Euroopan kiristyvä turvallisuustilanne on herättänyt myös Suomessa huomattavasti keskustelua. Varsinkin Venäjän tiukkenevat kannat Ukrainan pitkittyneessä konfliktissa ovat nostaneet erilaiset liittoumat kansakunnan puhutuimmiksi aiheiksi.

Turvallisuus- ja ulkopolitiikan (turpo) logiikka kuitenkin poikkeaa monella tavalla kansallisista kysymyksistä. Tästä johtuen usein asiaan vihkiytymättömälle tämä politiikan ala saattaa tuntua salatieteeltä ja mystisemmältä kuin se todellisuudessa onkaan. Kuitenkin kehittyvä uutistilanne on herättänyt uutta mielenkiintoa turvallisuuspoliittisia asioita kohtaan.

Liittoumia voidaan tarkastella kansainvälisen politiikan tutkimusalaan kuuluvan realismin koulukunnan näkökulmasta. Erityisesti keskityn tässä artikkelissa avaamaan kyseisen suuntauksen tutkimustietoa, joka koskee liittoumia. Kirjoitus ei sisällä yksiselitteisiä vastauksia nykyisiin ongelmiin, mutta toivottavasti antaa lukijalle paremmat avaimet turpo-kysymysten pohtimiseen.

Kaiken takana on anarkia

Kansainvälisen politiikan tutkimuksen realismin koulukunta nostaa kansainvälisen politiikan tutkimuksen keskeisimmäksi käsitteeksi anarkian. Tällä kuvataan valtioiden välisten suhteiden perusolemusta. Kansakuntien väliltä puuttuu selkeä hierarkia, eli niiden välillä vallitsee anarkia. Tällaisessa tilanteessa valtiojohtajat eivät voi vedota kiistoissa ylempiin auktoriteetteihin eikä päätöksistä saa valitusosoituksia.

Toisin kuin vaikkapa englantilaisessa koulukunnassa tai liberaalissa suuntauksessa, realismissa vältetään tarkoituksella erilaisia moraaliin ja ideologioihin perustuvia väitteitä.  Sen sijaan valtioiden keskeisin tehtävä on varmistaa oma turvallisuutensa.

Anarkian merkitystä ei voi alleviivata liikaa.

Käytännössä tämä tarkoittaa sotilaallisen kyvykkyyden ylläpitoa. Kyse on hyvin keskeisestä asiasta, sillä turvallisuuden varmistaminen tekee kansakunnasta itsenäisen, eli suvereenin. Vaikkakin tämä on varmasti osittain itsestään selvää, ovat monet kansainvälisen politiikan ongelmat johdettavissa tähän käsitteeseen. Tämän vuoksi anarkian merkitystä ei voi alleviivata liikaa.

Realistisen koulukunnan mukaan anarkia ei itsessään vielä selitä sotia, sillä voisivathan valtiot myös hierarkiattomassa tilanteessa sopia riitansa. Neuvotteluilla voitaisiin välttää sotimisen ”kulut”. Paremmilla kyvykkyyksillä varustettu valtio olisi vain paremmassa neuvotteluasemassa. Kuitenkin täysin rationaaliset johtajat päätyvät joskus valitsemaan verenvuodatuksen neuvotteluiden sijaan.

Syy tähän Stanfordin yliopiston kansainvälisen politiikan professorin James Fearonin mukaan löytyy kahdesta anarkiasta johdettavissa olevasta mekanismista. Ensinnä toisen valtion on mahdotonta aina tietää täysin muiden sotilaallisen iskukyvyn taso. Luottamus omaan ylivoimaan saattaa johtaa suorien toimien suosimiseen pitkien neuvotteluiden sijaan. Todellisuudessa kuitenkin voi olla, että vastapuolella on aseistusta, joka muuttaa sodan kulun. Näin ollaan tilanteessa, jossa väärän tiedon vuoksi neuvotteluvara on hyvin pieni ja vääristynyt.

Anarkia aiheuttaa epäluottamusta, joka tekee neuvotteluiden pohjana olevan luottamuksen rakentamisesta mahdotonta.

Toisekseen hierarkian puute asettaa sopimusten pitävyyden kyseenalaiseksi. Kukaan ei voi estää vahvempaa osapuolta turvautumasta väkivaltaan sopimuksen allekirjoituksen jälkeenkin. Anarkia siis aiheuttaa epäluottamusta, joka tekee neuvotteluiden pohjana olevan luottamuksen rakentamisesta mahdotonta. Tämä mahdollistaa sodat jopa rationaalisten toimijoiden välille.

Uhkatasapaino

Vaikkakin usein kuulee puhuttavan valtatasapainosta kansainvälistä politiikkaa selittävänä tekijänä, oikeastaan parempi käsite olisi uhkatasapaino (engl. balance of threat). Harvardin kansainvälisen politiikan professori ja yksi realistisen koulukunnan keskeisimmistä tutkijoista Stephen Walt on nimittäin osoittanut, etteivät valtiot hae suojaa yksiselitteisesti voimakkainta valtiota vastaan, jolloin olisi kyse vallan tasapainottamisesta.

Koska anarkia vie pohjan sääntöpohjaiselta kansainväliseltä järjestelmältä, suojaa haetaan enemmänkin uhkaavien toimijoiden varalle. Realistinen koulukunta tunnistaa yksittäisten valtioiden subjektiivisten uhkakuvien muodostumisen ja niiden arvottamiseen. Vaikka Yhdysvaltojen sotilaallinen iskukyky on täysin ylivoimainen verrattuna muihin maihin, tämä ei ole johtanut tasapainottavien amerikkalaisvastaisten sotilaallisten liittoumien muodostumiseen. Länsimaissa Yhdysvaltojen sotilasvoimaa ei nähdä yhtä uhkaavana kuin Venäjällä tai Kiinassa.

Venäjän uhkaava käytös sen sijaan on aiheuttanut painetta etenkin sen valtapiirissä olevissa maissa uhkaan vastaavien liittoutumien syntymiseen tai laajentumiseen, esimerkiksi NATOn itälaajentumisen muodossa huolimatta Moskovan vaatimattomammista resursseista Yhdysvaltoihin verrattuna. Suhteessa moniin naapureihinsa Venäjän sotilaalliset resurssit ovat kuitenkin mittavat. Mahdollisina uhkaa kasvattavina asioina Walt pitää muun muassa maantieteellistä läheisyyttä, sotilaallista hyökkäysvoimaa sekä vihamielistä politiikkaa.

Mitä suurempi uhka, sitä todennäköisemmin muodostuu kansainvälinen liittouma.

Tutkimuksessa ei ole vielä syntynyt täysin yhtenäistä näkemystä siitä, miten nämä uhat muodostuvat tai miten niitä voitaisiin purkaa. Yksi hyvä tapa jäsentää tätä muutosta on tarkastella sitä turvallistamisen käsitteen kautta, jota Anu Koivunen ja Johanna Vuorelma avaavat taannoisessa artikkelissaan journalismin näkökulmasta. Turvallisuusuhkia toisin sanoen aktiivisesti rakennetaan valtioiden ja erilaisten toimijoiden taholla, eikä yksi johtaja ei voi todeta toisen uhkakuvia vääriksi, sillä Fearonin toisen mekanismin mukaisesti luottamus on anarkiassa vaikeaa, ellei mahdotonta.

Emoryn yliopiston kansainvälisen politiikan professorin Dan Reiterin mukaan nämä uhat voidaan vielä jakaa suoriin ja rakenteellisiin uhkiin. Oleellinen ero tulee siitä, mitkä ovat uhkaavan valtion tavoitteet. Suoralla uhalla Reiter tarkoittaa yhden valtion toiselle esittämää vaatimusta, kun taas rakenteellinen uhka haastaa koko alueen tai peräti kansainvälisen järjestyksen rakenteen itsessään. Suorien uhkien tilanteessa toimijat usein pyrkivät tasapainottamaan tilannetta, tai jättäytyvät puolueettomiksi, mikäli mahdollista. Rakenteelliset uhat puolestaan aiheuttavat vahvaa leiriytymistä (engl. bandwagoning) joko uhkaa vastaan tai uhkaajan puolelle. Puolueettomuudelle ei jää juurikaan tilaa. Reiter argumentoikin seuraavasti: mitä suurempi uhka, sitä todennäköisemmin muodostuu kansainvälinen liittouma.

Yhdessä uhkia vastaan

Yksinkertaistaen valtio voi vastata näihin uhkiin kolmella limittäisellä keinolla. Yhtäältä johtajat voivat kasvattaa omaa iskukykyään hankkimalla enemmän sotilaallisia resursseja. Toisaalta valtio voi pienentää vastapuolen sotilaallista kyvykkyyttä estämällä heitä saamasta jotain sotilaallisesti merkittävää teknologiaa. Kolmas keino reagoida uhkaan on liittoutua toisten toimijoiden kanssa. Tällöin kerätään yhteen kaikkien omat voimavarat ja luvataan auttaa toisia kriisissä. Toisin sanoen kasvatetaan omaa iskukykyä, mutta sitoutumalla toisiin luovutetaan osa suvereniteetista.

Liittoumia on ollut aikojen kuluessa monenlaisia, joten tyhjentävä kategorisointi jää toisiin teksteihin. Chicagon yliopiston kansainvälisen politiikan tutkimuksen apulaisprofessori Paul Poast tarjoaa kuitenkin hyvän ajattelua jäsentävän määritelmän liittoumista eräänlaisina yhteisinä sotasuunnitelmina. Yhteistä näille on Poastin mukaan suunnitelma uhasta, tavoitteista sekä sotasuunnitelma kyvykkyyksien hyödyntämisestä. Nämä suunnitelmat voivat olla pintapuolisia tai hyvinkin yksityiskohtaisia. Samoin vihollinen voi olla tietty toimija tai liittouma voi olla myös vailla ennalta määrättyä kohdetta. Huomion arvoista on kuitenkin se, että liittoumaan osallistujilla on selkeä ja jaettu ymmärrys yhteistoiminnan tavoitteista.

Vasta liittoumista neuvotellessa sen jäsenille avautuu parempi ymmärrys toisen kyvykkyydestä ja tavoitteista suhteessa yhteiseksi koettuun uhkaan.

Anarkia asettaa myös omat haasteensa näiden suunnitelmien tekemiselle. Vasta liittoumista neuvotellessa sen jäsenille avautuu parempi ymmärrys toisen kyvykkyydestä ja tavoitteista suhteessa yhteiseksi koettuun uhkaan. Tämä voi tarkoittaa, ettei edellytyksiä liittouman perustamiselle lopulta olekaan, ainakaan näiden jäsenten välillä.

Kuvaava esimerkki tästä on vuonna 1905 neuvoteltu Koiviston sopimus Saksan ja Venäjän välillä, jonka ideana oli eristää Yhdistyneet kuningaskunnat muista suurvalloista. Viipurin edustalla käydyt neuvottelut kuitenkin kariutuivat, sillä suurvallat eivät olleet yksimielisiä siitä, koskisiko sotasuunnitelma vain Eurooppaa vai myös Britannian siirtomaata Intiaa. Näin sopimus, joka olisi voinut mahdollisesti muuttaa maailmansotien kulkua, jäi neuvottelupöydälle.

Yhdessä auringonlaskuun?

Joskus neuvottelut onnistuvat ja liittouma perustetaan. Haasteet eivät kuitenkaan lopu allekirjoituksiin. Keskeiseksi kysymykseksi nousee, kuinka uusi liittouma muokkaa uhkatasapainoa.

Hiljattain edesmennyt Columbian yliopiston kansainvälisen politiikan tutkimuksen professori Robert Jervis kuvaa hyvin tätä tilannetta käsitteellä kaksoispelote (engl. dual deterrece). Yksinkertaistaen kyse on kolmannen osapuolen velvollisuuksista. Mikäli liittouma muuttaa voimasuhteita liittouman hyväksi, voi se kannustaa uusia liittolaisia toimimaan entistä vihamielisemmin. Tämä taas saattaa vain lisätä painetta yhteenotolle, johon myös kolmannet osapuolet joutuvat reagoimaan.

Klassinen esimerkki tästä on Yhdysvaltojen tukema Taiwan, joka toimii välillä hyvinkin kärkkäästi Kiinaa vastaan. Tällöin Washington joutuu ikävään välikäteen Taiwanin sotilaallisen koskemattomuuden takaajana Kiinaa vastaan, vaikka tämä ei ollut liittouman tarkoitus.

Mikäli liittouma muuttaa voimasuhteita liittouman hyväksi, voi se kannustaa uusia liittolaisia toimimaan entistä vihamielisemmin.

Tätä kaksoispelotetta vastaan liittoutumisasiakirjoihin usein leivotaan huomattavaa väljyyttä. Vanderbiltin yliopiston kansainvälisen politiikan tutkimuksen apulaisprofessori Brett Bensonin mukaan tämä on tarkoituksellista, sillä näin kolmannet osapuolet voivat rajoittaa vastuitaan. Esimerkkeinä hän mainitsee epämääräisyyden liittouman aktivoinnissa kriisitilanteessa ja annettavan avun luonteen ennalta määrättömyyden. Sopimuksessa voidaan esimerkiksi jättää avoimeksi, onko apu sotilaallista vai taloudellista.

