Eribon, Didier. 2024. Paluu Reimsiin. Suomennos: Timo Torikka. Vastapaino. 203 s.

Paluu Reimsiin on henkilökohtainen kirja, joka kertoo yksinkertaisuudessaan seksuaalivähemmistöön kuuluvan kirjoittajan paluusta keskisuureen kotikaupunkiinsa, josta oli jo nuorena monella tasolla vieraantunut. Hän oli löytänyt itselleen uuden kodin ja seksuaalisen vapauden Pariisista, kosmopoliittisesta pääkaupungista, missä hän pystyi myös toteuttamaan itseään älyllisesti. Tarinan kertoja, eli Didier Eribon itse, palaa kotikaupunkiinsa kohtaamaan uudelleen äitinsä ja itsensä: hän joutuu lähestymään sitä osaa itsestään, jonka on ”torjunut, hylännyt, kieltänyt”.

Eribonin teos alleviivaa, miten etäisyyden kasvaessa liian suureksi ihmisten, ja heidän suorasti – tai epäsuorasti – edustamiensa maailmankuvien välillä, sitä ja heitä on helpompi olla ajattelematta. Etäisyys kasvaa tekemättömyyden välityksellä kuin itsestään.

Taustalla ei siis ole tietokirjalle joskus ominaista tutkimusta aiheeseen, vaan Ranskan älymystöpiireissä luovineen Eribonin omakohtaista pohdintaa, jota hän laajentaa yhteiskunnalliseksi analyysiksi. Eribon pohtii ihmiseksi kasvamisen merkitystä ja sitä, kuinka pyrimme vapautumaan joistain niistä piirteistä, jotka ovat kuitenkin muokanneet persoonaamme. Tähän liittyy voimakas halu todistaa elävämme vapaata, autonomista elämää omin valintoinemme ja omilla ehdoillamme.

Kirjan ydin on siinä, että Eribon oli kokenut helpommaksi kirjoittaa sukupuoli-identiteetistään ja siihen liittyvästä häpeästä, kuin yhteiskunnallisesta häpeästä, eli luokkakysymyksestä. Pariisiin muuttaminen ei ollutkaan siinä suhteessa tuntunut samassa määrin vapauttavalta, vaan työväenluokkainen tausta oli tuntunut rasitteelta – häpeältä. Kirjoittaja kuvaa astuneensa ulos seksuaalisesta kaapista, mutta astuikin sisään yhteiskunnalliseen kaappiin samalla kuin huomaamattaan.

Eribonin pako Reimsistä ilmensi hänen seksuaalista vapautumistansa pikkukaupungin tukahduttavasta ilmapiiristä, mutta hän ei ollut osannut aiemmin tarkastella tätä luokkakysymyksenä: sen mahdollisti vasta paluu Reimsiin. 

Työväenluokan romantiikan riisuminen

Eribon hahmottaa ranskalaisen työväenluokkaisuuden näköalattomana ja poliittisesti alisteisena: vasemmistolaisuus oli pikemminkin opittu tapa kuin omaksuttu ideologia. Vasemmistolainen politiikka käsitettiin ensisijaisesti arkipäivän kärsimyksen vastustamiseksi, eli poliittiseksi protestiksi, joka keskittyi lopulta ensisijaisesti lähipiiriin. Eribonin kuvaamassa vasemmistolaisuudessa oli voimakkaan populistisia piirteitä, jossa eliitit sortavat kansaa: ratkaisu kaikkeen olisi vallankumous, jota ei kuitenkaan osattu mitenkään käsitteellistää muutoin, kuin että asiat olisivat ratkaisevasti toisin kuin nyt.

Tulkinta myös polarisoi voimakkaasti joko työläisten puolelle tai heitä vastaan. Eribon esimerkiksi kuvaa, kuinka hänen isänsä nautti siitä, kun joku vasemmistolainen televisiossa rikkoi julkisen keskustelun pelisääntöjä. Katkeruus oli keskeinen tunne ja kokemus.

Eribon hahmottaa ranskalaisen työväenluokkaisuuden näköalattomana ja poliittisesti alisteisena: vasemmistolaisuus oli pikemminkin opittu tapa kuin omaksuttu ideologia.

Eribon edelleen kuvaa elävästi, kuinka hänen äitinsä meneminen töihin tehtaaseen perhettä elättääkseen ravisteli työväenluokan konservatiivisia sukupuolinormeja: työtä tekevä nainen vei mieheltä perheen elättäjän kunnian ja muutti parisuhteen valta-asetelmia. Tähän liittyi myös voimakkaita ennakkoluuloja seksuaalimoraalin rappeutumisesta. Samasta syystä Eribonin isälle vastentahtoinen varhaiseläke tuntui häpeälliseltä, ja täytti päivät toimettomuudella.

Ranskalaista vasemmistoa kohtaan, jonka jäsenet lunastivat lopulta paikkansa yhteiskunnan huipulla, Eribon on myös hyvin kriittinen: 1970-luvun vasemmistolaiset vaalivoitot eivät merkittävästi muuttaneet politiikan suuntaa, mikä aiheutti valtavaa pettymystä ja poliittista vieraantumista – myös Eribonin omassa perheessä.

Eribon kuvaa ranskalaisen poliittisen vasemmistoeliitin myyneen periaatteensa; luovuttiin vanhasta radikalismista, pyrittiin sovinnaisuuteen ja vastakkainasetteluista luovuttiin. Tätä seurasi ranskalaisen hyvinvointivaltion asteittainen alasajo. Perinteisesti hallittujen puolesta puhunut poliittinen vasemmisto omaksui hallitsevien aseman ja puhetavan, mihin sisältyi työväenluokan ylenkatsetta Uudet talouspoliittiset välttämättömyydet, kuten esimerkiksi vastuullinen taloudenhoito, myös sisäistettiin tehokkaasti.

Miksi työväenluokka äänestää laitaoikeistoa?

Myös rasismi on Eribonin mukaan ollut osa työväenluokan liberaalia demokratiaa haastavaa kielenkäyttöä; kommunistitkin aikanaan avoimesti flirttailivat rasistisen puhetavan kanssa. Jos yhteiskunta ilmenee yhteiskunnallisten voittajien ja häviäjien nollasummapelien kautta, ei yllättäne, että ajatusmaailma on rasismille altis. On ironista, että nollasummapeli on juuri kapitalistien tapa hahmottaa ja esittää maailma.

Koska vasemmistolaisuus ei enää kyennyt määrittämään ranskalaisen työväenluokan identiteettiä, tai toisin sanoen luokkapohjainen politiikka ei vaikuttanut enää mahdolliselta, saati halutulta, tilalle tuli etninen kansallistunne – ranskalaisuus. Tässä yhteydessä nollasummapeli ja niukkuuden jakaminen antoivat perusteet sulkea ”nuo toiset” ulkopuolelle – rajoitettua yhteistä hyvää ei voinut jakaa liian laajalti, ja vain tietyillä oli siihen oikeus oman historiansa valossa. Tätä on tutkimuksenkin valossa kutsuttu hyvinvointisovinismiksi.

Toisin sanoen työväen vasemmistolaisuus Eribonin kuvauksen mukaan oli populistista, heijastellen nykyaikaisen oikeistopopulismin maailmankatsomusta. Eribon kysyykin kirjan alussa vielä retorisesti, että kenen puoleen näin poliittista järjestelmää tulkitsevat voivat kääntyä: kuka heidän mielestään heitä edustaa, puolustaa, ja kuka tukee heidän oikeuttaan poliittiseen olemassaoloon sekä hyväksyttyyn kulttuuriseen identiteettiin? Kuka, heidän tulkintansa mukaan, heistä enää välittää?

Eribon kysyykin kirjan alussa vielä retorisesti, että kenen puoleen näin poliittista järjestelmää tulkitsevat voivat kääntyä: kuka heidän mielestään heitä edustaa, puolustaa, ja kuka tukee heidän oikeuttaan poliittiseen olemassaoloon sekä hyväksyttyyn kulttuuriseen identiteettiin?

Tähän juuri oikeistopopulismi iskee korostaen näköalattomuutta, unohdetuksi ja jätetyksi tulemista sekä katkerin tunnelatauksin höystettyä puhetapaa. Niin kommunistien, kuin nyt laitaoikeiston äänestämisessä on Eribonin mukaan kyse varoituksesta valtaapitäville ja pyrkimys säilyttää oman yhteiskunnan samaistumispinnan arvokkuutta poliittisessa järjestelmässä, joka tuntui sivuuttavan heidät.

