Suomalaisille sotakirjallisuus on ollut merkittävä areena, jossa maskuliinisuuden ideaalia on esitelty ja pidetty elossa.

Arto Jokisen (1964–2016) postuumisti julkaistu teos maskuliinisuudesta ja väkivallasta, josta oli tarkoitus tulla hänen väitöskirjansa, on tervetullut lisä kirjallisuuteen suomalaisesta maskuliinisuudesta.

Teoksen ovat Jokisen käsikirjoitusten pohjalta toimittaneet kaksi hänen läheistä kollegaansa, kirjallisuuden tutkija Markku Soikkeli ja historioitsija Ville Kivimäki. Molemmat tuntevat maskuliinisuuden tutkimuksen hyvin myös oman työnsä kautta.

Jokisen tutkimuksen kohteena olevaa suomalaista sotakirjallisuutta on aiemmin tutkittu lähinnä kirjallisuudentutkimuksen näkökulmasta. Jokinen oli yhteiskuntatieteilijä, ja hänen näkökulmansa on hieman erilainen.

Suomalainen sotakirjallisuus

Erityisen ilahduttavaa teoksessa on, että se kattaa pitkän ajanjakson 1800-luvun puolivälistä Johan Ludvig Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoista aina 2000-luvun puolella ilmestyneisiin toista maailmansotaa kuvaaviin kirjoihin.

Uusimmasta kirjallisuudesta mainitaan kuitenkin vain muutama teos, ja painopiste on Vänrikki Stoolin tarinoissa, sisällissotaan liittyvissä kuvauksissa ja toista maailmansotaa käsittelevässä kirjallisuudessa. Määrällisesti eniten kirjallisuutta on ilmestynyt toisesta maailmansodasta, erityisesti jatkosodasta.

Jokinen tarkastelee sotakirjallisuutta yhteiskuntatieteen ja kulttuurientutkimuksen näkökulmasta.

Yksi Jokisen työn ansioista onkin mielestäni se, että hän on käynyt läpi suurin piirtein kaiken toisesta maailmansodasta Suomessa julkaistun fiktiivisen materiaalin sekä lisäksi paljon omaelämäkertoja ja muuta toiseen maailmansotaan liittyvää kirjallisuutta.

Kirjallisuudentutkimus analysoi sotakirjallisuutta genrenä pohtien esimerkiksi, mitä tyylilajeja siinä on käytetty tai miten suomalainen sotakirjallisuus eroaa muiden maiden sotakirjallisuudesta. Jokinen tuo esille myös tätä kirjallisuudentutkimuksen näkökulmaa tukeutuen erityisesti Juhani Niemen (esimerkiksi Kullervosta rauhan erakkoon. Sota ja rauha suomalaisessa kirjallisuudessa kansanrunoudesta realismin sukupolveen ja Viime sotien kirjat) ja Jyrki Nummen (esimerkiksi Jalon kansan parhaat voimat. Kansalliset kuvat ja Väinö Linnan romaanit Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla) tutkimuksiin. Tämä näkökulma on kuitenkin jo entuudestaan hyvin tunnettu.

Jokinen tarkasteleekin sotakirjallisuutta yhteiskuntatieteen ja kulttuurientutkimuksen näkökulmasta. Tutkimuskohteeksi on valikoitunut sotakirjallisuus, koska se on ollut yksi merkittävä paikka, missä suomalaisen maskuliinisuuden diskurssit ovat olleet läsnä ja mistä lukeva yleisö on voinut niitä ammentaa.

Hän on kiinnostunut siitä, mitä sotakirjallisuuden rakentama diskurssi suomalaisesta maskuliinisuudesta merkitsee laajemmalle yleisölle, miten yleisö on ottanut sen käyttöönsä ja uusintanut sitä vuosikymmenten kuluessa.

Toisin sanoen Jokinen kysyy, mikä merkitys sotakirjallisuuden rakentamilla maskuliinisuuden ideaaleilla on ajassa eläville ihmisille, mitä he ovat kirjallisuudesta ammentaneet ja miten sitä työstäneet sekä miten kirjallisuus on pitänyt elossa tiettyjä maskuliinisuuden ideaaleja esittelemällä ne aina uudelle sukupolvelle.

Väkivallan luonnollistaminen

Sotatarinoiden filmatisointien myötä nämä samat diskurssit ovat siirtyneet myös vielä laajemman yleisön tietoisuuteen ja niistä on tullut osa suomalaista kulttuuria. Suomessa olemme niin tottuneita ajatukseen sodasta itsenäisyytemme hintana, että toisen maailmansodan palauttaminen mieliin aina itsenäisyyspäivänä Tuntematonta sotilasta katselemalla ei erityisesti hätkäytä.

Mutta jos sotakirjallisuus nähdäänkin osana niin sanottua väkivallan kulttuuria, kuten Jokinen tekee, se saa meidät ehkä miettimään asiaa uudelleen. Jokinen painottaa, että väkivallan kulttuurin

”näkyvin ja tunnetuin osa eivät suinkaan ole väkivaltaiset teot vaan väkivaltaa kuvaavat kulttuurituotteet, kuten sotakirjallisuus…. Väkivallan representaatiot tekevät väkivallasta osan ihmisten arkipäivää sekä sen kuvastoa ja tekstejä…. Representaatiot vaikuttavat ihmisten asenteisiin, uskomuksiin ja käsityksiin esimerkiksi siitä, mikä on väkivaltaa ja kenellä on oikeus tai jopa velvollisuus toimia väkivaltaisesti ja missä tilanteessa”.

Kirjan ehkä tärkein sanoma maskuliinisuuden tutkimuksen kannalta on sen korostaminen, miten näkemys väkivallasta osana maskuliinisuutta luonnollistuu – eli siitä tulee itsestään selvää ja hyväksyttyä –, kun kulttuurissa eläviä representaatioita maskuliinisuudesta ja väkivallasta toistetaan tarpeeksi usein. ”Lopulta toisto luo vaikutelman, että väkivaltaisuus kuuluu jo sellaisenaan miehen biologiseen perimään”.

Näkemys väkivallasta osana maskuliinisuutta luonnollistuu, kun kulttuurissa eläviä representaatioita maskuliinisuudesta ja väkivallasta toistetaan tarpeeksi usein.

Suomessa, ja ehkä myös muissa maissa, joissa on vain miehiä koskeva pakollinen asevelvollisuus, maskuliinisuus ja väkivaltaisuus saavat myös kansallisen ulottuvuuden. Jokisen mukaan

”koska velvoite on sukupuolistunut, siitä on tullut osa suomalaisten miesten tapaa olla miehiä. Se on osa suomalaista maskuliinisuutta ja miessubjektia. Tähän projektiin osallistuu myös osaltaan sotakirjallisuus, joka ylläpitää kyseistä ideologista konstruktiota”.

Siksipä se, että Suomessa jokin versio Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan filmatisoinneista esitetään aina itsenäisyyspäivänä, ei ole merkityksetön perinne. Se on osa mekanismia, joka luonnollistaa liiton maskuliinisuuden, väkivallan ja suomalaisuuden välillä.

