“Que triste se oye la lluvia, en los techos de cartón…” (“Miten surulliselta kuulostaakaan sade aaltopahvisilla katoilla…”)

Näin kuvaa Los Guaraguao -yhtye kansainvälisesti tunnetussa laulussaan tilannetta, joka on arkipäivää kymmenille tuhansille köyhille ihmisille: kuunnella tuskallisena sadetta, joka rummuttaa taukoamatta aaltopahvista kyhättyjen asuntojen katoilla, ja elää toistamiseen siinä pelossa, että seuraavassa myrskyssä sade ja tuuli ottavat yliotteen kodista.

Globaali talouskasvu ei ole välttämättä lieventänyt globaalia eriarvoisuutta. Esimerkiksi monet Latinalaisen Amerikan maat ovat tätä nykyä alemman keskitulotason maita ja nopeasti kehittyviä talouksia. Samalla useat näistä maista ovat maailman eriarvoisimpia maita.

Kotitalouksien tulo- ja varallisuuseroja mittaavassa Gini-indeksiluokituksessa, jossa luku 0 edustaa täydellistä tasa-arvoa ja 100 täydellistä epätasa-arvoa. Norjan arvo oli vuonna 25,8 ja Suomen arvo 26,9, kun taas Meksikon arvo oli 47,2 ja Brasilian 54,7. Brasiliassa yksi prosentti väestöstä omistaa 46 prosenttia viljelykelpoisesta maasta.

Jyrkkä epätasa-arvo vaikuttaa myös ihmisten mahdollisuuksiin suojautua ja selvitä luonnonkatastrofeista.

Jyrkkä epätasa-arvo vaikuttaa myös ihmisten mahdollisuuksiin suojautua ja selvitä luonnonkatastrofeista. Epätasa-arvon ja ympäristökysymysten yhtymäkohdat ovatkin nousseet viime aikoina suosituiksi tutkimuskysymyksiksi kehitysmaatutkimuksessa.

Luonnonkatastrofit eivät ole vain luonnonilmiöitä

Globaalin ympäristömuutoksen myötä sään ääri-ilmiöt, vaikeasti ennustettavissa olevat ympäristöuhat ja luonnonkatastrofit tulevat todennäköisesti lisääntymään. Samalla katastrofien seuraukset ja arkipäivän ympäristöhaavoittuvuudet jakautuvat entistä epätasaisemmin eri yhteiskuntien, yhteiskuntaluokkien ja ihmisryhmien kesken.

Kyky selviytyä ympäristötuhoista ja arkielämän haavoittuvuuksista ei ole kiinni vain ympäristötiedosta tai asenteista.  Syrjäytyneiden ihmisten vaikeudet selvitä näistä haasteista eivät johdu myöskään pelkästään köyhyydestä, vaan ennen kaikkea ympäristöriskien ja ympäristöhaavoittuvuuksien eriarvoisesta jakautumisesta ja eriarvoistavasta hallinnasta.

Kun pyritään ymmärtämään sellaisia ilmiöitä kuin hurrikaanit, tsunamit, maanjäristykset tai tuhotulvat, on syytä kiinnittää huomiota luonnonvoimien biofyysisiin ominaisuuksiin. Luonnonolosuhteet, kuten sääolot, jokien hydrologiset piirteet, maanpinnanmuodot tai maaperän koostumus asettavat ihmisen toiminnalle tiettyjä reunaehtoja.

Luonto ei tottele tai kunnioita ihmisen määrittämiä sääntöjä tai oikeudenmukaisuuden kriteereitä.

Samalla luonnonvoimat toimivat meidän näkökulmastamme katsottuna usein oikullisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että luonto ei tottele tai kunnioita ihmisen määrittämiä sääntöjä tai oikeudenmukaisuuden kriteereitä.

Silti luonnonkatastrofit eivät ole koskaan puhtaan ”luonnollisia”, samoin kuin ei myöskään ihmisten haavoittuvuus niille.

Ympäristöuhkien määritteleminen, niihin varautuminen ja ympäristöhaavoittuvuuksien hallinta ovat aina myös sosiaalisia ja poliittisia kysymyksiä. Käsitykset siitä, millaiset ilmiöt luokitellaan ympäristöriskeiksi, keiden katsotaan olevan alttiita ympäristöhaavoittuvuuksille ja ketkä ovat syypäitä ympäristökatastrofeihin, pohjautuvat monimutkaisiin sosiaalisiin neuvotteluihin ja poliittisiin kädenvääntöihin.

Syyt siihen, miksi tietyt ihmiset asettuvat asumaan tulvariskialueille, maanvyöryistä kärsiville rinteille, lähelle riskialtista teollisuutta tai saastuneille joutomaille, ovat pitkälti taloudellisia ja poliittisia. Tämän takia ympäristökatastrofien ja niiden seurausten kokonaisvaltainen ymmärtäminen edellyttää laaja-alaista mutta tarkkapiirteistä haavoittuvuuden politiikan tutkimusta.

Haavoittuvuuksien hallinta

Haavoittuvuuden politiikka toimii monella eri yhteiskunnallisella tasolla ja sen vaikutukset ovat usein jyrkän eriarvoisia ja eriarvoistavia – etenkin monissa globaalin etelän hierarkkisissa yhteiskunnissa. Instituutiot, joiden vastuulla on ympäristöuhkien torjunta ja haavoittuvuuksien hallinta toimivat usein kahtiajakoisesti: olemalla monella tapaa läsnä ja monella tapaa poissa ihmisten arkielämän hallinnasta.

Instituutiot ovat läsnä harjoittamalla usein eriarvoistavaa maankäytönsuunnittelua, yhdyskuntasuunnittelua, ympäristöriskien hallintaa ja yhteiskunnallisten palveluiden tarjontaa. Ne pyrkivät kontrolloimaan ongelmallisiksi luokittelemiensa asuinalueiden ja ihmisten epävirallisiksi määriteltyjä asumis-, maankäyttö- ja toimeentulomuotoja. Samalla ne katsovat usein läpi sormien toisaalla tapahtuvaa lakien kiertämistä, jakavat erikoisoikeuksia tietyille ihmisryhmille ja suosivat ympäristöturvallisuuden ja oikeudenmukaisuuden kannalta kyseenalaisia rakennus-, infrastruktuuri- ja luonnonvarojen hyödyntämishankkeita.

Tällä tavalla ne harjoittavat eriyttävää haavoittuvuuden ja vastuullistamisen politiikkaa.

Varsinkin monissa globaalin etelän slummeissa ja köyhissä maaseutukylissä valtio samalla loistaa poissaolollaan. Ei ole tarjolla puhdasta juomavettä, ei likavesien käsittelyä, ei perusterveydenhuoltoa. Poliisi kieltäytyy partioimasta alueilla, jotka luokitellaan rikollisuuden ja väkivallan pesäkkeiksi. Ihmisten altistuminen ympäristöriskeille ja -haavoittuvuuksille on siis vahvasti sosiaalisesti eriytynyttä.

Ympäristöhaavoittuvuudet ovat eittämättä sidoksissa ihmisten ja ympäristön välisiin suhteisiin, ihmisten keskinäisiin suhteisiin sekä ympäristöpolitiikkaan ja ympäristöhallintaan.

Ympäristötuhoja ja -haavoittuvuuksia ei voida hallita pelkästään teknologian tai innovatiivisen infrastruktuurin avulla. Tästä esimerkkinä on Meksikossa tutkimani Villahermosan kaupunki ja sitä vuosittain koetelleet katastrofiset tulvat.

Villahermosan tulvia on toistamiseen pyritty ”kesyttämään” rakentamalla patoja, pengerryksiä ja tulvavalleja ja toteuttamalla joen kulkusuunnan muutoksia. Samalla kun näillä hankkeilla on pyritty itsepintaisesti taltuttamaan oikukkaita luonnonvoimia, niillä on myös synnytetty uusia, entistä monimutkaisempia ja eriarvoistavampia ympäristöriskejä.

