koulutusta pelkkänä välineenä suuriin tuloihin, lukukausimaksut lisäävät kannustimia nimenomaan pyrkiä puristamaan koulutuksesta kaikki potentiaali suhteessa työmarkkina-asemaan. Maksullinen koulutus ilmenee sijoituksena, jolle on saatava asianmukainen tuotto. Tällöin koulutukseen liitetyt muut arvot – sivistys – jäävät syrjään, tai ainakin muuttuvat toissijaisiksi. Erityisesti paine lisääntyy vähävaraisista perheistä tuleville verrattuna esimerkiksi niihin, joiden vanhemmat pystyvät kustantamaan heidän lukukausimaksunsa.

Julkisen järjen loppu?

Erityisesti yhteiskuntatieteellisillä aloilla yksi olennainen yliopiston tehtävä on kriittinen yhteiskunta-analyysi. Tutkimuksen ja tähän perustuvan opetuksen pohjalta on kyettävä arvioimaan kriittisesti yhteiskunnan käytäntöjä, instituutioita ja valtasuhteita. Yhteiskuntaa ei pidä tutkia ja arvioida intressiryhmien tarpeiden mukaisesti, vaan itsenäisesti opiskelijoiden ja tutkijoiden itse asettamien kysymyksenasettelujen pohjalta. Tätä tarkoittaa akateeminen vapaus.

Yhteiskunnallisen edistyksen edellytyksenä on, että vallitsevia oloja voi vapaasti arvioida ja arvostella. Tähän opiskelijoille tulee antaa välineitä ja myös kannustaa. Kriittisen arvioinnin tulee kohdistua myös sellaisiin ulkoa määriteltyihin päämääriin kuten työmarkkinoiden tarpeet tai kilpailukyvyn edistäminen sekä yliopistoon itseensä.

Lukukausimaksujen aiheuttama yhä suurempi velkaantuminen tekee opiskelijoista yhä riippuvaisempia hyvistä työmarkkina-asemista ja nopeasti etenevistä opinnoista. Tulevaisuuden työnantajien arvostelemista aletaan yhä enemmän välttää, koska opintolaina tekee opiskelijoista riippuvaisempia nopeasta työllistymisestä. Työnantajien päämäärien ja toimintatapojen kriittinen arviointi voi siis näyttäytyä riskinä, jota työllistymisestään huolestunut opiskelija haluaa välttää.

Yhteiskunnallisen edistyksen edellytyksenä on, että vallitsevia oloja voi vapaasti arvioida ja arvostella. Tähän opiskelijoille tulee antaa välineitä ja myös kannustaa.

Käsitys yliopistosta ensisijaisesti paremman työmarkkina-aseman takaajana voi muodostua myös yhä enemmän vallitsevaksi ymmärrykseksi. Opiskelijoiden työmarkkinakelpoisuus on korostunut esimerkiksi Euroopan korkeakoulujärjestelmien yhtenäistämiseen pyrkivässä Bolognan prosessissa.

Tällaisen ymmärryksen levitessä yliopisto aletaan yhä enemmän nähdä pelkästään työmarkkinoilla tarvittavan osaamisen takaajana. Työmarkkinakelpoisuuden ylikorostuessa opiskelu ei myöskään johda sellaiseen intellektuaaliseen kehitykseen, jota sivistyksen käsitteelläkin on pyritty kuvaamaan. Hyvän elämän ja yhteiskunnan saavuttamisessa yliopistolla nähdään olevan arvoa vain yksilön ja yhteiskunnan välittömien taloudellisten tarpeiden täyttämisessä.

Yliopisto kietoutuu osaksi yhteiskunnallisia kamppailuja, joissa jokin ymmärrys voi muodostua vallitsevaksi ja syrjäyttää muut käsitykset. Vaikuttaa siltä, että nyt vallalla on taloudellista ja välineellistä arvoa korostava ymmärrys.

Yliopiston ideasta ei ole koskaan esiintynyt vain yhtä käsitystä. Yliopisto kietoutuu osaksi yhteiskunnallisia kamppailuja, joissa jokin ymmärrys voi muodostua vallitsevaksi ja syrjäyttää muut käsitykset.

Vaikuttaa siltä, että nyt vallalla on taloudellista ja välineellistä arvoa korostava ymmärrys. Yliopiston yhteiskunnallisesta merkityksestä ja siihen liittyvistä poliittisista valtakamppailuista olisi syytä käydä laajempaa keskustelua sekä yliopistoissa että niiden ulkopuolella.

Jussi Systä on valtio-opin maisteriopiskelija Tampereen yliopistossa.

Mikko Lahtinen on valtio-opin yliopistolehtori Tampereen yliopistossa.

Julkaisu Lukukausimaksujen yliopisto ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Taloustieteellinen yhdistys järjesti 15.5. seminaarin korkeakoulujen lukukausimaksuista, jossa puhujina olivat Jyväskylän yliopiston tutkijatohtori Hannu Karhunen, Etlan tutkijat Hanna Virtanen ja Niku Määttänen sekä Helsingin yliopiston ja Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen Markus Jäntti.