Ideana on, että konfliktin syntyessä voidaan tapauskohtaisesti päättää liittouman käytännön toimista, vaikka paperit olisi jo allekirjoitettu. Näin voidaan estää uhkatasapainon muutoksesta johtuvia ylilyöntejä. Yksinkertaistaen kyse on siitä, että maat haluavat mahdollisimman hyvän turvan uhraamatta yksipuolisesti liikaa resursseja tai sitoutumatta rajoituksetta. Jälleen taustalla on anarkiasta kumpuava epävarmuus muita kohtaan.

Keskeiset kysymykset

Yhteenvetona voi todeta, että liittoumat ovat keino valtiolle kasvattaa sotilaallista kyvykkyyttä uhkia vastaan luovuttamalla osan itsemääräämisoikeudestaan. Keskeistä on kuitenkin muistaa, että realismin koulukunnan mukaisesti liitot eivät poista anarkiaa kansainvälisestä politiikasta. Jokainen valtio on lopulta yksin vastuussa turvallisuudestaan. Tällöin omaa turvallisuutta ei voi myöskään ulkoistaa liittoumille tai järjestöille kuten YK:lle, vaikkakin näillä voidaan muokata anarkiasta kumpuavia uhkia. Samalla tosin luodaan uusia haasteita.

Realismin koulukunnan mukaisesti liittoumat eivät ratkaise kansainvälisen politiikan keskeistä ongelmaa, eli anarkiaa. Kuitenkin niiden avulla voidaan pyrkiä politiikalla hallitsemaan sitä. Tällöin keskeiseksi teemaksi nousee, kuinka tämä kannattaa toteuttaa.

Jokainen valtio on lopulta yksin vastuussa turvallisuudestaan.

Hallinnan kannalta ensiarvoisen tärkeää on tunnistaa, millaiseen uhkaan liittoumalla pyritään vastaamaan. On hyvä pitää mielessä, että sopimuksilla muutetaan myös ulkopuolisten uhka-arvioita. Jos valtiot tästä huolimatta päättävät liittoutua, nousee sotasuunnitelmien arviointi tärkeään asemaan. Missä ja miten sotilaallisia kyvykkyyksiä käytettäisiin? Lopuksi on muistettava, että liittouma on vasta lupaus tulevasta toiminnasta. Siksi on tärkeää kiinnittää huomiota siihen, miten liittolaiset kolmansina osapuolina reagoisivat kriisissä. Sopimuksen sisälle on voitu leipoa poliittista liikkumavaraa erilaisten äänestysten avulla tai jättämällä avun luonteen määrittely avoimeksi.

Realismin koulukunta ei anna näihin pohdintoihin yksiselitteisiä vastauksia, vaan näihin kysymyksiin on etsittävä vastauksia tapauskohtaisesti. Kuitenkin näitä asioita on hyvä pohtia, sillä kuten edesmennyt John Hopkinsin yliopiston kansainvälisen politiikan tutkimuksen professori Robert Osgood jo vuoden 1968 kirjassaan Alliances and American Foreign Policy osuvasti toteaa: ”jokaisella valtiolla on oltava liittoutumispolitiikka, vaikka sen ainut tarkoitus olisikin pysyä liittoutumien ulkopuolella.”

Jarkko Hietala on kansainvälisen politiikan väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa. Hänen väitöskirjansa käsittelee turvallisuusjärjestyksen muutosta Euroopassa.

Julkaisu Mihin tarvitsemme kansainvälisiä liittoumia? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Hävittäjäpäätöksen hipoessa maaliviivaa moni esitti Suomen olleen yksituumaisesti hankinnan takana. Helsingin Sanomat kirjoitti pääkirjoituksessaan päätöspäivän aattona, että hävittäjähankintaa on tehty ”poikkeuksellisen yksimielisessä poliittisessa ilmapiirissä”. Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Anna-Liina Kuhanen kiinnitti kolumnissaan viikkoa aiemmin huomiota vähäiseen kansalaiskeskusteluun ja viittasi kansalaisten tukeen hävittäjäkaupalle. Niin ikään vähäiseen keskusteluun kiinnitti huomiota Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan puheenjohtaja Harri Järvinen, joka päätteli, että hävittäjähankkeesta on kansallinen yksimielisyys.

Erityisesti mielipidemittausten valossa ajatus yksimielisyydestä on hämmentävä. Kesällä 2021 kaksi viidestä suomalaisesta olisi halunnut toteuttaa hankinnat vähintään suunnitellussa laajuudessa, mutta yhtä moni halusi pienentää hankintaa tai luopua siitä kokonaan. Viidennes ei osannut sanoa kantaansa. Tulokset olivat hyvin samansuuntaiset vuonna 2018.

Erityisesti mielipidemittausten valossa ajatus yksimielisyydestä on hämmentävä.

Puolustusministeri Antti Kaikkonen (kesk) yritti asetella sanojaan tarkasti, kun häneltä marraskuun lopulla kysyttiin hävittäjäpäätöksen ”politisoitumisesta”. Kaikkonen ei halunnut rohkaista poliitikkoja ottamaan hankintaan kantaa. Hän ei halunnut toisaalta myöskään sanoa, että hallituksen pitäisi vain automaattisesti hyväksyä puolustusministeriön esitys.

Niinpä Kaikkonen sekä korosti valtioneuvoston tekevän päätöksen että toivoi valtioneuvoston päätöksen olevan hänen esityksensä mukainen.

Kysymys päätöksen poliittisuudesta pulpahti esille, kun Iltalehti kirjoitti, että osa keskustan, vasemmistoliiton ja SDP:n kansanedustajista olisi halunnut valita uudeksi hävittäjäksi ruotsalaisen Gripenin. Taustalla olivat ajatukset puolustuksen tiivistämisestä Ruotsin kanssa.

Puolustusmäärärahat kasvavat tuntuvasti kansalaismielipiteestä huolimatta

Päätös Suomen historian suurimmasta ostoksesta on väistämättä poliittinen. Hankintamaan lisäksi hallituspuolueita jakoi matkan varrella kysymys hävittäjähankinnan hinnasta. Kun hallituksen talouspoliittinen ministerivaliokunta päätti lokakuussa 2019 varata hankintaan kymmenen miljardia euroa, vihreät ja vasemmistoliitto halusivat pienempää määrärahaa.

Hallitus päätti jo hallitusohjelmassa, että hävittäjähankkeesta säästettävät varat eivät vapautuisi muuhun käyttöön. Niinpä hävittäjähankinnan vertailu muihin yhteiskunnan menoihin on jäänyt minimiin. Pääministeri Sanna Marin (sd) muistutti kuitenkin eduskunnassa syksyllä 2021, että Suomi aikoo ottaa hävittäjähankinnan vuoksi vuonna 2022 velkaa 1,5 miljardia euroa. ”[E]i tämäkään ole ikään kuin ylhäältä tullutta rahaa, vaan nämäkin panokset näkyvät siellä meidän alijäämässämme”, Marin totesi.

Hallitus päätti jo hallitusohjelmassa, että hävittäjähankkeesta säästettävät varat eivät vapautuisi muuhun käyttöön. Niinpä hävittäjähankinnan vertailu muihin yhteiskunnan menoihin on jäänyt minimiin.

Vuonna 2021 puolustusministeriön budjetti on kasvanut 4,9 miljardiin euroon lähinnä hävittäjähankintaan varattujen rahojen vuoksi. Puolustusbudjetti yli puolitoistakertaistui verrattuna vuoteen 2020, jolloin budjetti oli 3,2 miljardia euroa. Viiden miljardin euron tuntumassa olevaa puolustusbudjettia on suunniteltu myös seuraaville vuosille tästä eteenpäin.

Puolustusbudjetin puolitoistakertaistamista voi pitää hyvin tuntuvana korotuksena. Huomionarvoista on niin ikään, että Suomen puolustusbudjetti on nousemassa yli kahteen prosenttiin bruttokansantuotteesta ensimmäisen kerran sitten vuoden 1962.

Vuonna 2020 puolustusmäärärahojen ”korottamista tuntuvasti” vastasi kannattavansa kuitenkin vain 7 prosenttia suomalaisista. Suurinta kannatusta tuntuva korottaminen sai kokoomuksen kannattajilta, mutta heistäkin näin vastasi vain 11 prosenttia. Vihreiden kannattajissa osuus oli pienin, 3 prosenttia. Tässä valossa puolustusbudjetin merkittävästä kasvusta on herännyt hämmentävän vähän keskustelua.

Hallituspuolueet ovat kannattaneet hankintaa, vastustaneet sitä ja tehneet molempia

Kesällä 2020 Lännen median kyselyssä kaikki vastanneet kansanedustajat kokoomuksesta, keskustasta ja kristillisdemokraateista kannattivat hävittäjähankintaa suunnittelulla aikataululla ja budjetilla. Kuudessa muussa eduskuntapuolueessa osa oli toista mieltä.

Hallituspuolueista näkyvimmin hankinnan kannalla on ollut keskusta. Mielipidemittauksien mukaan hankinta on tärkeä myös keskustan kannattajille. Keskustan rinnalla RKP on tukenut hanketta.

Keskustalle tärkeä argumentti hankinnasta leikkaamista vastaan on ollut se, että koko Suomea on puolustettava. Keskustelu hankinnan perusteista on kuitenkin ollut hankalaa. Eversti evp. Ahti Lappi kiisti syksyllä Ylellä ministeri Kaikkosen esittämän ajatuksen siitä, että koko Suomen puolustaminen onnistuisi hävittäjillä. Kaikkonen vastasi vain, että hävittäjillä maata pystyttäisiin kuitenkin puolustamaan paremmin kuin ilman niitä.

Hallituspuolueena vasemmistoliitolla onkin ollut vaikeuksia asemoida itseään suhteessa hankintaan.

Hallituspuolueista kriittisin hankintaa kohtaan on ollut vasemmistoliitto. Sen kannattajista kolmannes halusi kesällä 2020 pienentää hankintaa, yhtä moni halusi luopua siitä kokonaan. Hallituspuolueena vasemmistoliitolla onkin ollut vaikeuksia asemoida itseään suhteessa hankintaan, kuten syksyn 2020 budjettikäsittely osoitti. Tuolloin 11 vasemmistoliiton kansanedustajaa jätti kirjallisen kysymyksen, jossa he esittivät, että hävittäjien tilausvaltuus oli muotoiltu niin epämääräisesti hallituksen budjettiesityksessä, että se oli perustuslain vastainen.

Puolustusministeri ei ehtinyt vastata kirjalliseen kysymykseen ennen eduskunnan äänestystä budjetista. Siitä huolimatta vain kaksi vasemmistoliiton edustajista kannatti lopulta hävittäjähankinnan jättämistä pois budjettiesityksestä. Vasemmistoliiton eduskuntaryhmässä tiettävästi jaettiin vastaan äänestäneille varoitus ja huomautus, vaikka liki koko eduskuntaryhmä ministereitä lukuun ottamatta oli allekirjoittanut kirjallisen kysymyksen.

SDP on suhtautunut hankintaan keskustaa varauksellisemmin, mutta suoranaisen kriittisiä näkemyksiä on SDP:n riveistä kuultu lähinnä yksittäisiltä kansanedustajilta. Pääministeripuolueena SDP on ehkä pitänyt tärkeänä, että hävittäjäkysymys ei murentaisi hallitusta. Aiemmissa kyselyissä hävittäjähanke on jakanut SDP:n kannattajat melko tasan, joten kyselyn vastausten perusteella moni SDP:n kannattajista olisi pettynyt päätökseen, olisipa se ollut mikä vaan.

Vasemmistoliiton puoluehallitus vielä viime hetkillä ennen hankintaa vaati, että ilmastovaikutukset olisi pitänyt selvittää ennen kuin hankinnasta voitiin päättää.

Myös vihreille on ollut haastavaa löytää suhdettaan hankintaan. Vihreät on eri tilanteissa ilmaissut halunsa karsia hankinnasta ja tätä on toivonut myös enemmistö vihreiden kannattajista. Vihreiltä on kuitenkin nähty julkisia ulostuloja aiheen tiimoilta vasemmistoliittoa vähemmän. Lännen median kansanedustajille kesällä 2019 hävittäjistä tekemässä kyselyssä vihreistä ja SDP:stä tuli vähiten vastauksia suhteessa eduskuntaryhmien kokoon.

Vaikka ilmastopäästöjen vähentäminen on vihreiden keskeisiä tavoitteita, puolue ei ainakaan näkyvästi ottanut esille hävittäjien päästöjä. Aiheeseen tarttui tosin vasemmistoliiton puoluehallitus, joka vielä viime hetkillä ennen hankintaa vaati, että ilmastovaikutukset olisi pitänyt selvittää ennen kuin hankinnasta voitiin päättää. Puoluevaltuuston vaatimaa selvitystä ei tehty, eivätkä ilmastopäästöt sisältyneet hävittäjien valintakriteereihin.

