Kuvitellaan ihanteellinen tilanne: metsäala käyttää merkittävästi vähemmän raaka-ainetta, mutta saa enemmän tuloja. Metsän monimuotoisuus kohenee ja hiilensidonta paranee. Kansantalous saa uuden innovatiivisen vientiportfolion metsäteollisuuden uusista korkean jalostusarvon tuotteista. Suomesta tulee korkean profiilin kansainvälinen näyteikkuna kokonaisen teollisuuden alan kestävyyssiirtymästä.

Onko tällainen ihannetila tavoitettavissa? Kyllä on.
Kaksiosaisen kirjoitussarjan ensimmäisessä osassa esitimme, miten metsäteollisuudella on vääristynyt erityisasema. Tässä toisessa osassa esitämme, miltä kestävyyssiirtymän tehnyt metsäteollisuus näyttää ja millainen teollisuuspoliittinen missio siirtymän mahdollistaa.

Metsäteollisuudella on erinomaiset edellytykset osaamisensa, raaka-ainepohjansa ja maantieteellisen sijoittumisensa puolesta puhtaaseen sähköenergiaan ja polttamattomuuteen perustuvaan tuotantoon. Muutos merkitsee metsäalan tuoteportfolion ja metsänomistajien tulopohjan laajentumista, ja on yhteensopiva luonto- ja ilmastotavoitteiden kanssa.

Edellytykset saadaan käyttöön päättäväisellä uudistustyöllä. Työn toteuttamiseksi ehdotamme kansallista metsämissiota, jolla metsäala päivitetään kestävyystavoitteiden mukaisesti. Ehdotuksemme missiosta perustuu pitkäaikaiseen tiedepohjaiseen suunnittelutyöhön, jota olemme tehneet eri toimijoiden, kuten tutkijoiden, teollisuuden ja politiikan edustajien kanssa.

Metsäalan lupaavat tulevaisuudennäkymät

Helpoin tilanne on mekaanisella puuteollisuudella eli sahoilla. Sahat tuottavat puutavaraa esimerkiksi rakennuksiin, joissa hiili voi säilyä jopa satoja vuosia. Myös huonekalut ja muut puusepäntuotteet ovat hyvin hoidettuina pitkäikäisiä hiilivarastoja. Sivutuotteena syntyvä sahanpuru voidaan sekin tallettaa pysyväluonteisesti rakennuksiin ja huonekaluihin erilaisiksi levytuotteiksi prässättynä. Sahoilla puun kuivaus ja muu energian tarve voidaan kattaa aurinko- ja tuulienergialla, hiekka-lämpöakuilla, lämpöpumpuilla tai vaikkapa datakeskusten hukkalämmöllä. Purkupuu voidaan kierrättää uusiin kestäviin tuotteisiin.

Kemiallisessa eli kuiduttavassa metsäteollisuudessa tilanne on ongelmallisempi. Sen nykyiset tuotteet ovat pääosin lyhytikäisiä, päästäen hiilen nopeasti kiertoon. Kemiallisella metsäteollisuudella on silti erinomaiset edellytykset uudistua. Sen laitokset sijaitsevat jo nykyisellään tärkeissä logistisissa solmukohdissa. Niillä on vahvat sähköyhteydet, pääsy vesivaroihin, maantie- ja rautatieverkot kuljetuksiin, usein myös yhteys paikallisiin lämpöverkkoihin, toisinaan kaasuputkistoonkin.

Kuiduttavan teollisuuden tehtailla on monenlaisia toimintaa. Puusta tehdään paljon muutakin kuin sellupohjaisia papereita ja kartonkeja, kuten erilaisia kemian-, elintarvike ja tekstiiliteollisuuden alaan kuuluvia välijalosteita ja tuotteita, kuten viskoosikuitua ja ksylitolia. Lisäksi tehtaat tuottavat suuren määrän sähköä ja lämpöä.

Fossiiliset raaka-aineet ovat hiilipäästöjensä vuoksi poistumassa sekä polttokäytöstä että kemian raaka-aineina. Kemianteollisuuden vähähiilitiekartan hiilineutraalius-skenaario asettaa raaka-ainekäytön päättymisen vuoteen 2035. Koska fossiilisista hiilivedyistä tehdään kirjaimellisesti tuhansia erilaisia petrokemian tuotteita, avautuu uudistuneelle metsäteollisuudelle petrokemian korvaajana loistava tilaisuus. Se saa puuraaka-aineen muodossa laitoksilleen hiiltä monissa jo valmiiksi pitkälle jalostuneissa yhdisteissä. Lisäksi tarvitaan vetyä, jotta tie biopohjaisiin synteettisiin hiilivetyihin on auki. Vetyä laitoksille saadaan elektrolyysillä vedestä ja sähköstä, joiden käyttöön tehtailla on jo täydet valmiudet.

Metsätehtailla on siis käytössään ihanteelliset resurssit uuteen kierto- ja vetytalouden piirteitä sisältävään tuotantoon: puupohjaisia hiiliyhdisteitä, vettä vedyn tuotantoon, sähköä omalta tontilta ja omasta tuotannosta tontin ulkopuolelta, ja valmiit logistiset verkostot.

Samalla on syytä muistaa, että biopohjaisen hiilidioksidin kierrättämisessä ongelmana on hiilen karkaaminen ilmakehään silloin kun tuotteita käytetään vaikkapa autojen polttomoottoreissa. Kierrätyspolttoaineilla voidaan kuitenkin vähentää fossiilisten käyttöä siirtymävaiheessa.

Toisena jalostuksen haasteena on, että tuoreen puun molekyylirakenne on jalostuksen kannalta monimutkaisempi kuin fossiloituneen biomassan. Tästä syystä puujakeiden jalostaminen fossiilisia korvaaviksi tuotteiksi ei ole ollut suuressa määrin houkuttelevaa. Pullonkaulan avaamiseen tarvitaan niin teknologian kehittämistä kuin markkinoiden luomista.

Metsäteollisuuden toimijoilla on usein myös omistuksessaan metsää ja muita maa-alueita. Näillä ne voivat tuottaa puhdasta sähköä tuuli- ja aurinkovoimalla. Tietyllä metsämaan alueella esimerkiksi tuulienergian tuotanto voi olla moninkertaisesti energiatehokkaampaa kuin puuenergian, eivätkä energian ja puuraaka-aineen tuotanto yleensä poissulje toisiaan.

Metsätehtailla on siis käytössään ihanteelliset resurssit uuteen kierto- ja vetytalouden piirteitä sisältävään tuotantoon: puupohjaisia hiiliyhdisteitä, vettä vedyn tuotantoon, sähköä omalta tontilta ja omasta tuotannosta tontin ulkopuolelta, ja valmiit logistiset verkostot. Tämä on esitetty kuvassa 1 alla.

Kuva 1. Kaavio kemiallisen metsätehtaan monimuotoisesta tuotannosta. Lähde: BIOS-tutkimusyksikkö.

Lisäetua metsäteollisuuden laitoksille antavat niiden mahdollisuudet sähkö- ja muidenkin energiaverkkojen (vety, lämpö) vaihtelevan tuotannon ja kulutuksen tasaajina. Kun markkinat antavat mahdollisuuden sähkön myyntiin, laitos voi tehdä niin kuten nykyäänkin toisinaan tapahtuu. Vastaavasti kun sähkö on halpaa, voi laitos tuottaa varastoitavia energiatuotteita, kuten vetyä ja edelleen hiilivetyjä.

Metsäteollisuus voi käyttää myös omistamiaan metsiä monipuolisesti. Niitä voidaan käyttää puuraaka-aineen, polttamattoman energian ja luontoarvojen (monimuotoisuus, hiilen varastointi) tuotantoon ja virkistykseen aluekohtaisesti ja dynaamisesti.

Miltä metsäala näyttää uudistumisen jälkeen?

Sekä ilmasto- että monimuotoisuussyistä on varmistettava, ettei puuta korjata liikaa. Karkeimmalla tasolla metsät voivat uudistumisen jälkeen jakautua kolmeen pinta-alaltaan kutakuinkin yhtä suureen kategoriaan:

1. Tiukasti suojeltuun metsään.
2. Jatkuvapeitteisesti hoidettuun talousmetsään, jossa ylläpidetään myös luonto- ja virkistysarvoja. Käytössä on ekologisen kestävyyden takaavat sertifikaatit.
3. Puuntuotannolliseen käyttöön priorisoituun talousmetsään.

Metsien taloudellinen arvo hiilinieluna, monimuotoisuusreservinä sekä virkistys- ja maisemakohteena ylittää monin paikoin puun arvon raaka-aineena ja energiana. Tämän arvon mukaisen korvauksen maksaminen metsänomistajalle ja arvoa ylläpitävät hoitotoimet kasvattavat metsänomistajien ja metsäpalveluyritysten tuloja nykytilanteeseen nähden.

Uudistus tarkoittaa puunkäytölle entistä tarkempaa lajittelua. Korjattava puu seulotaan tarkoin niin, että kaikki erilaiset arvoainekset eri puulajeista, eri ikäisistä ja kokoisista rungoista sekä puiden kuoresta saadaan talteen. Puuterminaalit ruokkivat jopa useaa kymmentä erilaista erikoistunutta arvoketjua sahoilla, erikoistuotteiden valmistuksessa, uuttoprosesseissa, kemianteollisuudessa, tekstiiliteollisuudessa ja kuiduttavassa teollisuudessa. Puu ei ole vain massaa, vaan monimutkaisen yhteyttämisprosessin tuottama luonnon jo valmiiksi pitkälle jalostama arvoaines, joka hyödynnetään tarkoin.

Metsätalouden tavoitteena on kasvattaa tukkipuuta laadukkaita pitkäkestoisia tuotteita varten. Sahoilla erilajiset ja -kokoiset puut erotellaan ja niistä tuotetaan eri markkinoille ja käyttökohteisiin sopivia tuotteita liimapuulevyistä järeisiin ikihonkahuonekaluihin. Puun ja tuotteiden laatuun panostetaan, ja Suomessa pystytään jälleen valmistamaan lähes ikuisesti kestäviä ikkunanpuitteita ja muita erikoislujia puutuotteita.

Metsien taloudellinen arvo hiilinieluna, monimuotoisuusreservinä sekä virkistys- ja maisemakohteena ylittää monin paikoin puun arvon raaka-aineena ja energiana.

Kun puun käyttö on koko arvoketjultaan todennetusti kestävällä pohjalla, on puurakentaminen yleisesti ekoteko. Asiakas voi kuitenkin valita myös erityisen ekologisia eri sertifikaatein vahvistettuja tai vaikkapa kierrätyspuuhun pohjaavia puutuotteita. Sahoilla syntyvästä sahanpurusta tehdään erilaisia levyjä ja muita tuotteita. Puutuoteteollisuuden osuus kaikesta puunkäytöstä kaksinkertaistuu nykytasolta ja on yli 30 prosenttia. Arvonlisän nousun ja uusien tuotteiden myötä puutuoteteollisuuden tulovaikutukset kasvavat huomattavasti.

Sellua valmistetaan vain niistä sahojen ja metsätalouden sivuvirroista, joille ei löydy muuta käyttötarkoitusta. Kemiallisen metsäteollisuuden käytettävissä olevan puumassan määrä ja vastaavasti tuotetun sellun määrä laskee noin 30 prosenttia. Puun ligniinin ja hemiselluloosan talteenotto ja jalostaminen mahdollistaa kuitenkin kemiallisen metsäteollisuuden kokonaisliikevaihdon kasvun. Metsäteollisuuden piipunpääpäästöt vähenevät jopa 70 prosenttia, kun mustalipeän ligniini hyödynnetään tuotteisiin polton sijaan. Joissakin prosesseissa päästöjä edelleen syntyy, mutta tämä hiilidioksidi kerätään talteen varastoitavaksi tai tuotteissa hyödynnettäväksi. Lähes suljetussa resurssikierrossa toimivien tehtaiden energian tarve katetaan vähähiilisellä sähköllä sekä energiavarastoilla.

