Tammikuussa 2026 kuubalaiset Kuubassa ja ulkomailla ovat seuranneet seuraavat tarkasti Venezuelan tapahtumia.  Vuoden 2026 alussa Yhdysvallat hyökkäsi Venezuelaan, kaappasi ja vangitsi maan presidentin Nicolás Maduron ja hänen vaimonsa, ja kuljetti heidät Yhdysvaltoihin.

Kuubassa pitkään tutkimusta tehneenä antropologina pidän jatkuvasti yhteyttä paikallisiin ystäviini sekä seuraan keskusteluja erityisesti Facebookissa ja WhatsAppissa; monien kuubalaisten suosimissa sosiaalisen median kanavissa. Useissa niistä sävy on ollut innokas ja toiveikas Kuubankin muutoksen suhteen, mutta monet ovat ilmaisseet myös hyvin kriittisiä näkemyksiä erityisesti öljyn roolista Trumpin toimien motivoijana.

Tein vuosina 2020–24 etnografista tutkimusta kuubalaisten internetin käytöstä ja heidän käsityksistään politiikasta Koneen Säätiön rahoituksella. Tutkimus sisälsi sekä etnografista tutkimusta paikan päällä Havannassa, jossa olen tehnyt eri pituisia kenttätyöjaksoja vuodesta 2003 lähtien, että digitaalista etnografiaa, joka on mahdollistanut tutkimukseni jatkamisen muun työni ohella myös projektin jälkeen.

Digitaalisessa tutkimuksessani olen seurannut ja dokumentoinut useiden kuubalaisten käyttämien julkisten keskusteluryhmien, vaikuttajien sekä ei-valtiollisten uutismedioiden (esim. Ciber Cuba, Cubita NOW, Asere Noticias de Cuba, Mario J. Penton), Facebook- ja muilla internetsivuilla käytäviä keskusteluja sekä pitänyt jatkuvasti yhteyttä pitkäaikaisiin kuubalaisiin kontakteihini WhatsApp-viestien ja puheluiden kautta.

Vastustusta ja tukea Trumpin toimille Venezuelassa

Kuuban hallituksen virallinen linja korostaa Yhdysvaltojen toiminnan imperialistisuutta ja lainvastaisuutta. Tämä reaktio saa vastakaikua Latinalaisen Amerikan vasemmistojohtajissa, heijastaen maanosan pitkällistä historiaa kolonialistististen suurvaltojen riiston ja hallinnan kohteena.

Facebookissa esimerkiksi Ciber Cuba ja Cubita NOW-uutismedioiden sivuilla käytävissä keskusteluissa Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin itsevaltaiset otteet saavat kuitenkin yllättävän paljon tukea. Monet kuubalaiset iloitsevat kommenteissaan Venezuelan pitkäaikaisen diktaattorin kaatumisesta ja toivovat samanlaista operaatiota Kuubaan. He joko viis veisaavat siitä, miten vallanvaihto tapahtui tai jopa ihailevat Trumpin kovaa imagoa.

Historiallisesti Latinalaisessa Amerikassa on pitkä autoritaaristen hallitsijoiden perinne, ja joillekin yhden autoritaarisen hallitsijan vaihtaminen toiseen tuntuu näyttävän hyvältä ratkaisulta.

Kun kuubalainen sosiaalisen median vaikuttaja Javier Humor kysyi heinäkuussa 2025 Facebookissa, kenet kuubalaiset valitsisivat presidentiksi, jos “Kuuba olisi vapaa”, suurimman kannatuksen sai El Salvadorin kovaotteinen presidentti Nayib Bukele. Tätä selitettiin esimerkiksi sanomalla, että hän “lopetti rikollisuuden”.

Toiset huomauttivat, että Kuuban presidentin pitäisi olla kuubalainen ja että Bukelen itsevaltaiset otteet muuttuvat helposti diktatuuriksi, mutta yleisesti tällaiset huolet eivät heikentäneet Bukelen kannatusta. Historiallisesti Latinalaisessa Amerikassa on pitkä autoritaaristen hallitsijoiden perinne, ja joillekin yhden autoritaarisen hallitsijan vaihtaminen toiseen tuntuu näyttävän hyvältä ratkaisulta.

Monet kuubalaiset kaipaavat muutosta, mutta ei pommien avulla

Keskusteluni pitkään tuntemieni kuubalaisten ystävieni kanssa ovat kuitenkin hyvin erilaisia. Kaikki tuntemani kuubalaiset haluavat muutosta maan tilanteeseen, joka on varsinkin korona-pandemian jälkeen ollut kaikin tavoin hyvin vaikea: ruoka on liian kallista tavallisille ihmisille ja siitä on puutetta, sähkökatkoja ja vesikatkoja on jatkuvasti. Viime aikoina myös maan terveydenhuolto on toiminut huonosti ja useat virukset ovat levinneet maassa hallitsemattomasti.

