Mistä puhutaan kun puhutaan luottamuksesta mediaan? Vastaus voi tuntua itsestään selvältä, sillä aihetta on pohdittu viime aikoina runsaasti niin julkisessa keskustelussa kuin akateemisen tutkimuksenkin piirissä. Erityisesti yleisöjen kasvava epäluottamus ammattimaisesti tuotettua uutismediaa kohtaan on herättänyt huolta.

Luotettavaksi koettu tietoympäristö on toimivan demokratian välttämätön edellytys.

Media-alalla luottamuksen heikkeneminen on yhdistynyt huoleen maksavien yleisöjen kaikkoamisesta. Tutkijoita kehitys huolettaa ennen kaikkea siksi, että uutismedialla on keskeinen rooli tiedon välittämisessä kansalaisille. Luotettavaksi koettu tietoympäristö puolestaan on toimivan demokratian välttämätön edellytys.

Luottamus mediaan ja poliittinen vakaus ovat yhteydessä toisiinsa

Vaikka luottamusta mediaan on tutkittu paljon ja eri tavoin, tutkimuksessa on edelleen paljon avoimia kysymyksiä. Esimerkiksi luottamusta heikentävistä tai vahvistavista tekijöistä tai luottamuksen tai sen puutteen vaikutuksesta medioiden käyttöön ei ole toistaiseksi muodostunut yksiselitteistä kuvaa. Epäluottamuksen kasvu näyttäisi kuitenkin olevan kytköksissä yleisempään yhteiskunnallisten instituutioiden nauttiman luottamuksen rapautumiseen sekä poliittisen kentän epävakauteen.

Helsingin Sanomain Säätiön rahoittaman tutkimushankkeen ”Tunteet pelissä: Median auktoriteetti ja yleisön luottamus” (2019-2020) tarkoitus oli pureutua laajasti suomalaisten käsityksiin uutisista, mediasta ja journalismista. Samalla pyrimme tarkastelemaan luottamusta mediaan moniulotteisesti ja erilaisia aineistoja yhdistellen.

Epäluottamuksen kasvu näyttäisi olevan kytköksissä yhteiskunnallisten instituutioiden nauttiman luottamuksen rapautumiseen ja poliittisen kentän epävakauteen.

Tutkimuksen pääaineiston muodostivat toukokuussa 2019 ja 2020 kerätyt kyselyaineistot. Niitä täydensivät haastatteluaineistot, joihin lukeutui neljä yleisön parissa tehtyä fokusryhmähaastattelua sekä 12 media- ja viestintäalan ammattilaisille suunnattua sidosryhmähaastattelua. Lisäksi hyödynsimme tutkimukseen soveltuvaa media-aineistoa erityisesti politiikan uutisointia käsittelevistä sosiaalisen median keskusteluista.

Luottamuksen moniulotteisuus

Luottamus uutisiin ja mediaan on moninainen ja vaikeasti tutkittava ilmiö. Yksi ongelma koskee erottelua ihmisten itse ilmaiseman luottamuksen ja heidän konkreettisissa mediakäytännöissään ilmenevän luottamuksen välillä. Suurin osa suomalaisista esimerkiksi ilmoittaa kyselyissä pitävänsä iltapäivälehtiä huomattavasti epäluotettavampina uutislähteinä kuin niin sanottuja laatumedioita. Silti Iltalehden ja Ilta-Sanomien verkkopalvelut ovat maan suosituimmat uutissivustot verkossa.

Monesti ajatellaan, että uutisvälineen luotettavuutta on se, että yleisö voi luottaa sen kertomien uutisten paikkansapitävyyteen. Uutisointiin liittyy kuitenkin lukuisia harkintaa vaativia valintoja esimerkiksi uutisoitavista aiheista, näkökulmista ja lähteistä. Raportoitujen tosiasioiden lisäksi juuri nämä ammatilliset valinnat ovat yleisöjen arvioinnin kohteena.

Toimittajat itse tyypillisesti katsovat, että valintoja ohjaavat ammatilliset normit ja etiikka. Yleisöjen keskuudessa ne kuitenkin usein koetaan arvolatautuneiksi ja pahimmillaan tarkoitushakuisiksi.

Media nauttii yhteiskunnassa laajaa luottamusta niin kauan, kun tiedotusvälineiden ja niiden yleisöjen käsitykset hyväksyttävien näkemysten kirjosta vastaavat suurin piirtein toisiaan.

On myös huomioitava, että pelkkien faktojen lisäksi uutismedia esittää analyyseja, arvioita ja tulkintoja tapahtumista. Niiden myötä kullekin tiedotusvälineelle rakentuu omanlaisensa ”hyväksyttyjen” mielipiteiden ja näkökulmien kirjo. Voidaan ajatella, että media nauttii yhteiskunnassa laajaa luottamusta niin kauan, kun tiedotusvälineiden ja niiden yleisöjen käsitykset hyväksyttävien näkemysten kirjosta vastaavat suurin piirtein toisiaan.

Yhdysvalloissa, Britanniassa ja Saksassa havaittua median luottamusindikaattorien heikkenemistä viime vuosina voidaankin selittää sillä, että yhteiskunnallisen eriytymisen ja poliittisen polarisoitumisen myötä kasvava osa yleisöistä kokee valtavirtamedian näissä maissa heijastelevan heikosti omia käsityksiään siitä, mikä on tärkeää ja mitkä ovat hyväksyttäviä tapoja puhua ja ajatella yhteisistä asioista.

Suomalaisten moniselitteinen suhde mediaan

Pohjois-Euroopan maita on totuttu pitämään verrattain korkean ja vakaan yhteiskunnallisen luottamuksen maina, ja se on heijastunut myös mediaan. Ammattimainen, julkisen palvelun vahvan roolin varaan rakentunut ja poliittisesti riippumaton mediajärjestelmä on nauttinut laajaa arvostusta ja taannut samalla kansalaisten korkean medialukutaidon.

Suomessa tästä luottamuksen perinteestä on edelleen nähtävissä merkkejä. Esimerkiksi Eurobarometreissa sekä journalismin tutkimukseen erikoistuneen Reuters-instituutin vuosittaisissa kyselytutkimuksissa Suomi on 2010-luvulla sijoittunut toistuvasti kärkeen vertailtaessa uutisia ja tiedotusvälineitä kohtaan ilmaistua luottamusta maittain.

Oma tutkimuksemme vahvistaa käsitystä siitä, että yleisöt suhtautuvat varsin kriittisesti uutismediaan ja journalismiin.

Toisaalta luottamusta suoraan mittaavat kyselyt antavat usein toisistaan poikkeavia tuloksia. Kotimaassa esimerkiksi Tiedebarometrit, Elinkeinoelämän valtuuskunnan arvo- ja asennetutkimukset sekä T-Median ja Taloudellisen tiedotustoimiston Kansan arvot -kyselytutkimukset tuottavat kukin varsin erisuuntaista kuvaa suomalaisten luottamuksesta mediaan instituutiona. On ilmeistä, että kysymyksen muotoilulla, kyselyn ajankohdalla ja vastaajajoukon koostumuksella on vaikutusta tuloksiin.

Suomalaisten mediaa kohtaan yleisesti kokeman luottamuksen laajuudesta ja vahvuudesta ei siten ole yksiselitteistä kuvaa. Oma tutkimuksemme vahvistaa käsitystä siitä, että yleisöt suhtautuvat varsin kriittisesti uutismediaan ja journalismiin. Kritiikissä korostuu usein media yhteiskunnallista valtaa käyttävänä instituutiona. Valta nähdään kykynä vaikuttaa sekä kansalaisten mielipiteisiin että poliittiseen päätöksentekoon.

Yleisöjen kalastelu, klikkiotsikointi ja tunteiden manipulointi ovat usein haastateltujen mielipiteissä toistuvia mediaa kohtaan tunnetun tyytymättömyyden aiheita.

Käsitykset median suuresta vallasta johtavat luonnollisesti odotuksiin siitä, että media käyttää valtaansa vastuullisesti ja edistää yleisesti arvostettuja päämääriä. Tässä yhteydessä korostuvat usein puolueettomuuden ja tasapuolisuuden vaateet.

Median kaupallisuuden nähdään usein myös olevan ristiriidassa vastuullisen käytöksen kanssa. Esimerkiksi yleisöjen kalastelu, klikkiotsikointi ja tunteiden manipulointi ovat usein haastateltujen mielipiteissä toistuvia mediaa kohtaan tunnetun tyytymättömyyden aiheita.

Luottamus valtamediaan eriytymässä

Yleisöjen mediaa kohtaan ilmaisemasta kritiikistä huolimatta maan johtavat uutismediat nauttivat tutkimuksemme perusteella varsin laajaa arvostusta. Valtaosa kansalaisista kokee Yleisradion, MTV:n ja Helsingin Sanomat jokseenkin luotettavina uutisorganisaatioina.

Tämän ammattimaiseen journalismiin pääosin luottavan enemmistön rinnalle näyttäisi kuitenkin muodostuneen myös Suomessa pieni valtamediaa kohtaan epäluottamusta kokeva vähemmistö. Tutkimuksemme perusteella siihen kuuluu noin joka kymmenes suomalainen.

Noin joka kymmenes suomalainen kuuluu pieneen, valtamediaa kohtaan epäluottamusta kokevaan vähemmistöön.

Perinteiseen mediaan luottavien ja sitä kohtaan epäluottamusta kokevien käsitykset median toiminnasta poikkeavat merkittävästi toisistaan. Mediaa luotettavina pitävät kokevat journalismin uutisoivan asioista pääosin totuudenmukaisesti, käsittelevän erilaisia yhteiskunnallisia näkemyksiä tasapuolisesti ja toimivan riippumattomina vallankäytön vahtikoirina. Heidän skeptisyytensä mediaa kohtaan kohdistuu ennen kaikkea kaupallisen uutiskilpailun luomiin lieveilmiöihin, piilomainontaan sekä ajoittaiseen journalismin etiikasta lipsumiseen.

Epäluottamusta johtavia kansallisia uutismedioita kohtaan ilmaisevien kokemukset ovat hyvin erisuuntaisia. He näkevät huomattavasti useammin median vääristelevän totuutta, käsittelevän yhteiskunnallisia aiheita yksipuolisesti, kohtelevan politiikan toimijoita puolueellisesti ja olevan vahvasti riippuvaisia valtaa käyttävistä tahoista. Tällaiset näkemykset antavat viitteitä siitä, että myös Suomessa osa yleisöistä kokee valtavirtajournalismin edustavan yhteiskunnallisia arvoja ja päämääriä, joita he eivät tunnista omikseen.

Pysyykö Suomi korkean luottamuksen maana?

Kokonaisuutena Suomessa ei ole havaittavissa merkkejä laajamittaisesta luottamuksen romahtamisesta perinteiseen mediaan. Kriittisten yleisöjen ilmaisema tyytymättömyys muistuttaa kuitenkin siitä, että skeptisyys ja varauksellisuus sävyttävät usein uutisten seuraamista ja median käyttöä. Mediaa kohtaan koettu ja ilmaistu luottamus on harvoin ehdotonta.

Viimeaikainen keskustelu valeuutisista korostaa nykyisten verkottuneiden tietoympäristöjen epävarmuutta. Luottamus verkkoon ja sosiaaliseen mediaan onkin rapautunut useimmissa länsimaissa. Tämä voi heijastua myös ammattimaista journalismia kohtaan tunnettuun luottamukseen.

Luottamus verkkoon ja sosiaaliseen mediaan on rapautunut useimmissa länsimaissa.

