Metafora lastenkengistä (tai englanniksi: democracy in its infancy, infant stage of learning about democracy) viittaa ajatukseen, että demokratia kehittyisi lapsuudesta aikuisuuteen. Siirtymä demokratiaan nähtiin perinteisessä demokratisaatiotutkimuksessa yksiselitteisenä, aivan kuin siirtymä lapsuudesta aikuisuuteen. Jälkimodernissa ajattelussa aikuisuus ja lapsuus eivät sen sijaan ole aivan yksiselitteisiä tai lineaarisia prosesseja. Siksi metafora lapsenkenkäisestä demokratiasta on vaarallinen yksinkertaistus: siinä oletetaan, että demokratia ”kasvaa” parempaan suuntaan, demokratian kehittyessä hankitaan parempi malli. Tämä on ongelmallista monesta näkökulmasta.

Ensinnäkin kielikuvaan nojautuminen vääristää 1990-luvun tilannetta: tuolloin poliittista elämää ei hahmotettu pitkänä siirtymänä demokratiaan, vaan lähtökohta oli ”systeeminmuutos”, kuten vuoden 1989 ”vallankumousta” Unkarissa kutsuttiin. Vapaat vaalit ja liberaalin demokratian mukainen parlamentaristinen oikeusvaltio oli uusi poliittinen systeemi. Harjoittelua tai kasvua oletettiin ilmenevän lähinnä puolueissa ja poliitikoissa, sekä hallintorakenteiden muutoksissa – ja näitä onkin tutkittu laajalti 1990-luvulta lähtien.

Unkarin erityispiirre itäblokin sisällä oli, että poliittiset puolueet kehittyivät vastarintaliikkeen kahden haaran ja reformisosialistien pohjalle. Ei ollut tyhjiötä, josta puolueet olisivat yhtäkkiä ilmestyneet ensiksi pieninä sohvapuolueina (kuten 1990-luvulla ja nyt uudestaan Venäjällä: puolueet, joiden jäsenet mahtuvat sohvalle). Oli kolme löyhähköä blokkia: Monipuoluejärjestelmän syntymiseen tähdänneet pyöreän pöydän keskustelut synnyttivät Sosialistisen puolueen (vallanpitäjät), Unkarin demokraattisen foorumin, MDF:n (kansallinen oppositio) ja Vapaiden demokraattien liitto (SzDSz). Näiden lisäksi uusissa vaaleissa ehdolle astui myös Fidesz, kirjaimellisesti Nuorten demokraattien liittouma, joka vuoden 1993 jälkeen otti keskeisen roolin kansallisessa oppositiossa.

Kun opiskelin Itä-Euroopan tutkimusta 1990-luvun lopulla, puhuttiin kahden vallansiirron demokratiasta. Sen mukaan valta siirtyy ensimmäisissä vaaleissa demokraateille ja sitten entisille vallanpitäjille, ja sitten jälleen demokraateille. Näillä kriteereillä demokratia oli vakiintunut Unkarissa jo vuonna 1998, kun reformisosialistit ja liberaalit hävisivät ”kansallisille” ja Viktor Orbánin ensimmäinen hallituskausi alkoi. Pyörivätkö lapsenkengät todella pian 25-vuotiaan jaloissa?

Kenen kengistä puhutaan?

Toiseksi siirtymä demokratiaan –ajatteluun kuuluva läntinen ja vieraannuttava toiseuden näkökulma ei edistä demokratisoitumista. Unkarin ja muiden itäeurooppalaisten maiden oletettiin 1990-luvulla ja myös sen jälkeen omaksuvan ”meidän” systeemimme, ilman kehitystä. Kenkä; sen lesti, kuosi ja koristeet olivat meidän varastostamme. Tämä varasto oli, luvalla sanoen, kovin rajallinen ainakin sen suhteen, millaisia tuotteita entiseen itäblokkiin aikanaan vietiin.

Ymmärtääkseni myöskään laajaa, tai ainakaan hedelmällistä keskustelua ei käyty Unkarissa siitä, millainen demokratian pitäisi olla. Pyöreän pöydän keskustelijoilla 1990-luvun alussa oli oma näkemyksensä siitä, millaiseksi puoluejärjestelmä muotoutuisi ja millainen demokratian malli sitä tukisi. Vaihtoehtoja ei tuputettu useita, eikä niitä myöskään vaadittu.