Suomalainen sotilas

Aivan kuten jo antiikin Kreikan sankaritaruissa, myös suomalaisessa sotakirjallisuudessa ”ideaalimaskuliinisuus on yhtä soturiin liitettävien attribuuttien kanssa”. Vaikka yhtäältä suomalaisesta sotakirjallisuudesta löytyy eri variaatioita sankareista, niin toisaalta suomalaisen sotilaan, suomalaisen sankarin, kuva on säilynyt aika samanlaisena Vänrikki Stoolin tarinoista lähtien.

Jokisen mukaan: ”Runebergiläiseen myyttiin olennaisesti kuuluu ajatus, että jokainen sukupolvi osoittaa kuntoisuutensa ja oikeutensa isänmaahan taistelun avulla”.

Suomalainen soturi on vaatimaton ja käytännöllinen, ei mikään seikkailija, joka tavoittelee omaa kunniaa ja sotasaalista. Hän taistelee velvollisuudesta maataan kohtaan. Tämä on myös se versio suomalaisesta sotilaasta, joka korostuu Tuntemattomassa sotilaassa, vaikka samoja piirteitä esiintyi jo Runebergin kuvauksissa suomalaisista rivisotilaista. Linna rakensi tälle, niin kuin hänen esikuvaansa seuraten monet muutkin sotakirjojen kirjoittajat ovat rakentaneet.

Vaikka punaiset ja valkoiset näkivät sodan rintamalinjat eri lailla, olivat heidän sankarikuvansa kuitenkin lähellä toisiaan.

Itselleni ehkä mielenkiintoisin osuus Jokisen kirjasta on sisällissodan kirjallisuudesta kertova luku. Sisällissota on Suomen historiassa episodi, joka tuntuisi tarjoavan mahdollisuuden erilaisten sankarikuvien rakentamiseen. Yllättävää ei ole, että voittajat ja voitetut kuvasivat sotaa eri näkökulmista. Jokisen mukaan muodostui ”kaksi eri sodankuvauksen perinnettä, kaksi eri tapaa merkityksellistää mennyttä”.

Valkoisten puolella luotiin niin sanottu vapaussoturimyytti, joka ammensi runebergiläisestä traditiosta:

”Sodan voittaneet valkoiset kansalaissoturit edustivat suomalaista maskuliinisuutta. He olivat elämäntapasotureita, jotka omaksuivat taistelutaidot suomalaisessa talonpoikaisessa elämäntavassa läheisessä suhteessa luontoon”.

Vaikka punaiset ja valkoiset näkivät sodan rintamalinjat eri lailla, olivat heidän sankarikuvansa kuitenkin lähellä toisiaan:

”Punaisten luokkasotakirjallisuus palvoo samalla tavoin miessankaria, joka yksilöllisyytensä tai yksilölliset velvollisuutensa sivuuttaen asettuu itseään suuremman ihanteen palvelukseen ja osoittaa sille rakkautensa kuolemalla sen puolesta. Kun valkoisilla itseä suurempi idea on isänmaa ja kansakunta, punaisilla se on aate ja työväenluokka”.

Molemmat puolet siis rakentavat sankarikuvaa, joka oli tuttu jo edellisen vuosisadan kirjallisuudesta, sekä Runebergin että Zachris Topeliuksen tuotannosta, ja jonka fennomaanit olivat omineet.

Loppujen lopuksi kuvaukset sisällissodan sankareista sovitettiin mahtumaan runebergiläis-topeliaaniseen traditioon. Kuva suomalaisesta sotilaasta vaatimattomana, perheensä ja maansa eteen työtä tekevänä miehenä säilyi samana sodan kummankin osapuolen tuottamassa kirjallisuudessa.

Kollegojen kunnianosoitus Jokisen työlle

Kirjan toimittajat ovat tietoisesti lähteneet tekemään teoksesta tietokirjaa ja jättäneet pois väitöskirjaan tarkoitetun teoreettisen johdannon. Koska Jokinen oli jo aiemmin julkaissut aiheesta runsaasti teoreettisia kirjoituksia, johdannon poisjättäminen on puolustettavissa.

Lukijan näkökulmasta tämä on myös hyvä ratkaisu, sillä teoreettiset johdannot ovat usein hidaslukuisia ja kiinnostavat lähinnä vain akateemista yleisöä. Nyt lukija pääsee itse sotakirjallisuutta käsittelevien lukujen pariin vain lyhyen johdannon jälkeen.

Toimitustyön jäljet eivät myöskään näy teoksessa häiritsevästi, vaan päinvastoin kirjan teksti tuntuu varsin sujuvalta. Luultavasti lopputuloksen kannalta on vain hyvä, että sitä on ollut toimittamassa kaksi ylimääräistä silmäparia.

Joitain toistoja teokseen on kuitenkin vielä jäänyt. Lisäksi varsin yksityiskohtaisten lukujen jälkeen kirjan lyhyt loppuluku tuntuu hieman töksähtävältä, mutta toisaalta se toimii hyvänä yhteenvetona kiireiselle lukijalle.

Nykymuodossaan kirja palvelee niin akateemista kuin suurempaa tietokirjallisuutta lukevaa yleisöä. Kaiken kaikkiaan kirjan aineisto on niin runsasta, että useammankin lukukerran jälkeen siitä löytyy aina jotain uutta.

Ph.D. Eira Juntti on väitellyt tohtoriksi Binghamton Universityn (SUNY) sosiologian laitokselta. Viime vuosina hän on toiminut tuntiopettajana Jyväskylän yliopiston sukupuolentutkimuksen oppiaineessa.

Julkaisu Jokinen: Sotakirjallisuus maskuliinisuuden areenana ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Oli pitkään muotia pitää Suomea tasa-arvon mallimaana, jossa miesten ja naisten yhtäläiset oikeudet, velvollisuudet ja toimintamahdollisuudet on jo saavutettu. Kansainvälinen konservatismin nousu, joka Suomessa saa lisäpontta pitkittyneestä talouskriisistä, on sysännyt sukupuolten tasa-arvoa koskevan keskustelun jälleen liikkeeseen.

Sukupuoleen liittyvien roolien avaaminen tarkastelulle ja keskustelulle vaikuttaa myös miehiin, joiden toivotaan nyt tai viimeistään lähitulevaisuudessa voivan luopua heihin aiemmin assosioidusta kovuudesta, pakollisesta heteroseksuaalisuudesta ja tunneilmaisun vähäisyydestä. Osin käsittelemättä ovat kuitenkin vielä kysymykset siitä, miten miehet vapautetaan sukupuolittuneista odotuksista ja millaiset odotukset astuvat vanhojen kelpaavan miehen kriteerien tilalle.

Osin käsittelemättä ovat kysymykset siitä, miten miehet vapautetaan sukupuolittuneista odotuksista ja millaiset odotukset astuvat vanhojen kelpaavan miehen kriteerien tilalle.

Australialainen sosiologi R. W. Connell määrittelee maskuliinisuuden käyttäytymiseksi ja ominaisuuksiksi, jotka liitetään kulttuurisesti miehiin ja miehuuteen. Määritelmä mahdollistaa maskuliinisuuden tarkastelun miehistä erillisenä ilmiönä.

