Politiikan ammattilainen ei ole ilmiönä tai terminä mikään uusi asia. Hallitsijoilla ja poliitikoilla on ollut vuosisatojen ajan ympärillään luotettuja neuvonantajia. Jo Niccolò Machiavelli muistutti ruhtinasta hyvien neuvonantajien valinnasta, koska ruhtinasta epäillään ensimmäisenä sen perusteella, minkälaisia ihmisiä hän on ympärilleen haalinut. Max Weber puolestaan kirjoitti ihmisistä, jotka ovat täysipäiväisesti mukana yhteiskunnallisessa päätöksenteosta eläen joko politiikalle tai politiikasta.

Useaan otteeseen keskustalaisten pääministerien erityisavustajana työskennellyt Timo Laaninen kirjoittaa muistelmissaan poliittisten avustajien ammattikunnan synnystä Suomessa kiinnittäen huomionsa avustajamäärän kasvuun. Vertailukohtana tähän päivään on 1960-luvun puoliväli, jolloin ainoastaan pääministerillä oli oma poliittinen avustajansa. Marinin hallitus on linjannut talousarvioesityksessään, että hallituksen palkkalistoilla voi olla korkeintaan 70 erityisavustajaa ja 15 valtiosihteeriä.

Kritiikin ytimessä lienevät politiikan sisäpiirin tekemät poliittiset virkanimitykset, jotka kritiikissä luokitellaan johonkin suojatyöpaikan ja epävirallisen korruption välimaastoon.

Iltapäivälehdet ovat toistuvasti kritisoineet avustajien määrää. Kritiikin ytimessä lienevät politiikan sisäpiirin tekemät poliittiset virkanimitykset, jotka kritiikissä luokitellaan johonkin suojatyöpaikan ja epävirallisen korruption välimaastoon.

Revittelyn ohella on myös kriittisempää pohdiskelua. Muun muassa tasavallan presidentti Sauli Niinistö totesi helmikuussa 2020 Iltalehden haastattelussa seuraavasti: ”Tämän hetken haaste on, kuinka nämä laajennetut poliittiset kabinetit ja perinteinen virkamieskulttuuri niveltyvät toisiinsa, ja minusta sitä ei ole kauheasti pohdittu. En ollenkaan salaa sitä, että aika usein perinteiseltä virkamieskunnalta kuuluu vähän huoltakin asian suhteen.”

Vähän kotimaista tutkimusta

Tiedämme parin opinnäytetyön perusteella suomalaisten erityisavustajien ja valtiosihteerien profiilin. Ministerien avustaja on tyypillisesti nuori, noin kolmekymppinen, valtiotieteellisen tutkinnon suorittanut mies.

Kotimaisessa tutkimuskirjallisuudessa on kuitenkin aukko sen suhteen, mitä avustajat tarkalleen ottaen tekevät ministerin varjossa. On tärkeää selvittää, mikä on erityisavustajien työnkuva, heidän motivaationsa työssään, kenelle he ovat vastuussa ja miten he käyttävät ministeriltä lainaamansa vaikutusvaltaa.

Ministerien avustajista on olemassa kansainvälistä tutkimustietoa artikkelien ja kirjojen muodossa. Jälkimmäisistä kannattaa mainita erityisesti poliittisten neuvonantajien tutkimusta yhteen vetävä ”Oxfordin käsikirja” Political Advisers in the Executive Branch (2020).  Kasvavaa kansainvälistä tutkimuskirjallisuutta vasten suomalaisen kriittisen tutkimuksen vähäinen määrä on huomiota herättävä ottaen huomioon, kuinka merkittävästä poliittisen järjestelmän tukipilarista on kyse.

Mitä avustajat tarkalleen ottaen tekevät?

Tästä kirjallisuudesta löytyy esimerkki myös Ruotsista: ruotsalainen haastattelututkimus ministerien avustajille osoittaa, että poliittinen avustajakunta näkee taustavaikuttamisen olevan hohdokasta, koska avustaja pääsee vaikuttamaan merkityksellisiin asioihin jo sangen nuorena. Tie kansanedustajaksi nähdään raskaana, tylsänä ja jopa turhana, mikäli tavoitteena on poliittinen vaikuttaminen. Haastatteluista käy ilmi, että kunnianhimoiset urapolkunsa alkupäässä olevat henkilöt eivät pidä edes kaikkia kansanedustajia kovinkaan fiksuina.

