Tarina kahdesta kaupungista

New York tunnettiin pitkään etenkin järjestäytyneestä rikollisuudestaan. Rikollisuuden kitkemisen katsotaan alkaneen vuonna 1977, jolloin pormestariehdokas Ed Koch voitti vaalit ”laki ja oikeus” -teemallaan. Kochin voiton jälkeen rikollisia kohtaan lepsuksi leimatut pormestarikandidaatit ovat olleet tähän asti tuhoon tuomittuja. Tällä kertaa vaalit voitti poikkeuksellisesti ehdokas, jonka kampanjalupauksiin kuului mm. poliisin suorittamien summittaisten ruumiintarkastusten (frisk and search) lopettaminen.

Nämä enimmäkseen ei-valkoisiin kaupunkilaisiin suunnatut tarkastukset ovat vihastuttaneet jo pitkään etenkin käytäntöjen kohteina olevia kansanryhmiä, mutta toisaalta niiden toteuttamisaikana rikollisuus on vähentynyt merkittävästi. On mielenkiintoista, että New Yorkin äänestäjät eivät uskoneet de Blasion vastaehdokkaan, republikaani Joe Lhotan vakuutteluja siitä, että rikollisuus tulee palaamaan New Yorkin kaduille, mikäli aggressiivisista toimenpiteistä luovutaan.

De Blasion valinta saattaakin olla merkki maantieteellisesti New Yorkia laajemmasta asennemuutoksesta, ja se voi avata uusia uusia näkymiä Yhdysvaltain sisä- ja ulkopolitiikkaan. Demokraattipuolue on kansallisellakin tasolla jo pitkään kampanjoinut ilman sosiaalisen eriarvoisuuden ja sen tuottamien ongelmien esiin tuomista. Tämä on yllättävää, koska eriarvoisuuden esiinnostamisen  voisi kuvitella vetoavan vähävaraisiin, esimerkiksi heidän äänestysaktiivisuuttaan lisäten.

Eri kansanryhmien vastakkainasettelun sijaan demokraatit ovat pyrkineet voittamaan maltillisen keskivertoäänestäjän äänen, mistä taktiikasta erityisesti Bill Clinton tunnettiin. De Blasio kuitenkin irrottautui polarisoivalla kampanjallaan tästä kaavasta täysin. De Blasion strategian keskeisenä kielikuvana toimi argumentti New Yorkista ”kahtena kaupunkina”. Dickensiläistä perua oleva vertaus kuvaa sitä, miten rikkaat ja köyhät ovat muodostaneet omat kaupunkinsa kaupungin sisällä.

Argumentti perustuu toukokuussa julkaistuun raporttiin, jonka mukaan New Yorkin asukkaista noin puolet elää köyhyysrajalla. Asiantilan osoittamisen lisäksi de Blasio on esittänyt muun muassa minimipalkkaa ja sosiaalista asunnontuotantoa eriarvoisuuden vähentämiseksi. Demokraattien tyypillinen, varmisteleva ja jopa köyhiä syyllistävä retoriikka, puuttui nyt täysin de Blasion kampanjasta. Sen sijaan de Blasio nimesi ennen kuulumattomalla tavalla rikkaita suosivat yhteiskuntarakenteet syyksi köyhyydelle ja sosiaaliselle eriarvoisuudelle.

Charles Dickensin romaani Kaksi kaupunkia pitää sisällään varoituksen siitä, että sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden kylväminen johtaa lopulta luokkienväliseen konfliktiin.  Amerikkalaisessa poliittisessa retoriikassa ykseyden korostaminen on kuitenkin lähtökohta, joka pohjaa esimerkiksi laajasti käytössä olevan uskollisuudenvalan ”one nation under god” -viestiin. De Blasion vastaehdokkaana ollut Lhota yrittikin kampittaa de Blasiota korostamalla kaupungin yhtenäisyyttä ja uhkaamalla de Blasion valinnan pormestariksi altistavan kaupungin luokkasodalle.