Jos maskuliinisuus ja miehenä oleminen ovat toisistaan erillisiä asioita, on maskuliinisuuden käsitteen avulla mahdollista kuvitella yhteisöjä, joissa miehiin ei liity oletuksia ja odotuksia, joita naisiin ja ei-miehiin ei liitetä. Connell puhuu maskuliinisuuksista aina monikossa. On olemassa useita erilaisia tapoja olla mies. Osaa näistä tavoista yhteisö arvostaa, osaa se vieroksuu ja osan se sivuuttaa merkityksettömänä.

”Hegemoninen maskuliinisuus” viittaa Connellin ajattelussa kussakin kulttuuripiirissä kaikkein arvostetuimpaan tapaan olla mies. Hegemonista maskuliinisuutta harjoittava miesryhmä käyttää ylivaltaa naisiin ja muihin miehiin.

Ylivaltaa säilyttävät paitsi hegemoniseen maskuliinisuuteen liittyvä vallantahto, myös hegemonisen maskuliinisuuden alistamien ryhmien hiljainen hyväksyntä. Connellin mukaan hegemoniaa ei ylläpidetä yksistään väkivallalla ja sen uhalla. Olennainen piirre on suostuttelu.

Nousu maskuliinisuuksien hierarkian ylemmille asteille ei ole mahdollista useimmille miehille. Tästä huolimatta hegemonisen maskuliinisuuden jäljittely ja myötäily on heille hyödyllistä toimintaa, jonka vaihtoehtona on yleisesti arvostetun maskuliinisuuden julkinen kritiikki, joka ei saa taakseen enemmistön tukea.

Tässä kirjoituksessa maskuliinisuus ymmärretään Connellin tapaan miehiin ja miehenä olemiseen assosioituvina ominaisuuksina. Maskuliinisuuteen voi kohdistua odotuksia, ja arvostetun maskuliinisuuden muutokset näkyvät miesten ja poikien tavassa toimia.

Tämä avaa mahdollisuuksia maskuliinisuuteen liittyvälle tarkoitushakuiselle kielenkäytölle, joka tähtää miehiä koskevien ihanteiden ja ennen pitkää konkreettisten, lihaa ja verta olevien miesten käyttäytymisen muuttumiseen.

Optimismi ja käsitys nopeasta muutoksesta

Vielä vuonna 2000 miestutkija Arto Jokinen (1964–2016) liitti erityisesti suomalaisessa kulttuuriympäristössä hyväksyttävän, ihanteellisen miehenä olemisen sotilashyveisiin, joita ovat valmius puolustaa itseään väkivalloin, tunneilmaisun niukkuus ja pakollinen heteroseksuaalisuus.

Jokisen mukaan lailla pakolliseksi tehty asevelvollisuus, ”inttijutut” miesten keskistä yhteenkuuluvuutta lujittavana käytäntönä sekä asevelvollisuuden suorittaneiden miesten yhteiskunnallinen arvostus asemoivat sotilasmaisen maskuliinisuuden kaikista arvostetuimmaksi.

Jokisen käsitys suomalaisesta hegemonisesta maskuliinisuudesta korostaa eräänlaista traagista optimismia: sodankäyntiin liittyvä ulospäin suuntautunut aggressiivisuus ja tunteiden patoaminen ovat esteettisesti uljas, mutta samalla kestämätön projekti. ”Panssaroitu maskuliinisuus” vahingoittaa miesten lähellä olevien ihmisten lisäksi ennen pitkää myös heitä itseään.

Jokisen pessimistinen käsitys juroista ja väkivaltaisista suomalaisista miehistä vaikuttaa jo nyt vanhentuneelta. Kotimaisessa sanomalehtikirjoittelussa vilahtelevat otsikot viittaavat toistuvasti heteromiesten ”vapautumiseen” ja ”miehen mallin” keinotekoisuuteen.

Lukija johdatellaan uskomaan, että miehiin kohdistuvien odotusten kapeus ja niiden huonosti perusteltu luonne ovat jo yleisessä tiedossa.

Sanomalehtikirjoittelussa lukija johdatellaan uskomaan, että miehiin kohdistuvien odotusten kapeus ja niiden huonosti perusteltu luonne ovat jo yleisessä tiedossa. Samalla oletetaan, että nykyinen vallitseva tapa kasvattaa poikia pyrkii ehkäisemään Jokisen hahmotteleman maskuliinisuuden uusiutumista.

Lainsäädäntö ja yhteiskunnalliset instituutiot muuttuvat hitaammin kuin vellovan julkisen keskustelun puheenaiheet. Siellä, missä miehiä koskevia vaatimuksia ja miehen kunnian kriteerejä ei voida muotoilla uudelleen pelkällä kielellisellä merkityksen annolla, nämä velvollisuudet pyritään brändäämään uudelleen.

Julkinen keskustelu on liittänyt pakolliseen asepalvelukseen uudenlaisia sukupuolesta riippumattomia hyötyjä, kuten harjaantumisen johtamiseen ja tiimityöhön. Samalla armeijan käymisestä on riisuttu sen luonnetta kasvattavat ja ei-toivottua sukupuolen ilmaisua kuurnitsevat vaikutukset.

Laajempi länsimainen maskuliinisuuksien murros

Kansainvälinen kriittinen miesten ja maskuliinisuuksien tutkimus on jakautunut kahtia suhteessa siihen, kuinka onnistuneena länsimaisten miesten vapautumista jonkinlaisesta ”vanhasta” maskuliinisuudesta pidetään. Yhdysvaltalainen urheilun ja seksuaalisuuden tutkija Eric Anderson kutsuu miesten keskuudessa vakiintumassa olevaa miehenä olemisen mallia inklusiiviseksi maskuliinisuudeksi.

Siinä korostuvat feminiinisen käytöksen vieroksunnan väheneminen, tunteiden esittämisen mahdollistuminen ja omasta henkilökohtaisesta hyvinvoinnista huolehtiminen. Anderson olettaa, että inklusiivista maskuliinisuutta harjoittavat miehet ovat aiempaa heikommin motivoituneita tavoittelemaan valtaa ja hahmottamaan maailman yksilöiden välisen kilpailun kenttänä.

Sukupuoleen liittyviä arkisia käytäntöjä tarkastelleet yhdysvaltalaiset sosiologit Tristan Bridges ja C. J. Pascoe kuuluvat Andersonin käsitystä vastustavaan leiriin. Heidän mukaansa hyväksyttävän ja miesten keskuudessa yleisen maskuliinisuuden sisältö muuttuu siksi, että miehille ei enää ole tarjolla yhtä paljon toimintaympäristöjä, joissa kovasta, voimaa uhkuvasta maskuliinisuudesta olisi hyötyä.

Bridges ja Pascoe kutsuvat uusia maskuliinisuuden muotoja hybrideiksi, entisten hegemonisten ja ei-hegemonisten maskuliinisuuksien yhdistelmiksi, ja katsovat, että hybridimaskuliinisuuden avulla miehet voivat uusintaa johtavat asemansa esimerkiksi työelämässä. Esimerkiksi alankomaalainen tutkija Marci Cottingham kuvaa hoitotyössä toimivia miehiä, jotka valikoivat käyttöönsä feminiinisenä pitämästään toimintatapojen repertuaarista elementtejä pitääkseen kiinni asemastaan työelämässä.