Venezuelan Kuuballe antaman tuen mahdollisesti päättyessä kaikki nämä vaikeudet tulevat vain lisääntymään. On siis ymmärrettävää, että kuubalaiset kaipaavat kovasti muutosta, joka toisi tullessaan toimivan yhteiskunnan, vaurautta ja mahdollisuuksia ihmisarvoiseen elämään.

Kuubalaiset haluavat muutosta maan tilanteeseen, joka on varsinkin korona-pandemian jälkeen ollut kaikin tavoin hyvin vaikea: ruoka on liian kallista tavallisille ihmisille ja siitä on puutetta.

Silti pitkään tuntemieni kuubalaisten reaktiot Yhdysvaltojen Kuubaan suuntautuvaan mahdolliseen iskuun ovat ensisijaisesti huolestuneita: he painottavat, että vieraan valtion väliintulolla voi olla hyvin arvaamattomat seuraukset. He kertovat toivovansa rauhanomaista muutosta, jota ei toteuteta pommien, sodan ja hyökkäysten avulla.

Myös kuubalaisten uutismedioiden ympärillä käytävistä Facebook-keskusteluista löytyy kielteisiä äänenpainoja. Jotkut pelkäävät “lasten kuolemia” Yhdysvaltojen mahdollisen pommituksen seurauksena. Toiset huomauttavat, että Yhdysvaltojen operaatiossa on kyse Venezuelan rikkauksien kolonialistisesta hamuamisesta, ei suinkaan kansalaisten auttamisesta: “Kun pommit putoavat demokratian nimeen, maaperässä on yleensä öljyä”. Nämä näkemykset painottavat suurvaltojen pelinappulaksi joutumisen olevan vaarallista pienemmille valtioille.

Autoritarisoituminen etenee maailmanpolitiikassa

Demokratiasta käytävän laajemman akateemisen keskustelun valossa Yhdysvaltojen toiminta näyttäytyy maailmanpolitiikan jatkuvasti kasvavan autoritarisoitumisen ilmentymänä; osoituksena varsinkin liberaalin demokratian arvojen ja menettelytapojen lisääntyvästä rapautumisesta sekä sääntöperustaisesta maailmanjärjestyksestä piittaamattomuudesta.

Ruotsalaisen V-Dem Instituutin mukaan suurinta osaa maailman maista hallitaan nykyään autoritaarisesti, ja autoritaaristen maiden lukumäärä kasvaa jatkuvasti. Autoritaarinen ajattelu korostaa vahvaa johtajuutta ja vallan keskittämistä, moniäänisen keskustelun ja opposition tukahduttamista sekä kansalaisvapauksien ja oikeusvaltion heikentämistä. Nykyisessä maailmanpolitiikassa Yhdysvaltojen toiminta, Venäjän ja Kiinan ohella, luo käsitystä suurvaltojen etupiireihin perustuvasta maailmanjärjestyksestä, jossa vain voimalla on merkitystä. Pienille valtiolle tällainen järjestys luo huolta ja jatkuvia turvallisuusuhkia.

Demokratia sen sijaan vaatii ihmisten erilaisten näkemysten aitoa kuuntelemista ja huomioimista. Kuubalaisten, kuten venezuelalaistenkin, on saatava päättää itse omista asioistaan ja tähän tarkoitukseen oikeusvaltioperustainen demokratia tarjoaa eniten toivoa.

Heidi Härkönen työskentelee Helsingin yliopistossa yliopistotutkijana. Härkönen on Kuubassa pitkään kenttätutkimusta tehnyt antropologi ja Strategisen Tutkimuksen Neuvoston Demokratian tulevaisuus -ohjelman ohjelmanjohtaja.

Artikkelin kuvituskuva: JF Martin / Unsplash

Julkaisu Havannassa Venezuelan tapahtumia seuraavat kuubalaiset toivovat rauhanomaista muutosta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

YK:n keskeinen perusperiaate sen perustamisesta lähtien on ollut rauhan ja turvallisuuden ylläpitäminen, kahden muun pilarin eli ihmisoikeuksien ja kehityksen ohella. YK:n voidaan katsoa syntyneen organisaatioksi, jonka tarkoituksena oli estää tulevaisuuden sotien syttyminen, ja organisaation rakenne ja institutionaaliset ratkaisut heijastavat toisen maailmansodan jälkeistä tilannetta.  YK:n alaisista instituutioista rauhan ja turvallisuuden ylläpitäminen on ollut etenkin YK:n turvallisuusneuvoston vastuulla, vaikka yleiskokouksella onkin oma roolinsa, johon palataan hieman myöhemmin.