Demokraattien uskomuksena on ollut, että retorisesta radikalismista seuraa maltillisen valkokaulusäänestäjän sosialisminpelkoinen vastareaktio ja heilahtaminen republikaaniehdokkaan taakse, kuten kävi Michael Dukakiksen kärsiessä tappion Gerge  H.W. Bushille vuoden 1988 presidentivaaleissa. Tätä ilmiötä ei kuitenkaan nyt tapahtunut, vaan de Blasio sai voittonsa.

Miksi näin kävi? Columbian yliopiston journalistiikan professori Thomas B. Edsallin mukaan de Blasion valinta saattaa olla seurausta New Yorkin alueen demografisesta muutoksesta. On havaittu, että eri kansanryhmien välillä vallitsee vahva erimielisyys köyhyyden syistä. Mustat ja latinot uskovat, että köyhyys kumpuaa yhteiskunnan rakenteista. Puolet valkoisista taas uskoo, että köyhyys on ainakin osittain köyhän omaa syytä. New Yorkin äänestäjäkunnassa valkoisten lukumäärä ja merkitys pienenevät jatkuvasti, ja näin ollen rohkeampi retoriikka tulee mahdolliseksi.

Toisaalta de Blasio otti myös riskin suhteessa mustiin ja lationoäänestäjiin kannattaessan voimakkaasti ns. charter-koulujen tuen vähentämistä. Nämä normaaleja kouluja itsenäisemmin toimivat koulut ovat sijoittuneet valtaosin huonosti toimeentulevien perheiden koulupiireihin ja saavuttaneet hyviä oppimistuloksia. De Blasio asettui kuitenkin tukemaan opettajien ammattiliittoja, jotka vaativat kaupungin resurssien keskittämistä kunnallisille kouluille. Tämän riskin ottaminen ei ennusteista huolimatta kuitenkaan kaatanut de Blasiota, vaan hän voitti lähes sata prosenttia mustien ja latinoäänestäjien äänistä kannattamalla heille epäedullista koulupolitiikkaa. Näyttää siis siltä, että demografinen muutos antaa mahdollisuuden rohkeammalle sosiaalipolitiikalle.

Uusi urbaami populismi

De Blasion voitto on jo ehditty nimetä todisteeksi uudesta urbaanin populismin noususta. Näissä arvioissa uusi populismin muoto näyttäytyy liberaalina vastareaktiona oikeistovoimien jo vastatuulessa olevalle teekutsu-liikkeelle. Urbaanin populismin juuret löytyvät osittain Occupy Wall Street -liikkeestä, jonka sanoma on nyt jalostunut vaalikelpoiseksi ja löytänyt tiensä vallan salonkeihin. Demografisen muutoksen lisäksi uutta urbaania populismia ruokkii kaupungistuminen, mistä demokraatit hyötyvät selkeästi, sillä tiheimmin asutuilla alueilla demokraatit muodostavat lähes poikkeuksetta enemmistön.

Myös Yhdysvalloissa kokonaisuutena valkoinen äänestäjäkunta on kutistumaan päin, ja väestö on keskittynyt kaupunkeihin. Urbaanin populismi nousu onkin todennäköistä lähitulevaisuudessa vähintään Yhdysvaltain suurimmissa kaupungeissa. New Yorkin lisäksi poliittisen agendan muutos on jo nähtävissä Bostonin ja Los Angelesin viimeaikaisissa pormestarivaaleissa.

Urbaani populismi hakee ratkaisuja ensisijaisesti kotikutoisiin ongelmiiin, kuten rakennemuutoksesta johtuvaan Detroitin kaltaisten vanhojen teollisuuskaupunkien yhteiskuntarakenteiden romahtamiseen ja suurten tuloerojen aiheuttamiin sosiaalisiin ongelmiin. Hyvinvointikysymysten korostuminen poliittisessa toiminnassa voi johtaa siihen, että Yhdysvallat kääntyy aiempaa enemmän sisäänpäin painottaen oman kansakuntansa rakentamista ja eheyttämistä.