Suurimpia kärsijöitä näissä muutoksissa ovat ne ihmiset, joilla ei ole varaa asua tulvilta suojatuissa asunnoissa, muuttaa maankäyttömuotojaan sellaisiksi, että sadevedet saadaan valjastettua kastelujärjestelmien avulla tehokkaaseen viljelyskäyttöön eikä ottaa vakuutuksia tulvavahinkojen korvaamiseksi.

Ympäristöhaavoittuvuudet ovat eittämättä sidoksissa ihmisten ja ympäristön välisiin suhteisiin, ihmisten keskinäisiin suhteisiin sekä ympäristöpolitiikkaan ja ympäristöhallintaan.

Tutkimukseni kaupunkisuunnittelusta ja tulvariskien hallinnasta eri puolilla Villahermosan kaupunkia – mukaan lukien korkean tulotason hienostoalueet, keskiluokkaiset naapurustot sekä köyhälistökaupunginosat ja slummit – osoittavat selvästi neoliberalistisen kaupunkisuunnittelun ja tulvahallinnan sosiaalisesti eriyttävät ja eriarvoistavat vaikutukset.

Tämä näkyy sekä vesihuoltoon, sanitaatioon, terveydenhuoltoon, yhteiskunnalliseen turvallisuuteen ja koulutukseen liittyvien palveluiden tarjonnassa että tuhotulvien ja muiden ympäristöriskien ennaltaehkäisyssä ja ympäristökatastrofien jälkeisessä jälleenrakennustyössä.

Edustuksellisuus ja erilaisten tarpeiden huomioiminen tärkeää

Ympäristöongelmia on syytä tarkastella sosiaalisten ja ympäristöllisten tekijöiden monimutkaisessa vuorovaikutuksessa muotoutuvina ilmiöinä. Samalla niitä on syytä tarkastella ilmiöinä, jotka ovat historiallisesti muuttuvia, kokemuksellisesti kiinnittyneitä ja poliittisesti kiistanalaisia.

Viime aikoina varsinkin poliittisen ekologian ja ympäristöoikeudenmukaisuuden kentillä on kehitetty uudenlaisia näkökulmia, joiden avulla voimme ymmärtää paremmin ympäristön materiaalisuuden, yhteiskunnallisten rakenteiden, ihmisten kokemusmaailman ja politiikanteon välisiä suhteita.

Oikeudenmukaisuus- ja eriarvoisuuskysymysten ymmärtämiseksi tarvitsemme huolellisia analyyseja myös siitä, miten ympäristön ja luonnonvarojen käytön hyödyt ja haitat jakautuvat eri ihmisten ja yhteiskuntien kesken.

Lisäksi on syytä kiinnittää huomiota poliittisen edustuksellisuuden kysymyksiin. Kuka saa äänensä kuuluviin poliittisessa päätöksenteossa ja millaisia mahdollisuuksia eri ihmisillä on vaikuttaa elinoloihinsa. Kuten filosofi Nancy Fraser teoksessaan Scales of Justice toteaa: se, että ihmiset tiedostavat olemassa olevat ympäristöriskit tai että he voivat osallistua tulevaisuuden ympäristöuhkien hahmottamiseen, ei vielä takaa, että heillä olisi paremmat mahdollisuudet suojautua näiltä uhilta.

Oleellista on se, että erilaisten ihmisten tarpeet ja toiveet otetaan tasapuolisesti huomioon päätöksenteossa ja politiikkatoimissa.

Kohti vastuullista ympäristöongelmien hallintaa

Ihmisillä on uskomattomia kykyjä selviytyä vaikeistakin olosuhteista. Etenkin monissa globaalin etelän yhteisöissä ja yhteiskunnissa ihmiset käyttävät taitavasti hyväkseen kollektiivista muistia, sosiaalista luovuutta, epävirallista kekseliäisyyttä, käänteistämisen politiikkaa, sosiaalista vastarintaa ja yhteisöllisiä turvaverkostoja pyrkiessään tulkitsemaan menneisyyttä, selviämään nykyhetkestä ja rakentamaan valoisampaa tulevaisuutta.

Samalla on syytä muistaa, että ympäristötuhoista selviytymistä ja yhteiskunnallisen syrjäytymisen ehkäisyä ei voi sysätä kulttuurisen sopeutumisen tai sosiaalisen voimaantumisen nimissä kokonaan kansalaisten omille hartioille.

Varsinkin monissa poliittisesti epävakaissa ja sosiaalisesti hauraissa yhteiskunnissa ihmiset joutuvat ponnistamaan katastrofeista selviytymisessä ja arkielämän hallinnassa hyvin erilaisista taloudellisista ja sosiaalisista lähtökohdista.

Ympäristötuhoista selviytymistä ja yhteiskunnallisen syrjäytymisen ehkäisyä ei voi sysätä kulttuurisen sopeutumisen tai sosiaalisen voimaantumisen nimissä kokonaan kansalaisten omille hartioille.

Lisäksi valtiolla on tärkeä rooli ympäristö- ja kehityskysymysten hallinnassa. Tarvitaan pitkäkestoista ympäristöpolitiikkaa ja monimuotoisia yhteiskunnallisia toimia, joilla vähennetään ihmisten altistumista riskeille ja lievennetään arkipäivän haavoittuvuuksia. Tällaisia toimia ovat esimerkiksi puhtaan juomaveden, perusterveydenhuollon, -koulutuksen ja yhteiskunnallisen turvallisuuden takaaminen kaikille kansalaisille.

Tarvitaan myös monimuotoisia elinympäristöjä, joissa erilaiset ihmiset asuvat, työskentelevät ja kohtaavat päivittäin toisensa. Tällaisilla toimilla voidaan vähentää sosiaalista lokeroitumista ja yhteiskunnallista syrjäytymistä sekä lisätä moniarvoisuutta ja kykyä kohdata erilaisuutta.

Samalla voidaan etsiä uudenlaisia keinoja, joilla varmistetaan se, ettei kyvystä suojautua ympäristöriskeiltä tai yhteiskunnalliselta turvattomuudelta tule vain tiettyjen ihmisryhmien etuoikeus.

Parhaimmillaan ympäristöuhkien hallinta ja yhteiskunnallisten turvaverkostojen luominen nojaavat mukaansatempaavaan ympäristö- ja yhteiskuntapolitiikkaan, jossa ihmiset kokevat olevansa osa mielekästä ja oikeudenmukaista ympäristöhaavoittuvuuksien hallintaa ja yhteiskunnallisen eriarvoisuuden lieventämistä. Näiden ilmiöiden analyyttisessa ymmärtämisessä ja syiden ja seurausten tulkinnassa globaalilla tasolla kehitysmaatutkimuksella ja yhteiskunnallisella ympäristötutkimuksella on erityisen paljon annettavaa.

Anja Nygren on kehitysmaatutkimuksen professori Helsingin yliopistossa.

Kirjoitus on osa Miksi maailma on niin vaikea pelastaa -sarjaa.

Julkaisu Globaali eriarvoisuus ja haavoittuvuuden politiikka ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Historiasta löytyy useampiakin esimerkkejä siitä, kuinka globaaleja hankalia ongelmia on saatu helpotettua. Menneisyydessä suurta tuhoa kylväneitä tartuntatauteja hoidetaan arkipäiväisesti antibiooteilla, monien luonnonilmiöiden seurauksia pystytään hillitsemään ennakoinnilla ja elintason kohoaminen on nostanut suuria väestömääriä äärimmäisestä köyhyydestä.