Hiljaisuus päättyi muodolliseen yksimielisyyteen

Vaikka hanke jakoi puolueita ja kansalaisia, yhteiskunnallinen keskustelu siitä jäi vähäiseksi. Osa selitystä hiljaisuudelle on luultavasti ollut se, että puolustusministerit ja presidenttikin ovat pyrkineet suitsimaan kriittistä keskustelua hävittäjähankinnasta vetoamalla sotilaiden ja puolustusministeriön osaamiseen. On tietenkin itsessään poliittinen pyrkimys käsitellä hankintaa vain ”epäpoliittisena” maanpuolustuksellisena asiana ja painaa taka-alalle taloudelliset, ulkopoliittiset ja ilmastolliset näkökulmat.

Osa selitystä hiljaisuudelle on luultavasti ollut se, että puolustusministerit ja presidenttikin ovat pyrkineet suitsimaan kriittistä keskustelua hävittäjähankinnasta vetoamalla sotilaiden ja puolustusministeriön osaamiseen.

Hiljaisuutta hankkeen ympärillä selittänee sekin, että siihen kriittisemmin suhtautuvat puolueet ovat hallituksessa. Hävittäjähankinta on sikäli mielenkiintoinen hallituksen hanke, että sen kannatus on merkittävästi suurempaa oppositiossa kuin hallituksessa. Jos vasemmistoliitto tai vihreät olisivat olleet tällä vaalikaudella oppositiossa, hallitukselta olisi luultavasti tiukattu hankinnan kasvavista kustannuksista moneen kertaan.

Ylen uutisessa päätöksen jälkeen kansanedustajat kiittelivät hallitus-oppositiorajan ylittävää yhteisymmärrystä hankkeesta. Kiitolliset kansanedustajat olivat kuitenkin pääosin puolustusvaliokunnan jäseniä ja pääosin puolueista, joissa tuki hankkeelle oli vahvaa. Päätöstä ovatkin kehuneet lähinnä he, jotka jo lähtökohtaisestikin ovat kannattaneet suunnitelman mukaista hankintaa. Hankintaan kriittisesti ennen päätöstä suhtautuneet ovat kritisoineet päätöstä myös sen jälkeen.

Vaikka hallituksen päätös lopulta olikin muodollisesti yksimielinen, yhteiskunnallisen keskustelun vähäisyyttä ei voi siis selittää puolueiden tai etenkään kansalaisten yksimielisyydellä.

Kari Paasonen on toiminut tutkijana useissa ajatushautomo SaferGloben asekauppaa ja asevalvontaa tarkastelevissa projekteissa. Paasonen tekee väitöskirjaa työttömyyden ja poliittisen väkivallan välisestä suhteesta Tampereen rauhan ja konfliktintutkimuskeskuksessa TAPRIssa. Hän on myös ollut vierailevana tutkijana Oslon rauhantutkimusinstituutissa PRIOssa.

Julkaisu Hävittäjähankinta jakoi mielipiteitä hallituspuolueissa ja kansalaisten keskuudessa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Puolustusministeriö on valmistellut nykyiset Hornetit korvaavien hävittäjien hankintaa vuosia ja hallituksen on määrä päättää valtavasta hankinnasta vielä ennen tämän vuoden loppua.

Tämä artikkeli ryhmittelee niin sanotun HX-hankkeen kohtaama kritiikkiä neljään näkökulmaan keskeisten kysymysten kautta ja toteaa, että vain yksi näkökulmista sijoittuu pelkästään puolustusvoimien asiantuntemuksen kentälle.

Tuoko asevarustelu Suomelle turvallisuutta?

Sotilaallisten hankintojen päämääränä on lisätä kansallista turvallisuutta. Ajatellaan, että mitä enemmän valtiolla on käytössä kalustoa ja henkilöstöä maan puolustamiseen, sitä todennäköisempää on, että toisen valtion hyökkäys torjutaan tai vihollinen jättää kokonaan hyökkäämättä tappioiden pelossa. Paradoksaalisesti voidaan samaan aikaan ajatella, että asevarustelukierre jollain alueella lisää jännitteitä ja heikentää kaikkien turvallisuutta.

Neljästä kriittisestä näkökulmasta kaikista kriittisin ja harvimmin kuultu kyseenalaistaa, tuoko tämän mittaluokan hävittäjähankinta edes lähtökohtaisesti Suomelle turvallisuutta. Hävittäjähankinnan kriitikko kansanedustaja Johannes Yrttiaho (vas.) on katsonut hävittäjähankkeen vievän Suomen entistä lähemmäs Yhdysvaltoja ja Natoa, minkä Yrttiaho taas uskoo lisäävän jännitteitä Suomen ja Venäjän välillä.

Kaikista kriittisin ja harvimmin kuultu näkökulma kyseenalaistaa, tuoko tämän mittaluokan hävittäjähankinta edes lähtökohtaisesti Suomelle turvallisuutta.

Reilun kahdensadan tutkijan, taiteilijan ja kansalaistoimijan vetoomuksessa hävittäjähankinnan uudelleenarvioimiseksi tähän viitattiin varovaisesti todeten ”Asevaraisen turvallisuusajattelun voimistuminen ei ole etenkään pienten maiden etu.”

On huomionarvoista, että edes kaikista kriittisimmät äänet eivät ole esittäneet, että Hornetien korvaamisesta pitäisi luopua kokonaan.

Maksavatko hävittäjät liikaa?

Hävittäjähankintaa on pidetty Suomen historian suurimpana ostoksena. Se kasvattaa Suomen puolustusmenoja erityisesti vuosina 2021–2031, jolloin maksetaan itse hankinnan 10 miljardin euron hinta. Hankinta katetaan erillisellä tilausvaltuudella, joka tulee normaalin puolustusbudjetin päälle. Summan voi suhteuttaa siihen, että vuosina 2014–2020 Suomen puolustusbudjetti on ollut 2,7–3,2 miljardia euroa.

Itse hankinnan lisäksi kuluja aiheutuu hävittäjien käytöstä, päivityksistä ja ylläpidosta. Näihin hallitus on ilmoittanut käytettävän toiset 10 miljardia euroa, joskin eri arvioiden mukaan nämä kulut ovat ennemmin 20 tai 30 miljardia euroa. Yhteensä hävittäjistä aiheutuvat kustannukset jakaantuvat jopa 40 vuodelle.

Toisesta näkökulmasta ei kiistetä, etteikö suunnitellun mittakaavan hävittäjähankinta lisäisi Suomen turvallisuutta, mutta nähdään, että hävittäjähankinta maksaa liikaa suhteessa muihin yhteiskunnan menoihin. ”[V]oi perustellusti kysyä onko Suomellakaan varaa lennellä tällaisella koneella [F-35-hävittäjillä]”, kuten esitettiin Ylen uutisartikkelissa vuonna 2015. Yhdysvaltalaiset F-35-hävittäjät ovat kantaneet Suomen hankinnassa ennakkosuosikin viittaa.

Toisesta näkökulmasta ei kiistetä, etteikö suunnitellun mittakaavan hävittäjähankinta lisäisi Suomen turvallisuutta, mutta nähdään, että hävittäjähankinta maksaa liikaa suhteessa muihin yhteiskunnan menoihin

Keväällä 2021 Yhdysvalloissa on jälleen keskusteltu siitä, onko F-35 liian kallis jopa suurvallan puolustusbudjetille. Kauppatieteiden tohtori Eero Lehto oli suorasanaisempi kirjoittaessaan, että ”on vaikea ymmärtää, miten Suomella voisi olla tähän varaa.” Lehto näki kokonaisuudessaan, että Suomen kansantalous ei välttämättä kestä hävittäjähankintaa suunnitellussa laajuudessa.

Toiseen näkökulmaan voi laskea mukaan myös keväällä 2020 virinneen vaatimuksen hävittäjähankinnan lykkäämisestä. Hävittäjähankinnan lykkääminen oli suomalaisten keskuudessa suosituin keino koronan vaurioittaman talouden tasapainottamiseksi.

Lännen median kesäkuussa 2020 julkaisema 101 kansanedustajaa tavoittanut kysely kertoi, että hallituspuolueiden vastanneiden edustajien keskuudessa 36 prosenttia olisi lykännyt hankintaa tai pienentänyt hankinnan maksimihintaa. Oppositiossa vastaava osuus oli 7 prosenttia.

Hävittäjähankinnan lykkääminen oli suomalaisten keskuudessa suosituin keino koronan vaurioittaman talouden tasapainottamiseksi.

”[K]oronakriisistä selviytyminen ja palveluista huolehtiminen on nyt ensisijaista” totesi lykkäämistä ja hinnan pienentämistä kannattanut Bella Forsgrén (vihr.). Kyselyn mukaan tukevimman kannatuksen hävittäjät saivat kokoomuksen, keskustan ja kristillisdemokraattien kansanedustajien joukossa.

Samankaltainen kuva piirtyi Ylen viime vuotisessa kyselyssä joidenkin eduskuntaryhmien ryhmäjohtajille; keskustan tuki hankkeelle oli vankkumaton, vasemmistoliitossa, SDP:ssä ja perussuomalaisissa suhtautuminen oli varauksellisempaa.

Voimavarojen ohjaamista muihin tarpeisiin, kuten ilmastotekoihin ja hyvinvointimenoihin, esittivät myös edellä mainitun vetoomuksen reilut 200 allekirjoittajaa.

Mikä on maanpuolustuksen kannalta paras tapa korvata Hornetit?

Kolmas näkökulma ei haasta aiottujen resurssien käyttöä Hornetien korvaamiseen, mutta kyseenalaistaa, onko juuri noin 60 hävittäjän hankinta tällä rahalla maanpuolustuksellisesti järkevin ratkaisu. Everstiluutnantti evp Tuomo Hirvonen on nähnyt mielekkäämmäksi käyttää suunnitellut rahat muun muassa tutkiin, ohjuksiin, maavoimien vahvistamiseen sekä kodinturvajärjestelmään.

Eversti evp Ahti Lappi on esittänyt Hornetien korvaamista noin 60 monitoimihävittäjän sijasta pienemmällä määrällä torjuntahävittäjiä, ilmatorjuntakalustolla, ohjuksilla ja miehittämättömillä lennokeilla. Sotilasasiantuntija Arto Pulkki piti kahden eri hävittäjämallin hankintaa parempana.

Hornetit voitaisiin korvata noin 60 monitoimihävittäjän sijasta pienemmällä määrällä torjuntahävittäjiä, ilmatorjuntakalustolla, ohjuksilla ja miehittämättömillä lennokeilla.

Hirvosen, Lapin ja Pulkin mukaan heidän esittämänsä vaihtoehdot olisivat maanpuolustuksellisesti parempia, myös parempaa kustannusten ja saavutetun suorituskyvyn suhdetta on esitetty perusteeksi.

Erikseen on vielä kysymys siitä, mikä viidessä hankkeessa olevasta hävittäjästä on Suomelle maanpuolustuksellisesti paras. Tähän vaikuttaa koneiden tekniset ominaisuudet, mutta myös esimerkiksi hankintamaa; hävittäjähankinta lujittaa Suomen ja myyjävaltion puolustuspoliittisia suhteita merkittävästi.

Onko hankinnan valmistelu ollut riittävän läpinäkyvää, puolueetonta ja monipuolista?

Omaksi näkökulmakseen on perusteltua erottaa argumentit, joissa ei ole otettu kantaa itse hävittäjiin, eli siihen, pitäisikö hävittäjiä hankkia tai paljonko niistä olisi mielekästä maksaa. Neljännen näkökulman kritiikki pureutuu hankintaprosessin läpinäkyvyyteen, puolueettomuuteen ja monipuolisuuteen sekä näissä ilmenneisiin ongelmiin.

Taloustieteen professori Roope Uusitalo katsoi joulukuussa 2018, että suuren hinnan vuoksi suunnitellulle 64 kappaleen määrälle pitäisi esittää julkisia perusteluita.

Valtiontalouden tarkastusviraston Matti Okko muotoili keväällä 2021 hienovaraisesti, että ”hankejohdon tulisi kiinnittää asiaan [elinkaarikustannuksiin] erityistä huomiota hankevalmistelussa, jotta päätöksenteon tietopohja olisi mahdollisimman vankka.” Kun tiedämme, että puolustushallinto ei ole aiemmin antanut arvioita eri hävittäjävaihtoehtojen kuluista edes hankinnasta päättäville poliitikoille, myös Okon kommentti näyttäytyy kritiikkinä avoimuutta kohtaan.

Neljännen näkökulman kritiikki pureutuu hankintaprosessin läpinäkyvyyteen, puolueettomuuteen ja monipuolisuuteen sekä näissä ilmenneisiin ongelmiin.

Myös arviointikriteereitä on kritisoitu. Kansanedustaja Erkki Tuomioja (sd.) on vaatinut, että hankinnassa verrataan eri vaihtoehtojen ympäristö- ja ilmastovaikutuksia ja kritisoinut sitä, että ilmastovaikutukset eivät tähän mennessä ole sisältyneet arviointikriteereihin. Professori Heikki Hiilamon mielestä hävittäjähankkeen esiselvityksessä olisi taasen pitänyt hyödyntää puolustushallinnon ulkopuolista osaamista, esimerkiksi valtiovarainministeriöstä. Hiilamo kritisoi myös sitä, että hankinnan kuluja ei tarkastella osana julkisen talouden kestävyyttä.

