Kreikan parlamenttivaalien tuloksesta on Euroopassa liikkunut kaksi vallitsevaa tulkintaa. Yhdessä iloitaan säästöpolitiikkaa vastustavan Syriza-puolueen voitosta ja esitetään sen tuovan toivoa (talous)poliittisen muutoksen mahdollisuudesta muuallakin Euroopassa. Toisessa tulkinnassa Syrizan voitto vaarantaa yhteisen valuutan ja Euroopan taloudellisen hyvinvoinnin.

Poliittisen tilanteen tulehtuneisuuden vuoksi on keskusteltu vähemmän siitä, että Syrizan voitto on – toistaiseksi – tappio myös kreikkalaiselle fasismille. Tässä mielessä Syrizan vaalimenestys on voitto demokraattiselle yhteiskunnalle.

Myös Suomessa fasismi on herättänyt keskustelua viime viikkoina. Helsingin Sanomat julkaisi artikkelin, joka paljasti suomalaisen uusnatsijärjestön Suomen Vastarintaliikkeen sisäisen foorumin salaisia keskusteluja. Pari päivää myöhemmin kaupunginvaltuutettu Veronika Honkasalo joutui satojen vihamielisten kommenttien kohteeksi kutsuttuaan Facebook-sivullaan perussuomalaisten tuoretta maahanmuuttopoliittista ohjelmaa fasistiseksi.

Nämä tapahtumat herättävät kysymyksen, mitä fasismi ylipäätään on. Miten sitä pitäisi lähestyä yhteiskunnallisena ilmiönä ja kuinka vakava uhka se on nyky-Euroopassa?

Fasismi ei ole vain ideologia

Toisen maailmansodan hiipuessa muistista fasismista on tullut monelle historiantutkijalle poikkeuksellinen historiallinen ilmiö. Sitä ei pidetä merkityksellisenä tämän päivän politiikalle.

Fasismin tutkimuksessa fasismi ymmärretään nykyään usein ideologiaksi. Sitä lähestytään jonkinlaisena ideoiden kokoelmana, jonka sisältöä tutkimalla fasismin perusluonne paljastuu.

Tunnetun fasismintutkijan Roger Griffinin (1991: 32–36) edelleen vaikutusvaltaisen tulkinnan mukaan fasismin ytimessä on uudelleensyntymisen myytti, jota tukee vallankumouksellinen diskurssi sekä poliittisesta että yhteiskunnallisesta muutoksesta.

On kuitenkin kyseenalaista, kuinka perusteellisesti tämä määritelmä auttaa ymmärtämään äärioikeistolaisten ja fasististen liikkeiden nousua.

Fasististen ryhmien tuottama minäkuva on Griffinin teoriassa tärkein tekijä ilmiön ymmärtämiseksi. Fasismia ei tässä teoriassa kytketä mihinkään erityiseen yhteiskuntateoriaan eikä sen poliittisia funktioita, strategioita ja käytäntöjä oteta juurikaan huomioon. Kun fasismin määritelmää sidotaan (ainoastaan) tiettyyn ideologiseen ytimeen, tutkimus keskittyy siihen mitä tutkimuskohde on sen sijaan että se tutkisi mitä tutkimuskohde tekee.

Fasismin määrittely sen ideologiaan nojaamalla johtaa myös helposti moralismiin eli niin sanotun natsikortin heilutteluun. Tällaisissa lähestymistavoissa keskitytään tutkimaan sitä, voidaanko henkilö, ryhmä tai puolue määritellä fasistiseksi sen sijaan että analysoitaisiin niiden roolia laajemmassa yhteiskunnallisessa ja poliittisessa kontekstissa.

Tämän tyyppinen määrittely suuntaa helposti huomion pois liikkeistä, jotka ehkä eivät ole ideologialtaan varsinaisesti fasistisia mutta jotka monessa muussa mielessä täyttävät saman yhteiskunnallisen funktion kuin perinteiset fasistipuolueet aikoinaan.

Fasismi ei kyseenalaista kapitalismia

Utopistiseen minäkuvaan keskittyvä tutkimus myöntää, että fasismi kyseenalaistaa sellaiset liberaalin yhteiskunnan pääaatteet kuten demokratian, tasa-arvon ja ihmisoikeudet sekä kapitalistisisten yhteiskuntien individualismin ja materialismin. Se ei sen sijaan huomioi tarpeeksi sitä, ettei fasismi lopulta kyseenalaista itse kapitalismia.