Seminaarin jälkeen Jäntti ilmoitti irtisanoutuvansa professuuristaan Helsingin yliopistolla ja Valtion taloudellisella tutkimuskeskuksella. Osaltaan päätökseen vaikuttivat seminaarissa käydyt keskustelut. Jäntti palaa syksyllä professoriksi Tukholman yliopistoon, mistä hän on ollut virkavapaalla.

Seminaarin jälkeen Jäntti ilmoitti irtisanoutuvansa professuuristaan Helsingin yliopistolla ja Valtion taloudellisella tutkimuskeskuksella.

Jäntin päätökseen vaikutti kansanedustaja Antero Vartian (vihr.) seminaarissa esittämä syytös maksuihin kriittisesti suhtautuvien ideologisesta sokeudesta. Perusteet suomalaisilta opiskelijoilta perittäviin maksuihin ovat Vartian mukaan hyvät, joten asian pitäisi olla ”no-brainer”.

Etlan toimitusjohtaja Vesa Vihriälä tuohtui myös seminaarin tapahtumista. Vihriälä on kirjoittanut yhdessä Määttäsen kanssa lukukausimaksuja ja yliopistojen pääomittamista ehdottaneen Etlan muistion, joka toimi seminaarin keskusteluiden pohjana. Hän ei käsitä Jäntin seminaarissa esittämää syytöstä siitä, että Etla ajaisi lukukausimaksuja Suomeen opportunistisesti mahdollisuuksien tasa-arvon varjolla.

Vihriälä pitää tiukasti kiinni siitä, että lukukausimaksujen kannattajilla on tavoitteena koulutuksen parantaminen ja korkeakoulutuksen resurssien vahvistaminen tavalla, joka ei heikentäisi mahdollisuuksien tasa-arvoa.

Tässä kirjoituksessa ei käydä systemaattisesti läpi kaikkia seminaarissa esiin tulleita näkökulmia lukukausimaksuihin. Tarkoituksena ei ole myöskään spekuloida yksittäisten ihmisten motiiveilla.

Pyrkimyksenä on rajatummin pohtia, mikä saa kansanedustaja Vartian toteamaan seminaarissa lukukausimaksujen tuomisen Suomeen olevan ”no-brainer” sekä syyttämään lukukausimaksuihin kriittisesti suhtautuvaa taloustieteilijää ideologisesta sokeudesta. Toisaalta, miksi tämä syytös saa taloustieteen professorin edes ajattelemaan irtisanoutumista virastaan?

Ideologit ja talousviisaat

Vartialle ideologian käsite merkityksessä, jossa hän sitä seminaarissa käytti, tarkoittanee yksinkertaisesti jonkin mielipiteen ja sen esittäjän asemoimista vastakohdaksi neutraaliksi ja rationaaliseksi oletetulle mielipiteelle ja tämän esittäjälle.

Mitä ei-ideologinen rationaalisuus voisi sitten Vartialle tarkoittaa? Vartia on ottanut Twitterissä kantaa moniin ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Näistä voitaneen päätellä ainakin jotain hänen ajatuksistaan siitä, mikä tekee mielipiteestä tai sen esittäjästä rationaalisen.

Mistä olisi mahdollista löytää rationaalinen ratkaisu kysymyksiin, kuten tulisiko suomalaisten korkeakoulujen periä lukukausimaksuja myös suomalaisilta opiskelijoilta?

Vartia ei usko vastakkainasetteluiden varaan rakentuvan poliittisen järjestelmän toimivan ”tehokkaimmalla tai fiksulla tavalla”. Ehkä juuri tästä johtuen hän ei myöskään ole vakuuttunut poliittisten puolueiden tarpeellisuudesta. Vastuulliset päätökset jäävät Vartian mukaan usein tekemättä, koska poliitikot haluavat ”niin hyvää” ihmisille, että ovat kykenemättömiä tekemään tarvittavia vaikeita päätöksiä.

Vartia olettaa, että poliittisiin kysymyksiin on mahdollista löytää ideologisesti neutraali ja rationaalinen vastaus. Ideologian sokaisema on sellainen henkilö, joka kantaa huolta tämän vastauksen mahdollisista negatiivisista vaikutuksista muille yksilöille ja ryhmille, taikka ei hyväksy sitä ainoana oikeana fiksuna ja tehokkaana vastauksena käsillä olevaan ongelmaan.

Mistä olisi mahdollista löytää rationaalinen ratkaisu kysymyksiin, kuten tulisiko suomalaisten korkeakoulujen periä lukukausimaksuja myös suomalaisilta opiskelijoilta?

Vartia on turhautunut siitä, että taloustieteelliset faktat sivuutetaan poliittisessa päätöksenteossa. Toisin sanoen taloustiede voisi tarjota ei-ideologisia rationaalisia vastauksia esimerkiksi lukukausimaksujen asettamiseen suomalaisille opiskelijoille.

Konsensus-Suomi saattaa olla kuollut, mutta suomalainen konsensus-taloustiede voi ilmeisen hyvin.

Kansanedustajien tulisi siis noudattaa taloustieteellisiä faktoja fiksujen ja tehokkaiden ratkaisujen mahdollistamiseksi. Ennen kaikkea taloustiede tarjoaa yhden kaiken kattavan vastauksen: Konsensus-Suomi saattaa olla kuollut, mutta suomalainen konsensus-taloustiede voi ilmeisen hyvin.