Muun muassa vallankäytön ja demokratian empiirisestä tutkimuksesta tunnettu yhdysvaltalainen professori Robert Dahl näkee politiikan ammattilaiset ongelmana demokraattiselle järjestelmälle, koska ammattilaisilla on taito menestyä politiikan kulisseissa vailla demokraattista vastuuta. Vaikka korkeat avustajat eivät välttämättä sinänsä tavoittele irtaantumista julkisen valvonnan piiristä, mahdollisuus siihen on itsessään ongelmallinen.

Politiikan ammattilaisten määrä kytkeytyy Dahlin mukaan julkisen politiikan monimutkaistumiseen. Jotta voisimme hakea vastauksia kysymyksiin avustajakunnan vallankäytöstä tai vastuukysymyksistä, meidän on tarkasteltava kasvavaa avustajamäärää selittäviä tekijöitä.

Viisi selitystä avustajien määrän kasvulle

Ensimmäinen selittävä tekijä on inhimillinen epäluulo. Koko poliittisen avustajajärjestelmän synnyn taustalla on kysymys virkamiesten vallan laajuudesta demokraattisessa yhteiskunnassa. Kansanedustajat ja ministerit ovat pelänneet liiallista virkamiesvaltaa. Vasemmistopuolueiden aloitteesta kaikki ministerit saivat 1970-luvun käänteessä ensimmäiset poliittiset sihteerit, joiden odotettiin tukevan ministerien työtä vasemmistolaisittain porvarilliseksi käsitetyn virkamiehistön sijaan.

Osassa muutosta käsitelleissä mietinnöissä ja muissa puheenvuoroissa todettiin, että näin puolueilla on pienempi paine ajaa muita poliittisia virkanimityksiä ministeriöissä, jos ja kun niillä on mahdollisuus hankkia ministerin ympärille oma luotettujen joukko.

Toinen selittävä tekijä on siirtymä presidenttikeskeisestä hallitsemisjärjestelmästä eduskunta- ja valtioneuvostokeskeiseen hallitsemismalliin. Olemme siis siirtyneet presidenttikeskeisyydestä pääministerin asemaa korostavaan parlamentaariseen järjestelmään. Hallitukset olivat ennen vastuussa Kekkoselle – nyt eduskunnalle. Muutos on korostanut hallitusohjelmia, joiden toimeenpanoa on valvottava ja seurattava.

Kansanedustajat ja ministerit ovat pelänneet liiallista virkamiesvaltaa.

Poliittisen ohjauksen ja poliittisen luokan laajenemisen yksi merkkipaalu ajoittuukin 1980-luvun loppuun Harri Holkerin pääministerikaudelle. Tuolloin pääministerille palkattiin poliittinen valtiosihteeri ja useasta erityisavustajasta muodostunut kabinetti. Kokoomus oli selättänyt 21 vuoden yhtäjaksoisen korpivaelluksen oppositiossa, joten hallitusvastuun osaamattomuutta päätettiin kiriä palkkaamalla uusia neuvonantajia poliittisen ohjauksen vahvistamiseksi.

Kolmas syy on jäljitettävissä Suomen jäsenyyteen Euroopan unionissa. Etenkin laajaa valtiosihteerijärjestelmää, joka otettiin lopulta käyttöön vuonna 2005, on perusteltu ministerien laajoilla edustustehtävillä Euroopassa. Erityisavustajalla ei ole oikeutta osallistua ministerin puolesta EU:n ministerineuvoston kokouksiin, mutta apulaisministerijärjestelmää lähentelevä valtiosihteerijärjestelmä sallii valtiosihteerin lähettämisen kokouksiin kotimaahan jäävän ministerin puolesta.

Etenkin ministerien on oltava jatkuvasti tavoitettavissa ja valmiina vastaamaan kysymyksiin, jotka ovat syntyneet nopeasyklisistä mediakohuista tai sosiaalisen median alustoilla leimahtaneista keskusteluista.