Fasismi reagoi kapitalismin kriisin tuottamiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Sen kritiikki kuitenkin kohdistuu kansainvälisyyteen ja liberaaliin demokratiaan sekä niiden aiheuttamaan ’kansalliseen rappioon’ kapitalistisen talousjärjestelmän kestämättömyyden sijaan.

Marxilaisille fasismin kriitikoille tämä huomio on ollut 1930-luvulta saakka olennainen osa fasismin ristiriitaisuuksien ymmärtämistä. He lähestyvät fasismia nimenomaan kriisialttiiseen kapitalistiseen yhteiskuntaan liittyvänä ilmiönä: niin kauan kuin kriisejä syntyy on myös fasismin nousun uhka.

Suurpääoman puolustaja vai pikkuporvariston liike?

Historiantutkija David Renton (1999) on jakanut fasismia käsittelevät sotien väliset marxilaiset teoriat ‘vasemmistolaiseen’ ja ‘oikeistolaiseen’ suuntaukseen (engl. left and right theory of fascism). Vasemmistomarxilaiset uskoivat fasismin olevan monopolikapitalismin vallankäyttöä puhtaimmillaan.

Oikeistomarxilainen määritelmä fasismista syyllistyi Rentonin mukaan toiseen äärimmäisyyteen. Fasismi nähtiin puhtaasti pikkuporvariston liikkeenä, vallankumouksellisena ‘kolmantena voimana’, joka haastoi paitsi työväenluokan liikkeet myös kapitalismin.

Vasemmistomarxilaiset tutkijat kiinnittävät huomiota siihen, että sodan välisiä fasistipuolueita rahoitti suurpääoma sekä Italiassa että Saksassa. Suurpääoman edunajajan ominaisuudessa fasistihallitukset pyrkivät tuhoamaan kaikki työväenluokan organisaatiot ja työväenluokan demokraattiset oikeudet.

Työväenluokan vaientaminen tapahtui usein väkivalloin: palkkoja alennettiin, työpäiviä pidennettiin ja ammattiliitot sekä kommunistiset ja sosialistiset puolueet kiellettiin. Saksassa ensimmäiset keskitysleirit pystytettiin vuonna 1933 vasemmistolaisia puoluejäseniä ja aktivisteja varten. Vakuutus-, telekommunikaatio- ja voimayhtiöt yksityistettiin, isojen yritysten veroja kevennettiin tai poistettiin kokonaan, ja valtion rahoja käytettiin pelastamaan kaatuvia pankkeja ja suuryrityksiä.

Brittitutkija Ralph Miliband (1969) väittääkin, että fasistinen valtio säilytti kapitalistisen luokkapyramidin kärjistäen työläisten riistoa ja kasvattaen suurpääoman voittoja. Vasemmistomarxilaisen analyysin mukaan fasismi oli siis pääoman vallan alaston ilmentymä. Se oli puhdasta ja peittelemätöntä väkivaltaa työväenliikettä vastaan.

Oikeistomarxilainen näkökulma sen sijaan lähestyy fasistisia liikkeitä niiden tukijoiden luokkataustan kautta. Vaikka fasismin tukijat tulivat kaikista yhteiskunnallisista luokista, suurimmalla osalla oli keskiluokkainen tausta. Italiassa vain 15–20 prosenttia fasistipuolueen jäsenistä oli taustaltaan työväenluokkaisia. Luku oli vielä pienempi maan teollisissa keskuksissa, joissa valtaosa työläisistä asui. Roomassa ja Milanossa vain 10–12 prosenttia puolueen jäsenistä kuului työväenluokkaan (Renton 1999: 32).

Oikeistomarxilaisen näkemyksen mukaan fasismi oli siis pikkuporvariston tai keskiluokan taisteluorganisaatio. Tämä määritelmä on lähellä nykyisten fasistien itsemäärittelyä.

Keskiluokan tuen fasismille ajateltiin oikeistomarxilaisten keskuudessa johtuvan keskiluokan talouskriisin aikana heikentyneestä asemasta. Keskiluokan palkat jäädytettiin ja sen säästöt muuttuivat arvottomiksi 1920- ja 1930-lukujen finanssikriisien iskiessä.

Daniel Guerinin (1973) mukaan fasistipuolueet keräsivät ääniä nimenomaan lupaamalla palauttaa keskiluokan ostovoiman ja luokka-aseman. Rasismi ja antisemitismi taas mahdollistivat kansan vihan kohteen siirtämisen omista talouseliiteistä eli fasistipuolueiden rahoittajista kansakunnan ’ulkopuolisiin’.