On ennakoitavissa, että seurauksena urbaanin politiikan ilmiölle saattaa syntyä myös sarja konservatiivisiä vastareaktioita, kuten kävi 1990-luvun alussa, jolloin Rudy Giuliani syrjäytti New Yorkin edellisen liberaalin pormestarin David Dinkinsin. New Yorkin konservatiivit saivat tuolloin nostetta Crown Heightsin rotumellakoista, ja nollatoleranssiin uskoneen Giulianin myötä lakia ja oikeutta jaettiin entistä kovaotteisemmin.

Konservatiivit ovat kuitenkin juuri nyt vailla suuntaa, eikä nopea vastareaktio ole todennäköinen. Luultavaa sen sijaan on, että jakolinjat demokraattipuolueen sisällä syvenevät ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta vaativat uudistajat tulevat haastamaan ne valkokaulussosialistit, jotka ovat tottuneet pitämään Bill Clintonia esikuvanaan ja tähän asti päässeet päättämään demokraattipuolueen agendan. Tämä tulkinta ennustaa ongelmia myös Hillary Clintonille seuraavissa presidentinvaaleissa.

Julkaisu New Yorkin pormestarivaalit ja uusi urbaani populismi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Turkin media oli asiasta pääosin hiljaa, mikä vahvistaa varsin selvästi sen, mitä Turkin politiikan tutkijat ja tarkkailijat ovat sanoneet jo pitkään: Turkin sananvapauden tila on huolestuttavan heikko. Media on suurelta osin hallituksen talutusnuorassa. Sananvapautta arvioiva järjestö Freedom House sijoittaa Turkin tämän vuoden maailmanlaajuisessa vertailussaan vasta jaetulle 120. sijalle. Esimerkiksi Suomen sijoitus vertailussa on jaettu kolmas sija. Tietoa Turkin protesteista onkin tullut lähinnä sosiaalisen median, ulkomaisten tiedotusvälineiden ja ulkomailla asuvien turkkilaisten kautta.

Kansainväliset tulkinnat Turkin tapahtumista vahvistavat myös Hayden Whiten teesin siitä, että tapahtumia tulkitaan aina oman moraalisen tai esteettisen viitekehyksen kautta. Kansainvälisten suhteiden tutkimuksen puolella esimerkiksi David Campbell on kirjoittanut siitä, kuinka poliittisia tapahtumia voi kuvata useilla keskenään poikkeavilla tavoilla, joilla voi olla varsin erilaisia poliittisia vaikutuksia. Poliittinen tapahtuma saa merkityksensä vasta tulkinnan myötä, ja merkityksien luomiseen käytetään olemassa olevia kulttuurisia tai poliittisia symboleja. Näin poliittinen tapahtuma liitetään osaksi suurempaa tarinaa, joka tekee ympärillä olevan todellisuuden helpommin lähestyttäväksi. Irralliset ja satunnaiset tapahtumat eivät vastaa tarpeeseen nähdä todellisuus merkityksellisenä ja ymmärrettävänä kokonaisuutena, jossa on mahdollista edes hetkittäin nähdä tarkoitus ja suunta.

Kaksi symbolista viitekehystä

Turkin tapahtumia on tulkittu pääasiassa kahden symbolisen viitekehyksen kautta: maallistuneiden ja uskonnollisten voimien välisenä mittelönä tai vastalauseena kapitalismia vastaan. Ensimmäisessä tulkintamallissa tapahtumat on liitetty osaksi arabikevään tapahtumia ja jälkimmäisessä tulkintamallissa osaksi Occupy-liikettä. Molemmilla kansalaisliikkeillä on valtavasti symbolista painoarvoa, joka ohjaa tulkintaa jo pelkillä sanavalinnoilla: Taksimin aukiosta muodostui nopeasti uusi Tahririn aukio ja Gezi-puistosta #occupygezi. Analyyseissä vilisee viittauksia ”Turkin kevääseen”, eikä ”Turkin kesällä” enää viitatakaan tulevaan kesälomamatkaan Turkin aurinkorannoille.