Käytännössä useissa puheenvuoroissa on esitetty useampaan näistä neljästä kategoriasta sijoittuvia perusteita, mutta ryhmittely helpottaa kuitenkin kritiikin tarkastelua.

Vastauksissa kritiikkiin on usein kehotettu luottamaan puolustusvoimien ammattilaisiin

On mielenkiintoista huomata, että hankkeen valmisteluista lopulta vastaavat puolustusministerit ovat pyrkineet suitsimaan kriittisen keskustelun heräämistä vetoamalla puolustusvoimien ja erityisesti sotilaiden osaamiseen.

Uusitalon toive saada perusteita hävittäjien määrälle sai silloiselta puolustusministeri Jussi Niinistöltä (sin.) tylyn vastaanoton: Niinistön mielestä ”Uusitalo tekee itsestään pellen, kun ottaa kantaa asioihin, joita hän ei ymmärrä”. Niinistö sanoi järkyttyneensä siitä, että koneiden määrästä haluttiin edes keskustella ja näki uhkana, että poliitikot ”päästetään sössimään” päätös, joka pitäisi jättää sotilaille.

Vastauksessa tutkijoiden, taiteilijoiden ja kansalaisvaikuttajien joulukuiseen vetoomukseen oli samoja kaikuja. Nykyisen Marinin hallituksen puolustusministeri Antti Kaikkosen (kesk.) mielestä ”maanpuolustuksen kysymyksiä” mietittäessä ”on syytä kuulla kyllä maanpuolustuksen ammattilaisia, joita meillä ennen muuta Puolustusvoimissa on”.

Niinistöt, Kaikkonen ja Kanerva ovat itsekin poliitikkoja, toisin sanoen he ovat poliitikkoina esittäneet, että toisten poliitikkojen ei pitäisi ottaa päätöksen kantaa.

Myös eduskunnan puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Ilkka Kanerva (kok.) on moittinut ”ammattilaisten työn mitätöinnistä” kansanedustajia, jotka ovat arvioineet ulkopoliittisia vaikutuksia, joita eri hankintamaihin liittyy. Samoilla linjoilla oli jo vuonna 2018 presidentti Sauli Niinistö, joka toivoi, että poliitikot eivät puuttuisi hävittäjähankintaan, vaan jättäisivät sen ”ammattilaisille”, siis hanketta valmisteleville sotilaille ja virkamiehille.

On huomattava, että Niinistöt, Kaikkonen ja Kanerva ovat itsekin poliitikkoja, toisin sanoen he ovat poliitikkoina esittäneet, että toisten poliitikkojen ei pitäisi ottaa päätöksen kantaa. Tilanteesta tekee erityisen mielenkiintoisen se, että puolustusministerit ja presidentti kuuluvat poliitikoihin, joilla on hävittäjähankinnassa kaikista eniten valtaa.

Hävittäjähankinta on poliittinen päätös, jossa kaivattaisiin monenlaista asiantuntemusta

Vaatimus jättää hävittäjähankinta ainoastaan puolustusvoimien asiaksi on ongelmallinen. Kritiikistä oikeastaan vain kolmas näkökulma, eli kysymys siitä, mikä on maanpuolustuksen kannalta paras tapa korvata Hornetit, on perusteltua jättää yksistään puolustusvoimien arvioitavaksi.

Itseensä kohdistuvaa kritiikkiä valmistelun läpinäkyvyydestä ja monipuolisuudesta puolustusministeriö tai puolustusvoimat eivät voi arvioida riippumattomasti. Kunkin hallinnonalan, myös maanpuolustuksen, pyrkimys on lähtökohtaisesti taata itselleen mahdollisimman runsaasti resursseja, joten ei ole myöskään mielekästä ajatella, että puolustusvoimat olisivat parhaita arvioimaan toisen näkökulman kritiikkiä. Hankkeeseen käytettävien valtion varojen määrä ja hankinnan ajankohta ovat poliittisia päätöksiä. Niin ikään sillä, mistä maasta koneet hankintaan, on huomattava merkitys Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikalle.

Maanpuolustusta koskevissa päätöksissä olisi perusteltua kuulla nykyistä laajemmin myös ulko- ja turvallisuuspolitiikan, maailmanpolitiikan, talouden ja ympäristön asiantuntijoita sekä tulevaisuuden tutkijoita.

Nämä päätökset on uskottu poliitikoille siksi, että ne ovat poliittisia. Nämä hankinnan ulottuvuudet ovat myös kansalaisille keskeisempiä ja helpompia ymmärtää kuin tekniseksi jäävä eri konetyyppien vertailu, johon hankkeesta uutisointi on ajoittain pelkistynyt.

Keskustelu hävittäjähankinnasta kertoo siitä, että maanpuolustukseen liittyvät asiat nähdään usein ainoastaan maanpuolustuksen asioina. Maanpuolustuksen ammattilaisten lisäksi maanpuolustusta koskevissa päätöksissä olisi kuitenkin perusteltua kuulla nykyistä laajemmin myös ulko- ja turvallisuuspolitiikan, maailmanpolitiikan, talouden ja ympäristön asiantuntijoita sekä tulevaisuuden tutkijoita.

Kari Paasonen on väitöskirjatutkija Tampereen yliopiston rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksessa TAPRIssa sekä tutkija rauhan ja turvallisuuden ajatushautomo SaferGlobessa. Paasosen väitöskirja käsittelee työttömyyden ja poliittisen väkivallan välistä suhdetta. SaferGlobessa hän on perehtynyt erityisesti asekauppaan ja asevalvontaan. Hän on kirjoittanut hävittäjähankinnan suhteesta turvallisuusuhkiin luvun Kimmo Kiljusen toimittamaan kirjaan Raportti uusien hävittäjien hankinnasta, joka ilmestyy toukokuussa 2021. Paasonen on myös yksi hankkeen uudelleenarviointia esittävän vetoomuksen allekirjoittajista, mutta ei ole ollut laatimassa sen tekstiä.

Julkaisu Hävittäjähankinnan kritiikin neljä näkökulmaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Puolustusministeriön alainen Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunta (MTS) julkaisi 29.11.2018 vuotuisen mielipidetutkimuksensa suomalaisten mielipiteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta ja maanpuolustuksesta.

Paljon julkista huomiota sai raportin tutkimustulos, että suomalaisten maanpuolustustahto on alimmillaan sitten vuoden 1989. Lisäksi asevelvollisuuden kannatuksen todettiin laskeneen, ja kaiken tämän erityisesti nuorten keskuudessa. Toisaalta suomalaisten henkilökohtainen maanpuolustustahto on säilynyt verrattain vahvana.

Asevelvollisuudella rakennetaan kansakuntaa, mutta millainen merkitys maanpuolustustahdolla on? Miten ymmärrys maanpuolustuksesta on vuosikymmenien aikana muuttunut, ja miten maanpuolustustahdon käsite on pysynyt tässä kehityksessä mukana? Mitä käsitteellä oikein tarkoitetaan ja mistä kehityksessä on kysymys?

Mitä tarkoittaa maanpuolustustahto?

Sotilaallisen suorituskyvyn on sanottu klassisesti koostuneen kolmesta tekijästä: kalustosta ja sekä taidosta että tahdosta käyttää sitä. Maanpuolustustahto on täten yksinkertaistetusti henkinen polttoaine ja motivaatio, joka ohjaa halua oppia käyttämään sotilaskalustoa.

Maanpuolustustahto on yksi puolustuksellisen pelotteen rakennuspalikka, joka muiden tekijöiden joukossa ennaltaehkäisee sotilaallisen kriisin mahdollisuutta. Maanpuolustustahto ja sen tutkiminen liittyy läheisesti asevelvollisuuteen, sillä ammattiarmeijamaissa ei ylipäätänsä oikein tunneta maanpuolustustahdon käsitettä.

Maanpuolustustahto on yksi puolustuksellisen pelotteen rakennuspalikka, joka muiden tekijöiden joukossa ennaltaehkäisee sotilaallisen kriisin mahdollisuutta.

Suomessa maanpuolustustahdon juuret juontuvat 1960-luvulle ja kenraali Jaakko Valtaseen. Hän oli mukana myötävaikuttamassa 60-luvun alussa Henkisen Maanpuolustuksen Suunnittelukunnan luomiseen, jonka työtä nykyinen MTS jatkaa.

1960–70-luvun vasemmistoradikalismin aikana Puolustusvoimien asema asetettiin ajoittain kyseenalaiseksi. Maanpuolustustahdon kuvitteleminen ja luominen olivatkin eräänlainen vastareaktio tuolloisen ajan poliittisiin trendeihin, vaikka radikalismin vaikutukset Puolustusvoimien asemaan yhteiskunnassa jäivät vähäisiksi. Maanpuolustustahto linkitettiin tuolloin Suomen puolueettomuuspolitiikkaan, josta tuli aikojen saatossa tärkeä osa kansallista identiteettiä.

Yhteiskuntatieteellisestä näkökulmasta asevelvollisuutta tutkivien parissa vallitsee laaja konsensus siitä, että nationalisesti latautunutta asevelvollisuutta on käytetty kansakunnan rakentamiseen. Tätä taustaa vasten maanpuolustustahdon käsite näyttäytyy sotilaallisemmalta ilmaisulta kansalllismielisyydelle sekä sosiaalisen yhteenkuuluvuuden tunteelle, joka saa yksilöt taistelemaan ja jopa uhraamaan itsensä kansakunnan puolesta. Maanpuolustustahto tarkoittaa sosiaalista hyväksyntää, mutta ajoittain myös sosiaalista torjuntaa.

Naisetkin ovat aina kantaneet kortensa maanpuolustuksen kekoon sotilaiden huoltotoimenpiteiden järjestäjinä, vaikka aseisiin tarttuminen oli historiallisesti vain miesten oikeus ja velvollisuus. Kylmän sodan aikana naisilla ei vielä edes ollut mahdollisuutta vapaaehtoiseen asepalvelukseen, ja naisten vapaaehtoisen asepalveluksen suorittaneiden määrä on viime aikaisesta kasvusta huolimatta ollut pitkään marginaalinen, vain prosentti per ikäluokka.

Maanpuolustustahdon käsitteen suurin kompastuskivi lienee se, että sitä mitataan edelleen samalla klassikkokysymyksellä kuin jo 1960-luvulla: ”Jos Suomeen hyökätään, niin olisiko suomalaisten mielestänne puolustauduttava aseellisesti kaikissa tilanteissa, vaikka tulos näyttäisi epävarmalta?”

Kuinka validi kysymys aseellisesta maanpuolustustahdosta on naisilla, sillä sotatilanteessa vain ani harva nainen puolustaisi Suomea aseellisesti? Maanpuolustustahdon käsitettä onkin tarkasteltu uudelleen Maanpuolustuskorkeakoulussa yhä toimivassa TAHTO-tutkimusprojektissa.

Maanpuolustustahto aikansa reflektiona

Kaksi kolmasosaa eli 66 prosenttia suomalaisista vastasi myöntävästi MTS:n kysymykseen Suomen aseellisesta puolustamisesta. Viime vuonna luku oli 72 prosenttia, mutta tutkimuksen kolmen prosentin virhemarginaali on syytä tiedostaa.

Alle 25-vuotiaista vastasi vuonna 2017 tähän kysymykseen myöntävästi 66 prosenttia, mutta tänä vuonna vain 49 prosenttia. 50–79-vuotiaista myönteisesti vastasi 72 prosenttia kansalaisista, mikä on nelisen prosenttia pienempi luku vuoteen 2017 verrattuna. Myös yleisen asevelvollisuuden kannatus on laskenut viime vuodesta, ja tuen jakautuminen heijastelee muutenkin samanlaisia jakolinjoja kuin suhtautuminen maanpuolustustahtoon.

Suomalaisten henkilökohtainen maanpuolustustahto on kuitenkin edelleen hyvin korkea. Suomalaisista 84 prosenttia vastaa myönteisesti kysymykseen: “Jos Suomeen hyökätään, niin olisitteko itse valmis osallistumaan maanpuolustuksen eri tehtävien ja kykyjesi mukaan?”.

Yleiseen kansalaispalvelusvelvollisuuteen sekä siihen siirtymiseen suhtautuu myös 55 prosenttia suomalaisista myönteisesti. On huomionarvoista, että MTS on esittänyt kysymyksen kansalaispalveluksesta jo vuonna 2008, kymmenen vuotta ennen Elisabeth Rehnin Bank of Ideas -säätiön keväällä 2018 julkaistua visiota.

Maanpuolustustahdon ja asevelvollisuuden kannatuksen kääntyminen lievään laskuun nyt on mielenkiintoinen käänne, sillä niiden kannatus on pikemminkin noussut viime vuosina. Tätä on selitetty Ukrainan sodan vaikutuksella. Laskusta huolimatta kannatus on kuitenkin edelleen voimakasta.

On mahdollista ja jopa ilmeistä, ettei kannatuksen lasku välttämättä liity sotilaspoliittisiin tekijöihin vaan muihin yhteiskunnallisiin syihin.