Toisaalta monia tärkeitä kysymyksiä ei ole onnistuttu ratkaisemaan. Esimerkiksi konflikteja ja asevarustelua ei ole saatu loppumaan, globaali eriarvoisuus kasvaa ja luonnonvarat ehtyvät kestämättömän kulutuksen takia. Ratkaisujen sijaan ihmiskunta näyttää omalla toiminnallaan pikemminkin aiheuttavan yhä uusia, entistä monimutkaisempia ongelmia.

Eri tieteenaloilla on kyllä löydetty ainakin osaratkaisuja kohtalonkysymyksiin. Yhdistyneiden kansakuntien kaltaisten kansainvälisten järjestöjen työ puolestaan keskittyy pitkälti niiden käytännön hallintaan. Globaalisti katsottuna huomattava määrä resursseja käytetään vuosittain kestävän kehityksen turvaamiseen. Kaikesta panostuksesta huolimatta moni asia tuntuu menevän vain huonompaan suuntaan. Miksi ihmeessä maailma on niin vaikea pelastaa?

Edistysuskosta maailmantuskaan

Kysymys maailman pelastamisesta on väistämättä kärjistetty ja sellaisenaan naiivikin. Se kuitenkin kiteyttää monta olennaista globaaleihin ongelmiin ja niiden hallintaan liittyvää näkökulmaa.

Pelastamispyrkimysten voi nähdä liittyvän länsimaiseen, jatkuvaan edistykseen perustuvaan historiakäsitykseen. Sen mukaan kehitys kulkee aina parempaan, ja ihmiskunta pystyy ratkomaan haasteet parhain päin, oli kyse sitten luonnonvoimista tai yhteiskunnallisista epäkohdista. Tällöin on luontevaa olettaa, että mihin pulmaan tahansa on löydettävissä objektiivisesti kaikkien tilannetta parantava ratkaisu.

Pelastamispyrkimysten voi nähdä liittyvän länsimaiseen, jatkuvaan edistykseen perustuvaan historiakäsitykseen

Juuri edistysusko on kuitenkin osaltaan aiheuttanut monia niistä ongelmista, joiden seurauksien kanssa nyt elämme. Fossiiliseen energiaan perustuva tuotanto on mahdollistanut nopean talouskasvun ja vaurastumisen, mutta samalla saanut aikaan valtavat hiilidioksidipäästöt, joiden vaikutukset alkavat jo haitata yhteiskuntien toimintaa.

Edistysajattelu myös väistämättä tarkastelee maailmaa ja sen pelastamista tietystä näkökulmasta, joka tässä tapauksessa yleensä edustaa länsimaita ja vauraita valtioita. Vaikka näistä lähtökohdista juontava huoli maailman tilasta saattaa olla aivan aitoa, se helposti päätyy etsimään ratkaisuja kaikkialta muualta paitsi omasta järjestelmästä.

Viheliäiset ongelmavyyhdet

Tässä kirjoitussarjassa tarkastellaan keskeisiä globaaleja ongelmia ja niiden ratkaisemisen tiellä olevia esteitä. Sarjan seitsemän kirjoituksen aiheina ovat muun muassa ilmastonmuutos, energiajärjestelmä, luonnon monimuotoisuus, asevarustelu, eriarvoisuus ja ruoantuotanto. Hankalasti ratkaistavia ongelmia on muitakin, joten tämä lista ei ole kattava eikä sitä pidä ottaa kannanottona eri ongelmien tärkeysjärjestyksestä.

Sarjan seitsemän kirjoituksen aiheina ovat muun muassa ilmastonmuutos, energiajärjestelmä, luonnon monimuotoisuus, asevarustelu, eriarvoisuus ja ruoantuotanto.

Kirjoitussarjan aiheet viittaavat siihen, että maailmanlaajuiset ongelmat liittyvät usein keskeisesti luonnonvaroihin ja ympäristön tilaan. Tässä mielessä ihmiskunta on yhä riippuvainen luonnonolosuhteista, vaikka voikin niiden hallintaan monin keinoin vaikuttaa.

Suhde on kuitenkin muuttunut menneistä ajoista, jolloin ihmisen toiminta rajoittui ensisijaisesti torjumaan usein selittämättömien luonnonvoimien vaikutuksia. Nyt puolestaan yhä useampi ympäristöön liittyvä uhkatekijä on pohjimmiltaan ihmisen omaa aikaansaannosta.

Mitä suuremmaksi ihmisen vaikutus ympäristöön muodostuu, sitä vaikeampaa on ennakoida sen pitkäaikaisia seurauksia. Samalla myös yhteiskunnat ovat kehittyneet yhä monimutkaisemmiksi ja siten haavoittuvammiksi. Niissä syntyviä ongelmia ja vahinkoja on entistä vaikeampi korjata aiheuttamatta haittaa jollekin toiselle yhteiskunnan osa-alueelle tai ympäristölle.

Esimerkiksi ilmastonmuutosta onkin kuvattu viheliäiseksi ongelmaksi (wicked problem), joka on moniulotteinen, kiireellinen ja vaikeasti määriteltävissä ja jonka ratkaisuun ei ole olemassa yksiselitteistä auktoriteettia. Viheliäisyys ei kuitenkaan tarkoita, etteikö ongelmaa voisi yrittää ymmärtää ja siihen liittyviä epäkohtia purkaa.

Vakiintuneita kysymyksenasetteluja on syytä tarkastella kriittisesti. Parhaimmillaan se voi herättää ajatuksia uusista toimintakeinoista maailmantuskassa vellomisen sijaan. Tätä toivomme kirjoitussarjan tarjoavan. Sarjassa tutkijat kommentoivat aikamme globaaleista kysymyksistä käytävää keskustelua, tarjoavat visioita niiden ratkaisemiseen ja avaavat eri tieteenalojen näkökulmia globaalien ongelmien dynamiikkaan ja hallinnan monimuotoisiin haasteisiin.

Sarjan ovat toimittaneet toimituskuntamme Emma Hakala ja Leena Malkki, ja se on tuotettu yhteistyössä BIOS-tutkimusyksikön kanssa. Aiheesta keskustellaan keskiviikkona 21.11. Tampereen yliopistossa Kansainvälisten suhteiden tutkimuksen seuran tilaisuudessa.

Julkaisu Aluksi: Miksi maailma on niin vaikea pelastaa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on antanut lukuisia tuomioita koskien valtion vastuuta ennaltaehkäistä ja hyvittää ympäristövahingon aiheuttamia ihmisoikeusloukkauksia. Aiemman ratkaisukäytännön voidaan katsoa luoneen esimerkiksi ennaltaehkäiseviä velvoitteita ihmisoikeusloukkauksien välttämiseksi, lopettamiseksi ja vahingon korvaamiseksi ohi perinteisen valtiolähtöisen sopimisen.

Taustalla on Euroopan ihmisoikeussopimuksen dynaamisuus. Moderni kansainvälinen oikeus ei synny vain kansainvälisen instituution sponsoroimana tai valtioiden välisesti, vaan instituutio kuten Euroopan ihmisoikeustuomioistuin tulkinnallaan muovaa ja synnyttää oikeusnormeja kulloisenkin ajan hengessä.

Tämä haastaa valtioiden suvereniteettia. Kun valtiot sitoutuivat Euroopan ihmisoikeussopimukseen, ne eivät olleet tietoisia, miten esimerkiksi yksityisyyden suojan voidaan katsoa kattavan myös ympäristötapaukset.

Valtion vastuu ympäristöstä

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käsittelemien merkittävien ympäristöongelmien kirjo on laaja. Niihin lukeutuvat äänisaaste, jätteet ja muut saasteet, luonnonkatastrofit ja kaivosonnettomuudet. Näitä ympäristölle ja ihmisille haitallisia ongelmia aiheuttavat harvoin pelkästään valtiolliset tahot, jotka tätä useammin ovat vastuussa perinteisistä ihmisoikeusongelmista.