Molemmille tulkintamalleille on yhteistä kahtiajaon retoriikka, jota Hayden White kutsuu metonyymin troopiksi. Tässä diskurssimallissa todellisuus nähdään kahden vastakkaisen voiman taisteluna, josta ehkä tunnetuimpana esimerkkinä on valistusaatteen kahtiajako järjen ja ei-tieteellisten uskomusten välillä. Turkin politiikkaa tulkitaan usein juuri kahtiajaon kautta, varsinkin nykyisen uskonnollismielisen AK-puolueen päästyä valtaan vuonna 2002. Analyyseissä islamin roolista modernissa yhteiskunnassa liikutaan usein valistusaatteen piirtämien ajatusmallien sisällä: uskonto ja politiikka ovat ikuisella törmäyskurssilla keskenään ja ne on yksinkertaisesti pidettävä erossa toisistaan.

Kapitalismin vastaisessa tulkinnassa puolestaan tukeudutaan Marxin oppeihin kapitalistisen järjestelmän sisäänrakennetusta itsetuhovoimasta, jonka merkkejä voi nähdä jokaisessa protestissa, joka jollain tavoin hyökkää markkinatalouden symboleja tai toimintatapoja vastaan. Turkin tapauksessa symbolina toimi suunnitteilla oleva kauppakeskus. Kahtiajako brutaalin kapitalistisen koneiston ja humaaneja arvoja puolustavien kansalaisten välillä oli helppo tehdä ja liittää se suurempaan kertomukseen kansainvälisestä kapitalismin vastaisesta Occupy-rintamasta. Tässäkin tapauksessa tulkitsijan oma arvomaailma ohjaa tulkintaa. White painottaa, ettei ole olemassa yhtä oikeaa tulkintaa – kysymys on enemmänkin tarinan uskottavuudesta, joka syntyy tarpeeksi vahvoista kulttuurisista ja poliittisista symboleista, joilla tapahtuma liitetään osaksi laajempaa ilmiötä.

Tulkinnassa toimivaa symboliikkaa löytyy myös kauempaa: Turkin tapahtumat on liitetty muun muassa Ranskan vuoden 1968 mielenosoituksiin. Turkki vain tulee Ranskan perässä yli 40 vuoden viiveellä. On huomionarvoista, että lähiviikkojen mellakat Ruotsissa ovat jääneet vähemmälle huomiolle tulkinnoissa. Yhteistä symboliikkaa ei löydy samalla tavalla kuin arabikevään ja Occupy-liikkeen kanssa. Ruotsin tapahtumat onkin liitetty yhteen Lontoon vuoden 2011 ja Ranskan vuoden 2005 nuorisomellakoiden kanssa.

Näissä tapauksissa esimerkiksi antikapitalistinen narratiivi on jäänyt suurilta osin käyttämättä ja päällimmäiseksi tulkinnaksi on valikoitunut maahanmuuttajien kotoutumisongelmat. Tapahtumiin viitataan edelleen negatiivissävytteisesti ”mellakoina” toisin kuin esimerkiksi arabikevään tapahtumien kohdalla. Istanbulin mielenosoitusten kohdalla identiteettikysymykset on liitetty osaksi antikapitalistista tulkintaa istanbulilaisten taistelusta suuria korporaatioita vastaan, kun taas ”lähiömellakoissa” päällimmäiseksi identiteettikysymykseksi nousi maahanmuuttajuus. Tämä kertoo enemmän tulkintoja ohjaavista ajatusmalleista kuin itse tapahtumien luonteesta.