On huomattava myös, että Antti Rinteen hallitus perusteli avustajamääränsä lähes tuplaamista nimenomaisesti Suomen EU-puheenjohtajakauden lisääntyneillä tehtävillä. Avustajamäärä ei ole erityisesti pienentynyt puheenjohtajakauden jälkeenkään huolimatta pääministeri Sanna Marinin eduskunnassa vuonna 2020 esitetystä lupauksesta tarkastella avustajamäärää uudelleen.

Neljänneksi median murros on asettanut uusia vaatimuksia poliitikoille. Etenkin ministerien on oltava jatkuvasti tavoitettavissa ja valmiina vastaamaan kysymyksiin, jotka ovat syntyneet nopeasyklisistä mediakohuista tai sosiaalisen median alustoilla leimahtaneista keskusteluista. Toimittajat myös kalastelevat uutisia ja vuotoja nimenomaisesti poliitikkojen avustajilta.

Antti Rinteen hallitus perusteli avustajamääränsä lähes tuplaamista nimenomaisesti Suomen EU-puheenjohtajakauden lisääntyneillä tehtävillä.

Mainittujen selitystekijöiden taustalla on vielä viides; muutos puolueiden rakenteessa. 1980-luku oli puoluetoimistojen kulta-aikaa sangen avokätisen puoluetuen ansiosta. Kultaisen vuosikymmenen jälkeen puoluetoimistojen väkimäärä on laskenut hiipuvien jäsenmaksujen vuoksi. Esimerkiksi SDP:n puoluetoimiston työntekijämäärä puolittui 1980-luvun lopun ja vuoden 2010 välillä. Samaisena aikana kokoomuksen puoluetoimiston työntekijämäärä tipahti kolmannekseen.

Puoluetuki ei ole pysynyt hiipuvien jäsenmaksutulojen ja kasvavien muiden kulujen perässä. Rahoitusmuutoksista johtuen työntekijöitä, joilla on puoluekirja löytyy yhä enemmän niin valtioneuvoston kuin eduskunnan palkkalistoilta. Varsinkin oppositiossa kulloinkin olevat puolueet puhuvat niin sanotusta piilopuoluetuesta, jolla kustannetaan hallituspuolueiden avustajaresurssit, kun opposition on tyytyminen eduskunnan budjetista maksettavaan ryhmäkansliatukeen.

Puoluetuki ei ole pysynyt hiipuvien jäsenmaksutulojen ja kasvavien muiden kulujen perässä.

Tehtävänjaollisesti puoluetoimistoista on tullut vaalitoimistoja, kun taas poliittinen suunnittelu on nykyisin eduskunnassa toimivien asiantuntijoiden ja valtioneuvoston palkkalistoilla olevien avustajien käsissä.

Lisäksi on syytä huomioida, että eduskuntaryhmien ryhmäkanslioiden vahvistuessa eduskunnassa otettiin käyttöön kansanedustajien avustajajärjestelmä vuonna 1997, josta lähtien jokainen kansanedustaja on ollut pääsääntöisesti oikeutettu yhteen henkilökohtaiseen avustajaan. Tällöin kansanedustajilla, jotka nousevat ministereiksi, on kabineteissaan myös eduskunnassa työskentelevä avustaja.

Mikä on sitten oikea määrä avustajia?

Avustajien oikean määrän suhteen vastauksia lienee yhtä paljon kuin vastaajiakin. Tähän lienee turha saada selkeää vastausta myöskään puolueilta. Historia on osoittanut, että suunnilleen kaikilla puolueilla on sormensa pelissä avustajamäärän kasvattamisessa. Vähiten osuutta on nykyisillä perussuomalaisilla, mutta on hyvin epätodennäköistä, etteikö hallituspolitiikan suhteen kokematon puolue haalisi tarvittaessa jälleen ympärilleen apuvoimia poliittiseen ohjaukseen.

Kaikkien etu olisi, jos ministerin avustajien työhön liittyvää mystiikkaa pystyttäisiin vähentämään. Fakta on, että ministerit tarvitsevat poliittisia avustajiaan. He ovat ministerien lähimpiä luotettuja ja neuvonantajia paineen keskellä. Yksikään ministeri ei pysty johtamaan menestyksekkäästi hallinnonalaansa lisääntyneen julkisen paineen ja kansainvälisten tehtävien keskellä. Myös ministeriön virkamiehet kaipaavat asiantuntevaa poliittista ohjausta osana laadukasta lainvalmistelua.