Valtiolle voi syntyä ympäristövastuu, vaikka vahingon aiheuttaja on yksityinen taho.

Ihmisoikeustuomioistuin onkin rikkonut perinteistä asetelmaa, jossa ihmisoikeusloukkauksen tulee olla suoraan viranomaisen aiheuttama, jotta valtiolle syntyy vastuu. Käytännössä valtio on velvollinen omassa oikeusjärjestelmässään säätämään rikosoikeudellisia seuraamuksia yksityisille tahoille ihmisoikeuksien loukkaamisesta.

Ympäristötapauksissa velvoitteeksi on katsottu esimerkiksi ennaltaehkäisyn velvoite riittävän lainsäädännön turvaamisen kautta, tiedotusvelvoite sekä toiminnan kontrollointivastuu. Nämä kaikki velvoitteet muuntavat käsitystä suvereenista valtiosta, joka vastaa kansallisesta lainsäädäntövallasta.

Valtion velvoitteisiin kuuluu ennakollisia ja jälkitoimenpiteitä

Riittävän lainsäädännön ylläpitämisen velvoitetta on määritelty niin Euroopan ihmisoikeussopimuksen 2 artiklan (oikeus elämään) kuin 8 artiklan (oikeus yksityis- ja perhe-elämään) alla. Siinä missä haittakynnys Euroopan ihmisoikeussopimuksen 2 artiklan osalta on korkea ja tapauksia niukahkosti, 8 artiklan alla oikeuskäytäntö on runsaampaa.

Yksi keskeisistä velvoitteista on huolehtia, että lainsäädäntöä noudatetaan ja yksilöillä on pääsy riittäviin oikeussuojakeinoihin. Esimerkiksi tapauksessa Lopez Ostra v. Espanja tuomioistuin katsoi, että kansallisen lainsäädännön kanssa ristiriitainen saastuttava toiminta ei ole hyväksyttävää, vaikka se turvaisikin taloudellista intressiä.

Saastuttava toimenpide oli ristiriidassa kansallisen lainsäädännön kanssa, jolloin valtion oma tahtotila on läpinäkyvästi turvattava intressi. Tapauksessa intressivertailun ympäristön hyväksi kallisti kansallisesti laiton toiminta, mutta tapauksissa Mangouras v. Espanja ja Hamer v. Belgia enemmistön argumentaatio oli jo muuttunut siten, että ympäristö itsessään oli intressivertailun kohde.

Mangourauksen tapauksessa huomattavaa oli, että kehitys tapahtui eurooppalaista poliittista ilmapiiriä analysoiden ja määrittäen. Politiikan tutkimuksen näkökulmasta mielenkiintoista onkin, kuinka Euroopan ihmisoikeustuomioistuin tulkitsee kulloistakin poliittista ilmapiiriä kansainvälisten sopimusten ja kansallisten toimien valossa.

Sopimuksen ulkopuolisen materiaalin rooli

Tapauksessa Öneryildiz v. Turkki, jossa ympäristöongelma johti kuolemantuottamuksiin, valtion katsottiin olleen vastuussa, koska se ei ollut riittävästi säännellyt yksityisten toimintaa. Tuomion lopputulemaan voidaan katsoa vaikuttaneen merkittävästi sopimuksen ulkopuolisten lähteiden käyttö. Sopimukset käsittelivät siviili– ja rikosvastuun syntymistä ympäristövastuuta koskien.

Merkittävää näiden sopimusten hyödyntämisessä ja sillä painoarvolla, jonka ne Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tulkinnassa saivat, on että Turkki ei ollut allekirjoittanut saati ratifioinut näitä kahta sopimusta. Lisäksi sopimukset eivät ole saaneet merkittävää suosiota muidenkaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen sopijaosapuolien keskuudessa.

Tietyissä tilanteissa valtioille voi tulla täytettäväksi sellaisia oikeudellisia velvoitteita, joista se on tietoisesti jättäytynyt ulkopuolelle.

Tämä kehitys antaa suuntaa sille, että jatkossakin Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on valmis käyttämään tulkinta-apuna edistyksellisiä ympäristösopimuksia. Tietyissä tällaisissa tilanteissa valtioille voi tulla täytettäväksi sellaisia oikeudellisia velvoitteita, joista se on tietoisesti jättäytynyt ulkopuolelle. Tämä rikkoo olennaisesti perinteisen kansainvälisen oikeuden sopimusjärjestelmään perustuvaa velvoiteolettamaa.

Lisäksi lukuisissa ympäristöprosessioikeudellisia kysymyksiä käsittelevissä tapauksissa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen linja on muistuttanut Århus-sopimuksen standardeja. Århusin sopimuksessa ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tapauksissa turvataan oikeus riittävään tiedonsaantiin, oikeus osallistumiseen ja muutoksenhakuun ympäristöasioissa.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on hyödyntänyt Århusin sopimusta, etenkin tapauksen Taşkin ja muut v. Turkki tuomiossa, jossa Euroopan ihmisoikeustuomioistuin käytti sopimusta vahvasti tulkinta-apuna siitäkin huolimatta, että Turkki ei ole sopimusta allekirjoittanut tai ratifioinut.

Århus-sopimuksen hyödyntäminen on toisaalta johtanut prosessioikeudellisten kysymysten yliedustukseen, jolloin varsinainen ympäristöhaitta, joka loukkaa ihmisoikeuksien toteutumista, ei aina ole ollut tuomion keskiössä. Sen sijaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on painottanut esimerkiksi puutteellista kotimaista oikeuskäsittelyä tai kansallisten tuomioistuinten päätösten täytäntöönpanossa epäonnistumista.

Tämä on ollut osaltaan hidastamassa oikeudellisen argumentaation kehittymistä varsinaisten ympäristövahinkojen aiheuttamista ihmisoikeusloukkauksista. Toisaalta valtioiden painotukset ja halukkuus turvata nimenomaisesti prosessikysymykset ympäristökysymyksissä heijastuvat myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytännössä.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimella on edelleen mahdollisuus laajentaa tulkintaansa ja vakiinnuttaa esimerkiksi ympäristöongelmista laadittujen kansainvälisten luonnosartiklojen asemaa korvaussäännösten osalta, jos se käyttää niitä tulkinta-apuna. Tilanne muuttaa perinteistä asetelmaa, jossa valtiot määrittelevät instrumentin oikeudellisen sitovuuden, painoarvon ja oman osallisuutensa.

Ulkopuolisten materiaalien käytössä piilee yksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tärkeä rooli myös tulevaisuudessa.

Soft law -normit eivät ole luonteeltaan sitovia normeja, vaan julistuksenomaisia valtioiden tahdonilmaisuja. Samoin voimaanastumaton sopimus ei ole vielä oikeudellisesti sitova instrumentti. Jos Euroopan ihmisoikeustuomioistuin käyttää soft law -normeja tai voimaanastumattomia sopimuksia tulkinta-apuna siten, että ne määrittelevät Euroopan ihmisoikeussopimuksen oikeuksien sisältöä, voimistuu alun perin heikohkojen instrumenttien oikeusvaikutus Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käsittelyn myötä.

Ulkopuolisten materiaalien käytössä piileekin yksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tärkeä rooli myös tulevaisuudessa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimella on mahdollisuus käyttää tulkinta-apuna edistyksellisimpiä ympäristösopimuksia, joita valtiot eivät laaja-alaisesti edes vielä ole hyväksyneet.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin osallistuu täten myös yleisemmin kansainvälistyvän oikeuden eri sektoreiden vuoropuheluun. Toisaalta ei-velvoittavien normien muuntuminen velvoittaviksi oikeusnormeiksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tulkinnan kautta haastaa merkittävässä määrin perinteisen kansainvälisen oikeuden syntymekanismit ja toisaalta myös valtioiden mahdollisuuden valita oikeudellisten instrumenttien velvoittavuusaste niin yleisesti kuin suhteessa omaan oikeustilaansa.