Ei kuitenkaan ole väistämätöntä, että luottamus uutismediaan romahtaa verkon mukana. Sitä mukaa, kun muu verkkoympäristö koetaan aiempaa turvattomammaksi, yleisö saattaa päättää tukeutua jatkossakin nimenomaan ammattimaisiin ja vastuullisiksi kokemiinsa perinteisiin uutisorganisaatioihin. Suomessa yleisöjen luottamus uutisiin ja perinteisiin tiedotusvälineisiin ei vaikuttaisikaan viime vuosina kokeneen läheskään samanlaisia kolhuja kuin luottamus verkkoon ja sosiaaliseen mediaan.

Mediaympäristön muuttuessa on joka tapauksessa selvää, että yleisöt joutuvat yhä enemmän arvioimaan kriittisesti uutisoinnin paikkansapitävyyttä ja sen taustalla olevia tarkoitusperiä. Kansalaisten kriittistä medialukutaitoa tuetaankin nykyään aktiivisesti mediakasvatuksella.

Sitä mukaa, kun muu verkkoympäristö koetaan aiempaa turvattomammaksi, yleisö saattaa päättää tukeutua jatkossakin nimenomaan ammattimaisiin ja vastuullisiksi kokemiinsa perinteisiin uutisorganisaatioihin.

Myös toimituksissa etsitään aktiivisesti keinoja luottamuksen vahvistamiseen. Toimitustyön käytäntöjen suurempi läpinäkyvyys, faktantarkistus sekä erilaisten journalismin tekstilajien, kuten uutisen ja mielipiteen, selkeämpi erottelu toisistaan mainitaan usein keinoina yleisöjen luottamuksen vahvistamiseksi. Sosiaalisen ja aatteellisen moninaisuuden vahvistaminen toimitusten sisällä voi myös auttaa voimistamaan yleisöjen luottamusta.

Lopulta uutismedian kyky vaikuttaa itseään kohtaan koettuun luottamukseen on kuitenkin rajallinen. Avoin verkkoympäristö, mobiilit teknologiat ja sosiaalisen median palvelut edistävät mediayleisöjen hajautumista.

Mikäli yhteiskunnallista eriytymiskehitystä ei onnistuta kääntämään, epäluottamus mediaa kohtaan saattaa jatkossa voimistua myös Suomessa.

Vaikka Suomessa uutismediakenttä on edelleen hyvin keskittynyt, julkisen keskustelun polarisoituminen esimerkiksi turvapaikanhakijoihin ja ilmastonmuutokseen liittyvissä kysymyksissä osoittaa, että kansalaisten kokemusmaailmat ovat eriytyneet keskinäistä epäluottamusta ruokkivalla tavalla. Mikäli yhteiskunnallista eriytymiskehitystä ei onnistuta kääntämään, epäluottamus mediaa kohtaan saattaa jatkossa voimistua myös Suomessa.

Markus Ojala on tutkijatohtori Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa.
Minna Horowitz on yliopistotutkija Helsingin yliopiston viestinnän oppiaineessa.
Janne Matikainen on yliopistonlehtori Helsingin yliopiston viestinnän oppiaineessa.

Julkaisu Luottamuksen perinne kannattelee suomalaista mediaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Solidaarisuuden käsite on viime aikoina ollut poliittisissa keskusteluissa taka-alalla. Solidaarisuuden näkymät ovat kuitenkin tärkeitä minä tahansa aikakautena.

Solidaarisuudella usein viitataan yksilön valmiuksiin auttaa pyyteettömästi. Kyse ei kuitenkaan ole vain yksilön motiiveista.

Solidaarisuus on ennen kaikkea yhteisön ominaisuus.

Solidaarisuus on ennen kaikkea yhteisön ominaisuus, joka viittaa yhteisvastuuseen yhteiskuntaa koossapitävänä moraalina. Tämän ominaisuuden heikkenemisestä tunnetaan perusteltua huolta.

Käsittelen solidaarisuuden näkymiä suhteessa taloudelliseen ajatus- ja organisointitapaan. Hahmottelen asiaa kolmen ulottuvuuden kautta, joissa kaikissa solidaarisuus jää tavalla tai toisella taka-alalle.

Ensimmäinen näkökulma liittyy taloudellisen oikeudenmukaisuuden teoriaan. Toisessa on kysymys moraalisten suhteiden korvautumisesta taloudellisilla suhteilla. Kolmas on solidaarisuutta heikentävä yhteiskuntapolitiikka.

Solidaarisuuden paikka oikeudenmukaisuusteoriassa

Minkä verran solidaarisuuden merkitystä tunnistetaan keskusteluissa taloudellisesta oikeudenmukaisuudesta? Jos aihe ei esiinny oikeudenmukaisuutta teoretisoitaessa, on varsin todennäköistä, ettei siihen kiinnitetä riittävästi huomiota yhteiskuntapolitiikassakaan.

Jollain tasolla taloudellisen oikeudenmukaisuuden teoretisoinnissa tunnistetaan solidaarisuuden rooli muun toiminnan edellytyksenä. Esimerkiksi Arto Laitisen ja Anne Birgitta Pessin muotoilun mukaan yhteisvastuun ajatus sisältää ajatuksen siitä, että riittävä sisäinen solidaarisuus on yleinen etu.

Monet talouden toimintaa analysoineet moraalifilosofit ovat todenneet markkinoiden ja muiden talousinstituutioiden toiminnan edellyttävän, että suurimman osan aikaa ihmiset toimivat moraalisesti. Ilman riittävää luottamusta markkinat lamaantuisivat.

Nämä huomiot uhkaavat kuitenkin jäädä jonkinlaisiksi reunahuomautuksiksi. Tyypillisesti oikeudenmukaisuuden jäsentäminen keskittyy irralliseksi kuvattujen yksilöiden hallitsemiin resursseihin ja sivuuttaa jaetut moraalikäsitykset tai vallitsevan mentaliteetin.

Solidaarisuus koskee aihepiirejä, joita resursseihin keskittyvä oikeudenmukaisuuspuhe ei tavoita: yhteisöllisyyden tunnetta, jaettua moraalia ja luottamusta.

On kovin eri asia ajatella, että yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus perustuu keskinäisen luottamuksen ylläpitämiseen ja solidaarisen yhteisön dynamiikkaan, kuin nähdä oikeudenmukaisuus pelkästään kysymyksenä taloudellisten hyvien jakamisesta erillisille yksilöille.

Nykyisin vallalla oleva liberaali teoria painottaa jälkimmäistä tulkintaa. Se jäsentää yhteiskuntia yksilöiden välisinä sopimuksina.

Keskustelua käydään siitä, minkä verran oikeudenmukaisuus vaatii ja oikeuttaa yksilöiden toimintaan puuttumista. Solidaarisuus taas koskee aihepiirejä, joita resursseihin keskittyvä oikeudenmukaisuuspuhe ei tavoita: yhteisöllisyyden tunnetta, jaettua moraalia ja luottamusta.

Onkin tärkeää kysyä, menetetäänkö teoretisoinnissa jotain olennaista, jos keskitytään vain yksilöiden tuloihin.

Toki esimerkiksi John Rawlsin edustamassa liberaalissa teoriassa oletetaan, että ihmisillä on jonkintasoinen uskollisuus yhteiskunnan perusinstituutioille. On kuitenkin epäselvää, mikä tätä uskollisuutta pitäisi yllä.

Jos ihmiset orientoituvat henkilökohtaisten päämääriensä mukaan pitäen yhteistoimintaa vain välttämättömänä pahana, ei näillä samoilla ihmisillä ole välttämättä myöskään motivaatiota ylläpitää oikeudenmukaisuutta lisääviä rakenteita. Oikeudenmukaisuutta on vaikea käsitellä uskottavasti niin, että sivuutetaan kokonaan vallitseva moraalinen motivaatioperusta.

Muuttuvat ihmisten väliset suhteet

Vaikka oikeudenmukaisuusteoria voi olla osittain performatiivista, solidaarisuuksien heikentymistä ei toki voi selittää pelkästään yksilöihin keskittyvällä teoretisoinnilla. Myös ihmisten väliset suhteet muuttuvat.

Tämä ei tarkoita sitä, että moraalinen tai epäitsekäs asennoituminen katoaisi, vaan sitä, että sosiaalinen kontrolli vaihtuu taloudellisiksi suhteiksi tai moraalinen toiminta taloudellistuu.

Nykyisin on varsin yleinen ajatus, että sosiaaliseen kontrolliin luottamisen sijaan asioille pitäisi saada ”hintalappu”. Taloudelliset sanktiot ja kannustimet johtavat ajattelemaan, että ”moraaliset velat” voidaan kuitata taloudellisilla transaktioilla.

Esimerkiksi suorastaan ylisiteeratussa taloustieteellisessä tutkimuksessa luotiin päiväkoteihin taloudellinen sanktio vanhemmille, jotka hakivat lapsensa myöhässä.

Tuloksena oli, että sanktio lisäsi myöhästelyä, kun sen odotettiin kannustavan aikataulun mukaiseen toimintaan. Sen sijaan, että olisi koettu huonoa omaatuntoa työntekijän roikottamisesta töissä, asia voitiin kuitata maksamalla sakko.

Empatian ja moraalisen paineen voi tavallaan työntää sivuun, kun asiasta maksaminen on mahdollista.

Markkinayhteiskunnassa on helpompi osoittaa välittämistä kuvitteellisilla ostotapahtumilla kuin miettiä, miten taloudellisiin suhteisiin liittyviä hierarkioita voisi purkaa.

Toinen samankaltainen ilmiö on hyväntekeväisyys moraalin taloudellistumisena. Markkinayhteiskunnassa on helpompi osoittaa välittämistä kuvitteellisilla ostotapahtumilla kuin miettiä, miten taloudellisiin suhteisiin liittyviä hierarkioita voisi purkaa.

Varainkeruutarkoituksiin luodaan pseudotuotteita, kun hyväntekeväisyyslahjoituksia konkretisoiden hintoja lasketaan esimerkiksi lehmälle, kuokalle, ammatille tai ehjille sukuelimille. ”Hyvyyden markkinoilla” korostuvat viestintä, vetoavat kertomukset ja mainonnan käyttö aivan kaupallisten toimijoiden tapaan.

Solidaarisuus pelkistyy herkästi rahanlahjoittamiseksi auttamisen ammattilaisille. Kuten eräskin suuri järjestö taannoin mainosti: ”Anna rahaa. Se riittää”.

Solidaarisuuksien ylläpitäminen pidemmällä aikavälillä edellyttäisi muutakin kuin maksutapahtumia: jonkinlaisen yhteyden ja ymmärryksen lahjoituksen kohteen välillä, empatiakyvyn kehittämistä maantieteellisten ja kulttuuristen etäisyyksien yli, opiskelua ja muutakin yhteiskunnallista osallistumista.

Solidaarisuus on horisontaalista ja kunnioittavaa, kun taas hyväntekeväisyys vertikaalista ja nöyryyttävää.

Uruguaylaisen kirjailijan Eduardo Galenon tunnetun muotoilun mukaan solidaarisuus on horisontaalista ja kunnioittavaa, kun taas hyväntekeväisyys vertikaalista ja nöyryyttävää. Vastaanottajalta odotetaan vähintään kiitollisuutta.

On täysin mahdollinen skenaario, että solidaarisuus alkaa tuotteistua myös perinteisten hyvinvointivaltioiden sisällä. Kun yhteiskunnalliset kokemukset eriytyvät, myös kannatus sosiaalisten oikeuksien turvaamiseen vähenee. Hyvän mielen transaktiot voivat tällöin ilmestyä turvaverkkojen korvaajiksi, erityisesti kun ne siirtävät valtaa maksajille.

