Harle, Vilho (2022): Moniulotteinen ulkopolitiikka. Johdatus ulkopolitiikan tutkimukseen ja pohdintaan. Books on Demand.  280 s.

Kansainvälisen politiikan tutkimuksen emeritusprofessori Vilho Harlen vuonna 2022 julkaistu tuore teos käsittelee ulkopolitiikan tutkimusta sekä erityisesti Suomen ulkopolitiikkaa. 

Teos on tervetullut lisä niin kansainvälisen politiikan kuin ulkopolitiikankin tutkimukseen aikana, jolloin Suomen ulkopolitiikka on muuttumassa ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin yli sadan vuoden itsenäisyyden aikana. 

Harlen lähtökohtana on perusteltu toteamus, jonka mukaan tutkijoita ei ole erityisemmin kiinnostanut Suomen ulkopolitiikan tutkimus 2000-luvulla. Niinpä kirjan tavoitteena on houkutella uusia nuoria tutkijoita ja toisaalta haastaa tutkijoita keskustelemaan, mitä Suomen ulkopolitiikalle on tapahtumassa juuri nyt. Alaotsikon ”johdatus” viittaa lähinnä tähän, sillä perinteisessä mielessä kirja ei ole ulkopolitiikan tutkimukseen johdatteleva perusteos.

Houkutellakseen niin uusia kuin jo urautuneita tutkijoitakin ulkopolitiikan tutkimuksen pariin Harle ottaa kirjassaan lähtökohdaksi englantilaisena koulukuntana tunnetun kansainvälisen politiikan teorian. Koulukunnan mielenkiinto kohdistuu valtioiden muodostamaan kansainväliseen järjestelmään ja sen luonteeseen. 

Tämä on kiintoisa avaus siksi, että koulukunnalla ei ole varsinaista ulkopolitiikan teoriaa. Harle tuo tämän esiin, mutta ehdottaa, että sellainen voisi olla. Teos tuo tämän mahdollisen teorian rakentamiseen erilaisia palikoita yllättäviltäkin suunnilta.

Yli englantilaisen koulukunnan

Harle ei tyydy vain englantilaisen koulukunnan esittelyyn, vaan arvioi myös kriittisesti sen heikkouksia ja vahvuuksia. Ulkopolitiikan tutkimuksen näkökulmasta Harle nostaa keskiöön koulukunnan hahmottamat kolme erilaista tasoa: kansainvälinen järjestelmä, kansainvälinen yhteisö ja maailmanyhteisö. 

Ulkopolitiikan tutkimuksen kannalta kysymys on, mille noista tasoista valtion ulkopolitiikka asettuu ja minkä tason realisoitumista valtio ulkopolitiikallaan pyrkii edistämään. Yksilöidymmin kysymys on siitä, mille tasoista Suomen ulkopolitiikka asemoituu.

Kehittäessään englantilaisen koulukunnan pohjalle välineitä moniulotteisen ulkopolitiikan tutkimukseen Harle hakee eväitä kahdelta suunnalta, ajalta ennen koulukunnan varsinaista syntyä. Näistä ensimmäinen on Harlen nimeämä Westermarckin koulukunta, jonka tutkijoista hän nostaa Edward Westermarckin lisäksi tarkasteluun Rudolf Holstinja Ragnar Numelinin. Heistä jokainen tarkasteli esivaltiollisten yhteisöjen kansainvälisiä suhteita.

Ensivaiheen ulkopolitiikan rajanvedossa eräänlaisena vedenjakajana Harle pitää Ståhlbergin ja Mannerheimin erilaista suhtautumista Suomen mahdolliseen osallistumiseen ulkovaltojen interventioon kommunistihallinnon kaatamiseksi Venäjän sisällissodassa 1918. 

Westermarckin koulukunnan kautta Harle avaa näkökulman valtiokeskeisen kansainvälisen järjestelmän taakse tai yli. Tämä avaus mahdollistaa näkökulman kääntämisen valtioiden välisten ristiriitaisten etujen suhteista yhteisöjen väliseen yhteistyöhön ja yhdessä selviämiseen. Vaikka laajennuksessa on kysymys kolmen suomalaisen tutkijan työstä, niin Harle pysyy vielä ulkopolitiikan yleisellä tasolla.

Harlen toinen laajennus kohdistuukin suoraan Suomen ulkopolitiikkaan. Myös tämä on yllättävä avaus.  Harle nostaa esiin itsenäisen Suomen ensiaskelilta Juhani Ahon, K.J. Ståhlbergin ja Carl Gustaf Mannerheimin. Heidän kauttaan hän hahmottaa, mille englantilaisen koulukunnan tasoista vasta itsenäistynyt Suomi pyrki pienenä valtiona asemoimaan itsensä. 

Harlen mukaan Aho ja Ståhlberg katsoivat, että kansainvälinen järjestelmä ei ollut pienelle valtiolle hyvä foorumi. Westermarckin koulukuntaa myötäillen he tähysivät kansainvälisen yhteisön suuntaan ja jopa sen yli maailmanyhteisöön.

Ensivaiheen ulkopolitiikan rajanvedossa eräänlaisena vedenjakajana Harle pitää Ståhlbergin ja Mannerheimin erilaista suhtautumista Suomen mahdolliseen osallistumiseen ulkovaltojen interventioon kommunistihallinnon kaatamiseksi Venäjän sisällissodassa 1918. 

Ståhlbergin näkökulmasta Suomi ei interventiota tarvinnut, mutta muut enemmän tai vähemmän innokkaat toimijat puolestaan tarvitsivat Suomea interventioon. Ståhlberg painotti olennaisena Suomen toimivaa suhdetta Venäjään myös levottomuuksien jälkeen.    

Toimintaa kansainvälisessä yhteisössä

Rakennettuaan laajennusten kautta englantilaisesta koulukunnasta välineen ulkopolitiikan analyysiin Harle hyppää ajassa eteenpäin ja soveltaa teoriakehystään Suomen ulkopolitiikan tarkasteluun. Sitä Harle tekee analysoimalla presidentti Tarja Halosen ja presidentti Sauli Niinistön puheita. 

Vaikka presidenttien puheet eivät ole yksi yhteen Suomen ulkopolitiikkaa, ne kuitenkin kertovat jotain siitä, miten presidentit asemoivat Suomea ja Suomen toimintaa noilla englantilaisen koulukunnan kolmella tasolla.

Harlen mukaan molemmat ovat katsoneet operoivansa ensisijaisesti kansainvälisen yhteisön tasolla. Tosin niin, että Niinistön asemointi kallistuu poliittisen realismin ja siten kansainvälisen järjestelmän suuntaan. Halosen puheet taas avautuvat enemmän maailman yhteisön suuntaan. 

Erot ilmenevät muun muassa siinä, että Halonen nostaa jatkuvasti esiin koko ihmiskunnan kannalta keskeisiä ongelmia, kun taas Niinistö korostaa Euroopan turvallisuutta ja Euroopan keskeisiä arvoja. Olennaista on kuitenkin se, että kummankin puheissa sotilaallisen voiman merkitys jää taka-alalle ainakin vielä ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan.

Suuralueiden maailmassa suurvallat eivät välttämättä sodi keskenään, mutta välialueet ovat lähes jatkuvien sotilaallisten toimien näyttämöitä. Puolustusliitto Naton jäsenmaiden muodostaman alueen Harle näkee eräänlaisena Yhdysvaltain suuralueena.

Kirjan viimeinen osa laajenee jälleen yleiselle tasolle. Englantilaisen koulukunnan lähtökohdista Harle päätyy arvioimaan, mihin suuntaan maailma on kehittymässä. Harle nostaa esiin kolme erilaista näköpiirissä olevaa vaihtoehtoa. Niistä ensimmäisenä on eteneminen kohti maailmanyhteisöä. Tämän kehityksen välineenä Harle näkee Yhdistyneet kansakunnat, jonka pitäisi toimia suursotia ehkäisevänä tekijänä. 

Tarkastellessaan mahdollista kehitystä kohti maailmanyhteisöä Harle nostaa esiin Helsingin yliopiston edesmenneen professori Göran von Bonsdorffin (1918–2009) ja hänen teoksensa Maailman politiikkaa tekniikan aikakaudella vuodelta 1964. Harle katsoo, että Bonsdorffin näkökulma tarjoaa mahdollisuuden nousta englantilaisen koulukunnan keskittyneisyydestä kansainväliseen yhteisöön kohti maailmanyhteisö-keskeisyyttä. Harle on kuitenkin varsin pessimistinen tämän kehityssuunnan suhteen. Hänen mukaansa YK on pitkälle epäonnistunut keskeisessä tehtävässään eli sotien ehkäisyssä, eikä eteneminen kohti maailmanhallitusta näytä kovinkaan todennäköiseltä. 

Toisena mahdollisena kehityssuuntana Harle nostaa esiin kulkeutumisen kohti suuralueita. Tämän vaihtoehdon perustaksi hän esittelee tiiviisti useampia suuralueteorioita, kirjailija George Orwellin merkkiteoksessa 1984 ilmenevää suuralueiden jatkuvaa kamppailua myöten. 

Lopulta Harle päätyy esittämään, että maailma on parhaillaan kulkemassa kohti suuralueita. Tässä kehityksessä keskeiset suurvallat pyrkivät määrittelemään omia turvallisuusrajoja, joiden ylittäminen jonkun toisen suurvallan toimesta ei ole sallittua. Suuralueiden maailmassa suurvallat eivät välttämättä sodi keskenään, mutta välialueet ovat lähes jatkuvien sotilaallisten toimien näyttämöitä. Puolustusliitto Naton jäsenmaiden muodostaman alueen Harle näkee eräänlaisena Yhdysvaltain suuralueena.

Laput silmillä Natoon

Kolmantena mahdollisuutena Harle tarkastelee valtioista irtautuvan tai niiden yläpuolelle nousevan sotilaallisen voiman mahdollisuutta. Tässä yhteydessä Harle viittaa pienen hetken eläneeseen ajatukseen, että Nato irtautuisi valtioista ja muuntuisi YK:n sotilaalliseksi voimaksi. Valtiot eivät kuitenkaan näytä olevan halukkaita luopumaan omasta sotilaallisesta voimastaan. Siksi tämäkään kehityssuunta ei näytä todennäköiseltä.

Monimuotoisuus kirjan otsikossa on ehkä harkiten – tai sattumalta – kirjan sisältöä vahvasti ilmentävä käsite. Kyse ei ole vain moniulotteisesta ulkopolitiikasta, vaan kirja itsessään on moniulotteinen. Lukijan on vaikea välttää ajatusta siitä, että kirjan rivien väliin piiloutuu joskus suoremmin ja joskus piilotetummin kritiikkiä Suomen muuttuvaa ulkopolitiikkaa kohtaan. Erityisesti tämä kritiikki kohdistuu Naton jäsenyyden hakemiseen ja jäsenyydestä todennäköisesti seuraaviin muutoksiin Suomen ulkopolitiikassa.

Heti kirjan alussa Harle esittää, että ulkopolitiikan tavoitteena on rauha ja rauhanomainen kanssakäyminen ristiriitojen maailmassa. Läpi kirjan ilmenee Harlen ajatus siitä, että itsenäisyyden ensi metreiltä lähtien Suomen ulkopolitiikka on pyrkinyt edistämään tuota tavoitetta. 

Lukijan on vaikea välttää ajatusta siitä, että kirjan rivien väliin piiloutuu joskus suoremmin ja joskus piilotetummin kritiikkiä Suomen muuttuvaa ulkopolitiikkaa kohtaan.

Nyt Suomi mitä ilmeisimmin on irtautumassa tuosta tavoitteesta. Natoon pyrkivä Suomi on asemoimassa itsensä Yhdysvaltain suuralueen osaksi pohtimatta perusteellisesti sitä, mitä merkitsee liittyminen yhteisöön, joka ei Harlen mukaan koskaan toimi vastoin Yhdysvaltain intressejä.

Lukijan ja tutkijan näkökulmasta kirjan tekee kiintoisaksi myös se, että Harle lähtee kehittämään englantilaisesta koulukunnasta teoriaa ulkopolitiikan tutkimukseen. Sitä kohti pyrkiessään hän kuitenkin päätyy koulukunnan kriittiseen arvioon. Samalla hän nostaa esiin, että ulkopolitiikka on myös ihmisten politiikkaa, eikä turvallisuus voi Bonsdorffia myötäillen olla vain kansallista turvallisuutta, vaan sen tulisi olla ihmisten eli kaikkien yhteistä turvallisuutta.

Harlen kriittistä luentaa ilmentää hyvin kirjan viimeinen lause: ”Myös harkintakykynsä säilyttävä kansalainen voi puhua ’totuutta’ vallanpitäjille, tutkijat ja media ovat tuosta tehtävästä jo luopuneet”.

Jyrki Käkönen on Tampereen ja Tallinnan yliopistojen emeritusprofessori.

Artikkelin pääkuva: Kat Juska/Unsplash

Julkaisu Kirja-arvio: Uusi näkökulma ulkopolitiikan tutkimukseen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuonna 2016 julkaistua kirjaansa Vanhuus seuranneessa haastattelussa suomalaisen yhteiskuntatieteen suunnannäyttäjiin kuulunut Antti Eskola (1934–2018) kertoi toimittaja Matti Kuuselalle pyrkivänsä tuhoamaan kaiken sensuroimattoman kirjallisen jäämistönsä. 

Eskolan tavoitteena oli yksityisen ja julkisen elämänsä eriyttäminen, sillä kuoleman jälkeen julkisen ajattelijan työt jäävät tulkinallisesti elämään omaa elämäänsä. Kuolevaisuuteen jäi korjattavaa. Eskola kritisoi kirjoituksissaan ”välittömyyden ideologiaa”, jonka mukaan intiimeimmistäkin asioista tehdään julkisia.

Tätä ”kuolevaisuuden korjaustyötään” Eskola oli harrastanut jo 1990-luvun alusta hävittämällä päiväkirjojaan. Henkilökohtaiset muistiinpanot oli kirjoitettu tiettynä aikana jotakin tarkoitusta varten, ja kun ne olivat tehneet tehtävänsä, Eskola kirjoitti Sotapäiväkirjassaan (1991), että: ”revin vihot suurtakaan kaipausta tuntematta takkatuleen”.

Antti Eskolan SKDL-raportti alkoi kiinnostaa paitsi kirjoittajansa ”jälkeenjääneenä teoksena”, myös siksi, että se sisälsi aineksia Suomen Nato-kysymystä koskevaan ajankohtaispohdintaan.

Kuten Eskola tiesi, kuolevaisuuteen jää kuitenkin aina puutteita ja aukkoja. Tutkimustyöni yhteydessä huomasin miltei vahingossa Työväenliikkeen kirjaston tietokannasta itselleni tuntemattoman Eskolan teoksen vuodelta 1967, joka käsitteli Suomen kansandemokraattista liittoa (SKDL) 1960-luvun Suomessa. SKDL oli vuosina 1944–1990 toiminut vasemmistolainen yhteistyöpuolue ja Vasemmistoliiton edeltäjä. 

Tätä itselleni aiemmin tuntematonta teosta tekijäkään ei tietääkseni maininnut missään muussa yhteydessä omissa töissään. Syy selvisi, kun noudin teoksen kirjastosta. Tutkimusraporttia ei ollut tarkoitettu julkiseksi, vaan Eskola oli laatinut sen tilaustyönä SKDL:n sisäiseen käyttöön.  

Antti Eskolan SKDL-raportti alkoi kiinnostaa paitsi kirjoittajansa ”jälkeenjääneenä teoksena”, myös siksi, että se sisälsi aineksia Suomen Nato-kysymystä koskevaan ajankohtaispohdintaan. Tästä ”kadonneesta” raportista voi ammentaa mielenkiintoista näkökulmaa siihen, miten suomalaiset ovat suhtautuneet itään ja länteen jo 55 vuotta sitten. 

Yhteiskuntatiede yhteiskunnan rakentajana

Eskolan SKDL-raportti on esimerkki yhteiskuntatieteilijän toiminnasta poliittisella kentällä ja yleisemmin yhteiskuntatieteiden vaikuttavuudesta. 

Yhteiskuntatieteilijöiden yhteistyö poliittisten puolueiden kanssa oli luontevaa ”sosiologian kultakaudella” 1960–1970-luvuilla, joilla tutkijat toimivat yhteistyössä myös valtionhallinnon kanssa ja osallistuivat yhteiskuntapoliittiseen suunnitteluun, kuten Johanna Hokka toteaa väitöskirjassaan. Puhuttiin ”sosiologisesta hyvinvointioptimismista”, muistelee Eskola kirjassaan Jäähyväisluentoja (1997). 

Yhteiskuntatieteilijöiden yhteistyö poliittisten puolueiden kanssa oli luontevaa ”sosiologian kultakaudella” 1960–1970-luvuilla.

Jotkut yhteiskuntatieteilijät osallistuivat myös puoluepolitiikkaan, kuten Eskolan tamperelaiskollegoista Olavi Borg (liberaalinen kansanpuolue), Erkki Pystynen (kokoomus) ja Seppo Toiviainen (SKDL). Myös presidentti Mauno Koivisto oli ennen poliittista uraansa väitellyt teollisuussosiologiasta. 

Tuohon aikaan politiikan tutkimuksen, politiikan kommentoinnin ja puoluepolitiikan välinen suhde oli kenties vastavuoroisempi kuin nykyisin, kun tutkijalta saatetaan edellyttää etäisyyden säilyttämistä kohteeseensa.

Miten edistää sosialistista Suomea?

Eskolan tutkimusraportin tavoitteena oli kuvata ja eritellä vuoden 1966 vaalien tulosta SKDL:n kannalta. Vaalit tuolloin voitti SDP, kun SKDL puolestaan sai eduskuntaan kuusi edustajaa edellisiä eduskuntavaaleja vähemmän. 

Kokonaisuutena poliittinen vasemmisto kuitenkin saavutti eduskunnan enemmistön. SKDL:n julkitavoitteena oli sosialistinen Suomi, ja niinpä Eskolakin pohti sen toteuttamismahdollisuuksia raportissaan.

Kolmeen päälukuun jaettu, 165-sivuinen kirjoituskoneella kirjoitettu moniste on laadittu seitsemässä kuukaudessa, lukuvuoden 1966 lopusta tammikuun 1967 alkuun. Aineistonaan Eskola on käyttänyt puolueiden kannatusta ja -valintaa koskevia tilastotietoja, joita hän on tulkinnut yhteiskuntatieteellisin, erityisesti politiikan tutkijoiden esittämin tutkimustuloksin ja teorioin. 

Jokaisen alaluvun lopussa kirjoittaja esittää päätelmiään, joissa pohditaan, millä keinoin SKDL ja sen ajama sosialistinen Suomi voisivat toteutua muuttuvassa maailmassa.

Raportin ensimmäinen osa on yleiskatsaus suomalaisen politiikan nykytilanteeseen, puolueiden voimasuhteisiin ja SKDL:n asemaan tuossa voimakentässä ja päätyy pohtimaan, mitä sosialismilla oikeastaan tarkoitetaan Suomen kaltaisessa maassa. Eskola pohtii erityisesti, onko sen ydintavoite yhteiskunnan demokratisoinnin lisääminen.