YK:n sisällä rauhan ja turvallisuuden ylläpitäminen on historiallisesti näkynyt esimerkiksi rauhanturvaamisen kehittymisenä, jota ei ole sisällytetty alun perin YK:n peruskirjaan. Lisäksi esimerkiksi YK:n rauhankomission perustaminen 2005 on kehittänyt YK:n mahdollisuuksia rauhan edellytysten ylläpitämiseen. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on kuitenkin osoittanut YK:n rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseen liittyviä ongelmia.

Venäjän Ukrainaan kohdistuva aggressio ja sen globaalit vaikutukset aiheuttavat YK:lle kuitenkin haasteen, jossa turvallisuusneuvoston pysyvä jäsenmaa toimii YK:n peruskirjan periaatteiden vastaisesti.

YK:n toimimattomuus etenkin asevoimien auktorisoinnin sääntelyssä, suurvaltapoliittiset jännitteet ja turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenmaiden veto-oikeus on ollut YK:ta koskevan keskustelun keskiössä sen perustamisesta lähtien. Venäjän Ukrainaan kohdistuva aggressio ja sen globaalit vaikutukset aiheuttavat YK:lle kuitenkin haasteen, jossa turvallisuusneuvoston pysyvä jäsenmaa toimii YK:n peruskirjan periaatteiden, kuten jäsenmaiden suvereniteetin, alueellisen koskemattomuuden ja aseellisen hyökkäämättömyyden, vastaisesti.

Peruskirjan periaatteisiin ovat kaikki jäsenmaat YK:n liittyessä sitoutuneet. Pääsihteeri Antonio Guterres kuvasikin turvallisuusneuvoston kokouksessa huhtikuussa 2022 tilannetta yhdeksi suurimmiksi haasteista koskaan kansainväliselle järjestykselle ja globaalin rauhan arkkitehtuurille.

Turvallisuusneuvosto sodan keskiössä

Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan helmikuussa, se toimi samaan aikaan turvallisuusneuvoston puheenjohtajana ja käytti veto-oikeuttaan estämään hyökkäyksen kollektiivisen kritiikin. Tapauksen jälkeen YK:n ja erityisesti turvallisuusneuvoston tulevaisuus herätti huolta siitä, miltä turvallisuutta koskevan kansainvälisen yhteistyön tulevaisuus oikein näytti. Toisaalta on jo esimerkkejä siitä, että turvallisuusneuvosto mahdollisesti kykenisi päättämään muista asioista, huolimatta jännitteisestä tilanteesta.

Samanaikaisesti huolena kuitenkin on, että äänestyksiä käytetään vaikutuskeinona Venäjän toimiin Ukrainassa. Venäjä kuitenkin esimerkiksi pidättäytyi äänestämästä turvallisuusneuvostossa Afganistanin operaation jatkamisesta maaliskuussa 2022.

Suurvalloilla on ollut tapana torpata aloitteet, jos ne katsovat niiden olevan omien intressiensä vastaisia. Veto-oikeuden poistaminen ei siis ole todennäköistä.

Turvallisuusneuvoston ja erityisesti sen pysyvien jäsenmaiden veto-oikeus on lamaannuttanut kansainvälisen yhteistyön eri tilanteissa myös viime aikoina, mistä hyvä esimerkki on Syyrian sisällissota, jossa Venäjä on käyttänyt veto-oikeuttaan useasti. Veto-oikeudesta ja YK:n turvallisuusneuvoston kokoonpanon uudistamisesta onkin käyty tasaisin väliajoin keskustelua.

Suurvalloilla on ollut tapana torpata aloitteet, jos ne katsovat niiden olevan omien intressiensä vastaisia. Tätä vasten veto-oikeuden poistaminen ei ole todennäköistä. Turvallisuusneuvoston edustuksellisuus katsotaan ongelmalliseksi yhdessä veto-oikeuden käytön kanssa, kun jo mahdollinen veto-oikeuden käyttö kannustaa jättämään isojakin asioita pöydälle. Toisaalta turvallisuusneuvoston jäsenten asema ja veto-oikeuden käyttö eivät ole YK:n peruskirjan vastaista.

Tilanteen seurauksena on myös pohdittu YK:n peruskirjan uudistamista. Siihen tarvittaisiin kuitenkin jäsenmaiden kahden kolmasosan enemmistö sekä kaikkien turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenmaiden hyväksyntä. Turvallisuusneuvoston oman vallan vapaaehtoinen karsiminen vaikuttaa epätodennäköiseltä.