Solidaarisuutta heikentävä yhteiskuntapolitiikka

Toki solidaarisuuden väheneminen johtuu myös harjoitetusta yhteiskuntapolitiikasta, ei ainoastaan taloudellisten suhteiden vallasta. Tässä voidaan erottaa kaksi tasoa: yhteiskunnan yleinen eriarvoistuminen ja subjektiviteettien tuotanto.

Eriarvoisuuden kasvu vähentää jaettuja kokemuksia, mikä rapauttaa empatiakykyä. Eriarvoistumiskehityksen tuottamassa luokkayhteiskunnassa on harvinaista ulottaa solidaarisuutta materiaalisten asemien yli.

Eriarvoistumiskehityksen tuottamassa luokkayhteiskunnassa on harvinaista ulottaa solidaarisuutta materiaalisten asemien yli.

Hyvinvointivaltion erityinen onnistuminen oli taas siinä, että taloutta pystyttiin kasvattamaan pitäen kuitenkin yhteisön sisäisestä solidaarisuudesta ja luottamuksen tunteesta kohtuullisen hyvin kiinni.

Yhteiskunnallisten kokemusten eriytymistä tuotetaan hyvinkin aktiivisesti. Usein toimia perustellaan tarkoituksenmukaisuudella tai kansainvälisillä trendeillä. Joskus taloudellisen eriarvoisuuden kasvua kannatetaan avoimestikin, kun esimerkiksi ajatellaan tuloerojen kasvun lisäävän motivaatiota työntekoon.

Tämä voi pitää tai olla pitämättä paikkansa, mutta joka tapauksessa se vaikuttaa työmotivaatiota paljon laajempiin kysymyksiin.

Taloudellisten erojen tasaamisessa myös ammattiliittojen painostusvoimalla oli keskeinen rooli. Tämä voima heikkenee huomattavasti, kun ihmiset orientoituvat yksilökeskeisemmin ”pitämään huolen omista asioistaan”.

Sen lisäksi, että viimeaikainen politiikka on ollut yleisesti ottaen yhteiskunnallisia kokemuksia eriyttävää ja polarisoivaa, tietoisella politiikalla myös luodaan vähemmän solidaarisia subjektiviteetteja. Solidaarisuudet heikkenevät, kun kokemus kilpailutilanteessa toisiaan vastaan olemisesta yleistyy.

Solidaarisuudet heikkenevät, kun kokemus kilpailutilanteessa toisiaan vastaan olemisesta yleistyy.

Kilpailua tuotetaan nykyisin laaja-alaisesti ja järjestelmällisesti – kiinnostavaa kyllä hyvin harvoin itse kilpailun haittavaikutuksiin puuttuen. Sen sijaan kilpailun uskotaan lisäävän tuotannon tehokkuutta ja kuluttajan valinnanvaraa ja olevan myös avoimesti organisoituna oikeudenmukaista.

Esimerkiksi useiden julkisten palveluiden tuotannossa tuottajia kilpailutetaan säännöllisin väliajoin rutiininomaisesti. Tämä aiheuttaa jatkuvaa epävarmuutta ja tehostamisen painetta.

Kilpailu näkyy yhtä lailla, vaikkakin erilaisessa muodossa, myös esimerkiksi yliopistoilla, joissa jatkuva kilpailu ulkoisesta rahoituksesta muuttuu entistä hallitsevammaksi.

Kokemus yrittäjämäisemmästä olemisesta ja jatkuvasta kilpailusta yleistyy ympäri työmarkkinoita. Tämä heikentää solidaarisuutta ja valmiutta yhteistyöhön.

Kyse on nimenomaan opetetusta eetoksesta. Yrittäjän identiteetti ei ole ”luonnollista itsekkyyttä”, vaan nykyisin ala-astetta myöten opetettu ajatustapa.

Lopuksi

Solidaarisuus ei ole talouden vastakohta, vaan monessa mielessä myös taloudellisen toiminnan edellytys. Kuitenkin juuri talouteen liittyvät ajatustavat ja politiikkaideat usein joko sivuuttavat solidaarisuuden merkityksen tai tuottavat sitä heikentäviä sivuvaikutuksia.

Yhteiskuntapolitiikkaa suunniteltaessa ja arvioitaessa tulisikin ottaa laajemmin huomioon yhteiskunnan kyky ylläpitää solidaarisuutta. Solidaarisuuden kehystyminen ”tehokkuuden vastaisena”, naivina tai epäolennaisena voi aikaansaada hyvinkin tuhoisaa yhteiskuntapolitiikkaa.

Solidaarisuuden kehystyminen ”tehokkuuden vastaisena”, naivina tai epäolennaisena voi aikaansaada hyvinkin tuhoisaa yhteiskuntapolitiikkaa.

Yllä hahmotellut solidaarisuuden rapautumiset kaikki esittävät, pieninä väläyksinä, miten asioita voidaan pyrkiä kuvaamaan ja järjestämään hyvässä tarkoituksessakin – samalla kuitenkin sivuuttaen yhteiskunnassa vallitseva solidaarisuuden merkitys.

Esimerkiksi kilpailun lisäämisen yhteydessä voidaan korostaa ”reilua kilpailua” tai ”mahdollisuuksien tasa-arvoa” ja silti tuottaa hyvin ongelmallisia käytäntöjä. Samoin vilpitön moraalisuus voi typistyä taloudellisiksi transaktioiksi.

Solidaarisuuden rapautuminen on seurauksistaan huolimatta hämmentävän helppo sivuuttaa. Ilmeisesti tällöin oletetaan, että moraalikysymykset ovat yhteiskuntapolitiikan suunnittelun ja sen tehokkuuden ja oikeudenmukaisuuden arvioinnin ulkopuolella olevia kysymyksiä.

Kirjoitus on osa Solidaarisuus-juttusarjaa.

Teppo Eskelinen, YTT (dos.), työskentelee kehitysyhteistyön maisteriohjelman ma. yliopistonlehtorina Jyväskylän yliopistossa

Artikkelin kuvituskuva: Mabel Amber / Pixabay.

Julkaisu Solidaarisuuksien heikkenemisestä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuuntele artikkeli Johannes Lehtisen lukemana:

Nuorista ja politiikasta on ainakin kahdenkymmenen vuoden ajan puhuttu suuresti huolestuneina. Nuorison poliittista passivoitumista on alettu pitää jopa demokratiaa uhkaavana kehityskulkuna. Ajatus passiivisesta nuorisosta on perustunut alhaiseen äänestysaktiivisuuteen ja siihen, että nuoria ei politiikka kiinnosta.

Eduskuntavaalien 2019 tapahtumat eivät oikein sovi ajatukseen passiivista nuorista. Kuukausi ennen vaaleja koululaiset 120 maassa menivät lakkoon ilmaston puolesta. Ilmastolakon käynnistäjänä oli ruotsalainen 16-vuotias Greta Thunberg, joka ilmoitti elokuussa 2018 kieltäytyvänsä koulunkäynnistä, kunnes Ruotsin poliitikot ottavat ilmastonmuutoksen vakavasti ja tekevät päätöksiä sen mukaan.

Suomessa koululaisten ilmastolakko osui yksiin eduskuntavaalien kanssa. Lakko heijastui vaaleihin, joita luonnehdittiin ilmastovaaleiksi. Nuorison ilmastoahdistus tarttui aikuisiin, ja vihreät kasvoi vaaleissa keskisuureksi puolueeksi. Näyttää siltä, että vaaliaktiivisuuden nousussa nuorilla on avainrooli.

Onko nuorten poliittinen passiivisuus näin ollen myytti? Siltä näyttää. Sen puolesta puhuu vuoden 2018 Nuorisobarometritutkimus, joka julkaistiin pari päivää ennen koululaisten ilmastolakkoa maaliskuussa 2019.

Nuoret rikkinäisessä politiikassa

Uusin nuorisobarometritutkimus kantaa nimeä Vaikutusvaltaa Euroopan laidalla, ja se keskittyy paljolti nuorten ikäluokkien poliittisiin asenteisiin ja toimintaan. Taustaksi on piirrettävä kuva suomalaisesta 2000-luvun politiikasta, joka on kriisien täyttämä.

Yhdysvalloista käynnistyi vuonna 2008 finanssikriisi, joka iski Suomeen pahemmin kuin melkein mihinkään muuhun maahan. Taantuma kesti lähes kymmenen vuotta, kun esimerkiksi Ruotsissa, Saksassa ja Yhdysvalloissa se lyötiin muutamassa vuodessa. Talouden kasvu-uralle päästiin vasta Juha Sipilän hallituksen aikana.

Kriisivuosien aikana tuli tutuksi sanonta rikkinäisestä politiikasta.

Kriisivuosien aikana tuli tutuksi sanonta rikkinäisestä politiikasta. Lausunto on kuultu muun muassa Alexander Stubbin ja Timo Soinin suusta. Kysymyksessä on kuitenkin laajasti maailmalla levinnyt kielikuva, jota on käyttänyt esimerkiksi Barack Obama.

Rikkinäiseen politiikkaan liittyviä ilmiöitä ovat muun muassa talousongelmat ja päätöksenteon tehottomuus, puoluejärjestelmän murros ja populismi sekä poliittisen luottamuksen heikentyminen.

Talouskriisin rinnalla ja siihen liittyen on läpi Euroopan koettu merkittävä puoluejärjestelmän murros. Eliittikriittinen ja nationalistinen populismi on voimistunut. Populismi on syönyt perinteisten valtapuolueiden kannatusta ja lisännyt polarisaatiota, mikä on ajanut demokratioita kriisiin eri puolilla maailmaa.

Suomessa perussuomalaisten nousu vuoden 2011 ”jytkystä” lähtien lienee yksi syy siihen, että hallitustyö on toistuvasti kriisiytynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Taloustaantuman ja sekasortoisen politiikan olettaisi heijastuvan kansalaisten asenteisiin ja poliittiseen käyttäytymiseen. Kun seuraa suomalaisia ja ulkomaalaisia tiedotusvälineitä, tulee kuva, että ihmisten luottamus demokraattiseen politiikkaan on heikentynyt ellei romahtanut.

Ehkä demokratiaa kritisoidaan aiheesta? Miten kansalaiset, nuoret varsinkaan, voisivat luottaa hallitukseen ja poliittisiin instituutioihin, jotka ovat alituiseen kriisissä?

Mutta mitä tuoreimmat tutkimusaineistot sanovat asiasta? Olemmeko todella kadottamassa suomalaisen luottamusyhteiskunnan, ehkä demokratiankin?

Luottamukselle rakennettu

Luottamus ihmisten välillä ja luottamus politiikan instituutioihin kuuluu demokratian ja toimivan yhteiskunnan kulmakiviin. Esimerkiksi sosiaalisen pääoman teoriassa luottamus on jonkinlaista voiteluainetta, joka pitää yhteiskunnan rattaat pyörimässä – tai liimaa, joka sitoo yhteiskunnan ryhmittymiä toisiinsa.

Korkea luottamus yhteiskunnassa ja ihmisten välillä on asia, jota on pidetty Suomen ja muiden Pohjoismaiden vahvuutena. Luottamusyhteiskunta on meille itsestäänselvyys, eikä sen olemassaoloa yleensä huomata tai arvosteta eritysesti.

Tarvitaan vertailukohtaa muualta maailmasta. Tätä tarjoili Nuorisobarometrin loppuraportissa toimittaja Heikki Aittokoski, joka on maailmalla havainnut, että yhteiskunnassa vallitseva luottamus ei ole itsestäänselvyys, vaan päinvastoin: luottamusyhteiskuntia ei maailmalta juuri tahdo löytää.

Aittokosken mukaan maailmalla ”valtiolliset instituutiot ovat niin etäisiä tai niin epäluotettavia, että ainoaksi turvaverkoksi jäävät perhe ja suku”. Poliisi tai virkamies ei silloin ole ystävä vaan lähinnä sortaja tai lahjonnan kohde.