Kun puhumme joidenkin maiden demokratioista lapsenkenkäisinä, katsomme ”lännessä” näitä maita alaspäin ja odotamme niiden kehittyvän meidän kaltaisiksemme. Miksemme kiinnitä huomiota siihen, miten kehityskulut eroavat tai pohdi millaisia oletuksia näissä maissa oli ennen meidän väliintuloamme?

Jospa vielä leikitellään lapsi-metaforalla: kuinka moni lapsi lopulta muuttuu täysin vanhempiensa kaltaiseksi? Yleensä jälkikasvu oppii edellisten sukupolvien virheistä, mutta toistaa niistä joitakin. Täydellistä demokratiaa ei ole. Kenkämallien välillä käydään keskustelua. Sekä kansalaisyhteiskunnan edustajat että demokratiateoreetikot eri puolilla maailmaa haluavat syventää ja parantaa demokratiaa. Demokratia ei ole ”lännessäkään” yksiselitteinen, saavutettavissa oleva tila – vaan jatkuvasti kehittyvä ideaali tai eetos.

Orbán heittää kengän menemään

Entä sitten, kun kenkä hiertää ja se heitetään pois? Liberaalin demokratian näkökulmasta Unkarin viimeaikainen kehitys – perustuslain, esimerkiksi vaalilakien muutokset, opposition ja median toiminnan rajoittaminen – on erittäin huolestuttavaa. Kuitenkin Viktor Orbánin Fidesz on onnistunut voittamaan kahdet peräkkäiset vaalit. Vuoden 2010 vaalit nimettiin äänestyskoppivallankumoukseksi. Yksi olennainen syy suosiolle on opposition hajanaisuus ja oppositiojohtajien kyvyttömyys löytää yhteistä kieltä. Sen sijaan kukin heistä jatkaa omaa valtaprojektiaan.

Orbán käyttää kansanluonnetta ja Unkarin demokratian perinteiden puutetta perusteluina omalle toiminnalleen. ”Lapsenkenkä”-argumentointi tukee Fideszin toimintaa, mutta on arveluttavaa koska Unkarissa on toki demokratian perinteitä ja sen demokratisoituminenkin alkoi jo vuonna 1980 vastarintalehtien kautta. Väite itse asiassa antaa Orbánille mahdollisuuden heittää kengän pois!

Paikalliset ihmiset voivat nähdä Fideszin uudistuksille vahvoja perusteluja; moni unkarilainen on tyytyväinen argumenttiin, jonka mukaan liika vastakkainasettelu politiikassa on pahasta ja median valtaa täytyy rajoittaa. Voimakkaan vastakkainasettelun vuosina media on ollut aina joko hallituksen tai opposition puolella. Koko 2000-luvun ajan vastakkainasettelu on ollut arkipäivää ainakin työpaikoilla ja perhesuhteissa. Tavallisesta unkarilaisesta vastakkainasettelun vähentäminen voi hyvinkin tuntua elämänlaadun parantamiselta. Olisiko siihen sitten muita ratkaisuja kuin kritiikin mahdollisuuksien rajoittaminen?

Samaan aikaan tilanne pitää nähdä vahvan klientelismin näkökulmasta: politiikka ja taloudellinen valta valui vastakkaisten eliittien käsiin. Vallassa ollessaan hallituksen joukot täyttivät ministeriöt ja jakoivat vähiä rahoja omille ”joukoilleen”. Arvojen tai politiikkojen sijaan väliä oli erityisesti sillä, kummalla puolella seisoi. Sama käytäntö jatkuu nykyaikana sillä erotuksella, että se ulottuu nyt myös lainsäädäntöön. Taloudellisen tilanteen tiukkuus ja kansallisen taloudellisen autonomian rajallisuus aiheuttavat sen, ettei Unkarin hallitus voi luvata kuuta taivaalta. Hallituksella ei ole työkalupakissaan juuri mitään muuta kuin lainsäädäntövalta ja erilaiset symboliset eleet. Juuri siksi kansalaisjärjestöt ja niiden ulkopuoliset rahoittajatahot, kuten norjalaiset kansalaisjärjestöjen rahoittajat, ovat myös hallituksen mielestä uhka.