Raportista voi ammentaa mielenkiintoista näkökulmaa siihen, miten suomalaiset ovat suhtautuneet itään ja länteen jo 55 vuotta sitten. 

Toisessa ja laajimmassa osassa Eskola analysoi tilastollisesti SKDL:n vuoden 1966 eduskuntavaalimenestystä puolueelta saatujen tietojen perusteella. Selittävinä muuttujina hän käyttää alueellista elinkeino- ja ikärakennetta ja väestömuutoksia. Tulkinta-apuna Eskolalla on sosiologi Erik Allardtin tutkimukset. 

Kolmannessa osassa Eskola vetää havaintojaan yhteen, tarkastelee suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuuden näkymiä ja kokoaa esittämiään suosituksia keskustelun virikkeeksi. Suositusten mukaan olisi tarkistettava toiminnan yleisiä tavoitteita, kehitettävä kustannus-, järjestö- ja tutkimustoimintaa sekä ajanmukaistettava työväenluokan käsite ja yleisemminkin sovitettava marxilainen sanasto suomalaiseen käyttöön.

Tässä suhteessa Eskolan suomalaista politiikkaa koskevia erittelyjä ja tulkintoja voidaan verrata Tommi Uschanovin vuonna 2008 julkaistuun kirjaan Mikä vasemmistoa vaivaa?, jossa tehtiin samankaltaisia johtopäätöksiä. Eskolan raportissaan tekemillä yksityiskohtaisilla havainnoilla vasemmistopuolueen alueellisesta kannatuksesta lienee historiallista arvoa, kun taas osa politiikkasuosituksista lienee edelleen pohdinnanarvoisia, samoin kuin muutamat raportin ajankohtaispohdinnat.

Yksi näistä raportissa tarkastelluista ajankohtaiskysymyksistä koskee suomalaisten yhteiskuntaihanteita. Se taas kytkeytyy kuluneen vuoden keskusteluun suomalaisten sotilasliitto Natoon liittymisen kannatuksesta ja sen äkilliseltä vaikuttaneesta muutoksesta, mikä on ollut poliittisesti hankala kysymys suomalaiselle vasemmistolle. 

Suomalaisten taloudellissosiaaliset esikuvat

Eskola ottaa esiin näitä tutkimuksia suomalaisten 1960-luvun yhteiskuntaihanteista, koska ihanteista on tärkeä tietää hahmoteltaessa SKDL:n tai minkä tahansa puolueen toimintalinjoja ja painotuksia. 

Yhteiskuntaihanteista kertovia selvityksiä eritellessään Eskola viittaa politiikan tutkija Olavi Borgin Politiikka-lehdessä vuonna 1964 julkaistuun tutkimukseen ”Helsinkiläisten äänestäjien mielipiteet sosiaalisen ja taloudellisen kehityksen esikuvista”. Siinä haastateltavilta kysyttiin muun muassa, mitä maata vastaajat pitivät sosiaalisen ja taloudellisen kehityksen esikuvana. 

Kun taloudellissosiaalinen kehitys laskettiin yhteen, vastaajista puolet sanoi esikuvikseen Pohjoismaat, neljännes läntiset suurvallat ja vain pieni vähemmistö (neljä sadasta) sosialistiset maat. Tältä pohjalta Eskola ihmettelee SKDL:n niinkin suurta kuin 21 prosentin kannatusta, kun kansalaiset kuitenkin pitivät esikuvamainaan kapitalistista Yhdysvaltoja ja sosiaalidemokraattista Ruotsia.

Neuvostoliiton naapurissa tällaisia tuloksia voitiin pitää arkaluontoisina – näin Eskola itse ainakin arvioi. 

Eskolan ihmetystä lisäävät erään toisen tutkimuksen tulokset, jonka mukaan koko maata edustava otos määritti kaikkein kehittyvimmäksi ja kehityskykyisimmäksi valtioksi Yhdysvallat 35 prosentin kannatuksella, kun taas Neuvostoliitto sai vain 15 prosentin kannatuksen. Neuvostoliiton naapurissa tällaisia tuloksia voitiin pitää arkaluontoisina – näin Eskola itse ainakin arvioi. 

Niin ikään kysyttäessä, mikä maa on tehnyt eniten työtä estääkseen uuden maailmansodan puhkeamisen, olivat vastaukset samansuuntaisia: Yhdysvallat saivat 46 prosentin, ja Neuvostoliitto 26 prosentin kannatuksen. 

Vastaavasti 46 prosentilla vastaajista eniten pelkoa herättivät Neuvostoliiton poliittiset ratkaisut, kun Yhdysvaltojen toimenpiteitä pelkäsi vain viisi prosenttia vastaajista. Tulokset edeltävät vieläpä vuoden 1968 Tšekkoslovakian miehitystä, joka muutti myös monen vasemmistolaisen suhdetta Neuvostoliittoon.

Johtiko poliittinen päälinja Natoon asti?

Eskolan esittämät tiedot ja tulkinnat suomalaisten vuosikymmenten takaisista yhteiskuntaihanteista näyttäisivät valaisevan suomalaisten asemoitumista idän ja lännen välillä. Ne myös voidaan nähdä eräänlaisena yhteiskunnallisena pohjavirtauksena kansalaisten Nato-jäsenyyskannan suhteen. 

Kansalaisten Nato-kantaa on seurattu erilaisilla kyselyillä ainakin vuodesta 2005. Ukrainan sodan alkamisen jälkeen, vuoden 2022 kevään aikana tehtyjen mielipidetiedustelujen osoittamat muutokset olivat poikkeuksellisia. Vuosina 2005–2021 Naton kannatus on vaihdellut 18–30 prosentin välillä, mutta Venäjän hyökkäyssodan alettua keväällä 2022 se pomppasi 68 prosenttiin.

Nyky-Venäjän hyökkäyssota rajanaapuriaan Ukrainaa vastaan laukaisi muutoksen suomalaisten suhtautumisessa Natoon. Asiaa pohdiskelleet mediatutkijat Kaarle Nordenstreng ja Juho Rahkonen väittävät artikkelissaan Kanava-lehdessä Rahkosen väitöskirjan Journalismi taistelukenttänä (2006) perusteella, että media on jo pitkään ollut kallellaan Naton suuntaan ja myös se vaikutti keväällä 2022 kansalaisten kannanmuutokseen.

He arvioivat, ettei suomalaisten Nato-vastustus ole ollut ehkä koskaan kovin vahvaa tai vankkumatonta, ja että kansa ”on tavallaan ollut jo pitkään henkisessä Nato-valmiudessa.”

Antti Eskola kuitenkin huomioi jo vuonna 1967 julkaistussa raportissaan, kuinka suomalaisten suhtautuminen länteen on ollut pidemmän aikaa paljon itää myönteisempää. 

Helsingin Sanomien toimittaja Saska Saarikoski tyrmää Nordenstrengin ja Rahkosen väitteen median suorasta vaikutuksesta kansalaisten Nato-kannan muutoksen. Sen sijaan hän kuvaa syyskuun alussa julkaistussa kolumnissaan Nato-prosessia ikään kuin äkkinäiseksi nousuvedeksi, jonka lopputuloksena ”suomalaiset katsoivat ympärilleen ja näkivät maailman muuttuneen”.

Kolumnista välittyy kuva nopeasta muutoksesta, johon suomalaiset reagoivat nopeasti, realistisesti ja rationaalisesti.

Totuus saattaa löytyä jostain tästä välistä. Antti Eskola kuitenkin huomioi jo vuonna 1967 julkaistussa raportissaan, kuinka suomalaisten suhtautuminen länteen on ollut pidemmän aikaa paljon itää myönteisempää. 

Historian kaaret ovat laajat, ja kansalaismielipiteen muodostuminen monitahoinen prosessi, mutta Eskolan havaintoja voi tulkita vihjeenä siitä, ettei Nato-kannan muutos ollut nopea, vaan sen uinuvia virikkeitä on mahdollista löytää jo vuosikymmenten takaa, Suomen poliittisen kulttuurin päälinjasta. 

Tuon linjan mukaan Suomen historiaa on 1900-luvun alkuvuosista näihin päiviin luonnehtinut sopeutumispyrkimys kansainvälisen politiikan voimasuhteisiin idän ja lännen välissä. Kuten sosiologi Risto Alapuro kirjoittaa, Suomessa on pitkään oltu riippuvaisia itäisestä imperiumista, mutta luotu skandinaaviset yhteiskunnalliset laitokset ja poliittiset rakenteet. Kenties historiallinen sopeutumispyrkimys tekee ymmärrettäväksi myös jyrkältä ja äkkinäiseltä vaikuttaneen Nato-käännöksen.

Juha Suoranta on Tampereen yliopiston aikuiskasvatuksen professori.

Julkaisu ”Kadonneen tutkimusraportin” näkökulma Suomeen idän ja lännen välissä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ensimmäisenä kysymykseen vastaa Helsingin yliopiston poliittisen historian professori Juhana Aunesluoma.

”On hyvin epätodennäköistä, että Suomen liittyminen sotilasliitto Natoon aiheuttaisi sodan syttymisen Naton ja jonkin toisen valtion välillä. Tällaista syy-seuraussuhdetta Suomen liittymisellä tuskin on. Pikemminkin Suomen liittyminen Natoon vähentää sodan todennäköisyyttä Suomessa ja sen lähialueilla. Saman tien on sanottava, että sotilaallisen konfliktin riski on alueella tällä hetkellä alhainen – siitä huolimatta, että Ukrainassa käydään laajamittaista sotaa.

Vaikka Suomen Nato-jäsenyys vahvistaa Suomen puolustuskykyä ja tiivistää suhteita muihin Nato-maihin, ei pelkästään Suomen Nato-jäsenyyden vaikutuksia Pohjois-Euroopan strategiseen tilanteeseen pidä liioitella. Naton läheisenä kumppanina ja EU:n jäsenenä Suomi on jo monin tavoin kiinteästi integroitunut alueen puolustussuunnitteluun. Nato-jäsenyys pikemminkin syventää olemassa olevia suhteita ja järjestelyitä kuin luo kokonaan uutta.

Naton sisälle muodostuva pohjoismainen liittouma luo koko Itämeren aluetta vakauttavan tekijän.

Naton luonne poliittisena liittona voi toki ajan myötä vaikuttaa Suomen noudattaman ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjauksiin, mutta näiden muutosten luonne jää nähtäväksi.

Koska myös Ruotsi liittyy Naton jäseneksi, kaikki Pohjoismaat tulevat olemaan Naton jäseniä. Siinä on kyseessä historiallinen muutos, joka tiivistää alueen maiden välejä poliittisesti ja syventää pohjoismaista yhteistyötä.

Koko alueen käsittävää puolustusliittoa on kaavailtu ja yritetty luoda useaan otteeseen 1800-luvulta alkaen. Toisen maailmansodan jälkeen esillä oli konkreettinen suunnitelma, joka kariutui Norjan, Tanskan ja Islannin liityttyä Natoon vuonna 1949.

Naton sisälle muodostuva pohjoismainen liittouma luo koko Itämeren aluetta vakauttavan tekijän. Maat jakavat yhteisen arvopohjan, ovat yhteiskuntina samankaltaisia ja tekevät jo nyt yhteistyötä keskenään. Naton jäseninä ne sitoutuvat turvaamaan toisensa – ja vievät näin yhteistyönsä historiallisesti uudelle tasolle.”

Historian valossa Nato-jäsenyys ylläpitänyt rauhaa

Toisena kysymykseen vastaa Tommi Koivula, strategian professori Maanpuolustuskorkeakoulusta.

”Vastaus kysymykseen riippuu siitä, mitä oikeastaan tarkoitamme sodalla. Sodan tarkka määrittely on tutkijallekin vaikeaa.

Ehkä käyttökelpoisimman ja tunnetuimman sodan määritelmän on luonut jo 1800 -luvulla elänyt preussilainen sotateoreetikko Carl von Clausewitz. Hänen mukaansa sota on pelkästään politiikan jatkamista toisin keinoin sekä väkivaltainen toimi, jonka tarkoituksena on pakottaa vastustaja noudattamaan meidän tahtoamme. Tällä tavoin ymmärrettynä sota on valtiollista ja tarkoituksellista väkivaltaa poliittisten päämäärien saavuttamiseksi.

Jos ymmärrämme sodan kuten von Clausewitz, emme varmuudella tiedä vastausta kysymykseen, tuleeko sota, jos Suomi liittyy Natoon. Emme tiedä vastausta siihenkään, tulisiko sota, jos Suomi ei liittyisi Natoon. Asetelma on turvallisuuspolitiikassa tyypillinen: valtiot tekevät ratkaisujaan olosuhteissa, joissa suuriinkin asioihin liittyy epävarmuuksia.

Suuremmalla varmuudella voidaan kuitenkin sanoa, että Suomi on päättänyt hakeutua Natoon edistääkseen turvallisuuttaan ja estääkseen sotaan joutumista.

Historia tarjoaa hyviä perusteluja toiveelle, että jäsenyys Natossa pikemminkin ehkäisee jäsenmaidensa hyökkäyksen kohteeksi joutumista kuin johtaa siihen: tähänastisen yli 70-vuotisen historiansa aikana liittokunta ei ole milloinkaan joutunut ulkopuolisen valtion sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi.

Jos ymmärrämme sodan kuten von Clausewitz, emme varmuudella tiedä vastausta kysymykseen, tuleeko sota, jos Suomi liittyy Natoon. Emme tiedä vastausta siihenkään, tulisiko sota, jos Suomi ei liittyisi Natoon.

Tutkijat arvioivat usein tämän johtuvan Naton jäsenvaltioiden yhteisen pelotteen eli deterrenssin uskottavuudesta. Naton jäsenvaltiot ovat sitoutuneet puolustamaan toisiaan mahdollisen hyökkäyksen tullen, ja yhdessä niillä on ylivoimainen sotilaallinen voima verrattuna yhteenkään valtioon tai muuhun liittokuntaan.

Näin ollen ryhtyminen sotaan Naton jäsenmaa Suomea vastaan olisi hyökkääjälle itselleen huomattava riski. Vaikka tämäkään ratkaisu ei varmista sitä, ettei sota voisi jossakin vaiheessa Suomea kohdata, historian valossa Nato-jäsenyys on ollut rauhaa ylläpitävä ratkaisu.”

Juhana Aunesluoma on poliittisen historian professori Helsingin yliopistossa.

Tommi Koivula on strategian professori Maanpuolustuskorkeakoulussa.

Toimituksen muokkaus: Koulun nimi lisätty.

Julkaisu Tuleeko sota, jos Suomi liittyy Natoon? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Keskeinen kiistakysymys lännen ja Venäjän välillä on koskenut Ukrainan Nato-jäsenyyttä. Venäjä on vuodesta 2008 lähtien arvostellut – usein jyrkin sanoin ja vastatoimilla uhaten – ajatusta Ukrainan tulevasta Nato-jäsenyydestä. Lännessä Venäjän Nato-laajenemista koskeva arvostelu on yhtä usein tuomittu epäoikeutettuna ja asiattomana. Monesti on väitetty – kuten esimerkiksi Ulkopoliittisen instituutin UPIn edustajat ovat jo vuosia tehneet – että Venäjän viralliset tulkinnat ovat paitsi vääriä, myös tarkoitushakuinen keino edistää valtapolitiikkaa ja etupiirejä.

Vuoden 2021 aikana Venäjä keskitti joukkojaan Ukrainan rajoille ja yritti saada ratkaisun aikaan pakottavalla diplomatialla. Syksyn 2021 lopussa muun muassa Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg sulki neuvotteluista pois kaikki sellaiset sopimukset, jotka eväisivät Ukrainalta oikeuden liittyä sotilasliittoon korostaen, että päätös tässä asiassa kuuluu yksin Ukrainalle ja 30 Nato-maalle. Tätä on perusteltu muun muassa sillä, että Neuvostoliitto ja sen seuraaja Venäjä ovat sitoutuneet vuoden Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön ETYJin 1990 asiakirjasta lähtien periaatteeseen, jonka mukaan suvereenit valtiot saavat itse valita omat turvallisuusjärjestelynsä eli päättää, liittoutuvatko ne vai ei ja kenen kanssa.

Onko vapaus valita omat turvallisuusjärjestelynsä absoluuttinen?

Onko vapaus valita omat turvallisuusjärjestelynsä absoluuttinen? Pohdin tätä kysymystä filosofi John Stuart Millin haittaperiaatteen ja ETYJ-dokumenttien valossa. Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi ETYK oli kolmivaiheinen prosessi, joka huipentui vuonna 1975 Helsingissä järjestettyyn huippukokoukseen, johon osallistuivat Yhdysvallat, Neuvostoliitto ja 33 muuta maata.

ETYK:in ihmisoikeusperiaatteet vaikuttivat kylmän sodan päättymiseen. Seurantakonferensseja järjestettiin, kunnes Budapestissa 1994 päätettiin perustaa pysyvä kansainvälinen järjestö ETYJ. Kylmän sodan jälkeisistä turvallisuus- ja muista periaatteista sovittiin näissä kehyksissä. Periaatteisiin kuuluu kunkin maan oikeus valita turvallisuusjärjestelynsä. 1990-luvun ETYJ-dokumentteihin sisältyy kuitenkin ehtoja, jotka ilmentävät liberalismin haittaperiaatetta.

Liberalismin haittaperiaate ja sotilasliitot

Valtion ”suvereeni vapaus” on analoginen liberalismin teorian negatiivisen vapauden kanssa. Monet kansainvälisen oikeuden ja politiikan käsitteet perustuvat liberalismin teoriaan siten, että valtioiden oletetaan olevan yksilöpersoonia. Kansainvälisessä laissa ne ovat lisäksi oikeushenkilöitä.

Liberalismiin kuuluu myös haittaperiaate. Käsitettä kehittäneen Millin teoriassa yksilö on ”suvereeni”, ja kansainvälisessä tapaoikeudessa haittaperiaatetta sovelletaan julkilausutusti erityisesti ympäristöasioissa. Millin teoriassa yksilöt ovat vapaita tekemään mitä haluavat, kunhan eivät aiheuta haittaa tai vahinkoa muille yksilöille. Ongelmana on tietysti yhtäältä määritellä, mitä ”haitta” tarkoittaa, ja toisaalta täsmentää, kuka määrittelee haitan.

Millin teoriassa yksilöt ovat vapaita tekemään mitä haluavat, kunhan eivät aiheuta haittaa tai vahinkoa muille yksilöille.

Itse asiassa haittaperiaatteen näkökulmasta sotilasliitot kuten myös asevarustelu voitaisiin tulkita lähtökohtaisesti ongelmalliseksi. Sotilasliittojen olemukseen kuuluu, että ne on suunnattu joitakin liittokunnan ulkopuolisia vastaan. Liittoutuman laajeneminen voi vahvistaa liiton sotilaallista voimaa samalla tavalla kuin asevarustelu. Jos valtioiden tai liittojen välillä vallitsee kilpailutilanne, niin usein se kuvataan vangin dilemmana eli peliasetelmana, jossa toimijat yhtäältä varautuvat pahimpaan ja toisaalta pyrkivät edistämään omaa etuaan toisten kustannuksella – tuloksena on kaikille huonompi lopputulos kuin olisi saavutettu tekemällä yhteistyötä.