Suomessa asiat onneksi ovat toisin. Viranomaisiin luotetaan ja lapsetkin uskalletaan laskea koulutielle ilman vanhempia. Nuorisobarometritutkimukset vahvistavat tämän tuloksen.

Suomalaisten nuorten luottamus eri instituutioita kohtaan on korkealla, jopa pysäyttävällä tasolla.

Suomalaisten nuorten (15–29-vuotiaat) luottamus eri instituutioita kohtaan on korkealla, jopa pysäyttävällä tasolla. Nuorten luottamus poliisiin, presidenttiin, puolustusvoimiin ja oikeuslaitokseen on 89–95 prosenttia.

Myös luottamus virkamiehiin, kunnanvaltuustoihin, EU:hun ja eduskuntaan on korkeaa tasoa, 70–80 prosenttia. Merkillepantavaa on, että luotto näihin instituutioihin on ollut kasvusuuntainen koko 2000-luvun samaan aikaan, kun sekä maan talous että politiikka ovat kriisiytynet.

Jos jossakin on nähtävissä laskua, se on tapahtunut luottamuksessa maan hallitukseen, mikä ei yllätä. Mutta lasku on ollut loiva, sillä kun vuonna 2006 nuorten luottamuksen taso oli 79 prosenttia, vuonna 2018 se on yhä 71 prosenttia.

Hämmästyttävänä voidaan pitää myös sitä, että suomalaisnuorten luottamus puolueisiin on ollut nousussa koko 2000-luvun lukuun ottamatta viimeisintä mittausta.

Tarkastelin nuorten sosiaalista ja poliittista luottamusta omassa nuorisobarometriartikkelissani ”Nuoret kansanvallan suunnannäyttäjinä” hyödyntäen Euroopan-laajuisia European Social Survey (ESS) aineistoja. Myös nämä tutkimukset puhuvat selvää kieltä nuorten vahvasta luottamuksesta politiikan instituutioihin.

Luottamusmuuttajat ovat suomalaisnuorten osalta pysyneet vakaina koko sen ajan, kun mittauksia on tehty (2002–2016). Suomen nuorten ”luottamusetu” Euroopan yleiseen tasoon verrattuna on pysytellyt selvänä, mikä tarkoittaa, että nuorten suomalaisten osalta luottamusmuuttujien keskiarvot ovat jatkuvasti selvästi yli eurooppalaisen keskiarvon.

Hyvin merkittävää tältä osin on se, että nuorten poliittinen luottamus on ollut kaiken aikaa aikuisia korkeampi – painvastoin kuin ennalta osasi odottaa.

”Tökkää hallitusta, tykkää demokratiasta”

Poliittisen ja sosiaalisen luottamuksen ohella on muita asennetekijöitä, jotka liittävät kansalaiset demokratiaan. Näitä ovat kiinnostus politiikkaa kohtaan, tyytyväisyys maan hallitukseen ja talouteen sekä tyytyväisyys demokratian toimivuuteen.

Kiinnostus politiikkaa kohtaan on tekijä, johon perustuvat yhtä hyvin antiikin kansalaishyveet kuin moderni näkemys aktiivisesta demokraattisesta kansalaisuudesta. Nuorisobarometri-aineistossa nuorten kiinnostus politiikkaan on noussut kahdessakymmenessä vuodessa (1996–2018) reilusta 40 prosentista yli 60 prosenttiin. Ristiriita nuoria koskeviin mielikuviin on selvä.

Nuorten kiinnostus politiikkaan on noussut vuosina 1996–2018 reilusta 40 prosentista yli 60 prosenttiin.

Poliittisen kiinnostuksen ja luottamuksen ohella politiikan tutkijat ovat jo 1950-luvulta lähtien olleet kiinnostuneita demokraattisen järjestelmän suorituskyvystä kansalaisten mielipiteillä mitattuna. Eurooppalaisessa ESS-tutkimuksessa keskeiset muuttujat tältä osin ovat tyytyväisyys maan talouteen ja hallitukseen sekä demokratian toimivuuteen.

”Tökkää hallitusta, tykkää demokratiasta”. Näin voidaan tulokset tiivistää sekä suomalaisnuorten että aikuisten osalta. Suomessa jyrkimmät muutokset poliittisissa asenteissa voidaan nähdä tyytyväisyydessä maan talouteen ja hallitukseen, mikä sekään ei yllätä.

Kaikkia suomalaisia ajatelle tyytyväisyys maan talouteen ja hallitukseen lähti jyrkkään laskuun jo vuonna 2006 ja pohjanoteeraus saavutettiin vuonna 2014. Sekä hallitustyytyväisyyden että taloustyytyväisyyden osalta Suomen etumatka muuhun Eurooppaan on sulanut ja mittautamme nyt yhtä heikkoja arvoja kuin muutkin. Tämä pätee sekä aikuisiin että nuoriin.

Tyytyväisyys demokratian toimivuuteen arvioi kansanvallan suorituskykyä aivan eri näkökulmasta kuin muut tyytyväisyysmittarit, jotka heilahtelevat paljon talouden ja päivänpolitiikan mukaan. Mikäli tyytyväisyys demokratian toimivuuteen on jatkuvasti laskusuunnassa, on demokraattisen hallitustavan legitimiteetti – sen olemassaolon oikeutus – ennen pitkää uhattuna.

Demokratian arvovallan osalta on saatu huolestuttavia uutisia, kun amerikkalaiset Roberto Stefan Foa ja Yascha Mounk esittivät niin sanottujen milleniaalien (2000-luvulla aikuistuneiden nuorten) olevan kääntymässä demokratiaa vastaan Yhdysvalloissa ja monissa Euroopan maissa.

Kokonaisuutena tarkastellen suomalaiset ovat varsin tyytyväisiä demokraattisen järjestelmän toimivuuteen. Demokratiakiinnittymisen keskiarvo on ollut koko tarkasteluajan selvästi yli eurooppalaisen keskiarvon, vaikka ero muihin maihin on supistumassa. Nuoret arvioivat demokratiaa myös aikuisia myönteisemmin.

Näin ollen huoli antidemokraattisista sukupolvista tai demokratian legitimiteettikriisistä ei ainakaan Suomessa ole näköpiirissä.

Miten kauas omena putoaa puusta?

”Omena ei kauas puusta putoa” on sanonta, joka jossain muodossa tunnetaan joka puolella maailmaa. Toivomuksena on, että lapset olisivat taipumuksiltaan ja tavoiltaan sopivasti samanlaisia kuin vanhempansa. Jos näin ei ole, huoli on syvä paitsi nuorista myös yhteiskunnan tulevaisuudesta.

Tällainen huoli nuorista on noussut pintaan edellä mainittujen milleniaalien kohdalla. Toimittaja Amanda Ruggeri kirjoitti BBC-Capital-verkkolehdessä lokakuussa 2017, että milleniaalit ovat maailman vihatuin sukupolvi. He ovat laiskoja, tietämättömiä, itsekkäitä, moraalittomia ja paljon muuta.

Mutta kuten Ruggeri osoittaa, tässä ei ole mitään uutta, vaan aikuiset ovat arvostelleet nuoria samoin sanankääntein kautta historian. Esimerkiksi Aristoteles arvosteli jo 400-luvulla ennen ajanlaskun alkua nuorisoa kaikkitietävyydestä ja valheellisesta itseluottamuksesta.

Mitä tutkimusaineistot sanovat? Antaako nuorten osallistuminen aihetta huoleen vai putoaako omena sittenkin lähelle puuta ja nuoret omaksuvat vanhempiensa tavat?

Nuorille ikäluokille äänestäminen on ylivoimaisesti tärkein poliittisen vaikuttamisen kanava, ja tämä taipumus on kasvussa.

Nuorisobarometrin mukaan nuoret pääsääntöisesti kulkevat vanhempiensa jalanjäljissä: nuorille ikäluokille äänestäminen on ylivoimaisesti tärkein poliittisen vaikuttamisen kanava, ja tämä taipumus on kasvussa. Koko Euroopan laajuisissa ESS-aineistoissa kuva poliittisesti aktiivisista nuorista ikäpolvista voimistuu.

Aineistoissa kyllä näkyy nuorten aikuisia heikompi vaaliaktiivisuus (vastaajan itsensä ilmoittama). Nuorten äänestysaktiivisuudessa ei kuitenkaan havaita laskua, vaan osallistumisen taso on säilynyt vakaana koko 2000-luvun.

Se tarkoittaa, että vaalipassiivisuus on nuoruuteen liittyvä ilmiö, joka aikuisiällä häviää, ja nuoret aktivoituvat äänestämään vanhempiensa tavoin. Sama pätee puolueisiin samaistumiseen: aikuisina nuoret löytävät puolueen itselleen vanhempiensa tapaan.

Entä sitten nuorten osallistuminen niin sanottuihin uuden politiikan muotoihin, kuten mielenosoituksiin, boikotteihin ja adresseihin? Nämä suoran vaikuttamisen keinot on usein liitetty nimenomaan nuoriin. Jo 1980-luvulta Suomessa on esiintynyt jälkiteollista poliittista toimintaa, joka ei suoraan ole kytköksissä määrättyihin ideologioihin tai taloudellisiin viiteryhmiin.

Tutkimustietojen valossa nuorissa yhdistyy perinteisiä ja niin sanottuja jälkimoderneja osallistumisen tapoja. Mielenosoituksiin osallistumisessa (viimeisen 12 kk aikana) havaitaan, että nuorten aktiivisuus on moninkertainen aikuisikäluokkiin verrattuna, mutta silti marginaalinen, 4–7 prosenttia.

Tutkimustietojen valossa nuorissa yhdistyy perinteisiä ja niin sanottuja jälkimoderneja osallistumisen tapoja.

Mitä tulee adressien allekirjoittamiseen, nuoret (31–44 %) ovat olleet koko 2000-luvun aikuisia (22–34 %) aktiivisempia. Sama pätee myös niin sanottuun poliittiseen ostokäyttäytymiseen. Nuorista keskimäärin noin 35 prosenttia on boikotoinut, kun aikuisilla luku on ollut noin 30 prosenttia.

Viime vuosien aikana nuorten ja aikuisten ero on tältä osin supistunut, mikä voi kieliä siitä, että nuorten taipumus tuoteboikotointiin jatkuu aikuisiällä.

Muuttuuko poliittinen kulttuuri?

Uusin Nuorisobarometri puhuu sen puolesta, että nuoret ovat aikuisia tiiviimmin kiinnittyneet demokratiaan ja osallistuvat politiikkaan aktiivisesti. He myös kiinnittyvät yllättävän vahvasti perinteiseen vaalidemokratiaan. Omena kyllä putoaa puusta, muttei välttämättä kovin kauas.

Vielä yksi asia on Nuorisobarometrista hyvä nostaa esille. Se koskee nuorten turvattomuuden tunnetta. Tältä osin korkealla ovat huoli ilmastonmuutoksesta, maailmanpoliittisesta tilanteesta ja terrorismista, jotka ovat nuorten uhkakuvissa kasvussa.

Kun nuorten poliittisen aktiivisuuden ja globaalin huolestumisen laskee yhteen, nousee mieleen kysymys, olemmeko ehkä uudentyyppisen poliittisen kulttuurin äärellä. Se tarkoittaa, että ilmastolakon kaltaiset globaalit mielenilmaukset vallitsevaa politiikkaa kohtaan ovat kasvussa.

Nähtäväksi jää, missä määrin tällainen globaali idealismi on leviämässä ja ohittaako se henkilökohtaisiin etuihin perustuvan ”lompakkoäänestämisen”, johon nykyiset demokratiat pääosin perustuvat.