Liberaalidemokratia on Orbánille lopulta poliittinen symboli: sen kyseenalaistaminen tarkoittaa vastustajan lyttäämistä. Sen jälkeen kun liberaalit menivät sosialistien hallitukseen vuonna 1994, ”demokraattisen siirtymän” tai ”systeeminmuutoksen” kolmen blokin raja murtui.

Ymmärtääkseen nykykehitystä on mentävä ”demokraattisen” ja ”kansallisen” opposition yhteisille juurille. On selvitettävä mitä ”demokratia” alunperin tarkoitti ja millaiseksi ”kansallinen” muodostui. Tämän avulla voitaisiin ehkä selvittää miten tähän tilanteeseen päädyttiin ja olisiko sillä ollut vaihtoehtoja. Ongelman ytimessä ei siis olekaan demokratian lyhyt historia Unkarissa, vaan unkarilaisen demokratian historia itsessään.

Lapsenkenkä-metafora ei vie eteenpäin historiallisesti. Nykyiseen demokratian tilaan Unkarissa vaikuttavat varmasti myös pidemmät perinteet kuin tässä mainittu 1980-luku: demokratiakäsitykset sotien välisenä aikana sekä kaksoismonarkian aikana.

Metaforaan sisältyy oletus, että demokratia on joskus valmis eikä jatkuvasti kehittyvä. Se ei myöskään edesauta nykytilanteen laajempaa kriittistä analyysiä. ”Lapsenkengillä” vähätellään unkarilaisten kykyä politikoida ja ottaa vastuuta demokratiastaan.

Unkarissa järjestetään paikallisvaalit 12. lokakuuta 2014.

Artikkelikuva: Emilia Palonen

Julkaisu Hiertääkö Unkarissa lastenkenkäinen demokratia? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Metaforat ja muut kiertoilmaukset ovat olennainen osa turvallisuuspoliittista keskustelua. Niiden käyttöä analysoimalla on mahdollista ainakin avata keskustelun solmukohtia, jollei sitten selvittää koko vyyhteä.

Karhumetafora viittaa tutusti Suomen asemaan Venäjän naapurina. Se on sisällöltään ristiriitainen vertauskuva, jonka ristiriitaisuuksia Ukrainan-kriisi on konkretisoinut. Milloin löydämme itsemme karhun kainalossa, milloin taas heräävän karhun silmien alta. Metafora karhusta johdattelee ajattelemaan Venäjää voimakkaana toimijana, joka ärsytettynä voi käyttäytyä aggressiivisesti.

Kesyssä versiossa Venäjän Karhunen – pääministeri Dmitri Medvedev – solmii molempia osapuolia hyödyttäviä kauppasopimuksia kumppanimaansa Suomen kanssa. Taloudellisen keskinäisriippuvuuden oletetaan tasaavan maiden välistä kokoeroa.

Viime vuosien suomalaisessa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa ajattelussa on laskettu sen varaan, että karhun alkuvoimaista arvaamattomuutta voidaan hallita keskinäisriippuvuuksista syntyvien verkostojen kautta. Tällöin on unohtunut se, että kesyinkin karhu voi olla arvaamaton, jos toimintaympäristö sen sallii.

Ukrainan kriisi onkin toiminut eräänlaisena prismana, joka on paitsi vauhdittanut keskustelua Suomen turvallisuuspolitiikasta, myös tuonut aiempaa selkeämmin esiin keskustelun rajat. Keskustelu karhusta ei tunnu johtavan minnekään. Kun puhe kääntyy Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan muutoksen reunaehtoihin, tuntuu kuin törmäisimme johonkin näkymättömään esteeseen. Törmäämme virtahepoon.

Virtahepometafora viittaa asiaan, joka on liian suuri jäädäkseen keneltäkään huomaamatta, mutta josta ei siitä huolimatta saa puhua. Suomalaisen ulkopoliittisen keskustelun virtahepo piilee hokemissa, ettei ”Suomi ole Ukraina” tai ”Nato-jäsenyydessä ei ole kysymys Venäjästä”. Ne eivät avaa vaihtoehtoja uudella tavalla, vaan johdattelevat keskustelua sivuraiteille, pois sen keskiössä makaavan virtahevon luota.