Tällaisissa tilanteissa sotilasliitoista ja niiden varustautumisesta on vähintäänkin potentiaalista haittaa ainakin joillekin ja kenties monille. Niinpä sotilasliittoja voi olla ylipäänsä hankalaa sovittaa yhteen haittaperiaatteen kanssa, toisin kuin vaikkapa poliisivoimia, jotka voivat tuottaa kollektiivista turvallisuutta tavalla, joka palvelee yleisesti hyväksyttyä yhteistä hyvää. Tämä kuitenkin riippuu tosiasiallisista historiallisista kehityskuluista ja asetelmista.

ETYJ-periaate: valtiot saavat valita omat turvallisuusjärjestelynsä

Haittaperiaatetta voidaan hyödyntää, kun analysoidaan ETYJin periaatetta, jonka mukaan suvereenit valtiot saavat itse valita omat turvallisuusjärjestelynsä. Keskeisissä asiakirjoissa tämä oikeus on esitetty ja kehystetty tavalla, joka näyttäisi viittaavan siihen, että milliläinen haittaperiaate sisältyy ETYJ-asiakirjoihin.

Pariisissa vuonna 1990 solmitussa Uuden Euroopan peruskirjassa edellytetään täyttä kunnioitusta kunkin valinnan vapaudelle. Kontekstina on asevoimien vähentäminen ja uudet lähestymistavat turvallisuuteen. Haittaperiaate liittyy varsinkin lauseeseen “turvallisuus on jakamaton ja jokaisen tähän sopimukseen osallistuvan valtion turvallisuus liittyy erottamattomasti kaikkien muiden valtioiden turvallisuuteen”. Tästä lauseesta voi päätellä, että tavoitteena on lisätä vastavuoroista luottamusta ja turvallisuutta sekä edistää aseistariisuntaa.

Liittoutuman laajeneminen lisää sen sotilaallista voimaa ja voi myös johtaa asevarustelua lisääviin toimenpiteisiin.

Vaikka valtioilla on tämän mukaan vapaus valita turvallisuusjärjestelynsä ja -suhteensa itse, ainakaan ensikatsomalta yhden sotilasliiton laajeneminen mahdollisesti joitakin ETYJ-maita vastaan ei ole itsestään selvä asia. Liittoutuman laajeneminen lisää sen sotilaallista voimaa ja voi myös johtaa asevarustelua lisääviin toimenpiteisiin. Nämä eivät suinkaan ole itsestään selvästi yhteensopivia Pariisin 1990 peruskirjan tavoitteiden kanssa – ellei valinnanvapautta sitten irroteta kokonaan haittaperiaatteesta.

Istanbulin 1999 ETYJ-huippukokouksen päätösasiakirjan muotoilu on astetta selkeämpi kuin Pariisin 1990 sopimuksessa, sillä tekstissä viitataan nimenomaisesti oikeuteen tehdä liittoutumista koskevia sopimuksia. Erityisesti amerikkalaiset näyttivät ajavan tätä Istanbulin asiakirjaan, myös silmällä pitäen Naton laajenemista, kun taas saman tekstikohdan viimeinen lause, joka on suunnattu Naton mahdollista hallitsevaa asemaa vastaan, on kaiketi mukana paljolti Venäjän vaatimuksesta.

Lännen mukaan Naton laajeneminen tai sen asevarustelu eivät tuota haittaa tai vahinkoa kenellekään, mutta ETYJ-maista erityisesti Venäjällä asia on nähty toisin.

Näistä uudelleen muotoiluista huolimatta haittaperiaate sisältyy edelleen lauseeseen ”osallistujavaltiot eivät vahvista turvallisuuttaan muiden valtioiden turvallisuuden kustannuksella”. Kappaleen viimeinen lause luonnehtii yhteiseksi tavoitteeksi eräänlaisen moniarvoisuuden, jossa Venäjä tai Yhdysvallat kuin EU tai Nato ei voi ottaa ”ensisijaista vastuuta rauhan ja vakauden ylläpitämisestä” tai pitää muita maita ”etupiirinään”.

Vaikka jonkinasteinen ero Pariisin 1990 peruskirjaan on selvä myös yhteisen hyvän osalta –välittömänä kontekstina ei ole luottamuksen lisääminen tai aseriisunta – niin tässäkin haittaperiaate määrittää oikeaa toimintaa. Asiakirjojen välillä on myös paljon jatkuvuutta. Laajempana kontekstina on edelleen kokonaisvaltainen turvallisuus, aseriisunta, asevalvonta sekä luottamusta ja turvallisuutta lisäävät toimet.

Haitan määrittelyn ongelma

Ongelmana on, miten ymmärtää ”haitta”? Lännen mukaan Naton laajeneminen tai sen asevarustelu eivät tuota haittaa tai vahinkoa kenellekään, mutta ETYJ-maista erityisesti Venäjällä asia on nähty toisin.

Mill esitti teoksessaan Vapaudesta myös sellaisen laajan tulkinnan, jonka mukaan haitta koskee kaikkia toimia, jotka ovat muiden etujen vastaisia tai jotka voivat todennäköisesti tuottaa vahinkoa. Kuitenkin on legitiimejä kilpailutilanteita, joissa haitan aiheuttaminen toiselle voi olla hyväksyttävää ja yleisen edun mukaista. Näistä esimerkkeinä voivat toimia rajoitettuja määriä paikkoja jakavat yliopiston sisäänpääsykokeet tai markkinakilpailu tiettyjen oikeutettujen ja yleisesti hyväksyttyjen pelisääntöjen puitteissa.

Muun muassa tämän vuoksi on esitetty tapoja yrittää rajoittaa sitä, minkälaiset haitat voisivat oikeuttaa kollektiivisen puuttumisen asiaan. Lisäksi Mill erotti oikeuden ja seurauksia pohtivan harkinnan toisistaan: toimijalla voi olla oikeus tehdä X, mutta ei silti välttämättä ole järkevää tai varovaisuusperiaatteen mukaista tehdä X.

Ukrainan liittoutumattomuus ja haittaperiaate

Näiden erottelujen ja käsitteiden avulla voidaan esittää järkiperäinen tulkinta siitä, miten vaatimus Ukrainan liittoutumattomuudesta pitäisi tulkita liberalistisen haittaperiaatteen näkökulmasta. Kumpikaan edellä keskustelluista muotoiluista ETYJ-asiakirjoissa ei näyttäisi takaavan absoluuttista oikeutta sotilaalliseen liittoutumiseen tai esimerkiksi Naton laajentumiseen.

Pariisin 1990 asiakirjassa turvallisuus on yhteistä ja tavoitteena on aseriisunta ja luottamuksen lisääminen. Naton laajeneminen kohti Venäjän rajoja ja siihen liittyvä asevarustelu tilanteessa, jossa on tehty selväksi, että Venäjä tulee pysymään Naton ulkopuolella, ja jossa luottamus Venäjän ja Naton välillä on alkanut rapautua, on tässä kontekstissa tulkittavissa haitan aiheuttamiseksi.

Demokraattisen rauhanhypoteesin mukaan voitaisiin ajatella, että demokratiat ovat rauhanomaisempia kuin muut maat eivätkä uhkaa ketään. Kuitenkin tämä hypoteesi koskee ainoastaan vakiintuneiden liberaalidemokratioiden keskinäisiä suhteita, ei niiden suhteita muihin.

Istanbulin 1999 asiakirjan osalta johtopäätös ei ole yhtä yksiselitteinen. Siinä oikeus sotilaalliseen liittoutumiseen on auki kirjattu periaate, mutta kuitenkin haittaperiaate on edelleen mukana. Olennainen kysymys on, kuinka tulkita ”eivät vahvista turvallisuuttaan muiden valtioiden turvallisuuden kustannuksella”. Tilanteesta ja yleisestä kontekstista riippuen liittoutuminen – joihin mailla on tämän mukaan oikeus – voi myös heikentää muiden turvallisuutta.

Julkilausutut aikomukset eivät yksin riitä kysymyksen ratkaisemiseen. Jokaisella maalla on puolustusvoimat ja puolustusministeriö, eikä 2000-luvun maailmassa ole maata tai sotilasliittoa, joka itse sanoisi aikovansa hyökätä.

Demokraattisen rauhanhypoteesin mukaan voitaisiin ajatella, että demokratiat ovat rauhanomaisempia kuin muut maat eivätkä uhkaa ketään. Kuitenkin tämä hypoteesi koskee ainoastaan vakiintuneiden liberaalidemokratioiden keskinäisiä suhteita, ei niiden suhteita muihin. Natoa johtava Yhdysvallat on käynyt toisen maailmansodan jälkeen enemmän sotia kuin mikään muu maa, ja myös esimerkiksi Britannia ja Ranska ovat olleet mukana lukuisissa sodissa.

Luottamus ja haitta kansainvälisessä politiikassa

Riittääkö X:n turvallisuuden heikentämiseen se, että suuren maan tai liittokunnan asejärjestelmiä sijoitetaan lähemmäksi X:n rajoja tai strategisiin pisteisiin ymmärrettynä suhteessa mahdolliseen tulevaan sotaan? Kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa on yleinen käsitys, että hyökkäyksellisiä ja puolustuksellisia aseita ei ole mahdollista erottaa tavalla, jolla olisi suurta käytännöllistä tai teoreettista merkitystä. Jos luottamus osapuolten välillä alkaa vähetä, toisen osapuolen laajenemiseen tai asevarusteluun aletaan suhtautua epäilevämmin.

Mitä pidemmälle prosessi etenee, sitä uhkaavampana toisen käyttäytyminen voi alkaa näyttää. Juuri luottamus tai sen puute näyttäisi olennaisesti määrittävän sitä, onko liittoutumisesta haittaa. Vaikka luottamus tai aseriisunta ei 1999 asiakirjassa ehkä ole aivan yhtä vahvasti esillä kuin Pariisin 1990 peruskirjassa, ovat luottamus ja kokonaisvaltainen turvallisuus ETYJin peruskäsitteitä.

Juuri luottamus tai sen puute näyttäisi olennaisesti määrittävän sitä, onko liittoutumisesta haittaa.

Lisäksi kun Millin käsitteitä sovelletaan tähän tapaukseen, on myös mahdollista argumentoida, että siinäkin tapauksessa, että haittaperiaate ei itsessään riittäisi viemään valtiolta de jure oikeutta valinnanvapauteen ja siten sotilaalliseen liittoutumiseen, niin harkinnan ja varovaisuuden näkökulmasta liittoutuminen ei silti ole välttämättä järkevää tai ETYJin yleisten tavoitteiden mukaista.

ETYJ-asiakirjoissa ei myöskään ole mitään, mikä estäisi maata sitoutumasta liittoutumattomuuteen tai puolueettomuuteen myös pitkällä aikavälillä. Samaten sotilasliitto voi sitoutua olemaan ottamatta enää uusia jäseniä – tai vaikka päättää lopettaa toimintansa, jos niikseen tulee. Erityisesti jos tämän suuntaisilla toimenpiteillä on luottamusta lisääviä ja aseriisuntaa edistäviä vaikutuksia, niin ne toteuttavat ETYJin tarkoitusta ja periaatteita paljon paremmin kuin liittoutuminen tai sotilasliiton laajentaminen.

Johtopäätöksiä

Analyysini perusteella ei ole totta, että päätös Ukrainan Nato-jäsenyydestä kuuluu yksin Ukrainalle ja 30 Nato-maalle. Vaikka millään maalla ei ole veto-oikeutta muiden päätöksiin, maat eivät myöskään voi sivuuttaa mahdollista haittaa muille. Asiakirjoihin sisältyvän haittaperiaatteen eri muotoilujen tulkinta kuuluisi myös ETYJin, tai vielä laajemmin YK:n, määrittämälle kansainväliselle yhteisölle. Ongelmana on se, että ETYJillä tai YKlla ei ole sellaista elintä, jolla olisi valtuutus antaa arvio siitä, aiheutuuko sotilaallisesta liittoutumisesta haittaa toisille jäsenmaille.

Kansainvälisen lain luonteen takia lain tulkinta jää yleensä asianomaisten valtioiden varaan, vaikka kansainvälisten järjestöjen ja oikeusistuimien näkemykset ovatkin relevantteja. Perinteinen tapa ajatella valtaa rajoittavia sääntöjä (engl. checks and balances) maailmanpolitiikassa nojaa voimatasapainoperiaatteeseen, jota voidaan täydentää jonkinlaisella yhteistoiminnalla ja -suunnittelulla. Parempana tavoitteena on laillisuusperiaatteen täysimittainen soveltaminen, mutta se edellyttää uudenlaisia ja nykyistä demokraattisempia maailmanlaajuisia instituutioita.

Vaikka millään maalla ei ole veto-oikeutta muiden päätöksiin, maat eivät myöskään voi sivuuttaa mahdollista haittaa muille.

On tietenkin selvää, että hyökkäämällä Ukrainaan Venäjä yrittää nyt edistää turvallisuuttaan ja muita tavoitteitaan toisten kustannuksella. Samalla Venäjä on rikkonut monia muitakin kansainvälisen lain sääntöjä ja periaatteita. Kaiken kukkuraksi vaikuttaa ilmeiseltä, että venäläiset sotilaat ovat syyllistyneet laajamittaisiin sotarikoksiin. Tästä huolimatta kysymys Ukrainan tai jonkun muun maan – mukaan lukien Suomen – liittoutumattomuudesta on relevantti 2020-luvulla.

Useimmat sodat päättyvät jonkinlaiseen vastavuoroiseen rauhansopimukseen. Mitä nopeammin sellainen onnistutaan solmimaan, sitä nopeammin tappaminen ja tuhoaminen Ukrainassa loppuvat ja sitä pienempi on riski, että sota edelleen laajenee.

Jos USA, Nato ja niiden puolestapuhujat jatkavat linjaansa, jonka mukaan jokaisella maalla on jonkinlainen absoluuttinen oikeus tulla osaksi Natoa, kun Nato niin hyväksi katsoo ja seurauksista välittämättä, niin yhteisymmärrystä on vaikea löytää.

Pelkkä yksilönvapaus ilman kaikkia sitovaa haittaperiaatetta tai vastaavaa voi johtaa tilanteeseen, jossa väkivallan ja sodan uhka ovat akuutisti läsnä.

Pelkkä yksilönvapaus ilman kaikkia sitovaa haittaperiaatetta tai vastaavaa voi johtaa tilanteeseen, jossa väkivallan ja sodan uhka ovat akuutisti läsnä. Analyysini ETYJ-teksteistä kertoo, että vaikka valtioilla on näiden tekstien mukaan valinnanvapaus, liittoutuminen voi aiheuttaa haittaa kontekstista riippuen, eikä se siten voi olla absoluuttinen tai ”subjektiivinen” oikeus. Viisas diplomatia on sitä, että kykenee näkemään asiat objektiivisesti myös toisten näkökulmasta, ja että on valmis neuvottelemaan ja tekemään kompromisseja kaikista asioista paitsi niistä, jotka ovat aivan elintärkeitä itselle.

Vaikka Venäjällä tapahtuisi muutoksia ja sotakatastrofin aiheuttanut nykyinen presidentti Vladimir Putin eroaisi tai syrjäytettäisiin tavalla tai toisella, kysymys oikeudesta liittoutua tulee säilymään keskeisenä. Huoli läntisten sotilasliittojen laajenemisen vaikutuksista on laajalti jaettu paitsi Venäjällä niin myös globaalissa idässä ja etelässä – ihan samalla tavalla kuin australialaiset ja amerikkalaiset ovat huolissaan Salomonsaarten liittoutumisesta Kiinan kanssa

Heikki Patomäki on maailmanpolitiikan professori Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Ukrainan liittoutumattomuus ja John Stuart Millin haittaperiaate ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Välittömästi kylmän sodan päätyttyä ei ollut selvää, mikä tulee olemaan Naton merkitys jatkossa ja joidenkin – etenkin venäläisten mielestä – järjestö olisi voitu lakkauttaa. Varsovan liiton hajoaminen ei kuitenkaan johtanut Naton purkautumiseen. Nato oli perustettu ennen Varsovan liittoa ja jo 1960-luvulla liennytyksen voimistuessa Natossa tultiin siihen johtopäätökseen, että Nato ei ole olemassa vain Neuvostoliiton ja sen liittolaisten muodostaman uhan vuoksi.

Sama päätelmä tehtiin 1990-luvun alussa: siihen vaikuttivat niin Yhdysvaltojen halu ylläpitää vaikutusvaltaansa Euroopassa, keskeisten eurooppalaisten jäsenmaiden halu tukea jatkuvuutta, monien osalta yhtä lailla yhdistyneen Saksan kuin Venäjän mahdollisen uhan vuoksi, kuin myös järjestön omat organisatoriset intressit pitää se pystyssä, vaikka sen tehtävät muuttuisivatkin.

Naton laajentuminen

Samalla monet itäisen Keski-Euroopan entisen Varsovan liiton maat alkoivat tavoitella Naton jäsenyyttä. Tšekin Vaclav Havel, joka vielä kylmän sodan päättyessä oli puhunut kaikkien sotilasliittojen lakkauttamisen puolesta, esitti paria vuotta myöhemmin vahvan moraalisen vetoomuksen Yhdysvalloille ja muille Naton jäsenmaille liittokunnan laajentumiseksi. Naton laajentuminen tai sen uudet tehtävät kriisinhallinnassa ei Yhdysvalloissakaan vielä Clintonin kauden alussa ollut mitenkään itsestään selvä ratkaisu.

Viimeistään vuonna 1995, jolloin Nato julkaisi selvityksen järjestön laajentumisesta ja osallistui ylipäätään sen koko historian ensimmäiseen tulitaisteluun Bosnian sodassa ampuen alas neljä serbikonetta YK:n julistamalla lentokieltoalueella, kävi selväksi, että Nato on Euroopan turvallisuusjärjestyksen keskeinen tekijä myös kylmän sodan jälkeisellä aikakaudella. Samana vuonna myös Ranska ilmoitti kolmenkymmenen vuoden tauon jälkeen paluustaan Naton sotilaallisiin rakenteisiin.

Tähän keskusteluun Naton roolista on olennaisesti liittynyt kysymys väitetyistä lännen rikkomista lupauksista Venäjälle, että Nato ei laajentuisi. Ei ainoastaan Putin ole vedonnut näihin puheissaan haluten Naton laajentumista estävää sitovaa sopimusta sotaa edeltäneissä neuvotteluvaatimuksissaan vaan myös monet läntiset tutkijat ovat korostaneet tällaisten petettyjen lupausten tuottaneen epäluuloa ja syvää katkeruutta Venäjällä.

Poliitikot ja tutkijat voivat löytää todistusaineistoa sen puolesta mitä hakevat, mutta se ei vielä todista asian merkitystä, sillä heidän pitäisi tarkastella myös sitä, mistä tätä todistusaineistoa ei löydy tai mistä sille vastakkaista todistusaineistoa löytyy.

Tämä tarina rikotuista lupauksista kuitenkin ontuu. Poliitikot ja tutkijat voivat löytää todistusaineistoa sen puolesta mitä hakevat, mutta se ei vielä todista asian merkitystä, sillä heidän pitäisi tarkastella myös sitä, mistä tätä todistusaineistoa ei löydy tai mistä sille vastakkaista todistusaineistoa löytyy.