Puun käyttö metsäteollisuuden tai muun yhteiskunnan energiatarpeisiin vähenee noin 80 prosenttia. Puupohjaisella energialla on kuitenkin edelleen tärkeä merkitys vähätuulisten kulutushuippujaksojen aikana sekä tietyissä teollisissa prosesseissa. Puuenergian käyttö on asetuksilla rajattu vain erityisen kalliin energian ajankohtiin sekä poikkeustilanteisiin. Tämä takaa riittävän puun saannin teollisuudelle, vaikka vuosittainen hakkuiden yläraja on asetuksella säädetty monimuotoisuus- ja ilmastotavoitteiden ja kansainvälisten velvoitteiden edellyttämälle tasolle.

Jos hiilinielut vahvistuvat alemman hakkuutason myötä, on mahdollista parinkymmenen vuoden siirtymäajan puitteissa arvioida, voidaanko hakkuumääriä jälleen nostaa talousmetsiksi priorisoiduilla alueilla. Tämä edellyttää, että monimuotoisuustavoitteissa on kokonaisuudessaan onnistuttu. Tässä tapauksessa metsäteollisuuden uudistuminen, uudet arvoketjut sekä resurssi- ja energiatehokkuuden nousu ovat mahdollistaneet metsäalan kokonaisarvonlisän ja tulojen kasvun, vaikka puunkäyttöä on vähennetty. Jos hakkuita voidaan siirtymäkauden jälkeen jälleen lisätä, kasvavat metsäalan tulovaikutukset jopa kaksinkertaiseksi vuoden 2024 tilanteeseen nähden.

Tulojen kasvun keskeinen mahdollistaja on metsänomistajille maksettavat korvaukset hiilinielujen ja monimuotoisuuden ylläpidosta ja fossiilisten tuotteiden käytön vähentämisestä aiheutuva kysynnän ja hinnan nousu sellaiselle biopohjaiselle tuotannolle, jonka ekologisesta kestävyydestä on takeet. Kun metsäalan piipunpääpäästöt käytännössä poistuvat puun polton minimoinnin ja hiilidioksidin talteenoton myötä, voidaan metsien jälleen kasvu-uralle saatu hiilinielu hyödyntää päästövähennystavoitteissa ja tarvittaessa muiden teollisuudenalojen päästöjen kompensoinnissa. Tämä voisi tuottaa noin kahden miljardin euron vuosittaisen tulovaikutuksen, mikäli hiilinielujen arvoksi laskettaisiin noin 100 euroa tonnilta.

Miten liikkeelle?

Metsänomistajalle kehitys näyttää valoisalta. Fossiiliset raaka-aineet poistuvat väistämättä käytöstä, samalla kun sekä kasvavan metsän että kaadetun puun taloudellinen arvo tulevat kohoamaan. Puiden pitkälle kehittämät molekyylit – ligniini, hemiselluloosa ja selluloosa – ovat tarpeellisia yhä korkeamman jalostusarvon tuotteissa. Samalla kasvavalle metsälle löytyy myös muita ansaintamahdollisuuksia.

Kehitys tarkoittaa, että myös metsäteollisuuden kannattaa hakea uutta suuntaa jalostusarvoltaan korkean asteen tuotteista. Tähän kannustaa myös suomalaisen metsän edelleen kansainvälisessä vertailussa suhteellisen hidas kasvu.

Metsäalan jalostusarvon nostamista on kaavailtu jo vuosikymmeniä. Silti viime vuosien suunta on ollut jalostusarvoa laskeva paperin kysynnän hiipuessa ja sellun hinnan ollessa hyvä. Uudistumisen pullonkaula ei ole ensisijaisesti uusien tuotteiden puute. Suomesta löytyy niin biopohjaisen kemian, puupohjaisten tekstiilien kuin erilaisten nanosellun käytön innovaatioitakin, myös tuotteistettuina. Monella kohdin ongelmana on kysynnän puute, jonka takana on muualtakin ilmastopolitiikasta tuttu peikko: fossiiliteollisuus.

Petrokemiallinen teollisuus on metsäteollisuuteen verrattuna jättimäinen – seikka joka Suomen perspektiivistä usein unohtuu. Toisin kuin liikennepolttoaineiden jalostus, petrokemiallinen teollisuus muoveineen, maaleineen, liuottimineen ja niin edelleen on myös globaalisti kasvava ala. Sillä on hyvin öljytyt lobbausjärjestöt ja vankka markkina. Esimerkiksi puupohjaisten muovituotteiden on vaikea murtautua markkinoille, jotka ovat jo halpojen ja vakiintuneiden tuotteiden kyllästämiä. Sama koskee tekstiiliraaka-aineiden markkinoita, joista puupohjaisten kuitujen on vaikea vallata alaa.

Tämän pullonkaulan avatakseen Suomen kannattaa toimia aktiivisesti Euroopan unionissa ja kansainvälisesti. Alkuun voitaisiin ottaa käyttöön samanlainen “sekoitevelvoite” kuin polttoaineissakin: tietyn osuuden muovituotteista pitäisi perustua kestävästi tuotettuihin biopohjaisiin raaka-aineisiin.

Ehdotamme, että Suomessa toteutetaan kansallinen metsämissio. Liikkeelle päästään kutsumalla yhteen metsämission kehitysyhtiö, jonka yksiselitteinen päämäärä on aluksi ainakin yhden missiokeskittymän synnyttäminen.

Toisena tutkimuksessa havaittuna ongelmana ovat niin metsän kasvatuksen, kaupan, korjuun kuin jalostuksenkin vakiintuneet toimintatavat, jotka suosivat perinteisiä suuryhtiöitä, ehkäisten uusien toimijoiden esiinnousua. Tarvitaan siis aktiivista teollisuuspolitiikkaa, joka luo edellytykset uusille toiminnoille, oli niiden toteuttaja sitten uusi tai vanha yritys.

Metsien rajallisuus ja niille syntyvät uudet taloudelliset käyttömuodot pitävät puun hinnan koholla, mikä kannustaa jalostusarvoltaan korkeampaan tuotantoon. Teollisuuspolitiikka, joka ottaa tehtäväkseen, missiokseen, metsäalan kestävyyssiirtymän, on avainasemassa. Kotimaassa voidaan heti luoda kysyntäpoliittisia toimia niin puurakentamiseen kuin biopohjaisten hiilivetyjen jalostamiseen.

Laajemmin ottaen kestävyyssiirtymä edellyttää aikaan ja paikkaan sidottujen resurssien tunnistamista ja kehittämistä. Näitä resursseja ovat  luonnonvarojen ohella osaaminen ja olemassa oleva infrastruktuuri. Suomessa selkeimmät edellytykset kestävyyssiirtymän mukaiseen teolliseen uudistumiseen ovat juuri metsäalalla, samaan tapaan kuin vihreä teräs soveltuu keihäänkärjeksi Ruotsissa, jossa kaivokset ja vesivoima ovat tärkeitä. Suomessa on huippuluokan osaamista ja riittävästi raaka-aineita; erityisesti on huomioitava kyky vastata osaamisen kehittämiseen ja menestyvien metsäalan yhtymien ja verkostojen luomiseen.

Suurin osa Suomessa toimivien metsäjättien liiketoiminnasta on Suomen ulkopuolella. Lisäksi suurin osa pörssiyhtiöiden omistuksesta on ulkomailla. Voi olla, että ilman parempaa syytä näiden yhtiöiden intressinä ei ole kestävyyssiirtymään tarvittavien satsausten kohdistaminen juuri Suomeen, vaikka sellaisia investointeja päätettäisiinkin tehdä. Jos näin on, valtion on syytä ottaa teollisuuspoliittinen rooli ratkaisevien pullonkaulojen avaamisessa.

Ehdotamme, että Suomessa toteutetaan kansallinen metsämissio. Liikkeelle päästään kutsumalla yhteen metsämission kehitysyhtiö, johon ovat tervetulleet paitsi start-up-vaiheen yritykset, myös metsäjättien omat uusien tuotteiden yksiköt ja tutkimuslaitokset. Kehitysyhtiön yksiselitteinen päämäärä on aluksi ainakin yhden missiokeskittymän synnyttäminen.

Missiokeskittymä sisältäisi minimissään puun eritellyn korjuun, puita käyttävän sahan, ja kuviota 1 mukailevan kemiallisen metsätehtaan, joka kuitujen lisäksi erottelisi puusta hemiselluloosan ja ligniinin, ja jalostaisi niistä edelleen väli- ja lopputuotteita, käyttäen myös elektrolyysiperäistä vetyä.

Sähkönsä missiokohteen tehdas saisi polttamattomasta tuotannosta, johon sisältyisi esimerkiksi sen omaa tuulisähköä, ja sen hyvin pienet hiilidioksidipäästöt otettaisiin talteen. Samalla keskittymä tarjoaisi välituotteita monille uusille toimijoille eri aloilla, ja toimisi myös sähköverkon tasapainotuksen markkinoilla. Valtio olisi mukana paitsi mission kokoonkutsujana myös riskien kantajana, ja ennustettavan toimintaympäristön takaajana.

YTM, ekonomisti Jussi Ahokas tutkii kestävyyssiirtymän poliittista taloutta BIOS-tutkimusyksikössä ja tekee väitöskirjaa Itä-Suomen yliopistoon.

OTM Tellervo Ala-Lahti toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä ja tekee väitöskirjaa ympäristölainsäädännön ja innovaatiopolitiikan suhteesta Helsingin yliopistoon.

FT, dosentti Jussi T. Eronen toimii professorina Ekosysteemit ja ympäristö -tutkimusohjelmassa Helsingin yliopiston bio- ja ympäristötieteellisessä tiedekunnnassa ja on BIOS-tutkimusyksikön jäsen.

YTM Antti Haataja toimii tietoasiantuntijana BIOS-tutkimusyksikössä.

KTT, dosentti Paavo Järvensivu, tutkii ekologisen jälleenrakennuksen poliittista taloutta ja kulttuuria BIOS-tutkimusyksikössä.

FT, dosentti Karoliina Lummaa tekee humanistista ympäristötutkimusta BIOS-tutkimusyksikössä.

FT Ville Lähde toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä.

KuM Antti Majava toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä ja tekee väitöskirjaa sosioekonomisella näkökulmalla Helsingin yliopistoon.

VTT Tero Toivanen toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä ja Helsingin yliopistossa talous- ja sosiaalihistorian tieteenalalla.

FT, dosentti Tere Vadén toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä.

Artikkelin kuvituskuva: Avik Dey / Unsplash

Julkaisu Metsäteollisuuden kestävyyspäivitys – Osa 2: Miten Suomi toteuttaa metsäalan uudistavan metsämission? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Metsäteollisuus ei ole päässyt kestävyyssiirtymän imuun. Uutiset niin monimuotoisuuden ja hiilen sidonnan heikkenemisestä kuin alan jalostusarvon laskusta huolestuttavat. Tarjoamme tilanteeseen kahta näkymää – keppiä ja porkkanaa. Tässä kaksiosaisen kirjoitussarjan ensimmäisessä osassa tarkastelemme metsäteollisuuden erityisasemaa ja vastuuta Suomen ilmastovaikutuksesta. Toisessa osassa esitämme porkkanan: teollisuuspoliittisen mission metsäalan uudistumiseen.

Kun metsänielut katosivat

Luonnonvarakeskus julkaisi 15. tammikuuta vuoden 2023 kasvihuonekaasuinventaarion maankäyttöalan ennakkotiedot. Mukana oli Helsingin Sanomien “uutispommiksi” kutsuma tieto, jonka mukaan ei vain koko maankäyttöala vaan myös metsät ovat päästölähde.