Markku Harrinvirta on valtiotieteiden tohtori ja tuntiopettaja Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Julkaisu Myytti nuorten poliittisesta passiivisuudesta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Politiikan tuntemuksessa Thomas Hobbesin Leviathan (1651) on ohittamaton. Yhdysvaltalaisten yliopistojen valtio-opin ohjelmissa teos menee Niccolò Machiavellin Ruhtinaan ja Aristoteleen Politiikan edelle. Ainoastaan Platonin Valtio on laajemmin opetuksessa käytetty.

Olkoonkin, että Hobbesin tapa oikeuttaa poliittinen valta ei enää sellaisenaan sovellu nyky-yhteiskuntiin, häneltä löytyy kiinnostavia huomioita demokratian luonteesta ja politiikan keskeisestä pääomasta: luottamuksesta.

Leviathan ei ole unohdettu klassikko. Käytännössä jokainen poliittisen teorian silmäätekevä 1600-luvulta nykypäivään on joutunut ja joutuu häntä kommentoimaan. Perinteikkyyttä kuvaa hyvin se, että John Rawlsin luennot poliittisen ajattelun historiasta alkavat toteamuksella, että Leviathan on ”merkittävin yksittäinen poliittisen ajattelun teos, joka on kirjoitettu englannin kielellä”.  Moni professori on uhrannut teokselle kesälomiaan.

Maailmansotien välillä Hobbes oli intensiivisen kiinnostuksen kohde paitsi Saksassa myös Neuvostoliitossa. Hänen ajatuksilleen löydettiin käyttöä myös kylmän sodan ajan strategisissa pohdinnoissa. Rationaalisen valinnan teoriassa Hobbesia pidetään tutkimusalan pioneerina.

Miksi tämä 12 piipullista päivässä poltellut kotiopettaja ja sihteeri ei suostu olemaan kasa homeisia kirjoituksia kirjastojen hyllyillä? Perusteita unohtaa Hobbes ei nimittäin ole vaikea löytää.

Oppikirjojen Hobbesista

Hobbesin maailmankatsomus vaikuttaa erikoiselta. Häntä lukiessa käy selväksi, että ihmiskunnalla on paha päivä, aina. Ihmiset ja valtiot ovat loputtoman itsekkäitä.

Hobbesin mukaan ihmisten pääasiallinen ajanviete on toistensa lahtaaminen tai tähän valmistautuminen. Jos aikaa jää, keskitytään pitämään loitolla tuntemattoman pelkoa palvomalla sellaisia asioita kuin “Kaaos … taivas, valtameri, planeetat, tuli, maa ja tuulet … lintu, krokotiili, vasikka, koira, käärme, sipuli ja purjo” sekä näiden monoteistisia kohtalotovereita.

Henkilönä Hobbesin ei ole sanottu olleen erityisen miellyttävä. Kun hän nykystandardein totaalisena akateemisena pudokkaana noin 40-vuotiaana alkoi julkaista ja osallistua tieteelliseen keskusteluun, riidoilla ei näytä olevan loppua.

Osansa saivat muun muassa parlamentarismin kannattajat, René Descartes ja Royal Society, mutta erityisesti papisto. 1640-luvun lopussa Hobbes oli kuolemaisillaan ja ystävät järjestivät tapaamisen papin kanssa. Sen sijaan, että olisi pohtinut syntejään, Hobbes uhosi paljastavansa kaikki valheet, joita ammattikunta on suoltanut aina Aaronista kyseiseen Herran paimeneen.

Jos 1600-luvulla väitti, että Jumala on materiaalinen ja kuolematon sielu sanahelinää, menestys moraalisen närkästyksen markkinoilla oli taattu.

Hobbes oli poliittisesti epäkorrekti. Jos 1600-luvulla väitti, että Jumala on materiaalinen ja kuolematon sielu sanahelinää, menestys moraalisen närkästyksen markkinoilla oli taattu. Reaktio oli erityisen voimakas hänen kotimaassaan Englannissa. Leviathanin julkaisemisesta suuttuivat monet anglikaanipapistosta ja keropäistä aina kavaljeereihin.

Vuonna 1666 parlamentin alahuone perusti komitean, jonka tehtävänä oli selvittää Leviathanin teologisia näkemyksiä. Lontoon suuren palon sanottiin olevan Jumalan kosto siinä esitetyistä ateistisista ajatuksista.

Neljä vuotta Hobbesin kuoleman jälkeen vuonna 1683 hänen opinahjonsa Oxfordin yliopisto määräsi hänen teoksiaan julkisesti poltettavaksi. Oppineet epäilivät toisiaan. Esimerkiksi Isaac Newton piti etäisyyttä John Lockeen, koska luuli tätä hobbistiksi eli moraaliltaan ja elämäntavaltaan epäilyttäväksi.

Raamattua rintaansa vasten puristaen vuosisadan suurimpiin elostelijoihin kuuluva, alkoholismin ja kupan runtelema John Wilmot syytti kuolinvuoteellaan Hobbesia kieroon kulkeneesta elämästään.

Newton piti etäisyyttä Lockeen, koska luuli tätä hobbistiksi.

Hobbes on edelleen poliittisesti epäkorrekti. Hobbesin poliittinen teoria on kuitenkin myös aikansa lapsi. Ja tietenkin eri aikoina siitä luetaan ulos eri asioita. Tapahtumahistoriallisesti se on reaktio Englannin sisäpoliittiseen tilanteeseen, jossa kiisteltiin siitä, onko ylin poliittinen valta parlamentilla vai kuninkaalla.

Käytännössä Hobbes pyrkii oikeuttamaan kuninkaan valtaa. Teoreettisesti oleellista on minkä tahansa ylimmän poliittisen vallankäytön oikeutus maallisesti ja järkisyihin vedoten. Ylin poliittinen valta on paitsi jakamaton ja rajoittamaton myös käytännössä aina legitiimi.  Hänen oppinsa absoluuttisesta suvereenista on märkä rätti nykyaikaisen liberaalin, edustuksellisen demokratian kasvoja vasten.

Demokratia on tehoton tapa tehdä päätöksiä. Mielipiteen- ja sananvapaus etupäässä hajottavat yhteiskuntaa, lietsovat tarpeetonta eripuraa. Ehkä pahimpia ovat ne, jotka väittävät, että ”poliittista järkeä teeskentelevillä on vapaus kiistellä absoluuttista valtaa vastaan; ja vaikka he ovat enimmäkseen pohjasakasta peräisin, he ovat vääristä opeista innostuneita ja sekaantuvat alinomaa perustaviin lakeihin yhteiskunnalle turmioksi, kuten ne pienet madot, joita lääkärit sanovat suolinkaisiksi”.

Kansalaistottelemattomuus on hupiukkojen horinaa ja kaiken maailman dosentit siis olkoon hiljaa, kun eivät mitään rakentavaa osaa sanoa – kuulostaako tutulta?

Suvereniteetti käytännössä

Hobbesia ei kuitenkaan voi unohtaa, koska hän hahmottelee poliittisen todellisuuden, jossa edelleen elämme. Suvereeni valtio on edelleen politiikan perusyksikkö. Leviathan, kuolevainen jumala ja ylpeiden herra, ei ole mihinkään kadonnut. Esimerkiksi Kataloniassa se ilmaisi itsensä äskettäin verraten voimallisesti.

Jos ylipäätään tapahtuu poikkeuksellinen väkivallanteko tai luonnonmullistus, suvereeni rientää paikalle rauhoittamaan ja rauhoittelemaan. Suvereeni valta ei ole pelkästään konkreettista, vaan myös symbolista, valtaa yli merkitysten.

Arkisempi inkarnaatio suvereenista on Suomen eduskunta. Hobbesin termein ilmaistuna eduskunta on suvereeni, jota sitovat luonnonoikeuden periaatteet ja niistä johdetut lait. Hobbesin mukaan luonnonoikeus ja sitä vastaava konkreettinen lainsäädäntö ovat kuitenkin alisteisia suvereenin tulkinnalle. Tämä ylimmän poliittisen vallan monopoli myös itseään koskeviin rajoituksiin ilmenee oikeudellisen ja poliittisen vastuuvelvollisuuden välisen rajan hämärtymisenä.

Suomessa eduskunnan oikeudellinen valvonta on pääosin kunnossa. Jos rikkoo lakia, joutuu tästä vastaamaan – oli kansanedustaja tai ei. Jos kansanedustaja ei itse kuitenkaan ymmärrä tai myönnä toimineensa väärin tai sopimattomasti, häntä on vaikea erottaa. Hobbesin oivallus siitä, että suvereeni valta suojelee itseään nimenomaan lakeja ja normeja koskevan tulkinnan monopolin kautta, selittää osaltaan tätä.

Yleisemmin suvereenin symbolinen valta ilmenee tulkinnallisina taisteluina.

Yleisemmin suvereenin symbolinen valta ilmenee tulkinnallisina taisteluina. Poliittiset kiistat koskevat sanoja, mutta politiikassa sanat ovat asioita. Kun eduskunnan tietopalvelu tuottaa tiedon, että tuloerot ovat kasvaneet, pääministeri haluaa teettää omat selvityksensä siitä, onko todella näin.

Tai otetaan kesäkuun 2017 hallituskriisi. Jos oletetaan, että perussuomalaiset saivat mandaattinsa eduskuntavaaleissa maahanmuuttopolitiikallaan ja kun puolueen johto vaihtui vastaamaan tätä linjaa, miksi ministereitä ei vaihdettu? Tulkinnasta riippuen kyseessä oli jotain kansanvallan väheksynnästä avoimen yhteiskunnan puolustukseen.

Jokainen poliittinen toimija katsoi ajavansa isänmaan etua ja parasta. Myös hallitus. Sen sijaan, että hallituspohja olisi muuttunut tai olisi järjestetty ennenaikaiset vaalit, muutokset olivat lähinnä kosmeettisia.

Mitä todella tapahtui oli se, että mitään ei tapahtunut. Vaadittiin vauhdikkaita juonenkäänteitä salaisista kokoontumisista pääministerin lentomatkaan, mutta suvereeni onnistui pitämään tulkinnan monopolin itsellään. Ainakin Suomessa poliitikko voi siis edelleen luottaa siihen, että jos hän ei ole tehnyt juridisesti mitään väärää, hän ei ole tehnyt mitään väärää.

Konflikti ja kieli

Oppi suvereniteetista elää ja voi hyvin kotoisessa päivänpolitiikassa, mutta myös kansainvälisessä politiikassa. Sen puolesta puhui – monia järkyttäneet 42 minuuttia – maailman vaikutusvaltaisimman viran hoitaja hiljattain YK:n yleiskokouksessa.

Donald Trumpin puhetta, sen taustalla olevaa ajatusmaailmaa ja puheen seurauksia voi ymmärtää Leviathanin kieltä ja konflikteja koskevien huomioiden kautta. Luvussa XIII Hobbes kuvaa kansainvälisen politiikan normaalitilan:

”vaikka ei koskaan olisi ollut sellaista aikaa, jolloin eri ihmiset olivat sotatilassa toisiaan vastaan, niin kaikkina aikoina kuninkaat ja korkeimmat vallanpitäjät ovat riippumattomuutensa vuoksi jatkuvissa kiistoissa ja esiintyvät kuin gladiaattorit, jotka tähtäävät toisiaan aseillaan ja pitävät silmällä toisiaan; toisin sanoen heillä on linnoituksensa, varuskuntansa ja tykkinsä kuningaskuntiensa rajoilla ja aina vakoilijansa naapureita tarkkailemassa; mikä on sotaista ele”.