Vaikka yhteiskunnallinen liikkuvuus on Eribonin mukaan parantunut, luokkayhteiskunnan rakenteet ovat edelleen aidot ja olemassa. Tämä johti ymmärrettäviin psykologiin reaktioihin työväenluokkaisissa perheissä, jossa koulutusta ei alun alkaenkaan arvosteta, vaan työtä. Liian pitkä kouluttautuminen nähtiin yhteensovittamattomana työväenluokkaisen identiteetin kanssa.

Eribon uskoo, että työväenluokka ei äänestä äärioikeistoa ideologisesti, vaan välillisesti tyytymättömyyden ilmaisuna; tällöin he sivuuttavat puolueiden linjassa sellaiset seikat, mitä eivät tue, keskittyen niihin ilmaisuihin, politiikkaan ja ennen kaikkea tunneilmaisuihin, jotka heitä puhuttelevat. Näin hän näkee mahdollisuuden yhtä lailla äärivasemmistolaiselle populismille, joka voi siepata nämä äänestäjät – tai ainakin osan heistä.

Pako Reimsista ja paluu Reimsiin

Vaikka Eribon katsoi jättäneensä työväenluokkaisuuden jälkeensä Reimsiin, Pariisissa hän huomasi yhä samaistuvansa enemmän työväenluokkaan kuin häntä ympäröivä kulttuurillinen älymystö, joka oli käynyt parhaimmat koulut. Eribon koki omalla opintopolullaan myös sen vaikeuden, minkä hänen luokka-asemansa toi; hänellä ei ollut verkostoja eikä taustan kautta riittävää apua elättää itseään tai työllistyä koulutusta vastaaviin tehtäviin. Eribonin integroituminen porvarilliseen maailmaan ei siis ollut ongelmatonta, mutta se maailma lupasi hänelle uutta ja muutosta – se oli erilainen, kuin se maailma, jonka hän jätti taakseen.

Kirjan viesti tuntuu olevan, että olemme jo jossain määrin tottuneet siihen yhteiskunnalliseen narratiiviin, jossa välit katkeavat vanhempiin lapsen seksuaalisuuden herättämien ristiriitojen vuoksi, mutta vähemmän puhutaan muista yhteiskunnallista eroista ja ristiriidoista, kuten luokasta.

Sopiakseen uuteen ympäristöönsä Eribon piilotteli työväenluokkaisuuttaan – hän häpesi sitä enemmän kuin seksuaalista identiteettiään. Vaikka pariisilaisen älymystön piirissä työväenluokkaisuus ajatuksena kiehtoi monia, työväenluokkainen habitus tulkittiin sivistymättömyydeksi. Myös Eribon tiedostaa romantisoineensa ja idealisoineensa työväenluokkaa yläluokkaisen vasemmistolaisuuden kautta – Karl Marxin teosten lukeminen oli etuoikeus niille, joilla oli siihen kykyä ja aikaa.

Korkeakoulutuksella voi olla myös merkitystä yksilön ajalliseen horisonttiin: Eribonin mielestä Reimsissä sosiaalisia suhteita ohjasi ensisijaisesti menneisyys, ei tulevaisuus. Tulevaisuuteensa keskittyvä Eribon suoritti luokkapaon Pariisiin. Tämä edellytti hänen menneisyytensä hylkäämistä. Hän tiedostaa, että tämä oli myös itsekäs pyrkimys – ja näin hänen lähipiirinsä asian myös näki. Tässä löytyy mielenkiintoinen näkökulma yhteiskunnalliseen polarisaatioon; hylkäys oli tässä suhteessa vastavuoroista.

Kirjan viesti tuntuu olevan, että olemme jo jossain määrin tottuneet siihen yhteiskunnalliseen narratiiviin, jossa välit katkeavat vanhempiin lapsen seksuaalisuuden herättämien ristiriitojen vuoksi, mutta vähemmän puhutaan muista yhteiskunnallista eroista ja ristiriidoista, kuten luokasta.

Eribon käsittelee mittavasti etenkin kirjan loppuosassa omaa seksuaalista heräämistään ja siihen liittyviä jännitteitä. Arkinen homofobia ja rasismi olivat läsnä Eribonin kotona, mikä voimisti hänen haluaan eriytyä perheestään ja sen edustamista arvoista ja luokasta – sivistymättömyydestä. Siksi ”pako Reimsistä” olisi voinut kuvata nuoren Eribonin kokemusta.

Eribon pohtii myös homofobian uhriksi joutumisen epäoikeudenmukaisuutta: miksi näin voi käydä? Seuraukset hänelle itselleen ovat olleet traumaattisia. Kirjan epilogissa Eribon kuitenkin paljastaa, että seksuaalivähemmistöjen verkostot Pariisissa auttoivat häntä ylittämään muutoin ylivoimaisilta tuntuvat luokkarajat – homofobia synnyttää kääntäen yhteisöön keskinäistä solidaarisuutta.

Onkin traagista ironiaa, että konservatiivistiin arvoihin pohjaavaa syrjintää, väkivaltaa ja näiden ympärille rakentuvaa politiikkaa tuotetaan uudelleen työväenluokassa, joka luokkana kokee joutuvansa myös epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi, haavoittuvaisiksi ja ahdistuneiksi välinpitämättömän poliittisen järjestelmän edessä.  Tätä Eribonin perhe puolestaan oli valmis pakenemaan äärioikeistoon asti.

Eribonin mukaan ranskalaisten kommunistien aiempi puhdasoppisuus edellytti kaikkien muiden näkökulmien hylkäämistä luokkakysymyksen hyväksi, kun taas nykyinen vasemmistolaisuus hylkää luokkakysymyksen kaikkien muiden näkökulmien tähden. Eribon pohtii, että siksi ehkä luokasta ei enää/vieläkään niin paljon puhuta, eikä hän aiemmin olisi osannut siitä kirjoittaa.

Sokeat pisteet yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa

Eribon itse huomauttaa tutkijoiden asuvan kahdessa maailmassa, jossa he lukeutuvat akateemiseen eliittiin, mutta kokevat vastenmielisyyttä tätä tosiasiaa kohtaan. Näin he samaistuvat lähinnä vain ideologisella tasolla työväenluokkaan. Eribon vaikuttaakin kritisoivan vasemmistolaisen älymystön oletuksia spontaanista luokkatietoisuudesta tai muusta väistämättömästä tiedostavasta ja järjestäytyneestä ideologisesta käänteestä nykyisessä työväenluokassa.

Tämä on relevantti huomio yhteiskuntatieteelliselle tutkimukselle. Siinä työväenluokkaa kuvataan usein sanoin ja käsittein, joita moni kyseisen luokan jäsen ei ymmärrä tai tunnista. Monia yläluokkainen, ylikoulutettu analyysi ei edes kiinnosta.

Nykyisen työväenluokan luonne on Eribonin mielestä tutkimuksellinen sokea piste. Ehkä näin oli vuonna 2009, kun Paluu Reimsiin julkaistiin, muttei välttämättä samassa määrin nyt. Luokkasamastumista on tutkittu Suomessakin, viimeksi tutkijatohtori Aino Tiihosen väitöskirjassa, perehtyen erityisesti työväenluokan luokkasamastumisen yhteyteen äänestyspäätöksiin. Suomessakin työväenluokkaiset äänestäjät ovat jakaantuneet vasemmistopuolueiden (pääasiassa SDP) ja laitaoikeiston (pääasiassa perussuomalaiset) välille.

Työväenluokkaa kuvataan usein sanoin ja käsittein, joita moni kyseisen luokan jäsen ei ymmärrä tai tunnista. Monia yläluokkainen, ylikoulutettu analyysi ei edes kiinnosta.

Kuin Tiihosta mukaillen, myös Eribon toteaa: yksilön ”objektiivinen” paikka yhteiskunnassa tai työelämässä ei yksinään riitä määrittämään luokkaintressiä ja subjektiivista luokkasamastumista. Toisaalta on hyvä muistaa, ettei Paluu Reimsiin ole Eribonin viimeinen kirja.