Kenties vastaus piilee lopulta jälleen Machiavellin opetuksessa. Jos kiinnittäisimme enemmän huomiota ministereitä ympäröivien henkilöiden pätevyyteen, avustajien määrää ei ainakaan tarvitsisi
lisätä tulevaisuudessa.

Tuomas Kuoppala kirjoittaa parhaillaan väitöskirjaa Tampereen yliopistossa erityisavustajien ja valtiosihteerien vallankäytöstä poliittisen päätöksenteon ja sen sidosryhmien välisissä vuorovaikutusverkostoissa. Hän on työskennellyt aikaisemmin myös usean eri kansanedustajan avustajana sekä kokoomuksen eduskuntaryhmän asiantuntijana.

Julkaisu Ministerien kasvava avustajakunta – viisi selittävää tekijää ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Syksyllä 2005, kun olin juuri muuttanut Jyväskylään, pyrin kampuksen kovatasoiseen kuoroon enkä päässyt. Se tuntui kauhealta. 15 vuotta myöhemmin olen kirjoittanut aiheesta väitöskirjan.

Tämän kertominen tuntuu hävettävältä. Tuo pieni ja triviaali ulossulkeminen oli kuitenkin nuorelle, epävarmalle ja auktoriteettiuskoiselle ihmiselle merkittävä. Se johtuu siitä, että pääsykoeprosessi oli ainakin ulospäin meritokraattinen.

Sitä ei voinut kiistää vetoamalla epäreiluuteen eikä kyse ollut korruptiosta – kuorohan oli erinomainen. Kyse ei ollut kokemuksen puutteesta: olin laulanut kuoroissa koko ikäni. En vain ollut tarpeeksi hyvä, näin päättelin.

Syksyllä 2005, kun olin juuri muuttanut Jyväskylään, pyrin kampuksen kovatasoiseen kuoroon enkä päässyt. Se tuntui kauhealta.

Päättelin valitettavasti myös, että lauluhaaveet kannattaa unohtaa, kun ei edes kuoroon pääse. Keskeistä on se, että ulossulkemiseni saattoi tuntua pahalta, mutta se oli oikeutettu. Samalla tavoin se, ettei saa apurahaa tai työpaikkaa meritokraattisessa menettelyssä voi olla oikeutettua, vaikka sillä on vakavia seurauksia henkilökohtaiselle taloudelle ja mahdollisesti pitemmän päälle myös omanarvontunnolle.

Ansaittu ulossulkeminen

Meritokratia on tutkimukseni valossa järjestelmä, jossa jotkut ihmiset suljetaan ulos, koska he eivät ole tarpeeksi hyviä. Tällaista ulossulkemista tapahtuu, kun ei saa työtä, jota on hakenut, koska toinen hakija on pätevämpi, tai kun ei pääse opiskelemaan, koska epäonnistui pääsykokeessa.

Tällaista ulossulkemista pidetään yleensä reiluna ja oikeudenmukaisena. Onhan se parempi kuin vaihtoehdot, joissa opiskelupaikat menisivät eniten maksaville tai työpaikat pomon kavereille.

Meritokratiaa tutkitaan usein siitä näkökulmasta, että sen toteutumatta jääminen on ongelmallista. Jonkin valintamenettelyn heikkoja kohtia voidaan kritisoida meritokratian puutteesta. Meritokratia nähdään ideaalina, jota tavoitellaan. Tutkimuksessani halusin kuitenkin osoittaa, että toimivakin meritokratia voi olla ongelmallista.

Meritokratia on eriarvoisuuden oikeuttava periaate.

Ongelmallisuus johtuu siitä, että meritokratia on eriarvoisuuden oikeuttava periaate. Kun meritokraattinen menettely oikeutetusti sulkee jonkun ulos järjestelmästä tai yhteisöstä, joka hyödyttää siihen kuuluvia ihmisiä, tämän ulossulkemisen seuraukset ovat samat kuin jos joku suljettaisiin ulos epäoikeutetusti.