Asevelvollisuudella on sen sotilaallista roolia laajempi yhteiskunnallinen merkitys. Täten on mahdollista ja jopa ilmeistä, ettei kannatuksen lasku välttämättä liity sotilaspoliittisiin tekijöihin vaan muihin yhteiskunnallisiin syihin.

MTS:n tutkimuksen tekemisen vuotena 2018 asevelvollisuus on saanut kriittistä huomiota osakseen esimerkiksi Jehovan todistajien erikoisasemasta. Rehnin säätiön kansalaispalvelusmalli lähestyi melko kriittisesti nykyistä asevelvollisuusjärjestelmää, joka ei heidän mukaansa ole yhdenvertainen eikä vastaa kokonaisturvallisuuden haasteisiin. Kriittinen julkisuus asevelvollisuutta kohtaan on todennäköisesti heijastunut alentuneisiin kannatuslukuihin.

Maanpuolustustahto osana laajempaa turvallisuutta

Maanpuolustustahtoa mittaavassa kysymyksessä puolustaminen ymmärretään aseelliseksi puolustamiseksi, vaikka maanpuolustus on paljon muutakin. Toisen maailmansodan myötä ymmärrys maanpuolustuksen käsitteestä laajeni huomattavasti, sillä totaalinen sota ei koskettanut vain asevoimia vaan kaikkia yhteiskunnan osa-alueita.

Näitä elinkeinoelämän, kansalaisyhteiskunnan ynnä muita toimijoita pyrittiin kylmän sodan aikana ja edelleenkin tuomaan kokonaismaanpuolustuksen periaatteen mukaisesti yhteen maanpuolustuskurssien myötä. Nykyisin puhutaan jo hybridisodankäynnistä. Kyberhyökkäyksillä pystyttäisiin periaatteessa lamaannuttamaan koko yhteiskunta ilman, että käytettäisiin ollenkaan konventionaalisia aseita.

Miten hyvin maanpuolustustahdon mittaaminen vanhalla klassikkokysymyksellä osuu maaliinsa, kun maanpuolustus tai sotilaallinen hyökkäys eivät enää pitkään aikaan ole olleet vain konventionaalisiin aseisiin rajattua?

Miten hyvin maanpuolustustahdon mittaaminen vanhalla klassikkokysymyksellä osuu maaliinsa, kun maanpuolustus tai jopa sotilaallinen hyökkäys eivät enää pitkään aikaan ole olleet vain konventionaalisiin aseisiin rajattua?

Maanpuolustustahdon laskussa voi olla kyse siitäkin, ettei vanha tapa mitata maanpuolustustahtoa enää yksinkertaisesti toimi. Vaikka aseellinen puolustautuminen menettää tukeaan, on henkilökohtainen maanpuolustustahto yhä vahva.

Asevelvollisuus on kuitenkin velvollisuusinstituutiona rakennettu pitkälti aseellisen puolustuksen varaan. Sille alisteisen siviilipalveluksen suorittaa vain 7 prosenttia ikäluokasta. Siviilipalvelusta on haluttu uudistaa enemmän kokonaisturvallisuutta edistävään suuntaan.

Varusmiespalveluksen keskeyttämiset johtuvat enemmänkin kyvyttömyydestä sopeutua armeijaan instituutiona kuin vaikkapa varusmieskoulutuksen fyysisyydestä tai itse aseista. Perinteinen kansalaissotilaan malli voi lukujen valossa edelleen periaatteessa toimia, mutta se tarvitsee toteutuakseen uusia ja laajempia turvallisuuspoliittisia kanavia.

Maanpuolustustahdon mittaamisen ja toteuttamisen uudet väylät

Maanpuolustustahdon ja asevelvollisuuden kannatuksen lasku ei välttämättä ole niin hälyttävä asia kuin julkisen keskustelun perusteella voisi ymmärtää. Maanpuolustus on paljon muutakin kuin aseellista puolustusta tai hyökkäystä, vaikka maanpuolustustahto, asevelvollisuus ja niihin liittyvä tutkimus toimii edelleen pitkälti aseellisen puolustuksen mittareilla.

Asevelvollisuuteen liittyvä kansakunnan rakennus toimii nykyisin entistä heikommin. Se nojautui historiallisesti muun muassa sukupuolittuneisuuteen kansalaisuuteen. Maanpuolustustahto ja asevelvollisuus olivat keskeisiä tekijöitä kansallisvaltioiden luomisessa, joten kansallisvaltioiden murentuminen heikentää niiden uskottavuutta.

Kansallisvaltioon nojaava asevelvollisuus ja maanpuolustustahto puhuttelee luultavasti heikommin sitä EU-nuorten sukupolvea, joiden keskuudessa maanpuolustustahto on laskenut kaikkein eniten.

Turvallisuuden käsitteen päämäärätietoinen laajentaminen on ollut pitkä kylmän sodan jälkeinen trendi, mutta Suomessa laajan turvallisuuden haasteet eivät ole monen maan tavoin ottaneet sotilaallisen puolustuksen paikkaa. MTS:n tutkimuksessa koko maailmaa koskettava ilmastonmuutos oli noussut suurimmaksi huolenaiheeksi.

Niin henkilökohtaista kuin poliittista tahtoa maanpuolustusta varten pystytään luultavasti edelleen sekä kuvittelemaan että mittaamaan, mutta siihen tarvitaan uusia väyliä ja välineitä.

Hannu Salomaa on valtio-opin väitöskirjatutkija Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa.

Julkaisu Mitä on maanpuolustustahto nyky-yhteiskunnassa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Puolustusvoimat kertoi tarjoilevansa syksystä lähtien kasvisruokaa kahtena ateriana viikossa. Uudistusta on perusteltu kasvisruoan terveellisyydellä ja ilmastonmuutoksen hillitsemisellä.

Puolustusministeri Jussi Niinistö (sin.) paheksui voimakkaasti uudistusta ”ideologisena pakkotuputuksena”. Asevelvollisuus on kuitenkin instituutiona aina nojautunut ”ideologiseen pakkotuputukseen” ja ”kaikkien pakottamiseen samaan”, sillä koko historiallisen kaarensa aikana asevelvollisuudella on toteutettu kansakunnan yhdistämistä ja kansalaiskasvatusta.

Terve sielu terveessä ruumiissa

Sotatieteissä puhutaan sotilaan toimintakyvystä, sen kehittämisestä ja toimintakyvyn neljästä eri ulottuvuudesta, jotka ovat fyysinen, psyykkinen, sosiaalinen ja eettinen ulottuvuus. Nämä toimintakyvyn eri ulottuvuudet ovat toisiinsa limittäytyneitä, sillä ihminen on toiminnallinen kokonaisuus.

Kun puhutaan toimintakyvystä, liittyvät argumentit varusmiesten kasvisruokailun puolesta erityisesti sotilaan fyysisen ja myös eettisen toimintakyvyn kehittämiseen. Ravitsemustietelijöiden mukaan kasvisruoka sopii hyvin varusmiehille ja jopa huippu-urheilijatkin voivat olla kasvissyöjiä.

Asevelvollisuus on instituutiona aina nojautunut ”ideologiseen pakkotuputukseen” ja ”kaikkien pakottamiseen samaan”.

Tutkijoiden mukaan myös sota-aikana kasvisruoan osuus sotilaiden ruokavaliosta oli huomattavasti korkeampi kuin nykyisin. On ilmeistä, ettei kasvisruokavalio ollut vielä sota-aikana politisoitunut samalla tavalla kuin nykyaikana.

Sotilaan toimintakyvyn kehittämisen ja kansalaiskasvatuksen välinen ero on veteen piirretty viiva. Sotilaan fyysisen kunnon kehittäminen on samanaikaisesti myös kansanterveydellistä työtä.

Asevelvollisuuden tapa artikuloida kansalaisuutta liittyi läheisesti sen historialliseen merkitykseen kansallisvaltioiden luojana eli kansakunnan rakentajana. Asepalveluksen kautta luotiin ja luodaan edelleen ihanteellista, maskuliinista kansalaiskuvaa. Varusmiespalvelus on miehuuskoe, jonka kautta nuori mies oppii nämä hyveelliset elämäntavat ja kiinnittyy osaksi kansakuntaa. Historiallinen kansakoulu oli armeijan kaltainen kansalaiskasvattaja ja kansakunnan rakentaja sekä armeijaan valmistava kasvatuksellinen esiaste.

Viikoittaisia kasvisruokapäiviä on jo toteutettu viime vuosina peruskouluissa, joten tässä mielessä varusmiesten kasvisruokapäivä korostaa armeijan merkitystä kasvatusinstituutiona muiden kasvatusinstituutioiden joukossa. Varusmiespalveluksen suorittaa kuitenkin reilusti alle puolet koko ikäluokasta, eli viikoittainen laitoskasvisruoka jää suurimmalta osalta nuorista kokematta.

Suomen suurin terveyskoulu?

Asevelvollisuuden tai pitkälti vain varusmiespalveluksen tehokkuus terveyskasvatuksellisena instituutiona riippuu siitä, kuinka tiukassa institutionaalisessa kontrollissa varusmiehet yksilöinä ovat. Palveluksen alussa eli p-kaudella myönteiset kasvatukselliset vaikutukset ovat suurimmillaan, mutta palveluksen edetessä muun muassa makeisten ja limonadien kulutus lisääntyy.

Hieman kärjistetysti voi todeta, että itse palveluksella on myönteisiä terveydellisiä vaikutuksia, mutta nämä myönteiset terveysvaikutukset nollaantuvat varusmiesten vapaa-ajan terveyskäyttäytymisen muuttumisella entistä epäterveellisemmäksi. Palveluksen alussa vapaa-aikaa on vähemmän ja kontrollia enemmän, mutta palveluksen edetessä kontrollia on vähemmän ja henkilökohtaista vapautta enemmän.

Ruokailun suhteen varusmiesten ruokailurytmi muuttuu säännöllisemmäksi ja kasvisten sekä kuitupitoisten ruokien osuus ruokavaliossa kasvaa. Varusmiesten laitosruokailu on tutkija Anni Ojajärven mukaan kuin teollisen mittakaavan nopeaa suorittamista ja syöttämistä. Armeijan tiukka kontrolli yksilöstä omalta osaltaan edesauttaa myös huonoa terveyskäyttäytymistä kuten tupakointia, joka tarjoaa mahdollisuuden palveluksen aikana ylimääräiseen taukoiluun.

Sotilaan fyysinen suorituskyky on edelleen sodankäynnin teknistymisestä huolimatta tärkeää, vaikka varusmiesten on uutisoitu olevan huonommassa kunnossa kuin koskaan.

Varusmiespalveluksen pitkäaikaisia terveysvaikutuksia on tutkittu vähän, mutta 1970-luvulta lähtien tehdyt reserviläistutkimukset eivät anna kovin mairittelevaa kuvaa reserviläisten fyysisestä toimintakyvystä. Vain puolet reserviläisistä on fyysisen kuntonsa puolesta sijoituskelpoisia sodan ajan tehtäviinsä. Varusmiespalvelus kasvattaa yksilöä halutulla tavalla erityisesti palveluksen alussa, vaikka pidempiaikaiset vaikutukset näyttävät jäävän laihoiksi.

Varusmiesten kasvisruokailun edistäminen onkin ennen kaikkea toisten poliittinen voitto ja toisten poliittinen tappio.

Varusmiespalvelus on intensiivisyydestään huolimatta melko lyhyt koulu verrattuna vaikkapa peruskouluun, joten siltä ei pidä odottaa liikoja. Perinteiseen liikuntakoulutukseen on panostettu tähän mennessä huomattavasti enemmän kuin kasvisruokailuun. Mikäli liikuntakoulutuksen vaikutukset ovat jääneet ilmeisen lyhytaikaisiksi, niin kahdella kasvisruoka-aterialla per viikko tuskin saadaan käänteentekeviä muutoksia aikaan. Varusmiesten kasvisruokailun edistäminen onkin ennen kaikkea toisten poliittinen voitto ja toisten poliittinen tappio.

Kasvisruoan väri

Vaikka kasvisruoan lisäämistä suosittelevat tieteelliset näkökulmat ovat teoriassa politiikasta vapaita, liitetään kasvisruokailu vihreisiin ja vasemmistolaisiin arvoihin. Takavuosina kohahduttanut Helsingin koulujen viikoittainen kasvisruokapäivä osoittaa kansallis-konservatiivisten puolueiden suhtautuvan kasvisruokapäiviin kielteisesti.

Puolustusministeri Niinistön ja muiden kielteinen suhtautuminen varusmiesten kasvisruokailuun ei todennäköisesti liitykään itse kasviksiin, vaan kasvisruoalle luotuun poliittiseen merkitykseen. Tätä tulkintaa puoltaa se, ettei Niinistö ollut myöskään Ylen haastattelussa halukas selittämään tarkemmin kielteisestä suhtautumistaan kasvisruokapäivään, vaan tyytyi tuomitsemaan toimittajan kysymykset  ilman kummempia perusteluita “ideologiseksi agendajournalismiksi”.