Kirjan tekstityyli pakottaa kuitenkin pohtimaan sen genreä ja yleisöä. Vaikka Eribon viitteistää jossain määrin ajatteluaan, sitä voi olla lukijan kannalta joko liikaa tai liian vähän.

Tampereen sosiologian professori Juha Suorannan jälkisanat antavat tärkeää taustoitusta lukijalle, joka ei tunne Eribonin tuotantoa tai persoonaa. Mietin, että jälkisanat olisivat sopineet miltei paremmin esipuheeksi lukijalle, jolle yliopistomaailma – ranskalaisesta sellaisesta puhumattakaan – ei ole tuttu. Näin lukija olisi voinut paremmin saada kiinni kirjailijan äänestä.

Vaikka teos ei ole tietokirja, Eribon on ranskalaisen akateemisen ja kulttuurillisen eliitin jäsen ja hänen tekstissään seikkailevat vaivattomasti sellaiset yhteiskuntatieteellisen teorian ja filosofian jätit kuin esimerkiksi Michel Foucault, Jean-Paul Sartre, Jacques Lacan tai Pierre Bourdieu. Eribon yhtäältä ihailee ja kritisoi näitä henkilöitä ja heidän ajatuksiaan – tämä on se joukko, johon hän itse samaistuu.

Edellisessä ei ole kyse vain akateemisista viittauksista, vaan Eribon tunsi henkilökohtaisesti ja läheisesti erityisesti Foucault’n ja Bourdieun. Kuten Suoranta huomauttaa, Eribon on kirjoittanut arvostetun Foucault-elämänkerran.

Siten teoksen omaelämäkerrallisuus ja autoetnografinen sosiologinen pohdinta lienevät harkittuja valintoja. Ehkä anteeksipyytelemättömän akateeminen tyyli onkin kirjoittajan rehellisyyttä; hän ei yritä keinotekoisesti puhutella työväenluokkaa sanoin, joita ei itse käyttäisi.

Teoksen tarkoitus on tehdä lukija tietoiseksi niistä yhteiskunnallisista rakenteista, joita olemme kuin pakotettuja toisintamaan. Olisi sääli, jos tämä viesti ei saavuttaisi työväenluokkaista yleisöä. On mielenkiintoista nähdä millaisen sävyn suomentaja Timo Torikan suunnittelema näytelmäsovitus teoksen pohjalta omaksuu.

YTT Mikko Poutanen on apurahatutkija Tampereen yliopistossa. Poutanen on toiminut Politiikasta-verkkolehden vastaavana päätoimittajana vuosina 2019–23.

Artikkelin kuva: Hermann Traub / Pixabay

Julkaisu Kirja-arvio: Työväenluokan muodonmuutos ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Sosiologi C. Wright Mills kirjoitti yli 60 vuotta sitten poliittisesta ja taloudellisesta eliitistä ja halusi radikalisoida keskiluokan. Hänen mielestään yhteiskuntatieteiden moraalinen velvollisuus oli osallistua poliittiseen keskusteluun.

Tampereen yliopiston aikuiskasvatuksen professori Juha Suoranta on kirjoittanut yhdysvaltalaisesta sosiologi Charles Wright Millsistä elämäkerran, jossa käy läpi Millsin kasvua tietoiseksi intellektuelliksi sekä esittelee hänen keskeisten teostensa ansiot ja heikkoudet.

Mills oli jo elinaikaan kiistelty hahmo, jonka mielestä yhteiskuntatieteiden moraalinen velvollisuus on osallistua poliittiseen keskusteluun. Hän kirjoitti yhteiskuntaluokista, massakulttuurista, aseteollisuudesta, yhtiövallasta, kylmän sodan vaikutuksesta Yhdysvaltoihin sekä välitti Max Weberin vaikutteita kotimaansa ajatteluun.

Sosiologian lisäksi Millsin puheenvuoroilla on ollut vaikutuksensa myös politiikan tutkimukseen, ennen kaikkea keskusteluun eliittiteorioista.

Millsin kuolema ja elämä

Suoranta aloittaa Millsin elämäkerran tämän kuolemasta: Mills kuoli sydänkohtaukseen vuonna 1962, vain 45-vuotiaana. Sitä ennen hän kuitenkin saavutti kutakuinkin kaiken, mitä amerikkalainen sosiologi voi kuvitella. Hän kirjoitti useita klassikoiksi muodostuneita tekstejä, osallistui ja vaikutti yhteiskunnalliseen keskusteluun sekä työskenteli New Yorkissa Columbian yliopiston sosiologian professorina.

Millsin varhainen kuolema ei tullut täytenä yllätyksenä. Hän oli välttänyt asepalveluksen verenpainetaudin ansiosta ja saanut kahdesti aikaisemmin sydänkohtauksen tekemättä elämäntaparemonttia. Suoranta kuvaa miehekkäästi Millsin henkilökohtaista asennetta: ”Terveyden menettämisen uhallakaan ei kaikkeen pidä suostua, mikäli aikoo säilyttää itsenäisyytensä ja arvokkuutensa.”

Niin ikään Mills ennätti ennen kuolemaansa arvioida ja pohtia elämäänsä ja saavutuksiaan, mistä syntyi teos Sosiologinen mielikuvitus. Se on edelleen ainoa Millsin suomennettu kirja.

Mills syntyi Texasin Wacossa, ja lukion jälkeen hän kävi vuoden maatalousteknistä korkeakoulua, mistä lähdettyään hän siirtyi opiskelemaan filosofiaa Texasin yliopistoon Austiniin.

Filosofian opinnoissa hän sai vahvan tietoteoreettisen perustan, jonka päälle hän rakensi sosiologian alaan lukeutuvan väitöskirjansa Madisonin yliopistossa Wisconsinissa. Mills väitteli vuonna 1942 otsikolla A Sociological Account of Pragmatism: An Essay on the Sociology of Knowledge.

Millsiä voi pitää ristiriitaisena hahmona, jota jälkipolvet ovat romantisoineet entisestään.

Jo väitöskirjaa viimeistellessään Mills julkaisi artikkeleita sosiologian arvostetuimmissa lehdissä, minkä ansiosta hänet rekrytoitiin ensin Marylandin yliopistoon apulaisprofessoriksi ja parin vuoden kuluttua Columbian yliopiston soveltavan sosiaalitutkimuksen laitokselle. Siellä hän tutki Paul Lazarsfeldin tutkimusryhmässä ihmisten päätöksentekoa ja mielipiteenmuodostusta.

Tutkimus lähti liikkeelle hyvin, mutta sitä tehdessään Mills ja Lazarsfield riitautuivat niin pahoin, ettei Lazarsfield osallistunut myöhemmin edes Millsin hautajaisiin. Suorannan mukaan syynä riitautumiseen oli Millsin halu yhdistää vasemmistolaista valta-analyysiä kaupallisesti rahoitettuun tutkimukseen, mikä paradigmojen yhteensopimattomuuden lisäksi venytti projektin aikataulun mahdottomiksi.

Projektissa Mills huomioi, että poliittisessa mielipiteenmuodostuksessa vertikaaliset suhteet (mielipidejohtajat) ovat keskeisiä ja muodin omaksumisessa horisontaaliset suhteet (vertaiskeskustelut) ovat määrääviä. Nämä huomiot vaikuttivat hänen myöhemmän tuotantonsa kysymyksenasetteluihin, ja niillä on annettavaa vielä tämänkin päivän sosiologialle ja politiikan tutkimukselle.

Projektin epäonnistumisesta huolimatta Mills nimitettiin ensin määräaikaiseksi apulaisprofessoriksi ja vuonna 1956 vakituiseksi professoriksi Columbian yliopistoon. Samalla alkoi hänen uransa viimeinen vaihe: Yhdysvaltojen ulkopolitiikan kritisointi, ennen kaikkea Latinalaisen Amerikan maiden sisäisiin asioihin sotkeutumisen arvostelu, sekä julkiseen keskusteluun osallistuminen.

Millsin muotokuva ja hegemoninen maskuliinisuus

Kirjoittamassaan elämäkerrassa Suoranta maalaa kuvaa Millsistä, joka jo maisteriopintoja tehdessään koki sosiologian kutsumuksena, mutta ei ollut tyytyväinen aikansa akateemiseen sosiologiaan, mekaanisiin tilastotieteellisiin menetelmiin ja funktionalistisiin selitysmalleihin.