Merkki demokratian noususta

Turkin tapahtumat voi nähdä myös ilman hallitsevaa kahtiajaon mallia. Mielenosoituksia voi tulkita demokratian kehittymisen kannalta, ja nostaa esiin Turkin yhteiskunnan demokratisoituminen. Tämä tulkintamalli on lähempänä Hayden Whiten synekdokeen trooppia, jossa painotetaan vastakkainasettelun sijaan toimijoiden ja asioiden välisiä yhdistäviä ja eheyttäviä tekijöitä. Viime päivien tapahtumat voi tulkita todisteeksi turkkilaisten demokraattisen osallistumisen taidoista, joissa monilla eurooppalaisilla on opittavaa.

Esimerkiksi Euroopan unionin demokratiavajeen korjaamiseksi on ollut huolestuttavan vähän kansalaisliikehdintää, vaikka tilanne on noteerattu laajalti ja EU:lla on suora vaikutus satojen miljoonien kansalaisten elämään. Turkissa autoritääristä valtakoneistoa vastaan uskalletaan nousta seurauksista huolimatta. Istanbulissa asuville mielenosoitukset Taksimilta alkavalla Istiklal-pääkadulla ovat arkipäivää.

Tässä mielessä tulkinnat siitä, että Turkin mielenosoitukset ovat merkki maan demokratian heikosta tilasta, ovat harhaanjohtavia ja perustuvat ajatukseen demokratiasta hierarkkisena hallintokoneistona, jota pyörittää ensisijaisesti vaalijärjestelmä. Demokratia on paljon muutakin. Demokratian keskiössä on kansalaisten usko vaikutusmahdollisuuksiinsa – viime kädessä mielenosoitusten ja kansalaisvaikuttamiskanavien kautta.

Turkin tapahtumat voi nähdä osoituksena Turkin demokraattisen vaikuttamisen kehittymisestä ja kansalaisten uskosta mahdollisuuksiinsa vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon. Tärkeiksi koettujen asioiden puolesta ollaan valmiita taistelemaan muillakin tavoilla kuin ”tykkäämällä” nettikampanjoita tai allekirjoittamalla nettivetoomuksia. Tässä tulkintamallissa Turkki ei laahaa muun Euroopan perässä vaan toimii yhtenä edelläkävijöistä.

Artikkelikuva: Johanna Vuorelma

Julkaisu Tahrir vai Occupy: Turkin mielenosoitusten tulkinnasta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Occupy Wall Street monine lonkeroineen on selvästi vaikutusvaltaisin vasemmistosta päin maailmaa katsova yhteiskunnallinen liike Yhdysvalloissa vuosikymmeniin. Liike on päällisin puolin outo. Sen toimintamallina on majailu julkisessa tilassa, kuten puistossa. Tähän oleskeluun sisältyy protesti finanssimaailman valtaa vastaan, jonka erityisenä kohteena on rikkaimman yhden prosentin valta. Tarkempaa agendaa liikkeellä ei kuitenkaan ole.

Tällä reseptillä liike on kasvanut tuhannelle paikkakunnalle. Mielipidetiedusteluissa amerikkalaisten enemmistö tukee liikkeen perustavoitteita, ja poliitikot kokevat olevansa pakotettuja reagoimaan liikkeen vaatimuksiin. Tällaista ilmiötähän täytyy yrittää ymmärtää. Ymmärryksen muodostamisen tiellä on ainakin kolme haastetta.

Mikä tapahtumissa vetoaa?

Ensimmäinen haaste on ymmärtää, miksi puiston valtaamistapahtuma vetoaa. Päädyin itse puolisattumalta hetkellisesti osaksi liikettä New Yorkissa, kun jo kerran tyhjennetty liikkeen alkupiste Zuccotti Park vallattiin hetkeksi takaisin. Parin tunnin ajan istuskelin aktivistien kansoittamassa puistossa, juttelin ihmisten kanssa ja seurasin puiston ”yleiskokousta”.