Ensinnäkin kyse oli yksittäisistä suullisista lupauksenomaisista välipuheista, kuten tunnettu Yhdysvaltojen ulkoministerin James Bakerin vakuutus ”ei tuumaakaan itään”, joita annettiin ennen Saksan yhdistymistä 1990 ja jotka koskivat siinä kontekstissa nimenomaan Itä-Saksaa. Näitä vakuutteluja annettiin siis aikana, jolloin Neuvostoliitoa johti Mihail Gorbatšov vielä vallinneen kylmän sodan loppuvaiheessa, ja tällöinkin vain epävirallisesti ulkoministerien tasolla eivätkä ne olleet osa mitään sopimusta. Venäjälle ja sen johtajille Boris Jeltsinille tai Vladimir Putinille ei Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen vastaavia lupauksia annettu.

Näiden prosessin kuluessa annettujen vakuuttelujen jälkeen tilanne vielä eli ja lopulta Neuvostoliitto suostui siihen, että yhdistynyt Saksa voi olla Naton jäsen nimenomaan siksi, että se kunnioittaa Saksan suvereenia valintaa asiassa.

ETYJin merkitys

Neuvostoliitto ja sen seuraaja Venäjä sitoutuikin Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön ETYJin puitteissa useasti jo Helsingin vuoden 1975 asiakirjassa mainittuun, Pariisin vuoden 1990 ja Istanbulin vuoden 1999 asiakirjassa vahvistettuun eurooppalaista turvallisuusjärjestystä määrittäneeseen periaatteeseen, että suvereenit valtiot saavat itse valita omat turvallisuusjärjestelynsä eli liittoutuvatko ne vai ei ja kenen kanssa. Tätä pidettiin yhteensopivana sen ajatuksen kanssa, että Eurooppa on kokonainen ja vapaa.

Lisäksi on huomattava, että ajatus lännen antamista ja pettämistä lupauksista, olivat ne sitten todellisia tai ei, ei ollut keskeisesti esillä Venäjällä vielä 1990-luvulla. Niistä tuli merkittävä osa Venäjän uhriutumistarinaa ja katkeroitumista vasta myöhemmin 2000-luvulla, jolloin suhteet lännen kanssa alkoivat mennä huonompaan suuntaan. Naton laajentumista kyllä vastustettiin hyvin laajasti Venäjällä eikä sitä pidetty mitenkään hyvänä ajatuksena, mutta ainakin julkisessa keskustelussa vedottiin kaikenlaisiin muihin syihin mutta ei juurikaan siihen, että länsi olisi pettänyt lupauksensa.

Jeltsin kyllä toi esiin Saksan yhdistymistä koskevan Saksojen ja voittajavaltioiden välisen sopimuksen, mutta tämä sopimus koski Saksaa eikä siinä edes mainita Natoa ja niinpä tämä yritys ei saanut siipiä alleen. Tämän lisäksi niin Jeltsin kuin Putin, joskin vastentahtoisesti, hyväksyivät Naton laajentumisen ensimmäisen ja toisen kierroksen jonkinlaisena tosiasiana, jonka kanssa voi elää.  Molemmat olivat valmiit pohtimaan jopa Venäjän omaa jäsenyyttä Natossa.

Venäjä yritti hyödyntää ETYJiä etenkin Baltian maiden venäläisvähemmistön aseman parantamiseksi.

Venäjän priorisoima ETYJ-pohjainen turvallisuusjärjestelmä sai vahvistusta vuonna 1994, jolloin ETYJistä tehtiin järjestö. ETYJ ei kuitenkaan saanut sellaista roolia kuin Venäjä olisi halunnut. Venäjä yritti hyödyntää ETYJiä etenkin Baltian maiden venäläisvähemmistön aseman parantamiseksi. Vaikka ETYJ kiinnitti asiaan huomiota, se ei kuitenkaan tyydyttänyt Venäjää.

Venäjän halu tukea ETYJiä näkyi siinä, että se tuki päätöstä jäädyttää Jugoslavian jäsenyys järjestössä ja ensimmäisessä Tšetšenian sodassa siinä, että se antoi järjestölle mandaatin toimia alueella tarkkailu- ja tukitehtävissä. Jugoslavian hajoamissodassa ETYJin rooli rajoittui niin ikään tarkkailuun ja raportointiin ja jäi konfliktin kokonaisuutta ajatellen marginaaliseksi.

Osittain tämä johtui siitä, että Yhdysvallat ei halunnut kehittää ETYJin roolia sotilaallisen kriisinhallinnan suuntaan, mutta ei Venäjäkään olisi halunnut ETYJin väliintuloa Jugoslavian saati Tshetshenian sodissa. ETYJin vaalitarkkailu ja myös Venäjään kohdistunut arvostelu johtikin siihen, että Venäjä alkoi 1990-luvun kuluessa suhtautua ETYJiin varsin kriittisesti. Istanbulin ETYJ-kokoukseen 1999 Venäjä lähti suurin odotuksin, mutta joutui pettymään: lopputulosta se piti vastakkaisena sen intresseille.

Jugoslavian sodat

Jugoslavian hajoamissodat osoittivat myös YK:n heikkouden. Se julisti kyllä asevientikiellon Jugoslavian alueelle mutta tämä hyödytti lähinnä serbejä, joille oli jäänyt vanhan Jugoslavian liittoarmeijan aseistus. Se julisti lentokieltoalueen, mutta sitä ei kyetty valvomaan ilman Natoa. Rauhaa YK ei kyennyt saamaan aikaan sen enempää Bosniassa, Kroatiassa kuin Kosovossakaan.

Sekä kroaatit että serbit väheksyivät järjestöä. YK ei kyennyt edes estämään 7000 muslimimiehen teloitusta Srebrenicassa, vaikka kyse oli YK-joukkojen valvomasta suoja-alueesta. Kun Venäjä ei enää hyväksynyt Jugoslavian vastaisia kansainvälisiä toimia, se käytti turvallisuusneuvostossa veto-oikeuttaan.

Jos valtio haluaa aloittaa sodan, sen estämiseen ei sen enempää YK, ETYJ tai EU:kaan olisi kyennyt, jos niiden rooli olisi kehittynyt sellaiseen suuntaan, mikä 1990-luvulla olisi ollut jollakin tapaa poliittisesti mahdollista tai mikä näiden järjestöjen rooli on tänään.

Jugoslavian hajoamissodat osoittivat myös sen, ettei Euroopan unioni ainakaan vielä ollut mikään sotilaallinen toimija. Niin suuresti kuin EU:n edeltäjän Euroopan Yhteisön ulkosuhdeneuvoston puheenjohtaja Luxemburgin ulkoministeri Jacques Poos vuonna 1991 julistikin Euroopan hetken koittaneen, eurooppalaiset eivät kyenneet toimimaan ilman Yhdysvaltoja ja rakentamaan uskottavaa eurooppalaista puolustusidentiteettiä. Tämä toistui vielä Kosovon sodassa mutta kokemukset voimattomuudesta sai myös liikkeelle EU:n puolustusulottuvuuden rakentamisen, prosessin, joka vielä yli kahtakymmentä vuotta myöhemminkin on vielä kehitysvaiheessa.

Edellä oleva selittää siis sitä, miksi Nato säilytti roolinsa kylmän sodan jälkeisessä Euroopassa. Se myös viittaa siihen, että jos valtio haluaa aloittaa sodan, sen estämiseen ei sen enempää YK, ETYJ tai EU:kaan olisi kyennyt, jos niiden rooli olisi kehittynyt sellaiseen suuntaan, mikä 1990-luvulla olisi ollut jollakin tapaa poliittisesti mahdollista tai mikä näiden järjestöjen rooli on tänään. Kyse onkin enemmän siitä, miten länsi tai kansainvälinen yhteisö ylipäätään olisi voinut estää muutoksen Venäjällä kohti autoritarismia sisäpolitiikassa ja kasvavaa sotilaallisen voiman käyttöä ulkosuhteissa.

Venäjän sivuuttaminen

Toki voidaan sanoa, että länsi olisi voinut 1990-luvulla tehdä enemmän ottaakseen Venäjän huolet ja näkökannat huomioon. Venäjän turhautumiselle on joitakin aivan ymmärrettäviä syitä. Esimerkiksi Naton kumppanuusohjelmaa markkinoitiin ensin vaihtoehtona Naton laajentumiselle mutta sitten Nato kuitenkin laajeni.

Ennen kaikkea Kosovon sota 1999 – ehkä jopa enemmän kuin Naton laajentuminen – vahvisti Venäjällä mielikuvaa siitä, että Yhdysvalloilla ja Natolla on Euroopan turvallisuudessa hegemoninen asema ja että ne voivat halutessaan käyttää myös aseellista voimaa Venäjän tahdosta riippumatta eli kansainvälisen lain vastaisesti, ilman YK:n turvallisuusneuvoston antamaa valtuutusta.

On kuitenkin väärin väittää, että Venäjän intressejä ei olisi otettu ollenkaan huomioon tai että se olisi suljettu keskeisiltä foorumeilta kokonaan pois. Venäjän sotilaallista toimintaa entisen Neuvostoliiton alueella, kuten ”rauhanturvaamista” Georgiassa ja Tadzhikistanissa ymmärrettiin ja suvaittiin lännessä hyvin pitkälle tai kritisoitiin vain hyvin muodollisesti, kuten Moldovasta irtautuneessa Transnistriassa.

Länsisuuntautuneiden ja vanhoillisten väliset mielipide-erot eivät vielä tuolloin koskeneet niinkään suhtautumista länteen sinänsä vaan ennen kaikkea Venäjän suhdetta entisiin Neuvostoliiton maihin, joista ryhdyttiin nopeasti käyttämään nimitystä ”lähiulkomaat”.

Yhdessä Venäjän kanssa sovittiin Budapestin muistioksi kutsutussa sopimuksessa vuonna 1994 siitä, että Ukraina luopuu ydinaseista ja saa vastineeksi turvatakuut sen alueellisesta koskemattomuudesta. Venäjä oli mukana myös entisen Jugoslavian konfliktia koskevassa suurvaltojen kontaktiryhmässä, vaikka ryhmän politiikka olikin pitkälle Yhdysvallat-vetoista. Venäjä otettiin 1990-luvulla mukaan myös johtavien teollisuusmaiden G7-ryhmän kokouksiin jäseneksi, vaikka taloudellisilla mittareilla se ei tähän ryhmään olisi kuulunutkaan.

1990-luvulla Venäjän länteen suuntautunut politiikka muuttui jo ennen Naton laajenemista koskevia päätöksiä, joskin kehityksessä oli puolin ja toisin vuorovaikutteisuutta. Esimerkiksi ETYJin ulkoministerikokouksessa Tukholmassa joulukuussa 1992 pitämässään puheessaan ulkoministeri Andrei Kozyrev kertoi Venäjän ulkopolitiikan muuttuneen. Hän kritisoi länttä kovin sanoin sekaantumisesta Balkanin sotiin ja ilmoitti, etteivät ETYJin säännöt enää päteneet entisen Neuvostoliiton alueella.

Vaikka Kozyrev ilmoitti, että se ei ollut ”oikea” puhe vaan ainoastaan kuvitelma siitä, minkälaista Venäjän ulkopolitiikka olisi, jos vanhoilliset saisivat vallan Venäjällä, se itse asiassa heijasti hyvin Venäjän valtavirran ajattelua jo tuolloin. Länsisuuntautuneiden ja vanhoillisten väliset mielipide-erot eivät vielä tuolloin koskeneet niinkään suhtautumista länteen sinänsä vaan ennen kaikkea Venäjän suhdetta entisiin Neuvostoliiton maihin, joista ryhdyttiin nopeasti käyttämään nimitystä ”lähiulkomaat”.

Venäjän demokratisoitumisen epäonnistuminen

Erillinen mutta ei kokonaan toinen kysymys on sitten se, olisiko länsi voinut tehdä enemmän vahvistaakseen Venäjän demokratiakehitystä 1990-luvulla. Oletuksena on, että jos demokratiat eivät sodi keskenään, Venäjä ei olisi ajautunut sotaan Ukrainassa. Keskustelua tästäkin kysymyksestä on käyty laajasti, muun muassa kysymyksen ”Who lost Russia?” – ”kuka menetti Venäjän” –  alla. Tähän kysymykseen vastataan usein, ettei kukaan.

Vaikka paljon olisi voitu tehdä paremminkin, lopulta kehitys riippui olennaisesti sellaisista Venäjän sisäisistä tekijöistä, joihin oli vaikea vaikuttaa ulkopuolelta. Demokraattinen perinne oli Venäjällä heikko ja siihen jollakin tavoin uskoneet poliitikot eivät kyenneet yhteistoimintaan vaan riitelivät keskenään. Myöskään kunnollista tilintekoa menneisyyteen ei missään vaiheessa kunnolla tehty. Nykyisen venäläisen historianpolitiikan suunta on pikemminkin päinvastainen.

Venäjän taloudellinen kehitys on tässä yhteydessä oma lukunsa. Venäjän sisäinen kaaos, epäoikeudenmukainen tuloerojen kasvu ja taloudellinen romahdus varmasti kävivät venäläisten itsetunnolle ja tuntuivat nöyryytykseltä. Usein kyse oli kuitenkin henkilökohtaisista venäläisiin kohdistuneista nöyryyttävistä asetelmista ja tilanteista kuin sinänsä Venäjän valtion kohtelusta. Nämä tekijät kuitenkin selittivät Putinin nousua Venäjän presidentiksi 1990-luvun lopussa ja hänen suurta kansansuosiotaan jatkossa, mutta moni maa ja kansakunta on kokenut vastaavaa ilman, että seurauksena olisi ollut sotilaallinen aggressio.

Historioitsijat tulevat jatkossakin keskustelemaan siitä, oliko Naton laajentuminen ison mittaluokan erehdys.

Ukrainan sodan juuret voidaan ulottaa 1990-luvulle. Historioitsijat tulevat jatkossakin keskustelemaan siitä, oliko Naton laajentuminen ison mittaluokan erehdys. On epäselvää, mitä olisi  tapahtunut, jos Nato ei olisi laajentunut. Jos Venäjän sisäpoliittinen kehitys kohti autoritarismia olisi toteutunut samansuuntaisesti kuin se 1990-luvun aikana ja sen jälkeen toteutui, se olisi joka tapauksessa halunnut ulottaa etupiirinsä entisen Neuvostoliiton maihin – voimme kuvitella, mikä Baltian maiden asema olisi tässä vaihtoehtoisessa historiassa nyt.

Naton ja lännen toimilla voi olla oma pieni osuutensa Venäjän sisäisessä kehityksessä, mutta tässäkin on varsin epäselvää, missä määrin Venäjän sisäiseen kehitykseen lopulta olisi voitu vaikuttaa toimimalla toisin – joko tekemällä enemmän tai vähemmän – kuin nyt tehtiin. Olisiko yksittäisiä virheitä välttämällä voitu kääntää historian kelkkaa? Ja kuinka paljon vallinneita historian rakenteita olisi pitänyt muuttaa, jotta kokonaan toisin toimiminen olisi käynyt mahdolliseksi?

Joka tapauksessa 1990-luvun kehitys ei tehnyt nykyistä laajamittaista Ukrainan sotaa väistämättömäksi. Vaikka Venäjä olisi autoritaarinen ja suhtautuisi länteen skeptisestikin, jokin toinen johtaja tai Putinkaan toisissa olosuhteissa ei silti välttämättä olisi aloittanut sotaa, jonka seurauksena niin kansainvälinen kuin sisäinenkin vakaus tulevat isoilla riskeillä kyseenalaistetuiksi.

Tuomas Forsberg on Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin johtaja ja Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan professori.

Julkaisu Ukrainan sota ja 1990-luvun opetukset ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yhdysvaltalainen Johns Hopkins -yliopiston professori Mary Sarotte tarjoaa vuodenvaihteessa julkaistussa kirjassaan diplomaattisen historiantutkimuksen viimeisen sanan Yhdysvaltain tekemistä ratkaisuista, jotka kylmän sodan jälkeen käynnistivät läntisen puolustusliiton eli Pohjois-Atlantin puolustusjärjestö Naton itälaajentumisen.

Diplomatian viestien moniselitteisyydestä muistuttaa teoksen nimeen nostettu tarjous ”ei tuumaakaan itään päin”, jonka Yhdysvallat esitti Neuvostoliitolle Saksan yhdistymistä koskeneissa neuvotteluissa.

Opiskelijana Länsi-Berliinissä vuonna 1989 ensikäden tuntuman maailmanpolitiikan murrokseen saanut Sarotte on tutkijana tuottanut kylmää sotaa avaavan kirjatrilogian, jossa hän on kysynyt ja vastannut, miten ja miksi Berliinin muurin avautuminen vuonna 1989, Saksan yhdistyminen vuonna 1990 ja Naton laajentuminen vuodesta 1999 alkaen tapahtuivat.

On vaikeaa kuvitella aukkoja Sarotten kolmenkymmenen vuoden tutkimustyön huipentavaan narratiiviin, jossa alkuperäislähteisiin nojaten kerrotaan, mitä kukin toimija missäkin tilanteessa sanoi tai tarkoitti ja miten vastapuoli sen ymmärsi tai otti vastaan. Diplomatian viestien moniselitteisyydestä muistuttaa teoksen nimeen nostettu tarjous ”ei tuumaakaan itään päin”, jonka Yhdysvallat esitti Neuvostoliitolle Saksan yhdistymistä koskeneissa neuvotteluissa.

Sarotten vaihtoehtoinen historia

Vaikka mikään edellämainitun tokaisun tulkinta ei estänyt Naton laajentumista Itä-Saksan alueelle vuonna 1990 ja Keski- ja Itä-Euroopan maihin vuodesta 1999 alkaen, lausahduksen muistijälki on jäänyt historiapolitiikan ja historiantutkimuksen kiistakapulaksi, joka on edelleen käytössä.

Työnsä pohjalta Sarotte syyttää Yhdysvaltoja ja Venäjää epäonnistumisesta Naton laajentumisen ja sen vaikutusten hallinnassa. Kylmän sodan päättymisen avaamista mahdollisuuksista huolimatta Euroopan kahtiajakoa ei seurannut yhtenäinen turvallisuusjärjestys vaan teoksen nimeen painettu strateginen umpikuja, joka on sittemmin toistuvasti kärjistynyt. Yhdysvallat unohti mahtivallan asemassa geopolitiikan ja historian opetukset, kun taas sisäiseen murrokseen joutunut Neuvostoliitto/Venäjä teki kohtalokkaita virheitä yrittäessään puolustaa ja palauttaa suurvalta-asemaansa.

Naton laajentuminen saattoi Sarotten mukaan olla oikeutettu vastaus Yhdysvaltain ulkoisiin ja sisäisiin haasteisiin, mutta ongelmaksi muodostui sen toteutus.

Naton laajentuminen saattoi Sarotten mukaan olla oikeutettu vastaus Yhdysvaltain ulkoisiin ja sisäisiin haasteisiin, mutta ongelmaksi muodostui sen toteutus. Sarotten esittämässä vaihtoehdossa Yhdysvallat olisi hankkinut Naton laajentumisen aiheuttamalle valtasuhteiden muutokselle tilaa ja aikaa sitoutumalla uskottavasti rauhankumppanuuden (engl. Partnership for Peace PfP) käyttämiseen Venäjän epäluulojen vähentämiseen ja Keski- ja Itä-Euroopan maiden sopeuttamiseen uudessa turvallisuusjärjestyksessä.