Syitä on monia, ja laskelmien yksityiskohdat tulevat tarkentumaan tutkimuksen edistyessä. Pääasiallinen syy on kuitenkin selvä. Karkealla tasolla metsien hiilitase riippuu hyvin suoraviivaisesti hakkuumääristä: enemmän hakkuita, vähemmän hiilinielua – ja päinvastoin.

Kuvio 1. Vuotuinen hakkuukertymä (punainen käyrä, vasen asteikko) ja maankäytön (sisältää metsät) kasvihuonekaasupäästöt (vihreä käyrä, oikea asteikko). Lähde: Tilastokeskus.

Suomessa metsäpolitiikan olemassaolo on jäänyt suurelle yleisölle epäselväksi. Joskus esitetään jopa, että metsien kohtalo ratkeaa yksinkertaisesti markkinoilla. Metsänomistajat myyvät ja puun käyttäjät ostavat, mikä kapeasti katsoen pitääkin paikkansa. Mutta laajemmin katsoen mukana on esimerkiksi Maa- ja metsätalousministeriön Kansallinen metsästrategia, jonka “kansallinen strategiauniversumi” sisältää yli 40 erilaista metsiin kohdistuvia strategiaa ja ohjelmaa.

Ilmastopolitiikassa metsille on suunniteltu rooli hiilinieluina. Kun tarkastellaan Suomen vaikutusta hiilidioksidipäästöihin ja sitä kautta ilmastonmuutokseen, on huomioitava kaksi asiaa: yhtäältä (brutto)päästöt ilmakehään ja toisaalta ilmakehästä pois sidotut päästöt eli nielut. Kokonaisvaikutuksen ilmastonmuutokseen aiheuttavat nettopäästöt, jotka saadaan laskettua vähentämällä päästöistä nielut.  Hiilineutraaliudessa ajatus on, että päästöt ja nielut ovat yhtä suuret.

Suomen vaikutus ilmastonmuutokseen – nettopäästöt ovat kasvaneet

Ilmastopaneelin mukaan kansainväliset sopimukset edellyttävät, että Suomi olisi hiilineutraali varhaisella 2030-luvulla ja hiilinegatiivinen pian sen jälkeen. Ilmasto- ja energiastrategiassa asia oli kaavailtu niin, että päästöt laskevat vuoteen 2035 mennessä noin 21 miljoonaan tonniin, jonka kuittaavat vastaavan suuruiset maankäyttöalan – käytännössä metsien – nielut.

Nyt nieluja ei enää ole. Vaihtoehtoja on kaksi: vähennetään päästöjä nykyistä ripeämmin tai kasvatetaan nieluja, mieluummin tietysti molempia. Päästöjen nopeamman vähentämisen haasteena on, että nyt olisi edettävä puhdistuvan energia-alan lisäksi muillekin alueille, kuten liikenteeseen.

Nielujen kasvattamiseksi niin Ilmastopaneeli kuin Syke ovat esitelleet lukuisia kustannustehokkaita keinoja. Mistä sitten kiikastaa? Perusristiriita syntyy ilmastopolitiikan sääntelyjärjestelmästä. Suuri osa päästöistä kuuluu päästökaupan piiriin. Päästäjä ostaa päästöoikeuksia, mistä on sille suoraan kustannuksia, “saastuttaja maksaa” -periaatteen mukaisesti. Hiilinielujen ylläpidosta sen sijaan kustannukset kantaa koko yhteiskunta.

Vain päästäjällä on suora taloudellinen syy vähentää päästöjä, kun taas valtion olisi tavalla tai toisella puututtava nielujen heikentäjän toimintaan. Poliittisesti helpompaa on ollut antaa asian vain olla ja toivoa, että nieluja riittää tai odottaa, että asiaan puuttuu joku muu, kuten Euroopan unioni.

Tästä perusristiriidasta seuraa monitasoinen moraalikadon ongelma. Jos toimija tekee käyttöenergiaa polttamalla fossiilisia polttoaineita, joutuu toimija maksamaan lisätuotannosta ja -päästöistä lisää päästömaksuja, mutta jos toimija tuottaa käyttöenergiaa polttamalla puuta, lisäkäytön mahdolliset seuraukset nieluvähentyminä kuittaa valtio. Kansallisella ja kansantalouden tasolla esimerkiksi energiateollisuus tekee miljardeilla ilmastotoimia, joilla vähennetään (brutto ja siten myös netto-) päästöjä, ja samaan aikaan metsäteollisuus kasvattaa tuotantoaan, joka alentaa nieluja ja siten kasvattaa (netto-)päästöjä.

Vain päästäjällä on suora taloudellinen syy vähentää päästöjä, kun taas valtion olisi tavalla tai toisella puututtava nielujen heikentäjän toimintaan. Poliittisesti helpompaa on ollut antaa asian vain olla ja toivoa, että nieluja riittää tai odottaa, että asiaan puuttuu joku muu, kuten Euroopan unioni.

Ilmastopoliittisesti nielujen häviäminen kertoo myös seikasta, joka saattaa olla hapan todettavaksi. Suomi ei ole ilmastoasioiden edelläkävijä, vaan pikemminkin jäljessä EU:n keskitasosta. EU:ssa kaiken kaikkiaan ilmastopäästöt (netto eli unionin vaikutus ilmastonmuutokseen) ovat vähentyneet vuosina 1990–2022. Suomessa sen sijaan ilmastopäästöt ovat kasvaneet vuoteen 1990 verrattuna.

Kuvio 2. EU-maiden (EU27) ilmastopäästöjen kehitys (sininen käyrä), Suomen ilmastopäästöjen kehitys (punainen käyrä). Indeksi 1 = vuosi 1990. Lähde: European Environment Agency

Metsäteollisuuden osuus nieluvelasta

Jos puun käytöstä vapautunut hiili sitoutuu uudelleen kasvavaan puuhun, on käyttö hiilineutraalia, koska ilmakehän hiilidioksidipitoisuus ei muutu. Tällaisessa “hiili pyörii ilmakehään ja takaisin” -tilanteessa ei kuitenkaan synny nettopäästöjä vähentävää hiilinielua, koska hiilivarasto ei kasva.

EU:ssa on otettu käyttöön keino seurata ilmakehään ja takaisin -kiertoa. Maankäyttöä koskevassa sääntelyssä on määritelty kullekin maalle niin kutsuttu vertailutaso, jolla sen metsien hiilinielu on ollut tietyllä aikavälillä ja tietyillä metsänkäsittelyn tavoilla. Kun tämä vertailutason kokoinen hiilinielu säilyy, tiedetään että “nieluvelkaa” suhteessa vertailuhetken tilanteeseen ei synny.

Ei ole yksinkertaista laskea, mikä osuus nieluvelasta kuuluu millekin puunkäyttäjäryhmälle. Karkeasti arvioiden kullekin ryhmälle kuuluu nieluvelasta se osuus, minkä ne prosentteina käyttävät vuosittaisesta puunkorjuusta. Tarvitaan siis tieto nieluvelan määrästä ja puunkäyttäjien puunkäytön osuuksista.

Tällainen laskelma on tehty taulukoon 1 ja kuvioon 3. Suomelle määritelty metsänielun vertailutaso on 21,2 Mt (miljoonaa tonnia). Esimerkiksi vuonna 2022 metsänielu oli päästö, suuruudeltaan 2,7 Mt, jolloin nieluvaje oli kaiken kaikkiaan 23,9 Mt. Metsäteollisuus käytti tuona vuonna 82 prosenttia kaikesta korjatusta puusta, jolloin sen osuudeksi nieluvelasta tulee noin 19,6 Mt. Tämä on siis metsäteollisuuden osuus Suomen kansallisesta ilmastovaikutuksesta, samaan tapaan kuin metsäteollisuuden fossiiliset päästötkin.

Taulukko 1. Metsäteollisuuden ja energiateollisuuden osuus metsien nieluvajeesta, laskettuna niiden kotimaisen puunkäytön osuuden mukaisesti. Lähteet: Tilastokeskus ja Luonnonvarakeskus.

Sama laskelma on esitetty kuviona 3. Pylvään korkeus edustaa koko nieluvelkaa. Vuonna 2020 metsänielu oli kooltaan 9,6 Mt, jolloin vertailutasoon 21,1 Mt jäi vajausta 11,5 Mt. Kotimaisen puunkäytön perusteella siitä 9,6 Mt on metsäteollisuuden osuus. Vuosina 2021, 2022 ja 2023 pylväs on korkeampi kuin vertailutaso, koska nieluvajeeseen on laskettava mukaan myös metsien hiilipäästö.

Kuvio 3. Nieluvaje vuosina 2020–2023 ja metsäteollisuuden ja energiateollisuuden osuudet siitä niiden kotimaisen puunkäytön mukaisesti laskettuna. Lähteet: Tilastokeskus ja Luonnonvarakeskus

Jotta eri teollisuuden alojen ilmastovaikutusta voidaan vertailla, on tämä nieluvelka otettava huomioon. Tällainen vertailu vuodelle 2022 on esitetty kuviossa 4, jossa on laskettu yhteen metsäteollisuuden fossiiliperäiset päästöt ja metsäteollisuuden osuus nieluvajeesta.

Kuvio 4. Teollisuuden alojen kokonaisvaikutus nettopäästöihin vuonna 2022, punaisella osuus nieluvelasta, muut värit fossiilisia päästöjä. Päästötiedot perustuvat teollisuuden vähähiilitiekarttoihin.

Kuviosta näkyy, että metsäteollisuuden kokonaisvaikutus Suomen ilmastopäästöihin oli vuonna 2022 huomattavasti suurempi kuin muiden teollisuuden alojen – kutakuinkin yhtä suuri kuin teknologia-, kemian ja energiateollisuuden yhteensä.

Miten voisimme toimia toisin?

Käyttämällä liikaa puuta metsäteollisuus maksimoi voittojaan ja lisää kielteistä ilmastovaikutustaan – mutta ei maksa siitä, koska nielukadon kuittaa veronmaksaja. Muut teollisuuden alat eivät nauti tällaista etua. Asiaa ei kuitenkaan ole kansallisessa ilmasto- tai teollisuuspolitiikassa reilusti sanottu ääneen.

Mikäli metsätaloudessa noudatettaisiin markkinaehtoista päästövähennyslogiikkaa, kuten muilla teollisuuden aloilla, puun varastoiman hiilen ja hiilensidonnan arvo näkyisi metsänomistajan tuloissa. Vastaavasti puun hinta kohoaisi, jolloin “saastuttaja maksaa” -periaatteen mukaisesti hiilinieluja pienentävien tuotteiden ostaja maksaisi tuotteiden kielteisestä ilmastovaikutuksesta.

Käyttämällä liikaa puuta metsäteollisuus maksimoi voittojaan ja lisää kielteistä ilmastovaikutustaan – mutta ei maksa siitä, koska nielukadon kuittaa veronmaksaja. Muut teollisuuden alat eivät nauti tällaista etua.

Suomen metsäalan edunvalvontaa tulisikin suunnata nykyisten metsänkäyttömuotojen jumittuneesta puolustamisesta globaalin sääntelyn tiukentamiseen ja taata metsäalan kestävyys kansallisella lainsäädännöllä. Jos puun hinta nousisi vain Suomessa, voisi seurauksena olla teollisuuden joukkopako ilman että saavutettaisiin positiivisia seurauksia globaalien tavoitteiden näkökulmasta. Jos sen sijaan puun ja metsän arvo tunnistettaisiin EU-tasolla, voitaisiin metsäteollisuutta auttaa esimerkiksi suojatulleilla. Koska Suomessa on vahvaa metsäteollisuuden ja myös päästövähennysten osaamista, tiukentuva globaali sääntely vahvistaisi suomalaisen metsäteollisuuden suhteellista asemaa.