Uudemmilla alueilla, kuten ilmastovalituksissa, onkin todennäköistä, että tuomioiden perusteluissa pohditaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen turvaamien oikeuksien ja ilmastonmuutossopimusten suhdetta toisiinsa. Esimerkiksi portugalilaislapset ja -nuoret suunnittelevat ilmastovalitusta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen.

Vuoropuhelua jäsenvaltioiden ja tuomioistuimen välillä

Käsitellystä oikeuskäytännöstä on huomattavissa, että valtiolle syntyy nykyisin hyvin moninaisissa tilanteissa erilaisia velvoitteita, vaikka monissa tapauksissa ensisijaisesti ihmisoikeusloukkauksen aiheuttaisikin yksityinen taho. Osa velvoitteista vaikuttaa konkreettisten toimien lisäksi lainsäätäjän ja oikeustuomioistuinten toimintaan muuttaen perinteistä käsitystä suvereenisuudesta.

Velvoitteiden rikkomisesta seuraa korvausvastuita. Yleensä se tarkoittaa taloudellista korvausta. Korvaus voi olla kuitenkin myös oikeuskäsittelyn uudelleen avaaminen tai vangitun henkilön vapauttaminen.

Yleisesti oikeusloukkausten hyvitysten vaikutukset eivät kuitenkaan rajoitu vain yksilön välittömään hyvitykseen. Seurauksena voi olla lainsäädännöllisiä muutoksia, uusien oikeusturvakeinojen tarjoamista, koulutusta, tiedon jakamista ja vastaavia toimenpiteitä.

Osa sopimusvaltioista kokee, että toisinaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ei ota valtion suvereniteettia huomioon riittävästi linjatessaan valtiolle velvoitteita.

Osa sopimusvaltioista kokee, että toisinaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ei ota valtion suvereniteettia huomioon riittävästi linjatessaan valtiolle velvoitteita. Jotta järjestelmä pysyy tehokkaana, on tärkeää, että valtiot noudattavat siitä huolimatta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen linjauksia.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimella on haastava tehtävä tasapainoilla yksilöiden tehokkaan oikeussuojan turvaamisen ja suvereniteettiaan mustasukkaisesti vartioivien valtioiden välillä. Tuomioistuimen on väistämättä huomioitava kriittiset puheenvuorot, joita esimerkiksi Belgia ja Britannia ovat kärjekkäästi esittäneet. Myös Saksa ja Venäjä lukeutuvat kriittisiin maihin. Kritiikki on johtunut esimerkiksi valtioiden suvereniteetin kaventamisesta, suuresta oikeustapausten ruuhkasta sekä siitä, ettei Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomioista ole jatkovalitusmahdollisuutta.

Jos kritiikkiä ei huomioida, on vaara, että valtiot alkavat kyseenalaistaa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen linjauksia ja räikeimmillään jättävät noudattamatta niitä.

On vaara, että valtiot alkavat kyseenalaistaa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen linjauksia ja räikeimmillään jättävät noudattamatta niitä.

Käytännössä Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on jatkuvassa dialogissa kansallisten tuomioistuinten ja kriittisten toimijoiden kanssa säilyttääkseen legitimiteettinsä. Vuoropuhelua vahvistaa uusi 16. lisäpöytäkirja, joka laajensi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen toimivaltaa niin, että se voi antaa korkeimmille kansallisille tuomioistuimille pyynnöstä neuvoa-antavia lausuntoja.

Lisäpöytäkirja on voimassa Suomea koskien. Korkeimpien kansallisten tuomioistuinten, kuten korkeimman hallinto-oikeuden, soisikin käyttävän tätä mahdollisuutta myös ympäristötapauksissa.

ALL-YOUTH STN -hankkeen tutkijatohtori Heta Heiskanen väitteli toukokuussa 2018 Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ympäristökäytännöstä. Tämä tutkimus on rahoitettu Suomen akatemian yhteydessä toimivan Strategisen tutkimuksen neuvoston päätöksellä, hanke ALL-YOUTH, päätösnumero 312689.

Julkaisu Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ja valtion ympäristövastuu ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kaksi viikkoa sitten tapahtunut tuhoisa maanjäristys on nostanut Nepalin globaalin avustuspolitiikan keskiöön. Maanjäristyksessä loukkaantuneiden, perheensä ja kotinsa menettäneiden ihmisten auttamiseksi on kerätty suuria summia ympäri maailmaa.

Vaikka valtioiden myöntämät avustukset ovat olleet mittavia, monissa maissa kansalaiset ovat lahjoittaneet yksityishenkilöinä jopa enemmän kuin maansa hallitukset. Eniten varoja yksityisiltä ihmisiltä ovat keränneet suuret, kansainvälisesti tunnetut avustusjärjestöt.

Koska nepalilaisia kohtaan osoitettu kansainvälinen solidaarisuus on ollut näin laajaa, myös odotukset Nepalin hallitusta kohtaan ovat olleet suuria. On ymmärrettävää, että kansainvälisessä mediassa kritisoitiin Nepalin hallituksen yrityksiä saattaa kaikki ulkomaiset lahjoitusvarat pääministerin ohjaukseen.

Kuluneen viikon aikana on ihmetelty, miksi Nepalin hallitus on kehottanut Katmandussa olevia ulkomaisia avustustyöntekijöitä poistumaan maasta ja käännyttänyt maahan matkalla olleita avustustarvikkeita takaisin. Edellisellä viikolla monet hämmästyivät, kun suomalaisista rauniopelastajista koostuvaa asiantuntijaryhmää ei päästettykään Nepaliin.

Kansainvälinen arvostelu Nepalin hallitusta kohtaan on lisääntynyt entisestään viime päivinä, koska avun koordinoimisessa on ilmennyt monia ongelmia eivätkä pelastus- ja avustustoimet ole vielä päässeet kaikkialla kunnolla käyntiin. Hallitusta arvostellaan yhä enemmän myös maan sisällä. Esimerkiksi Nepali Times kritisoi pääkirjoituksessaan hallitusta viime viikolla voimakkaasti.

Erityisen huolestuttavana pidetään sitä, että avustusoperaatiot ovat keskittyneet hyvin vahvasti pääkaupungin alueelle kaikkein pahiten maanjäristyksestä kärsineiden Nepalin maaseutualueiden kustannuksella. Tosin Katmandussakaan eivät kaikki alueet, ryhmät ja yhteisöt ole saaneet apua.

Apu ei ole myöskään jakaantunut tasapuolisesti. Esimerkiksi paikalliset slummiyhteisöt ovat kokeneet jääneensä sivuun avustustoiminnasta. Kuten Feyzi Ismail toteaa artikkelissaan, köyhimmät kärsivät aina eniten – asuivatpa he sitten maalla tai kaupungissa.

On erittäin valitettavaa, että tuhannet ihmiset ovat jääneet vaille apua tilanteessa, jossa varoja heidän auttamisekseen olisi ollut käytettävissä. Samaan aikaan on kuitenkin syytä ottaa etäisyyttä tämän hetken tapahtumiin ja tarkastella Nepalin hallituksen monin paikoin skeptistä ja melko poukkoilevaakin suhtautumista ulkopuolelta tarjottuun apuun laajemmassa historiallisessa kontekstissa.