”I’m going to have to science the shit out of this”

Ekonomismiksi voidaan kutsua asian tai instituution määrittelemistä taloudelliseksi ja täten ei-poliittiseksi lisättynä oletuksella, että siihen ei näin ollen päde demokraattisen päätöksenteon vaatimus. Ekonomismin käsitteen kautta on mahdollista kuvata esimerkiksi Suomessa käytäviä kamppailuja yliopistojen sisäisen hallinnon suhteen.

Ekonokraatti vuorostaan ajattelee teknokraatin tavoin, että edes demokraattisia instituutioita ei tule hallita demokraattisesti. Politiikan pitää perustua tieteelle, mutta ei mille tahansa tieteelle, vaan taloustieteelle.

Ekonokraattien ilmoittamat päätökset saattavat näyttäytyä ikävinä niille, joille ne merkitsevät kivuliaita menetyksiä, mutta noudattaessaan markkinatalouden lainalaisuuksia, ne ovat kuitenkin määritelmällisesti oikeudenmukaisia. Jos taas jokin päätös ei tuota taloustieteellisesti optimaalista ratkaisua, sitä ei voida puolustaa vedoten kansanvaltaan tai demokraattiseen harkintaan. Esimerkiksi kansanäänestykset Vartia hylkää ”kolikonheittona”.

Vartiakin tiedostaa miten tämä saatetaan tulkita: ”Tämä kuulostaa toki kansanvallan vastaiselta, mutta vastuun kantaminen ikävän harvoin korreloi sen kanssa, että päätöksistä pidetään.” Joku voisi ajatella, että tämä ei ainoastaan kuulosta kansanvallan vastaiselta. Mieleen tulee Groucho Marxin toteamus: ”Hän saattaa näyttää idiootilta ja puhua kuin idiootti, mutta älä anna tämän hämätä: Hän todellakin on idiootti.”

Ekonokraatti toimii kuten vanhempi lastensa suhteen: lapsia kielletään tekemästä asioita ja pakotetaan tekemään toisia asioita. Se, että tämän kaltaista ajattelua kyseenalaistetaan Taloustieteellisen yhdistyksen järjestämässä seminaarissa lukukausimaksuista, jossa yhdistyksen sanoin ”käytiin läpi, mitä taloustieteellä on sanottavaa tästä paljon keskustelua herättäneestä aiheesta” on arvatenkin skandaali. Sen ei pitäisi olla, mutta se on.

Hajaantukaa, täällä ei ole mitään nähtävää

Seminaarin puhujat olivat taloustieteilijöitä. Kommentteja ja välihuudahduksia esittivät taloustiedettä kunnioittavan Vartian lisäksi muiden muassa taloustieteilijä, kansanedustaja Juhana Vartiainen (kok.) ja taloustieteilijä Vihriälä. Tämän piti siis kaiken järjen mukaan olla turvallinen tila todeta ainoa oikea optimaalinen ratkaisu korkeakoulujen rahoitukseen.

Iltapäivä alkoi lupaavasti. Määttänen muistutti kuulijoita siitä, että Etlan muistio ottaa annettuna tämänhetkiset suomalaiset realiteetit, joihin se suosituksensa pohjaa.

Kuten muistiossa ei-ideologisesti todetaan, ”julkisen talouden hankala tilanne tekee vaikeaksi ratkaista koulutuksen ja tutkimuksen rahoitusongelmaa. Alijäämän lisääminen ei ole houkutteleva vaihtoehto. Korkea verotuksen taso ei puolla verotuksen kiristämistä. Eri syistä on myös vaikea löytää uusia säästökohteita kokonaan toisilta hallinnon aloilta.”

Taloustieteellinen konsensus kertoo vuorostaan meille sen, että tällaisessa tilanteessa lukukausimaksut yhdistettyinä yliopistojen pääomittamiseen valtion omaisuutta myymällä ovat ainoa järkevä ratkaisu yliopistojen rahoituksen turvaamiseksi.

Toki lukukausimaksuilla olisi Etlan muistion mukaan muitakin positiivisia vaikutuksia: paremmat kannustimet opintojen nopeaan suorittamiseen, paremmat työn tarjonnan kannustimet sekä suomalaisten korkeakoulujen altistaminen viimeinkin kilpailuun laadusta ja kysynnästä.

Nämä ovat tavoitteita, joista on oletettavasti tieteellinen konsensus ja ne voidaan saavuttaa tehokkaasti tuomalla Suomeen Englannin malli, jossa korkeat lukukausimaksut katetaan opintolainoilla, jotka sitten maksetaan takaisin valmistumisen jälkeisten tulojen ylittäessä ennalta säädetyn rajan.

Virtanen totesi seminaarissa, että jos järjestelmä toimii yhdessä maassa, ei ole syytä olettaa ettei se toimisi myös Suomessa.

Etlan Virtanen totesi seminaarissa, että jos järjestelmä toimii yhdessä maassa, ei ole syytä olettaa ettei se toimisi myös Suomessa. Englantilaisessa luokkayhteiskunnassa tilanne ei ole heikompiosaisten osalta huonontunut lukukausimaksujen käyttöönoton jälkeen, joten miksi siis olettaa näin käyvän tasa-arvoisemmassa Suomessa. Malli on universaali ja sen vaikutukset ovat kaikkialla samat. Tämä kun ei ole poliittista taloutta. Tämä on taloustiedettä.