Erona on se, kuten meritokratiatermin kehittäjä, brittiläinen kirjailija Michael Young on tuonut esille, että oikeutettu ulossulkeminen voi olla tuhoisampaa yksilön minäkäsitykselle kuin epäreilun ulossulkemisen kohteeksi joutuminen. En vain ansainnut tätä. Syy on minussa.

Youngin kuvailema meritokratia teoksessa Meritokratian nousu (1958) on dystopia, synkkä kuvaus painajaismaisesta tulevaisuudesta. Kuitenkin siitä tuli nopeasti ihanneyhteiskunnan malli. Meritokratia on niin paljon parempi jakamisen periaate kuin esimerkiksi mainitut nepotismi tai plutokratia, että sen mahdolliset ongelmalliset seuraukset tavataan jättää käsittelemättä. Kun vastaesimerkit ja vaihtoehdot meritokratialle ovat niin huonoja, meriitteihin perustuvan ulossulkemisen huonot puolet jäävät unohduksiin.

Meritokraattisen ulossulkemisen ongelmat

Sosiologisessa tutkimuksessa meritokraattiseen ulossulkemiseen liittyviä ongelmia on eritelty jo pitkään. Esimerkiksi koulutuksen periytyvyys haastaa meritokratian myyttiä.

Meriitit kasaantuvat tavallisesti jo valmiiksi hyvässä asemassa oleville ihmisille. He voivat esimerkiksi käyttää vuosia elämästään koulutuksen hankkimiseen. Toisten erilaiset elämän lähtökohdat tekevät mahdottomaksi lähteä yrittämään samaa. Meriittien tavoittelun mahdollisuudet eivät siis ole samat kaikille.

Ranskalainen meritokratiakriitikko Dominique Girardot kritisoi teoksessaan La société du mérite erityisesti sitä, että ansaitsemisen periaate laajenee alueille, joille se ei kuulu. Tätä tapahtuu esimerkiksi silloin, kun hyvätuloisuus mahdollistaa paremman terveydenhoidon. Näin mahdollisesti henkilökohtaisiin meriitteihin perustuvat erot palkoissa aiheuttavat terveyseroja.

Meriitit kasaantuvat tavallisesti jo valmiiksi hyvässä asemassa oleville ihmisille.

Kiinnostavinta meritokratiassa on se, että se antaa oikeutuksen eriarvoiselle todellisuudelle. Meritokraattisesti perustellut hierarkiat ovat oikeudenmukaisempia kuin monet muilla tavoin syntyvät hierarkiat, mutta ne ovat silti hierarkioita, arvojärjestyksiä.

Meritokratian oikeutuksen takuuna pidetään usein mahdollisuuksien tasa-arvoa. Tämä on kuitenkin ongelmallista, sillä mahdollisuuksien tasa-arvo ei vastusta hierarkioita sinänsä. Sen sijaan se myöntää, että yhteiskunnassa on toivotumpia ja vähemmän toivottuja asemia, mutta väittää, että tämä voi olla oikeutettua, mikäli kaikilla on jonkinlainen mahdollisuus tavoitella toivotumpaa asemaa.

Kiinnostavinta meritokratiassa on se, että se antaa oikeutuksen eriarvoiselle todellisuudelle.

Olen väitöskirjassani pyrkinyt osoittamaan, että tämä lähestymistapa on riittämätön. Mahdollisuus tavoitella parempaa asemaa ei poista vähemmän tavoiteltujen asemien olemassaoloa eikä tee vähemmän arvostetuista töistä turhia. Jonkun pitää edelleen tehdä ne. Lisäksi kaikille ei tunnu riittävän töitä ollenkaan. Kaikki eivät edes periaatteellisesti voi päästä parempaan asemaan tämän järjestelmän puitteissa.

Hyödyttömät ihmiset

Sekä Girardot että Hannah Arendt teoksessaan Vita Activa – Ihmisenä olemisen ehdot kritisoivat utilitaristista poliittista ajattelua. Kyse ei ole J.S. Millin hienovireisestä eettisestä teoriasta vaan hyötylaskelmista yksittäisten henkilöiden kustannuksista valtiolle. Yksinkertaistaen yksilöstä pitäisi olla enemmän hyötyä kuin haittaa yhteiskunnalle.