Suurvaltapolitiikka näkyi turvallisuusneuvostossa jo tätä ennen vahvasti. Jo kylmän sodan aikana YK:n toiminnassa nousi esiin tietynlaisen minimitoiminnan taso, jossa YK:n oli mahdollista keskittyä suurvaltaintressien ulkopuolella tapahtuvien kriisien hoitamiseen usein pääsihteerin johtamalla toiminnalla.

YK:n rooli globaaleissa kriiseissä

Venäjän hyökkäyksen alettua YK:n pääsihteeri Guterres vaati nopeasti toimia hyökkäyksen lopettamiseksi. Pääsihteerillä itsellään on kuitenkin rajoitettua diplomaattista valtaa, sillä hänen tehtävään on edustaa koko YK:ta. Pääsihteeri on korostanut sodan vaikutuksia globaaliin talouteen ja kehittyvien maiden tilanteeseen sekä jo heikoimmassa asemassa olevien ihmisten tulevaisuuteen. Guterresin mukaan jopa 1,2 miljardia ihmistä ovat erityisen riippuvaisia parhaillaan nousevista energian, lannoitteiden ja ruuan hinnasta.

Pääsihteerin aloitteesta onkin perustettu maailmanlaajuisiin kriiseihin vastaava toimiryhmä (The Global Crisis Response Group), joka keskittyy energiaan, ruokaan ja talouteen liittyviin kysymyksiin Venäjän hyökkäyksen jälkeen. Turvallisuusneuvoston kyvyttömyys toimia alleviivaa YK:n muita instituutioita ja erityisesti humanitaarisia toimijoita, jotka voivat ottaa osaan konfliktin liennyttämiseen ilman turvallisuusneuvoston mandaattia. Lisäksi esimerkiksi Ihmisoikeusneuvosto on aloittanut tutkinnan mahdollisista kansainväliseen oikeuteen kohdistuvista loukkauksista.

YK:n toiminnan suurin mahdollisuus piilee nykyisissä olosuhteissa toimivaltaan liittyvissä hallinnollisissa kysymyksissä, joissa Venäjä tai muu jäsenvaltio, jolla on vero-oikeus, ei voi käyttää oikeuttaan.

Edelleen myös turvallisuusneuvosto on ollut aktiviinen tilanteen esillä pitämisessä. Albanian edustajan mukaan huhtikuussa turvallisuusneuvosto on käsitellyt Ukrainaa yhteensä 14 kertaa tammikuun lopun jälkeen.

YK:n toiminnan suurin mahdollisuus piilee nykyisissä olosuhteissa toimivaltaan liittyvissä hallinnollisissa kysymyksissä, joissa Venäjä tai muu jäsenvaltio, jolla on vero-oikeus, ei voi käyttää oikeuttaan. Yhdysvallat esitti turvallisuusneuvostossa helmikuun loppupuolella päätöslauselmaa, jolla olisi tartuttu Venäjän hyökkäykseen Ukrainassa. Venäjä käytti tilanteessa odotetusti veto-oikeutta, kuten se oli tehnyt aiemmin jo Krimin valtauksen yhteydessä, mutta turvallisuusneuvosto äänesti äänin 11–1 asian siirtämisestä yleiskokouksen puolelle, jolloin Venäjä ei voinut käyttää veto-oikeuttaan asian liittyessä eri YK:n elinten sisäiseen toimintaan.

Yleiskokous rauhan ja turvallisuuden ylläpitäjänä

Yleiskokouksen käsittelyä turvallisuusneuvoston lamaantuessa on väläytelty useasti ratkaisuna turvallisuusneuvoston ongelmiin. Erityisistuntomekanismia on YK:n historiassa käytetty kuitenkin vain kymmenen kertaa, ensimmäisen kerran vuonna 1950 Korean sodan yhteydessä hyväksytyn Uniting for Peace rauhanturvatehtävän resoluutiosta alkaen. Kyseinen päätöslauselma on oleellinen, koska siinä todettiin, miten yleiskokouksella on mahdollisuus käsitellä kansainvälistä turvallisuutta ja rauhaa koskevia kysymyksiä, jos turvallisuusneuvosto ei pysty toimimaan pysyvien jäsenmaiden yksimielisyyden puutteen takia.

Turvallisuusneuvoston kyvyttömyyden takia edellä mainittu Ukrainan tilanne etenikin lopulta YK:n yleiskokouksen erityisistuntoon. 141 maan enemmistöllä YK:n yleiskokous vahvisti Ukrainan suvereniteetin, itsenäisyyden ja alueellisen koskemattomuuden. Päätöslauselman mukaisesti Venäjän tulisi vetää joukkonsa pois Ukrainan kansainvälisesti tunnustettujen rajojen sisäpuolelta.