Etlan muistio ei tosin mainitse sitä, että Englannissa poliitikot voivat säätää takautuvasti tätä tulorajaa vastaamaan uutta objektiivisen optimaaliseksi havaittua tasoa, ja korkeakouluista valmistuneiden lainojen korot juoksevat joka tapauksessa. Tätä riskiä ei Suomessa ilmeisesti olisi.

Suomessa ei olisi Englannin tavoin riskiä myöskään siitä, että valtio myisi omistamaansa opintolainakantaa pois vastuullisen, fiksun ja tehokkaan valtiontalouden hoidon nimissä. Täällä opintolainat otetaan jo lähtökohtaisesti yksityisistä pankeista, joiden riskittömyyden valtio takaa pankeille lainatakauksen muodossa. Ei siis syytä huoleen.

Kuten Määttänen seminaarissa totesi, maksut ovat hyvä asia tilanteesta riippumatta. Olisihan hänen sanoin huolestuttavaa, jos opiskelija ei olisi itse valmis maksamaan ”pientä osaa” koulutuksensa kustannuksista lainajärjestelmän puitteissa, joka takaa sen, että ”kaikki voivat rahoittaa opintonsa ilman huolta takaisinmaksusta”.

Ja vaikka opiskelijoilla ei olisi huolta lainan takaisinmaksusta, olisi lainoilla kuitenkin työn tarjontaa lisääviä kannustimia. Niin. Miksi? Kenties siksi, että valmistuneet kantavat huolta lainan takaisinmaksusta?

Miksi siis huolestua Englannin mallista, jossa opintovelan määrä yliopistosta valmistunutta kohden on jo ohittanut vastaavan luvun Yhdysvalloissa, missä vuorostaan on esitetty viime aikoina vakavia huolia opintovelasta asuntovelan jälkeisenä seuraavana suurena velkakuplana.

Opintovelan määrä on ohittanut Yhdysvalloissa luottokorttivelan suurimpana kotitalouksien velkaantumisen syynä. Opintovelan kokonaismäärä on tällä hetkellä 1,3 biljoonaa dollaria. Korkeasti velkaantuneet opiskelijat omistavat epätodennäköisemmin valmistumisensa jälkeen asunnon kuin vähemmän velkaantuneet opiskelijatoverinsa. Vakavampaa saattaa olla kuitenkin se, että suurella opintovelan määrällä on havaittu olevan yhteys masennukseen ja parisuhteiden murenemiseen.

Suurella opintovelan määrällä on havaittu olevan yhteys masennukseen ja parisuhteiden murenemiseen.

Ei kuitenkaan syytä huoleen. Etla esittää maksujen tasoksi Suomessa vaivaista 2 000 euroa vuodessa. Englannissa otettiin maksut käyttöön vuonna 1998, jolloin ne asetettiin 1 000 punnan vuositasolle, josta ne ovat sittemmin nousseet nykytasolle, joka on 9 000 puntaa vuodessa. Näinhän ei kuitenkaan tarvitse Suomessa käydä. 2 000 euroa vuodessa on varmasti taloustieteellisesti tarkkaan harkittu luku, koska miksi sitä muuten esitettäisiin.

Vaikka Etlan muistiossa todetaankin, että ”suurten tehokkuusetujen tavoitteleminen puoltaisi korkeidenkin maksujen sallimista”, niin todetaanhan siinä kuitenkin myös, että on ”perusteltua edetä varovaisesti sen varmistamiseksi, että maksut eivät vaaranna mahdollisuuksien tasa-arvoa”. Siksi lukuvuosimaksuille tulisi siis Etlan mielestä asettaa suhteellisen matala katto. ”Ainakin aluksi”.

Karhusen mukaan yliopistokoulutukselle on niin paljon kysyntää, että on silkkaa hulluutta pitää aloituspaikkojen määrä nykyisellä tasollaan. Karhusta ei ilmeisesti huoleta, että yhä suurempien ryhmien suorittaessa korkeakoulututkinnon sen merkitys väylänä korkeapalkkaiseen työhön oletettavasti vähenisi. Ei, vaikka juuri korkeampi palkka oletetaankin motiiviksi korkeakouluopintoihin ja perusteluksi lukukausimaksujen oikeudenmukaisuudesta.

Kenties taustalla on ajatus siitä, että kunhan pääsemme eroon Suomen tylsän tasaisesta OECD:n maailman toiseksi parhaimmaksi rankkaamasta korkeakoulujärjestelmästä avaamalla sitä hieman markkinakilpailulle, saamme viimein tännekin muutamia huippuyliopistoja, joista valmistuminen takaisi korkeamman tulotason verrattuna toisiin Suomessa toimiviin yliopistoihin.

Mikä sitten on se yleistä laatua ja yhteiskunnallista tasa-arvoa korottava tekijä, jota hintahaitarin toisessa päässä toimivat ei-niin-huiput tuottavat? Mene ja tiedä.

Osa puhujista esitti huolensa siitä, että poliitikot onnistuvat sotkemaan tämänkin asian. Lukukausimaksu saatettaisiin toteuttaa Suomessa tavalla, joka vääristäisi mallin toimivuutta ja aiheuttaisi ei-toivottuja seurauksia. Ideologis-poliittiset motiivit saattaisivat tuhota muuten niin kauniin, tasapainoisen ja oikeudenmukaisen järjestelmän.