Maa, jota ei ole koskaan kolonisoitu

Nepalissa ollaan ylpeitä siitä, että sitä ei ole koskaan varsinaisesti kolonisoitu samaan tapaan kuin esimerkiksi naapurimaata Intiaa. Siitä huolimatta Nepal on vuosisatojen saatossa kohdannut monenlaista ohjailua ja painostusta erityisesti Intian ja Kiinan, mutta myös länsimaiden taholta. Niihin on usein sisältynyt kolonialistisia sävyjä – sekä Intialla että Kiinalla on Nepalin luonnonvaroihin liittyviä intressejä.

Länsimaiden suunnalta Nepaliin on vaikutettu 1980-luvulta lähtien muun muassa Maailmanpankin kautta. Kuten monissa muissa Aasian maissa, Maailmanpankin ehtojen mukainen rakenteellinen sopeuttaminen on käytännössä tarkoittanut leikkauksia jo ennestään heikkoihin julkisiin palveluihin, koska maat ovat velvoitettuja toteuttamaan erittäin tiukkaa talouskuria. Samalla riippuvaisuus ulkomaisesta velanotosta ja kehitysavusta on lisääntynyt.

Oman erityispiirteensä Nepalin tapaukseen on lisännyt länsimaisten lainanantajien ja lahjoittajien skeptisyys maoisteja kohtaan. Maoistien laaja kannatuspohja on perustunut köyhyyden ja epätasa-arvon vastaiseen taisteluun, joka ei länsimaiden näkökulmasta ole aina edistänyt oikeanlaisia uudistuksia.

Päästyään valtaan vuonna 2006 maoistit alkoivat kuitenkin suhtautua myötämielisesti länsimaiden uusliberalistisiin talouslinjauksiin, jolloin köyhyyden poistamisen tavoite alistettiin muille taloudellisille ja poliittisille uudistuksille. Osittain tästä syystä resurssien jako ja tulonsiirrot ovat edelleen hyvin epätasaisia Nepalissa. Myös korruptio on saanut uusia muotoja.

Humanitaarinen internationaali ja sen kritiikki

Omalta osaltaan Nepalin hallituksen linjauksia ulkomaiseen apuun voi valottaa Haitin vuoden 2010 maanjäristykseen liittyvä kriittinen keskustelu. Haitin jälkeen on keskusteltu paljon siitä, miten kevyesti luonnonkatastrofien ja humanitaaristen kriisien yhteydessä paikallisten ihmisten näkemykset ja tarpeet sivuutetaan – ne saatetaan nähdä jopa esteinä kansainvälisten avustusjärjestöjen määrittelemien tavoitteiden toteuttamiselle.

Jälleenrakennustoimia luonnehtii usein se, että taloudellisesti suurimpia hyötyjiä ovat ulkomaiset yritykset. On myös yleistä, että humanitaarinen apu kytketään poliittisiin projekteihin, joiden tavoitteena on avun kohteena olevien yhteiskuntien modernisointi, talouden liberalisointi ja markkinoiden yksityistäminen.

Monissa köyhissä kehitysmaissa poliittinen eliitti on länsimaisten tukien houkuttelemana ryhtynyt laajoihin taloudellisiin ja rakenteellisiin uudistuksiin hyvin nopealla aikataululla, jolloin avoin ja demokraattinen kansalaiskeskustelu on jäänyt vähälle tai kokonaan käymättä.

Keskustelua humanitarismiin liittyvistä ongelmista vaikeuttaa se, että niin avustustoimintaan kuin kehitysyhteistyöhön liittyvä kritiikki usein leimataan julkisessa keskustelussa kyynisyydeksi. Kriittinen tarkastelu ei kuitenkaan (välttämättä) tarkoita kyynisyyttä, kuten Amnesty Internationalin Suomen osaston toiminnanjohtaja Frank Johansson korostaa toimittamassaan kirjassa Hyvän tekeminen ja valta (2013). Teoksessa analysoidaan auttamisen suhdetta läntiseen valtaan avaten ”humanitaariseksi internationaaliksi” kutsuttuun järjestelmään liittyviä ongelmia ja ristiriitoja.

Johansson toteaa, että länsimaisella humanitarismilla on oikeutettu sotia, väkivaltaa ja hallintaa pyrkien samalla hämärtämään, miten suuri osa maailman ongelmista ja kärsimyksestä johtuu auttajien eli kolonialististen länsimaiden toiminnasta. Kirja ei syyllistä hyvää tarkoittavia ihmisiä vaan korostaa ongelmien olevan rakenteellisia. Se kuitenkin varoittaa, että jos toimitaan ensisijaisesti ”kosmopoliittisen liberaalin avustuseliitin” ehdoilla, myötätunto saattaa helposti muuttua tyranniaksi.

Teppo Eskelinen toteaa kolumnissaan ”Kehitysyhteistyö jatkuu – ja loppuu” kehitysyhteistyön rakentuneen alkujaan 1950-luvulla lähtökohdalle, jossa ”yhdistyivät ylimielinen käsitys omasta edellä olemisesta, tarve löytää kolonialismin jälkeiseen aikaan sopivia hallintamekanismeja sekä runsas annos kristillis-humanitaarista lähimmäisenrakkautta ja vilpitöntä auttamisen halua”. Yhä edelleen läntisen humanitarismin piirissä köyhyys usein tulkitaan modernisaation puutteesta johtuvaksi ja sen uhreja saatetaan sääliä ohittaen heidän toimijuutensa ja kykynsä selvitä vaikeissa tilanteissa.

Tässä yhteydessä on puhuttu ”säälin pedagogiasta” – jos auttaminen perustuu etnosentriseen ylemmyyden tunteeseen, autettava ”toinen” määrittyy joko passiiviseksi avun vastaanottajaksi tai uhriksi, joka vaatii pelastamista. Tätä kautta auttajien ”sankarillisuus” ja ”hyvyys” korostuvat. (Douzinas 2013: 154–55.)

Niin Eskelinen kuin Johanssonkin osallistuvat keskusteluun politiikasta ja vallasta. Eskelinen korostaa, että kehityspolitiikka on aina nimensä mukaisesti politiikkaa, jolloin siihen liittyy arvovalintoja: ”Yhdet haluavat parantaa marginalisoitujen asemaa ja tukea esimerkiksi työvoiman järjestäytymistä, toiset haluavat kehittää liike-elämän toimintaedellytyksiä. Ne ovat keskenään ristiriitaisia toimintoja.”

Tämä pätee myös avustuspolitiikkaan, jonka puitteissa on tehtävä päätöksiä siitä, ketä autetaan, millä keinoilla ja millaisin tavoittein. Johansson vaatiikin, että avustusjärjestöjen tulisi luopua puolueettoman asiantuntijan roolista – ne eivät voi asettua politiikan yläpuolelle.

Mitä järistysten jälkeen?

Nepalissa hätä on suuri ja apua tullaan tarvitsemaan pitkään akuuttien pelastus- ja avustusoperaatioiden päättymisen jälkeen. Jälleenrakennus voi kestää jopa kymmeniä vuosia ja siihen tulee väistämättä liittymään monia haasteita ja ongelmia. Tämä ei kuitenkaan saisi halvaannuttaa tai kyynistää toimijoita – jännitteet ja ristiriidat ovat luonnollinen osa kaikkea inhimillistä ja poliittista toimintaa.

Samaan aikaan tulisi pyrkiä siihen, että Nepalissa ei toistettaisi samoja virheitä kuin Haitissa. On pidettävä huoli, että paikallisia ihmisiä aidosti kuunnellaan eikä heidän asiantuntemustaan ja toimijuuttaan sivuuteta. Avustusvarat tulisi suunnata mahdollisimman suoraan paikallisten toimijoiden käyttöön.

Toki myös paikallisten välillä voi ilmetä erilaisia näkemyksiä siitä, mitä tulisi tehdä ja millä keinoilla. Siksi onkin käytävä avointa ja laajaa keskustelua, jossa otetaan huomioon myös pienten ja marginalisoitujen ryhmien näkemykset. Solidaarisuuteen perustuvassa dialogisessa lähestymistavassa vastuullisuus ja neuvottelemisen merkitys korostuvat.