Hakkuumäärien pitäisi tuoreiden laskelmien mukaan laskea nykytasolta 5–10 Mm³ (miljoonaa kuutiometriä), jotta hiilinielu- ja monimuotoisuustavoitteet saavutettaisiin. Noin 60–65 Mm³ taso mahdollistaisi sekin pitkälti nykyisen kaltaisen metsäteollisuuden ekosysteemin. Muutoksia nähtäisiin lähinnä kaikkein alhaisimman jalostusarvon puun käytössä. Puun polttoa teollisuudessa ja voimalaitoksissa voitaisiin kohdistaa nykyistä tarkemmin kalliin sähkön ja lämmön ajankohtiin.

“Unohdetaan nielupolitiikka”

Palataan vielä lopuksi ilmastopolitiikkaan. Metsäkeskustelussa joidenkin eturyhmien suunnalta on esitetty myös, että nieluista ei kannattaisi ylipäätään ilmastopolitiikassa sen kummemmin huolehtia. Pääasia ovat päästövähennykset.

Jos Suomi omaksuu “unohdetaan nielupolitiikka”-linjan, päästövähennyksistä metsäalan ulkopuolella tulee entistä tärkeämpiä ja kiireellisempiä. Painetta kohdistuu esimerkiksi muun teollisuuden ja liikenteen päästöihin.

Mutta pää jää vetävän käteen metsäalalla myös tätä kautta. Kemiallisen metsäteollisuuden piipunpääpäästöt olivat vuonna 2022 noin 20 Mt (fossiiliset 2 Mt ja biogeeniset 18 Mt). Jos oletetaan, että vuosittaiset päästö- ja nielutasot pysyisivät vuoden 2022 tasolla, niin metsäteollisuuden tuotteita  voitaisiin pitää hiilineutraaleina vain, jos  kutakuinkin tuo päästömäärä (20 Mt) kerättäisiin piipun päästä talteen ja varastoitaisiin pysyviin hiilivarastoihin.

Hiilidioksidin kierrättäminen esimerkiksi sähköpolttoaineiksi ei vähentäisi ilmakehään päätyviä biogeenisiä päästöjä, koska hiili vapautuisi nopeasti ilmaan autojen pakoputkista. Metsäteollisuuden päivitetyn vähähiilitiekartan mukaan talteen otettu ja varastoitu hiilidioksidi olisi kuitenkin suuruudeltaan vain 1 Mt vasta vuonna 2040. Metsäteollisuuden vanhat tai uudet tuotteet eivät ole hiilineutraaleja, jos arvoketjun nettovaikutukset nopeuttavat ilmastonmuutosta.

Poliittinen viivyttely ja metsäteollisuuden vapaamatkustajuuden salliminen vie pohjaa uskolta markkinajärjestelmään ja viitoittaa tietä ilmastokaaoksen tai yhä kokonaisvaltaisemman poliittisen sääntelyn maailmaan.

Hiilinielujen pelastamisen ja hiilenkaappausteknologioiden väliseen vertailuun voidaan myös ottaa laajempi kansantaloudellinen näkökulma. Tuoreen tutkimuksen mukaan nieluja on mahdollista kasvattaa “kustannustasolla 20 euroa per sidottu hiilidioksiditonni. Vastaavasti päästöjen sitominen savukaasuista ja varastointi pois ilmakehästä maksaa nykyarvioiden mukaan noin 130 euroa per tonni.” Hiilinielujen kansantaloudellista kannattavuutta korostaa niiden edullisuuden lisäksi, että niiden lisääminen luo työllisyyttä eikä vaadi sijoituksia tuontiteknologiaan.

Taloudellisesti suhteellisen halpoja ja teknisesti helppoja nielutoimia on siis olemassa. Päästövähennykset on tehtävä joka tapauksessa, joskin niiden riuska nopeuttaminen “nielut unohtaneessa” maailmassa olisi monin tavoin tarpeettoman raskasta. Joka tapauksessa poliittinen viivyttely ja metsäteollisuuden vapaamatkustajuuden salliminen vie pohjaa uskolta markkinajärjestelmään ja viitoittaa tietä ilmastokaaoksen tai yhä kokonaisvaltaisemman poliittisen sääntelyn maailmaan.

YTM, ekonomisti Jussi Ahokas tutkii kestävyyssiirtymän poliittista taloutta BIOS-tutkimusyksikössä ja tekee väitöskirjaa Itä-Suomen yliopistoon.

OTM Tellervo Ala-Lahti toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä ja tekee väitöskirjaa ympäristölainsäädännön ja innovaatiopolitiikan suhteesta Helsingin yliopistoon.

FT, dosentti Jussi T. Eronen toimii professorina Ekosysteemit ja ympäristö -tutkimusohjelmassa Helsingin yliopiston bio- ja ympäristötieteellisessä tiedekunnnassa ja on BIOS-tutkimusyksikön jäsen.

YTM Antti Haataja toimii tietoasiantuntijana BIOS-tutkimusyksikössä.

KTT, dosentti Paavo Järvensivu tutkii ekologisen jälleenrakennuksen poliittista taloutta ja kulttuuria BIOS-tutkimusyksikössä.

FT, dosentti Karoliina Lummaa tekee humanistista ympäristötutkimusta BIOS-tutkimusyksikössä.

FT Ville Lähde toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä.

KuM Antti Majava toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä ja tekee väitöskirjaa sosioekonomisella näkökulmalla Helsingin yliopistoon.

VTT Tero Toivanen toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä ja Helsingin yliopistossa talous- ja sosiaalihistorian tieteenalalla.

FT, dosentti Tere Vadén toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä.

Artikkelin kuvituskuva: Avik Dey / Unsplash

Artikkelia päivitetty 11.2.2025 klo 15.05: Korjattu kuvateksti kuvioon 1, jossa infografiikkan selitteet olivat väärillä käyrillä.

Julkaisu Metsäteollisuuden kestävyyspäivitys – Osa 1: Miksi metsäteollisuudella on ilmastopoliittinen erityisasema? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ruotsi ja Suomi markkinoivat maailmalla avohakkuumallia hyvänä metsänkasvatustapana, vaikka malli uhkaa metsien monimuotoisuutta. Lisäksi teollisuus ajaa puun käytön kasvua, vaikka bioenergian hiilidioksidipäästöt ovat suurempia kuin kivihiilen käytön.

Julkaisu Puupeltokasvatuksen pohjoiset mallimaat ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Selvitettäessä erilaisten päästöjen kertymistä maahan, ilmaan ja vesiin yleinen käytäntö on esittää määrät vuosittain. Luonnossa seuraukset eivät kuitenkaan nollaudu kalenterin mukaan, vaan ne summautuvat. Tarvitaan tietoja kokonaispäästöistä. Seuraavassa tarkastellaan erityisesti hiilen päästöjen määriä Suomessa 70 vuotta käytettyjen metsätaloustoimien seurauksena.

Metsätaloudessa tehdään valtavasti töitä, joissa raivataan ja hakataan puustoa ja muokataan kangasmaita ja soita. Hakatusta puusta käytetään yli 80 prosenttia selluksi sekä muiksi nopeasti hajoaviksi tuotteiksi ja energiaksi.

Luonnossa seuraukset eivät nollaudu kalenterin mukaan, vaan ne summautuvat.

Loput runkopuusta päätyy hiiltä pitkään sitovaksi sahatavaraksi. Sellua viedään ulkomaille, muun muassa Kiinaan, jossa siitä tehdään paperin lisäksi esimerkiksi viskoosia.

Jotta sellun tuotanto saisi yleisen hyväksynnän, siitä on luvattu tehdä kankaita ja muita hiiltä pitkään sitovia tuotteita. Ne ovat kuitenkin pääosin vasta kehittelyvaiheessa ja määrät ovat vähäisiä.

Kangaskuiduksi sopisivat jopa paremmin esimerkiksi pellava, hamppu ja nokkonen. Tällöin puu voitaisiin käyttää vaikkapa pitkään hiiltä sitovaan rakentamiseen. Arvokasta lähes sellaisenaan käytettävissä olevaa raaka-ainetta ei pitäisi tuhlata halpoihin ja nopeasti hajoaviin tuotteisiin.

Metsän puuston hiilinielut muutettu päästölähteiksi

Vielä viime vuosisadan alkupuoliskolla kiellettiin hävittämästä metsää avohakkuulla. Vastoin lakia painostettiin metsänomistajat 1950-luvun alusta lähtien kuitenkin käyttämään avohakkuuta, maanmuokkausta ja kallista havupuiden viljelyä. Monimuotoiset sekametsät alkoivat muuttua mänty- ja kuusipelloiksi.

Inventointien mukaan tässä muutosvaiheessa puustojen vuotuinen kasvu oli noin 2,5 kuutiota hehtaaria kohti ja määrä noin 1 500 miljoonaa kuutiota. Vuoteen 2007 mennessä vuotuinen kasvu oli noussut noin 2 kuutiota. Alan ammattikunta julisti, että lisäys oli ”hyvän metsänhoidon” ansiota.

Tohtori Lauri Vaaran tutkimusten mukaan viljelypuustojen keskikasvu oli kuitenkin siihen asti vain 2,4 kuutiota, vaikka kaikkien puustojen kasvu oli 4,3 kuutiota hehtaaria kohti. Avohakkaamattomien puustojen vuotuinen kasvu oli vastaavasti noin 6 kuutiota. Kasvun lisäys ei ollutkaan metsänhoidon tulosta.

Runkopuun määrä sisältäen ojituksen, lannoituksen, jalostuksen ja hakkuusäästöjen sekä ilmastonmuutoksen lähes kaksinkertaiset lisäykset ja avohakkuiden aiheuttaman vähennyksen oli noussut noin 1 000 miljoonaa kuutiota. Kun kuutiometri puuta sisältää noin 200 kiloa hiiltä, sitoutui lisäkasvulla hiiltä puustoon 200 miljoonaa tonnia.

Kasvun lisäys ei ollutkaan metsänhoidon tulosta.

70 vuoden aikana kokonaispoistuma kangasmetsistä on ollut noin 7 miljardia kuutiota, josta korjattua runkopuuta on ollut 60 prosenttia eli noin 4,2 miljardia kuutiota. Siitä on käytössä vapautunut nopeasti hiiltä 80 prosenttia eli noin 700 miljoonaa tonnia.

Metsässä syntyy jatkuvasti luonnonpoistumaa ja hakkuussa myös hakkuutähteitä, joihin lukeutuvat esimerkiksi viallinen runkopuu, lahopuu, kannot, latvat, oksat sekä neulaset ja lehdet. Niiden osuus kokonaispoistumasta on noin 40 prosenttia eli tässä tapauksessa 2,8 miljardia kuutiota. Kun arvioidaan sen koostumukseltaan vastaavan muuta orgaanista massaa, esimerkiksi humusta, kuutiometrissä on hiiltä 32 kiloa. Tällöin hiilen määrä on ollut noin 90 miljoonaa tonnia.

Kangasmetsän maassa arvioidaan olevan noin kaksin verroin enemmän hiiltä kuin saman metsikön varttuneessa puustossa. 70 vuoden aikana siihen asti puustoisena hoidetun metsän avohakkuuta ja vähäistä luontaisen uudistamisen hakkuuta on tehty muokkauksen kanssa lähes 8 miljoonaa hehtaaria. Julkisuudessa usein esitetyt ilmakuvat havainnollistavat avohakkuiden laajuutta.

Maan muokkauksessa on käytetty muun muassa aurausta, äestystä ja mätästystä. Niillä on tehty samalla eriasteista ojaa, vakoa ja uraa arviolta noin 20 miljoonaa kilometriä.