Puolustusministeri Niinistön ja muiden kielteinen suhtautuminen varusmiesten kasvisruokailuun ei todennäköisesti liitykään itse kasviksiin, vaan kasvisruoalle luotuun poliittiseen merkitykseen.

Asevelvollisuus yhdistetään tänä päivänä helposti konservatiivisiin arvoihin ja kasvatusnormeihin, vaikka 1800-luvun maailmassa asevelvollisuus edusti radikaaleja Ranskan suuren vallankumouksen arvoja. Sotilaat ovat usein kiinnostuneempia asevelvollisuuden sotilaallisesta merkityksestä, siinä missä poliitikot ja siviilit lähestyvät asevelvollisuutta useammin sen sosiaalisen, yhteisöllisyyden ja rauhan ajan olemuksen kautta.

Eihän varusmiesten kasvisruokapäivä ole sotilaspoliittinen vaan ympäristöllinen ja kasvatuksellinen kiistakysymys. Varusmiesten kasvisruokapäivä on ennen kaikkea kansalaiskasvatuksen keino terveelliseen ruokavalioon sekä ympäristötietoisuuteen ja täten tietyssä mielessä tapa luoda uutta ymmärrystä kansalaisuudesta ja kansakunnasta.

Nationalismin on todettu olevan poliittinen kameoleontti, ja samaa voi todeta myös asevelvollisuudesta kasvatusinstituutiona. Kasvatuksen taustalla vaikuttava ideologia pystyy vaihtamaan väriä ajasta ja paikasta riippuen – sinisestä punavihreyteen tai punavihreydestä sinisyyteen. Itse salaatti ei ole täten varusmiesten kasvisruokailun vastustuksen kohde, vaan salaatin politisoituminen vihreällä värillä.

Hannu Salomaa on valtio-opin tohtorikoulutettava Tampereen yliopistosta. Hänen väitöskirjansa tarkastelee Suomen asevelvollisuudesta käytävää poliittista keskustelua ja valtataistelua.

Julkaisu Kasvisruokaa varusmiehille – Asevelvollisuus kasvatusinstituutiona ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomalaisista yli 80 prosenttia kannattaa asevelvollisuuteen nojaavaa puolustusjärjestelmää, jossa mahdollisimman moni ikäluokasta saa sotilaskoulutuksen. Vain yhdeksän prosenttia haluaisi siirtyä pienempään tai valikoivaan asevelvollisuuteen ja toinen yhdeksän prosenttia ammattiarmeijaan.

Asevelvollisuus on Suomessa todellinen koko kansan instituutio. Tammikuun 8. päivä astui jälleen kerran tuhansia nuoria armeijan harmaisiin. Asevelvollisuus edustaa Suomen turvallisuuspolitiikassa konsensusta parhaimmillaan.

Asevelvollisuus on Suomessa todellinen koko kansan instituutio.

Turvallisuuspoliittiset ratkaisut, kuten asevelvollisuus, eivät ole pelkästään turvallisuuspoliittisia ratkaisuja. Asevelvollisuudella on edelleen tämän päivän Suomessa menneisyydestä kumpuava tarkoitus kansakunnan rakentajana sekä kansalaisuutta artikuloivana instituutiona. Päämäärätietoinen yhteisöllisyyden luominen sekä kansalaisuutta määrittelevien oikeuksien ja velvollisuuksien artikulointi on aina ollut keskiössä asevelvollisuudesta käytävässä valtataistelussa.

Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunta julkaisi 29.11.2017 vuosittaisen mielipidetutkimuksensa Suomalaisten mielipiteitä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta, maanpuolustuksesta ja turvallisuudesta. Tutkimuksessa ilmenee selkeästi, että suomalaiset luottavat ulko- ja puolustuspolitiikan hoitoon, ovat maanpuolustustahtoisia sekä tukevat sotilaallista yhteistyötä, asevelvollisuutta ja sotilasliittoihin kuulumattomuutta.

Suomessa asevelvollisuutta tukevat voimakkaimmin vanhemmat ikäpolvet, matalammin koulutetut, työväenluokkaiset, maakunnissa asuvat, varusmiespalveluksen suorittaneet ja joko keskustaa, perussuomalaisia tai kokoomusta äänestävät. Erot sosiaaliryhmien välillä eivät silti ole ratkaisevan suuria.

Puolueista vihreät ja vasemmistoliitto ovat olleet kaikkein kriittisimpiä asevelvollisuutta kohtaan, mutta jopa heidän kannattajistaan 67 prosenttia haluaa säilyttää nykyisen kaltaisen asevelvollisuuden. Suomalaisista 72 prosenttia on sitä mieltä, että aseellisesti on puolustauduttava kaikissa tilanteissa, vaikka tulos näyttäisi epävarmalta. Nämä korkeat kannatusluvut ovat osa pitkää jatkumoa eivätkä sinänsä yllättäviä.

Raportissa julkaistujen tilastojen mukaan poliittinen tahto puolustusmäärärahojen nostamiselle ja asevelvollisuuden kannatukselle on kääntynyt nousuun viime vuosien aikana verrattuna vuosikymmenen alkuun. On ilmeistä, että Ukrainan sota on hieman säikyttänyt suomalaisia, vaikkei vastaavan uhkan uskota olevan todennäköistä Suomen omalla kohdalla.

Asevelvollisuuden jo ennestään korkean kannatuksen kasvu huomattiin myös aikaisemmissa vuoden 2016 ja 2014 MTS:n vastaavissa mielipidetutkimuksissa.

Asevelvollisuus kansakunnan rakentajana

Historia on avain asevelvollisuuden ymmärtämiseen. 30-vuotisen sodan päättäneestä Westfalenin rauhasta vuonna 1648 alkoi absolutismin aikakausi, jota tuki uudeksi armeijamalliksi muodostunut niin kutsuttu seisova armeija. Asevelvollisuus oli hyökkäys absolutismia vastaan, ja se edusti 1700- ja 1800-luvun maailmassa radikaaleja Ranskan suuren vallankumouksen arvoja.

Nationalismin läpäisemällä massa-armeijoiden 1800-luvulla asevelvollisuudella rakennettiin kansakuntia eli kansallisvaltioita. Toinen maailmansota edusti asevelvollisuuden huipentumaa, mutta tämän jälkeen asevelvollisuudesta alettiin hiljalleen luopua. Trendi on kiihtynyt edelleen kylmän sodan jälkeen, vaikka Ukrainan sota on johtanut asevelvollisuuden pienimuotoiseen renessanssiin Euroopassa.

Suomen asevelvollisuuden esikuva oli Ruotsin vallan aikainen maaomaisuuteen kohdistunut ruotujakolaitos, mutta erinäisten vaiheiden kautta Suomen suuriruhtinaskunnassa säädettiin kansallismielisen poliittisen eliitin ajama oma asevelvollisuuslaki vuonna 1878. Suomen suuriruhtinaskunnan oman pienen armeijan olemassaololla oli enemmän poliittinen kuin sotilaallinen merkitys – asepalveluksen suoritti vain arvalla valittu 10 prosenttia ikäluokasta.

Ensimmäisen sortokauden alkaminen vuonna 1899 kohdisti symbolisen iskunsa Suomen omaan armeijaan ja lakkautti sen, vaikka aiemmin oma armeija oli ollut osoitus keisarin luottamuksesta Suomen suuriruhtinaskuntaa kohtaan. Tämän päivän Suomessa keskustellaankin asevelvollisuudesta pitkälti samalla tavalla kuin 1800-luvun maailmassa.

Sotien erottama ja yhdistämä kansakunta

Suomen sisällissodan aikana valkoinen armeija otti jälleen käyttöön asevelvollisuuden, joka sittemmin siirtyi itsenäiseen Suomeen ensin väliaikaisen (1919) ja sitten pysyvän (1922) asevelvollisuuslain myötä.

MTS:n kaltaiset tutkimukset saattavat antaa harhakuvan siitä, että kaikki aikaisemmat sukupolvet olisivat rakastaneet asevelvollisuutta. Tilanne oli monelta osin päinvastainen 1920- ja 1930-luvun Suomessa, jota sisällissodan perintö jakoi entisiin punaisiin ja valkoisiin.

Vaikka asevelvollisuudella pyrittiin yhdistämään entisiä vihollisia ja kasvattamaan kansaa porvarillisen keskiluokan hyveellisiin arvoihin, heijastuivat yhteiskunnalliset vastakkainasettelut asevelvollisuuden kautta myös Puolustusvoimiin.

Asevelvollisuus oli varsin valikoiva, koska vasemmistolaisia henkilöitä vapautettiin palveluksesta poliittisen epäluotettavuuden nimissä. Varusmiesten huonot palvelusolosuhteet, pelko palveluksen moraalisesti rappeuttavasta vaikutuksesta ja varusmiesten huono kohtelu herättivät tuona aikana närää asevelvollisuutta kohtaan.

Talvisodan voimakkaan kansallisen yhdistymisen myötä asevelvollisuus nousi nykyisen kaltaiseen hegemoniseen asemaansa.

Vasta talvisodan voimakkaan kansallisen yhdistymisen myötä asevelvollisuus nousi nykyisen kaltaiseen hegemoniseen asemaansa. Kylmän sodan aikaisessa YYA-Suomessa oma vahva kansallinen, alueellinen puolustus olivat osa puolueettomuuspolitiikkaa, josta tuli aikojen saatossa tärkeä osa kansallista identiteettiä.

Edes kylmän sodan jälkeiset rajut muutokset kuten Neuvostoliiton romahtaminen, Suomen EU-jäsenyys, sodan ajan joukkojen vahvuuden pienentäminen tai puolustuspolitiikan kansainvälistyminen eivät ole juurikaan muuttaneet Suomen asevelvollisuuden olemusta.

Tutkija Kari Laitinen on todennut osuvasti, että vaikkei Suomen valtio asevelvollisuutta välttämättä tarvitse, on Suomen kansakunta siihen merkittävällä tavalla kiinnittynyt. Asevelvollisuus on aina tavalla tai toisella sidottu Suomen kansakuntaan. Asevelvollisuuden kautta luodaan yhteisöllisyyttä eli rakennetaan kansakuntaa sekä kasvatetaan nuoria miehiä hyveellisiksi nähtyihin arvoihin ja elämäntapoihin.

Miehen koulun ja kansalaisvelvollisuuden suoritettuaan nuori mies kiinnittyy osaksi kansakuntaa. Armeija nationalistisena kasvatusinstituutiona oli looginen jatke yhtä lailla nationalistiselle kansakoululle, jonka isänmaalliset opettajat vannoivat armeijan tyyliin kurin, järjestyksen ja hierarkian nimeen. Koulujen liikunnanopetus oli tulevaan asepalvelukseen valmentavaa.

Asevelvollisuuden eri ulottuvuudet ovat toisiinsa hyvin limittäytyneitä: varusmiesten liikuntakoulutus on samanaikaisesti sekä sotilaskoulutusta että kansanterveydellistä työtä.  Myös uhkakuvapolitiikka linkittyy läheisesti identiteettipolitiikkaan ja on osa yhteisöllisyyden luomista.

Maanpuolustustahto on tärkeä osa sotilaallista suorituskykyä, ja maanpuolustustahdon käsitettä voi pitää sotilaallisempana ilmaisuna nationalismille. Ei ole aina helppo sanoa, missä on kyse pelkästään sotilaallisesta maanpuolustuksesta ja missä kansakunnan rakentamisesta.  Vuonna 2010 julkaistussa niin kutsutussa Siilasmaan raportissa todettiin, että asevelvollisuudella on selkeästi sen sotilaallisesti merkitystä laajempi yhteiskunnallinen vaikutus, vaikka näistä muista yhteiskunnallisista vaikutuksista on vähän tutkimustietoa.

Sosiaalinen asevelvollisuus

Asevelvollisuudella ja nationalismilla laajemminkin on tarkoitus vähentää muiden yhteiskunnallisten vastakkainasetteluiden merkitystä. Varusmiespalvelus alkaa armeijan kaltaisessa totalitaristisissa instituutiossa erilaisten siviilitaustojen puhdistuksella ja uuden sotilasidentiteetin rakentamisella.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö nosti sekä kansallisen veteraanipäivän että puolustusvoimien lippujuhlapäivän juhlapuheissaan vuonna 2017 esille asevelvollisuuden merkityksen kansakunnan yhtenäistäjänä. Vaikka siviilipalveluksen suorittaneet ja reservinkieltäytyjät eivät pienen määränsä puolesta uhkaisi Suomen sotilaallista maanpuolustusta, heidän valintansa saatetaan puolustusministeri Jussi Niinistön tavoin nähdä tuomittavana tekona Suomen kansakuntaa kohtaan.

Siviilipalveluksen suorittaa noin seitsemän prosenttia ikäluokasta. Enemmistö suorittaa nykyisin siviilipalveluksen käytännöllisistä eikä vakaumuksellisista syistä. Siten mielikuva siviilipalvelusmiehistä “pasifistihippeinä” on hieman väärä.

Enemmistö suorittaa nykyisin siviilipalveluksen käytännöllisistä eikä vakaumuksellisista syistä.