Valtiot ovat lähtökohtaisesti epäluuloisia toisiaan kohtaan ja tilanne voi kiristyä. Jotta näin ei tapahtuisi, elekielen tulee olla kunnossa. Näin ei tällä hetkellä ole Pohjois-Korean ja Yhdysvaltojen välillä. Maailma on varpaisillaan, kun diilintekijä käy rakettimiestä vastaan.

Puheella on Hobbesin mukaan erilaisia tehtäviä, joita hän tarkastelee luvussa IV. Viehättävin näistä on ”miellyttää ja ilahduttaa itseämme ja muita leikkimällä sanoillamme mielihyvää ja koristusta varten, viattomasti”. Hobbes uskoi ilmeisen vakaasti huumorin ja sanataiteen elämänlaatua parantavaan voimaan.

Tällä on varjopuolensa, sillä kuten ”luonto on varustanut jotkin eläimet hampailla, jotkin sarvilla, jotkin käsillä, joilla voi vahingoittaa vihollista”, ihmiselle on annettu kieli. Hobbes viittaa siihen, minkä somen päivittäiset turpakäräjät todentavat: haukku tekee haavan.

Konfliktien syntymiselle Hobbes antaa kolme pääasiallista syytä: kilpailu, epäluottamus ja turhamaisuus.

Kielen merkitys nousee esiin myös varsinaisessa konfliktien analyysissa luvussa XIII. Konfliktien syntymiselle Hobbes antaa kolme pääasiallista syytä: kilpailu, epäluottamus ja turhamaisuus. Hobbes puhuu näistä ihmisluonnon piirteinä, mutta ne soveltuvat ja niitä on käytetty myös valtioiden toiminnan analyysiin.

Kaikissa on kysymys aggressiosta, mutta vakavuusasteeltaan ne ovat eritasoisia. Yhdysvaltojen ja Pohjois-Korean konflikti on toistaiseksi liikkunut pitkälti turhamaisuuden tasolla, jossa bensaa liekkeihin tarjoaa ”sana, hymy, eriävä mielipide tai mikä tahansa muu aliarvioinnin merkki”, joka kohdistetaan ”joko suoraan heidän henkilöään kohtaan tai välillisesti heidän sukulaisiaan, ystäviään, kansaansa, ammattiaan tai nimeään kohtaan”.

Tässä valossa ei voi seurata kovin hyvää siitä, että Yhdysvaltojen johdon mukaan Pohjois-Koreaa johtaa kajahtanut rakettimies ja Pohjois-Korean mukaan Yhdysvaltoja dotardi eli seniili tai lapsen tasolle uudelleen vajonnut, joka puhuu, mitä sylki suuhun tuo.

Näyttäisi siltä, että Valkoiseen taloon on jätetty luettavaksi viime aikoina muutakin kuin Thukydides-tulkintoja. Hobbes muuten käänsi Peloponnesolaissodat 1620-luvulla. Uskoisin, että  Leviathan löytyy myös Pjongjangista.

Kaiken pahan alku ja juuri

Tärkein ja kaikkein masentavin huomio, jonka Leviathanin perusteella voi tehdä, liittyy sanojen takana olevaan ilmiöön eli epäluottamukseen. Ihmiset ja valtiot eivät ole Hobbesin mukaan niinkään itsekkäitä kuin epäluuloisia. Tämä luonnontilan yleisnimellä kulkeva politiikan painajainen on suurin uhka niin ihmisten keskinäisessä, hallitsijan ja hallittujen kuin valtioiden välisessä vuorovaikutuksessa.

Ihmiset ja valtiot eivät ole Hobbesin mukaan niinkään itsekkäitä kuin epäluuloisia.

Hobbesin luonnontila on ymmärretty konkreettisesti. Suvereniteetti samastetaan väkivallan monopoliin, järjestyksen ylläpitoon ja lakien kautta tapahtuvaan kontrolliin. Konflikti on verissäpäin tapahtuvaa lahtaamista. Tämä ei ole mihinkään kadonnut, mutta käsitteellä on abstraktimpi tasonsa, jonka suoraviivaiset Hobbes-luennat jättävät usein huomioimatta.

Kysymys on siitä, mitä vastaan Leviathan on mielestäni ensi sijassa kirjoitettu, eli tiedon ja järjen käytön halveksuntaa vastaan. Teoksella on positiivinen sanomansa, mutta se on muodossa, joka ei herätä välitöntä kiinnostusta.

Leviathanissa Hobbes kirjoittaa paljon asiasta, jota ei enää yhdistetä saumattomasti politiikkaan – uskonnosta. Hobbes, joka on maallinen ajattelija mutta ei ateisti, ei tässäkään asiassa tunnu asettuvan pirtaan.

Hobbes ei esitä, että uskonto ja usko pitäisi kitkeä politiikasta ja ihmisten elämästä

Hän ei esitä, että uskonto ja usko pitäisi kitkeä politiikasta ja ihmisten elämästä. Jos hän olisi tätä mieltä, Leviathania ei olisi ollut edes tarpeellista kirjoittaa. Hänen aikaisemmat muotoilunsa poliittisesta teoriasta eli 1640 kirjoitettu, rojalistien tilaama Elements of Law ja 1642 kansainväliselle yleisölle hiottu latinankielinen De Cive kertovat oleellisen politiikasta, mutta jättävät uskonnon analyysin vähälle.

Hobbes kirjoitti Leviathanin, koska aiempi analyysi ei huomioinut riittävästi politiikan keskeistä polttoainetta eli ihmisen irrationaalisuutta. Ominaista suhteellisuudentajuaan Hobbes osoittaa toteamalla, että ihmisen uskoon edes suvereeni ei tietenkään voi vaikuttaa, eikä tähän tule edes pyrkiä. Uskonnon julkiseen asemaan voi ja tulee kuitenkin vaikuttaa.

Tähän pureutuvat Leviathanin usein unohdetut ja vielä useammin ylenkatsotut osat III ja IV. Hobbes ymmärsi voiman ja merkityksen, joka uskonnolla on, mutta ei voinut hyväksyä tapaa, jolla uskonnollinen eliitti hyväksikäytti tätä paitsi hallitakseen ihmisiä myös järkyttääkseen yhteiskuntarauhaa. Samalla tavalla nykyinen populistiseksi luonnehdittu politiikka hyödyntää ihmisen irrationaalista puolta, heidän pelkojaan ja toiveitaan.

Korjatakseen tilanteen Hobbes tarttui kristinuskon ydinkäsitteisiin kuten henki, enkeli, inspiraatio, Jumala, ihme, ikuinen elämä, kadotus, helvetti ja tuleva maailma. Hän tulkitsi Raamatun uudelleen järkiperäisellä, historialliskriittisellä tutkimuksella. Tämä poliittinen hermeneutiikka, jossa ei ennalta käsin tuomita mitään katsomusta tai tapaa ajatella, on kaikkein tärkein Hobbesin poliittisen perinnön osa.

Ymmärtää, ei tuomita

Hobbesia on luettu paljon, mutta valitettavan ylimalkaisesti. Hobbes ja erityisesti Leviathan ei ole tyhjennettävissä kolmeen pointtiin, kaavioihin saati twiitteihin. Hobbes istuu poliittisen realismiin, sopimusteoriaan, liberalismiin ja moniin muihin tulkintakehyksiin.

Häntä on pidetty paitsi anti-moralistina ja eettisenä egoistina, myös seuraus-, velvollisuus- ja hyve-eetikkona. Tämä heijastelee kuitenkin oikeastaan tulkitsijoiden omia toiveita, ei Hobbesin alkuperäisiä ajatuksia.

Sama ongelma on politiikassa. Me heijastamme politiikkaan ja sen tekijöihin toiveitamme, pelkojamme ja unelmiamme. Siksi Trumpin tai ylipäätään kenenkään demonisointi tai trivialisointi ei ole järkevää. Moraalinen ylenkatse ja uho peittää alleen ymmärryksen ja ennen kaikkea epämiellyttävän kysymyksen: mihin ja keihin tämä valta perustuu?

Politiikka kiinnostaa yhä vähenevässä määrin sen kohteita ja tekijöitä. Politiikka on viihteellistynyt. Kuuma kaljasieppo kiinnostaa enemmän kuin tuloerojen kasvu tai sote-uudistus. Poliittiset virkanimitykset, tuolileikit ja siirtymät yksityiseltä sektorilta julkiselle sekä päinvastoin ovat arkipäivää.

Puhutaan neljän vuoden komennuksista ja tulosvastuusta. Tämä nakertaa ihmisten luottamusta. Politiikka menee rikki jos sen ydin, luottamus, vaurioituu. Hobbes auttaa osin ymmärtämään, miksi näin tapahtuu.

Kirjoitus on osa Klassikot ajankohtaiskeskustelussa -sarjaa.

Juhana Lemetti on käytännöllisen filosofian dosentti, joka opettaa filosofian historiaa ja poliittista filosofiaa Helsingin yliopistossa. Hän väitteli vuonna 2006 Hobbesin mielenfilosofiasta, toimi Hobbes Studiesin toimitussihteerinä vuosina 2006–2009 ja päätoimittajana 2010–2013. Lemetin Historical Dictionary of Hobbes’s Philosophy ilmeistyi vuonna 2012.

Julkaisu Politiikan painajaisista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Nuori mies kuolee epäselvissä oloissa matkallaan Euroopassa. Nuorukaisen äiti haluaa, että mukana matkalla olleelle serkulle tehdään lobotomia, koska tämä on seonnut ja joutunut mielisairaalaan nähtyään serkkunsa kuolevan. Äiti ei halua, että nuorukaisen epäilyttävät elämäntavat ja epämääräinen kuolema tulevat julki. Hän haluaa, että poika muistettaisiin suurena runoilijana. Lääkäri ei suostu tekemään leikkausta, vaan alkaa tutkia nuorukaisen kuolemaa.” (Yle Teeman kuvaus Tennessee Williamsin näytelmään perustuvasta elokuvasta Äkkiä viime kesänä).

Kesäkuu 2017 on ollut suomalaisen politiikan maineenhallinnan painajainen. Vaikka suoranaista sekoamispistettä ei saavutettukaan, huhut epäilyttävistä motiiveista ja epämääräisistä toimista levisivät valtoiminaan. Keskusteltiinko perussuomalaisten hajoamisesta etukäteen hallituspuolueiden kesken kulissien takana? Järjestikö pääministeri lentonäytöksen? Siirryttiinkö valinnanvapaudessa uuteen käsikirjoitukseen sen jälkeen kun perustuslakivaliokunta totesi pakkoyhtiöitämisen perustuslain vastaiseksi?

Yksi tapa hahmottaa tämän kesän tapahtumia on tarkastella niitä mediassa esitettävinä auktoriteettiperformansseina. Tässä numerossa julkaistussa artikkelissa Esa Reunanen määrittelee auktoriteettiperformanssit retorisiksi yrityksiksi paitsi vahvistaa toimijan asemaa ja luottamusta politiikkaverkostojen osapuolten keskuudessa myös legitimoida tehtyjä ratkaisuja äänestäjille ja muille taustayhteisöille. Erilaiset tieto-, arvo-, luottamus- ja voimaperformanssit nivoutuvat poliittisen asiakysymyksen yhteydessä muotoutuneisiin kertomuksellisiin kehyksiin ja siten joko tukevat tai heikentävät kertomuksen ehdottamaa poliittista jäsennystä. Kesäkuun alun hallituskriisin yhteydessä oli tunnistettavissa kaikkien neljän performanssityyppien elementtejä. Niistä ilmeisimpiin lukeutuvat perussuomalaisten sulkeminen hallitusyhteistyön ulkopuolelle demokraattiseen arvopohjaan nojautuvilla perusteilla ja luottamusperformanssikategoriaan kuuluvat vakuuttelut tarkkojen etukäteissuunnitelmien puuttumisesta.