Onko tämän tosiasian tunnustaminen sitten rationaalista, jolloin ideologisena näyttäytyisikin kenties kyvyttömyys hyväksyä tätä todennäköistä skenaariota? Ei. Kansanedustaja Vartiainen lupasi tilaisuudessa, että poliitikot eivät tätä asiaa sotke.

Kansanedustaja Vartiainen lupasi tilaisuudessa, että poliitikot eivät tätä asiaa sotke.

Tässä yhteydessä on mahdotonta syventyä niihin lukukausimaksuista ja korkeakoulujärjestelmän markkinoistamisesta koituviin mahdollisiin ongelmakohtiin, joista on löydettävissä loputtomasti kirjallisuutta vähintäänkin taloustieteellisen konsensuksen ulkopuolelta. Näiden pohjalta voidaan kuitenkin esittää esimerkiksi seuraavat kysymykset jatkopohdintoihin seminaarin teemojen ympäriltä.

Mihin kaikkeen yliopistoilla olisi insentiivejä käyttää lukukausimaksuista saatuja rahoja olettaen, että niiden rahoitus on sidottu pysyvästi uusien asiakkaiden houkuttelemiseen? Voidaanko puhua koulutusmarkkinoista, jos yksityisiä toimijoita ei päästetä kilpailuun mukaan? Miten Englannin mallin puolustajat suhtautuvat ajatukseen koulutusmarkkinoiden avaamisesta yksityisille yliopistoille, mikä oli eräs kyseisen mallin päätavoitteista?

Onko koulutussektorilla ylipäätään mahdollista synnyttää markkinoita? Näkevätkö lukukausimaksujen puoltajat yliopistoilla muita kuin taloudellisia funktioita? Jos näkevät, mitä nämä ovat ja miten ajetut markkinaehtoiset uudistukset palvelisivat näiden toteutumista? Mitä mahdollisia seurauksia on opetussuhteen muuttumisella asiakkuussuhteeksi?

Mitkä ovat taloustieteen ohella ne muut relevantit tieteenalat, joiden tarjoamaa tieteellistä tietoa tulee huomioida korkeakoulupoliittisessa päätöksenteossa? Miten nykymuotoiset yliopistot eroavat yrityksistä organisaationa ja mitä tästä tulisi ajatella?

Tapaus Jäntti

Jäntti ei kuitenkaan esittänyt yhtäkään näistä kysymyksistä taloustieteilijöitä järkyttäneessä puheenvuorossaan.

Sen sijaan hän provosoi yleisöään kuvailemalla lukukausimaksuja liberaalien taloustieteilijöiden unelmaksi ja kiinnittämällä huomiota Etlan muistion sisältämiin taloustieteen valtavirtaa edustaviin ”oppikirjaesimerkkeihin”. Muistio ei siltä osin siis ollut taloustieteellisesti pätevä.

Jäntti esitti syytökset myös siitä, että muistion tapa määritellä mahdollisuuksien tasa-arvo ei ole riittävän tieteellinen ja että termille annettu keskeinen sija lukukausimaksujen puolustajien argumenteissa on opportunismia.

Miksi ylipäätään haluaisimme lukukausimaksuja, joiden myötä koulutuksellinen tasa-arvo saattaisi heikentyä, kun yliopistojen rahoitus voitaisiin yhtä hyvin turvata maltillisella tuloveron progression nostolla tai oikeudenmukaisella perintöveron korotuksella?

Lopulta Jäntin ideologisuus taisi kuitenkin palautua seuraavaan taloustieteellistä ääriajattelua edustavaan argumenttiin: miksi ylipäätään haluaisimme lukukausimaksuja, joiden myötä koulutuksellinen tasa-arvo saattaisi heikentyä, kun yliopistojen rahoitus voitaisiin yhtä hyvin turvata maltillisella tuloveron progression nostolla tai oikeudenmukaisella perintöveron korotuksella?

Ulkopuolisen silmissä tässä näyttäisi kulkevan rationaalisen taloustieteellisen konsensuksen raja: tarpeettomien riskien välttämisessä ja verojen (maltillisessa) korottamisessa. Ken näin ehdottaa, astuu tosiasioiden piirin ulkopuolelle ideologian sumuiseen maailmaan.

Toisaalta suurin ongelma Jäntin argumentissa taisi olla juurikin se, että jo niiden julkituominen murentaa suomalaisten ekonokraattien vaalimaa kuvaa taloustieteestä tieteenä, jonka harjoittajien piirissä vallitsee konsensus tehokkaasta ja oikeudenmukaisesta ratkaisusta milloin mihinkin kysymykseen. Mitä olisikaan tiede, joka ei ole yksimielinen oikeista kysymyksistä ja niihin esitetyistä vastauksista? Ilmeisesti ei ainakaan taloustiedettä.

Missä kulkevat sitten Jäntin omat sietokyvyn rajat? Helsingin Sanomien haastattelussa hän listasi syitä, jotka vaikuttivat ratkaisuun palata Ruotsiin. Näitä olivat ensinnäkin epäselvyys Economicumin tulevaisuudesta yliopistojen ja VATT:n yhteisenä taloustieteellisenä yksikkönä sekä hallituksen tekemät yliopistoleikkaukset.