Rauhankumppanuuden tarjoaman vähittäisen ja valikoidun siirtymän sijaan Yhdysvallat käytännössä avasi samana vuonna 1994 halukkaille väylän Naton täysimittaiseen artikla 5-turvallisuustakuut sisältävään jäsenyyteen. Strategisia paineita olisi voitu helpottaa myös siten, että uudet jäsenmaat olisivat liittäneet jäsenyyteensä varaumia kuten Norja ja Tanska, jotka ovat kieltäneet alueiltaan pysyvät vieraat joukot ja ydinaseet.

Laajentumisen lähtölaukaukset Saksan yhdistymisen ehtona

Suurvaltapelin käynnistää Sarotten kertomuksessa Yhdysvaltain ulkoministeri James Bakerin neuvostojohtaja Mihail Gorbatšoville helmikuussa 1990 esittämä tiedustelu, kävisikö tälle yhdistyvän Saksan jäsenyys Natossa, jonka ”toimivalta ei siirtyisi tuumaakaan itään päin nykyisestä tilanteesta”. Gorbatshovin kysyessä, että tarkoittaisiko tämä siis, että ”Naton vyöhyke” ei laajenisi, Baker vastasi myöntävästi. Ajatuskokeen vaihtoehtona Baker tarjosi puolueetonta yhdistynyttä Saksaa, jonka alueelta amerikkalaiset joukot poistuisivat ja joka hankkisi omat ydinaseet, minkä hän neuvonantajineen arveli olevan vielä vaikeammin Gorbatšovin nieltäväksi.

Venäläiset toimijat ovat vuosikymmenien ajan tulkinneet Bakerin ja Gorbatšovin keskustelun takuiden kaltaisena sopimuksena, joka olisi kieltänyt Naton laajenemisen kylmän sodan rajalinjan yli itään. Baker ja muut yhdysvaltalaiset historian todistajat ovat torjuneet tulkinnan viittaamalla siihen, että hän oli tehnyt hypoteettisen kysymyksen, eikä mitään sopimusta ollut neuvoteltu tai pantu paperille.

Yhdysvaltain suurstrategia tähtäsi kiistattomaan johtoasemaan niin alueellisesti kuin globaalisti.

Sen lisäksi Yhdysvallat luopui jatkossa käyttämästä epäselvää ilmaisua, johon Bakerilla ei ollut presidentti George Bushin valtuutusta. Vastauksena kysymykseen, miksi hän ei ollut pyytänyt Bakerin ehdotusta kirjallisena, Gorbatšov puolestaan ilmoitti aluksi, että Keski- ja Itä-Euroopan maiden asema ei ollut siinä vaiheessa esillä.

Vaikka Bakerin-Gorbatšovin sananvaihto on hyvin dokumentoitu, myös amerikkalaiseen historiantutkimukseen on jäänyt kiista siitä, miten selkeästi Saksan yhdistymisen yhteydessä tai muutoin Naton laajenemisen mahdollisuus Keski- ja Itä-Eurooppaan tai siitä pidättyminen tuli esille amerikkalaisissa esiintymisissä.

Nato-jäsenyyteen Gorbatshov suostui ilman vakavaa kädenvääntöä tavoitellessaan länneltä kiireellistä taloudellista apua. Entisen Itä-Saksan alueen erityisasemaa koskevassa kysymyksessä Yhdysvallat ja Länsi-Saksa tulivat Neuvostoliittoa vastaan sopimalla, että Naton joukkoja ei tuotaisi alueelle, kunnes neuvostojoukot olisi vedetty pois, eikä alueelle sijoitettaisi ydinaseita, minkä seurauksena se on edelleen Euroopan ainoa sopimuksenvarainen ydinaseeton vyöhyke.

Yhdysvaltain välittömänä tavoitteena kylmän sodan jälkeisessä murroksessa oli varmistaa yhdistyneen Saksan pysyminen Natossa ja amerikkalaisten joukkojen ja ydinaseiden jääminen Saksaan, mikä vakiinnuttaisi Natolle keskeisen toimijuuden Euroopan turvallisuudessa.

Kansainvälisessä julkisuudessa oli vuoteen 1992 mennessä edetty siihen, että niin kutsutut Visegrad-maat, Puola, Tšekkoslovakia ja Unkari, esittivät tavoitteekseen Naton jäsenyyden. Samaan aikaan Yhdysvaltain ulkoministeriössä politiikan suunnittelijat katsoivat ensimmäisen kerran muistioissaan ajan kypsäksi Naton laajentumiseen ryhtymiseksi, koska vähempi ei uusille demokratioille riittäisi.

Yhdysvaltain julkisena sitoutumisena tai toimintana Naton laajentuminen ei käynnistänyt presidentti Bushin kaudella. Yhdysvaltain välittömänä tavoitteena kylmän sodan jälkeisessä murroksessa oli varmistaa yhdistyneen Saksan pysyminen Natossa ja amerikkalaisten joukkojen ja ydinaseiden jääminen Saksaan, mikä vakiinnuttaisi Natolle keskeisen toimijuuden Euroopan turvallisuudessa.

Menestykselliseksi markkinoidun suurvaltayhteistyön todellisuudessa voimasuhteiden epätasapaino ja Gorbatšovin horjuva sisäpoliittinen asema tuottivat nöyryytyksen toisensa jälkeen, vaikka Bushin hallitus tuki Gorbatšovia ja Venäjän johtoon 1992 tullutta Boris Jeltsiniä demokraattisessa siirtymässä.

Uusimpiin avautuneisiin asiakirjoihin nojaava tutkimus on osoittanut, että Yhdysvaltain suurstrategia tähtäsi kiistattomaan johtoasemaan niin alueellisesti kuin globaalisti. Kylmän sodan voittajana Yhdysvalloille ei saanut uudessa maailmanjärjestyksessä nousta tasaveroista suurvaltakilpailijaa.

Ei jos, vaan miten ja milloin – jäsenyyden ja kumppanuuden vaihtoehdot

Sarotte näkee kylmän sodan päättymisen johtavan liberaalin maailmanjärjestyksen tutkijan John Ikenberryn esittämän mallin mukaisena historian hetkenä, jossa suursodan voittajat pääsevät rakentamaan turvallisuusjärjestystä uudeksi. Naton laajentumisesta tuli Yhdysvaltain hegemoniapolitiikan keskeinen koetinkivi Bill Clintonin presidentinkausien ajaksi, kun heikentynyt Venäjä kipuili samaan aikaan suurvalta-asemansa kanssa ja itsenäisen toimijuuden hankkineet Keski- ja Itä-Euroopan maat hakivat uudelleen muotoutuvassa Euroopan turvallisuusjärjestyksessä turvallisuustakuita.

Bushin hallituksen strategia sijoittuu teorian ja politiikan tasolla realismin koulukuntaan, jossa keskeistä on voimasuhteiden ja turvallisuusuhkien hallinta suurvaltojen välillä. Clintonin hallituksen strategia noudatti liberalismin oppeja, joiden mukaan normien, instituutioiden ja vuorovaikutuksen avulla voidaan vaikuttaa maiden sisäiseen järjestykseen ja sitä kautta maailmanpolitiikan suuntaan.

Clintonin hallituksen strategia noudatti liberalismin oppeja, joiden mukaan normien, instituutioiden ja vuorovaikutuksen avulla voidaan vaikuttaa maiden sisäiseen järjestykseen ja sitä kautta maailmanpolitiikan suuntaan.

Korvaamattomana suurvaltana liberaalin Yhdysvaltain tuli ottaa johtajuus demokratian vyöhykkeen laajentamiseksi Euroopassa. Naton laajentumispolitiikan avulla Clintonin hallitus uskoi pystyvänsä ajamaan rinnakkain kahta tavoitetta, joihin liittyvät edut ja arvot saattaisivat olla keskenään ristiriitaisia tai ainakin vaikeasti yhteen sovitettavissa.

Keski- ja Itä-Euroopan maiden poliittinen ja taloudellinen siirtymä voisi toteutua Naton kumppanuuden, jäsenyyden ja turvatakuun piirissä. Venäjä etenisi oman demokratisoitumisen polulla ja ryhtyisi erityiskumppanuuteen Naton kanssa, eikä sen jäsenyyskään olisi mahdotonta. Yhdysvallat kohtelisi Venäjää strategisesti riittävän tasavertaisena kumppanina, jotta se olisi valmis sopeutumaan entisessä valtapiirissään läntiseen yhdentymiseen, jota se lähtökohtaisesti vastustaisi, mutta johon se itsekin vähitellen liittyisi.

”Ei tuumaakaan” sai päinvastaisen merkityksen, ja laajentumisnäkökulma ulottuisi entisen Varsovan liiton maiden ohella entiseen Neuvostoliittoon kuuluneisiin itsenäistyneisiin maihin, tosin ensisijaisesti Baltian maihin, kun taas ydinaseettomuuteen palanneen Ukrainan huolet pyrittiin hoitamaan suurvaltojen keskeisillä takuilla.

Clinton ja hänen lähin neuvonantajansa Strobe Talbott uskoivat liberalismin välineisiin, vaikka Venäjän hyväksyntä rooliinsa ei alusta lähtienkään tullut selkeäksi. Kun monimutkainen kahden toimintalinjan kokonaisuus aiheutti ajoittain suhteiden kärjistymistä, Yhdysvallat pyrki etenemään pitkittämällä ratkaisuja ja jakamalla niitä osiin tekemättä toisen pois sulkevaa valintaa. Toisaalta Clintonilla oli Jeltsiniin poikkeuksellisen tiiviit henkilökohtaiset suhteet, joiden avulla voitiin Venäjän taivuttelussa edetä askel askelelta.

Talbott ja pian myös Clinton kääntyivät kuitenkin kannalle, jonka mukaan Naton laajenemiselle mahdollisimman laajana ja syvänä liittokuntana ei tule asettaa mitään institutionaalisia tai alueellisia esteitä. ”Ei tuumaakaan” sai päinvastaisen merkityksen, ja laajentumisnäkökulma ulottuisi entisen Varsovan liiton maiden ohella entiseen Neuvostoliittoon kuuluneisiin itsenäistyneisiin maihin, tosin ensisijaisesti Baltian maihin, kun taas ydinaseettomuuteen palanneen Ukrainan huolet pyrittiin hoitamaan suurvaltojen keskeisillä takuilla.

Puolesta ja vastaan kohti ratkaisua

Laajentumisen ensisijaisuuden Venäjän-suhteissa asetti kysymyksenalaiseksi Clintonin ensimmäisen kauden puolustusministeri Bill Perry, joka halusi Yhdysvaltain keskittyvän yhteistyöhön ydinaseturvallisuudessa. Asevoimien johto puolestaan laati ehdotuksen rauhankumppanuudeksi, joka avaisi kaikille euroatlanttisen alueen maille mahdollisuuden yhteistyöhön Naton kanssa ja siirtäisi jäsenyyskysymyksen myöhempään.

Rauhankumppanuuden mahdollisuudet vähittäisen etenemisen tai ylimenokauden mallina kaatuivat Sarotten mukaan nopeasti ulkoministeriön ja kansallisen turvallisuusneuvoston asiantuntijoiden vastustukseen. Keski- ja Itä-Euroopan maiden halukkuutta integroitua länteen ei ollut poliittisen liberalismin arvojen mukaan mahdollista torjua. Välittöminä syinä asian kiirehtimiseen olivat aktiivisimpien jäsenyyden tavoittelijamaiden Puolan ja Tshekin arvovaltaisten presidenttien Lech Wałęsan ja Václav Havelin luoma julkinen paine, jota lisäsivät etnisten äänestäjäryhmien ja republikaanisen oppositiopuolueen vaatimukset.

Näkyvä joukko pitkän linjan tutkijoita varoitti laajentumisen johtavan Venäjän demokratian sortumiseen ja nationalistiseen suurvaltapolitiikkaan.

Huutavaksi ääneksi korvessa jäi legendaarisen diplomaatin ja historioitsijan George Kennanin  johdolla näkyvä joukko pitkän linjan tutkijoita, jotka varoittivat laajentumisen johtavan Venäjän demokratian sortumiseen ja nationalistiseen suurvaltapolitiikkaan.

Kahden linjan laajentumispolitiikan tasapainoa horjutti Sarotten mukaan kohtalokkaalla tavalla Venäjä, jonka demokratiakehitys alkoi talouden kriisin vuoksi heikentyä. Jeltsinin voimankäyttö oppositiota vastaan parlamenttirakennuksen pommituksessa vuonna 1993 ja ensimmäiseen Tshetshenian sotaan ryhtyminen vuonna 1994 lisäsivät epäluottamusta Keski- ja Itä-Euroopan uusissa demokratioissa ja vahvistivat perusteluja suoraan Naton täysjäsenyyteen ryhtymiseen.

Jeltsinin suhde Clintoniin alkoi muistuttaa Gorbatšovin kokemuksia Yhdysvaltain johdon kanssa. Toisaalta Jeltsin tarvitsi Clintonin tarjoamaa poliittista ja taloudellista tukea. Toisaalta Jeltsin tulkitsi erehdyksessä tai tarkoituksella väärin Yhdysvaltain esittelemän rauhankumppanuuden Naton laajentumisen pois sulkevana vaihtoehtona. Samalla hän sekoitti pakkaa antamalla ja perumalla tukensa Puolan jäsenyyspyrkimyksille 1994.

Naton laajentumisuhka heijastui Venäjän politiikkaan Etyjin, eli Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön huippukokouksissa Jeltsinin kumppaniinsa Clintoniin suuntaamana dramaattisena arvosteluna.

Naton laajentumisuhka heijastui Venäjän politiikkaan Etyjin, eli Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön huippukokouksissa Jeltsinin kumppaniinsa Clintoniin suuntaamana dramaattisena arvosteluna. Ensinäytös nähtiin Budapestissa 1994, jolloin oli tullut selväksi, että Yhdysvallat ryhtyy ajamaan laajentumista. Sama uusiutui Istanbulissa 1999, jolloin ensimmäinen laajentuminen oli toteutunut ja Nato avasi näkymän seuraavaan aaltoon, mukaan lukien Baltian maiden jäsenyyteen. Pettymystä lisäsi se, että Venäjän 1997 solmima erityiskumppanuus Naton kanssa ei vaikuttanut laajentumisen etenemiseen.

Vastasiirtona Venäjä sai Euroopan turvallisuuden peruskirjaan 1999 jakamattoman turvallisuuden ja turvallisuusjärjestelyjen valinnanvapauden periaatteiden vahvistukseksi pidättymisen oman turvallisuuden vahvistamisesta toisten kustannuksella ja ylivaltaisen aseman tai etupiirin kieltämisen miltään instituutiolta rauhan ja turvallisuuden ylläpitämisessä. Kansainvälisen järjestyksen murtamiseen tähtäävälle revisionistiselle suurvaltapolitiikalle, johon Jeltsinin seuraajakseen valitsemaa Vladimir Putinia oli mentoroinut ulkoministeri Jevgeni Primakov, oli saatu poliittisoikeudelliset perusteet käännettäväksi Natoa vastaan.

Tavoitteena olisi Naton laajentumisen aiheuttamien valuvikojen oikaiseminen Euroopan turvallisuusjärjestyksessä. Edessä olisivat München 2007, Georgia 2008 ja Ukraina 2014 ja 2022. Ulkoministeriön vaatimusluetteloon vaadittaisiin vastaukset paperilla.

Jälkilause

Yhdysvallat joutui Clintonin kauden päättyessä aliarvioimaan tai vähättelemään epäonnistumisen vaikutusta, kun tai jos strategian onnistumisen mittarina oli ollut se, että Euroopan turvallisuuteen ei tulisi uutta jakolinjaa. Kysymykseksi jäi, oliko kahden linjan ratkaisun onnistuminen alun alkaenkaan mahdollinen, ja missä olisivat syyt tai syylliset.

Sarotten esittämän vaihtoehdon kaatumiseen voi antaa kaksi vastausta.

Optimistinen tulkinta olisi se, että Yhdysvallat pyrki rauhankumppanuusväylän avaamalla ja laajentumispäätöstä pitkittämällä pehmentämään ratkaisujen vaikutusta Venäjän asemaan, kunnes Venäjän demokratisoitumisen epäonnistuminen tuli selväksi ja valinta laajentumisen puolesta oli tehtävä. Pessimistisen tulkinnan mukaan puolestaan laajentumisvalinta oli käytännössä tehty jo aikaisessa vaiheessa liberalismin hengessä ja Venäjästä riippumatta. Yhdysvaltain ja Naton oli joka tapauksessa varauduttava Venäjän suurpoliittiseen käänteeseen eikä rauhankumppanuuden varaan voinut jäädä.

Kari Möttölä on vieraileva tutkija Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa Helsingin yliopistossa.

Julkaisu ”Ei tuumaakaan” – Naton laajentumisen juuret, vaihtoehdot ja opetukset ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Juha Sipilän hallituksen nelivuotiskausi osui vahvan muutoksen aikaan Suomen kansainvälisessä toimintaympäristössä.

Venäjä haastoi kansainvälisen järjestelmän pelisääntöjä ja ylläpiti sotatoimia Ukrainassa. Lännen ja Venäjän välinen yhteistyö oli minimissään, ja sotilaallinen voimannäyttö ja jännitteet kasvoivat niin Itämeren piirissä kuin arktisilla alueilla.

Samalla läntinen maailma seisoi omien arvojensa takana aiempaa jakautuneempana. Globalisaatio ja integraatio jakoivat kansalaisyhteiskuntia, mistä sekä Britannian päätös erota EU:sta että Donald Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi vuonna 2017 olivat esimerkkejä.

Nationalismi ja perinteinen valtiokeskeinen politiikka vahvistuivat maailmanlaajuisesti. Globaaliagenda ja sen hoitamiseen tarvittava monenkeskinen yhteistyö heikentyivät.

Sipilän hallitus tarttui ulko- ja turvallisuuspolitiikan ruoriin maan perustuslain edellyttämässä yhteistoiminnassa tasavallan presidentti Sauli Niinistön kanssa. Hallitusta nimitettäessä vailla huomiota ei jäänyt, että sekä ulko- että puolustusministerin salkut menivät perussuomalaisille, kun Timo Soini ja Jussi Niinistö ryhtyivät hoitamaan kumpikin ensimmäistä ministeripestiään.

Hallitusohjelmassa asetetut ulko- ja turvallisuuspoliittiset tavoitteet kuten Suomen kansainvälisen aseman vahvistaminen ja maan itsenäisyyden ja alueellisen koskemattomuuden turvaaminen kuvastavat kansainvälisen ympäristön vaikeutumista Suomen kannalta. Keskinäisriippuvuuksien maailmassa Suomen todetaan edistävän kansainvälistä vakautta, rauhaa, demokratiaa, ihmisoikeuksia, oikeusvaltioperiaatetta ja tasa-arvoa.

Hallituksen tavoitteenasettelua luonnehtii selkeä varovaisuus ja maltillisuus.