On vaikea sanoa, onko hyväksyttävän, toivotun tai ihannoidun maskuliinisuuden sisältö muuttunut viimeisen vajaan kahdenkymmenen vuoden kuluessa kovinkaan paljoa. Varmaa on kuitenkin se, että maskuliinisuuksien muuttumisesta puhutaan, sitä pelätään ja siihen ladataan toiveita.

Huolen ilmauksesta uusien ihanteiden rakentamiseen

Kasvatustieteen professori Elina Lahelman mukaan suomalaisessa mediassa muodostui 1980-luvun alussa erityinen poikakeskustelun perinne, jonka tunnuspiirteet ovat pysyneet ajan kuluessa suhteellisen samoina. Siinä oletetaan, että pojat ovat sukupuoleensa liittyvien erityispiirteiden vuoksi erityisessä vaarassa ajautua koulutuksen ja työelämän ulkopuolelle, mutta nykymuodossaan koulutus myös latistaa pojille ominaisen aktiivisuuden ja itsenäisyyden. Huoli pojista näyttää siten syntyvän yhä uudelleen ja uudelleen mukautuen ympäristön muutokseen.

Huoli pojista näyttää syntyvän yhä uudelleen ja uudelleen mukautuen ympäristön muutokseen.

Lahelma, samoin kuin Bridges ja Pascoe, valitsee miehet tutkimuskohteikseen siksi, että halki historian miehillä on ollut länsimaisissa yhteiskunnissa enemmän valtaa kuin naisilla. Ylivallan ilmenemismuotoja ovat olleet miesten hengentuotteiden korkeampi näkyvyys kulttuurissa sekä miesten palkkatyö ja leiväntuoja-asema, joiden myötä miehet ovat olleet päättämässä myös kotitalouksien rahankäytöstä.

Ylivaltaan oikeuttavan maskuliinisuustyypin olemassaolo tunnustetaan sekä tätä ilmiötä kriittisesti tarkastelevissa tutkimuksissa että kritiikittömissä poikia ja miehiä koskevan huolen ilmauksissa. Jälkimmäisiin sisältyy myös implisiittinen käsitys miehistä potentiaalisesti naisia tehokkaampina työntekijöinä.

Pyrkimys miesten toiminnan tehostamiseen sisältää piilo-oletuksen miesten sisällä olevasta potentiaalista, jonka hyödyntämättä jättämistä naisten ja ei-miesten toimintamahdollisuuksien parantuminen ei voi kompensoida.

Se työ, joka miehiltä yhteiskunnallisten muutosten myötä jää tekemättä, ei näytä muuttuvan kaikille sukupuolille kelpaavaksi työksi huolimatta siitä, että työstä kilpailevia työttömiä on huomattavasti avoimia työpaikkoja enemmän. Toisin sanoen paljon veroja maksava, työtä tekevä mies tulee säilyttää, mutta juuri siksi miesten on muututtava.

Uudenlaisten maskuliinisuuksien syntyä koskeva keskustelu eroaa Lahelman havaitsemasta poikia koskevaa huolta käsittelevästä ajattelutavasta: tarkasteluhetkellä tavanomaiseksi mielletyn maskuliinisuuden elintilan kaventumista ei enää käsitetä kriisinä, joka tulisi torjua muokkaamalla koulua ja koulutusta vastaamaan poikien tarpeita. Poikien ja miesten kunnianpalautuksen sijaan laajamittaista miehenä olemisen ja miehiä koskevien ihanteiden muutosta pidetään välttämättömänä.

Millaisia miehiä pojista pitäisi tehdä?

Nykyistä tai vähintään lähimenneisyydelle ominaista miehenä olemista pidetään epäonnistuneena ja huonosti nykymaailman kanssa yhteensopivana. Tämä havainto on yhteiskunnassamme esiintyvien maskuliinisuuksien kirjon muovaamista koskevan keskustelun alkupiste, johon yksimielisyys myös päättyy.

Keskustelun painotuksissa kilpailevat henkisen alisuorittamisen karsiminen ja pehmeämmäksi mielletty omien lahjakkuuksien ja toimintamahdollisuuksien tunnistaminen. Poikien on yhtäältä omaksuttava lukuharrastus ja hyvä koulumenestys työmarkkinakelpoisuuden ylläpitämiseksi, mutta toisaalta heillä on lupa löytää oma juttunsa esimerkiksi hoitotyön parista.

Tämänhetkisen julkisen keskustelun muotiaiheita ovat digitalisaatio ja työmarkkinoiden muutos, joiden seurauksena vakituisia työpaikkoja katoaa, työurat pirstaloituvat ja yksilöt joutuvat entistä useammin kilpailemaan keskenään elintilasta kapenevassa keskiluokassa. Mahdollisimman mobiilin ja kameleonttimaisen työvoiman tarve näyttää mahdollistavan jonkinlaisten feminististen ihanteiden toteutumisen naisten tai sellaiseksi oletettujen elämässä. Heteroseksuaalinen parisuhde tai halu perustaa perhe eivät enää ole naisia koskevan normaaliuden kriteerejä.

Miesten vapautuminen ei tässä muutoksessa ole yhtä selkeästi nähtävissä. Jokisen kuvaama ”vanha” mies on ”kova” feminiinisen käytöksen välttelyn, pakollisen heteroseksuaalisuuden, tunnekylmyyden ja fyysisen voiman muodossa. ”Uusi” mies näyttää kuitenkin korvanneen entisen miehisen kovuuden vain uudenlaisella kovuudella: korkea stressinsietokyky, valmius painaa pitkää päivää ja huolehtia omasta ruumiillisesta kunnosta ovat kelpaavuuden kriteerejä kaikille kansalaisille sukupuolesta riippumatta.

Vaikuttaa siltä, että Andersonin ennuste tulevaisuudessa jatkuvasti yleistyvästä suvaitsevasta ja pehmeästä, omat ja muiden tunteet huomioivasta inklusiivisesta maskuliinisuudesta ei toteudu.

Vaikuttaa siltä, että Andersonin ennuste tulevaisuudessa jatkuvasti yleistyvästä suvaitsevasta ja pehmeästä, omat ja muiden tunteet huomioivasta inklusiivisesta maskuliinisuudesta ei toteudu. Poikien kasvatuksen periaatteiden päivittämisen päämääräksi näyttää muodostuvan pikemminkin taloudellisen tuottavuuden kannalta ylimääräisten rönsyjen karsiminen maskuliinisuudesta.

Väistyvätkö miehenä olemisen paineet?

Miehiltä vaaditaan ja odotetaan eri aikoina ja eri paikoissa erilaisia asioita. Tässä mielessä maskuliinisuuksien sisällön ja eri yhteiskunnissa läsnä olevien maskuliinisuuksien määrän jatkuva muutos on selviö.

Inklusiivista maskuliinisuutta ja hybridimaskuliinisuutta koskevien teorioiden kiistassa ei pohjimmiltaan ole kyse tehtyjen havaintojen paikkansapitävyydestä, vaan siitä, millaisia johtopäätöksiä empiirisen tutkimuksen perusteella tulisi muodostaa. Siksi on myös mahdollista olettaa, että inklusiivisen maskuliinisuuden ja hybridimaskuliinisuuden välillä ei välttämättä vallitse ilmeistä loogista ristiriitaa. Sen sijaan nämä kaksi teoriaa saattavat kuvata samaa ilmiötä kahdesta erilaisesta näkökulmasta.