Tällä hetkellä keskeinen kysymys on, miten sekä Nepalin hallitus että ulkomaiset avunantajat suhtautuvat kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ihmisten auttamiseen erityisesti maaseudulla ja syrjäisissä vuoristokylissä. Olisi toivottavaa, ettei myöskään kaupungin köyhiä unohdettaisi.

Katmandun laaksossa on noin kahdeksankymmentä slummiyhteisöä, joissa asuu yli 30 000 ihmistä. Osa heistä on järjestäytynyt omaksi järjestökseen, joka edistää slummiväestön sekä maattomien naisten oikeuksia. Olen tehnyt yhteistyötä järjestön naisaktivistien kanssa slummihäätöihin ja pakkosiirtoihin liittyvässä tutkimusprojektissa Katmandussa vuosina 2012 (3 kk) ja 2014 (2 kk).

Aktivistit ovat jo pitkään suhtautuneet hallitukseen kriittisesti, koska he kokevat sen jättäneen slummiväestön oman onnensa nojaan. Keskusteltuani heidän kanssaan viime viikolla kävi ilmi, että tilanteeseen ei ole tullut muutosta maanjäristyksestä huolimatta.

Lopuksi

Vaikka Nepalin hallituksen linjaukset voivat herättää kriittisiä kysymyksiä, suhtautuminen ulkomaisiin avunantajiin on Nepalissa kuitenkin maltillisempaa kuin esimerkiksi Intiassa, jossa vastikään peruutettiin toimilupa yli 9 000 ulkomaiselta avustus- ja kansalaisjärjestöltä.

Ylipäätään suhtautumista avustuspolitiikkaan ei tulisi polarisoida mustavalkoiseen ”joko-tai”-asetelmaan, jossa kaikki apu nähdään aina automaattisesti joko pahana tai hyvänä. Sen sijaan tulisi yhtäaikaisesti ymmärtää sekä auttamisen rakentava että sen mahdollisesti vahingollinen potentiaali.

Kummassakin tapauksessa osallisille rakentuu monenlaisia toimijuuksia, jotka vaikuttavat toinen toisiinsa eri tavoin paikallisten, alueellisten ja globaalien valtasuhteiden verkostoissa. Näihin monitahoisiin valtasuhteisiin pureudutaan Rovaniemellä kesäkuussa järjestettävässä kansainvälisessä Gender, Development, Resistance -seminaarissa, johon osallistuu useita tutkijoita ja aktivisteja myös Nepalista.

Lähteet

Douzinas, Costas (2013) Humanitarismin monet kasvot. Teoksessa Frank Johansson (toim.) Hyvän tekeminen ja valta: Humanitarismin kriittistä tarkastelua. Suom. Kati Pitkänen. Helsinki: Gaudeamus.

Johansson, Frank (toim.) (2013) Hyvän tekeminen ja valta: Humanitarismin kriittistä tarkastelua. Suom. Kati Pitkänen. Helsinki: Gaudeamus.

Artikkelikuva: Tiina Seppälä

Julkaisu Kansainvälistä solidaarisuutta ja avustusoperaatioiden politiikkaa Nepalissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Monessa Aasian maassa luonnonkatastrofit ovat lähes arkipäivää. Tämän vuoden marraskuussa maa järisi viikon sisällä sekä Kiinassa että Japanissa, mutta suurilta vahingoilta onneksi vältyttiin. Viime kesänä vietin Kiinassa vajaat neljä viikkoa ja ensimmäisten kahden viikon aikana Shanghaihin saapui kahden taifuunin rippeet, jotka toivat itärannikon megakaupunkiin vain reipasta sadetta ja tuulta, mutta joista varsinkin jälkimmäinen aiheutti suurta tuhoa eteläisessä Kiinassa. Matkan lopulla, ollessani Chongqingissa Lounais-Kiinassa, viereisessä Yunnanin maakunnassa sattui maanjäristys. Siihen nähden, kuinka suuri vaikutus erilaisilla luonnonkatastrofeilla on useiden Aasian maiden asukkaiden elämään, niitä on tutkittu yhteiskuntatieteellisestä näkökulmasta vasta verrattain vähän, joskin kiinnostus näyttäisi olevan kasvussa.

Tässä kirjoituksessa esitän, että tragedian käsite ja näkemys politiikan traagisesta luonteesta auttavat ymmärtämään luonnonkatastrofipolitiikkaa Aasiassa ja muuallakin. Tragedian käsite ei ole politiikan tutkimuksen parissa mitenkään uusi, mutta varsinaisena analyyttisenä käsitteenä sitä on toistaiseksi käytetty lähinnä kansainvälisten suhteiden ja aseellisten konfliktien analyysissa. Luonnonkatastrofien tutkimukseen käsitettä ei tietääkseni ole aiemmin sovellettu, vaikka mediassa ja arkiajattelussamme katastrofit usein nähdään tragedioina – käytettiin niistä tätä kyseistä määritelmää tai ei.

Käsittelen tragediaa ensisijaisesti Richard Ned Lebow’n hahmotteleman politiikan traagisuuden näkökulmasta keskittyen muutamiin pääkohtiin. Lebow’n traaginen visio on näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta hyvin monisyinen rakennelma, jonka yksityiskohtainen käsittely on tässä yhteydessä mahdotonta. Lisäksi tragedia ja traaginen visio näyttäytyvät aina jossain määrin eri tavalla eri asiayhteyksissä, joten yksityiskohtainen analyysi on mahdollista vain kontekstiin sidottuna.

Tragedia Ned Lebow’n mukaan

Arkiajattelussa miellämme tragedian yleensä tarkoittavan sitä, että pahoja asioita tapahtuu ihmisille, jotka eivät ansaitse sitä. Lebow on kuitenkin kirjassaan “The Tragic Vision of Politics: Ethics, Interests and Orders” (2003) esittänyt, että kreikkalaisessa tragediaperinteessä ei ollut pelkästään kyse tästä: tragedioissa sankarin pyrkimykset johtivat ennalta tarkoittamattomiin ja kauheisiin seurauksiin usein väärien valintojen ja yltiöpäisen omiin periaatteisiin tai kunniakysymyksiin takertumisen vuoksi. Traagisella sankarilla on kunnianhimon ja riskinottokyvyn kaltaisia luonteenpiirteitä, joita periaatteessa voidaan pitää myönteisinä, mutta jotka kontrolloimattomina altistavat ylilyönneille. Monesti sankari on myös itsekeskeinen ja jopa narsistinen hahmo, joka tuntee suurta mielihyvää omasta tärkeydestään ja erinomaisuudestaan.

Tyypillinen juonenkulku tuo esiin menestyksen kylvämät tappion siemenet, sillä menestyksekkäät pyrkimykset huumaavat sankarin mielen ja saavat hänet yliarvioimaan omat kykynsä hallita ihmisiä ja luontoa (hubris). Menestyksen luoman liiallisen itsevarmuuden vallassa traaginen sankari unohtaa varovaisuuden ja pidättyväisyyden ja sortuu uhkarohkeisiin valintoihin ja virhearviointeihin (hamartia). Edellä kuvattua voidaan pitää Lebow’n traagisen vision yksilötason selityksenä.

Ylemmän tason selitystä Lebow sen sijaan hakee logoksen (puhe, tarina, selitys, argumentti) ja ergan (teot) välisestä takaisinkytkennästä. Hän argumentoi kreikkalaisen, ensimmäisenä historioitsijana pidetyn Thukydideksen kirjoitusten pohjalta, että nomos (sopivuussääntö, yleinen tapa, yhteisön tapa, käytäntö, laki; merkitys sisältää myös arvot, normit, odotukset ja velvollisuudet, jotka ovat juurtuneet ihmisten välisiin suhteisiin) muokkaa identiteettejä ja ohjaa ja rajoittaa sekä yksilöiden että yhteiskuntien toimintaa.