Sen sijaan Millsin ihanteena oli käsityöläinen, joka työskentelee itsenäisesti mutta yhteiskunnalle ja luo omat käsitteensä ja metodologiansa.

Hän opiskeli ja opetteli jatkuvasti, ”kirjoitti muistiinpanoja, tallensi lehtileikkeitä ja teki havaintoja missä liikkuikin ja keräsi näin polttoainetta yhteiskuntatieteelliselle ajattelulleen”. Hän pyrki myöhemmässä tuotannossaan yhteiskuntatieteiden yleistajuistamiseen ja vältti akateemista jargonia kuin ennustaen Politiikasta-lehden kirjoittajaohjeita.

1940-luvulla muutettuaan New Yorkiin Mills tutustui vasemmistoälykköjen vaikutuspiiriin, koki poliittisen käänteen ja ”löysi kutsumuksensa tulla julkiseksi intellektuelliksi”, joka osaisi ”asettaa sosiaaliset ilmiöt historiallisiin ja yhteiskunnallisiin yhteyksiinsä”.

Suoranta kirjoittaa Millsin kuitenkin pettyneen New Yorkin intellektuelleihin, kun nämä kääntyivät toisen maailmansodan jälkeen sosialismista kohti liberaalia demokratiaa halutessaan puolustaa Yhdysvaltoja uudessa asetelmassa. Mills yritti lähentyä ammattiyhdistysliikettä, mutta pettyi myös sen periksiantavuuteen.

Toisaalta vaikka Mills arvosteli yliopistososiologiaa ja ihannoi riippumatonta käsityöläisyyttä sekä kärsi opettajana motivaation puutteesta (riitojen takia Millsille annettiin oikeus opettaa vain ja ainoastaan alemman korkeakoulututkinnnon tasoisia kursseja), yliopiston maksama kuukausipalkka kelpasi hänelle koko hänen uransa ajan – eikä vähiten siksi, että hänellä oli siihen mahdollisuus.

Miestutkimuksen käsittein Suorannan kuvauksessa Millsin elämästä ilmenee niitä ominaisuuksia, jotka on usein liitetty hegemoniseen maskuliinisuuteen.

Millsiä voi siten pitää ristiriitaisena hahmona, jota jälkipolvet ovat romantisoineet entisestään. Ei ihme, että Suorannan lisäksi yksi ja toinen nuori valtio- tai yhteiskuntatieteiden ylioppilas – etenkin miespuoleiset sellaiset – ovat pitäneet Millsiä esikuvanaan. Tai ainakin hetken, kun ovat lukeneet ensimmäistä kertaa teosta Sosiologinen mielikuvitus.

Sittemmin he ovat ymmärtänyt fantasiansa mahdottomuuden: Mills elää yhteiskunnassa, jota tutkii, mutta osaa etäännyttää itsensä siitä; hän on kansanmies, mutta älyllisellä ylivertaisuudellaan nokittaa niin poliittiset vastustajansa kuin akateemiset kilpailijansa ja kertoo totuuden, ottaa yhteiskuntatieteillä maailman haltuun; poliittisesti hän on kallellaan vasemmalla, mutta puoluepoliittisesti sitoutumaton.

Miestutkimuksen käsittein Suorannan kuvauksessa Millsin elämästä ilmenee niitä ominaisuuksia, jotka on usein liitetty hegemoniseen maskuliinisuuteen. Sitä paitsi Mills omisti nahkatakin ja BMW-moottoripyörän, jolla hän miehekkäästi ajoi loma- ja työmatkoillaan kuin aikalaisensa James Dean tai Marlon Brando.

Mills oli kolme kertaa naimisissa ja jokaisesta liitosta syntyi lapsi. Kaksi ensimmäistä liittoa kestivät kumpikin kymmenen vuotta ja puolisot, Dorothy Helen Smith ja Ruth Harper, olivat niin ikään sosiologeja ja käytännössä samalla Millsin assistentteja. Kolmas avioliitto, kirjailija Yaroslava Surmachin kanssa, päättyi viiden vuoden jälkeen Millsin kuolemaan.

Mills populismin airuena?

Millsin magna operan eli kirjallisten tuotannon huipentuman muodostavat hänen yhteiskuntaluokkia käsittelevät teoksensa: työväenluokkaa käsittelevä The New Men of Power, keskiluokasta kertova White Collar ja yläluokkaan keskittyvä The Power Elite.

Suoranta käy läpi kiitettävästi näiden teosten keskeisiä kohtia ja esittelee niiden vastaanottoa ja kritiikkiä. Vaikka teoksissa on ongelmansa, ovat ne sosiologian ja politiikan tutkimuksen klassikoita. Ne käsittelevät modernin yhdysvaltalaisen yhteiskunnan kysymyksiä siinä, missä vaikkapa kaunokirjallisuuden puolella Millsin aikalaiset John Steinbeck kuvauksillaan siirtotyöläisistä Kaliforniassa tai Jack Kerouac matkakertomuksillaan, joissa leijui alituinen poliisiväkivallan uhka.

Millsin magna operan eli kirjallisten tuotannon huipentuman muodostavat hänen yhteiskuntaluokkia käsittelevät teoksensa.

Niin ikään väitän – käyttäkäämme nyt Millsin peräänkuuluttamaa sosiologista mielikuvitusta, minkä mukaan asioita pitää käännellä ja tarkastella yllättävistäkin kulmista – että kysymykset, joita Mills käsittelee, eivät ainoastaan auta ymmärtämään Yhdysvaltojen nykypolitiikkaa, vaan ne ovat luoneet pohjaa vaikkapa Donald J. Trumpin kaltaiselle poliittiselle hahmolle.

Teoksessa The New Men of Power Mills kuvaa, kuinka ammattiyhdistysliikkeestä ja ennen kaikkea sen johtajista oli 1940-luvun kuluessa tullut

”paitsi yhteiskunnallisen status quon kannattajia ja ylläpitäjiä myös suuryritysten johtajien liittolaisia, yritysmaailman ’nuorempia osakkaita’, joiden kauppatavarana olivat työläiset ja näiden työvoima. He neuvottelivat työvoiman hinnasta, mutteivät yrittäneet vaikuttaa yhteiskunnan poliittiseen suuntaan.”

Millsin kritiikki on samanlaista, mitä tänäkin päivänä kuulee sosiaalidemokraateista vasemmalle olevien ammattiyhdistysaktiiveilta heidän arvostellessaan ammattiyhdistysliikkeen johtoa tämän antautumisesta vaikkapa kiky-sopimukselle.

Teoksessa White Collar Mills kuvaa keskiluokan murrosta. Hänen keskeisin väitteensä on, että keskiluokka on menettänyt itsenäisyytensä ja ajautunut apatiaan.

Siinä, missä keskiluokalle vielä 1800-luvun lopulla oli ominaista itsenäinen ammatinharjoittaminen – vapaa talonpoika oli Yhdysvalloissa tyypillisin keskiluokan edustaja Millsin kategorisoinnissa – niin 1940-luvulla jopa ylemmän keskiluokan edustajista (kuten liikkeenjohdon ammattilaisista), konttoristeista puhumattakaan, on tullut epäitsenäisiä palkollisia. Amerikkalainen unelma on kuollut.

Suoranta myöntää Millsin kuvauksen vapaista talonpojista olevan vahvasti romantisoitu: Mills ei käsitellyt 1800-luvun ongelmia: orjuutta tai intiaanisotia, taloudellista riistoa eikä sukupuolten epätasa-arvoa.

Trumpin kannattajat haluavat kyseenalaistaa poliittisen ja taloudellisen eliitin sekä radikalisoida keskiluokan – juuri sitä, mistä Mills kirjoitti yli kuusikymmentä vuotta sitten.

Teoksessa The Power Elite Mills väittää, että Yhdysvaltoja hallitsee eliitti, jolla on yhtenäinen käsitys maailmasta, moraali ja arvomaailma. Sen edustajat ovat käyneet samat yliopistot ja ennen kaikkea yliopistoihin valmistavat koulut. Yliopistoista he sijoittuvat valtionhallinnon tai liike-elämän avainpaikoille, he tapaavat toisiaan samanmielisten klubeissa ja yhdistyksissä.

Nyt Trumpin kannattajat haluavat kyseenalaistaa poliittisen ja taloudellisen eliitin sekä radikalisoida keskiluokan – juuri sitä, mistä Mills kirjoitti yli kuusikymmentä vuotta sitten.