Tällä hetkellä kielenkäyttö, jossa muotoillaan miehiä koskevia ihanteita, asettaa hyväksi miehenä olon kriteeriksi menestyksen työelämässä. Tässä mielessä se implisiittisesti rohkaisee miehiä tarkastelemaan omia toimintatapojaan ja käyttäytymään työelämän kannalta mahdollisimman tarkoituksenmukaisella tavalla.

Tämä maskuliinisuus on mahdollisesti hybridiä: sitä ennen olemassa olleiden hegemonisten maskuliinisuuksien, ei-hegemonisten maskuliinisuuksien ja feminiinisyyksien yhdistelmiä.

Kun työelämässä pärjäämistä koskeva kelpaavan maskuliinisuuden kriteeri on täytetty, hyväksi miellettyä maskuliinisuutta koskevia ehtoja ei ole jäljellä kovin montaa. Hegemoninen maskuliinisuus ja hybridimaskuliinisuus näyttävät merkitsevän samaa asiaa: hybridimaskuliinisuus on hegemonisen maskuliinisuuden uusin, yleistymässä oleva muoto, joka korvaa Jokisen kuvaileman sotilashyveisiin perustuvan maskuliinisuuden.

Inklusiivinen maskuliinisuus tunteiden ilmaisun ja omasta sekä muiden hyvinvoinnista huolehtimisen muodossa näyttäytyy hybridimaskuliinisuutta menestyksekkäästi harjoittavalle miehelle mahdollisuutena. Tästä toisaalta seuraa, että inklusiiviselle maskuliinisuudelle jää myös uudessa maskuliinisuuksien välisessä hierarkiassa melko vähän elintilaa.

Ennen tunteiden ilmaisua ja omasta sekä muiden hyvinvoinnista huolehtimista rajoitti silloinen hegemonisen maskuliinisuuden normi. Nämä teot eivät myöskään hybridimaskuliinisuutta arvostavalla aikakaudella ole miehenä kelpaamisen keskeisiä kriteerejä, vaan mahdollisuus niiden harjoittamiseen on pikemminkin menestyksen sivutuotteena saatava etuoikeus.

Miehenä olemisen vapautumista koskeva julkinen keskustelu on keskeinen oire siitä, että miehen elämä on edelleen perusteellisen ulkopuolisen arvioinnin kohteena.

Miehenä olemisen vapautumista koskeva julkinen keskustelu on keskeinen oire siitä, että miehen elämä on edelleen perusteellisen ulkopuolisen arvioinnin kohteena. Arvosteluperusteiden vähittäisestä muuttumisesta huolimatta poikien ja miesten toimintaan liitetään sekä odotuksia että pelkoja. Tämän tiedostaminen auttaa myös kuvittelemaan toisenlaista tulevaisuutta.

Toisenlaisen tulevaisuuden muuttaminen kuvitelmasta todeksi vaatii kuitenkin suurta muutosta siinä, kuinka arvotamme miehiä yhteiskuntaa koossa pitävänä voimana. Tämä näyttää edellyttävän tietoista pyrkimystä käsitteelliseen varovaisuuteen uudenlaisten maskuliinisuuksien muotoilussa ja niiden olemassaolon edistämisessä. Vasta miesten ja taloudellisen tuottavuuden kulttuurisen yhteen liittämisen lopettaminen mahdollistaa erilaisten maskuliinisuuksien kuvittelemisen irrallaan niiden keskinäisiä suhteita jäsentävästä hierarkiasta.

FM Henri Hyvönen on sukupuolentutkimuksen väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Hyvösen poikia ja miehiä koskeva tutkimus on osa WeAll – Yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti kestävä tulevaisuuden työelämä -tutkimushanketta.

Julkaisu Kuinka miehiä hallitaan? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuuntele artikkeli Susanna Hastin lukemana:

Tamperelainen paikallislehti otsikoi: ”Avustajat pois kehästä – Nyt saapuu Tampereelle raskaan sarjan vaalisonni”.

Jutun – jota voisi ajatella jopa ilmaiseksi mainokseksi – leipätekstissä kirjoitetaan, kuinka perussuomalaiset lyövät ”oman kortensa kekoon kutsumalla sunnuntaiksi Tampereelle viitasaarelaisen sahurin, monessa julkisessa myllyssä marinoituneen kansanedustaja Teuvo Hakkaraisen”.

Vierailua mainostavassa vaalijulisteessa herra Hakkarainen on pukeutunut miehekkäästi nahkatakkiin, aurinkolaseihin, farmarihousuihin ja bootseihin.

Teuvo Hakkarainen ja Niccolò Machiavelli

Mieheyden ja politiikan yhteen kietoutuminen on ollut niin itsestään selvää, ettei sitä ole osattu edes tutkia kuin vasta viime vuosikymmeninä, vaikka jo modernin politiikan tutkimuksen isänä pidetyn Niccolò Machiavellin ajattelussa mieheys oli politiikan keskiössä.

Ensinnäkin Machiavellin ja renessanssiajan humanistien ihailemassa antiikin ajan maailmassa arvostettiin yli kaiken sankaruutta ja sotilaallista loistoa, mikä yhdistettiin miehuullisuuteen. Sen vastakohtana oli feminiiniseksi ymmärretty taloudenhoito eli ekonomia.

Toiseksi Machiavelli kirjoitti ruhtinaskunnan tai tasavallan autonomiasta, mutta ei viitannut sillä valtioon, vaan siihen, kuinka miesten on kyettävä (itse)hallintaan. Näin mies erottautui naisista, lapsista, orjista ja muukalaisista, jotka eivät olleet autonomisia vaan holhottavia. Valtion käsite ei ollut vielä Machiavellin aikana eronnut ruhtinaan statuksesta.

Kaupunkivaltion autonomian puolustaminen yhdisti nämä kaksi teemaa: sankariteot valtion puolesta ovat miehuullisuuden todistusaineistoa.

Politiikan taitoa eli sankarillisia tekoja suoritettiin harjoittamalla virtùta. Sitä ei sovi sekoittaa kristilliseen hyveen käsitteeseen, vaan etymologisesti se viittaa latinan sanaan virtus, jossa ’vir’ tarkoitta miestä. Virtùn käsitteen assosiaatio viriiliyteen ei ole sattumaa.

Virtùn käsitteen assosiaatio viriiliyteen ei ole sattumaa.

Sitä harjoittamalla ruhtinas tai poliitikko pyrki luomaan liittosuhteen kansanjoukkoihin toisia ruhtinaita tai poliitikkoja vastaan, jotka hän pyrki osoittamaan kyvyttömiksi eli feminiinisiksi.

Sigmund Freud kirjoituksessaan joukkopsykologiasta menee vielä pidemmälle osoittamalla, kuinka ruhtinaan tai poliitikon ja kansanjoukkojen välinen suhde on viime kädessä seksuaalinen. Keskeisessä asemassa joukkopsykologiassa on identifikaatio eli samaistuminen.

Samaistumisessa on kyse ryhmän jäsenten keskinäisistä suhteista sekä ryhmän jäsenten ja sen johtajan välisestä suhteesta. Ryhmän jäsenet ihailevat johtajaansa kuin isää asettamalla tämän yhteiseksi ego-ideaalikseen (haaveilemalla joskus tulevansa samanlaiseksi), mikä saa heidät myös tuntemaan olevansa veljiä keskenään. Tämä pitää ryhmän koheesiota yllä.