Erityisesti Pohjois-Suomessa on epäonnistuneiden puiden viljelyjen vuoksi samoja aloja aurattu, vaotettu sekä muokattu ja viljelty useaan kertaan. Muokkauksen vaikutus on siten jatkunut pitkään.

Avohakkuun ja muokkauksen seurauksena maan pinnasta on hajonnut ja lähtenyt liikkeelle orgaanista ainesta noin 5 sentin kerros, pohjoisessa enemmän kuin etelässä, eli yhteensä noin 4 miljardia kuutiota, josta hiiltä on ollut noin 130 miljoonaa tonnia. Siemenpuualat on samoin muokattu. Niissä puiden juurten paljastuminen on osoitus maan painumisesta ja kulumisesta.

Avohakkuussa ja maan muokkauksessa on hajonnut ilmaan ja kulkeutunut vesiin Pohjois-Suomessa suurempi osuus humuksesta kuin Etelä-Suomessa. Kasvillisuus kehittyy peittämään maan etelässä nopeasti.

Erityisesti Pohjois-Suomessa on epäonnistuneiden puiden viljelyjen vuoksi samoja aloja aurattu, vaotettu sekä muokattu ja viljelty useaan kertaan. Muokkauksen vaikutus on siten jatkunut pitkään.

Kasvillisuuden hiilensidontaa puupelloilla heikentää ja hidastaa hakkuualan raivaus, taimikonhoito ja ensiharvennus, joissa kaikissa hakataan pääosa pienpuustosta maahan hajoamaan tai polttoon. Viljelypuusto alkaa sitoa hiiltä vasta muutaman kymmenen vuoden kuluttua.

Alaharvennuspuu päätyy pääosin selluksi. Jos luontainen lehtipuu saisi jatkaa kasvuaan, se sitoisi nopeasti paljon hiiltä. 70 vuoden aikana hiiltä on karannut maasta ja puustosta yhteensä ilmaan ja vesiin lähes miljardi tonnia. Näin aiemmasta metsän hiilivarastosta on tehty päästölähde.

Ojituksella paljon hiiltä ilmaan ja vesiin

Suomessa on soistumiselle suotuisan ilmaston vuoksi kehittynyt lähes 10 miljoonaa hehtaaria soita, joihin kertyneen turpeen keskimääräinen paksuus on yli metrin. Fossiilisesta hiilestä, öljystä ja kaasusta fossiloituva turve poikkeaa siten, että se ei ole vielä ehtinyt maatua yhtä pitkälle. Puustoisilla soilla turpeessa on moninkertaisesti enemmän hiiltä kuin puustossa.

Soiden ojitusta on 1950-luvulta lähtien tehty lähes 6 miljoonaa hehtaaria. Maastokartat vilisevät ojastoista kertovaa sinistä viivastoa. Noin miljoona hehtaaria on tehty puun kasvun kannalta heikoille soille.

Soiden ojitusta on 1950-luvulta lähtien tehty lähes 6 miljoonaa hehtaaria.

Lisäksi ojia on perattu ja ojituksia on täydennetty. Ilmaston lämpeneminen nopeuttaa orgaanisen aineksen hajoamista. Jääkausien jälkeinen maan kohoaminen toisaalta on runsastuttanut soistumista. Kohoaminen jatkuu. Ojia on kaivettu noin 1,5 miljoonaa kilometriä.

Ojitetuilta soilta turvetta on hajonnut ilmaan sekä kulkeutunut ympäröiviin vesiin arviolta noin 20 sentin kerros. Puiden juurten näkyviin tulo osoittaa myös turpeen ”kulumista” samoin kuin siemenpuualoilla.

Ojitetuilta soilta on hajonnut turvetta ilmaan ja lähtenyt veden mukana yhteensä noin 12 miljardia kuutiota eli hiiltä noin 400 miljoonaa tonnia. Hajoaminen ja hiilen vapautuminen jatkuvat niin kauan kuin turvetta riittää ja sen kuivuminen jatkuu.

Paksuturpeisten soiden turvetuotantoalueita on noin 100 000 hehtaaria. Ojia niihin on kertynyt lasku- ja ympärysojat mukaan lukien noin 75 000 kilometriä. Turpeesta on jyrsitty yli metrin kerros.

70 vuoden aikana orgaanista massaa on metsäteistä kertynyt noin 6 miljardia kuutiota, jossa hiiltä on ollut noin 200 miljoonaa tonnia.

Siitä on kertynyt orgaanista ainesta pääosin polttoon ja osittain kasvualustaksi taimitarhoille ja puutarhoihin noin miljardi kuutiota eli hiilenä yli 30 miljoonaa tonnia. Osa pöyhitystä turpeesta leviää pölynä ilmaan. Tuulen kuljettamana kevyet maa-ainekset kulkevat pitkiä matkoja. Etäisyyksiä kuvaa, että äskettäin kerrottiin Suomeen asti kulkeutuneen Saharan hiekkaa.

Merkittävä metsätaloustoimi on myös metsäteiden rakentaminen, jota on tehty noin 120 000 kilometriä. Siihen kuuluu ojan kaivu ainakin toiselle puolelle tietä ja maamassan poistaminen tiesoran alta. Kaikkiaan noin viiden metrin leveydeltä on kaivettu maata noin 10 sentin kerros.

70 vuoden aikana orgaanista massaa on metsäteistä kertynyt noin 6 miljardia kuutiota, jossa hiiltä on ollut noin 200 miljoonaa tonnia. Leikattu ja siirrelty orgaaninen aines hajoaa myös osaksi ilmaan, mutta osa kulkeutuu vesistöihin.

Kaivamisen maailmanennätys?

Edellä luetelluilla töillä on tehty uraa, vakoa ja ojaa arviolta yli 20 miljoonaa kilometriä. Samoja aloja on Pohjois-Suomessa vaotettu jopa useaan kertaan. Eriasteisilla ojilla olisi kierretty maapallo 500 kertaa. Se on melkoinen saavutus.

Pääosin orgaanista maata on kaivettu, siirrelty, poltettu ja työstetty ilmaan ja vesiin hajoaviksi aineksiksi noin 23 miljardia kuutiota, josta hiileksi on vapautunut tai osin vapautumassa yli 700 miljoonaa tonnia. Veteen kulkeutunut aines jatkaa hajoamista ja leviää myös ilmaan.

Se on merkinnyt paljon työtä lapioille, auroille ja kaivureille. Niistä sekä puun poistumasta ja käytöstä on kertynyt hiiltä yli puolitoista miljardia tonnia.Näistä töistä on irronnut myös mineraalimaata, josta osa on kulkeutunut veden mukana vesistöihin.

Eriasteisilla ojilla olisi kierretty maapallo 500 kertaa.

Turve- ja humusmassan painuttua meren, järven ja joen pohjaan monien eliöiden, kuten rapujen ja simpukoiden olosuhteet muuttuvat elinkelvottomiksi. Kalojen mätiä tuhoutuu. Monet orgaanisen aineksen hajoamisessa syntyvistä kasvihuonekaasuista ovat myrkyllisiä.

Koneet möyhentävät maan pintaa liikkuessaan sulan maan aikana, joka pitenee ilmastomuutoksesta johtuen. Siitäkin kertyy ympäröiviin vesiin orgaanista ainesta ja mineraalimaata erityisesti tulvien välityksellä.

Voidaan arvioida, että hajoavasta humuksesta ja turpeesta suuri osa on kulkeutunut puroihin, jokiin, lampiin ja järviin, joiden vesi oli ennen juomakelpoista. Osa siitä on kulkenut pääosin kolloidisessa eli kelluvassa muodossa läheisiin meriin ja osa haihtunut suoraan ilmaan.

Entisistä sinisistä järvistä ja Itämerestä lahtineen on tullut ruskeita vesiä toistuvine leväongelmineen.

Entisistä sinisistä järvistä ja Itämerestä lahtineen on tullut ruskeita vesiä toistuvine leväongelmineen. Vesiin on kulkeutunut myös suuret määrät ravinteita, kuten typpeä ja fosforia sekä rautaa ja raskasmetalleja, muun muassa elohopeaa.

Myös maatalouden, asutuksen, liikenteen, kaivosten ja yleensä teollisuuden toimialoilla tehdään vastaavasti maansiirto- ja muokkaustöitä. Kaivokset ovat suunnattomia ympäristön vesien likaajia. Niitä kaivetaan valtavasti lisää.

Harvinaisia maametalleja etsitään ja kaivellaan esimerkiksi sähköautojen akkuja sekä tuulimyllyjä ja aurinkopaneeleja varten ympäri maapalloa. Jäljet ovat vielä pahempia kuin fossiilisen öljyn ja kaasun pumppaamiset.

Avohakkuille olisi vaihtoehtojakin.

Suomi on maapinta-alaan ja väkimäärään suhteutettuna saavuttanut todennäköisesti maailmanennätyksen erilaisessa vaotuksessa ja maankäsittelyssä sekä avohakkuissa ja niiden seurauksena hiilipäästöissä. Avohakkuille olisi vaihtoehtojakin, mutta ennätyksiä janoava ja kaiken kaivava Suomen kansa voisi varmaankin jo päästä Guinnesin ennätysten kirjaan.

Erkki Lähde on metsämaatieteen ja metsänhoidon emeritusprofessori.

Jussi Alanko on ympäristötoimittaja ja dokumentaristi.

Julkaisu Kaiken kaivava kansa – paljon hiiltä ilmaan ja vesiin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Teollisuus on laatinut työ- ja elinkeinoministeriön (TEM) johdolla toimialakohtaisia vähähiilitiekarttoja, joita yhteen nivova raportti julkaistiin lokakuussa. Nämä teollisuuden suunnitelmat ovat merkittävä askel hallituksen hiilineutraalisuustavoitteen saavuttamiseksi, mutta tiekarttojen luonne ei vastaa päätöksenteon kaikkia tarpeita.

TEM:n tiekarttasivu toteaa: “Tarvittavien toimenpiteiden mittakaavasta ja hintalapusta on tarkoitus saada tarkempi käsitys tiekarttojen myötä.” Käsitys rahallisesta hintalapusta ei kuitenkaan riitä, vaan tarvitaan käsitys myös toimenpiteiden vaikutuksesta luonnonvarojen käyttöön ja sitä tietä ympäristöhaittoihin, myös muihin kuin ilmastopäästöihin.

Tiekarttojen ehdollinen lähestymistapa (“jos näin ja näin käy, niin vähähiilisyyteen päästään”) jättää riskit käsittelemättä eikä ota kantaa, miten tavoite saavutetaan, jos ehdot eivät toteudu. Tiekartat eivät muodosta kokonaiskuvaa.

Laajempi näkökulma tarpeen

Kun tiekartat eivät linkity toisiinsa, kokonaisuuden arvioiminen on vaikeaa. On usein epäselvää, ovatko yhden tiekartan ilmoittamat syötteet ja tuotokset mukana toisessa tiekartassa tai millaisilla oletuksilla raaka-aineet ja energiamuodot on muutettu toisiksi.

Näitä seikkoja on kuitenkin arvioitava edes karkeasti, koska päättäjien on välittömästi tehtävä linjauksia, joiden kannalta raaka-aineiden ja energian riittävyys ja niiden kulutuksen vaikutus päästöihin ja luonnon monimuotoisuuteen kaiken kaikkiaan – ei vain yhdellä toimialalla – on ratkaisevaa.

Kolmen keskeisen sektorin, metsä-, energia- ja kemianteollisuuden, tiekartat edellyttävät huomattavaa biomassojen käytön lisäystä. Tiekarttojen päästöpolkujen toteutumiseksi joko metsien kasvun on kiihdyttävä radikaalisti, biomassoja on tuotava moninkertaisesti enemmän tai jonkin uuden biomassalajin tuotannossa on tapahduttava läpimurto.