Yksi Jäntin mainitsemista syistä eroonsa oli se että suomalaisessa politiikassa ei arvosteta tarpeeksi tieteellistä tietoa.

Kaksi muuta Jäntin antamaa syytä ovat kuitenkin mielenkiintoisempia. Ne ovat Vartian esittämä syytös Jäntin ideologisuudesta sekä se, että suomalaisessa politiikassa ei arvosteta tarpeeksi tieteellistä tietoa. Jälkimmäisestä Jäntti mainitsee esimerkkinä sen, että ”yritysverotyöryhmässä ei ollut yhtä ainoaa verotuksen taloustieteilijää, pelkkiä yritysverojuristeja”.

Tässä kulkevat Jäntin sietokyvyn rajat: taloustieteilijän syyttämisessä ideologiseksi ja taloustieteilijöiden ohittamisessa poliittisessa päätöksenteossa.

Kyseistä kiistaa ulkopuolisena seuraavana on vaikeata välttyä ajatukselta, että Vartia ja Jäntti päätyvät kuin päätyvätkin lopulta konsensukseen. Konsensukseen, jonka mukaan taloustieteen keinoin on mahdollista tarjota rationaalisia, ei-ideologisia ratkaisuja mitä moninaisimpiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Poliitikoilla tulisi vain olla enemmän uskallusta ja halua toteuttaa näitä ratkaisuja oikeudenmukaisten ja tehokkaiden lopputulemien saavuttamiseksi.

Jäntti tiedemiehenä pitää kiinni siitä, että aina on olemassa mahdollisuus kyseenalaistaa tällä hetkellä vallitsevia taloustieteellisiä totuuksia.

Eroksi näyttäisikin muodostuvan lähinnä se, että Jäntti tiedemiehenä pitää kiinni siitä, että aina on olemassa mahdollisuus kyseenalaistaa tällä hetkellä vallitsevia taloustieteellisiä totuuksia vähintäänkin teorian lähtökohdat hyväksyvän sisäisen kritiikin keinoin. Vartialle ajatus tästä näyttäytyy vuorostaan taloustieteen tieteellisyyden kyseenalaistamisena ja portin avaamisena ei-rationaaliselle päätöksenteolle.

Taloustieteellistä konsensusta ei Taloustieteellisen yhdistyksen seminaarissa tällä kertaa saavutettu lukukausimaksuista. Nyt kun Jäntti on päättänyt pakata laukkunsa ja palata Ruotsiin, lienemme kuitenkin taas hieman lähempänä päivää, jolloin Vartia – tai Vartiainen – voi lopulta eduskunnalle ilmoittaa kaikkien rationaalisten kansanedustajien yhtyessä kuoroon: ”No-brainer!”

Osmo Soininvaara kiteyttää blogissaan, mistä tästä kaikessa loppujen lopuksi on kyse: ”Muuten olen sitä mieltä, että hyvässä ja tasa-arvoisessa yhteiskunnassa koulutuksen tulisi olla ilmaista. Siitä, pitäisikö näin olla myös suurten tuloerojen yhteiskunnassa, en ole varma.”

VTM Taavi Sundell on maailmanpolitiikan väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston Politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella. Hänen väitöskirjatutkimuksensa tarkastelee Suomen ja Jordanian korkeakoulujärjestelmien poliittista taloutta ja yleisemmin korkeakoulutuksen hyödykkeistämistä.

25.5.2017 12:55: Korjattu väite ”Korkeasti velkaantuneet opiskelijat eivät valmistumisensa jälkeen yhtään sen todennäköisemmin omista asuntoa kuin vähemmän velkaantuneet opiskelijatoverinsa” muotoon ”Korkeasti velkaantuneet opiskelijat omistavat epätodennäköisemmin valmistumisensa jälkeen asunnon kuin vähemmän velkaantuneet opiskelijatoverinsa”.

Julkaisu Taloustiede, ideologia ja lukukausimaksut ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Hallitus esittää lukukausimaksuja EU:n ja Euroopan talousalueen ulkopuolelta tuleville korkeakouluopiskelijoille. Esitys ja siihen liittyvä julkinen keskustelu nojaavat oletuksille, joita on käsitelty kriittisesti usean vuoden ajan. Ehdotus tuntuu kuitenkin sopivan vallalla olevaan ilmapiiriin, jossa suomalainen yhteiskunta esitetään ulkomaalaisten taloudellisesti hyväksikäyttämänä toimijana.

Suomen asema korkeakoulukilpailussa on heikko

Pohjoinen periferiamme ei ole niin haluttu kohdemaa kuin helposti kuvittelemme. Kansainvälisessä korkeakoulukilpailussa Suomi ei sijoituksilla juhli. Vaikka rankinglistat ovat perusteiltaan kyseenalaisia, monet opiskelijat päättävät opiskelupaikkansa niiden perusteella. Suomalaisen koulutuksen kova arvostus taas on yleensä OECD:n Pisa-mittauksiin perustuvaa ja ne liittyvät peruskoulutukseen. Suomalainen korkeakoulutus ei ole kokenut vastaavaa nostetta globaalisti.