Yleiskokouksen vallankäytön rajoja määrittelee se, että kyseisen päätöslauselman hyväksyminen vaati kahden kolmasosan enemmistöä – vain viisi maista äänesti vastaan, eli Venäjän lisäksi Valko-Venäjä, Pohjois-Korea, Eritrea ja Syyria. Yhteensä 35 maata pidättäytyi äänestämästä mukaan lukien Kiina ja Intia.

Vaikka YK:n yleiskokouksen päätöslauselmat ovat vain suosituksia, niillä on poliittista painoarvoa ja tässä tapauksessa myös kansainvälinen yhteistyö on selkeästi tuominnut Venäjän toimet. Toisaalta maat äänestävät omien intressiensä mukaisesti eivätkä kaikki äänestämättä jättämiset välttämättä kerro tuesta tai vastustamisesta yksiselitteisesti.

Yleiskokouksen käsittelyä turvallisuusneuvoston lamaantuessa on väläytelty useasti ratkaisuna turvallisuusneuvoston ongelmiin.

Esimerkiksi sitoutumattomien maiden liikkeen (Non-aligned Movement, NAM) maat ovat korostaneet riippumattomuuden periaatetta diplomatiassa viitaten samalla ryhmittymän historialliseen asemaan silloisten läntisen ja Neuvostoliiton blokkien välissä kylmän sodan aikana.

Myöhemmin maaliskuussa YK:n yleiskokous äänesti myös humanitaarisesta avusta Ukrainassa, jonka aloite tuli Meksikolta ja Ranskalta turvallisuusneuvostossa. Venäjän aggression pitkittyessä ongelmaksi saattaa muodostua kuitenkin nyt olemassa olevien koalitioiden ylläpitäminen etenkin sodan globaalien vaikutusten vahvistuessa.

YK:n yleiskokouksen roolin on katsottu usein olevan merkittävä agendan muodostamisen näkökulmasta, mikä on näkynyt sekä politiikkatavoitteiden sanottamisessa että politiikkasuositusten omaksumisessa. Kuitenkin jo yleiskokouksen perustamisen yhteydessä oli selvää, että rauhan ja turvallisuuden näkökulmasta kyseessä oli erityisesti turvallisuusneuvoston tehtävä, vaikka yleiskokoukselle asetettiin oikeus antaa aiheesta suosituksia turvallisuusneuvostolle.

Vain turvallisuusneuvostolla on valtaa valtuuttaa sotilaallisen vallan käytön mahdollisuus ja asettaa sanktioita YK:n peruskirjan seitsemännen kohdan perusteella, jossa tähän liittyvät erityisesti artiklat 41 ja 42.

Turvallisuusneuvoston käsittelyssä huhtikuun ensimmäisellä viikolla Ukrainan presidentti Volodomyr Zelenskyi piti oman puheenvuoronsa, jossa hän korosti YK:n ensimmäistä artiklaa ja YK:n tehtävää rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi. YK:n ja NATOn lisäksi Ukrainan presidentti on myös puhunut tai puhumassa suoraan kansallisille parlamenteille tai lainsäädäntöelimille, kuten Yhdysvaltojen kongressille tai Suomen eduskunnalle korostaen yksittäisten YK:n jäsenmaiden roolia avun tarjoamisessa.

YK:n ja monenkeskisen yhteistyön tulevaisuus

Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, pohti turvallisuusneuvoston hätäistunnossa Kenian edustaja Martin Kimani, että monenkeskinen yhteistyö makaa kuolinvuoteellaan.  Asioiden ei kuitenkaan tarvitse olla näin. YK:n edustama kansainvälinen yhteisö on tuominnut siis Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan, eikä Venäjä ole myöskään kyennyt käyttämään turvallisuusneuvostoa oman agendansa varsinaiseen edistämiseen, vaikka turvallisuusneuvoston istunnot ja aloitteet antavat Venäjälle mahdollisuuden luoda omaa narratiiviaan.

Yleiskokouksella piilee kuitenkin mahdollisuus valtuuttaa erilaisia Venäjän vastaisia toimenpiteitä. Yleiskokous äänin 93 puolesta 24 vastaan ja 58 tyhjää sen puolesta, että Venäjän jäsenyysoikeudet poistetaan YK:n ihmisoikeusneuvostosta vastineeksi Ukrainasta paljastuneille Venäjän siviileihin kohdistuneihin julmuuksiin. Tällaiset toimenpiteet ovat ennen kaikkea symbolisia, joilla Venäjää irrotetaan paloittain kansainvälisen yhteisön jäsenyydestä.