Suorin riski liittyy biomassojen saatavuuteen. Joka tapauksessa kestäviä biomassoja on ja tulee aina olemaan rajallisesti. Metsiä hyödynnetään jo nyt niiden kantokyvyn äärirajoilla, eikä Suomi saavuta tavoitetta monimuotoisuuskadon pysäyttämisestä.

Tiekarttojen päästöpolkujen toteutumiseksi joko metsien kasvun on kiihdyttävä radikaalisti, biomassoja on tuotava moninkertaisesti enemmän tai jonkin uuden biomassalajin tuotannossa on tapahduttava läpimurto.

Lisäksi biomassoihin sisältyy päästövähennysten todentamista koskevia riskejä. Ei ole selvää, miten paljon fossiilisen tuotteen korvaaminen bioperäisellä vähentää päästöjä. Vähennys, jos sellaista syntyy, riippuu monista yksityiskohdista: biomassan kasvatuksesta, korjuusta, biomassan vaihtoehtoisesta käyttömuodosta, korvatun fossiilisen tuotanto- ja käyttömuodoista ja niin edelleen.

Kolmantena, taloudellisesti ratkaisevana tekijänä on sääntely. Tietyt biomassajakeet on määritelty esimerkiksi EU:n tasolla hiilineutraaleiksi tai kestävästi tuotetuiksi, kun taas toisia ei ole, mikä vaikuttaa myös verotuskohteluun. Sääntely voi tiedon kertyessä muuttua, jolloin myös jakeiden taloudellinen kannattavuus muuttuu.

Tiekarttojen puu- ja muiden biomassojen tarve

Tiekartan yhteenvedossa on tarkasteltu tiekarttojen yhteistä energiantarvetta (luku 4.3), investointitarvetta (4.4) ja osaamis- ja koulutustarpeita (4.6). Kun päästövähennykset useammalla sektorilla nojaavat keskeisesti puuenergiaan ja laajemmin bioenergiaan, on erikoista, että puun- ja biomassojen tarvetta ei kuitenkaan ole arvioitu.

Metsäteollisuus kertoo tiekartassaan lisäävänsä tuotantomääriään ja kotimaisen puun käyttöään lähes 90 miljoonan kuution tasolle. Lisäksi se aikoo jalostaa osan energiapitoisista sivuvirroista biomuoveiksi ja muiksi tuotteiksi. Osto- ja fossiilienergian käyttöä korvataan bioenergialla.

Metsäteollisuuden aikomuksena on käyttää Suomen metsäbiomassat yhä tarkemmin omiin tuotteisiinsa ja niiden valmistusprosessien energiaksi. Siksi on huolestuttavaa, että myös energiateollisuuden tiekartassa merkittävä osa päästövähennyksistä pohjaa bioenergian lisäämiseen. Vähähiiliskenaariossa puupolttoaineen käyttö lisääntyy 11 terawattituntia (TWh), mikä vastaa noin 6 miljoonaa puukuutiota  vuoteen 2035 mennessä. Puun poltolla paikataan muun muassa kivihiiltä.

Kun päästövähennykset useammalla sektorilla nojaavat keskeisesti puuenergiaan ja laajemmin bioenergiaan, on erikoista, että puun- ja biomassojen tarvetta ei kuitenkaan ole arvioitu.

Kemianteollisuus tuottaa polttoaineita niin kotimaiseen käyttöön kuin vientiinkin. Vähäpäästöisyyden nimissä biopolttoaineiden osuus tieliikenteen nestemäisissä polttoaineissa on päätetty nostaa niin sanotulla jakeluvelvoitelailla 30 prosenttiin vuoteen 2030 mennessä. Liikenteen energiankulutus on luokkaa 45 TWh, josta 30 prosenttia on noin 13,5 TWh.

Suurin osa sekoitettavasta biopolttoaineesta on Nesteen tuottamaa biodieseliä, josta suuri osa syntyy tuontitavarana hankituista palmuöljyjakeista. On esitetty, että Nesteen alihankkijoina toimivat yhtiöt ovat osallisia metsä- ja biodiversiteettikatoon toiminta-alueillaan. Riskinä on, että Nesteen käyttämät palmuöljyjakeet tullaan luokittelemaan jakeluvelvoitteeseen kelpaamattomiksi. Jos sekoitevelvoitteen nesteet tuotettaisiin kotimaisesta puusta, nykyteknologialla tarvittaisiin noin 11-15 miljoonaa puukuutiota.

Metsäteollisuuden 90 miljoonaa puukuutiota, energiateollisuuden 6 miljoonaa puukuutiota ja sekoitevelvoitteen 11 miljoonaa puukuutiota olisivat yhteensä lähes koko metsien vuosikasvun verran. Hakkuumäärien nostaminen lähelle vuosikasvua johtaa puuvarantojen, hiilinielujen ja -varastojen nopeaan alenemiseen sekä biodiversiteettikadon kiihtymiseen. Metsäteollisuus kertookin tiekarttansa pohjaavan Luonnonvarakeskuksen (Luke) tuottamaan malliin, jossa metsien kasvua lisätään huomattavasti intensiivisemmällä metsänhoidolla.

Metsäteollisuuden, energiateollisuuden ja sekoitevelvoitteen suunnitelmien puukuutiot olisivat yhteensä lähes koko metsien vuosikasvun verran, mikä taas johtaa puuvarantojen, hiilinielujen ja -varastojen nopeaan alenemiseen sekä biodiversiteettikadon kiihtymiseen.

Tämän lisäksi kemianteollisuuden tiekartassa fossiilisten raaka-aineiden käyttöä muuallakin kuin nestemäisten polttoaineiden tuotannossa pyritään korvaamaan biomassoilla.

Kemianteollisuus käyttää nykyisellään fossiilisia raaka-aineita noin 18,5 miljoonaa tonnia. Noin 40 prosenttia tästä kohdistuu liikenteen polttoaineiden jalostukseen. Yksin nykyistä vastaavien polttonesteiden tuottaminen näköpiirissä olevilla teknologioilla puusta vaatisi noin 45 – 65 miljoonaa puukuutiota raaka-ainetta. Näin tiekarttojen yhteenlasketuksi raaka-aineen tarpeeksi tulisi jopa noin 150 miljoonaa puukuutiota.

Jos ei puuta, niin mitä muuta?

Kemianteollisuus ilmoittaa pyrkivänsä kattamaan osan bioresurssien tarpeestaan kiertotaloudella ja kierrätysraaka-aineilla. On kuitenkin epäselvää, miten sen päätuotteita, kuten liikenteen polttoaineita, lannoitteita ja lääkkeitä voidaan kierrättää.

Tärkeimmäksi kierrätysraaka-aineeksi kemianteollisuus mainitsee muovijätteet. Muovin osuus suomalaisen kemianteollisuuden tuotannosta on 10 prosenttia, joten tehokkaimmalla mahdollisella kierrätyksellä sillä voitaisiin kattaa alle 10 prosenttia raaka-aineen tarpeesta.

Kemianteollisuus huomioi kotimaisten metsäbiomassojen saatavuusriskin. Koska myös palmuöljyn saatavuus ja ekologinen kestävyys on epävarmaa, on tulevaisuuden merkittävimmäksi raaka-aineeksi mainittu levät. Myös levien tuotantoon liittyy huomattavia riskejä ja kestävän tuotannon bio-fysikaalisia rajoja. Vuosikymmeniä jatkuneiden tutkimusten jälkeen suuri osa energiatoimijoista on luopunut leväpolttoaineiden kehitystyöstä. Uudet keinotekoiseen yhteyttämiseen perustuvat teknologiat ovat hyvin varhaisella kehitysasteella verrattuna esimerkiksi vähähiilisellä sähköllä tuotettuun vetyyn ja hiildioksidin kierrättämiseen perustuviin ratkaisuihin.

Kun puun käyttöä on tarkoitus lisätä juuri ilmastosyistä, on syytä huomioida, että puun kysyntä voi kasvaa kaikkialla maailmassa.

Kemianteollisuuden siirtyminen pois fossiilisten käytöstä on välttämätöntä niin Suomen kuin globaalienkin ilmastotavoitteiden kannalta. Myös merkittävä osa liikenteen päästövähennyksistä riippuu kemianteollisuuden kyvystä tuottaa aidosti vähähiilisiä polttoaineita. Onkin huolestuttavaa, että kemianteollisuuden tiekartta nojaa jakeisiin, joiden saatavuus on nykytiedon valossa hyvin epävarmaa. Ehkä juuri epävarmuudesta johtuen kemiateollisuuden kunnianhimoisimman skenaarion (Carbon neutral 2045) päästövähennykset alkavat vasta 2030-luvulla.

Tuotannon ja kulutuksen tehostamiseen pyrkivien kansallisten ja EU-tason päätösten on tarkoitus ensisijaisesti vähentää syntyvien jätteiden ja sivuvirtojen määrää. Potentiaalin voi ennustaa jatkossa pikemminkin pienenevän kuin kasvavan. Maanviljelykseen kuluu enemmän energiaa kuin siitä elintarvikkeiden muodossa saadaan, joten maatalouden sivuvirtoja kannattaa hyödyntää ensisijaisesti siellä missä ne syntyvät, eli maataloudessa.

Metsien kasvun vauhdittaminen sisältää sekin huomattavia riskejä.

Maataloudessa ja jätehuollossa syntyvän biometaanin hyödyntämispotentiaali on luokkaa 11-15 TWh, millä voidaan korvata noin 6-10 miljoonaa kuutiota puunkäyttöä. Lisäksi teollisuuden hukkalämpöjen hyödyntämispotentiaaliksi on arvioitu noin 16 TWh, jolla voitaisiin korvata maksimissaan noin 8-10 miljoonaa kuutiota puun käyttöä.

Jäljelle jäävän noin 130 miljoonan kuution puubiomassan tarpeen tyydyttämiseen on kaksi vaihtoehtoa. Joko täytyy noin viisinkertaistaa tuonti, tai yrittää lisätä metsien vuosikasvua puolitoistakertaiseksi nykyisestä.

Kun puun käyttöä on tarkoitus lisätä juuri ilmastosyistä, on syytä huomioida, että puun kysyntä voi kasvaa kaikkialla maailmassa. Kysyntää lisäävät luultavasti myös pyrkimykset kasvattaa metsien hiilinieluja ja varastoja.

Metsien kasvun vauhdittaminen sisältää sekin huomattavia riskejä. Metsiä hoidetaan jo nyt intensiivisesti eikä metsämaiden muokkauksen tai puulajien jalostuksen potentiaalista ja vaikutuksista monimuotoisuudelle ole kattavaa tutkimustietoa.

VTT:n metsäteollisuuden tiekarttaa varten tehty taustaraportti metsäteollisuuden tuotteiden ilmastovaikutuksia ei käsittele metsien käytön ilmastovaikutuksia.

Luken taustaraportti toteaa ykskantaan: “Jos metsänhoitoa ei tehosteta nykytasosta, niin nielu pienenee hakkuiden lisääntyessä.” Vastaavasti nielujen kasvuun johtava tehostetun metsänhoidon malli edellyttää, että “esitetyt metsänkäsittelytoimet aloitetaan heti koko maassa ja kaikissa talousmetsissä.”

Edellytys on epärealistinen, kun otetaan huomioon, että “[m]etsänhoitoskenaariossa puuston kasvua lisäävät toimenpiteet lisäävät metsänhoidon kustannuksia keskimäärin 16 prosenttia tarkastelujakson loppuun mennessä.” Suuri osa metsistä on yksityisomistuksessa. Kaikkien talousmetsien tehostettu hoito edellyttäisi pakottavaa lainsäädäntöä.