Tutkintomaksua on myös rajatusti kokeiltu Suomessa. Kokeilun tulokset olivat heikot. Vaikka kokeilu oli suppea, se viittasi selvästi siihen, että maksullinen korkeakoulutus ei ole toimiva keino kasvattaa kansainvälisten opiskelijoiden määrää. Suurelle osalle ulkomaalaisista opiskelijoista myönnettiin stipendi eikä mielenkiinto maksullista suomalaista korkeakoulutusta kohtaan suuresti lisääntynyt. Ruotsissa ja Tanskassa lukukausimaksut romahduttivat EU- ja ETA-alueiden ulkopuolisten tutkinto-opiskelijoiden määrän.

Hallituksen esitys kuitenkin kuvaa lukukausimaksut keinoksi lisätä ulkomaalaisten opiskelijoiden määrää ja suomalaisten korkeakoulujen kansainvälisyyttä. Tässä on yksi suomalaisen lukukausimaksupoliittisen argumentaation suurimmista paradokseista: siinä missä kansainvälistyminen liittyy yliopistostrategiaan ja on oleellista suomalaisten tutkijoiden verkostoitumiselle, siihen pyritään asettamalla lukukausimaksu osalle ulkomaalaisista tutkinto-opiskelijoista.

Korkeakoulutuksen markkinat eivät toimi

Kokoomuksen ryhmäjohtaja Arto Satonen perustelee suunniteltuja lukuvuosimaksuja korkeakoulutusmarkkinoiden kysynnän kasvulla ja merkittävän vientituotteen keskeisyytenä. Lukukausimaksuajattelua ohjaa markkinalogiikka. Toisin kuin ennen, korkeakoulutusta ei nähdä sijoituksena yhteiskunnalliseen vaurauteen ja hyvinvointiin pitkällä tähtäimellä. Koska koulutus on kallista yhteiskunnalle, siitä pitää myös maksaa (Sipilä, 2011). Keskusteluissa siis kummittelee oletus vapaasti toimivista kansainvälisistä koulutusmarkkinoista, jotka synnyttäisivät yhtäaikaisesti voittoa ja toisivat yhteiskunnalle säästöjä.

Ison-Britannian yliopistoissa omaksuttiin tällainen markkinalogiikkaan pohjaava toimintakulttuuri 1980-luvulla. Se kyseenalaisti ensin vanhat toimintatavat ja alkoi sitten luoda sekä uutta materiaalista toimintatapaa että kielenkäyttöä. Markkinalogiikka muutti tapaa ymmärtää yliopistoa ja sen yhteiskunnallista tehtävää (Fairclough 1989). Kyseessä oli instituution periaatteiden muutos, joka oli helppo viedä läpi sen vähemmän keskeisistä osista käsin. Suomalaiset lukukausimaksukokeilut voidaan samaan tapaan nähdä osana laajempaa maksullisen koulutuksen kartoittamista ja pilotointia. Käydäänhän keskustelua niistä ikään kuin poikkeuksena aiempaan sääntöön.

Markkina-ajattelu perustuu ideologiselle oletukselle, että lukukausimaksulla saa myös parempaa opetusta. Koulutus ja terveydenhuolto eivät kuitenkaan toimi markkinamallin mukaisesti, koska niiden ”tuotteet” eivät ole verrattavissa yksinkertaisiin markkinahyödykkeisiin (kts. esim. Galbraith 2009). Näillä aloilla markkinamallin olettamat kysyntä ja tarjonta eivät ota huomioon toimialan laajempaa yhteiskunnallista merkitystä, mikä erottaa alat esimerkiksi vähittäiskaupasta. Lisäksi ”asiakkaan” mahdollisuus kilpailuttaa hoitonsa on rajattu (ks. myös Poutanen 2013). Yliopistojen välille syntyvät korkeakoulutuksen markkinat eivät siis ole millään muotoa vapaat eivätkä ne toimi kaikkien opiskelijoiden eduksi, jos todellista valinnanvaraa ei ole.

Lisäksi markkinaperustaisen ja maksuttoman järjestelmän rinnakkainen ylläpito on omiaan aiheuttamaan ennakoimattomia ongelmia. Mitä tapahtuu, kun koulutuksestaan maksanut ”asiakas-opiskelija” astelee samaan luokkaan suomalaisen opintotukea saavan opiskelijan kanssa? Vain osalle opiskelijoista osoitettu henkilökohtainen maksu alkaa tuottaa dynamiikkaa, jossa palvelun taso voidaan osoittaa maksaville asiakkaille selkeämmin. Kassavirran synnyttämisen sijaan maksullinen toiminta vaatiikin entistä laajempaa selvittelyä ja valvontaa – siis byrokratiaa. Tämä paisuttaa yliopistojen hallinnollista budjettia, mutta ei tue suoraan yliopiston päätehtävää eli koulutusta ja tutkimusta.

Tutkinto-opiskelijat eivät ole kustannus yhteiskunnalle

Ulkomaalaisten tutkinto-opiskelijoiden kouluttamisesta Suomelle globaalissa taloudessa muodostuva pelkistetty taloudellinen tappio on aiemmin hyväksytty osana suomalaisen korkeakoulutuksen kansainvälisen verkostoitumisen kustannuksia. Nyt ulkomaalaisia tutkinto-opiskelijoita on alettu ajatella kustannuksena, johon Suomella ei ole varaa. Kansainvälinen kilpailukyky priorisoituu taloudellisesti tiukkoina aikoina ohi globaalin vastuunkannon.