Kuitenkin logos on se, mikä mahdollistaa nomoksen, koska kaikki tavat riippuvat jaetuista merkityksistä. Puhe ja teot (logos ja erga) lisäksi vaikuttavat toisiinsa, sillä puhe muokkaa tekoja, mutta toisaalta myös teot voivat ajan mittaan muuttaa puhetta. Lebow’n mukaan puheen ja tekojen väliset ristiriidat osaltaan altistavat tragedian hahmot virhearvioinneille ja uhkarohkeudelle, sillä puheen ja tekojen erkaantuessa yhä kauemmaksi toisistaan myös nomoksen hillitsevät siteet löystyvät.

Lebow hahmottelee näkemystä politiikan traagisesta luonteesta muinaisten kreikkalaisten tragedianäytelmien ja Thukydideksen historiankirjoitusten kautta sekä kahden klassisen realistin, Clausewitzin ja Morgenthaun, avulla. Hänen mukaansa näistä kolmesta Thukydides hyödynsi kaikkein selkeimmin tragediallisia aineksia omassa työssään, kun taas Clausewitz ja Morgenthau lähinnä jakoivat ymmärryksen politiikan ja maailman traagisuudesta.  Kuten kreikkalaiset tragedistit, kaikki kolme politiikan tutkimuksen klassikkoa suhtautuu epäilevästi ihmisen kykyyn estää kärsimystä järjen ja rationaalisuuden avulla. Toisin sanoen traagiseen visioon kuuluu ymmärrys inhimillisen toiminnan rajoista. Toisaalta tuhoisat vaikutukset eivät kuitenkaan ole väistämätön seuraus ihmisluonteesta tai olosuhteista, vaan traaginen näkemys politiikasta jättää aina tilaa myös keskeisten toimijoiden valinnoille, jotka voivat olla lopputuloksen kannalta joko hyviä tai huonoja.

Luonnonkatastrofi tragedian linssin läpi

Luonnonkatastrofien yhteydessä suvereeni, yleensä valtio, voidaan nähdä eräänlaisena traagisena sankarina. Diskurssin ja retoriikan tasolla suvereenin pitää yrittää vakuuttaa kansalaiset siitä, että se pystyy rajoittamaan luonnonvoimien aiheuttamia tuhoja ja huolehtimaan tehokkaista pelastus- ja jälleenrakennustoimista. Käytännön tasolla luonnonkatastrofitragedian sankari on kuitenkin aina tuomittu jossain määrin epäonnistumaan, sillä vaikka insinööritaito ja -tieteet ovat ottaneet merkittäviä askelia esimerkiksi maanjäristys- tai hurrikaanialueille soveltuvissa rakennustekniikoissa, ne ovat usein riittämättömiä kaikista rajuimpien luonnonvoimien iskiessä.

Silloinkin kun tieteen ja kehitystyön tulokset voisivat oikein sovellettuina pelastaa lukuisia ihmishenkiä jopa kaikista äärimmäisimmissä olosuhteissa, korruption, resurssien puutteen, ideologistentaistelujen tai silkan välinpitämättömyyden kaltaiset poliittiset realiteetit usein estävät parhaiden mahdollisten tulosten saavuttamisen. Samoin pelastus- ja jälleenrakennustoimet kärsivät näistä ongelmista Kiinan Sichuanissa vuonna 2008 sattuneen Wenchuanin maanjäristyksen yhteydessä sortui lukuisia kouluja, vaikka monissa tapauksissa niiden läheiset rakennukset selvisivät huomattavasti vähemmillä vaurioilla. Epävirallisten arvioiden mukaan romahtaneissa kouluissa kuoli yli 5700 oppilasta (virallinen luku 5335).

Nopeasti alkoi ilmetä epäilyjä ja myös todisteita siitä, että keskeinen syy koulujen sortumiselle oli korruption voitelema leväperäinen suhtautuminen rakennusmääräyksiin. Kiinan kommunistinen puolue pyrkii propagandassaan esittämään itsensä maan pelastajana ja suojelijana, mutta sichuanilaisia lapsia se ei pystynyt pelastamaan. Maanjäristyksenkestäviä rakennusmääräyksiä voi pitää ainakin epäsuorana lupauksena siitä, että niiden kohteena olevat rakennukset olisivat verrattain turvallisia myös luonnonvoimien iskiessä. Korruptoituneet vallankäyttäjät kuitenkin tekivät huonoja ja välinpitämättömiä ratkaisuja, joilla oli lopulta tuhoisia seurauksia, vaikka kukaan tuskin halusi, että viattomat sivulliset joutuisivat kärsimään viranomaisten ja rakennuttajien keskinäisistä kähminnöistä.

Myös luonnonvoimat itsessään ovat ainakin osittain ihmisen hallintapyrkimysten ulottumattomissa. Esimerkiksi taifuuneista ja hurrikaaneista voidaan yleensä varoittaa ajoissa niiden reiteille joutuvaa väestöä, mutta maanjäristysten tarkka ennustaminen on toistaiseksi mahdotonta. Toisaalta tulvien kaltaisia uhkia voidaan melko tehokkaasti ehkäistä, mutta välillä ratkaisuyritykset saattavat pitkällä aikavälillä johtaa ennalta tarkoittamattomiin uusiin ongelmiin.

Jos valtaapitävien katastrofiretoriikka heijastelee hybristä, samaa voi ehkä laajemmin sanoa myös ihmisten toiminnasta riskialttiille alueille rakentamisesta. On tietenkin totta, että köyhät ja huono-osaiset eivät voi valita asuinpaikkaansa turvallisuuden perusteella, vaan heille luonnonvoimille alttiit alueet ovat usein ainoa mahdollisuus jonkinlaiseen kattoon pään päällä. Ted Steinberg (2006) on kuitenkin vakuuttavasti argumentoinut Yhdysvaltoja koskevassa tutkimuksessaan, että tietyt alueet, kuten Florida, on tietoisesti rakennettu riskialttiiksi ennen kaikkea taloudellisen voiton tavoittelun vuoksi.

Lopuksi

Tragedia-käsitteen käyttäminen teoreettisena lähestymistapana ikään kuin ylhäältä päin kuvailemaan valtioiden luonnonkatastrofipolitiikkaa on vain yksi mahdollinen sovellus. Toinen vaihtoehto on esimerkiksi analysoida tätä politiikkaa kritisoivien tahojen retoriikkaa ja diskurssia tragedian näkökulmasta, sillä ainakin Kiinan tapauksessa näissä puheenvuoroissa on ollut nähtävissä selvästi tragediaan viittaavia piirteitä. Vaikka Lebow käsittelee kirjassaan tragediaa ja politiikan traagista luonnetta ensisijaisesti ulkopolitiikan näkökulmasta, ei lähestymistavan soveltuvuus rajoitu vain siihen. Tähän tuntuisi viittaavan myös Lebow’n painottama näkemys, että politiikka on politiikkaa riippumatta siitä, koskeeko se valtion sisäisiä vai ulkoisia suhteita ja sitä tulisi arvioida samoin kriteerein.

Lähteet

Lebow, Richard Ned (2003), The Tragic Vision of Politics. Ethics, Interests and Orders. Cambridge, UK, Cambridge University Press.

Steinberg, Theodor (2006), Acts of God: The Unnatural History of Natural Disaster in America. 2nd Edition. Cary, NC, Oxford University Press.

Artikkelikuva: Marjaana Mäenpää

Julkaisu Luonnonkatastrofit tragedioina ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.