Fasismi ja pääoma nyky-Euroopassa

Harvan eurooppalaisen oikeistopopulistisen puolueen voi ongelmitta määritellä fasistiseksi. Fasististen liikkeiden luokkapohja on tänään myös kulttuurisesti paljon heterogeenisempi kuin maailmansotien välisenä aikana.

Useat puolueet ovat kuitenkin selvästi omaksuneet fasismille ominaisia poliittisia rooleja. Esimerkiksi ruotsidemokraatit on Ruotsin poliittista eliittiä vastaan oikealta vasemmalle samalla kun se, marxilaisesta näkökulmasta, kuitenkin selvästi ajaa pääoman etuja.

Aivan kuten fasistiset liikkeet Saksassa ja Italiassa ruotsidemokraatit hakee tukensa keskiluokalta, jonka taloudellisia intressejä puolue ei kuitenkaan oikeastaan aja. Esimerkiksi vasemmistolaisen Vänsterekonomerna-ryhmän vuonna 2010 tekemässä katsauksessa ruotsidemokraatit kannattivat oikeistohallituksen talouspolitiikkaa 15 kysymyksessä 20:stä.

Oikeistopopulistit ympäri Eurooppaa esiintyvät pienen ihmisen puolustajina samalla kun ne ajavat samaa työntekijöiden oikeuksia kurjistavaa workfare-politiikkaa kuin kokoomuksen tai Saksan kristillisdemokraattien tapaiset porvaripuolueet.

Kreikassa avoimesti fasistista Kultaista aamunkoittoa vastustavien suhtautuminen puolueeseen tuntuu jakautuvan oikeisto- ja vasemmistomarxilaisia linjoja pitkin. Vielä pari vuotta sitten useat toimittajat ja aktivistit näkivät liikkeen olevan kapitalismin viimeinen rintama talouskurimusta vastustavien voimien tiellä. Tätä teoriaa tukivat Kreikan poliisivoimien todistettavasti tiiviit kytkökset puolueeseen sekä Kultaisen aamunkoiton äärimmäisen taantumuksellinen talouspolitiikka.

Kun mansikkaviljelmän esimiehet ampuivat kohti ja haavoittivat 28 bangladeshilaista työntekijää, Kultainen aamunkoitto ei ottanut kantaa ampumisiin vaan siihen, että viljelijä oli palkannut ulkomaalaista työvoimaa.

Tapaus kuvastaa sitä, miten fasismi suuntaa huomiota pois kapitalistisen talouden rakenteellisista ongelmista. Se rodullistaa kapitalismin luomia ongelmia esimerkiksi syyttämällä maahanmuuttajia hyvinvointivaltion rappeutumisesta ja työvoiman prekarisaatiosta.

Fasisteille ongelma ei yleensä ole kurjat työpaikat vaan se, että nämä työpaikat tarjotaan ulkomaalaisille omaksi mielletyn etnisen ryhmän sijaan. Kultainen aamunkoitto on myös syyllistynyt väkivaltaisiin hyökkäyksiin kreikkalaista ammattiyhdistysliikettä vastaan.

Antifasistien piirissä liikkuu toinenkin käsitys Kultaisesta aamunkoitosta yhteiskunnallisena liikkeenä ja vasemmiston taantumuksellisena haastajana. Kultainen aamunkoitto on onnistunut tuomaan kaduille kymmeniä tuhansia ihmisiä, ja useat kreikkalaiset näkevät sen selvästi heitä edustavana liikkeenä. Tämä tukee marxilaista havaintoa fasismin ristiriitaisuudesta. Sen mukaan fasismi nousee ratkaisemaan työväenluokan vihamielisyyden kapitalismia vastaan.

Jos David Rentonia on uskominen, vastaus löytyy näiden teorioiden välimaastosta. On merkittävää, että Kreikan Uusi demokratia -puolueen johtama hallitus antoi järjestäytynyttä rikollisuutta edustavan ja väkivaltaiseen vallankumoukseen pyrkineen Kultaisen aamunkoiton murhata ja pahoinpidellä ihmisiä yli kolme vuotta puuttumatta juurikaan puolueen toimintaan.