Toki Millsin poliittinen ohjelma hänen kirjoissaan tai ajatus siitä, mitkä ryhmät ovat historian muutosvoima, poikkeaa siitä, mitä republikaanit tai Trumpin hallinto edustaa. Työpaikkademokratian kehittämisen lisäksi Mills pohti viimeisinä vuosinaan vapaaseen julkisuuteen perustuvaa deliberatiivista demokratiakäsitystä, mikä vaatisi muun muassa demokratiakasvatusta.

Julkaisu Suoranta: C. Wright Mills – radikaali-intellektuellin muotokuva ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Uusi luokkataistelu on kiistellyn Slavoj Žižekin esitys terrorismin ja pakolaisuuden todellisesta syystä: globaalista kapitalismista, joka ajaa ihmiset uuteen luokkataisteluun.

Kuuntele arvio Susanna Hastin lukemana

Slavoj Žižek (s. 1949) on nykyfilosofeista kuuluisin ja kiistellyin. Mitä politiikkaan tulee, tylsyydestä häntä ei ainakaan voi moittia. Esimerkiksi marraskuussa 2016 juuri ennen Yhdysvaltojen presidentinvaaleja Žižek kohahdutti laajalti todetessaan, että hän äänestäisi Hillary Clintonin sijaan ennemmin Donald Trumpia.

Žižekin lausunnon takana oli toki sinänsä ovela ajatus, jonka mukaan Trumpin valinta saisi Yhdysvaltojen jähmettyneeseen puoluepolitiikkaan väistämättä uutta liikettä, joka koituisi lopulta demokraattipuolueen eduksi. Joka tapauksessa lukuisat ihmiset provosoituivat tokaisusta, ja muun muassa Noam Chomsky vertasi Žižekin lausuntoa 1930-luvun intellektuelleihin, jotka toivottivat Adolf Hitlerin tervetulleeksi valtaan.

Žižek on varmasti onnistunut ärsyttämään monia myös tänä vuonna suomeksi ilmestyneellä teoksellaan Uusi luokkataistelu. Kirjan alkuperäinen versio Der neue Klassenkampf julkaistiin vuonna 2015 vain vähän Pariisin terrori-iskujen jälkeen.

Kirjan pyrkimyksenä vaikuttaa olleen Žižekin intellektuaalinen halu selittää, miksi Eurooppa on ajautunut terroristien kohteeksi ja mitä tälle asialle olisi tehtävissä.

Sivumäärältään pienen kirjan suurena pyrkimyksenä vaikuttaa olleen Žižekin intellektuaalinen halu selittää itselleen ja muille, miksi Eurooppa on ajautunut terroristien kohteeksi ja mitä tälle asialle olisi tehtävissä.

Samalla teksti on myös Žižekin oma moraalinen kannanotto, joka tähdentää eurooppalaisten velvollisuutta tuomita heihin kohdistuvat terrori-iskut ehdottomasti, ilman minkäänlaisia ”lieventäviä asianhaaroja”. Hänen mielestään näin ei ole tapahtunut, ja hän pyrkii erittelemään syitä siihen.

Eurooppalaiset kyvyttömiä ymmärtämään terrorismia

Žižek kuvaa Euroopan eläneen pitkään eräänlaisen kupolin sisällä, jossa se on kokenut olevansa suojassa pahalta maailmalta. Tätä kupolia on pitänyt yllä ennen kaikkea Eurooppaa rikastuttanut globaali kapitalismi mutta myös oma länsimainen kulttuurimme, joka on tuudittanut kansalaiset valheelliseen turvallisuudentunteeseen.

Eurooppalaiset ovat tottuneet näkemään maailman kauheutta pääasiassa etäältä omien tv-ruutujensa kautta, ja kun väkivalta kaikkine hirveyksineen on yhtäkkiä tullutkin lähelle, eurooppalaiset vaikuttavat menneen sokinomaiseen epäuskoon.

Eurooppalaisten kyvyttömyys kohdata terrorismia heijastuu Žižekin katsannossa puhetapoihin, joilla terrorismia on käsitelty.

Eurooppalaisten kyvyttömyys kohdata terrorismia heijastuu Žižekin katsannossa puhetapoihin, joilla terrorismia on käsitelty. Hänen katsannossaan eurooppalaiset ovat olleet liian taipuvaisia etsimään terrorismin syitä omasta itsestään ja tekemään sitä kautta ymmärrettävämmäksi sen, miksi ulkopuolelta tuleva paha pyrkii kupolimme sisään.

Žižek esittää, että terrorismin käsittely on kytkeytynyt eurooppalaisessa keskustelussa ajatukseen eräänlaisesta perisyntinä olevasta länsimaisesta kulttuuri-imperialismista ja sisäsyntyisestä rasismista. Toisaalta taas julkista keskustelua terrorismista ovat hankaloittaneet oletukset siitä, että länsimaisen elämäntavan puolustaminen olisi itsessään rasistista tai että islamin kritisoiminen olisi islamofobiaa.

Žižek vaikuttaakin ajattelevan, että eurooppalaiset kamppailevat yhtä lailla itsensä kuin terrorismin ja pakolaisongelman kanssa: yhtäältä eurooppalaiset jakautuvat naiiviin ”rajat auki”-ajatteluun, toisaalta taas populismiin ja vierasvihamielisyyteen.

Kumpikin ajattelutapa on haitallinen. Naiivius estää tehokkaan taistelun terrorismia vastaan, mutta toisaalta vakavan uhan muodostavat myös populistien ajamat menetelmät eurooppalaisen elämäntavan suojelemiseksi.

Maailmanlaajuinen talousjärjestelmä ajaa epätoivoon

Žižekin kritiikin kärkenä on ajatus, jonka mukaan terrorismin (ja laajemmin pakolaisuuden) syitä käsittelevässä keskustelussa on vallalla liiallinen Eurooppa-keskeisyys, jossa keskitytään hakemaan syitä pelkästään omasta maankolkastamme.

Tällainen Eurooppa-keskeinen maailmankuva ei kuitenkaan huomioi sitä, että aikaamme määrittää ennen kaikkea globaali kapitalismi.

Globaalissa kapitalismissa ei Žižekin mukaan ole enää mitään erityisesti eurooppalaista, ja hänestä sitä voisi yhtä hyvin kritisoida vaikkapa ”aasialaisista arvoista”. Žižek näkeekin varsin ironisena sen, että yhtäällä länsimaisuutta vaikuttavat kritisoivan eniten juuri ne tahot, jotka toisaalla haluaisivat pehmentää globaalin kapitalismin negatiivisia seurauksia toteuttamalla nimenomaisesti länsimaisia perusarvoja, kuten tasa-arvoa ja hyvinvointivaltiota.

Globaalissa kapitalismissa ei Žižekin mukaan ole enää mitään erityisesti eurooppalaista.

Juuri globaali kapitalismi luo Žižekin mukaan maailmanlaajuista epätasa-arvoa, hätää ja puutetta oman toimintalogiikkansa kautta. Globaali kapitalismi on siten terrorismin ja pakolaisuuden pohjimmainen syy, joka ajaa ihmiset uuteen nykyaikaiseen luokkataisteluun.

Žižek korostaa, että Eurooppaan kantautuva pakolaisvirta on lähtöisin juuri sellaisista maista, joissa julkinen valta on enimmäkseen toimintakyvytön (kuten esimerkiksi Syyria, Libanon, Irak, Libya, Somalia, Kongo ja Eritrea). Syy siihen, että valtiovalta on näissä maissa tuhoutunut, johtuu hänestä ennen kaikkea kansainvälisestä politiikasta ja globaalista kapitalismista.

Žižekin mukaan on ymmärrettävää, että paettuaan kotimaansa hätää Eurooppaan ihmiset eivät koe olevansa länsimaille kiitollisuudenvelassa, koska he syyttävät hädästään juuri niitä. Moni pakolaisista on paitsi nöyryytetty, myös vihainen.

Paettuaan kotimaansa hätää Eurooppaan ihmiset eivät koe olevansa länsimaille kiitollisuudenvelassa, koska he syyttävät hädästään juuri niitä

Tämä heijastuu myös uudessa luokkataistelussa, joka ei tarkoita pelkästään organisoituja terrori-iskuja, vaan myös muunlaista päämäärätöntä väkivaltaa, kuten esimerkiksi eurooppalaisten suurkaupunkilähiöiden levottomuuksia.