Hallituksen tavoitteenasettelua luonnehtii selkeä varovaisuus ja maltillisuus. Kansainvälisen politiikan kehityskulkuja vasten Suomen vaikutusmahdollisuudet näytetään arvioitavan rajallisiksi, eikä laajempia ulkopoliittisia tavoitteita juurikaan esitetä. Tavoitteenasettelussa korostuvat lähialueet ja turvallisuushakuisuus, ja globaaliagenda jää vähemmälle huomiolle.

Aiempiin ulko- ja turvallisuuspoliittisiin linjauksiin ei hallitusohjelmassa esitetä suuria muutoksia, ellei sellaiseksi lasketa luopumista edellisen hallituksen kirjauksesta, että Nato-jäsenyyttä ei haeta tuolloisella hallituskaudella. Sipilän hallituksen ohjelmassa maan todetaan toteuttavan käytännönläheistä kumppanuutta Naton kanssa ja ylläpitävän mahdollisuutta hakea Nato-jäsenyyttä. Lisäksi luvataan tehdä selvitys Nato-jäsenyyden vaikutuksista Suomelle. EU-jäsenyyden vahva merkitys säilyy ennallaan perussuomalaisten hallitusvastuusta huolimatta.

Välineiksi ulko- ja turvallisuuspoliittisiin tavoitteisiin pääsemiseksi nostetaan sekä monenvälisen yhteistyön foorumit että kahdenvälinen yhteistyö. Viimeksi mainituista yhteistyötä erityisesti Ruotsin ja Yhdysvaltojen kanssa luvataan vahvistaa.

Huomio turvallisuudessa

Hallituksen nelivuotiskaudesta tuli tavoitteenasettelun mukaisesti turvallisuussävytteinen. Ulkosuhteiden asialistalla korostuivat turvallisuuspoliittiset kysymykset, joita edistettiin niin monenvälisillä foorumeilla kuin Suomen kahdenvälisissä suhteissa.

Turvallisuuspainotusta korosti myös EU-agendan sisältö, joka kulki samaan suuntaan. Näin ollen myös maan EU-politiikassa korostuivat unionin ulkoinen ja sisäinen turvallisuus sekä maahanmuutto.

Ulkosuhteiden asialistalla korostuivat turvallisuuspoliittiset kysymykset, joita edistettiin niin monenvälisillä foorumeilla kuin Suomen kahdenvälisissä suhteissa.

Sipilän hallituksen ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeinen proaktiivinen profiili ja uudet avaukset painottuivat turvallisuuspolitiikkaan. Oman taustansa tälle tarjoaa se, että eräs maan perinteisistä ulkopoliittisista profiloitumisalueista, Venäjä-politiikka, oli koko nelivuotiskauden tukossa Ukrainan kriisin ja siihen liittyvän sanktiopolitiikan takia.

Hallitus oli tavoitteenasettelussaan ollut varsin varovainen, mitä tulee mahdollisuuksiin normalisoida suhteita Venäjään tällä hallituskaudella. Sitoutuminen EU:n yhteiseen Venäjä-politiikkaan ja unionin ja Venäjän keskinäisen suhteen parantaminen olivat keskiössä. Ensin mainitun tavoitteen voi katsoa toteutuneen, kun taas unionin Venäjä-suhde ei Ukrainan kriisin takia ole edistynyt.

Hallituksen lupaus vahvistaa pohjoismaista yhteistyötä on tullut lunastetuksi, sillä erityisesti Pohjoismaiden välinen ulko- ja turvallisuuspoliittinen yhteistyö on saanut uutta näkyvyyttä viime vuosien aikana. Vaikka ansio tästä ei kuulu yksin Suomelle, Suomi on ollut sitoutuneimpien Pohjoismaiden joukossa edistämässä tätä yhteisten arvojen ja intressien kannustamaa pragmaattista yhteistyötä.

Ruotsin kanssa tehtävä puolustusyhteistyö on edennyt historialliseen kukoistukseen, minkä taustalta löytyvät paitsi yhtenevät tarpeet ja uhkakuvat niin myös tässä yhteydessä kohtaavat ideologiat erityisesti maiden puolustushallintojen välillä.

Hallituksen lupaus vahvistaa pohjoismaista yhteistyötä on tullut lunastetuksi.

Myös hallituksen lupauksen vahvistaa laaja-alaista transatlanttista yhteistyötä voi katsoa toteutuneen, jos kohta Yhdysvaltain vallanvaihdos on rajannut näitä mahdollisuuksia ennalta-arvaamattomalla tavalla. Puolustusyhteistyö on tässäkin suhteessa kuulunut näkyvimpiin yhteistyöaloihin erityisesti siitä syystä, että EU:n kautta hoidettava kauppapoliittinen yhteistyö samoin kuin muu laaja-alaisempi yhteistyö on presidentti Trumpin kaudella hankaloitunut.

Sipilän hallituksen Suomen Nato-suhdetta koskevien lupausten voidaan katsoa toteutuneen kaksijakoisella tavalla.

Yhtäältä lupauksen Nato-jäsenyyttä koskevan mahdollisuuden ylläpitämiseksi voi katsoa täyttyneen siltä osin, että Suomen tällä hallituskaudella tiivistynyt Nato-kumppanuus sai muotoja, jotka vahvistivat sotilaallista yhteensopivuutta ja yhteistoimintakykyä Naton kanssa. Ne näin ollen helpottaisivat jäseneksi liittymistä, jos se tulisi ajankohtaiseksi. Suomen säännöllinen osallistuminen Naton kollektiivisen puolustuksen (artikla 5) täytäntöönpanoa koskeviin harjoituksiin käy esimerkiksi tällaisen ”mahdollisuuden ylläpitämisestä”.

Toinen samansuuntainen toimi on Sipilän hallituskaudella vuonna 2017 hyväksytty lainsäädännön muutos, joka mahdollistaa sotilaallisin voimakeinoin annetun avunannon toiselle valtiolle ja sisältää myös päätöksentekoa koskevat säännöt niin avunantoa kuin sotilaallisen avun vastaanottamista koskien. Lainmuutosten ensisijainen tarve liittyy Suomen EU-velvoitteisiin ja syvenevään puolustusyhteistyöhön Ruotsin kanssa, mutta se palvelee myös hallituksen Nato-politiikkaa.

Toisaalta hallituksen tavoitteenasettelua Nato-jäsenyyttä koskevan mahdollisuuden ylläpitämiseksi tukee huonosti se tosiasia, että presidentti Trumpin kaudella Naton yhtenäisyyden ja mahdollisten tulevien laajentumisten ylle on laskeutunut varjo. Suurvaltasuhteiden uusi dynamiikka ja arvaamattomuus korostavat tätä epävarmuutta entisestään.

On vaikea päätellä, minkä verran hallituksen toiminta sen jäsenyysmahdollisuuden ylläpitämiseksi on muuttuneissa olosuhteissa saanut kaikupohjaa Yhdysvaltojen hallinnossa.

Hallitusohjelmaan sisältynyt kotimaisen keskustelun tarpeita palveleva selvitys Nato-jäsenyyden vaikutuksista Suomelle julkaistiin vuoden 2016 keväällä. Selvityksessä eriteltiin toimeksiannon mukaisesti jäsenyyden vaikutuksia laaja-alaisesti, mutta itse jäsenyyskysymyksen ratkaisemiseen se ei puuttunut.

Monenkeskinen agenda

Suomen laajempi monenkeskinen yhteistyö jäi Sipilän hallituskaudella EU-yhteistyön, turvallisuuspolitiikan ja lähialueiden varjoon. Osaltaan tämä heijasteli laajempia kansainvälisiä trendejä.

Monenkeskisen yhteistyön tavoitteet painottuivat keskeisten arvojen kuten demokratian, ihmisoikeuksien ja hyvän hallinnon edistämiseen sekä ihmiskunnan suurten uhkien kuten ilmastonmuutoksen, köyhyyden ja ruoka-, vesi- ja energiapulan torjuntaan.

Sääntöihin ja avoimuuteen nojaavan vapaakaupan edistäminen nostetaan niin ikään tavoitteeksi. Kehityspolitiikassa painottuu kehitysmaiden yritystoiminnan ja veropohjien vahvistamisen tukeminen sekä suomalaisen kehitysyhteistyön vaikuttavuuden ja tuloksellisuuden parantaminen.

Hallituksen politiikkaa kestävän kehityksen ja kehityspolitiikan alalla täsmennettiin kummastakin asiasta valmistellulla laaja-alaisella selonteolla.

Kestävän kehityksen selonteko koski YK:n kestävän kehityksen Agenda 2030-toimintaohjelman täytäntöönpanoa Suomessa. Sen painopisteet, kuten hiilineutraali ja resurssiviisas Suomi ja toisaalta yhdenvertainen, tasa-arvoinen ja osaava Suomi, olivat tarkoitetut kehittämään Suomen politiikkaa kestävän kehityksen katvealueilla mutta myös tarjoamaan hyviä käytäntöjä ja osaamista Suomen kansainvälisessä yhteistyössä ja kehityspolitiikassa. Kestävän kehityksen teemoista erityisesti ilmastopoliittinen keskustelu on leimannut Sipilän hallituksen kautta.

Kansainväliseen kriisinhallintaan osallistuminen on tärkeässä roolissa Suomen kansainvälisessä vastuunkannossa. Sitä Sipilän hallituksen ohjelmassa luvataan jatkaa aktiivisesti.

Joukkojen lukumäärillä mitattuna Suomen osallistumisen taso on jo pidemmän aikaa ollut laskevalla käyrällä sekä siviili- että sotilasoperaatioiden osalta.

Joukkojen lukumäärillä mitattuna Suomen osallistumisen taso on kuitenkin jo pidemmän aikaa ollut laskevalla käyrällä sekä siviili- että sotilasoperaatioiden osalta eikä Sipilän hallituskaan saanut tätä pysäytettyä. Syyt trendiin löytyvät kuitenkin pikemminkin kansainvälisten operaatioiden luonteesta ja Suomen halusta jakaa voimavarojaan eri kriisinhallintatoimijoiden käyttöön. EU:n ja Naton johtamat operaatiot ovat vähentyneet, eikä Suomella ole ollut halua sitoa välittömästi niistä vapautuvia resurssejaan YK-johtoisiin operaatioihin.

Sääntöihin ja avoimuuteen perustuvan vapaakaupan edistämisen osalta Sipilän hallitus joutui suurempien voimien armoille. Sen hallituskaudella kansainvälinen vapaakauppajärjestelmä ajautui suuriin vaikeuksiin. Hallituksen voi silti katsoa ajaneen tavoitteitaan vahvasti EU:n kautta edistämällä unionin johtoroolia sääntöpohjaisen kansainvälisen järjestyksen turvaajana.

Kesken hallituskautta siniseksi puolueeksi muuttuneiden perussuomalaisten ensimmäisellä hallituskaudella Suomi onkin ankkuroitunut EU:hun monessakin suhteessa aiempaa vahvemmin. Moni Suomelle keskeisistä kansainvälisen järjestyksen peruspilareista on nyt EU:n varassa. Suomi on myös purkanut viimeisetkin lainsäädännölliset esteensä sotilaallisen avunannon toteutumiselta unionin puitteissa.

Kirjoitus on osa Haasteita hallituksesta -sarjaa.

Teija Tiilikainen on Ulkopoliittisen instituutin johtaja.

Julkaisu Sipilän Suomi kurottaa länteen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viimeisten vuosikymmenien aikana kansalaisten suora poliittinen vaikuttaminen on noussut tärkeämpään asemaan politiikassa. Ilmiötä kuvaavat kansanäänestykset ympäri Eurooppaa. Kansanäänestykset antavat kansalle suoran mahdollisuuden vaikuttaa politiikkaan, vaikka tätä ei edustuksellisessa demokratiassa edellytetäkään.

Esimerkiksi Skotlannissa äänestettiin itsenäisyydestä vuonna 2014 ja Britanniassa EU-erosta tänä vuonna. Alankomaissa astui 2015 voimaan laki, jonka mukaan Alankomaiden kansalaisilla on mahdollisuus vaatia neuvoa-antavaa kansanäänestystä parlamentin hyväksymistä laeista ja sopimuksista.

Alankomaiden Geert Wilders on luvannut järjestää kansanäänestyksen maan EU-jäsenyydestä, jos hänestä tulee pääministeri ensi vuoden vaaleissa. Samaa on luvannut myös Marine Le Pen Ranskassa.

Samaan aikaan mielipidetiedusteluiden rooli on kasvanut poliittisessa päätöksenteossa. Niillä tunnustellaan kansalaisten suhtautumista merkittäviin poliittisiin kysymyksiin ja haetaan tukea päätöksenteolle.

Mielipidetiedusteluilla haetaan tukea päätöksenteolle.

Suomessa mielipidemittauksilla seurataan muun muassa kansalaisten suhtautumista sotilaalliseen liittoutumiseen. Nato-jäsenyys on edelleen epäsuosittua suomalaisten keskuudessa, mikä ohjaa vahvasti Suomen ulkopoliittista linjaa.

Poliitikkojen on vaikea viedä Suomea Natoon, jos he hakevat legitimiteettiä päätökselleen kansan keskuudesta. Poliitikot aina presidentti Sauli Niinistöä myöten ovatkin sanoneet, että Nato-jäsenyydestä on järjestettävä kansanäänestys, jos kysymys tulee ajankohtaiseksi.

Sotilaallinen liittoutuminen mielipidemittauksissa

Mitä mielipidetutkimukset sitten kertovat suomalaisten suhtautumisesta Nato-jäsenyyteen?

Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan (MTS) mielipidetutkimukset mittaavat suomalaisten mielipiteitä ulko-, turvallisuus-, ja puolustuspolitiikasta. Tutkimuksia on tehty vuodesta 1964 alkaen, jolloin niistä vastasi Henkisen maanpuolustuksen suunnittelukunta (HMS).

Ukrainan kriisistä alkaen MTS:n mielipidetutkimukset osoittavat vähentynyttä Nato-vastaisuutta.

Vuoden 2014 Ukrainan kriisistä alkaen MTS:n mielipidetutkimukset osoittavat vähentynyttä Nato-vastaisuutta, vaikka jäsenyys sotilasliitossa pysyykin melko epäsuosittuna. Huomattavaa kuitenkin on, että liittoutumattomuuden kannatus on vähentynyt Ukrainan kriisin seurauksena.

Yleisesti ottaen suomalaiset näyttävät suosivan sotilaallista yhteistyötä muun muassa Euroopan unionin kanssa, mutta vierastavan jäsenyyttä sotilasliitossa.

Kylmän sodan perintö väistymässä

Kylmän sodan aikaan verrattuna on selvää, ettei Suomen kansa enää yksimielisesti seiso sotilaallisen liittoutumattomuuden takana. Yleisesti ottaen Suomen puolueettomuuspolitiikkaa kylmän sodan aikana pidetään onnistuneena ratkaisuna.

Siitä huolimatta yhä suurempi osa kansasta kokee, että Suomen turvallisuus voidaan taata liittoutumattomuutta paremmin joko yhteistyöllä muiden läntisten organisaatioiden kanssa (Euroopan unioni) tai Nato-jäsenyydellä. Suomalaisten mielipiteet Nato-jäsenyyttä ja liittoutumattomuutta kohtaan ovat siis entistä jakautuneempia, etenkin Ukrainan kriisistä alkaen.

MTS:n mielipidetiedustelujen mukaan Nato-jäsenyyden kannatus on kasvanut maltillisesti – tai ainakin jäsenyyttä vastustetaan vähemmän kuin aiempina vuosina.

Kun vielä vuosina 2011–2013 yli kaksi kolmannesta vastusti Nato-jäsenyyttä, vastustajien määrä tippui vuosina 2014 ja 2015 60 prosenttiin. Huipussaan jäsenyyden kannatus oli vuonna 2014, kun 30 prosenttia vastaajista kannatti jäsenyyttä.

Huipussaan jäsenyyttä kannatti vuonna 2014 30 prosenttia vastaajista.

MTS:n mielipidemittausten mukaan suhtautuminen Nato-jäsenyyteen ja liittoutumattomuuteen jakaantuu epätasaisesti myös sukupuolen, ikäryhmän, koulutusasteen ja puoluekannan mukaan.

Miehet kannattavat Nato-jäsenyyttä keskimääräisesti enemmän kuin naiset. Huomattavaa on, että alle 25-vuotiaiden Nato-vastaisuus oli vuonna 2014 alimmillaan viimeiseen kymmeneen vuoteen. Seuraavana vuonna palattiin kuitenkin lähes edeltävien vuosien tasolle.

Eniten liittoutumista kannattavat 25–35-vuotiaat. Vastustusta puolestaan on eniten 50–79-vuotiaissa eli kylmän sodan aikaan eläneessä sukupolvessa.

Peruskoulun käyneet näyttävät olevan Nato-jäsenyyden hanakimpia vastustajia, kun taas korkeasti koulutetut kannattavat jäsenyyttä useammin.

Myös puolueiden väliset erot näkyvät mielipiteissä: kokoomuksen äänestäjissä on eniten jäsenyyden kannattajia ja vasemmistoliiton äänestäjissä vastustajia. Lisäksi SDP:n, keskustan, perussuomalaisten ja vihreiden äänestäjät useammin vastustavat kuin kannattavat Natoon liittymistä.

Venäjän paluu suurvallaksi

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen heikentynyt Venäjä on 2000-luvulla kohonnut jälleen suurvallaksi. Tämä näkyy monella tapaa Venäjän toimissa. On perusteltua väittää, että kehitys Venäjällä ja etenkin Ukrainan kriisi ovat vaikuttaneet suomalaisten lisääntyneeseen Nato-kannatukseen ja vähentyneeseen sotilaallisen liittoutumattomuuden kannatukseen.

MTS:n mielipidemittauksissa kysytään myös, mitkä tekijät aiheuttavat huolta kansalaisissa. Eniten suomalaisia näyttää huolestuttavan työllisyystilanne, kansainvälinen terrorismi, Euroopan talousnäkymät, turvapaikanhakijoiden määrän kasvu, Syyrian tilanne, ilmaston lämpeneminen, joukkotuhoaseiden leviäminen ja uskonnolliset ääriliikkeet.

Silti myös Venäjällä tapahtuva kehitys vuosina 2014 ja 2015 aiheutti huolta enemmistössä vastanneista. Vielä vuonna 2013 se huoletti vain alta puolta vastaajista.

Nato-mielipiteiden tulevaisuus

Tulevina vuosina suomalaisten Nato-mielipiteiden kehitys riippuu siitä, millaista kehitystä Venäjällä tulee tapahtumaan. Mitä suuremmaksi uhaksi suomalaiset Venäjän kokevat, sitä vahvemmaksi näyttää Nato-jäsenyyden kannatus nousevan.

Toisaalta Suomen ja Ruotsin välillä vallitseva keskinäisriippuvuus tulee mitä ilmeisimmin vaikuttamaan myös suomalaisten Nato-mielipiteisiin. Mikäli Ruotsi suhtautuu Nato-jäsenyyteen positiivisesti tulevien vuosien aikana, todennäköisesti myös Suomessa Nato-jäsenyyden kannatus vahvistuu. Nato on ja pysyy ajankohtaisena aiheena myös Ruotsissa.

Kuinka paljon Nato-mielipiteiden jakautuminen vaikuttaa suomalaiseen yhteiskuntaan? Kun jäsenyyttä kannatetaan etenkin korkeasti koulutettujen, tiettyjen ikäryhmien ja hyvätuloisten joukossa, mielipiteet voivat heijastella yhteiskunnan eriarvoistumista.