Puun ja biomassojen käytön järkeistämisestä

Tiekarttojen yhteenlaskettu puuntarve on hurja. Metsäteollisuuden skenaario yksistään edellyttää puunkäytön lisäämistä tavalla, joka joko uhkaa hiilinielujen kokoa tai edellyttää kattavaa ja mitä ilmeisemmin lainvoimaista metsänhoidon tehostamista välittömästi. Molemmissa tapauksissa luonnon monimuotoisuustavoitteet ovat entistä uhatumpia.

Tätä vastoin hiilinielujen ja -varastojen kasvattaminen sekä monimuotoisuuskadon pysäyttäminen edellyttävät maltillista hakkuutasoa.

Eri selvitysten mukaan hakkuut pienentävät hiilinielua enemmän kuin lisääntyvällä puunkäytöllä saadaan fossiilisten tuotteiden korvausvaikutuksia. Tämä koskee niin kotimaista kuin sitä vastaavaa tuontipuutakin.

Ällistyttävästi VTT:n metsäteollisuuden tiekarttaa varten tehty taustaraportti koskien “metsäteollisuuden tuotteiden ilmastovaikutuksia” ei käsittele “metsien käytön ilmastovaikutuksia” (s. 24), toisin sanoen se ei ota huomioon hiilinielujen pienemistä, jota lisääntyvät hakkuut aiheuttavat.

Metsä-, kemian- ja energianteollisuus saattavat tulevaisuudessa kilpailla tavoitteidensa kannalta liian pienestä puubiomassan määrästä samaan aikaan, kun muualla maailmassa halvan vähähiilisen sähkön myötä otetaan loikka niin vähäpäästöisyyden kuin teollisuuden kilpailukyvynkin suhteen.

Jos aiemmin kuvaillut riskit toteutuvat eli nyt käytössä olevat palmuöljyjakeet luokitellaan kestämättömiksi, metsien kasvun lisäys toteutuu vain osittain tai esimerkiksi monimuotoisuustavoitteiden vuoksi metsänkäsittely muuttuu suuntaan, joka tuottaa enemmän järeää puuta, näköpiirissä on huolestuttava skenaario. Metsä-, kemian- ja energianteollisuus saattavat tulevaisuudessa kilpailla tavoitteidensa kannalta liian pienestä puubiomassan määrästä samaan aikaan, kun muualla maailmassa halvan vähähiilisen sähkön myötä otetaan loikka niin vähäpäästöisyyden kuin teollisuuden kilpailukyvynkin suhteen.

Biomassojen saatavuutta koskevat rajoitukset tulisi huomioida tarkasti ilmastostrategiatyössä. Yhteiskunnan vähähiilisen siirtymän on perustuttava eri alojen yhteistyöhön ja raaka-aineiden käyttöä tehostaviin teollisiin symbiooseihin, ei veriseen kilpailuun samoista raaka-aineista.

Antti Majava on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa ja itsenäisessä BIOS-tutkimusyksikössä. 

Dosentti Tere Vadén on BIOS -tutkimusyksikön tutkija ja toinen Energia ja kokemus-kirjan kirjoittajista.

Julkaisu Biomassojen rooli ja riskit huomioitava ilmastostrategiassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Metsistä on Suomessa kiistelty aina, mutta viime vuosina metsiin liittyviä erimielisyyksiä on käsitelty julkisuudessa tavallista näkyvämmin ja ilmastonmuutoskeskustelun valtavirtaistuttua puhe metsistä on saanut uusia sävyjä. 2010-luvun loppupuolella metsäkeskustelua määrittivät biotalous, hakkuumäärät, metsien monimuotoisuus sekä metsien rooli kiihtyvän ilmastonmuutoksen lievittämisessä.

Erityisesti vuoden 2019 eduskuntavaalien lomassa hiilinielukeskustelu nousi keskeiseksi teemaksi Kemin Metsä Groupin ja sittemmin peruuntuneen Kuopion Finnpulpin biotuoteinvestointien myötä. Pinnalle on nostettu kysymys: Riittääkö Suomessa puuta?

Metsän tulisi palvella yhtä aikaa niin kasvavan biotalousbuumin aineellisena perustana, hiilinieluna ilmastonmuutoksen hillinnässä, metsäluonnon biodiversiteetin kehtona kuin erilaisten virkistystarpeiden tyydyttäjänä. On selvää, että monet näistä tavoitteista ovat keskenään ristiriitaisia. Ennätyksellisten hakkuumäärien lomassa metsien käyttötarpeet onkin pikkuhiljaa venytetty äärirajoilleen.

On selvää, että monet metsäpolitiikan tavoitteet ovat keskenään ristiriitaisia.

Julkinen keskustelu metsistä ja biotaloudesta on saanut myös alueellisia piirteitä. Biotalous ja metsäteollisuuden tehdasinvestoinnit on usein esitetty kuihtuvan maaseudun pelastuksena.

Väitämme, että vallalla oleva metsäteollisuuden biotalousstrategia on yritys edistää ekologisesti ja sosiaalisesti kestämätöntä metsäteollisuuden muotoa, jota kutsumme kuitupuukapitalismiksi. Sen tarkoituksena on turvata erityisesti halvan kuitupuun saatavuus suomalaisen selluteollisuuden tarpeisiin. Poliittinen oikeutus tälle strategialle on pyritty muotoilemaan kaupungistumiskehityksen ja kärjistyvän aluepolitiikan lomassa, asemoimalla biotalous erityisesti maaseudun eduksi.

Pyrimme arvioimaan tämän poliittisen oikeutuksen pitävyyttä tarkastelemalla kuitupuukapitalismin aineellisia, ekologisia ja taloudellisia ehtoja. Jalostusasteen laskeminen sekä hakkuumäärien samanaikainen lisääminen ovat toimineet pohjana metsäbiotalouden halvan luonnon strategialle, jonka avulla metsäteollisuus on ylläpitänyt kannattavuuslukuja. Strategia on uhkaavasti heikentämässä metsien elonkirjoa ja samalla biotalouden maaseutua elävöittävät vaikutukset ovat jääneet kehittymättä.

Fossiilitalous ja halpa luonto

Ihmisinä muokkaamme luonnon tarjoamista raaka-aineista erilaisten teknologioiden ja tuotantoprosessien avulla tavaroita, joita käytämme ja kulutamme elämän uusintamisessa. Erityistä juuri kapitalistiselle tuotantotavalle on kuitenkin se, että taloudellista toimintaa määrittää halvan energian ja raaka-aineiden hyödyntäminen talouskasvun pohjana.

Ympäristöhistorioitsija Jason W. Moore on esittänyt, että kapitalismin historiallinen menestys on perustunut ”halvan luonnon” (cheap nature) kiihtyvälle hyödyntämiselle. Nykyisen ilmastonkriisinkin aineellisena perustana on toiminut halvan luonnon hyväksikäyttö erityisesti fossiilisten polttoaineiden tarjoaman halvan energian muodossa.

Myös suomalaisen metsäteollisuuden suuri murros 1900-luvun aikana liittyi fossiilitalouden saapumiseen ja työvoimaintensiivisen teollisuudenalan muuntautumiseen energia- ja teknologiaintensiiviseksi. Tukkijätkien ja ajomiesten joukko muuntautui metsäkoneeksi, höyrysaha sellukattilaksi ja suo talousmetsäksi. Halvalla energialla voitiin korvata työvoimaa, madaltaa työvoimakustannuksia ja tehostaa puuntuotantoa. Samalla kasvavan puuntarpeen myötä siirryttiin harsintahakkuista avohakkuisiin 1940-luvulta lähtien.

Erityistä juuri kapitalistiselle tuotantotavalle on, että taloudellista toimintaa määrittää halvan energian ja raaka-aineiden hyödyntäminen talouskasvun pohjana.

Sen lisäksi, että kuitupuukapitalismi on osa laajempaa fossiilikapitalistista maailmantaloutta, voidaan kuitupuun ja kuitupuukapitalismin väliselle suhteelle löytää vertailukohtia fossiilisten polttoaineiden ja fossiilikapitalismin välisestä suhteesta. Kummassakin tapauksessa tietynlainen tuotantotapa perustuu tiettyyn resurssiin.

Samalla kumpaakaan, fossiilisia polttoaineita tai kuitupuuta ei esiinny sellaisenaan luonnossa. Poliittisen ekologian tutkija Andreas Malm on todennut, että ”yksikään hiilenpala tai öljytippa ei ole vielä tähän mennessä muuttanut itseään polttoaineeksi”.

Samaten voidaan lisätä, että yksikään koivu, kuusi tai mänty ei ole vielä tähän mennessä muuttanut itseään kuitupuuksi. Suomen metsien muuttaminen kuitupuuksi on ollut tietyn tyyppisen metsänkäytön ja metsäteollisuuden historiallinen tulos. Kuitupuuksi kelpaavia puita toki löytyy sellaisenaan metsistä ilman ihmisen myötävaikutustakin, mutta kuitupuukapitalismi on mahdollista ainoastaan, mikäli halpaa kuitupuuta on riittävästi saatavilla.

Metsäteollisuuden ja fossiilitalouden historiallinen kohtaaminen synnytti suomalaiseen metsään kuitupuukapitalismin.

Kuitupuukapitalismi, sen enempää kuin fossiilikapitalismikaan, ei ole vain tiettyjen resurssien mahdollistama talouden muoto tai tietyn talouden muodon tapa käyttää resursseja, vaan kuitupuun ja kapitalismin muodostama jakamaton kokonaisuus.

Metsäteollisuuden ja fossiilitalouden historiallinen kohtaaminen synnytti suomalaiseen metsään kuitupuukapitalismin. Kapitalismin muodon, jonka keskeisenä halpana raaka-aineena ja elinehtona toimii sellunkeiton tarpeisiin sopiva ja nopeasti hyödynnettäväksi kasvava puuaines, ja joka muokkaa metsiä tämän raaka-aineen lähteiksi.

Kuitupuu selluteollisuuden halpana raaka-aineena

Kuitupuuta on vaikea määritellä, sillä kuitupuu on puuta, josta tehdään sellua tai mekaanista massaa kuiduttamalla, eli irrottamalla sen kuidut toisistaan. Tähän tarkoitukseen kelpaa hyvin monenlainen puumateriaali. Käytännössä puutavara määrittyy kuitupuuksi, jos se kelpaa kuiduttamiseen, mutta ei kelpaa tukkipuuksi eli ei täytä tukkipuun mitta- tai laatuvaatimuksia. Kuitupuuta onkin ominaisuuksiensa vuoksi pitkään pidetty metsäteollisuuden ylijäämä- tai sivutuotteena, mutta selluteollisuuden historiallinen kehitys on tehnyt siitä yhä keskeisemmän raaka-aineen.

Sotien jälkeen suomalainen metsämaisema on muuttunut radikaalisti. Avohakkuista on tullut vallitseva puunkorjuun menetelmä ja suurin osa metsistä on muutettu tasaikäisrakenteisiksi viljelmiksi. Samalla yli puolet soista on ojitettu. Tätä ympäristönmullistusta voidaan osaltaan selittää pyrkimyksellä varmistaa halvan kuitupuun tarjonta, jota ilman kuitupuukapitalismi ei voisi toimia.

Avohakkuiden ja kuitupuukapitalismin kiinteää suhdetta voidaan havainnollistaa vertaamalla jaksollista kasvatusta poimintahakkuisiin perustuvaan jatkuvapeitteiseen kasvatukseen. Eri-ikäisrakenteisessa metsässä, jossa harjoitetaan poimintahakkuita, kannattaa kaataa lähinnä suurimpia puita, jotka voidaan myydä tukkipuina noin kolme kertaa kuitupuuta korkeampaan hintaan.