Myös kysymys poliittisia tapahtumasarjoja, kuten hallituskriisiä, jäsentävien kertomusten muodostumisesta on kiehtova. Elokuvassa äiti halusi varmistaa, että hänen pojastaan kerrottaisiin tarinaa suurena runoilijana, ei epämääräistä elämää viettäneenä nuorukaisena. Salla-Maaria Laaksosen tuore väitöskirja osoittaa tämäntapaisen maineenhallinnan käyneen yhä haastavammaksi nykyisessä hybridissä mediamaisemassa, jossa perinteisen median tuottama materiaali sekoittuu verkkojulkisuudessa sosiaalisen median sisältöihin. Hybridissä toimintaympäristössä organisaation maine on lisääntyvässä määrin riippuvainen eri sidosryhmien siitä kertomista tarinoista. Hallituksesta, eduskunnasta ja puolueista kansalaisille muodostuva käsitys on sikermä virkamiesten, analyytikkojen, toimittajien ja kadunmiesten tuottamia narratiiveja. Maine on näin ollen suhteellista. Poliitikolla, puolueella tai politiikalla ylipäänsä ei ole vain yhtä yleisesti hyväksyttyä mainetta, vaan se näyttäytyy kullekin taustayhteiselle omanlaisenaan.

Poliitikolla, puolueella tai politiikalla ylipäänsä ei ole vain yhtä yleisesti hyväksyttyä mainetta, vaan se näyttäytyy kullekin taustayhteiselle omanlaisenaan.

Laaksosen mukaan politiikan mainetarinat ovat harvoin puhtaasti rationaalisen arvioinnin tuotosta, vaan niille on ominaista vahva tunnepitoisuus. Tunteet ovat tärkeitä poliittisen kiinnittymisen väyliä, koska ne viestittävät sitoutumisesta: yhdentekevä asia ei synnytä tunnekuohua. Tämän kesän tapahtumia koskevassa keskustelussa tunnelataus on ollut monesti huomattavan kriittinen ja toimijoiden motiiveja ja esitettyjä perusteluja kyseenalaistava.

Pierre Rosanvallon näkee poliittisia päättäjiä kohtaan tunnetun epäluulon keskeiseksi, jopa välttämättömäksi seikaksi demokratian hyvinvoinnille. Epäluottamus voi kuitenkin alkaa nakertaa myös itse demokratian perustaa. David Eastonin tunnetun erottelun mukaan kansalaisten politiikan toimijoihin kohdistuvan spesifin luottamuksen rakoilu on osa normaalia poliittista vuorovaikutusta. Tämä voi näkyä esimerkiksi kansalaisten kokemuksena vaaleissa annettujen lupausten pettämisestä. Sen sijaan järjestelmän perusteisiin ja oikeutukseen kohdistuvan diffuusin luottamuksen oheneminen on vakava signaali. Huhut epäilyttävistä ja epämääräisistä toimista eivät tällöin enää vaikutakaan vahvasti liioitelluilta vaan varteenotettavilta tulkinnoilta tapahtumien autenttisesta kulusta.

Toisaalta Suomen Akatemian rahoittaman Polut poliittiseen luottamukseen -tutkimushankkeen tulokset osoittavat, että luottamus keskeisiin poliittisiin instituutioihin on Suomessa ainakin toistaiseksi korkealla tasolla ja myös säilynyt vakaana yksittäisistä notkahduksista huolimatta. Tältä osin politiikkaan kohdistuvat negatiiviset tunteet heijastanevat pikemminkin maineenhallinnan ongelmia kuin perustavanlaatuista luottamuspulaa. Kuitenkin jo pelkkä maineenhallinnan rakoilu – tai tarkemmin ottaen mainetarinoiden eriytyminen – on monella tapaa ongelmallista. Mikäli sama nuorukainen näyttäytyy yksille ansioituneena runoilijana ja toisille epäilyttävänä elostelijana, toisistaan poikkeavat tulkintakehykset muodostavat jo itsessään jo jakolinjan. Vastaavasti kansalaisten osallistumismotivaatio ja käsitykset toimintamahdollisuuksistaan vaihtelevat todennäköisesti huomattavasti sen mukaan, koetaanko politiikka yhteisten asioiden hoitona vai strategisena vehkeilynä. Siten eriytyneet kertomukset ja tulkintakehykset muodostavat yhden kuplakehityksen mekanismin.

Yhteiskunnallisessa keskustelussa pohditaan kuumeisesti keinoja, joilla politiikan mainetta voitaisiin kohentaa.

Elokuvassa serkulle tehtävä lobotomia oli äidin näkökulmasta ainut ratkaisu poikansa maineen säilyttämiseksi. Yhteiskunnallisessa keskustelussa pohditaan puolestaan kuumeisesti keinoja, joilla politiikan mainetta voitaisiin kohentaa. Presidentin kesäkuussa järjestämien Kultaranta-keskustelujen päätöstilaisuudessa nobelisti Bengt Holmström esitti, että kansalaisten politiikkaa kohtaan tuntemaa luottamusta ei tule pyrkiä vahvistamaan läpinäkyvyyttä lisäämällä. Lisääntyneet monitorointimahdollisuudet johtaisivat helposti äänestäjille kohdistettujen ”auktoriteettiperformanssien” korostumiseen ja päätöksenteon kannalta tehokkaiden kompromissien välttelemiseen. Holmströmin mukaan hyödyllisempää olisi hyväksyä se, että päätöksentekijöiden ja kansalaisten välillä vallitsee vääjäämättä tiedollinen asymmetria eli poliittisessa päätöksenteossa on käytettävissä sellaista tietoa, johon muilla ei ole pääsyä. Lisääntyneiden läpinäkyvyysvaateiden sijaan kansalaisten tulisi luottaa siihen, että huonoltakin vaikuttava päätös pohjautuu parhaaseen mahdolliseen saatavilla olevaan tietoon ja tulee sitä kautta ymmärrettäväksi.

Läpinäkyvyyden lisääminen ei ole kuitenkaan ainut tapa vahvistaa sidettä päätöksentekijöiden ja kansalaisten välillä. Mark E. Warren ja John Gastil ovat esittäneet, että kansalaiset voivat toteuttaa demokraattisessa järjestelmässä heille kuuluvaa valvontafunktiota rajallisten kognitiivisten resurssien kohdentamisen kannalta optimaalisella työnjaolla. Siinä missä tiettyjä instituutioita keskitytään monitoroimaan tarkemmin, osaan päätetään tietoisesti luottaa. Warren ja Gastil käyttävät deliberatiivisia kansalaisraateja esimerkkinä poliittisesta instituutiosta, jotka voivat auttaa kasvattamaan politiikkoihin kohdistuvasta valikoivasta luottamuksesta eroavaa fasilitoivaa luottamusta ja asiakysymysten kriittistä reflektiota. Tutkijoiden esittämää näkemystä tekee mieli myös jatkaa pohtimalla, voisivatko puolueettomaan harkintaan, asiantuntijatietoon ja keskinäiseen puntarointiin perustuva kansalaisraatien päätöksentekoprosessi olla omiaan vahvistamaan kansalaisten edustajia ja sitä kautta koko poliittista järjestelmää kohtaan tuntemaa luottamusta. Ehkä keskeistä on havaita, että päätöksentekijöihin kohdistuvan luottamuksen ei tarvitse olla lähtökohtaisesti valikoivaa tai sameaa, vaan sen perusteita voidaan tukevoittaa erilaisten rohkaisevien edustuskokemusten kautta.

Politiikan tutkimuksen rooli politiikan mainetarinan rakentumisessa on ennen kaikkea tuoda paikalle lääkäreitä, jotka leikkauksen suorittamisen sijasta alkavat selvittää tilanteeseen johtaneita olosuhteita. Jotta luottamus edustajiin olisi mahdollista tai perusteltua, kansalaisten tulee voida olla vakuuttuneita siitä, että päätöksentekijöillä on kattavasti relevantein tieto käytettävissään. Nykyisen hallituksen yhteydessä on toistuvasti tullut esiin, että asiantuntijoita ei joko ole kuultu tai ainakaan kuunneltu. On jopa esitetty, että perinteisen hallitus–oppositio-jaon rinnalle on muotoutumassa hallituksen ja asiantuntijavallan välinen jännite. Tuore esimerkki on sosiaali- ja maakuntauudistus, jonka pakkoyhtiöittämistä koskeva osio todettiin kesäkuun lopulla perustuslain kannalta ongelmalliseksi. Näyttääkin pitkälti siltä, että perustuslakivaliokunta on asiantuntijoiden näkemysten huomioimisen kannalta keskeinen instanssi. Siksi olisi tärkeää, että suurten asiakokonaisuuksien yhteydessä se kuulisi jatkossakin myös substanssiasiantuntijoita varsinaisten perustuslakiasiantuntijoiden rinnalla.

Politiikan tutkimuksen merkitys luottamuksen vahvistumisessa ei kuitenkaan rajoitu asiantuntija-armeijan esiinmarssittamiseen. Politiikan kommentaattoreina ja tulkitsijoina politologit muodostavat yhden ryhmän politiikan mainetarinoiden kertojissa. Sen kertomukset esimerkiksi demokratiasta hallintojärjestelmänä voivat ulottua pollyannamaisesta idealismista perikatoon: joko liberaali demokratia on saavuttanut huippunsa tai katoamassa kokonaan. Tutkijoiden korostama historiallinen näkökulma ei automaattisesti ole poliittisen kuvittelukyvyn tae. Historian korostaminen voi yhtä hyvin toimia perusteena kyyniselle realismille, jonka mukaan mikään ei koskaan muutu. Politiikan tutkijoilla on tässä vastuullinen rooli sekä politiikan mainetarinoiden rakentajina että käytettyjen tulkintakehysten artikuloijina.

Politologit voivat toimia erillisten tulkintakuplien avaajina.

Erilaisten tulkintojen tunnistaminen on puolestaan edellytys sille, että politiikka näyttäytyy mielekkäänä ja responsiivisena erilaisille yhteiskunnallisille ryhmille. Politologit voivat toimia erillisten tulkintakuplien avaajina. Esimerkiksi politiikan näkeminen yhteisten asioiden hoitona tai strategisena pelinä eivät välttämättä ole toisensa pois sulkevia kehyksiä. Edustajien mandaattiroolia painottavien teorioiden näkökulmasta puolueilla on suorastaan velvollisuus ajaa erityisesti omien kannattajiensa tärkeiksi kokemia asioita, vaikka ne naamioitaisiinkin yhteiseksi eduksi. Ja vastaavasti voidaan esittää, että kokonaisetu tulee toteutetuksi sitä kautta, että kaikki ajavat omaa etuaan.

Mitä tapahtui ”Äkkiä viime kesänä”? Siinä tapahtumien autenttisen kulun selvittämiseen vaaditaan psykiatrin suorittamaa perusteellista evaluointia ja lopulta totuusseerumiin turvautumista. Tarinan kuultuaan äiti sulkee poikansa runokirjan, jonka viimeiset sivut ovat tyhjiä, ja poistuu huoneesta. Sitä, mitä tapahtui äkkiä tänä kesänä, analysoidaan Politiikka-lehdessä ja Politiikasta-verkkolehdessä vielä pitkään.

Kirjoittaja kiittää Heikki Hiilamoa, Salla-Maaria Laaksosta, Timo Miettistä, Paul-Erik Korvelaa, Maija Setälää ja Johanna Vuorelmaa käydyistä taustakeskusteluista.

Hanna Wass on akatemiatutkija politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella Helsingin yliopistossa ja Valtiotieteellisen yhdistyksen hallituksen jäsen sekä Poliitiikka-lehden päätoimittaja.