Virtahevon tunnistaa parhaiten Venäjä-keskustelun epäjatkuvuuksista ja tauoista. Se on läsnä siinä, miten kysymys Venäjän muutoksesta ja sen merkityksestä Suomen nykyiselle linjalle pyritään sivuuttamaan. Metaforana virtahepo toimii käänteisesti: se paljastaa sen mistä vaietaan.

Virtahevon muoto hahmottuu kiertoilmauksien ja taukojen kautta. Keskusteluissa Suomen turvallisuuspoliittisesta ratkaisusta ja liittoutumisen eri vaihtoehdoista puhe on käytännössä Venäjän epäsuorasta hyökkäyksestä Ukrainaan. Venäjä on horjuttanut Ukrainan suvereenisuutta viime kuukausien aikana, ja tässä ei välttämättä ole kyse ainutkertaisesta tapahtumasta. Toiston mahdollisuus on aina olemassa, vain sen muoto vaihtelee.

Venäjä on toteuttanut epäsuoran hyökkäyksen Ukrainaan aktivoimalla ukrainalaisessa yhteiskunnassa piilleitä jännitteitä. Se on luonnut uhkia ja riskejä, joiden purkaminen vaatii toimia nimenomaan Venäjältä.

Venäjän kyky tuottaa jännitteitä kriisin aikana on yksi osasyy useiden kansainvälisten neuvotteluyritysten kariutumiseen. Tämä on asia, joka ei ole voinut jäädä keneltäkään huomaamatta, mutta jonka harva suomalaiseen ulkopoliittiseen keskusteluun osallistuja haluaa myöntää. On kyse tapahtumista, jotka edellyttävät Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan uudelleentarkastelua.

Karhu- ja virtahepometaforat – kumpikin omalla tavallaan – kiteyttävät jotakin olennaista Suomen Venäjä-suhteesta. Puhe ärisevästä karhusta on suomalaiselle ulkopoliittiselle puheelle tyypillistä. Sillä viitataan mahdollisuuteen, että Venäjä voi käyttäytyä voimapoliittisesti naapureitaan kohtaan.

Kesytetystä karhusta keskusteleminen viittaa erilaisiin valtiotaidon muotoihin, joilla suomalaiset ovat ajatelleet kykenevänsä hallitsemaan ja hillitsemään karhua. Mutta toistuva karhupuhe peittää alleen virtahevon; sen että Krimin niemimaan valtaus teki kerralla tyhjäksi monet Venäjän myönteiseen kehitykseen ladatuista toiveista ja oletuksista, ja että taistelujen jatkuminen Itä-Ukrainassa kyseenalaistaa paitsi Ukrainan valtion eheyden, myös Euroopan laajuisen turvallisuusyhteisön uskottavuuden.

Artikkelikuva: Michael Siebert / Pixabay

Julkaisu Venäjä ei ole karhu vaan virtahepo ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomettumistarinaan on tukeuduttu sekä eksplisiittisesti että implisiittisesti. Henry Kissingerin ja Zbigniew Brzezinskin ehdotukset Suomen Venäjän-suhteen opetuksista Ukrainalle on yritetty pakottaa ”ukrainittumisen” viitekehykseen. Sosiaalisessa mediassa #suomettuminen on tullut vastaan kerran jos toisenkin.

Suomettumisen käsite on politiikantutkimuksellisesti ongelmallinen. Sen lisäksi, että se kuvaa oletettua kohdettaan epätarkasti, kyse on poliittisesti tarkoitushakuisesta termistä. Se peittää politiikan mahdollisuuksia sen sijaan, että tekisi niitä näkyväksi.

Suomettuminen on saksalaista

Suomalaisen poliittisen kokemuksen kuvaajana suomettumisen käsite on lähtökohtaisesti harhaanjohtava. Sen tausta ei ole suomalainen eikä sitä alkuperäisyhteydessään edes aiottu suomalaisen ulkopolitiikan määreeksi. Pohjois-Euroopan sijaan suomettumisen syntysija on Länsi-Euroopassa.

Länsisaksalainen professori Richard Löwenthal on ilmoittautunut suomettumiskäsitteen isäksi. Se oli hänen vastauksensa Varsovan liiton vuoden 1966 Bukarestin-julistukseen, joka sisälsi ehdotuksen sotilasliittojen purkamisesta Euroopassa. Löwenthal oletti, että tämä olisi synnyttänyt Länsi-Eurooppaan Suomen ja Neuvostoliiton suhdetta vastaavan tilanteen (Hakovirta 1975, Berndtson 1991).