Puistossa on kylmä, ihmiset kommunikoivat koomisella ”ihmismikrofonilla”, ja kommunikaation sisältö liittyy lähinnä puistossa olemiseen itseensä. Sitä paitsi NYPD:n läsnäolo on epämukavan painostavaa, ja liikkeen väen puhetyyli yliamerikkalaisen imelää.

Silti jokin touhussa vetoaa, enkä osaa oikein kuvata sitä. Jollain tavalla ilmassa on tapahtuman tuntu. Se sellainen selittämätön aavistus, että tämä puistotila juuri nyt demonstroi jotain yhteiskunnallisen logiikan murroskohtaa ja asioiden muuttumista yllättäen kiinnostavaksi.

En osaa selittää sen paremmin, mutta olen iloinen siitä että olin paikalla edes hetken.

Valtausliikkeessä yhdistyvät useat lähtökohdat

Toinen haaste on ymmärtää Occupy-liikettä protestiliikkeenä. Miksi se vetää niin paljon väkeä mukaansa ja leviää kuin kulovalkea, siinä missä useimmat samanlaiset liikkeet kokoustavat kymmenettä vuotta kymmenen hengen porukalla?

Luulen, että tämän valtausliikkeen idea on siinä, että se onnistuu yhdistämään nykyajan vaihtoehtopolitiikan keskeiset ideat saman katon alle toimintatyylissään. Yllättävänkin laajoissa piireissä tuntuu nimittäin vallitsevan intuitiivinen konsensus siitä, että politiikka nykymuodossa annettuna ei toimi. Protestikentällä tuloksena on kolmenlaisia yrityksiä määritellä politiikka uudelleen.

Ensimmäinen ryhmä ajaa muutoksia rakenteisiin, jotka on tähän asti onnistuttu markkinoimaan epäpoliittisina. Finanssimaailman asema on keskeinen kysymys. Pyrkimyksenä on osoittaa, että säätelemättömät rahoitusmarkkinat eivät ole neutraali rahoituksen tehokkaan kanavoinnin väline, vaan lähes kaikkia muita haittaava intressiperustainen järjestely.

Toinen ryhmä kehittää uudenlaisia elämäntapoja. Ajatuksena on harjoitella elämään elämää, joka on jollain tavoin parempaa – yhteisöllisempää, kestävämpää ja niin edespäin – ajatellen, että tällaisten elämäntapojen konkreettisten mallien luominen on politiikkaa itsessään. Kun yhdet näyttävät miten voi elää toisin, muut seuraavat helpommin perästä. Ekoyhteisöt, dyykkaajat ja sissiviljelijät ovat esimerkkejä tällaisesta politiikasta.

Kolmas ryhmä tekee tilasta poliittisen, tai vähintään arjen poliittisen, kysymyksen. Kamppailua siitä, miten kaupunkitilassa saa olla, ja kuka tilaa kontrolloi, käydään jatkuvasti. Kenellä on oikeus lorvailla, meluta, jakaa lentolehtisiä, pelata puistoshakkia – ja missä? Kenellä on oikeus saada viestinsä näkyville? Yksityinen tila valtaa alaa julkiselta, autot ihmisiltä, maksullinen maksuttomalta. Tämän prosessin kanssa poikkiteloin asettuminen on jatkuvaa arjen politiikkaa.

Kun näiden ryhmien sisällä koetaan liian usein, etteivät kaksi muuta tee mitään relevanttia, tämän valtausliikkeen nerokkuus on siinä, että se edustaa näitä kaikkia yhtä aikaa. Kyse on tilan haltuunotosta, finanssimaailmaan kohdistuvasta protestista ja jonkinlaisesta uudenlaisen elämänmuodon harjoittelusta.  Siihen on vähintäänkin helppoa mennä mukaan.