Millaisia todellisia kustannuksia ulkomaisista tutkinto-opiskelijoista suomalaiselle yhteiskunnalle sitten aiheutuu? Kansaneläkelaitoksen mukaan ainoa etuus, josta ulkomaalainen tutkinto-opiskelija nauttii, on maksuton koulutus. Kelan tuille heillä ei ole asiaa.

Kuten hallituksen esityksessä todetaan, ulkomaalaiset tutkinto-opiskelijat tuovat suomalaiseen yhteiskuntaan tuloja sekä kulutuksensa kautta että työntekijöinä. Keskusteluissa lukukausimaksuista on kuitenkin esitetty huolta siitä, että ulkomaalaiset tutkinto-opiskelijat vievät valmistuttuaan ilmaisen opetuksen tuottaman osaamisen pois Suomesta. Vuoden 2013 alussa lakialoitteen ulkomaalaisten opiskelijoiden lukukausimaksuista jättänyt kansanedustajajoukko esittikin, että Suomeen työllistyvä ulkomaalaistaustainen opiskelija voisi vähentää lukukausimaksut verotuksessa viiden vuoden ajan.

Lukukausimaksujen asettamisen sijaan olisi tärkeää panostaa ulkomaalaistaustaisten henkilöiden työllistymiskynnyksen alentamiseen. CIMOn selvityksessä todetaan, että tästä näyttäisi seuraavan kansantaloudellisesti suurempi hyöty kuin lukukausimaksuista. Lisäksi pääasiallinen syy siihen, että ulkomaalaistaustaiset opiskelijat eivät valmistuttuaan jää Suomeen ei ole opiskelijoissa itsessään, vaan suomalaisten työnantajien ja maahanmuuttoviranomaisten asenteissa.

Ovatko lukukausimaksut piilorasismia?

Lukukausimaksuesitys siis perustuu oletuksiin, joista on keskusteltu kriittisesti jo useamman vuoden ajan. Voisiko demareiden hallitseman opetus- ja kulttuuriministeriön tuoretta lukukausimaksuesitystä sitten ymmärtää populistisena siirtona vaalien lähestyessä? SDP on tutkimusten mukaan menettänyt perinteistä äänestyspohjaansa perussuomalaisille. Lisäksi suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa tuntuu tällä hetkellä olevan valmiutta ajatella, että kansalaisia sorretaan maahanmuuttajien kustannuksella. Tässä mielipideilmapiirissä ei liene vaikeaa löytää tukea ajatukselle, että juuri ulkomaalaisten opiskelijoiden tulisi maksaa tutkinnoistaan.

Lukukausiesitys ei myöskään kohdistu kaikkiin ulkomaalaisiin opiskelijoihin, vaan ainoastaan EU/ETA-alueen ulkopuolisiin tutkinto-opiskelijoihin, joiden määrä Suomessa on lukukausimaksukokeilun seurantaryhmän mukaan tasaisesti kasvanut. Lukukausimaksu voidaan nähdä mekanismina, joka seuloo Suomeen saapuvia ulkomaalaisia opiskelijoita. Todetaanhan hallituksen esityksessäkin, että lukukausimaksut ovat keino vähentää EU/ETA-alueiden ulkopuolisten opiskelijoiden suhteellista osuutta kaikista ulkomaalaisista opiskelijoista. Eurooppalaisten opiskelijoiden suhteen Suomella ei siis ole vastaavaa ongelmaa kantaa globaalia vastuuta kuin kehittyvien ja nousevien talouksien nuorten suhteen.

Oppositio on hallituksesta irtaantuneita puolueita lukuun ottamatta ollut kovin hiljainen liittyen hallituksen esitykseen. Vihreät ja vasemmistoliitto vastustivat hallitukseen kuuluessaan lukukausimaksuja. Puolueiden kannatuskyselyitä johtava keskusta on jo pitkään pitänyt lukukausimaksuja tarpeellisina. Perussuomalaisten joukosta taas tuskin löytyy merkittävää vastustusta nimenomaan ulkomaalaisten opiskelijoiden laskuttamiseen. Turun Sanomista käy ilmi lukukausimaksujen laaja tuki:esitys ulkomaalaisten tutkinto-opiskelijoiden lukukausimaksuista voi löytyä useammankin sellaisen puolueen agendalta, jotka muodostavat hallituksen seuraavien vaalien jälkeen.

Viitteet

Fairclough, N. 1989. Language and Power. 2^nd Revised edition, 2001. Longman.

Galbraith, J.K. 2009. The Predator State. Free Press: New York.

Poutanen, M. 2013. ”Terveydenhuolto ja raha – miten yhdysvaltalainen terveydenhuolto on rakentunut liiketoiminnaksi”, Alusta!, 19.3.2013.

Sipilä, J. 2011. “Hyvinvointivaltio sosiaalisena investointina: älä anna köyhälle kalaa vaan koulutus!” Yhteiskuntapolitiikka76(4): 359-372.

Artikkelikuva: congerdesign / Pixabay

Julkaisu Lukukausimaksuehdotus on myös populismia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.