Kreikan hallitus kääntyi puoluetta vastaan vasta, kun Kultaisen aamunkoiton aktivisti oli murhannut vasemmistolaisräppäri Pavlos Fyssasin ja Ateena räjähti protesteihin. Myöhemmin kävikin ilmi, että Uuden demokratian avustajan Takis Baltakosin ja Kultaisen aamunkoiton välillä oli hyvin läheiset välit. Kultaista aamunkoittoa vuosikymmeniä tutkinut Dimitris Psarras onkin painottanut, miten vastahakoisesti Kreikan hallitus lopulta vei Kultaisen aamunkoiton johdon oikeuteen.

Lopuksi

Olemme pyrkineet osoittamaan, miten marxilaisen teorian näkemys fasismista dynaamisena ja ristiriitaisena voimana avaa uudenlaisia näkökulmia taantumuksellisten liikkeiden tarkasteluun.

Kiinnostavimmassa tulkinnassa fasismia ei pidetä keskiluokkaa tai suurpääomaa edustavana poliittisena edunajajana. Se ymmärretään kapitalismin kriisiytymisen herättämänä poliittisen liikkeenä, joka vaientaa antikapitalistisen vastarinnan ja sosiaalidemokratian puolustuksen siitä huolimatta, että se suhtautuu kriittisesti pääoman juurettomaan kosmopoliittiseen kiertokulkuun.

Koska äärioikeisto luonnollistaa kapitalistisen omistajuussuhteen ja tuotantotalouden, tämän tyyppiselle marxilaiselle luennalle ei ole yllätys, että fasistipuolueet aikoinaan pyrkivät ratkaisemaan talouskriisin luomat tuotanto-ongelmat tukemalla suuryrityksiä, palauttamalla yhteiskunnallisen järjestyksen sotilaallisen kurin kautta työpaikoilla, perheessä ja julkisessa tilassa sekä – ainakin toisen maailmansodan aikana – ulkoistamalla kapitalismin ongelmat hyökkäyssotia aloittamalla. Näistä syistä fasismi ja suurpääoma ovat historiallisesti turvautuneet toisiinsa hyödyllisinä liittolaisina.

Hallitsevalle luokalle fasismi on kuitenkin vastahakoinen ratkaisu – peto joka vapautetaan vain äärimmäisen hädän hetkellä. Tämä ristiriita muodostaa marxilaisille tulkitsijoille fasismin ytimen: joukkoliikkeenä fasismi lupaa hillitä pääoman intressejä, mutta reaktionäärisenä voimana se ei kuitenkaan pysty lunastamaan lupausta, vaan päätyy aina lopulta toimimaan omien kannattajiensa etuja vastaan (Renton 1999: 104).

Järjestyksen laajentamisen ja tiukentamisen ohessa äärioikeistopuolueet tosiaan tuntuvat tukahduttavan keskustelua uusliberalismin jälkeisestä mahdollisuuksista. Tässä kontekstissa marxilaisen teorian uudella luennalla olisi paljon annettavaa oikeistopopulismin ja fasismin nykytutkimukselle.

Mikael Brunila on tutkiva toimittaja ja yksi Äärioikeisto Suomessa -kirjan kirjoittajista. Kevään 2015 Brunila asuu New Yorkissa, jossa hän työskentelee paikallista asumisoikeusliikettä tutkivan hankkeen parissa ja kerää aineistoa valtiotieteen pro gradu -tutkielmaansa.

VTT Jemima Repo on sukupuoleen ja poliittiseen teoriaan erikoistunut tutkijatohtori, joka työskentelee Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa Helsingin yliopistossa ja Birkbeck Collegessa Lontoossa. Revon väitöskirjatutkimukseen perustuva kirja The Biopolitics of Gender ilmestyy Oxford University Pressin kustantamana vuonna 2015.

Kirjoitusta on muokattu 18.3.2015 klo 20:43. Jutusta korjattiin väite, jonka mukaan bangladeshiläiset mansikanpoimijat olisivat kuolleet heitä kohti ammuttaessa.

Lähteet

Griffin, Roger 1991. The Nature of Fascism. London: Pinter Publishers.

Guerin, Daniel 1973 (1939). Fascism and Big Business. New York, NY: Pathfinder Press.

Miliband, Ralph 1969. The State in Capitalist Society. London: Weidenfeld and Nicolson.

Renton, Dave 1999. Fascism: Theory and Practice. London: Pluto Press.

Artikkelikuva: nonbirinonko / Pixabay

Julkaisu Fasismi ja kapitalismi: marxilaisia näkökulmia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.