Esimerkkinä tästä Žižek mainitsee vuoden 2005 lähiömellakat eri puolilla Ranskaa, jotka olivat hänestä enimmäkseen siirtolaisista koostuvien joukkojen ”purkaus ilman minkäänlaista näkemystä”, eli niiden ainoana motiivina oli halu purkaa patoutunutta kaunaa ja tulla huomatuksi. Koska mellakoitsijoilla ei ollut poliittista ohjelmaa tai päämäärää, ulkopuolelta katsottuna tapahtumia oli hyvin vaikea ymmärtää.

Kapitalismin kakusta ei riitä kaikille

Žižekin mukaan on ymmärrettävää, että pakolaiset pyrkivät Eurooppaan ja mielellään vielä sen rikkaimpiin kolkkiin. He haluavat osansa kapitalismin avulla luodun vaurauden kakusta ja hyödyntää läntisten hyvinvointivaltioiden tarjoamat edut.

Ongelmana tässä on se, että pakolaisten mielissä olevien haavekuvien ja todellisuuden välillä on ylitsepääsemätön ristiriita. Euroopan unionin julistaman peruslauseen mukaan vapaa liikkuvuus kuuluu kaikille, mutta tämä ei tarkoita sitä, että kaikilla olisi oikeus asettua asumaan haluamaansa maahan ja saada sieltä itselleen miellyttävät elinolosuhteet.

Kapitalismi haluaa tavaroiden ja työvoiman vapaata liikkuvuutta, mutta samalla se haluaa kontrolloida yksilöiden asettumista tietyille alueille.

Tällaisten ”oikeuksien” toteutuminen vaatisi Žižekin mukaan radikaalia yhteiskunnallis-taloudellista vallankumousta ja Euroopan unionin laajentumista kattamaan koko maailman. Tämä taas olisi jo kapitalismin omien toimintaperiaatteiden vastaista. Kapitalismi haluaa tavaroiden ja työvoiman vapaata liikkuvuutta, mutta samalla se haluaa kontrolloida yksilöiden asettumista tietyille alueille, koska sillä ei ole varaa tarjota kaikille ihmisille yhtäläisiä vapauksia ja oikeuksia.

Ongelmallista on Žižekin mukaan myös se, että osa pakolaisista on itse haluton muuttamaan elämäntyyliään, jonka perusperiaatteet eivät kaikilta osin sovi hyvinvointivaltioiden aatteisiin. Hänestä on aiheellista pohtia, kuinka moni pakolaisista todella haluaa integroitua liberaaleihin, sananvapautta ja tasa-arvoa ajaviin länsimaisiin yhteiskuntiin.

Žižek myös esittää poliittisesti varsin epäkorrektin kysymyksen: missä määrin ongelmallinen nykytilanne on abstraktin monikulttuurisuusaatteen syytä?

Koska vastavuoroisen suvaitsevaisuuden ihanne on usein jäänyt toteutumatta erilaisten kulttuurien ja ajattelutapojen yhteentörmäyksessä, tarvitaan Žižekin mukaan eurooppalaisen arvopohjan turvaamiseksi ehdottomuutta tiettyjen vähimmäisnormien (kuten uskonnon- ja yksilönvapauden, naisten oikeuksien ynnä muiden) toteuttamisessa. Toisin sanoen pakolaisille on tehtävä selväksi, että myös heidän on oltava Euroopassa suvaitsevaisia.

Euroopalla on Žižekin mukaan toki velvollisuus auttaa pakolaisia, mutta sen on hylättävä liiallinen sentimentaalisuus ja pidettävä huoli omista perimmäisistä aatteistaan ja arvoistaan.

Pakolaisvirran hallitsemiseksi tarvitaan konkreettisia yleiseurooppalaisia toimia, kuten pakolaiskeskusten perustamista kriisialueiden läheisyyteen sekä Eurooppaan pyrkivien pakolaisten digitaalista rekisteröintiä. Lisäksi Euroopan on määriteltävä selkeästi, kuinka paljon ja millaisin kriteerein se on valmis ottamaan pakolaisia ja mihin heidät voidaan sijoittaa.

Žižekin mukaan pakolaiset ovat hinta, jonka Euroopan täytyy maksaa globaalista kapitalismista

Žižekin mukaan pakolaiset ovat hinta, jonka Euroopan täytyy maksaa globaalista kapitalismista. Nykyisessä tilanteessa ei hänen mielestään ole enää kyse siitä, miten ihmiset voisivat olla mahdollisimman suvaitsevaisia, vaan siitä, miten ylipäätään voidaan tulla toimeen yhdessä.

Abstrakti monikulttuurisuusretoriikka ei juurikaan toimi, ja Žižekin mukaan kulttuuritaustaltaan erilaisia ihmisiä yhdistäisikin huomattavasti vahvemmin yhteisen vihollisen löytäminen.

Maailmanselitysten laajat kaaret

Se, mikä tämä yhteinen vihollinen olisi, on tullut jo selväksi: globaali kapitalismi, joka luo geopoliittisella areenalla uusia apartheidin muotoja muureineen ja slummeineen. Ihmisiä yhdistäväksi toiminnaksi on otettava vieläkin uudempi luokkataistelun muoto, joka kuvastaa riistettyjen ja alistettujen globaalia solidaarisuutta.

Ikävä kyllä Žižek ei kirjansa loppupuolella juurikaan avaa, mitä tämä käytännössä tarkoittaisi.

Uusi luokkataistelu keskittyy pitkälti terrorismin ja pakolaisuuden ympärille kiinnittyvien seikkojen (eli Žižekin mukaan ”tabujen”) käsittelemiseen. Parhaimmillaan kirja onkin juuri silloin, kun Žižek perkaa eurooppalaisen poliittisen diskurssin ongelmakohtia ja esteitä, jotka hankaloittavat vapaata ja ennakkoluulotonta keskustelua.

Lukijan kannalta harmillista kirjassa on se, että Žižek – tyypilliseen tapaansa – niputtaa hyvin suuria käsitteellisiä kokonaisuuksia yhteen pyrkiessään esittämään laajempia maailmanselityksiä.

Erityisen ongelmallisena näyttäytyy Žižekin taipumus linkittää toisinaan terrorismin ja pakolaisuuden käsitteet toisiinsa siten, että ne muodostavat lukijan silmissä yhtenäisen asiakokonaisuuden.

Erityisen ongelmallisena näyttäytyy tekstissä Žižekin taipumus linkittää toisinaan terrorismin ja pakolaisuuden käsitteet toisiinsa siten, että ne vaikuttaisivat muodostavan lukijan silmissä yhtenäisen asiakokonaisuuden. Tätä voidaan pitää selkeänä virheenä.

Mikäli kirjan lajityypiksi nähdään pamfletti, räikeätkin yleistykset olisivat toki hyväksyttävissä edellyttäen, että terminologia säilyy johdonmukaisena. Näin ei Uuden luokkataistelun kohdalla läheskään koko ajan tapahdu.

Puutteistaan huolimatta Uusi luokkataistelu onnistuu juuri siinä, missä Žižek yleensäkin suoriutuu parhaiten: herättämään ajatuksia. Hän ei epäröi esittää poliittisesti epäkorrekteja kysymyksiä silloin, kun kokee ne tarpeellisiksi.

Kari Kulovaara toimii opettajana Jyväskylän yliopiston valtio-opin laitoksella.

Julkaisu Žižek: Terrorismin ja pakolaisuuden poliittinen ekonomia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vasta ilmestyneessä Vallan sisäpiirissä -kirjassani (Vastapaino 2014) tutkin suomalaisen valtarakenteen muutoksia. Tutkimus perustuu kyselytutkimuksiin, joita tein eliittien jäsenille ja kansalaisille vuosina 1991, 2001 ja 2011. Ajanjaksoa ovat leimanneet suuret yhteiskunnalliset muutokset, jopa murrokset. Suomi ajautui 1990-luvun alussa suureen lamaan. Sitä seurasi nopea talouskasvu, joka puolestaan katkesi kansainväliseen finanssikriisiin ja euroalueen velkakriisiin.