Girardot argumentoi, että nyky-yhteiskunnassa jokaisen on ansaittava paikkansa. Oman paikan ansaitseminen tapahtuu esimerkiksi hankkimalla meriittejä ja niiden avulla työpaikka ja maksamalla työstä saatavasta palkasta veroja. Näin osallistuu oikealla tavalla yhteiskunnan ylläpitoon.

Suomalaisessa mediassa vähän väliä käytävä keskustelu ongelmalliseksi kehystetystä ”vastikkeettomasta” sosiaaliturvasta heijastelee Girardot’n väitettä velvollisuudesta ansaita oma paikkansa. Sosiaaliturvamaksuja maksetaan tämän puhetavan mukaan ihmisille vastikkeetta, ilman ”vastinetta rahalle”. Ihmiset saavat tätä tuloa siis ansiotta.

Sosiaaliturvan tarkoitus on taata perusoikeuksien toteutuminen.

Sosiaaliturvan tarkoitus on kuitenkin taata perusoikeuksien toteutuminen: oikeus riittävään elintasoon ja mahdollisuus osallistua päätöksentekoon, turvata vapaus pakosta, esimerkiksi pakkotyöstä, vapaus valita asuinpaikkansa ja näin muodostaa pysyviä ihmissuhteita ja paikkasuhteita. Vastikkeellisen sosiaaliturvan ideassa onkin pohjimmiltaan kyse oikeuksien muuttumisesta ehdollisiksi, ansaittaviksi.

Joidenkin kohdalla oikeuksien kyseenalaistaminen on jo käynnissä: työttömien oikeuksia kyseenalaistetaan julkisessa keskustelussa ja työttömien vanhempien lasten oikeuksia konkreettisesti rajoitettiin viime hallituskaudella antamalla kunnille mahdollisuus rajoittaa lapsen oikeutta osallistua kokopäiväiseen päivähoitoon. Työttömän oikeutta vapauteen pakkotyöstä kierretään määrittämällä pakkotyö kuntouttavaksi työtoiminnaksi. En väitä, että tämä on orjuutta, mutta se koetaan usein nöyryyttäväksi ja pahimmillaan se on riistoa.

Myös työelämässä on nähtävissä monenlaisia meritokraattisia uskomuksia, esimerkiksi käsitys meriittien, kuten ”lahjakkuuden” ja muiden hyvien ominaisuuksien harvinaisuudesta.

Myös työelämässä on nähtävissä monenlaisia meritokraattisia uskomuksia, esimerkiksi käsitys meriittien, kuten ”lahjakkuuden” ja muiden hyvien ominaisuuksien harvinaisuudesta. Meritokraattiselle, kykyjen poikkeuksellisuutta korostavalle käsitystavalle on vierasta ajatella, että jokainen työntekijä on taitava ja arvokas organisaatiolle — saati että jokaisella työttömällä voisi olla jotain tarjottavaa työelämälle.

Työelämän kontekstissa työntekijöiden toiminnan yksityiskohtainen arviointi ja tulospalkkaus nojaavatkin meritokraattiseen logiikkaan, jonka mukaan parhaat tulee palkita mitattujen meriittien perusteella. Meriittien ja työntekijöiden tarkkailun koetaan kuitenkin tutkimusten mukaan huonontavan työelämää ja se tulkitaan luottamuksen puutteeksi. Työntekijöiden arvostelukykyyn luottaminen sekä vapaus vaikuttaa omaan työhön parantaisivat työhyvinvointia ja työntekijöiden jaksamista.

Tämä hyödyttäisi pidemmän päälle myös organisaatiota — esimerkiksi yliopistoa.

”Ylimääräiset” ihmiset

Arendt kirjoitti vuonna 1951 työttömistä ja kodittomista ihmismassoista ja siitä, miten nämä ihmiset ovat tavallaan superfluous, liiallisia, tarpeettomia, ylimääräisiä: heillä ei ole paikkaa, jossa olla eikä työtä tai tehtävää, jota tehdä. He eivät siis voi osoittaa ansaitsevansa paikkaansa eikä heistä ole hyötyä yhteiskunnalle. He ovat oikeuksineen menoeriä.