Taika on ajoituksessa

Kolmanneksi – ja tämä on keskeisintä – tulisi ymmärtää sitä, miten liike on onnistunut muuttamaan yhteiskunnallista agendaa niin tehokkaasti. Epätavallistahan se on. Hipit majailevat puistossa, ja yhtäkkiä amerikkalainen keskiluokka on hengessä mukana. Yhteiskunnallinen haaste, johon poliitikot kokevat olevansa pakotettuja reagoimaan, tuleekin yhtäkkiä vasemmistoradikaaleilta eikä jatkuvasti pienempää valtiota hivuttavalta
teekutsuliikkeeltä.

Occupyn idea asettaa vastakkain rikkain prosentti ja loput 99 prosenttia taitaa olla hyvin pureskeltu. Tällainen enemmistöille puhuminen on kieltäytymistä itsensä marginaaliin asettamisesta. Ja kun puhutaan enemmistöille, on aivan mahdollista että enemmistöt kuuntelevat, vaikka siihen ei ollakaan aktivistipiireissä totuttu.

Ihmisten enemmistöllä Yhdysvalloissa on tänä päivänä talouskriisiin liittyvä ja epäoikeudenmukaisuuden tunteella höystetty kokemus, ja Occupy tuntuu kuuntelevan. Hyvinvoivan ja turvallisuushakuisen enemmistön hyvinvointi on paljastunut korttitaloksi. Koulutuksen periytyvyys vaatii entistä suurempia säästöjä, asunnon ostaminen näyttää entistä useammin reseptiltä velkavankeuteen, eläkesäästöt katoavat pörssipeleissä taivaan tuuliin, eivätkä palkat enää nouse muuten kuin työpäivää pidentämällä. Monilta on viety se jatkuvuus ja tulevaisuus, joihin he ovat luottaneet.

Vuonna 2008 alkanut finanssikriisi oli kamelin selän katkaisu. Tämän jälkeen enää poliittinen maailmanselitys tapahtuneelle on ollut hakusessa. Tässä hakemisessa on vedottu paljolti perinteisiin ideoihin, mutta ne eivät ole tyydyttäneet. Occupy tulee oikealla hetkellä näyttämölle osoittamaan eliittiä: katsokaa, tuo 1 prosentti on rikastunut, ja se rikastuminen liittyy meidän kaikkien muiden kokemiin vaikeuksiin. Ai niin, ja jos ette usko, tässä olisi tilasto.

Keskiluokan äänellä puhuminen voi olla aktivisteille outoa, ja varmasti monet pohtivat, mitä intressejä he lopulta ajavat. Joka tapauksessa hetkellä, jolloin keskiluokka on petetty, tämän kokemuksen kanssa resonoiva agenda menestyy. Tällöin ei ole ihmeemmin väliä sillä, onko agenda ”radikaali”.

Homma toimii vähintään niin kauan kun se pystyy pitämään yllä uskoa mahdollisuuteen tehdä asiat toisin. Suurten poliittisten hetkien koukku on siinä, että kollektiiviseksi yltyvä ymmärrys siitä, että todellisuus voisi näyttää toisenlaiselta, voi äkillisesti kääntää tapahtumien kulkua.

Oikealla hetkellä hyvät selitykset ovat kaikkein vaikutusvaltaisimpia.

Julkaisu Onnistunut valtaus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuosi 2008 ja globaali talouskriisi nosti esiin suuria kysymyksiä. Kansainvälinen valtausliike nostaa esiin talouden ja demokratian kytköksen. Poliitikot kertoivat politiikan pelivaran kaventuneen juuri talouden suhteen: sfääri irrallaan politiikasta määritteli politiikan rajoja. Pitäisikö päätösvaltaa laajentaa? Keitä valtion pitäisi pelastaa talouskriisin tullen? Kenen ääni kuuluu ja mihin suuntaan, ylhäältä alas vai alhaalta ylös?