Analysoin kirjassa eliitteihin rekrytoitumista eli eliittiasemiin nousemiseen tarvittavia ominaisuuksia sekä muutoksia valtaeliitin yhtenäisyydessä. Suomalainen valtaeliitti on politiikan, hallinnon, elinkeinoelämän, järjestöjen, median, tieteen ja kulttuurin eliittien muodostama kokonaisuus. Siihen kuuluu nykyisin noin 1400 asemaa, joita miehittävien henkilöiden määrä on tätä hieman pienempi, koska yhdellä henkilöllä voi olla useampia eliittiasemia.

Mikä on suomalainen eliitti?

Eliitti muodostuu henkilöistä, jotka kykenevät säännöllisesti vaikuttamaan merkittävien yhteiskunnallisten ratkaisujen muotoutumiseen. Tämä on seurausta heidän strategisesta asemoitumisestaan joko vaikutusvaltaa omaavissa organisaatioissa tai muodollisesti organisoitumattomissa ryhmissä.

Ylimmästä sosiaalisesta kerrostumasta eliitteihin nousseiden osuus on noin 30 prosenttia, mikä ei ole juurikaan muuttunut 1990-luvun alun jälkeen. Kun työntekijöiden ja maanviljelijöiden jälkeläisten yhteenlaskettu osuus on kasvanut, suomalaiset eliitit ovat kuitenkin avautuneet ns. alempien yhteiskunnallisten kerrostumisen suuntaan. Suomen moniin muihin maihin verrattuna voimakas sosiaalinen liikkuvuus on siten koskenut myös eliittejä. Meille ei ole rakentunut ”lasikattoa”, joka olisi estänyt sosiaalisen nousun alemmista yhteiskuntakerrostumista aina yhteiskunnan huipulle saakka.

Eliitteihin nousseista hyvin pieni osa on aiemmin eliitteihin kuuluneiden jälkeläisiä. Eliitti ei siten ole sen enempää käsitteenä kuin koostumukseltaan sama asia kuin yläluokka. Eliiteistä yläluokkaan identifioituvien osuus on supistunut kolmestatoista viiteen prosenttiin 1990-luvun alusta 2010-luvulle tultaessa.

Eliittiin noustaan aktiivisista kodeista

Eliittiin nousemisen de facto edellytys on kuitenkin korkea koulutuksellinen pääoma. Yliopistotutkinnon suorittaneiden osuus eliitteihin kuuluvista oli 1990-luvun alussa 82 prosentista ja kasvoi 88 prosenttiin 2010-luvun alkuun mennessä. Vaikka myös koko väestön koulutustaso on noussut, valtaeliitti on yhä väestöä paljon korkeammin koulutettu.

Koulutusasteen ero valtaeliitin ja kansalaisten välillä ei ole kuitenkaan kasvanut, vaan pikemminkin supistunut. Akateemisen koulutuksen suhteellinen hyöty eliittiin rekrytoitumisessa on vähentynyt sitten 1990-luvun alun: kun sekä koko väestön että eliitin koulutustaso on kohonnut, on tarvittu lisäksi muita eliittiin rekrytoitumista edistäviä tekijöitä.

Kodin kulttuurisella pääomalla onkin ollut merkittävä vaikutus eliitteihin rekrytoitumisessa. 1990-luvun alussa kolme viidesosaa, mutta 2000-luvun alusta lähtien jo kaksi kolmasosaa eliitteihin kuuluvista katsoi kodilla olleen vaikutusta uravalintaansa. Kodin koulutusmyönteisyys onkin tärkein urakehitystä edistävä tekijä, jonka merkitys on vain vahvistunut. Yhä harvempi eliitteihin kuuluvista näkee – tai myöntää – uran perimisellä ja suhteilla olleen vaikutusta heidän etenemiseensä urallaan. Valtaeliitti on kuitenkin lähtöisin yhteiskunnallisesti verraten aktiivista kodeista, ja 1990-luvun alun jälkeen sen kouliutuminen yhteiskunnalliseen toimintaan on tapahtunut entistä vahvemmin jo nuoruudessa.

Eliittien ja kansalaisten asenteet lähenevät

Naisen osuus eliittiasemista kasvanut 12 prosentista 26 prosenttiin 1990-luvun alun jälkeen. Eliittiryhmien väliset erot ovat kuitenkin suuret: vuonna 2011 naisten osuus poliittisesta eliitistä oli 43 prosenttia, mutta elinkeinoelämän eliitistä vain kuusi prosenttia. Elinkeinoelämän eliitissä naisten edustus ei ole juurikaan kasvanut 1990-luvun alun jälkeen.

Valtaeliitin yhtenäisyys on vähentynyt 1990-luvun alun jälkeen eli eliittien vuorovaikutusverkosto ei ole enää niin tiivis kuin vielä tuolloin. Myös asenteiden osalta eliitit ovat vähemmän yksimielisiä kuin vielä 1990-luvun alussa. Vaikka yleisesti puhutaan eliittien ja kansalaisten välisen kuilun levenemisestä, eliitin ja kansalaisten asenteet ovat lähentyneet 1990-luvun alun jälkeen.

Eliittiasemat eivät kasaudu merkittävässä määrin samoille henkilöille, joskin yleisintä kasautuminen on elinkeinoelämän eliitissä. Suurin yhdelle henkilölle vuosina 1991–2011 kasautuneiden eliittiasemien määrä on seitsemän. Tähän on yltänyt kolme henkilöä: Ilkka Kanerva, Jaakko Lassila ja Jorma Ollila. Kansallis-Osake-Pankin edesmennyt pääjohtaja Jaakko Lassila on kuitenkin ollut ylitse muiden tässä ”eliittien eliitissä”, eikä hänen veroistaan valta-asemien haalijaa ei ole myöhemminkään tullut. Kun Lassilan kaikki seitsemän eliittiasemaa ovat yhdeltä vuodelta (1991), Ollilan asemat ovat vuosikymmenen (2001–2011) ja Kanervan kahden vuosikymmenen ajalta (1991–2011). Kuuteen eliittiasemaan vuosina 1991–2011 on yltänyt neljä henkilöä: Georg Ehrnrooth, Heikki Haavisto, Antti Tanskanen ja Björn Wahlroos.

Poliittinen eliitti liikkuu

Eliittiasemien säilyttäminen onkin vaikeutunut sitten 1990-luvun alun, minkä jälkeen eliittien jäsenten vaihtuvuus on ollut suurta. Liikkuvuus eri eliittiryhmien välillä on taas vähentynyt lukuun ottamatta poliittista eliittiä, jonka liikkuvuus on merkittävästi lisääntynyt. Poliittisesta eliitistä on siirrytty kasvavassa määrin järjestö- ja elinkeinoelämän eliitteihin, joten Suomi on siirtynyt yhdysvaltalaisen liikkuvuusmallin suuntaan.

Poliittisen eliitin lisääntynyttä liikkuvuutta voidaan arvioida kahdesta näkökulmasta. Yhtäältä se vähentää ”siiloutumista”, jota on pidetty ongelmana: jos ihmisten urat rakentuvat vain yhdellä yhteiskuntaelämän sektorilla, myöskään uudet toimintakäytännöt ja innovaatiot eivät leviä yhdeltä yhteiskuntapolitiikan sektorilta toisille sektoreille. Eliittiteoreettisesta näkökulmasta tarkasteltuna henkilöiden voimakas liikkuvuus eliittiryhmien välillä on kuitenkin ongelmallista: se on omiaan vahvistamaan eliittirakenteen yhtenäisyyttä ja vähentämään eliittien välistä kilpailua, mikä kasvattaa eliittien ja kansalaisten etäisyyttä.

Kokonaisuutena suomalaiset eliitit ovat 1990-luvun alun jälkeen avautuneet alempien sosiaalisten kerrostumien suuntaan, ja eliittirakenteen yhtenäisyys on heikentynyt. Suomi on siirtynyt fragmentoituneen eli hajautuneen eliittirakennetyypin suuntaan ja lähentynyt siten muita Pohjoismaita. Edelleen voidaan kuitenkin puhua suomalaisen valtaeliitin olemassaolosta, mutta lievemmin äänenpainoin kuin 1990-luvun alussa. Kulttuurieliitin kytkennät muihin eliittiryhmiin ovat siinä määrin ohuet, että sitä voidaan pitää korkeintaan valtaeliitin ulkojäsenenä. Suomalaisessa eliittirakenteessa 1990-luvun alun jälkeen tapahtuneita muutoksia voidaankin pitää demokratian toimivuuden kannalta pääasiassa myönteisinä.

Suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa kansalaisten vankka luottamus poliittisiin instituutioihin – demokratiaan, eduskuntaan, hallitukseen ja puolueisiin – yhdistyy laimeaan poliittiseen osallistumiseen ja heikkoon kansalaispätevyyteen eli vähäiseen uskoon omiin vaikutusmahdollisuuksiin. Tämä on edistänyt hallitsemisjärjestelmän legitimiteetin säilymistä. Tämä poliittisen kulttuurin piirre on toiminut puskurina yhteiskunnallisten muutosten ja eliittien välillä, ja se on vähentänyt eliitteihin kohdistuvia muutospaineita.

Eliitit eivät voi kuitenkaan tuudittautua siihen, että suomalaisen hallitsemisjärjestelmän vakaus ja legitimiteetti säilyvät tulevaisuudessa. Suomalaisen hallitsemisjärjestelmän ”kitti”, joka on kytkenyt toisiinsa kansalaisyhteiskuntaa ja valtiota sekä eliittejä ja kansalaisia, on vaarassa rapautua. Suomalaisten yhdistysosallistuminen on edelleen aktiivista kansainvälisessä vertailussa, mutta sen painopiste on siirtynyt poliittisista yhdistyksistä harrastus- ja vapaa-ajan yhdistyksiin.

Suomalaisten poliittisia instituutioita kohtaan tunteman luottamuksen rapautumisesta on olemassa merkkejä. Luottamus hallitukseen väheni Suomessa kansainvälisen finanssikriisin jälkeen vuosina 2007–2012 selvästi OECD-maiden keskiarvoa enemmän. Suomea enemmän luottamus väheni vain euroalueen velkakriisissä pahimpiin talousongelmiin joutuneissa maissa, Irlannissa, Portugalissa, Kreikassa ja Sloveniassa.

Artikkelikuva: PublicDomainPictures / Pixabay

Julkaisu Suomalainen valtaeliitti muutoksessa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Samoihin aikoihin kun tartun Laura Kolben teokseen Yläluokka: Olemisen sietämätön vaikeus, Messukeskukseen virtaa kasvuyritys- ja teknologiatapahtuma Slushin kävijöitä.

Ajankohta on varsin osuva, sillä Kolbe näkee tietoyhteiskunnan, teknologian kehityksen ja sosiaalisen median nimeen vannovan Slush-sukupolven mahdollisena uutena eliittinä: ”Uusi yläluokka syntyy siellä, missä uusia ajatuksia synnytetään.”

Messukeskuksessa vanha eliitti paiskaa kättä muotoutumassa olevan uuden eliitin kanssa, kun Jorma Ollila ohjeistaa nuorta yleisöä: ”Lue hieman, mutta älä kuitenkaan liikaa tai muuten sinusta tulee akateeminen.” Kolben mukaan suomalaista yläluokkaisuutta ei ole perinteisesti määritellyt money making vaan koulutususko, mutta Messukeskuksessa perinteet saavat kyytiä. Ollila ei puolusta oman aikansa meritokraattista ajatusta koulutuksen tärkeydestä vaan puhuu nuorille heidän kielellään, jossa self-made edustaa korkeinta arvoa.

Kolbe puolestaan haikailee eurooppalaisen porvarillisuuden perään. Hänen ihannoimansa porvaristo oli edustettuna myös vuosisadan vaihteen Helsingissä: ”Tämä Kämpin kansoittanut itsevarma ryhmä tuntui säröttömän puoleensavetävältä. Sillä oli laadukasta makua, huumoria ja rentoutta elämän ja arjen edessä. En voinut olla rakastumatta.” Eurooppalainen porvarillisuus on Kolben mukaan sittemmin murentunut Helsingissä, vaikka muissa eurooppalaisissa pääkaupungeissa – Pariisin kahviloissa, Lontoon klubeissa sekä Rooman, Tukholman ja Berliinin kaduilla – se voi edelleen hyvin.

Kaipuu takaisin eurooppalaiseen porvarilliseen elämäntyyliin on teoksen vallitseva henki. Se on Kolbelle todellista, ansaittua yläluokkaisuutta. Hän avaa kiitettävällä tavalla omaa suhtautumistaan aiheeseen niin luokkataustansa kuin moraalisten ja esteettisten mieltymystensä osalta. Näin mahdoton pyrkimys asettua aiheen ulkopuolelle ja kuvailla sitä neutraalisti – mihin historioitsijat joskus sortuvat – ei muodostu ongelmaksi. Kirjaa on varsin viihdyttävää lukea, koska Kolbe heittäytyy rohkeasti mukaan koko persoonallaan.

Kolbe voisi kuitenkin vielä vahvemmin tuoda esiin, että kirja ei pelkästään kuvaile ja analysoi vaan myös luo yläluokkaisuuden rajoja. Useassa kohdassa käy esimerkiksi selväksi, että Kolbelle todellinen yläluokkaisuus on helsinkiläistä. Ajoittain rajanveto pääkaupungin ja muun maan välillä on varsin härskiä.

Kolbe kertoo Helsingin kaupunginhallituksen muutaman vuoden takaisesta opintomatkasta Pohjois-Suomeen. Vierailu oli hänen mukaan ”paikallisille tietenkin iso asia”, mutta rennolla tuulella olleita, rentoihin kesäasuihin pukeutuneita ”reippaita stadilaisia” olikin vastassa pukukoodia ymmärtämättömät rahvaat: ”paikalliset tekivät kuten kunnon hallintoalamaiset tapaavat vastaavissa tilanteissa tehdä: he saapuivat arvokkaasti tummissa puvuissa ja suuret kunniamerkit rinnassa.” Nämä ”paikalliset”, joiden asema, koulutustaso, asuinpaikka tai varallisuus eivät ole kirjan muusta linjasta poiketen mainitsemisen arvoisia, rajataan reippaalla otteella eliitin ulkopuolelle.

Kolbe myös puhuu älykköpiirien Suomi-inhosta, jota hän eräilläkin ”paremman väen illallisilla” yritti parhaansa mukaan kääntää puheeksi isänmaan hyvistä puolista. Yhteisymmärrystä ei kuitenkaan löytynyt. Koulutetun eliitin, kriittisen älymystön ja henkisen yläluokan kriittinen suhtautuminen Suomeen on juurtunut syvään. Tämä näkyy aika ajoin myös Kolben kirjoituksessa, vaikka hän pyrkii asemoimaan itsensä isänmaan puolustajaksi.

Amsterdamissa asuessaan hän järjesti muiden vanhempien kanssa omien sanojensa mukaan hauskoja viini- ja juustojuhlia avoimessa, vuorovaikutteisessa ja lasten kasvatusta tukevassa sekä tunnelmaltaan leppoisassa koulussa. Isänmaan ilottomuus, jäykkyys ja sääntöjen poikkeukseton noudattaminen iskivät vasten kasvoja, kun Kolbe Suomeen palattuaan ehdotti ”innostuneena alankomaalaisittain” epämuodollista viini-iltaa koululla: ”Kokoushuoneeseen laskeutui syvä ja kiusallinen hiljaisuus, jonka rehtori katkaisi napakasti: ’Koulun tiloissa ei tarjoilla alkoholia!’” Alankomaalaisten keveä habitus oli sittenkin lähempänä Kolben ihannoimaa eurooppalaista porvarillisuutta. Rento stadilaisuus oli tiessään.

Kirja tarjoaa kiinnostavia pohdintoja yläluokkaisuuden historiasta, olemuksesta ja tulevaisuudesta. Niiden kautta pystyy peilaamaan arvomaailmojen ja moraalikäsitysten muuttumista. Suomessa hätkähdyttävin kehityskulku on ollut koulutususkon asteittainen murentuminen ja suoranainen akateemisuuden alasajo. Kolbe tekee parhaansa puolustaakseen lukemista, mutta uusi arvomaailma on jo levittäytynyt Messukeskusta laajemmalle.

Kolbe ei lopulta vastaa esittämäänsä kysymykseen siitä, mitä yläluokka on. Teos kertoo paremminkin siitä, mitä sen pitäisi olla.

Artikkelikuva: Gerd Altmann / Pixabay

Julkaisu Kolbe: Eurooppalaisen porvarin ylistys ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.