Esseessä narsismista Freud kirjoittaa siitä, kuinka kyse on homoseksuaalisen libidon suuntaamisesta sellaiseen muotoon, mikä on yhteiskunnallisesti hyväksyttävää.

Sikäli kun toisen miehen avoin rakastaminen ei ole sallittua, niin halu ylevöitetään ihailuksi – ehkäpä hienoisella huumorilla höystettynä, kuten Hakkaraisen kaltaisen ”vaalisonnin” tapauksessa.

Hakkarainen ei kuitenkaan ole varsinaisesti sen enempää machiavelliläinen ruhtinas tai valtiomies kuin Freudin kuvaama isähahmo.

Mutta Hakkarainen ei kuitenkaan ole varsinaisesti sen enempää machiavelliläinen ruhtinas tai valtiomies kuin Freudin kuvaama isähahmo. Miksi sitten perussuomalaisten kannattaa kierrättää häntä oman vaalipiirin ulkopuolella Tampereen Teiskon Kämmenniemen Kessan baarin kaltaisessa paikassa kunnallisvaalien alla?

Teuvo Hakkarainen ja protestimaskuliinisuus

Sosiologi R. W. Connell yhdessä Tim Carriganin ja John Leen kanssa lanseerasi hegemonisen maskuliinisuuden käsitteen laajemmalle tutkijayhteisölle vaihtoehdoksi sukupuolirooliteorialle, joka oli sokea sukupuolten välisille valtasuhteille ja oletti roolien olevan muuttumattomia.

Se toi näkyville sukupuolten välisten ja miesten keskinäisten hierarkkisesti määräytyneiden valtasuhteiden lisäksi sen, että maskuliinisuus ei ole kaikille miehille sama.

Maskuliinisuus ei ole kaikille miehille sama.

Connellin teoriassa hallitsevana luokkana on keskiluokkainen hegemoninen maskuliinisuus, joka asettuu hegemoniaa kannattavien, marginalisoitujen ja alistettujen maskuliinisuuksien yläpuolelle.

Se ilmenee ideaalikuvana maskuliinisuudesta, johon huomattava osa miehistä kuvittelee kykenevänsä identifioitumaan, tai ainakin he pitävät hegemonisen maskuliinisuuden ideaalikuvaa tavoittelemisen arvoisena. Sen tukeminen nimittäin antaa lupauksen hallitsevasta asemasta suhteessa toisiin miehiin ja kaikkiin naisiin – vaikka todellisuudessa asia olisikin toisin.

Yksi marginalisoidun maskuliinisuuden muodoista on työväenluokkainen protestimaskuliinisuus, jota Hakkarainen edustaa.

Hän protestoi ruumiillisuudellaan ja suorapuheisuudellaan feminisoitunutta, urbaania, kosmopoliittia, liberaalia ja keskiluokkaista maskuliinisuutta ja miespoliitikkoja vastaan, joiden monet Hakkaraisen kannattajat tulkitsevat olevan hegemonisessa asemassa ja ovat ainakin osittain oikeassa.

Hän protestoi feminisoitunutta, urbaania, kosmopoliittia, liberaalia ja keskiluokkaista maskuliinisuutta ja miespoliitikkoja vastaan.

Toisaalta Hakkaraisen ruumiillisuus ja suorapuheisuus voidaan kapinan sijaan tulkita yhdeksi hegemonisen maskuliinisuuden puoleksi. Jos tarkkoja ollaan, niin Hakkarainen on yrittäjä, ei työläinen. Mutta yhtä kaikki: todellisiin vallan kabinetteihin hän ei ole missään vaiheessa päässyt, vaan hänen tehtävänään on avustaa, herättää huomiota ja kerätä ääniä puolueelleen.

Tämä on ollut miestutkimuksessa vallitseva selitysmalli sille, miksi protestimaskuliinisuus kääntyy helposti itseään vastaan: se vahvistaa entisestään hegemonista maskuliinisuutta, mitä vastaan se kapinoi kääntyen helposti työväenluokkaisten miesten itsetuhoisuudeksi.

Teuvo Hakkarainen ja Tom of Finland

Tamperelaisessa julkaistussa jutussa kuvataan, kuinka ”Miami Vice -tyyppisiin laseihin ja hapsunahkatakkiin pukeutunut Hakkarainen kävelee tupakka huulessa kohti kameraa”. Miami Vicen lisäksi toinen assosiaatio Hakkaraisen olemukseen on parin viime vuoden aikana paljon julkisuutta saanut Touko Laaksosen alias Tom of Finlandin kuvasto.

Laaksosen piirroshahmot merimiehistä, moottoripyöräilijöistä, tukkijätkistä ja nahkaan pukeutuneista miehistä loivat uudenlaisen kuvan maskuliinisesta ja työväenluokkaisesta homomiehistä, jotka protestoivat keskiluokkaista ja feminisoitunutta mieskuvaa vastaan samalla tavoin kuin Hakkarainen olemuksellaan.

Toisin sanoen kuva Hakkaraisesta nahkatakki päällä ja tupakka huulessa ei välttämättä kanna samoja merkityksiä suuren yleisö edessä kuin vielä vuosikymmen sitten.

Connell jo vuonna 2005 yhdessä James D. Messerschmidtin kanssa myönsi, ettei hegemoninen maskuliinisuus enää tänä päivänä välttämättä rakennu vastakkaiseksi homomieheydelle, kuten se 1980-luvulla ja alkuperäisessä teoriassa vielä teki.

Hegemoninen maskuliinisuus ei enää tänä päivänä välttämättä rakennu vastakkaiseksi homomieheydelle.

Toisaalta samasta syystä Hakkaraisen ei tarvitse välittää siitä, minkälaisia assosiaatioita kuva ”vaalisonnista” herättää; vaikkei hän nahkatakkeineen ja bootseineen nuorempien sukupolvien mielissä yhdistyisikään Miami Viceen, vaan aivan johonkin muuhun.

Sosiologi Eric Anderson on mennyt vielä pidemmälle ja esittänyt, että hegemonisen maskuliinisuuden käsitteestä voidaan luopua kokonaan.

Hänen mukaansa ei ainoastaan uuden sukupolven inklusiivinen maskuliinisuus ole suvaitsevaista niin homoseksuaalisuutta kuin feminiinisyyttä kohtaan, vaan myöskään vanhemman sukupolven homofobialle identiteettiään rakentaneet miehet – Anderson käyttää näistä ilmaisua ortodoksinen maskuliinisuus – eivät enää kykene kontrolloimaan nuorempien miesten käyttäytymistä ja asenteita.

Suhteessa homoseksuaalisuuteen Anderson on ehkä oikeassa – ainakin, jos otamme esimerkiksi yhdenvertaisuuslainsäädännön etenemisen suomalaisessa yhteiskunnassa tai sen, kuinka miespoliitikot ovat uskaltaneet tulla niin sanotusti ulos kaapista ja ovat nousseet mediassa jopa kaapin päälle, kuten Tuula Juvonen aihetta käsitelleen kirjansa otsikoi.