Jehovan todistajien vapautuslain ongelmallisuus suhteessa ihmisten yhdenvertaisuuteen ja muihin totaalikieltäytyjiin on tiedetty jo pitkään, mutta hiljattain yksittäisen totaalikieltäytyjän tapauksen myötä asia nousi uudelleen ja erilaisessa valossa julkisuuteen.

Asevelvollisuus on kansalaisille läheinen ja edustaa tuttua ja turvallista pitkää jatkumoa. Historiallisesti se militarisoi ja sitoi itseensä kansalaisuuden ja maskuliinisuuden luomalla ajatuksen kansalaissotilaista. Asevelvollisuus näyttää edelleen ylläpitävän ajatusta armeijasta miehen kouluna, vaikka Puolustusvoimilla ei ole lakisääteistä tehtävää tehdä pojista miehiä. Puolustuspolitiikan muihin kysymyksiin ei välttämättä ulotu samanlaista sosiaalista ja kulttuurista, suorastaan myyttistä latausta kuin mitä asevelvollisuuteen liittyy.

Ukrainan sota on lisännyt jännitteitä Itämerellä ja osittain omalta osaltaan saanut Ruotsin palauttamaan pienimuotoisen version asevelvollisuudesta. Ruotsin pienimuotoinen sukupuolineutraali asevelvollisuus on myös esimerkki asevelvollisuudesta ilman nationalismia ja osoittaa, ettei asevelvollisuuden käsitettä pidä ymmärtää liian mustavalkoisesti.

Miten ajatukset asevelvollisuudesta kansalaisvelvollisuutena, kansan kasvattajana ja kansakunnan yhdistäjänä voisivat kuitenkaan toimia, jos kaikkia kynnelle kykeneviä ei koulutettaisi?

Asevelvollisuuden sukupuolittuneisuus

Vain miehiä koskevaa asevelvollisuutta on entistä vaikeampi perustella nykyaikaisessa ymmärryksessä sukupuolten välisestä tasa-arvosta. Asevelvollisuuden sukupuolittuneisuus perustui historiallisesti niin kutsuttuun sukupuolisopimukseen, jonka mukaan asepalvelus oli vain miesten ja oikeus ja velvollisuus. Naisilla jäi rooli sotilaiden tukihenkilöinä eli huoltotoimenpiteiden järjestäjinä.

Asevelvollisuuden feministinen kritiikki myös osoittaa, ettei kielteisyys asevelvollisuutta kohtaan usein edes kumpua pasifismista, vaan nykyisen asevelvollisuuden ei-toivotusta tavasta rakentaa kansakuntaa.

Kokoomusnuoret ilmaisivat hiljattain halunsa kehittää asevelvollisuutta sukupuolineutraaliin suuntaan. Nykyisestä mallista tiedetään, että vapaaehtoisesti palvelukseen tulleet naiset ovat miehiä paremmin motivoituneempia ja palvelukseen sitoutuneempia sekä heillä on positiivisemmat ennakko-odotukset palvelusajalta.

Asevelvollisuutta voi uudistaa esimerkiksi sukupuolineutraaliin suuntaan, mutta muutoksien toteuttaminen ei välttämättä ole poliittisesti helppoa.

Vaikka asevelvollisuus saatettaisiin nykyisin nähdä arvokonservatiivisena instituutiona, on merkillepantavaa, että se oli 1800-luvun hierarkkisessa sääty-yhteiskunnassa sosiaalisesti hyvinkin radikaali ja vallankumouksellinen. Muiden maiden poliittiset ratkaisut asevelvollisuuden suhteen osoittavat, että asevelvollisuutta voi uudistaa esimerkiksi sukupuolineutraaliin suuntaan, mutta muutoksien toteuttaminen ei välttämättä ole poliittisesti helppoa.

Kohti tulevaisuutta?

Maanpuolustustahtoon ja asevelvollisuuteen liittyvä nationalismi ja merkitys kansalliselle identiteetille kriittisemmin ilmaistuna kahlitsevat puolustuspoliittista liikkumavaraa. Asevoimien tehtävien kansainvälistyminen ja ammattitaitoa edellyttävä teknologia ovat asettaneet asevelvollisuuden tarkoituksenmukaisuuden kyseenalaiseksi.

Modernit asevoimat soveltuvat 1800-luvun massa-armeijoita huonommin kansakunnan rakentamiseen. Puolustusvoimilla saattaisi esimerkiksi riittää pienempi osuus nuorten miesten ikäluokasta sodanajan joukkojen kouluttamiseksi, mutta yhteisöllisyyden luomisen nimissä on jokaisen suomalaisen käytävä armeija.

Risto Sinkon maanpuolustustahtoa käsittelevässä väitöskirjassa todettiin, ettei kovin moni olisi tullut varusmiespalvelukseen vapaaehtoisesti, maanpuolustustahto laskee varusmiespalveluksen aikana eivätkä reserviläiset osallistu aina kovin innokkaasti kertausharjoituksiin. Entistä harvempi nuori suorittaa varusmiespalveluksen, sotaveteraanien rivit harvenevat, yksilökeskeisyys lisääntyy ja sodankäynti muuttuu.

Vaikka asevelvollisuudelle annettaisiin voimakas tuki eikä siitä juuri käytäisi julkista keskustelua, jatkanee asevelvollisuus jo pitkään jatkunutta hiljaista kuihtumistaan. Suomalaisuutta, kansallista identiteettiä ja Suomen kansakuntaa pyritään artikuloimaan varmasti myös tulevaisuudessa, mutta entistä heikommin asevelvollisuuden kautta.

Hannu Salomaa on valtio-opin väitöskirjatutkija Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa. Hänen väitöskirjansa käsittelee asevelvollisuutta Suomessa nationalismin perspektiivistä tarkasteltuna.

Julkaisu Asevelvollisuus kansakunnan rakentajana ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viime vuoden lopussa julkaistu Teemu Tallbergin, Anni Ojajärven ja Tiia Laukkasen toimittama Puolustuslinjalla on yritys avata lukijoille sitä, millainen maanpuolustusta käsittelevä tutkimuskenttä löytyy Suomesta.

Nuorisotutkimusverkoston kokoomateos on tieteelliseltä kannalta kiinnostava tapaus, teos kun on kokoelma niin vertaisarvioituja kuin vertaisarvioimattomia tekstejä. Vertaisarvioituja tai ei, artikkelit osoittavat sopivalla tavalla tutkimuskentän laajuutta.

Mukana on varusmiespalvelua käsitteleviä tutkimuksia, muistokulttuurin käsittelyä, puolustusvoimien hävittäjähankintoihin liittyvää visuaalista viestintää, maanpuolustustahdon pohdintaa asevelvollisuusarmeijan osana sekä kansaisvastarinnan mahdollisuuksia.

Teoksessa on mukana johdannon lisäksi kahdeksan artikkelia. Kirjoittajat edustavat monipuolisesti yhteiskuntaan liittyvää tutkimuskenttää ja niin puolustusvoimia, yliopistomaailmaa kuin eri tutkimuslaitoksia.

Kuusi artikkeleista on vertaisarvioitu TSV:n kriteerien mukaisesti, mikä omalta osaltaan auttaa asettamaan tutkimuksissa käytetyt kysymyksenasettelut ja menetelmät sekä aineistoihin liittyvät seikat tieteellisesti päteviin puitteisiin.

Kahdesta vertaisarvioimattomasta artikkelista toinen, Tiia Laukkasen kirjoittama teksti, käsittelee blogien kuvaamaa varusmiespalvelua ja toinen, Mika Hyytiäisen kirjoittama teksti, kansalaisvastarintaa. Molemmat nostavat esiin kiinnostavia näkökulmia, ja erityisesti sotataidon professori Hyytiäisen tekstissä astutaan kiehtovalla tavalla ulos aseiden keskeltä.

Teoksen kokonaisuus jättää positiivisen mielen, vaikka artikkelien välinen yhtenäisyys liittyy lähinnä monipuolisen katsauksen antamiseen laajaan tutkimuskenttään. Se todettakoon, että painoversion yksityiskohtiin olisi voitu kiinnittää enemmän huomiota.

Suomalaisten suhde maanpuolustukseen

Kokoomateoksen johdannossa asetetaan lähtökohta, jossa painottuu kysymys siitä, miten tutkia kerrontaa suomalaisuudesta, kansalaisuudesta ja maanpuolustuksesta. Kuten teoksen toimittajat osoittavat, maanpuolustuksen tutkimuksessa erilaiset sosiaaliset, historialliset ja puolustuspoliittiset kontekstit jäävät helposti paitsioon.

Suomen maanpuolustuksen järjestäminen kuitenkin perustuu kansalaisten maanpuolustusvelvollisuuteen ja osallistumiseen, mikä tekee yhteiskunnan ja asevoimien välisestä moninaisesta vuorovaikutuksesta relevantin ja alati ajankohtaisen tutkimuskohteen. Suomessa vallitsee vahva kokemus maanpuolustuksen merkityksestä, mitä mittausten mukaan korkea maanpuolustustahto ilmentää.

Tässä menneisyyden kokemuksilla ja niistä kerrotuilla tarinoilla on merkittävä roolinsa, jolla on edelleen vaikutusta. Kuten Tuomas Tepora toteaa, Suomessa eri sukupolvet, myös nuoremmat, ovat ottaneet omakseen toisen maailmansodan muistokulttuuriin liittyvän kansallisen kertomuksen, jossa painottuu sotien ja itsenäisyyden merkitys.

Suomalaiset ovat osallistuneet asepalvelukseen kauan, ja Anders Ahlbäckin artikkelissaan ammentamat keisarillisen Venäjän aikaiset kokemukset varusmiespalveluksesta luovat kaivattavaa historiallista syvyyttä, jota historioitsija olisi nähnyt mielellään enemmänkin.

Asevoimien ja yhteiskunnan välisissä suhteissa on samalla kyse siitä, millainen suhde suomalaisilla on militarismiin. Kuten teoksen toimittaneet Teemu Tallberg, Anni Ojajärvi ja Tiia Laukkanen toteavat, militarismi on arvolatautunut käsite, mutta silti käsite antaa yhden tavan lähestyä asevoimien ja muun yhteiskunnan rajapintaa.

Teoksen artikkeleissa asennoituminen asevoimien olemassaoloon ja kansallisen maanpuolustusvelvollisuuden vahvistamiseen on kulttuuriin, yhteiskuntaan ja sen perinteisiin perustuva viitekehys

Yksikään artikkeleista ei asettaudu tutkimaan militarismia sinällään, vaan teoksen artikkeleissa asennoituminen asevoimien olemassaoloon ja kansallisen maanpuolustusvelvollisuuden vahvistamiseen on kulttuuriin, yhteiskuntaan ja sen perinteisiin perustuva viitekehys, jota voidaan koskettaa eri näkökulmien kautta.

Esimerkki yhteiskunnan arvomaailman ja toisaalta kansalaissotilaan välisestä yhteydestä on löydettävissä Jarkko Kososen, Teemu Tallbergin, Jenni Haralan ja Petteri Simolan artikkelissa, jossa varusmiesten maanpuolustustahtoa tutkitaan taisteluolosuhteita simuloivissa olosuhteissa sotilasharjoitustilanteiden keskellä.

Useat kirjoittajat käyttävät sukupuolen merkitystä keskeisenä tutkimuksellisena viitekehyksenä, kuten Minna Lindqvist, joka on avannut näkökulmaa seksuaalisten vähemmistöjen kokemuksiin varusmiespalveluksesta. Noora Kotilaisen artikkeli HX-hävittäjähankkeeseen liittyneistä videoista puolestaan osoittaa sen, miten puolustusvoimat kehittää kosketuspintaa muun yhteiskunnan kanssa avaamalla oviaan kaupallisten suuryritysten tuottamalle mainonnalle.

Vuorovaikutus keskiöön

Kuten rajattujen tapaustutkimusten kohdalla usein on, tulkintojen sijoittaminen osaksi kokonaisuutta asettuu lukijan ja johdannon kirjoittajien harteille. Teoksen johdanto nitoo kokonaisuutta riittävän hyvin yhteen ja selittää lukijoille tämänhetkisen tutkimuskentän tilannetta.

Kaiken kaikkiaan voi vetää yhteen, että teos tuo esiin pohdintaa maanpuolustuksesta niin yksilön, sukupuolen, viestinnän, arvomaailman, kansalaistoiminnan kuin historiakulttuurin kautta. On selvää, että muitakin näkökulmia on, eikä tässä teoksessa esitetty kattaus ole sinällään kannanotto siihen, mitä pitää tutkia ja mitä ei.

Jo itsessään maanpuolustuksen määrittely on haasteellista. Turvallisuusympäristö on monimutkainen ja erilaiset aseidenkäytön ulkopuoliset keinot saavat yhä enemmän painoarvoa, mikä omalta osaltaan painottaa yhä enemmän vuorovaikutuksen merkitystä.

Suomen tapauksessa asevelvollisuuden olemassaolo luo selkeän kehyksen, jonka sisällä tutkia maanpuolustusta. Tallberg painottaakin yhteiskunnan turvallisuustyönjaon merkitystä ja siinä erityisesti kansalaisyhteiskunnan sekä sosiaalisten suhteiden tarkastelua.