Turvallisuusneuvoston jäsenen auktoriteetin rajoittaminen YK:ssa ei ole kovin yleistä, koska keinoja on vähän, joten päätös on tästä näkökulmasta merkittävä. YK:lla on käytössään myös muita menettelytapakeinoja, kuten YK:n yleiskokouksen edustajien valinnan hyväksyminen.

Erilaiset globaalit kriisit kaipaavat kipeästi monenkeskisen yhteistyön jatkumista.

Lisäksi YK:n yleiskokous hyväksyi huhtikuussa myös Liechtensteinin esityksen siitä, että tulevaisuudessa veto-oikeuden käyttöä turvallisuusneuvostossa tullaan tarkastelemaan myös yleiskokouksessa, joten sen käytön tulee olla perusteltua.

Ukrainan sodan kannalta on syytä alleviivata, että vuonna 1950 Korean sodan yhteydessä hyväksytty Uniting for Peace -päätöslauselma antaisi mahdollisuuden legitimoida kansainvälinen aseellinen voimankäyttö rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi. Erilaisista pakotteista on kuitenkin tullut keskeinen tapa hillitä konfliktiosapuolia, ja niin kauan kuin YK:lla ei ole lähettää sotavoimia Ukrainan tueksi, jää YK:n rooli tällä osa-alueella suppeaksi.

Tällöin keskeiseksi jää se, että YK kykenee ylläpitämään monenkeskistä yhteistyötä muiden kriisien käsittelyn kohdalla. Se ei olisi ensimmäinen kerta YK:n historiassa, mutta erilaiset globaalit kriisit kaipaavat kipeästi monenkeskisen yhteistyön jatkumista. Monenkeskisen yhteistyön kriisiretoriikan vastapainoksi YK:n pääsihteerin aloitteesta keväällä 2022 multilateralismia koskevan neuvonantajatyöryhmän perustaminen on yksi esimerkki monenkeskisen yhteistyön merkityksen puolustamisesta myös tulevaisuudessa.

Anna Kronlund (YTT) on Yhdysvaltoihin keskittynyt politiikan tutkija Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella, jossa hän johtaa YK:n legitimiteettiä ja ylikansallisia haasteita koskevaa Koneen säätiön rahoittamaa hanketta.

Teemu Häkkinen (FT, dosentti) on käsitteisiin ja turvallisuuspolitiikkaan perehtynyt tutkija Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.

Julkaisu YK:n tulevaisuus Venäjän hyökättyä Ukrainaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuonna 1972 niin kutsutun Rooman klubin raportti ”Kasvun rajat” nosti esiin jatkuvan talouskasvun ja luonnonvarojen riittävyyden ongelman. Viisitoista vuotta myöhemmin Brundtlandin komission kestävän kehityksen raportti ”Yhteinen tulevaisuutemme” kohdisti huomion talouskasvun ja luonnon kantokyvyn väliseen ristiriitaan. Kansainvälisesti ehkä tunnetuin suomalainen filosofi Georg Henrik von Wright käsitteli kirjassaan Tiede ja ihmisjärki vuonna 1987 varsin pessimistiseen sävyyn ihmisen taloudellisen toiminnan ja luonnon välistä suhdetta. Wright esitti omana pelkonaan, että ihmiskunta oppii ainoastaan katastrofin kautta. Wrightin pelko näyttää perustellulta yli neljännesvuosisata kestävän kehityksen raportin ilmestymisen jälkeen. Voidaan jopa perustellusti kysyä, onko enää mieltä puhua kestävästä kehityksestä.

Talouskasvun ruokkii luonnonkatastrofeja

Viime vuonna maapallolla saavutettiin korkeimmat kasvihuonepäästöt kuin koskaan aikaisemmin. Hiilidioksidi- ja metaanitasot ovat korkeimmat ainakin 650 tuhanteen vuoteen Kioton ilmastosopimuksesta tai päästökaupoista huolimatta. Viime vuonna maapallolla riehui useita rajumyrskyjä, jotka osittain ovat seurausta ihmisen toiminnan aiheuttamasta ilmastomuutoksesta. Yksi pahimmista oli Hayiaksi nimetty taifuuni, joka Filippiineillä Taclobanin kaupungissa tappoi yli 6 000 ihmistä. Lisääntyvät ja voimistuvat luonnonkatastrofit ovat yksi osa globaalia ilmastomuutosta, joka kytkeytyy jatkuvan talouskasvun ideologiaan.