Julkaisu Äkkiä tänä kesänä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kun luottamus on jatkuvasti esillä arkipuheessa, sen tieteellinen käyttöarvo saattaa unohtua. Luottamuksen pohtimista kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa verottaa myös sen vaikeaselkoisuus.

Kuinka luottamusta mitataan esimerkiksi valtioiden välisessä kanssakäymisessä? Helpompi on puhua vaikkapa vallan tasapainosta ja laskea diplomaattisten vierailujen määrää osoituksena suhteen luonteesta.

Luottamus on kuitenkin keskeinen käsite kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa.

Se on valtioiden ja kansainvälisten organisaatioiden välisten suhteiden edellytys. Monesti luottamuksen olemassaolon ymmärtää vasta, kun se murenee. Siis siinä vaiheessa, kun puhutaan jo epäluottamuksesta.

Yksi esimerkki tästä on Euroopan unionin ja Venäjän välisen suhteen kehitys viimeisen kahden vuoden aikana. Epäluottamuksen merkittävä lisääntyminen on yksi suhteen määräävistä piirteistä.

Toimittamassamme Journal of Trust Research -erikoisnumerossa ”Trust in International Relations” (yhdessä Hiski Haukkalan ja Carina van de Weteringin kanssa) luottamusta kansainvälisissä suhteissa pohditaan kolmesta eri näkökulmasta: sosiaalisena ilmiönä, psykologisena ulottuvuutena ja rationaalisena valintana.

Luottamus sosiaalisena ilmiönä

Teoria luottamuksesta sosiaalisena ilmiönä perustuu ajatukseen jaettujen normien ja arvojen tärkeydestä. Tästä näkökulmasta EU:n ja Venäjän kylmän sodan jälkeinen suhde perustui suurempaan luottamukseen, koska toimijat pyrkivät painottamaan yhteisiä historiallisia, poliittisia ja kulttuurisia tekijöitä.

EU:n näkökulmasta suhde rapautui, koska Venäjä erkaantui yhteisestä arvopohjasta ja loukkasi eurooppalaista alueellisen koskemattomuuden periaatetta. Krimin valtaus osoitti, että Venäjä ei kunnioita Ukrainan alueellista koskemattomuutta tai jaa eurooppalaista arvopohjaa. Venäjä ei enää toiminut oikein (”do what is right”), mikä johti epäluottamukseen toimijoiden välillä.

Samaan tapaan Venäjän näkökulmasta EU loukkasi yhteisiä sääntöjä ja lupauksia, joiden varaan kylmän sodan jälkeinen yhteinen arvopohja oli rakennettu. Epäluottamus länsimaita kohtaan kasvoi. Venäjän presidentin Vladimir Putinin mukaan ”länsimaat ovat valehdelleet meille monta kertaa, tehneet päätöksiä selkämme takana … mutta kaikella on rajansa. Ukrainaan kohdalla länsimaiset kumppanimme ovat ylittäneet rajan … ja toimineet vastuuttomasti ja epäammattimaisesti”.

Luottamus psykologisena ulottuvuutena

Ennakkoluulot, ideologiset uskomukset ja historialliset narratiivit ovat keskeisessä roolissa, kun luottamusta tutkitaan psykologisesta näkökulmasta. Epäluottamus on eräänlainen tunnereaktio, jolla on moraaliset juuret.

Krimin niemimaan liittäminen Venäjään palautti hetkessä historialliset narratiivit ja aiemmat ennakkoluulot molemmin puolin. Sekä EU että Venäjä omaksui hämmästyttävän nopeasti ajatuksen, että vastapuoli oli odotettavasti epäluotettava: olisihan se pitänyt arvata.

Historiallisesti Venäjän epäluulo länsimaita kohtaan juontaa vielä pidemmälle kuin länsimaiden ennakkoluulot Venäjää kohtaan. Silti kylmän sodan jälkeen onnistuttiin rakentamaan luottamuksellista suhdetta ja siirtämään historiallinen painolasti sivuun.

Krimin tapahtumat eivät kuitenkaan synnyttäneet uusia tulkintoja vaan aktivoivat vanhat uskomukset, joihin liittyy jälleen vahva tunneside.

Luottamuksen käsitteleminen psykologisena ulottuvuutena on äskettäinen käänne kansainvälisten suhteiden kirjallisuudessa. Se on kuitenkin jo nyt osoittautunut hyödylliseksi tavaksi pohtia kansainvälisten suhteiden kysymyksiä. Jos ihmisen käyttäytymistä on vaikeaa pohtia ilman psykologista ulottuvuutta, sama pätee kansainvälisiin suhteisiin.

Luottamus rationaalisena valintana

Rationaalisen valinnan teoriassa kiinnitetään huomiota revisionistisiin valtioihin kansainvälisessä järjestelmässä. Valtion revisionistinen politiikka lisää konfliktin todennäköisyyttä, mikä puolestaan kasvattaa toimijoiden välistä epäluottamusta.

Rationaalisen valinnan näkökulmasta Venäjän ja EU:n välistä epäluottamusta voi tarkastella Venäjän revisionistisen ulkopolitiikan kautta. EU:n pyrkimys puolustaa saavutettua alueellista ja globaalia hegemoniaa törmää Venäjän revisionistisiin tavoitteisiin muuttaa alueellista valtatasapainoa.

Tässä yhteydessä luottamus on rationaalisen arviointiprosessin seurausta. Siis sitä, että muiden valtioiden luonnetta ja mahdollisia liikkeitä pyritään ennakoimaan mahdollisimman tarkasti. Revisionistisiksi arvioidut toimijat herättävät epäluottamusta.

Luottamus rationaalisena valintana ei jätä tilaa tunteille ja sosiaalisille normeille. Painopiste on historiallisen painolastin tai yhteisöllisen nykyhetken sijaan tulevaisuuden turvallisuusskenaarioissa.

Julkaisu Luottamus kansainvälisissä suhteissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Mielenosoitukset Ukrainan pääkaupungissa Kiovassa jatkuvat neljättä viikkoa. Mielenosoitukset lähtivät liikkeelle spontaanina reaktiona presidentti Viktor Janukovytšin ilmoitukseen jättää assosiaatio- ja vapaakauppasopimus Euroopan unionin kanssa allekirjoittamatta. Tämä on ajanut jo pitkään vaikean taloustilanteen kanssa painineen Ukrainan sisäpoliittisen kriisin partaalle. Assosiaatiosopimuksen kirjoittamatta jättäminen on kuitenkin nostanut pintaan poliittisia epäkohtia, jotka eivät liity suoraan Ukrainan, EU:n ja Venäjän suhteisiin.

Oranssin vallankumouksen kaikuja

Muistissa ovat vielä oranssin vallankumouksen tapahtumat vuonna 2004. Tuolloin oppositiojohtaja ja presidenttiehdokas Viktor Juštšenko onnistui neuvotteluissa kilpailijansa pääministeri Viktor Janukovytšin kanssa ratkaisemaan poliittisen kriisin rauhanomaisesti. Ukrainassa järjestettiin uudet vaalit ja toteutettiin vallansiirto presidentiltä parlamentille. Samalla kuitenkin turvattiin vaalit väärentäneiden asema.

Nyt, yhdeksän vuotta myöhemmin, presidentti Viktor Janukovytš on ajanut Ukrainaa oranssin vallankumouksen kaltaiseen tilanteeseen. Vuoden 2010 rehellisissä presidentinvaaleissa Janukovytš valittiin presidentiksi, jolla on rajoitettu valta. Vaalien jälkeen Janukovytš ja häntä tukeva parlamentin enemmistö vaihtoivat perustuslakituomioistuimen tuomariston.

Uusi perustuslakituomioistuin hylkäsi vuosina 2004–2005 toteutetun reformin. Tämän seurauksena presidentin valta suhteessa parlamenttiin kasvoi. Sekä puolueet että itsenäiset ehdokkaat saivat oikeuden osallistua vaaleihin. Suurin osan itsenäisinä esiintyneistä kansanedustajista ei vuoden 2012 vaalien aikana kuitenkaan kertonut, että olivat Janukovytšin Alueiden puolueen jäseniä tai kannattajia. Uudessa parlamentissa he kuitenkin liittyivät välittömästi presidentin joukkoon.

Venäjän vai EU:n kanssa?

Janukovytšin johdolla on tehty myös muita merkittäviä muutoksia. Vuonna 2010 toteutettu verolain uudistus miellytti monia yrittäjiä. Lisäksi tehtiin assosiaatiosopimuksen vaatimia uudistuksia. Syksyllä pitkän euromielisen mediakampanjan jälkeen Ukrainan hallitus kertoi, että se haluaa hyötyä molemmista sopimuksista, EU:n assosiaatiosopimuksesta sekä vapaakauppa- ja tulliliitosta Venäjän kanssa.

Eurooppa oli varma että assosiaatiosopimuksen solmiminen on mahdollista ja tärkeää sekä Ukrainalle että EU:lle. Venäjä taas näki sopimuksessa suuret taloudelliset ja erityisesti geopoliittiset riskit. Kesällä ja syksyllä 2013 Venäjä rajoitti ukrainalaista vientiä Venäjälle, mikä oli selkeä varoitus Janukovytšin hallitukselle.

Sopimus muutoksen moottorina

Lappeenrannan teknisen yliopiston professori Pekka Sutela on esittänyt, että jättämällä sopimuksen allekirjoittamatta, Ukraina pelasti sekä itsensä että EU:n. Assosiaatio- ja vapaakauppasopimus EU:n kanssa olisi erityisen suuri taloudellinen riski EU:lle, minkä vuoksi on hyvä, että sopimus jäi tekemättä. Ukrainan talous ei ole kunnossa, ja ensi vuonna on odotettavissa syvä taantuma.

Sopimuksella olisi kuitenkin ollut tervehdyttävä vaikutus Ukrainan politiikkaan. Janukovytšin hallitus ei halunnut sopia juuri niitä EU:n ja Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) ehtoja ja keinoja, joilla voisi estää taantumaa: vähentää hallituksen kuluja, muuttaa finanssipolitiikkaa ja vapauttaa energian kuluttajahintoja ja vähentää korruptiota. Myös poliittinen elämä olisi hyötynyt esimerkiksi siitä, että valtakunnansyyttäjän riippumatomutta olisi lisätty.

Poliittisen järjestelmän hivuttaminen kohti Venäjän ja Valko-Venäjän mallia ei ole jäänyt ukrainalaisilta huomaamatta. EU:n kanssa solmittava assosiaatiosopimus nähdäänkin mahdollisuutena pysäyttää tämä kehitys.

Monet ukrainalaiset kokevat, että presidentti Janukovytš on huijannut heitä palauttamalla itselleen valtaa ja jättämällä toteuttamatta lupaukset lähestyä Eurooppaa. Euromaidanin mielenosoittajien motivaatio ei ole enää EU-assosiaatiosopimus, vaan epärehellisyyden tunne, korruptio ja poliisin väkivalta, kuten myös tuore tutkimus mielenosoittajien motiiveista osoittaa.

Väkivaltainen skenaario mielenosoitusten lopettamiseksi näyttää kuitenkin hyvin epätodennäköiseltä. Yritykset käyttää poliisivoimaa mielenosoittajia vasta ovat tuoneet paljon enemmän mielenosoittajat kaduille. Monet eurooppalaiset ja amerikkalaiset poliitikot varoittivat Janukovytšia vakivallan käytöstä mielenosoittajia vastaan ja kävivät Kiovassa palauttamassa Ukrainan ja EU:n välistä dialogia, mutta pääministeri Azarovin viestit ovat edelleen ristiriitaisia.

Artikkelikuva: Arseniy Svynarenko

Julkaisu Ukrainan mielenosoitusten oranssi tausta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.