Avohakkuisiin perustuvassa tasaikäisrakenteisessa metsässä harjoitetaan sen sijaan pienimpiin puihin kohdistuvia harvennushakkuita, kunnes metsä 60–80 vuotta istutuksesta avohakataan. Harvennukset tuottavat lähinnä kuitupuuta, jota saadaan tukkipuiden lisäksi päätehakkuunkin yhteydessä. Ei siis ihme, että jaksollinen kasvatus tuottaa enemmän kuitupuuta kuin jatkuva kasvatus.

Tasaikäisrakenteisen metsän kasvatus alkaa useimmiten alkuperäisen metsän avohakkuusta. Vanhojen metsien avohakkuut ovat lyhytnäköisen voitontavoittelun kannalta houkuttelevia, sillä siten saadaan suuri määrä arvokasta tukkipuuta. Vanhoja metsiä pidetään usein hidastuneen kasvunsa vuoksi huonosti tuottavina, mutta hidas kasvu tarkoittaa myös laadukkaampaa ja siten arvokkaampaa sahatavaraa, jollaista vanhan metsän hakkuun yhteydessä saadaan kerralla suuri määrä.

Koska vanhojen metsien kehittyminen kestää vuosisatoja, ovat vanhat metsät käytännöllisesti katsoen lähempänä uusiutumattomia kuin uusiutuvia luonnonvaroja.

Jason W. Moore korostaa, että kapitalismia määritellyt halvan luonnon strategia on aina nojannut uusiutumattomien tai hitaasti uusiutuvien resurssien hyödyntämisestä syntyviin kertaluontoisiin voittoihin (windfall profits). Huonon tuottavuuden sijaan vanhojen metsien hakkuiden todellinen kimmoke on sukupolvien ajan kasautuneen raaka-ainepotin ulosmittaaminen.

Kapitalismia määritellyt halvan luonnon strategia on aina nojannut uusiutumattomien tai hitaasti uusiutuvien resurssien hyödyntämisestä syntyviin kertaluontoisiin voittoihin.

Metsänhoidon emeritusprofessori Erkki Lähde huomauttaakin, että avohakkuut on kannattavuuslaskelmissa saatu näyttämään kannattavilta, koska alkuperäisen luonnollisesti syntyneen ja uudistuneen metsän hakkaamisesta saadut tuotot lasketaan kannattavuuslaskelmiin mukaan.

Julkisessa keskustelussa metsät pelkistetään usein pelkästä puutavaran määrästä kertoviksi luvuiksi, jolloin esimerkiksi taimikot ja ikimetsät tulevat esitetyiksi samana yhteismitallisena puumassana. Etenkin metsäteollisuus korostaa viestinnässään, että ”Suomen metsien puumäärä kasvaa koko ajan”. Pelkän tarkemmin määrittelemättömän puumassan puhtaasta paljoudesta on kuitenkin suoraa hyötyä vain kuitupuukapitalismille. Muiden intressien kannalta ratkaisevaa on, millaista puusto ja metsäluonto on ja mitä hyötyjä ja haittoja hakkuista koituu.

“Enemmän kaikkea” biotaloudesta

Ympäristökysymysten valtavirtaistuessa selluteollisuuttakin on yritetty brändätä uudelleen vihreältä kalskahtavaksi biotaloudeksi. Biotalousstrategiaa tutkineiden Markus Krögerin ja Kaisa Raition mukaan metsien talouskäytön ja muiden arvojen välistä ristiriitaa pyritään hälventämään luomalla mielikuvaa, että metsistä on mahdollista saada yhtä aikaa ”enemmän kaikkea”: enemmän kuitupuuta, enemmän hiilensidontaa, enemmän virkistystä ja enemmän luontoarvoja.

Pikemminkin halvan kuitupuun tuotantoon keskittyvä metsätalous tuottaa ”vähemmän kaikkea” – paitsi halpaa kuitupuuta. Ilmastonmuutoksen torjuntaa kuitupuukapitalismi nakertaa joka ikisessä mutkassa ja käänteessä alkaen alkuperäisen metsän hakkuusta energiaintensiivisen tuotantoprosessin kautta lyhytikäisiin lopputuotteisiin.

Samalla hakatusta metsästä saatu taloudellinen arvonlisäys per motti on puolittunut 2000-luvun huipusta paperin kysynnän sakkaamisen myötä.

Biotalousbrändäyksessä luodaan mielikuvaa, että vuotuisen kuitupuun kasvun maksimointi tarkoittaa myös hiilinielujen maksimointia. Koska nuoret metsät kasvavat nopeasti, saadaan vuotuinen kasvu maksimoitua minimoimalla vanhojen metsien määrä. Pelkkä hiilensidonta ei kuitenkaan kerro mitään nettohiilinielusta, joihin on laskettava mukaan myös hiilen poistuma.

Halvan kuitupuun tuotantoon keskittyvä metsätalous tuottaa ”vähemmän kaikkea” – paitsi halpaa kuitupuuta.

Ilmastonmuutoksen hillinnän kannalta oleellisinta on se, kasvavatko vai pienenevätkö hiilivarastot. Kun metsä avohakataan, metsän hiilivarasto pienenee. Koska metsän puuston ja maaperän hiilivarasto voi kasvaa jopa vuosisatojen ajan, ei nopeimminkaan kasvava uusi metsä korvaa vanhan metsän hakkuussa menetettyä hiilivarastoa hyvin pitkään aikaan. Kuvaavaa on, että hallituksen asettamaan hiilineutraaliustavoitteeseen vuonna 2035 on 15 vuotta aikaa, kun taas metsä voi toimia avohakkuun jälkeen hiilinielun sijaan hiilen lähteenä jopa 20 vuotta.

Vaikka metsästä korjattu puu pienentääkin metsän hiilivarastoa, kokonaisnettopäästöt eivät  automaattisesti kasva samassa suhteessa, sillä korjattuun puuhun sitoutunut hiili pysyy varastoituneena, kunnes puu poltetaan tai siitä valmistetut tuotteet maatuvat. Selluteollisuus kuitenkin käyttää suurimman osan käyttämästään puusta energiantuotantoon ja lisäksi osa sen lopputuotteista on lyhytikäisiä, jolloin selluteollisuuden tarpeisiin korjattuun puuhun sitoutuneesta hiilestä suurin osa vapautuu ilmakehään pian korjaamisen jälkeen.

Kuitupuukapitalismin ilmastovaikutukset eivät rajoitu metsien hiilivirtoihin. Selluteollisuus kuluttaa noin 20% kaikesta Suomessa käytetystä energiasta, johtuen pitkälti tuotantoprosessin energiaintensiivisestä luonteesta. Vaikka selluteollisuus käyttää suurimman osan käyttämästään puusta energiaksi, tuottaa se silti vain puolet käyttämästään sähköstä.

Kuitupuukapitalismia on yritetty pelastaa ja viherpestä visioimalla uusista korkean jalostusasteen tuotteista, joilla voidaan korvata muovia ja muita uusiutumattomia materiaaleja, mutta vaikka osa tällaisista tuotteista toimittaisikin hiilivaraston virkaa vessapaperia kauemmin, ei jalostusasteen nostaminen kuitenkaan korvaa kuidutukseen kuluvaa valtavaa energiapanosta.

Jalostusasteen nostaminen ei korvaa kuidutukseen kuluvaa valtavaa energiapanosta.

Ilmastovaikutukset ovat vain yksi kuitupuukapitalismin ympäristöön jättämistä jäljistä. Kuitupuukapitalismin intressien turvaamiseksi toteutetun metsäluonnon mullistuksen vaikutuksia ja mittakaavaa kuvaa, että vuonna 2019 julkaistun Suomen lajien viidennen uhanalaisuusarvioinnin mukaan pitkälti metsien talouskäytöstä johtuvat metsäelinympäristöjen muutokset ovat merkittävin Suomen lajien uhanalaisuuden syy.

Metsäluonnon voimaperäinen muokkaaminen on kasvattanut kuitupuun tuotantoa, mutta samalla heikentänyt paitsi metsäluonnon, soiden, vesistöjen ja muun ympäristön tilaa, metsien ekosysteemipalveluita, sekä monien raaka-aineiden, kuten mustikan saatavuutta. Eniten ympäristön tilan heikkenemisestä kärsivät paikalliset ihmiset ja elinkeinot.  Ekosysteemien muokkaamisesta yhden teollisuuden haaran hyväksi pitäisi siirtyä talousmetsien monitoiminnallisuuden turvaamiseen. Jatkuvan kasvatuksen lisääminen talousmetsissä olisi eräs kustannustehokas osa tätä keinovalikoimaa.

Maaseudun etu ja ekologinen jälleenrakennus

Edeltävän tarkastelun jälkeen voimme nostaa esille kysymyksen siitä, millä tavalla nykymuotoinen biotalous palvelee maaseudun etua. Tutkijat ovat varoittaneet pitkin 2010-luvun sen ekologisista ja ilmastollisista haittavaikutuksista. Tämän lisäksi biotalous yksipuolistaa niin metsänkäytön muita tapoja kuin myös maaseudun taloudellisia rakenteita.

Tuovatko biotuotetehtaiden investoinnit kipeästi kaivattuja työpaikkoja maaseudulle sekä Kemin ja Kuopion kaltaisille pienemmille kaupunkialueille? Ainakin Moriz Albrechtin ja Jarmo Kortelaisen tutkimus Metsä Groupin Äänekosken tehdasinvestoinnista kertoo, että toivottua työpaikkojen kasvua ei saavutettu.

Mikäli nykyisten kaupungistumis- ja tiivistymiskehitysten lomassa maaseutu halutaan pitää elinvoimaisena, tulisikin huomio kiinnittää ekologisen jälleenrakennuksen projektiin erityisesti alueellisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. Projektin yhtenä kärkenä tulisi toimia maaseudulle tärkeiden elinkeinojen kehittäminen ekologisesti kestävään ja taloudellisesti monipuolisempaan suuntaan.

Kuitupuukapitalismi palvelee vain tiettyä metsäteollisuuden osaa, ei maaseudun yhteistä etua tai edes koko metsäteollisuuden etua. Tästä syystä on myös nimenomaan sellupääoman edun mukaista, että mediassa ja julkisessa keskustelussa metsien käyttö esitetään neutraalin ”metsätalouden” toiminnaksi, jonka intressien varmistaminen on Suomen ja erityisesti syrjäseutujen elinehto.

Kuitupuukapitalismin ja maaseudun edun välille on piirretty ansaitsematon yhtäläisyysmerkki.

Todellisuudessa alueiden elinehdoksi muotoutuu nykymuotoisen metsäteollisuuden ekologisen repeämän korjaaminen, joka tällä hetkellä nakertaa metsään nojaavan taloudellisen toiminnan aineellista perustaa.  Kuitupuukapitalismin ja maaseudun edun välille on piirretty ansaitsematon yhtäläisyysmerkki.

Maaseudusta ollaan tekemässä biotalous- ja kaivosbuumien myötä kansallinen resurssiperiferia ja pääoman temmellyskenttä. Lyhytnäköisen voitontavoittelun perässä tullaan samalla tuhonneeksi alueiden pitkän aikavälin menestysmahdollisuudet. Aluepolitiikan pitkän linjan tulisikin estää alueiden lukkiutumista ekologisesti ja taloudellisesti haitallisiin rakenteisiin ja edistää maaseudulle tärkeiden elinkeinojen muuntautumiskykyä.

Janne Säynäjäkangas toimii väitöskirjatutkijana Jyväskylän yliopistossa Koneen säätiön apurahalla.

Ville Kellokumpu toimii väitöskirjatutkijana Oulun yliopiston Maantieteen tutkimusyksikössä.

Julkaisu Biotaloutta vai kuitupuukapitalismia?  ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.