Markkinatalouteen kytkeytyvässä yhteiskuntafilosofiassa yhteiskunnallisen ja taloudellisen kehityksen edellytyksenä on jatkuva talouskasvu. Länsimaisessa yhteiskuntafilosofiassa merkittävässä asemassa oleva ajatus tasa-arvoisuudesta ja erityisesti sen toteuttamisesta edellyttää myös taloudellista kasvua. Globaali tasa-arvoisuus amerikkalaisen ja eurooppalaisen kulutusyhteiskunnan tasolla tarkoittaisi sellaista tuotannon kasvua, jota ihmiskunnan historia ei vielä tähän asti ole nähnyt. Tuskin kukaan voi kiistää, ettei köyhyysrajan alapuolella elävillä ihmisillä olisi oikeutta vaihtaa köyhyydestä johtuvia sairauksiaan elintasosairauksiin.

Modernisaation ympäristöongelmat

Globaalin talouskriisin keskellä maailmantalouden kehityksen kannalta Intian ja Kiinan talouskasvu on ratkaisevassa asemassa. Molemmat maat ovat 20 vuodessa nostaneet yli 400 miljoona ihmistä köyhyydestä kuluttavaan keskiluokkaan. Kiinan ja Intian lisäksi kasvun odotukset kohdistuvat muihin BRICS-maihin ja niiden vanavedessä yhteentoista muuhun nousevaan talouteen. Talouskasvun myötä uusien kuluttajien elämäntavassa ja kulutustottumuksissa tapahtuu muutos, joka kytkeytyy modernisaatioon. Modernisaatio ja talouskasvu puolestaan lisäävät yhdessä niukkenevien luonnonvarojen kysyntää, mihin tehokaskaan kierrätys ei ole vastaus.

Maailmantaloudessa tapahtuvan muutoksen väistämättömänä seurauksena on kasvihuonekaasujen päästöjen lisääntyminen, mikä edistää ilmaston lämpenemistä. Kioton tavoitteita on jo nyt mahdotonta saavuttaa, ja ympäristö tulee muuttumaan merkittävästi menossa olevan vuosisadan aikana eri puolilla maapalloa. Monin paikoin asuttavat alueet tulevat supistumaan ja makean veden saatavuus tulee vaikeutumaan. Vuoteen 2050 mennessä 15–37 prosenttia nykyisistä eliölajeista on ilmastomuutoksen myötä tuomittu kuolemaan sukupuuttoon. Niinpä edessä on tilanne, jossa myös miljoonat ihmiset joutuvat muuttamaan pois perinteisiltä asuinalueiltaan, ja mitä ilmeisimmin pakolaisvirrat kasvavat.

Talouskasvun kannalta keskeisessä asemassa ovat niukkenevat energiavarat. Vuoteen 2050 mennessä ei näköpiirissä ole puhdasta vaihtoehtoa kasvavan energian tarpeen tyydyttämiseksi. Noin 80 prosenttia energiasta tuotetaan lähitulevaisuudessakin hiilivedyistä. Niinpä öljyvaroihin kohdistuvaa kilpailua voi arvioida siitä lähtökohdasta, että tällä hetkellä vielä 1,3 miljardia kiinalaista kuluttaa maailman öljyvaroista vain noin 9 prosenttia, kun vastaavasti 310 miljoonaa yhdysvaltalaista kuluttaa niistä 25 prosenttia. Entä kun kiinalaiset kuluttavat yhtä paljon energia varoja kuin yhdysvaltalaiset? Vastaukseksi ei riitä esimerkiksi lisääntyvä biopolttoaineiden käyttö. Niiden kohdalla törmätään muun muassa vesiongelmaan, sillä biopolttoaineiden tuotanto kuluttaa vesivaroja.

Vedestä hyödyke

Inhimillisen elämän kannalta vesi on ratkaisevassa asemassa, ja vedestä on tulossa niukka hyödyke. Sen määrä ei lisäänny, vaikka sen kulutus kasvaa elintason nousun myötä. Sen sijaan osa niukkenevista vesivaroista käy käyttökelvottomaksi, ja osalta maapallon väestöä vesi katoaa ulottumattomiin. Jo vuonna 2025 mahdollisesti noin 3 miljardia ihmistä tulee kärsimään veden niukkuudesta. Vuonna 2050 kenties 1,1 miljardia ihmistä tulee olemaan lähes kokonaan vettä vaille. Kulutustottumusten näkökulmasta on hyvä tietää, että yksi kupillinen kahvia on vaatinut 140 litraa vettä kahvin tuotannossa, ja vastaavasti teekupilliseen on kulutettu vettä 35 litraa. Tuota vettä tarvitaan tulevaisuudessa kipeästi ravinnontuotantoon ihmisten ruokatottumusten muuttuessa talouskasvun myötä.