Finnlandisierung-termi levisi Länsi-Saksassa 1960-luvun lopulla laajempaan käyttöön. Se liittyi erityisesti poliittisiin kädenvääntöihin, joiden kohteena oli kansleri Willy Brandtin DDR:ään ja Neuvostoliittoon sovittelevasti suhtautuva idänpolitiikka. 1970-luvulla käsite rantautui myös yhdysvaltalaisiin poliittisiin keskusteluihin; se toimi retorisena välineenä keskusteluissa, joissa esitettiin Yhdysvaltojen vetäytymisen Euroopasta luovan olosuhteet kommunismin leviämiselle Euroopassa (Berndtson 1991, Jakobson 1998).

Suomettuminen on siis lähtökohdiltaan poliittisesti tarkoitushakuinen termi. Sitä ei muotoiltu sen paremmin kielteiseksi kuin myönteiseksikään kuvaukseksi suomalaisesta poliittisesta todellisuudesta – tai oikeastaan mistään poliittisesta todellisuudesta. Suomalaisen ulkopolitiikan ja suomettumisen suhde onkin lähinnä metaforinen. Siinä rinnastuvat kaksi asiaa, jotka liittyvät toisiinsa vain rajallisesti.

Kylmän sodan ajan kansainvälisissä keskusteluissa suomettumisen käsitteellä viitattiin skenaarioon, jossa demokraattinen valtio asteittain alistuu sotilaallisesti vahvemman totalitaarisen valtion vaikutusvaltaan ja menettää lopulta poliittisen ja taloudellisen toimintavapautensa. Tämä skenaario ei toteutunut Suomessa.

Neuvostoliiton vaikutusta suomalaiseen poliittiseen elämään ei käy kiistäminen, mutta poliittisen toimintamarginaalin menettämisestä saatikka ”sovjetisoitumisesta” ei Suomen tapauksessa ole perusteltua puhua. Taas se, että pienet valtiot tasapainottelevat ja myötäilevät suhteissaan suurvaltoihin, on Suomen ja Neuvostoliiton suhdetta yleisempi ja ikiaikaisempi ilmiö.

Max Jakobson on suomettumista käsittelevissä kirjoituksissa esittänyt, että  Suomen tapauksessa kävi päinvastoin kuin suomettumisskenaario antaa olettaa. Maan valinnat ja kohtalo toisessa maailmansodassa olivat johtaneet tilanteeseen, jossa poliittisen liikkumatilan voitiin perustellusti olettaa olevan varsin rajoitettu. Kuitenkin ”1960-luvun loppuun tultaessa poliittisen vapauden marginaali oli ollut paljon laajempi kuin juuri kukaan oli osannut odottaa” (Jakobson 1998, 85).

Kylmän sodan ajan länsieurooppalainen ja yhdysvaltalainen suomettumisskenaario rakentuukin oletukselle suurten valtioiden aktiivisuudesta, johon pienet valtiot voivat vastata vain passiivisuudella (vrt. Ingebritsen et. al. 2006). Jakobsonin suomettumistulkinta taas tuo hyvin esiin sen, että suomalainen ulkopoliittinen ajattelu on lähtenyt liikkeelle siitä, että pienen maan on pyrittävä harjoittamaan sellaista politiikkaa, joka laajentaa sen toimintamahdollisuuksia käytännössä.

Suomettuminen politiikan tutkimuksessa

Vaikka suomettumiskäsite on lähtöisin professorin kynästä, politiikan tutkimuksessa sitä on pidetty ongelmallisena. Adam Garfinkle kirjoittaa vuonna 1978 julkaistussa teoksessaan seuraavasti: ”suomettumista ei ole koskaan testattu tiukasti. Se on suosittu käsite, mutta sitä ei käytetä analyyttisesti. Sen käyttökelpoisuus – tai oikeammin käyttökelpoisuuden puute — … liittyy käsitteen tunneperäisyyteen ja vihjailevuuteen” (Garfinkle 1978, 5).