Jos kuilu eri yhteiskuntaluokkien välillä kasvaa, saattaa Nato-jäsenyyden kannatuksesta tulla etenkin ”parempiosaisten” mielipide.

Jakautuneet mielipiteet Nato-jäsenyydestä tulevat näkymään myös poliittisessa päätöksenteossa. Jakautuminen on selvästi esillä myös suomalaisten poliittisten puolueiden välillä ja sisällä.

Jakautuminen on selvästi esillä myös suomalaisten poliittisten puolueiden välillä ja sisällä.

Yksikään puolue – ehkä vasemmistoliittoa lukuun ottamatta – ei ole yhtenäinen Nato-kannatuksen suhteen. Tätä kuvaa myös se, että puolueet ovat valmiita pitämään Nato-option auki.

Suomen valtionjohto tuskin on viemässä Suomea Natoon ilman kansan suostumusta. Tällä hetkellä suomalaiset eivät näytä olevan valmiita Nato-jäsenyyteen. Tästä huolimatta Venäjän tulevat toimet saattavat muuttaa niin kansalaisten, poliittisten puolueiden ja päätöksentekijöidenkin asennoitumista.

VTM Nina Huuska on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Suomalaisten jakautuneet Nato-kannat ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Valtioneuvosto julkaisi aivan tasavallan presidentti Sauli Niinistön isännöimien Kultaranta-keskusteluiden alla tuoreen ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon.

Aiempiin, vuodesta 1995 lähtien laadittuihin turvallisuus- ja puolueettomuuspoliittisiin selontekoihin verrattuna ero on jo lähtökohdissa. Nyt julkaistu selonteko pyrkii käsittelemään laajasti ulko- ja turvallisuuspolitiikan toimintaympäristöä ja haasteita, ei vain ”kovaa turvallisuutta”.

Valtioneuvoston myllystä tullut selonteko on varsin tiivis, selkeärakenteinen ja suhteellisen lyhyt – vain 32-sivuinen. Se noudattelee tässä mielessä Juha Sipilän hallituksen linjaa, jossa tavoitteena on tiiviiden strategia-asiakirjojen julkaiseminen.

Miten hallituksen toimet ja politiikan linjaukset tukevat paikoin yleviä tavoitteita?

Toisaalta selonteko herättää kysymyksiä siitä, miten hallituksen toimet ja politiikan linjaukset tukevat paikoin yleviä tavoitteita. Sopivan abstrakti tavoitteenasettelu on omiaan viemään lukijan ”harhaan” ja auttaa unohtamaan ikävät kysymykset, kuten miten kehitysavun leikkaaminen tukee tavoitetta vahvistaa hauraita valtioita.

Toimintaympäristö on muuttunut – vai onko? 

Selonteossa kerrataan hallitusohjelman ”Suomi 2025”-visio ja esitetään muutamalla lauseella Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan päämäärät.

Ulko- ja turvallisuuspoliittisen toimintaympäristön lähtökohtana on näkemys keskinäisriippuvasta maailmasta, jossa ulko- ja turvallisuuspoliittista ajattelua ei voida rakentaa vain perinteisen geopolitiikan ja etupiiriajattelun varaan.

Selonteon perusteella keskeiset Suomeenkin vaikuttavat globaalit kehityskulut liittyvät ilmastonmuutokseen, väestökehitykseen, yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen, digitalisaation mahdollisuuksiin ja uhkiin sekä muuttoliikkeisiin. Tältä osin selonteko käsittelee Eurooppaan kohdistuvaa lisääntynyttä maahanmuuttoa ennen kaikkea uhkana sekä sisäiselle että ulkoiselle turvallisuudelle.

Lähialueen muutoksissa keskeinen huomio on Venäjän toiminnan muuttumisessa ja Ukrainan kriisin myötä Itämerellä voimistuneesta negatiivisesta kierteestä. Sotilaallisen voimankäytön mahdollisuutta ei suljeta pois. Tältä osin kirjaus on realistinen kuva toimintaympäristöstä, eritoten ajatellen selonteon 2020-luvulle tähyävää pidempää aikajännettä.

Ylimääräistä draamaa kirjauksesta on turha etsiä.

Ylimääräistä draamaa kirjauksesta on turha etsiä. Vuoden 2012 selonteossa todettiin sama asia: ”Laajamittaisen sotilaallisen voimankäytön uhka on pieni, mutta sitä ei voi sulkea pois” (s. 12). Tilannearvio oli hyvin samanlainen myös vuonna 2009 (s. 64). Vuoden 2004 selonteossa sotilaallisen voimankäytön mahdollisuus Suomen lähialueilla liitettiin suoraan Venäjään (s. 68, 76).

Kirjauksen osalta täytyy mennä ajassa taakse päin aina vuoteen 2001, jolloin kylmän sodan päättymisen jälkeisessä optimismin ilmapiirissä todettiin, kuinka ”kylmän sodan päättymisen käynnistämät muutokset Euroopan turvallisuuspoliittisessa tilanteessa ovat luonteeltaan syvällisiä ja pysyviä. Laajamittaisen sotilaallisen konfliktin uhka Euroopassa säilyy vähäisenä” (s. 4).

Turvallisuusympäristön analyysin jälkeen selonteko siirtyy ulko- ja turvallisuuspolitiikan painopisteiden ja tavoitteiden esittelyyn. Tältä osin selonteko on visioiva ja maalaileva, eikä se juuri erittele poliittisia toimintamalleja tai strategioita haasteisiin vastaamiseksi.

Selonteko ei ole mikään asiakirja, jossa esiteltäisiin implementoitavat poliittiset toimet, mutta siltä voisi odottaa paikoin vahvempaa konkretiaa. Tämä voisi hälventää ristiriitaa, joka Sipilän hallituksen toimien ja selonteon tavoitteiden välillä on.

Nato-optio, tuo turvallisuuspolitiikan ikiliikkuja

Sotilaallisen liittosuhteen osalta selonteko vahvistaa vakiintuneen määritelmän Suomesta sotilasliittoon kuulumattomana maana, joka kuitenkin ”pitää yllä sotilaallisen liittoutumisen mahdollisuutta” (s. 19) Kirjaus noudattelee 2000-luvun selontekojen kirjauksia ilman vuoden 2012 selontekoon sisäpoliittisista syistä kirjattua varausta pidättäytyä jäsenyyden hakemisesta.

Suomalaisen Nato-keskustelun kannalta Nato-optio-ajatteluun perustuva visio Suomen liittosuhteen kehittymisestä 2020-lukua kohden on ongelmallinen. Se pitää sisässään ajatuksen nopeasti ja ongelmattomasti toteutuvasta Nato-jäsenyydestä, jota voidaan hakea tilanteen olennaisesti heikentyessä.

Selonteossa optio näyttää olevan vallitsevan linjan vahvistamista, eli Suomi jatkaa tiivistä yhteistyötä Naton kanssa ja pyrkii hyödyntämään erilaisen harjoitustoiminnan oman puolustuskyvyn kehittämisessä sekä mahdollisuuksien mukaan syventämään olemassa olevia yhteistoiminnan malleja.

Majuri James Mashiri on todennut, ettei ”Nato [– –] kuitenkaan myy osto-optioita, joilla saataisiin oikeus lunastaa jäsenyys heikolla turvallisuustaseella”. Keskeinen kysymys kuulukin, onko Nato-optiota olemassa ja mitä se oikeastaan tarkoittaa.

Turvallisuuspolitiikan ikiliikkuja jatkaa liikettään myös vuoden 2016 selonteon jälkeen.

Presidentti Niinistö on korostanut, että jäsenyyden hakemisen kannalta turvallisuusympäristö ei ole vielä riittävästi muuttunut. Kultaranta-keskusteluissa Alexander Stubb (kok.) yritti saada panelistit arvioimaan, milloin tämä raja ylittyy, mutta selkeitä vastauksia ei saatu. Niinistö itse vertasi tilannetta ”vakavaan metsäpalovaroitukseen”, jonka jälkeen palovakuutuksen voi vielä ottaa.

Mielenkiintoisia kierroksia keskusteluun tuovat viime päivien lausunnot, joissa Naton toimintaa Itämeren turvallisuustilanteessa on arvosteltu varsin suorasanaisesti. Pääministeri Sipilä kritisoi Natoa ”raudan kuskaamisesta rajoille” mikä antaa ristiriitaisen viestin selonteon näkemykselle Naton vakauttavasta roolista.

Keskustan presidenttiehdokas Matti Vanhanen määritteli Nato-option signaaliksi Venäjälle, eli osoitukseksi Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen päätöksenteon suvereniteetista. Sen paremmin Vanhanen, Niinistö kuin Kultaranta-keskustelujen panelistitkaan eivät ole kyenneet määrittämään, milloin turvallisuustilanteessa ylitetään se raja, jonka jälkeen jäsenyyttä on haettava.

Turvallisuuspolitiikan ikiliikkuja jatkaa siis liikettään myös vuoden 2016 selonteon jälkeen. On hyvä, ettei selonteko sulje ovia mihinkään suuntaan, muttei se toisaalta anna lisävaloa Nato-linjauksiinkaan. Tässä mielessä Suomi jättää paljon sen varaan, mihin suuntaan Ruotsin turvallisuuspolitiikkaa mahdollisesti kääntyy vuoden 2017 vaaleissa.

Turvaa unionista, mutta millaisella politiikalla? 

Nato on vain yksi osa Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittista palettia. Vahvempi rooli selonteossa annetaan Euroopan unionille. Suomen tavoitteeksi asetetaan EU:n toimintakyvyn vahvistaminen ulko- ja turvallisuuspoliittisena toimijana ja todetaan, ettei Suomi voisi jäädä ulkopuoliseksi kriisin uhatessa toisen jäsenmaan turvallisuutta.

Sitoutuminen Lissabonin sopimuksen ”solidaarisuuslausekkeeseen” on selvä viesti: Suomi ei ole yksin, eikä se jätä muitakaan EU-maita yksin. EU-jäsenyyden myötä Suomi on siis vahvasti poliittisesti liittoutunut, ja selonteossa vahvistetaan myös turvallisuuspoliittista liittosuhdetta unioniin.

EU:n suhteen Suomi vahvistaa unionin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.

EU:n suhteen Suomella on vankka poliittinen agenda vahvistaa unionin ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa (YUTP). Kysymysmerkkejä on ilmassa enemmän kuin hyviä ja selviä vastauksia. Historiallista Nato-allergiaa sairastavassa Ranskassa ainakin nykyhallinto on suopea YUTP:n vahvistamiselle, mutta löytyykö vastakaikua muista maista?

Tällä hetkellä huomio kiinnittyy brexitiin, jonka mahdollisia seurauksia unionille voi vain spekuloida. Myös Ranskan poliittinen tuuli voi kääntyä vuoden 2017 presidentinvaalien jälkeen. Selonteko perustuu tältä osin hyviin toiveisiin vahvemmasta EU:sta, mutta antaa vähän konkretiaa toiveiden toteutumiselle.

Kuvaavaa on, etteivät kaikki toiveet ja tavoitteet ole yhteen sovitettavissa Suomen omankaan EU-politiikan kanssa. Turvapaikanhakijatilanteen hoidossa Suomi ei ole ollut innokkaana vahvistamassa yhteistä poliittista tahtotilaa. Onko niin, että yhteisvastuuta on helpompi vaatia asioissa, joissa sen toteutuminen näyttää kaikista vaikeimmalta? Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa harvemmin kannattaa syyllistyä haavekuviin rakennettuun illuusioon.

EU-ulottuvuuden osalta olennaista on myös erikseen kirjattu luku toimista ”muuttoliikkeiden perussyiden” hallintaan. Siinä poliittinen toiminta on siirretty abstraktimmalle ylätasolle ilman mainintaa EU:n roolista.

Selonteossa korostetaan pakolaisten auttamista ensisijaisesti tukemalla lähtömaiden poliittista vakautta.

Hallituksen nuivahko maahanmuuttopoliittinen linja näkyy selonteossa, jossa korostetaan pakolaisten auttamista ensisijaisesti tukemalla lähtömaiden poliittista vakautta. Kestävän ratkaisun kannalta tässä ollaan toki ytimessä, mutta on hyvä hetki kysyä, mitä hallitus on tehnyt tämän edistämiseksi.

Kansainvälisten järjestöjen tukeminen ja toimintakyvyn vahvistaminen kuulostavat kauniilta paperilla, mutta päätökset leikata kehitysapua ovat täysin päinvastaisia konkreettisia päätöksiä.

On päivän selvää, ettei lähtömaiden ongelmia saada ratkaistuksi helposti ja nopeasti. Siksi selonteossa olisi ollut paikallaan käydä läpi myös lyhyemmän aikavälin visioita siitä, kuinka turvapaikanhakijoita voitaisiin auttaa ja täten ehkäistä paitsi humanitäärinen katastrofi myös historiallisen vaikean pakolaistilanteen turvallisuuspoliittiset vaikutukset.

Naapuruuspolitiikan kulmakivet

Lopuksi on syytä vielä palata naapurimaihin. Venäjä ei selonteossa saa erityisasemaa ja ulkosuhteet itänaapuriin käydään läpi varsin lyhyesti. Tavoitteena on ylläpitää vakaita ja toimivia suhteita, sekä toisaalta rakentaa vuoropuhelua EU-linjojen puitteissa kansainvälisen tilanteen jännitteiden purkamiseksi.

Selonteon vahvempi paneutuminen Ruotsi-suhteeseen osoittaa hyvin, kuinka turvallisuuspoliittinen tilanne vaikuttaa myös Suomen naapuruuspolitiikkaan. ”Ruotsilla on erityisasema” (s. 23) ja kahdenvälisen yhteistyön syventäminen esitetään yhteisenä tahtotilana.

Painopiste naapuruuspolitiikassa on muuttunut, mikä on näkynyt myös viimeisten vuosien aikana julkisessa keskustelussa. Ruotsi ei ole enää vain hyvä länsinaapuri, vaan kumppani, jonka kanssa pyritään rakentamaan eri tasojen turvallisuuspoliittista yhteistyötä.

Ruotsin ja Suomen turvallisuuspoliittisen ajattelun erot taitavat olla noin 1 300 kilometriä pitkiä.

Kultaranta-keskusteluissa Ruotsi-suhteeseen tuli ainakin julkisia säröjä, ja presidentti Niinistökin intoutui toteamaan, että turvallisuuspoliittisessa ajattelussa taitaa olla eroja. Vaikka Niinistö ei näitä tarkemmin eritellytkään, voi hänen kommenteistaan päätellä niiden olevan noin 1 300 kilometriä pitkiä.

Tulevaisuus näyttää, miten yhteistyön muodot kehittyvät ja etenevät. Selonteon perusteella on selvää, että yhteistyön syventäminen on Suomen strategian mukaista ja tukee yhteistyöpainotteista turvallisuuspolitiikkaa.

Lisäksi kahdenvälisyys niin Ruotsin kuin Yhdysvaltojen kanssa näyttää olevan ongelmattomampaa kuin eteneminen Naton suhteen. Tämä on ymmärrettävää, sillä Natossa seuraava askel on täysjäsenyys, johon nykyhallituksen linjauksilla ei olla menossa.

Aktiivisen vakauspolitiikan tiellä

Selonteko ei osoita radikaaleja muutoksia perinteisesti hidasliikkeisessä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Kylmän sodan jälkeen vahvistunut sotilasliittoon kuulumattomuuden politiikka ja vakauden tavoittelun henki on säilynyt turvallisuusympäristön muutoksista huolimatta.

Vakauden tavoittelu on Suomelle relevantti tavoite, ja selonteossa vahvistetaan siihen käytettävää keinovalikoimaa lähtien Ruotsi-yhteistyöstä ja EU:n roolin vahvistamisesta. Selonteko myös vankistaa presidentti Niinistön aktiivisen vakauspolitiikan pilarimalliajattelua, jonka avulla Suomi pyrkii luovimaan maailmanpolitiikan myrskyisillä vesillä.

Selonteko toimii yhtenä pohjapaperina, jonka pohjalta vilkas turvallisuuspoliittinen keskustelu tulee jatkumaan.

Radikaaleja suunnanmuutoksia tai pikkutarkkoja politiikan toteuttamistapoja selonteosta ei löydy. Henri Vanhanen avaa ansiokkaasti selonteon ja sen laatimisprosessin luonnetta. Selonteko toimii yhtenä pohjapaperina, jonka pohjalta vilkas turvallisuuspoliittinen keskustelu tulee jatkumaan.

Suurimmaksi kysymysmerkiksi selonteosta jää se, miten nopeasti se vanhenee käsiin. Vuoden 2012 selonteon jälkeen olosuhteet ovat muuttuneet perustavanlaatuisesti.

Mahdollinen brexit tai vakava metsäpalovaroitus pohjoisessa Itä-Euroopassa voivat muuttaa hetkessä toimintaympäristön, joka selonteossa on kuvattu. Tältä osin on toivottavaa, että kulissien takana ulko- ja turvallisuuspolitiikan pelimerkit ovat paremmassa järjestyksessä kuin julkinen keskustelu antaa olettaa.

Miika Raudaskoski on historian tohtoriopiskelija Social and Cultural Encounters -tohtoriohjelmassa Itä-Suomen yliopistossa. Hän työskentelee nuorempana tutkijana historia- ja maantieteiden laitoksella. Väitöstutkimuksessaan Raudaskoski tarkastelee Suomen ja Venäjän rajan politisointia kylmän sodan jälkeisessä keskustelussa.

Julkaisu Yhteisen tilannekuvan äärellä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kotimainen ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu sai lisää lihaa luiden ympärille, kun odotettu asiantuntija-arvio Nato-jäsenyyden vaikutuksista julkaistiin vapun alla. Ulkoministeriön tilamaan selvityksen laativat entiset suurlähettiläät René Nyberg ja Mats Bergquist, pitkän linjan turvallisuuspolitiikan tuntija Francois Heisbourg sekä Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen.

Ennakkoon esitettiin arvioita selvityksen puolueettomuudesta, argumentoivathan Nyberg ja Bergquist joulukuussa 2014 Helsingin Sanomien vieraskynässä jäsenyyttä vastaan. Ammattilaisten laatima selvitys ei heijastele kenenkään henkilökohtaista Nato-kantaa, vaan pyrkii huomioimaan jäsenyyden mahdolliset vaikutukset.

Selvitys noudattelee kurinalaisesti toimeksiantoa, eikä ole sinällään mikään jäsenyyden haittojen ja hyötyjen taulukointiharjoitus, vaan laajempaa kuvaa pohtivampi arvio.

Selvityksestä voi poimia perusteluja omille argumenteilleen, olivatpa ne jäsenyyttä kannattavia tai sitä vastustavia.

Kuten arvata saattaa, selvityksestä voi poimia perusteluja omille argumenteilleen, olivatpa ne jäsenyyttä kannattavia tai sitä vastustavia. Tämä on positiivinen asia, sillä suomalaiseen keskusteluun on tavan takaa peräänkuulutettu faktoja näkemysten pohjalle.

Ruotsin ulkoministeri Margot Wallström vähätteli raportin painoarvoa vieraillessaan Porvoossa ja toisti oman ja edustamansa hallituksen kielteisen kannan.