Puolustusvoimien omassa piirissä tehty tutkimustyö löytää harvemmin laajaa lukijakuntaa, mutta ehkä kansalaisyhteiskunnan kautta kuljettaessa tapa puhutella laajempaa yleisöä löytyy helpommin.

FT Teemu Häkkinen työskentelee Tampereen yliopiston rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus TAPRIssa.

Julkaisu Tallberg ym. (toim.): Maanpuolustuksen tutkimusta laajalla otteella ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Valtioneuvoston laatima puolustusselonteko kirvoitti pitkän debatin maanpuolustuksen tilasta ja selonteon sisällöstä eduskunnan lähetekeskustelussa keskiviikkona 8. maaliskuuta 2017. Monituntisessa keskustelussa pidettiin kaikkiaan 96 puheenvuoroa.

Tällä kertaa erityisesti maanpuolustustahto nousi eduskunnassa keskiöön, kun kansanedustajat pohtivat yhteiskunnan asenneilmapiirin ja kokonaistilanteen merkitystä maanpuolustuksen näkökulmasta. Lähes jokaisesta puolueesta tartuttiin joko suoraan maanpuolustustahdon tilaan tai epäsuorasti siihen liittyviin teemoihin.

Mitä varsinaisesti on tai tarkoittaa maanpuolustustahto?

Mutta mitä varsinaisesti on tai tarkoittaa maanpuolustustahto? Aiheesta Maanpuolustuskorkeakoulussa vuonna 2015 väitellyt Risto Sinkko toteaa, että usein arkikielessä maanpuolustustahdon käsite nojaa arvioon siitä, että jokainen keskusteluun osallistuva tietää, mistä puhutaan.

Tällöin viitataan usein Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan (MTS) mielipidekyselyyn, jossa tiedustellaan, tulisiko suomalaisten puolustautua aseellisesti kaikissa tilanteissa, vaikka tulos näyttäisi epävarmalta.

Myöntävästi kysymykseen vastasi vuoden 2016 lopussa koko väestöstä 71 prosenttia, kun taas vuosi sitten vastaava luku oli 78 prosenttia. Naisista tätä mieltä oli 64 prosenttia, vuonna 2015 73 prosenttia. Miehistä myöntävästi vastaa 79 prosenttia, kun taas viime vuonna vastaava luku oli 84 prosenttia. Kielteisesti vastaa viidennes, heitä on miehiä 16 ja naisia 25 prosenttia. Ikäluokittain katsottuna eniten kielteisesti vastaavia on 25–34-vuotiaissa, 31 prosenttia.

Sinkko toteaa, että maanpuolustustahdon käsite on myös sosiaalinen konstruktio, joka on rakentunut samalla tavoin kuin muutkin yhteiskunnallisen todellisuuden ilmiöt. Näin ollen se on aikaan sidottu, ja tämän vuoksi se elää jatkuvasti.

Toisin sanoen maanpuolustustahto muuttuu samalla, kun yhteiskunta muuttuu. Tästä näkökulmasta käsite on hyvä ilmapuntari vallitsevalle yleiselle näkemykselle siitä, onko yhteiskunta nimeltä Suomi puolustamisen arvoinen – tarvittaessa aseellisesti ja jopa kuolemaan saakka.

Maanpuolustustahtoa voidaankin luonnehtia saksalaisen käsitehistorioitsijan Reinhart Koselleckin termillä poliittinen avainkäsite. Sillä siis on huomattavaa merkitystä poliittisessa järjestelmässä, ja sen sisällö(i)stä käydään jatkuvaa kamppailua.

Muun muassa tasavallan presidentti Sauli Niinistö on painottanut maanpuolustustahdon tärkeyttä Suomen sotilaalliselle puolustukselle. Hänen mukaansa maanpuolustustahto ”ei ole vain vanhakantaista retoriikkaa” arvaamattomaksi muuttuneessa ajassa. Toteama korostaa edelleen maanpuolustustahdon ajankohtaisuutta.

Tulkinnat siitä, mistä maanpuolustustahto kumpuaa tai miten sitä voidaan edistää, ovat jo itsessään usein ristiriitaisia.

Mielestämme on niin historiallisesti, poliittisesti kuin eettisesti tärkeää analysoida, miten maanpuolustustahdon käsitteellä edistetään mitä erilaisimpia poliittisia vaatimuksia. On myös kiinnostavaa, että tulkinnat siitä, mistä maanpuolustustahto oikein kumpuaa tai miten sitä voidaan edistää, ovat jo itsessään varsin usein ristiriitaisia.

Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus maanpuolustustahdon edellytyksenä?

Eduskunnassa naistenpäivänä 2017 käyty debatti alleviivaa näkemystämme siitä, että maanpuolustustahtoon liitettävä politiikka on mitä relevantein aihe. Suomalaisen yhteiskunnan tilaa on enenevissä määrin tarkasteltu nimenomaan resilienssin eli kriisinsietokyvyn näkökulmasta. Maanpuolustustahto puolestaan luetaan keskeiseksi osaksi henkistä kriisinsietokykyä.

Jo yhden lähetekeskustelun tarkastelu osoittaa, että maanpuolustustyön ja puolustusvoimien resurssien lisäksi käsitteen avulla käydään keskustelua perustavanlaatuisista teemoista kuten eriarvoistumisesta – ja ylipäätään yhteiskunnan tilasta.

Maanpuolustustahto puolestaan luetaan keskeiseksi osaksi henkistä kriisinsietokykyä.

Esimerkiksi perussuomalaisten kansanedustaja Olli Immonen huomautti, että juuri naistenpäivä oli hyvä tilaisuus keskustella naisten osallistumisesta maanpuolustustehtäviin. Immonen oli huolissaan naisten maanpuolustustahdon laskusta. Keinoja ”naisten maanpuolustustahdon ja puolustustoimintaan osallistumisen lujittamiseksi” tarvittiin.

Immonen ehdotti kutsuntakirjeen lähettämistä kaikille kutsuntaikäisille naisille. Eikä Immonen ollut ainoa kansanedustaja, joka tarttui naistenpäivänä sukupuolten väliseen tasa-arvoon. Myös vihreiden ryhmäpuheenvuorossa Krista Mikkonen peräänkuulutti naisten osallistumista kutsuntoihin ja esitti sen tapana vahvistaa maanpuolustustahtoa.

Lisäksi Immonen – ja hänen mukaansa myös perussuomalainen puolue – näki, että ”puolustusjärjestelmämme opetuksen sisällyttäminen osaksi toisen asteen koulutusta” olisi hyvä tapa lisätä ”maanpuolustustietoisuutta”.

Toisin sanoen suomalaisen (alue)puolustusjärjestelmän perusteet tulisi Immosen mielestä ottaa osaksi lukioiden ja ammattikoulujen opetussuunnitelmia. Perinteisesti kyseiset asiat on opetettu varusmiespalveluksen alkupuolella.

Immosen retoriikassa on mielenkiintoisia kaikuja 1920- ja 1930-luvun militantin oikeiston pyrkimyksistä militarisoida nuoriso: yhteiskunta on ikään kuin varuskunta. ”Jokainen suomalainen on maanpuolustaja”, kuten presidentti Niinistökin on sanonut.

Uhkapuhe on tehokas keino vaatia lisää resursseja.

Tällainen retoriikka tukee käsitystä siitä, että Suomi on uhkien ympäröimä ja läpäisemä. Uhkapuhe puolestaan on tehokas keino vaatia lisää resursseja, kuten esimerkiksi asehankintoja ja viranomaisten toimintavalmiuksia – jopa perusoikeuksien kustannuksella.

Historian havinaa oli myös keskustan Hannu Hoskosen puheenvuorossa. Hän peräänkuulutti, että ilman ”tahtoa puolustaa tämän valtakunnan aluetta ja koskemattomuutta” Suomi olisi nykyistä paljon huonommassa tilanteessa.

Hoskonen iloitsikin siitä, että ”jokainen suomalainen näkee erittäin suurena asiana, että isänmaa säilyy itsenäisenä, koskemattomana eikä Suomen kautta tehdä minkäännäköisiä invaasioita esimerkiksi naapureidemme kimppuun”. Esimerkiksi syksyllä 1940 solmitun Suomen ja Saksan välisen kauttakulkusopimuksen kaltaiset järjestelyt eivät siis saa toistua.

Kiinnostavaa on myös Immosen ja Hoskosen erilainen tulkinta siitä, millä tolalla kansalaisten maanpuolustustahto oikein on.

Maanpuolustustahto liitetään yhteiskunnan eriarvoistumiseen.

Toinen kiehtova aihe oli maanpuolustustahdon liittäminen yhteiskunnan eriarvoistumiseen. Niin oikeisto- kuin vasemmistopoliitikot painottivat, että sosiaalinen yhtenäisyys vaikuttaa olennaisesti maanpuolustustahtoon.

Esimerkiksi vasemmistoliiton Markus Mustajärvi huomautti seuraavasti:

”Minä muistan aina sen, kun olin kertausharjoituksissa, ja sen kertausharjoituksen johtaja sanoi koko porukan kuullen, että parasta maanpuolustusta on hyvin hoidettu sosiaalipolitiikka eli se, että tämä maa on semmoinen, että mahdollisimman moni kokee tämän puolustamisen arvoiseksi, että se jää tuleville sukupolville vähintään yhtä hyvässä kunnossa, mitä se on tänä päivänä.”

Keskustan Seppo Kääriäinen oli yhtä mieltä Mustajärven kanssa. Hän määritteli, että maanpuolustustahto pysyy korkealla, mikäli kansalaiset kokevat Suomen puolustamisen arvoiseksi. Tämän puolestaan takaa ”oikeudenmukainen politiikka, ei paraskaan juhlapuhe”, Kääriäinen julisti.

Samalla kannalla, joskin varovaisemmin sanankääntein, olivat esimerkiksi ruotsalaisen kansanpuolueen Anders Adlercreutz ja kokoomuksen Timo Heinonen. Adlercreutz huomautti ”yhtenäisen kansakunnan, jossa jokainen kokee olevansa osallinen siitä” lisäävän maanpuolustustahtoa ja syrjäytymisen taas heikentävän sitä. Syrjäytymisen vastainen työ on siis osa maanpuolustustahdon rakentamista.

Heinonen puolestaan pohdiskeli syitä maanpuolustustahdon laskulle. Jos ”kaikki eivät kokisikaan tätä maata puolustamisen arvoiseksi” on Heinosen mielestä ”isompi huoli meille kaikille”.

Rakentuuko ”maanpuolustustahdosta” puoluerajat ylittävä silta sosiaalipoliittisissa kysymyksissä?

Yksimielisyys tässä on merkillepantavaa, sillä oikealla ja vasemmalla ollaan perinteisesti oltu eri kannalla siitä, mistä eriarvoisuus johtuu, mitä asialle pitäisi tehdä ja mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan.

Rakentuuko ”maanpuolustustahdosta” puoluerajat ylittävä silta sosiaalipoliittisissa kysymyksissä vai syvenevätkö poterot juhlapuheiden jälkeen entisestään?

Mitä maanpuolustustahdolla tahdotaan?

Haluamme tuoda tutkimuksessamme esiin, että maanpuolustustahto on mitä suurimmassa määrin politiikkaa. Sen avulla voidaan muun muassa politisoida yhteiskunnassa tapahtuvaa resurssien jakoa.

Tähän liittyvät esimerkiksi kysymykset varuskuntarakenteen tarpeenmukaisuudesta ja vapaaehtoisen maanpuolustuskoulutuksen tukemisesta, joita Mikko Savola (kesk.), Kimmo Kivelä (ps.) sekä Lea Mäkipää (ps.) nostivat esiin.

Mistä kaikesta käsitteen tiimoilta käydään keskustelua, kenen ja mitä intressejä sillä ajetaan?

Naisten osallistuminen kutsuntoihin puolestaan on esimerkki pyrkimyksestä nostaa maanpuolustustahdon määrää laajentamalla siihen sitoutuneiden (ja sitoutettavien) ihmisten joukkoa. Toisaalta Mustajärvi toi esiin, että maanpuolustustahto ei suinkaan tarkoita pelkästään aseellista toimintaa.

Herääkin kysymys, mille kaikille yleisöille maanpuolustustahdosta puhuminen on suunnattu. Edistääkö maanpuolustustahdosta puhuminen Suomen turvallisuustilannetta vai kasvattaako se itse asiassa maan sisäisiä jännitteitä? Mistä kaikesta käsitteen tiimoilta käydään keskustelua, kenen ja mitä intressejä sillä ajetaan?

Ja lopulta: mistä oikeastaan puhutaan, kun puhutaan maanpuolustustahdosta?

Koneen Säätiön rahoittama kaksivuotinen hanke Maanpuolustustahto politiikan välineenä Suomessa, Ruotsissa ja Itävallassa. Vertaileva tarkastelu 1939–2017 alkaa vuoden 2018 alusta Jyväskylän yliopistossa.

 FT Teemu Häkkinen on tutkijatohtori Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella. YTT Jouni Tilli on tutkijatohtori Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa. FT Miina Kaarkoski on tutkijatohtori Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.

Julkaisu Maanpuolustustahto on politiikkaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.