Politiikan tutkijat sekä Suomessa että ulkomailla ovat suhtautuneet suomettumisen käsitteeseen skeptisesti (Hakovirta 1975, Väyrynen 1986, Berndtson 1991). Eräs harvoista yrityksistä hyödyntää sitä tutkimuksessa on yhdysvaltalaisen Columbian yliopiston tutkijan Ronald D. Liebowitzin vuonna 1983 julkaistu tutkimusartikkeli (Liebowitz 1983; ks. myös Mouritzen 1988). Liebowitz pyrki testaamaan, missä määrin erilaiset kansainvälisessä julkisuudessa esiintyvät suomettumistermin käyttötavat itse asiassa vastaavat Suomen 1970-luvulla ulkosuhteissaan harjoittamaa politiikkaa.

Liebowitz operationalisoi suomettumisen luomalla siitä neljä erilaista määritelmää ja testaa niitä sitten Suomen harjoittamaan politiikkaan. Hän mittaa erilaisin menetelmin valtion taloudellista riippumattomuutta sekä sen poliittista puolueettomuutta. Liebowitzin analyysin tulos on, että Suomi oli 1970-luvun maailmanpoliittisessa käyttäytymisessään suunnilleen yhtä puolueeton kuin vertailumaa Ruotsi.

Suomettuminen on Liebowitzin mukaan analyyttisenä käsitteenä harhaanjohtava. Tämä ei kuitenkaan tarkoita Suomen ulkopolitiikan olleen Neuvostoliiton vaikutuksista puhdasta: ”jokaisen valtion toimintaan vaikuttavat sellaiset ulkoiset seikat, jotka ovat tärkeitä sen sisäiselle ja ulkoiselle vakaudelle. … Kukaan ei ole väittänyt että Suomen ulkopolitiikkaan ei vaikuttaisi maan strateginen sijainti suhteessa Neuvostoliittoon. Tämän vaikutuksen laajuus ja syvyys on kuitenkin huomattavasti vähäisempi kuin suomettumismääritelmät antavat olettaa” (Liebowitz 1988, 285–286).

Politiikan tutkijan näkökulmasta suomettuminen onkin termi, jonka voisi huoletta unohtaa. Tieteenalalla on tarjolla toimivampia käsitteellisiä vaihtoehtoja, joiden avulla Suomen suhdetta Neuvostoliittoon ja Venäjään voi pyrkiä hahmottamaan. Mainittakoon niistä tässä vaikkapa pienvaltiorealismi, myöntyväisyyspolitiikka sekä tasapainoilun ja myötäilyn dynamiikka.

Skenaariosta diagnoosiksi

Moskovan-kortin käyttämistä on pidetty eräänä 1970-luvun ”suomettuneen” poliittisen kulttuurin tulehtumisen merkkinä. On ironista, että nykykeskusteluissa suomettumiskorttia käytetään pitkälti samaan tapaan. Se on poliittisen keskustelun hallinnoimisen ja oman oikeamielisyyden osoittamisen väline. Tämä houkuttaa kysymään, missä määrin suomalaisen poliittisen kulttuurin epäterveet piirteet ovat seurausta jostain yleisemmästä seikasta kuin muutaman vuosikymmenen idänpoliittisesta linjasta.

Kylmän sodan päätyttyä suomettuminen muuttui ulkomaisesta skenaariosta kotimaiseksi diagnoosiksi. Siinä missä suomettumisväitteiden katsottiin aiemmin perustuvan kehnolle maatietämykselle (esim. Jakobson 1984), kylmän sodan jälkeen niitä alettiin esittää todenmukaisena kuvauksena suomalaisesta poliittisesta elämästä. Suomen ulkopoliittista linjaa kuvattiin mielistelynä, teeskentelynä ja apaattisuutena – sosiaalisena mekanismina, joka ei määritä ainoastaan idänsuhteita, vaan yhteiskunnallista elämää laajemmaltikin.

1990-luvulta lähtien suomettumisesta on muotoutunut uudella tavalla poliittisesti tarkoitushakuinen termi. Se toimii identiteettipoliittisen erottautumisen välineenä. Suomalaisten on tulkittu jopa kilpailevan siitä, kuka keksii railakkaimman metaforan tai adjektiivin kuvaamaan maan ”suomettunutta” suhdetta itänaapuriinsa (Browning 2002). Suomettumispuheen tuottaminen on alettu ymmärtää merkkinä vapautumisesta. Viittauskohde on tällöin maan sisäisessä politiikassa. Tässäkin tapauksessa käsitteen kosketuspinta ulkopolitiikkaan ja idänsuhteeseen jää ohueksi.