Arendt kirjoittaa teoksessaan Totalitarismin synty siitä, kuinka ”[t]otalitaariset ratkaisut voivat hyvin selvitä totalitaaristen hallintojen luhistumisesta: ne jäävät eloon vahvoina houkutuksina, jotka pintautuvat aina kun vaikuttaa mahdottomalta lievittää poliittista, sosiaalista tai taloudellista kurjuutta ihmisarvoa kunnioittavalla tavalla”. Hän viittaa tässä ”taloudellisesti ylimääräisten ja sosiaalisesti juurettomien” ihmisten hävittämiseen yhteiskunnasta.

Arendt kirjoitti vuonna 1951 työttömistä ja kodittomista ihmismassoista ja siitä, miten nämä ihmiset ovat oikeuksineen menoerä.

Miljoonat ihmiset pyrkivät tällä hetkellä Eurooppaan paremman elämän toivossa, osa paeten sotaa ja vainoa, osa ilmastonmuutoksen aiheuttamaa kuivuutta, osa taloudellista toivottomuutta. Osan heistä annetaan hukkua Välimereen. Osa heistä on suljettu leireille.

Perusteeksi tälle politiikalle tarvitaan vain pelko siitä, että nämä ihmiset eivät tule ansaitsemaan omaa ylöspitoaan meidän talossamme.  Globaaleja ongelmia ei edelleenkään osata ratkoa ihmisarvoa kunnioittavalla tavalla, ja sen myötä olemme antautuneet totalitaarisille houkutuksille sulkea ulos: jätämme heitteille, eristämme leireille ja karkotamme sotaa käyviin maihin.

Toimintaa muiden tähden, ei tulosten vuoksi

Vakaa päätökseni lopettaa laulaminen alkoi vuosien mittaan lauluhalujen kasvaessa rakoilla. Aloin kyseenalaistaa tulkintani kuoropääsykokeista ja pohtia uusia kysymyksiä: voiko haluta ja saada laulaa, vaikka auktoriteetti antoikin ymmärtää, että ei ehkä kannata?

Kysymys laajenee musiikin ulkopuolelle: voiko asioita tehdä muista syistä kuin erinomaisten tulosten tähden? Kenenkään ei pitäisi joutua ansaitsemaan oikeutta olla osa tätä yhteiskuntaa erinomaisilla tuloksilla, ei tänne syntyvien eikä tänne muualta saapuvien.

Girardot tarjoaa erilaisia vastauksia ja erilaista ymmärrystä inhimillisestä toiminnasta kuin laatuun ja oikeutukseen keskittyvät meritokraattiset diskurssit. Pitkäksi venyvä keskustelu kahvitauolla on toimintaa toiminnan itsensä vuoksi, ei väline muiden päämäärien saavuttamiseen. Tällaisen toiminnan tehokkuuden arviointi ei ole mielekästä, sillä siinä on kyse jostain aivan muusta.

Voiko haluta ja saada laulaa, vaikka auktoriteetti antoikin ymmärtää, että ei ehkä kannata? Voiko asioita tehdä muista syistä kuin erinomaisten tulosten tähden?

Tarkoitus ei ole tuottaa mitattavia tuloksia vaan tehdä näkyväksi tietty tapa olla yhteydessä muihin. Kyse on Girardot’n mukaan yhdessäolosta, ei hallinnasta (maîtrise) niin herruuden kuin taituruudenkaan merkityksessä.

Meritokraattiset menettelyt tähtäävät siihen, että toiminnasta vastaa aina henkilö, joka suoriutuu siitä mahdollisimman laadukkaasti ja tehokkaasti. Muiden ei tarvitse osallistua ollenkaan, sillä he olisivat vain tiellä. Tämä voi olla mielekästä: esimerkiksi on erittäin hyvä, ettei minua päästetä osallistumaan leikkaussaliin ilman tarvittavia taitoja ja koulutusta.

Erityisesti koulutukseen pääsyn rajoittaminen meritokraattisin perustein luo itseään toteuttavia ennusteita ja edistää sosiaalisten valta-asemien paikoilleen jähmettymistä.