Väite misogynian vähenemisestä perustuu virhetulkintaan, että homoseksuaalisuudella ja feminiinisyydellä olisi yhteys keskenään.

Sen sijaan Andersonin väite misogynian vähenemisestä perustuu teoreettiseen virhetulkintaan – että homoseksuaalisuudella ja feminiinisyydellä olisi tosiasiallinen yhteys keskenään ja homofobian vähentyminen vähentäisi näin automaattisesti myös naisvihamielisiä asenteita – , eikä saa empiiristä vahvistusta, jos tarkastelemme vaikkapa Suomen poliittisen järjestelmän uudelleensukupuolittumista viimeisen kymmenen vuoden aikana. Suurimpien puolueiden puheenjohtajina ja avainministereinä naiset ovat jälleen harvassa.

Päinvastoin, miehet voivat nykyään entistä vapaammin oleskella keskenään ilman pelkoa siitä, mitä heistä ajatellaan. Naisia ei tarvita paikalle todistamaan tilan heteroseksuaalisuudesta.

Niin ikään Tamperelaisen otsikko avustajan kehästä poistamisesta voidaan ymmärtää siten, että kun nahkatakkiin pukeutunut ja testosteroiinia uhkuva ”raskaan sarjan vaalisonni” puhuu politiikkaa toisille miehille niin kuin vain mies voi toisille miehille puhua (perussuomalaisten kannattajissa kaksi kolmesta tai jopa kolme neljästä on miehiä), niin siinä ei naisia – tai edes Petteri Orpon tai Ville Niinistön kaltaisia neitejä – tarvita edes kuriositeetiksi.

YTT Jiri Nieminen on politiikan tutkija.

Artikkelin kuvituskuva: Patrick Ganz / Pixabay 

Julkaisu Teuvo Hakkarainen – raskaan sarjan vaalisonni? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viimeisen neljännesvuosisadan aikana suomalaisessa yhteiskunnassa on tapahtunut siirtymä teollisesta yhteiskunnasta jälkiteolliseen informaatio- ja palveluyhteiskuntaan. Keskeisinä ominaisuuksina uudelle tuotantotavalle ovat olleet ajan ja paikan kategorioiden muutos. Työaikaa ja vapaa-aikaa, julkista ja yksityistä, on yhä vaikeampi erottaa toisistaan, mistä on seurannut mies- ja naiskansalaisuutta tuottaneiden kurinpidollisten instituutioiden avautuminen. Niin ikään maailma on globalisoitunut: ihmiset, tavarat, palvelut ja pääoma liikkuvat vapaammin, mikä on moninaistanut yhteiskuntia seksuaalisesti, sukupuolisesti ja etnisesti.

Seuraavassa käsittelen lyhyesti kuinka tämä yhteiskunnallinen muutos ilmenee modernin yhteiskuntaan perustuneen maskuliinisuuden kriisinä ja uudenlaisten miespoliitikkojen esiinmarssina myöhäismodernissa poliittisessa julkisuudessa.

Hegemoninen maskuliinisuus ja moderni hallintomentaliteetti

Aluksi on tehtävä erottelu maskuliinisuuden ja miehen käsitteiden välillä. Mies viittaa esimoderniin agraariyhteiskuntaan, jossa biologia ja ruumiin anatomia työnjaon kautta määritti sukupuolieroa kuin luonnostaan. Sen sijaan maskuliinisuus liittyy modernisaatioon. Maskuliinisuutta on tuotettu kurinpidollisilla instituutioilla. Tutuin esimerkki lienee armeija miesten kouluna. Mutta työelämän käytännöt perinteistä armeijaa muistuttavine hierarkioineen ja sukupuolitettuine työmarkkinoineen sekä normittava sosiaalipolitiikka, hyvinvointivaltio, ovat olleet vieläkin tehokkaampia mies- ja naiskansalaisuuden tuottamisen mekanismeja.

Yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa on käytetty hegemonisen maskuliinisuuden käsitettä kuvamaan jaettua modernin mieheyden ihannetta, johon sekä halutaan samaistua ja joka mahdollistaa sukupuolitetun vallankäytön modernin kansallisvaltion puitteissa.

Sikäli kun myöhäismodernissa yhteiskunnassa niin sanotusta uusliberalistisesta politiikasta tai hallintamentaliteetista on seurannut maskuliinisuutta (ja suomalaista yhtenäiskulttuuria yleisemminkin) tuottaneiden kurinpidollisten instituutioiden alasajo tai ulkoistaminen, on loogisena seurauksena maskuliinisuuden kriisiytyminen, joka puolestaan tekee mahdolliseksi maskuliinisuuden lopun kuten sosiologi John MacInnes (1998) on provosoivasti esittänyt.

Väitän, että modernin maskuliinisuuden kriisi ei näyttäydy politiikassa ainoastaan maakuntien niin sanottujen kalapuikkoviiksimiesten julkisuudenhallinnan ongelmina, vaan myös politiikan huipulla olleet miehet ovat kompastelleet – erinäisistä syistä.

Kaksi kompuroivaa miespoliitikkoa

Entinen pääministeri Matti Vanhanen on esimerkki poliitikosta, joka kamppaili epätoivoisesti toisen kautensa viimeisinä vuosina myöhäismodernille ominaista julkisuuden ja yksityisyyden eron hämärtymistä vastaan. Eveliina Talvitie (2011) kirjoittaa kuinka Vanhanen halusi sanoutua irti modernille politiikalle tyypillisestä journalistien ja poliitikkojen välisestä symbioosista, jossa väliportaan poliitikko vuosi tietoisesti politiikan toimittajille esimerkiksi valiokunnissa käytyjä keskusteluita. Tästä kuitenkin seurasi Vanhaselle maine salailevana, jopa demokratian vastaisena poliitikkona, joka ei halua ”keskustella keskeneräisistä asioista”.

Vanhasen tragedia oli nähtävästi se, että hän kyllä pyrki kyseenalaistamaan tiettyjä modernille aikakaudelle ominaisia politiikan tyylejä, mutta ei kyennyt tavoittamaan myöhäismodernin yhteiskunnan poliittisen viestinnän tai mediajulkisuuden luonnetta. Samalla tavoin kuin Harri Holkeri juodessaan kahvia, Vanhanen puolustaessaan itsepintaisesti yksityisyyttään, oli luomassa uutta poliittista kulttuuria, mutta aivan eri merkityksessä kuin mitä kumpikaan heistä olivat tarkoittavinaan.

Käännekohtana Vanhasen uralla oli hänen eronsa pitkäaikaisesta puolisostaan Merja Vanhasesta. Se asetti mediassa kyseenalaiseksi hänen maskuliinisen kykynsä hallita yksityiselämää, mikä on perinteisesti nähty miehelle edellytykseksi sille, että hän voi hallita toisia. Keltainen lehdistö otti Vanhasen naissuhteet hampaisiinsa kuin osoittaen, että Vanhanen ei omannut ylemmän keskiluokan mieheltä vaadittavaa sosiaalista pääomaa. Hän kun ”erehtyi” seurustelemaan vajaan vuoden työväenluokkaisen yksinhuoltajan kanssa.