Ei ole vaikea kuvitella, että valtiot ja yritykset tulevat kilpailemaan hupenevista resursseista samalla kun ihmiset eri puolilla maapalloa tulevat taistelemaan pääsystä sellaisille elintärkeille resursseille kuten vesi ja ravinto, joka on myös käymässä niukaksi ilmastomuutoksen seurauksena eri puolilla maapalloa. Samalla talouskasvu ja ruokakulttuurien muutos lisäävät elintarvikkeiden kysyntää muun muassa Kiinassa ja Intiassa, joissa molemmissa elintarvikkeiden tuotantoon soveltuva maa-ala supistuu myös kaupungistumisen seurauksena. Niinpä jo nyt esimerkiksi Kiina ja kiinalaiset yritykset ovat pitkillä vuokrasopimuksilla ottaneet haltuunsa viljelys- ja laidunmaita muun muassa Afrikassa.

Lisää luhistuvia yhteiskuntia

Kysymys ei ole vain kiristyvästä kilpailusta luonnonresursseista. Köyhät ihmiset ja köyhät maat kestävät huonosti ilmasto- ja ympäristömuutoksen aiheuttamia haasteita. Mitä ilmeisimmin tulemme näkemään luhistuvia yhteiskuntia, joissa on vaikea pitää yllä lakia ja järjestystä. Lisääntyvät konfliktit ovat enemmän kuin todennäköisiä. Kysymys ei välttämättä ole avoimista ja väkivaltaisista konflikteista, jotka nekin ovat mahdollisia. Vuosina 1950–2010 maapallolla on ollut ainakin 72 väkivaltaista ympäristökonfliktia, joista 27 liittyi maahan ja 15 veteen.

Kansainvälisen yhteisön ongelmana ei ole vain jatkuvan talouskasvun aiheuttama paine suhteessa luonnon asettamille rajoille ja kestävälle kehitykselle. Samalla, kun kestävä kehitys on uhattuna ja sitä kautta koko inhimillinen elämä sellaisena kuin sen tällä hetkellä ymmärrämme, vallitseva kansainvälinen järjestelmä ja sen hallintainstituutiot ovat muutoksen edessä. Nousevat valtiot ja erityisesti Kiina ja Intia haluavat lisää valtaansa kansainvälisessä yhteisössä ja ne haluavat muuttaa järjestelmän rakenteita palvelemaan paremmin omia etujaan.

Kansainvälisessä politiikassa on kehittymässä kilpailu vallasta ja johtajuudesta samalla kun ilmaston- ja ympäristönmuutos edellyttäisivät selkeitä ratkaisuja kestävän kehityksen hyväksi. Järjestelmänmuutoksessa ei kuitenkaan ole sellaisia kansainvälisiä instituutioita tai regiimejä, jotka mahdollistaisivat tarvittavien ratkaisujen tekemisen. Kestävän kehityksen retoriikasta ja loputtomista neuvotteluista on päästävä tekoihin. Tieteen ja teknologian huimasta kehityksestä huolimatta on ymmärrettävä, että luonto määrittää ihmiskunnan selviytymisen edellytyksiä paljon enemmän kuin teknologia. Me olemme nyt ehkä paljon enemmän riippuvaisia luonnon ehdoista kuin mitkään aikaisemmat sukupolvet.

Kestävän kehityksen sijaan on kenties aika ryhtyä puhumaan kokonaan uudenlaisesta taloudesta ja elämäntavasta. Ehkä yksilöllisen kulutuksen sijaan on nostettava etualalle kollektiivisempi kulutus. Tarvitseeko jokainen talous tiskikoneen ja pesukoneen? Tai tarvitseeko jokainen ihminen oman kännykän tai parhaassa tapauksessa kenties kaksikin, jotka vanhentuvat kaiken lisäksi muutamassa vuodessa? Jo vuoteen 2005 mennessä pelkästään Yhdysvaltain markkinoille oli tuotettu sellainen määrä kännyköitä, että niiden tarvitsemalla metallin määrällä olisi tuotettu 747 jumbo jet -matkustajakonetta. Tuon metallimäärän tuottamiseksi oli kaivettava ja louhittava miljoonia tonneja maata.

Lähteet

Homer-Dixon, Thomas (2006), The Upside of Down. Catastrophe, Creativity, and the Revival of Civilization.

Moyo, Dambisa (2013), Winner Take All. China’s Race for Resources and What It Means For Us.

Smith, Lawrence C. (2011), Uusi Pohjoinen – Maailma vuonna 2050.

Welzer, Harald (2012), Climate Wars. Why People Will Be Killed in the 21st Century.

von Wright, Georg Henrik (1987), Tiede ja ihmisjärki.

Artikkelikuva: Allan Joyner / Pixabay

Julkaisu Myytti kestävästä kehityksestä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.