Pitäisi kuitenkin miettiä tarkasti, missä tilanteissa tämä ulossulkeminen voi olla oikeutettua. Erityisesti koulutukseen pääsyn rajoittaminen meritokraattisin perustein luo itseään toteuttavia ennusteita ja edistää sosiaalisten valta-asemien paikoilleen jähmettymistä.

Ulossulkemisella on negatiivisia seurauksia ulossuljetuille ihmisille. Meritokraattinen logiikka kuitenkin ohjaa unohtamaan ulossuljetut sen jälkeen, kun heidän ulossulkemisensa on todettu oikeutetuksi. Näin se elegantilla retorisella liikkeellä sekä oikeuttaa yhteiskunnallisen eriarvoisuuden että tekee parhaansa lakaistakseen sen maton alle.

Oikeutetusti ansaitsematon onni

Kuoropääsykokeiden tarkoitus ei tietenkään ollut vieroittaa minua kokonaan musiikista. Kertoi kenties enemmän minusta kuin kokeesta, että koin ulossulkemisen lannistavana. Kokemukseni ei silti ole ainutlaatuinen.

Lannistamisen voisi myös argumentoida olevan oleellinen osa kilpailuprosessia: kilpailussa tuotetaan häviäjiä ja voittajia. Yhteiskunnallisen tehokkuuden kannalta on oleellista, että kaikki eivät jatka harjoittelua. Ulossulkeminen ohjaa resursseja: se luo toisille tilaa erikoistua ja vähentää kilpailua tulevaisuudessa.

Osana väitöskirjaa keräsin musiikkiopisto-opiskelijoiden musiikkiopistokokemuksista laajahkon laadullisen tekstiaineiston. Eräs vastaaja kertoi aloittaneensa innolla sivuaineena toisen instrumentin soiton. Kun ensimmäisessä tutkinnossa arvosanaksi kuitenkin tuli — ikään kuin ”vain” — kolmonen eli hyvä, hän ”suivaantui” siitä niin, että lopetti koko instrumentin soittamisen siihen.

Ulossulkeminen ohjaa resursseja: se luo toisille tilaa erikoistua ja vähentää kilpailua tulevaisuudessa.

Kuitenkin hän kertoi pitävänsä instrumentin soittamisesta sinänsä. Oma halu toimia muuttuu toisarvoiseksi, kun saa asiantuntijataholta viestin, että tulokset eivät ole kummoisia.

Väitöskirjani kautta voi pohtia esimerkiksi sitä, että musiikki voisi huippusuorituksen sijaan olla tapa olla suhteessa itseen ja toisiin, tai ehkä itse musiikkiin. Musiikin kautta voisi tehdä näkyväksi ja kuuluvaksi jotain oleellista näistä suhteista.

Musiikki voisi huippusuorituksen sijaan olla tapa olla suhteessa itseen ja toisiin, tai itse musiikkiin.

Siteeraan lopuksi Kyllikit ja Tähdenlento-orkesterin Joen pyörteet –kappaletta (säv. ja san. Aino Sirén). Yhtyeen jäsenet halusivat perustaa kaveriporukalla bändin siitä huolimatta, että osa heistä ei alun perin osannut soittaa mitään soitinta. Tämä lähtökohta ei ole estänyt heitä luomasta erinomaista musiikkia, ja mahtava yhteissoitto on taannut vankan fanikunnan.

Kyllikit onkin esimerkki yhteisöstä, joka ei aseta ehtoja osallisuudelle ja toiminnalle ja jossa hallinnan sijaan oleellista on yhdessäolo. Siitä Joen pyörteetkin kertoo:

Joen pyörteet ei pelota enää / on niin hurjan hyvä elää / Teidän kanssa seikkailla / vaikeassa maailmassa

YTT Heidi Elmgren tekee post doc -tutkimusta Taideyliopistossa.

Artikkeli perustuu YTT Heidi Elmgrenin lectio praecursoria -luentoon Jyväskylän yliopistossa 25.1.2020.

Julkaisu Meritokratia meriitteihin perustuvana ulossulkemisena ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.