Viimeisinä pääministerivuosinaan ei Vanhanen enää kyennyt saavuttamaan modernia hegemonisen maskuliinisuuden subjektipositiota, josta hän olisi kyennyt tuottamaan lausumia, joita olisi kuunneltu. Hänen poliittisia avauksiaan tyrmättiin, vaikka hän esitti saaneensa niitä esimerkiksi miehekkäästi hiihdellessä kuin Urho Kaleva Kekkonen.

Siinä missä Vanhanen vaikutti ymmärtävän yksityisen ja julkisen välisen eron eräänlaisena rappeumana, niin SDP:n puolisihteeri ja sittemmin kansanedustajaksi noussut Mikael Jungneria pyrki ottamaan tilanteen haltuun ja rakentamaan uudentyyppistä miesjohtajuutta hakien hegemonisen maskuliinisuuden subjektipositiota uudessa mediajulkisuudessa. Jungner näytti olevan hyvinkin tietoinen myöhäismoderniin informaatio- ja palveluyhteiskuntaan liittyvien uusien hallintokäytäntöjen lisäksi tunteiden merkityksestä ylemmän keskiluokan miespoliitikolle myöhäismodernissa poliittisessa viestinnässä esimerkiksi puhuessaan SDP:stä rakkauden puolueena tai kirjoittaessaan (Junger 2011) tunnejohtamisesta.

Anu Koivusen (2011) mukaan miespoliitikolle on nykyään luvallista tunteiden näyttäminen ilman, että se veisi häneltä uskottavuutta. Hän viittaa kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Kataisen kyyneliin tiedotustilaisuudessa, jossa hän ilmoitti, ettei Ilkka Kanerva nauti enää hänen luottamustaan ulkoministerinä.

Mutta Jungner ei huomioinut sitä, että se mikä tyydyttää kokoomuksen äänestäjiä, ei välttämättä sellaisenaan toimi SDP:n perinteiselle äänestäjäkunnalle. Niin sanottu affektiivinen käänne ja länsimaisen miehen lihaspanssarin avautuminen näyttää kuitenkin koskevan vain ja ainoastaan ylemmän keskiluokan miehiä myöhäismodernissa. SDP menetti kaikista eniten äänestäjiä perussuomalaisille, jotka Timo Soinin johdolla onnistuivat puhuttelemaan takaisin moderniin suljettuun kuriyhteiskuntaan kaipaavaa miesäänestäjää – perussuomalaisten äänestäjistä kaksi kolmesta oli miehiä.

Myöskään Jungnerin ei onnistunut saavuttamaan hegemonista subjektipositiota ja luomaan homososiaalista liittosuhdetta potentiaalisiin äänestäjiinsä. Heikosti menneiden presidentinvaalien jälkeen Jungner ilmoitti jättävänsä puoluesihteerin tehtävät.

Työn femininistoituminen ja miespoliitikkojen polarisoituminen

Työelämän muuttumisen ja mediajulkisuuden – poliitikkojen työn – viihteellistymisen yhteydessä on kummassakin käytetty ilmaisua femininisoituminen. On ymmärrettävää, että kaikki feministitutkijat eivät ole pitäneet tästä: työelämän ja julkisuuden femininisoituminen kun ei välttämättä ole tarkoittanut naisten aseman vallan kasvua, vaikka esimerkiksi naisten nousu politiikan huipulle viimeisen neljännesvuosisadan aikana on tosiasia.

Päinvastoin, ilmiöstä, josta puhutaan femininisoitumisena, ovat työelämässä hyötyneet ennen kaikkea ne ylemmän keskiluokan miehet, jotka kykenevät adaptoimaan aikaisemmin feminiinisiksi ymmärrettyjä ominaisuuksia maskuliiniseen ruumiillisuuteen tai poliitikot käyttämällä hyväkseen muun muassa naistenlehtijulkisuutta. Entinen ulkoministeri ja nykyinen kauppa- ja eurooppaministeri Alexander Stubb lienee itseoikeutettu esimerkki jälkiteollisen yhteiskunnan tuottamasta uudesta hegemonisesta maskuliinisuudesta.

Toiseksi yhteiskunnan femininisoituminen näyttää synnyttävän vastareaktiona uudenlaisen protestimaskuliinisuuden, joka rakentuu tietoisesti feminiiniseksi ymmärretylle vastakkaiseksi kuin kaivaten modernia yksiulotteista mieskansalaisuutta, teolliseen massatuotantoon ja suljettuihin kurinpidollisiin instituutioihin perustuneen yhteiskunnan maskuliinista ihannetta. Tästä protestimaskuliinisuudesta osuvin esimerkki on jo edellä mainittu perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini.

Väitänkin, että Stubb ja Soinin muodostavat ikään kuin janan ääripäät, joiden väliin kaikki muut miespoliitikkotyypit enemmän tai vähemmän sijoittuvat. He kummatkin saivat viime eduskuntavaaleissa uskomattomat yli 40 000 ääntä.

R. W. Connell ja James D. Messerschmidtin (2005) esittämä ajatus siitä että nykyään hegemoninen maskuliinisuus täytyy ymmärtää sekä lokaalisti että globaalisti,  ja että on olemassa useita erilaisia hegemonisia maskuliinisuuksia eri tasoilla samanaikaisesti, auttaa selkeyttämään nykyistä tilannetta: Soinin ilmaisema maskuliinisuus on protestimaskuliinisuutta, suhteessa ylemmän keskiluokan kosmopoliittiin hegemoniseen maskuliinisuuteen, mutta lokaalisti Soini edustaa hegemonista maskuliinisuutta puolustaen kansallista, modernille ja teolliselle massatuotannolle perustuneelle kuriyhteiskunnalle ominaista yksiulotteista mieheyttä. Stubbin ja Soinin edustama maskuliinisuus ruokkivat toinen toisiaan.

Tällaisessa poliittisessa konjunktuurissa Vanhasen ja Jungnerin kompurointi ovat seurausta kykenemättömyydestä saavuttaa sen enempää ylemmän keskiluokan hegemonisen maskuliinisuuden lupaamaa subjektipositiota kuin protestimaskuliinisuutta. Ainoastaan intensiivisestä politiikan tyylistä tunnettu ”rotutohtori” Jussi Halla-aho ja ”vegetaristinen jalkapallohuligaani” Paavo Arhinmäki ovat jotenkin onnistuneet erottautumaan mediassa jatkumolta sijoittuen jonnekin sen ulkopuolelle ollen samalla esimerkkeinä mieheyden moninaistumisesta myöhäismodernissa.

Lähteet:

Connell, R. W. & James W. Messerschmidt (2005). Hegemonic Masculinity:
Rethinking the Concept. Gender & Society, 19:6, 829-859.

Jungner, Mikael (2011). Toimistokuukkeli. Miksi työssä pitää olla
elämyksiä ja tarkoitus. Helsinki: Helsinki-kirjat.

Koivunen, Anu (2011). Jyrki Kataisen kyyneleet eli sivusta katsova valta. Teoksesta Kuinka meitä kutsutaan. Koivunen Anu & Lehtonen, Mikko (toim.). Tampere: Vastapaino. 219-237.

MacInnes, John (1998). The End of Masculinity. Buckingham: Open
University Press.

Talvitie, Eveliina (2011). Matti Vanhanen. Mies joka halusi olla asia.
WSOY: Helsinki.

Julkaisu Moderni maskuliinisuus ja myöhäismoderni politiikka ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.