Kansanedustaja Erkki Tuomioja (sd.) ennätti myös jo ennen erikoisesti aikataulutettua julkaisemista toteamaan, ettei selvitys tarjoa juuri mitään edes tavalliselle kaduntallaajalle. Kuten Wallström, myös Tuomioja nyrpisti nenää raportille ensisijaisesti siksi, että Nato-kannattajat tulevat käyttämään raporttia agendansa ajamiseen sisällöstä huolimatta.

Kenties kumpikin oli perehtynyt asiakirjaan huolimattomasti, sillä arviosta on vaikea saada minkäänlaista natokiimaisten haukkojen bestselleriä. Vaikka raportti olisi voinut olla tieteellisesti katsoen syväluotaavampi, ainakin sisältää tietyiltä osin viitteitä julkiseen aineistoon, se tarjoaa tässäkin muodossa tarpeellista asiapohjaa keskustelulle.

Ruotsi ja Suomi ne yhteen sopii?

Suurimman mediahuomion on saanut selvityksen vahva viesti Suomen ja Ruotsin ”kohtalonyhteydestä” jäsenyyden suhteen. Jos ennakkoon odotettiin ideologista värittyneisyyttä, olisi Berquistin ja Nybergin vieraskynän perusteella ollut asiallista odottaa myös vahvan Ruotsi-yhteyden esiintymistä.

Kyseissä tekstissä entiset suurlähettiläät kirjoittivat, kuinka olisi onnetonta, jos maat päätyisivät spekulatiivisesti eri ratkaisuun. Tämä on selvityksen vahvin viesti. Ruotsin ja Suomen, kuten Naton ja koko Itämeren alueen, turvallisuuden kannalta vain molempien liittyminen tai liittymättä jättäminen tarjoaa tasapainoisen ratkaisun.

Ruotsin ja Suomen turvallisuuden kannalta vain molempien liittyminen tai liittymättä jättäminen tarjoaa tasapainoisen ratkaisun.

Mikäli Ruotsi päättäisi liittyä Naton jäseneksi, Suomi jäisi ainoaksi sotilasliittoon kuulumattomaksi maaksi Itämeren pohjukkaan. Kriisin hetkellä asema olisi suojaton, ja koko asetelma Suomen poliittiset liittosuhteet ja sidokset huomioon ottaen kaiken kaikkiaan erikoinen.

Tässä tilanteessa Suomen historiallinen pelko ”lännen etuvartioksi” joutumisesta toteutuisi hankalalla tavalla. Naton näkökulmasta ”harmaa alue” Venäjän rajalla tuottaisi tarpeettoman lisäepävarmuustekijän ajatellen puolustautumista mahdollisen kriisin aikana.

Vastaavasti Suomen jäsenyys ja Ruotsin jääminen ulkopuolelle toisi Suomelle vastaavanlaisen etuvartioaseman paikan, mutta liittokunnan jäsenenä. Suomi olisi vaikeassa pussinperässä ajatellen esimerkiksi huoltoa kriisin aikana, mutta joutuisi muutoin ”etulinjan” maaksi. Tällainen tilanne olisi kiperä myös Natolle.

Poliitikot Pohjanlahden molemmin puolin omaavat toki näkemyksensä siitä, miten tätä Ruotsin ja Suomen yhteyttä tulisi tulkita. Puolustusministeri Jussi Niinistö (ps.) myönsi sen, mikä raportissa on luettavissa: ”Ruotsin ratkaisulla on meille merkitystä”, mutta muisti samaan hengenvetoon todeta Suomen tekevän ratkaisunsa lopulta itsenäisesti.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö oli varovaisempi ja korosti ettei ”sellaista automaattista kohtalonyhteyttä” ole. Toki hänkin muisti antaa varauman, ”etteikö mielipiteillä saata olla vaikutusta toinen toisiinsa”.

Hyvä, että ”kohtalonyhteys” on nyt kahden Niinistön suulla todettu turhaksi.

Kohtalonyhteys onkin ihan turhanaikainen sana, joten hyvä, että se on nyt kahden Niinistön suulla todettu turhaksi. Yhteys kuitenkin on, ja se on geopoliittinen ja strateginen, kuten raportissa esitetään. Molempien maiden erillisiin Nato-ratkaisuihin, olipa se jäsenhakemuksen jättäminen tai ei, sisältyy paljon enemmän haasteita kuin yhteneväiseen.

Poliitikot voivat vähätellä ratkaisujen yhteneväisyyttä, tekihän pääministeri Harri Holkerikin niin EY-jäsenyyden kohdalla. Lopputulema kuitenkin oli, että Ruotsin hallituksen ilmoitus lokakuussa 1990 ja valtiopäivien päätös jäsenyyden hakemisesta kesällä 1991 panivat vipinää kinttuihin Suomessa.

Nato-jäsenyyden kohdalla toiset toivovat ja toiset pelkäävät 1990-luvun alun kehityskulkujen toistumista. Ruotsin porvarillinen allianssi on kokonaisuudessaan ryhmittynyt Nato-jäsenyyden kannalle, mutta näkemyseroja konsultaatioista itään on. Ruotsin entinen puolustusministeri, kansanedustaja Karin Enström totesi, ettei Suomen ratkaisu sinänsä vaikuta Ruotsin päätöksiin – eli kielsi kohtalonyhteyden.

Ruotsin tilanne onkin hyvin mielenkiintoinen. Nato-jäsenyyden kannatus on kasvanut, mutta matka hakemuksen jättämiseen on vielä pitkä. Nykyisen hallituksen aikana ei suunnanmuutosta ole tapahtumassa. Julkisuuteen tihkuneiden tietojen mukaan hallituksen tilaama Nato-selvitys ei jäsenyyttä olisi suosittamassa.

Poliittiset tilanteet muuttuvat ja porvariallianssin suhtautuminen Nato-jäsenyyteen on myönteinen. Maan pitkän sotilaallisen puolueettomuuden linjan muuttaminen ilman demareiden tukea voi olla vaikeaa. Yhdysvaltain tulevat presidentinvaalitkin ovat tähän osaltaan vaikuttamassa, sillä ainakin ulkoministeri Wallström on antanut varsin nyrpeitä kommentteja Donald Trumpin ulkopoliittista visioista.

Suomessa kannattaa kuitenkin tarkalla korvalla kuunnella mitä länsinaapurissa keskustellaan. Yhteyden ja yhteneväisen ratkaisun merkityksen voi helposti kiistää niin kauan kuin todellinen suunnanmuutos näyttää olevan jossain kaukana tulevaisuudessa. Vuoden 2018 valtiopäivävaalit voivat olla hyvinkin merkitykselliset kotoisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kannalta.

Voihan Venäjä!

Nato-selvitys rakentuu Nato–Venäjä-vastakkainasettelun varaan, mikä heijastelee kiristynyttä kansainvälispoliittista tilannetta. Sävy on aivan toisenlainen kuin vielä vuonna 2007 Antti Sierlan laatimassa selvityksessä, jossa oli pohjavireenä toiveikkuus Naton ja Venäjän strategisen kumppanuuden elinmahdollisuuksista.

Vallitseva geopoliittinen tilanne Euroopassa on sellainen, että välit Venäjän ja Naton välillä ovat pirstoutuneet. Suhteiden kehityksen suhteen on olemassa paljon kysymyksiä, mutta vähän vastauksia. Tällä hetkellä Vladimir Putinin hallinnon politiikka eristää Venäjää niistä kumppanuuksista, joihin se on kylmän sodan jälkeen integroitunut.

Nato-jäsenyyden mahdollisia vaikutuksia ja seurauksia arvioidessaan asiantuntijat sivuavat kyllä Naton sisäistä dynamiikkaa tai koko Euroopan geopoliittista karttaa, mutta pääpaino on Venäjässä ja mahdollisissa reaktioissa. Tällaisessa arviossa ollaan väkisin hetteisellä maaperällä, vaikka poliittisen johdon kannanotoista voidaankin jotain päätellä.

Pääviesti tältä osin on, että jäsenyyshakemus ja jäsenyys johtaisivat ”määrittelemättömäksi ajaksi vakavaan kriisiin Venäjän kanssa”. Naton suopea suhtautuminen kahden Pohjoismaan jäsenhakemukseen verrattuna vuosikymmenentakaiseen ”itälaajentumiseen” vie analyysia pois Venäjä–Nato-dikotomiasta, mutta jää lopulta turhankin ohueksi.

Puhe Natosta näyttää olevan ennen kaikkea puhetta Venäjästä.

Sama koskee Venäjän ja Naton suhteiden kehityksen arviointia. Selvityksessä lähdetään vallitsevasta asetelmasta, mikä on perusteltua ja luonnollista, mutta tulevaisuuden arvion suhteen ei päädytä kriittiseen arvioon tai edes vaihtoehtoisten skenaarioiden luomiseen.

Yhdysvaltain rooli Euroopan puolustuksessa, maan mahdollinen poliittinen suunnanmuutos syksyn presidentinvaalien jälkeen tai vaikkapa Naton osuus Euroopan rajoilla turvapaikanhakijatilanteessa vaikuttavat siihen, millaiseen Natoon hypoteettinen hakemus jätettäisiin.

Toisaalta laajempi kuva Itämeren tilanteesta jää raportissa hieman kapeaksi, koska Max Jakobsonia mukaillen puhe Natosta näyttää olevan ennen kaikkea puhetta Venäjästä. Selvityksen päätehtävänä oli toki jäsenyyden vaikutusten arviointi, mutta johtopäätöksien tueksi kaivataan arviota Venäjän lisäksi laajemmasta suhteiden kiristymisestä Itämerellä.

Millainen rooli Itämeren alueella on Naton ja Venäjän välien kiristyksissä? Millaisia alueellisia uhkia voisi olla odotettavissa, ja miten ne voisivat vaikuttaa Suomeen sotilasliittoon kuulumattomana tai sen jäsenenä? Miten Suomen ja Ruotsin turvallisuuspoliittiset ratkaisut liittyvät Baltian puolustamiseen? Mitkä ovat Naton ja Yhdysvaltojen intressit ja voimavarat Itämeren alueella?

Nato-arvio ei tietenkään ole mikään pajatson tyhjennys, vaan hyvä paketti, josta jatkaa turvallisuuspoliittista keskustelua. Juhannuksen korvilla valmistuva ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko antaa toivottavasti lisäevästystä kesän ja syksyn keskusteluun sekä ympäröivän maailman toimintalogiikkojen ymmärtämiseen.

Kohti eksistentiaalista hyppyä?

Filosofi Søren Kierkegaard korosti ajattelussaan uskonratkaisun subjektiivisuutta puhuen ”hypystä” uskomiseen ainoana ratkaisuna uskon ja epäuskon dilemmaan. Nato-selvitystä voi lukea kierkegaardilaisittain pohjustuksena eksistentiaaliselle hypylle Naton jäseneksi.

Nato-jäsenyydestä käytävä keskustelu osoittaa, kuinka jäsenyys ei ole vain sotilaallis-strateginen tai poliittinen valinta, vaan myös suuressa määrin identiteettikysymys. Samoin kuin EU:sta 1990-luvun alussa, on Natosta muodostettu mittatikku Suomen eurooppalaisuudelle ja länsimaalaisuudelle. Liittoutumattomuuden harmaa alue on epävarmuuden tila, josta on syytä tehdä Nato-hyppy liittokunnan turvatakeiden verkkoon.

Nato-ratkaisussa on viime kädessä kyse subjektiivisesta poliittisesta päätöksestä.

Nato-ratkaisussa on viime kädessä kyse subjektiivisesta poliittisesta päätöksestä. Tietoa ja analyysia päätöksen pohjalle on jo nyt olemassa, eikä varmaa tietoa seurauksista saada, vaikka tuotettaisiin vielä kirjastollinen uusia raportteja.

Juuri epävarmuus tekee päätöksenteosta niin epämiellyttävää. Suuri syy tähän on historialla ja sen tulkinnoilla. Selvitys osaltaan yrittää tuoda historiapolitiikan mukaan Nato-analyysiin, mikä on tervetullutta, mutta samalla tuottaa kansallista jatkokertomusta menestyksellisestä ulkopolitiikasta ja sen pitkästä linjasta.

Selvityksen tiivistelmästä on poimittavissa Suomi-tarinan pääpalikat: länsimaalaisuus, eurooppalaisuus, pohjoismaalaisuus ja rajamaalaisuus. EU-jäsenyys esitetään jopa apokalyptisenä tapahtumana, ”kotiinpaluuna”, jossa Suomi vapautui kylmän sodan kahleista kokonaisvaltaiseksi eurooppalaiseksi kansakunnaksi.

Tämä sopii vakiintuneeseen narratiiviin, jossa Suomen taloudellinen ja poliittinen integroituminen EFTAan ja myöhemmin unioniin esitetään identiteettipoliittisena ja eksistentiaalisena siirtymänä reunalta keskelle.

Rajamaalaisuus kuitenkin säilyy keskeisenä osana suomalaisuutta ja ajatusta Suomesta. Maantieteen pysyvyys on Venäjän tuottamaa jatkuvaa epävarmuutta. Kansallisen olemassaolon turvaa vain oikeanlainen tasapainoilu idän ja lännen välissä – vaikeasti ennustettavan naapurimaan aiheuttaman geopoliittisen dilemman hallintaa – kuten selvityksen yhteenvedossa asia muotoillaan.

Selvityksestä on luettavissa eräänlainen lähtöoletus pienvaltiorealismin menestystarinasta, jolle pohjaa haetaan muistuttamalla, kuinka ”Suomen kaltaisen pienen maan on syytä olla huolellinen harkitessaan suurstrategiaansa liittyviä valintoja” ja jatkamalla sitten lyhyeen historiakertomukseen, joka alkaa vuoden 1944 puna-armeijan suurhyökkäyksestä.

”Epätodennäköinen selviytymistarinta”, tai torjuntavoitto, kuten vuoden 1944 taisteluita kansallisessa kaanonissa on totuttu kutsumaan, yhdistyy selvityksessä korkeaan maanpuolustustahtoon ja vahvaan asevelvollisuusarmeijan tuottamaan puolustukseen. Selviytymistarinan jatkokertomuksen muodostaa vuosien 1945–1991 tasapainoilupolitiikka, vaikkei Paasikiven–Kekkosen linjaa nimeltä mainitakaan.

Mielenkiintoinen nyanssi selvityksen rakentamassa tarinassa on, ettei Suomen ja Saksan de facto liittosuhdetta mainita vuoden 1944 taisteluiden osalta lainkaan. Se oli sitkeä Suomi, joka pystyi torjumaan puna-armeijan hyökkäyksen. Tarina ei myöskään yllä 1930-luvun tapahtumiin ja politiikkaan, jolla ei kyetty estämään Neuvostoliiton hyökkäystä marraskuussa 1939.

Miksi selvitys lähti tarinankerronnan ladulle?

Kääntämällä historian tulkinnan toisinpäin asetelma näyttäisi siltä, että reunavaltioajattelusta irrottautunut ja puolueettomuuspolitiikkaan pyrkinyt Suomi jäi yksin suurvaltapelin (Molotov–Ribbentrop-sopimuksen) jalkoihin. Vuosina 1941–1944 sotilaallisesti liittoutunut Suomi onnistui jopa ylittämään vanhan rajan hersytellen Suur-Suomi-ideologeja ja torjumaan puna-armeijan suurhyökkäyksen.

Historialla on vaikutuksensa politiikkaan ja historia itsessään on maantieteellisen aseman tulkintaa, kuten Colin Gray on luonnehtinut. Suomen kohdalla maantieteen ja historian käsikynkkä on ilmeistä, mikä näkyy myös Nato-selvityksessä.

Kun on tiedossa, kuinka voimakas vaikutus talvi- ja jatkosodilla on kansallisessa itseymmärryksessä ja ulkopoliittisessa päätöksenteossa, herää kysymys, miksi selvitys lähti tarinankerronnan ladulle. Miksi muuten suppeudestaan huolimatta analyyttiseen selvitykseen oli tarpeen rakentaa yksi tulkinta Suomen kansallisesta kertomuksesta ja esittää se annettuna ja vaihtoehdottomana?

Paradoksaalinen Nato-suhde

Asiantuntijaselvitys ei tuo ratkaisua Suomen ja myös Ruotsin Nato-suhdetta vaivaavaan paradoksaalisuuteen. Kylmän sodan jälkeinen integroituminen EU:n ja Naton puolustus- ja turvallisuuspoliittisiin järjestelmiin on viety pitkälle.

Toisten mielestä kyse on ollut Nato-hivutuksesta, jossa Suomi on viety kuin vaivihkaa jäsenyyden portille. Toiset perustelevat kehitystä mielellään identiteetti- ja arvopuheella, jossa korostetaan läntistä yhteenkuuluvuutta ja organisaatioita läntisten arvojen takaajina.

Samanaikaisesti Suomessa ja Ruotsissa elää tiukassa käsitys maiden puolueettomuudesta, tai ainakin liittoutumattomuudesta. Kyse on Naton lisäksi EU:sta ja Yhdysvalloista. Vielä 2000-luvun taitteessa EU:n yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka nähtiin vaihtoehtona Natolle.

EU:n sisäisten ongelmien pahentuessa tämä puhe on jäänyt vähemmälle. Nyt Nato-vaihtoehtona tuntuu olevan kahdenvälisyyden vahvistaminen niin Ruotsin kuin Yhdysvaltojen kanssa. Nato-jäsenyydestä puhuminen tuntuu olevan vaikea pala yhdelle jos toiselle poliitikolle, kun taas transatlanttisesta kumppanuudesta on helpompi puhua.

Suomen Nato-päätösten suhteen selvitys ei tarjoa työntövoimaa kohti jäsenyyttä. Vahva Ruotsi-yhteyden korostaminen kytkee Suomen päätöksen länsinaapurin politiikkaan. Tältä osin Nato-haukkojen kiimaa pelkäävät voivat nukkua yönsä rauhassa. Suomi ei ole livahtamassa jäseneksi.

Entä jos se onkin Rosenbad, jossa konsultaatioita Kremlin sijaan olisi syytä käydä?

Huonoja yöunia voi tosin aiheuttaa pohdinta siitä, onko ratkaisu lopulta täysin omissa käsissä. Olemme tottuneet ajattelemaan tätä Venäjän kautta, eli Suomi ei konsultoi enää Kremliä turvallisuusratkaisuissaan. Entä jos se onkin Rosenbad, jossa näitä konsultaatioita olisi syytä käydä?

Selvityksessä rakennetun kansallisen kertomuksen viimeinen luku on edelleen kirjoittamatta. Se vaatii eksistentiaalisen hypyn, jolla ratkaistaan mihin suuntaan Suomi asemoidaan seuraavaksi.

Onko puolueettomuudesta ja liittoutumattomuudesta luopumisen jälkeen edessä sotilaallinen liittoutuminen, vai nykyisen sotilasliiton ulkopuolella vahvasti integroituneen länsimaalaisuuden tie? Vaiko kenties paluu puolueettomuuteen, jota on viime aikoina jälleen vaadittu äänekkäämmin eritoten puoluekentän vasemmalta laidalta.

Julkaisu Mitä Nato-selvitys meille kertoi? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.