Suomettumisella politikoimisella on ollut merkittävä rooli Suomen ulkopoliittisen linjan murroksessa (Moisio 2008). Revisionistiset suomettumistulkinnat ovat keskeisesti luonnollistaneet ulkopolitiikan läntisiä valintoja. Sen jälkeen kun aiempi ulkopoliittinen linja on saatu näyttämään jos ei halveksuttavalta niin epäilyttävältä, ei ole ollut kovinkaan vaikeaa ajaa läpi ajatusta tulevaisuuden politiikasta sen antiteesinä. Suomen aiemmin harjoittaman puolueettomuuspolitiikan patologisoiminen on saanut ”kodinvaihdon” näyttämään ”kotiinpaluulta” (Browning 2002). Tämä on tapahtunut samaan aikaan pohjoismaisen mallin yleisemmän kriisin kanssa (Waever 1992, Mouritzen 1995), minkä seurauksena suomalaista ulkopoliittista keskustelua käydään jälleen melko ahtaissa puitteissa.

Takaisin laatikkoon

Suomen idänpolitiikkaa sekä kylmän sodan aikana että sen jälkeen on syytä tarkastella kriittisesti. Perustellusti voidaan myös väittää, että suomalaisessa tai pohjoismaisessa poliittisessa traditiossa on piirteitä, joita ei ole syytä hylätä. Ulkopolitiikka ei kuitenkaan ole perinnelaji, vaan edellyttää jatkuvaa uudistumista tai vähintäänkin vanhojen ohjenuorien rekonstruoimista. Suomettumiskeskusteluilla on tässä vähän annettavaa, sillä ne rakentuvat lähtökohtaisesti poliittisen ja analyyttisesti ongelmallisen käsitteen ympärille. Tilanteissa, joissa ulkopoliittisen mielikuvituksen on toimittava parhaalla mahdollisella tavalla, suomettumisen soisi pysyvän laatikossaan. On aika keksiä uusia tarinoita.

Lähteet

Berndtson, Erkki 1991. ”Finlandization: Paradoxes of External and Internal Dynamics”, Government and Opposition 26(1), ss. 21–33.

Browning, Christopher 2002. ”Coming Home or Moving Home? ’Westernizing’ Narratives in Finnish Foreign Policy and the Reinterpretation of Past Identities”, Cooperation and Conflict 37(1), ss. 47–72.

Garfinkle, Adam 1978. ”Finlandization”: a map to a metaphor. Philadelphia: Foreign Policy Research Institute.

Hakovirta, Harto 1975. Suomettuminen: kaukokontrollia vai rauhanomaista rinnakkaiseloa. Gummerus: Jyväskylä.

Ingebritsen, Christine et. al. 2006. Small States in International Relations. Seattle: University of Washington Press.

Jakobson, Max 1984. Finland Survived: An Account of the Finnish-Soviet Winter War 1939–40. Helsinki: Otava.

Jakobson, Max 1998. Finland in the New Europe. Westport: Praeger.

Liebowitz, Ronald D. (1983) ”Finlandization: an analysis of the Soviet Union’s ’domination’ of Finland”, Political Geography Quarterly 2(4), ss. 275–287.

Moisio, Sami 2008. ”Finlandisation versus westernisation: Political recognition and Finland’s European Union membership debate”, National Identities 10(1), ss. 77–93.

Mourtizen, Hans 1988. Finlandization: Toward a General Theory of Adaptive Politics. Aldershot: Avebury.

Mourtizen, Hans 1995. ”The Nordic Model as a Foreign Policy Instrument: Its Rise and Fall”, Journal of Peace Research 32(9), ss. 9–21.

Väyrynen, Raimo 1986. Stability and Change in Finnish Foreign Policy. Helsinki: Helsingin yliopisto.

Waever, Ole 1992. ”Nordic Nostalgia: Northern Europe after the Cold War”, International Affairs 68(1), ss. 77–102.

Artikkelikuva: lil_foot_ / Pixabay

Julkaisu Unohtakaa suomettuminen! ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.