Suomessa valtausliike näkyy Helsingin uuden musiikkitalon ja valtakunnallisen sanomalehden välisellä aukiolla, jossa Helsingin Sanomien tähtitoimittaja käy piipahtamassa päästäkseen perille siitä ketä nämä teltoissa yöpyvät Torikokousliikkeen aktiivit ovat. Eivät ne ole vihreitä, Ilkka Malmbergille selvisi (18.3.2012). Moni on pikemminkin punainen. Torikokouksen teltat ovat vain yksi valtausliikkeen ulottuvuus, kuten Teppo Eskelinen kertoo.

Miten muuten valtausliike näkyy Suomessa? Poliitikkojen toimintatavat ovat syynissä. Demokratian vaatimus on debattien keskiössä. Joskus se otetaan annettuna, joskus sen merkityksestä debatoidaan. Muutosvaalit 2011 olivat vaalit, joissa vaihdettiin historialliset 40 prosenttia kansanedustajista, missä mielessä ne voidaan rinnastaa vuoden 1970 vaaleihin, eivät vain Perussuomalaisten läpimurtovaalit.

Kansalaisjärjestökenttä haastettu sosiaalifoorumissa

Valtausliike näkyy esimerkiksi siinä, kuinka se on muuttanut toimintatapoja vuodesta 2002 järjestetyssä Suomen sosiaalifoorumissa (SSF). SSF on kansalaisjärjestöjen ja kansalaisyhteiskunnan kaikenikäisten aktiivien vuosittainen kohtaamispaikka, vaikka se ei juuri näy valtavirtamediassa. Sen tarkoitus oli olla keskustelujen herättämisen ja kohtaamisen alusta, jossa uskottiin kansainvälisen sosiaalifoorumiliikkeen sloganin mukaan, että: ”Toinen maailma on mahdollinen”.

Sosiaalifoorumit kuitenkin muuttuivat vuosittaiseen tapahtumien jatkumoon rutiininomaisiksi tapahtumiksi. Ne institutionalisoituivat vuosikalenteriin paikkoina, joissa puffata omaa vuoden aikana tehtyä työtä sille sympaattisten keskustelijoiden kanssa tai esitellä uusimpia kampanjoita sekä tietenkin tavata tuttavia samalla ’sektorilla’. Muutos ei konkretisoitunut.

Kuitenkin parin viime vuoden aikana juuri organisoituminen on uudistanut foorumia. Kaksi viime vuotta sen tilijärjestönä on ollut Kirkon yhteiskunnallisen työn työntekijät KYTKY ry. Ensiksi tehtiin päätös, että seminaareilla täytyy olla useampia järjestäjiä. Käytännössä tämä on tarkoittanut sitä, että asioita ei katsota yhdestä näkökulmasta, mutta myös avoimuutta: ulkopuolisenkin oli helpompi päästä mukaan.

Tänä vuonna otettiin käyttöön Torikokous-liikkeen menetelmiä: Loppukeskustelussa ei ollutkaan enää arvovaltaisia kutsuttuja puheenvuoroja edestä yleisölle. Oli vain ympyrämuotoon laitettuja tuoleja ja avointa keskustelua. Toriliikkeen periaattein otettiin käsimerkit, joilla osanottajat saattavat osoittaa kannattavansa tai vastustavansa argumenttia, pitkästyvänsä tai haluavansa kommentoida jotain väliin. Erityisen merkittävää on, että torikokous haastaa hierarkioita rikkomalla (vaihtoehtoista) asiantuntijuutta, kerättävää ja omaksuttavaa tietoa korostavaa ja institutionalisoitunutta kansalaisjärjestökenttää.

Kuka puhuu, miten tieto kanavoidaan?

Toriliike on kuitenkin vain yksi valtausliikkeen ilmiöistä. Ja valtausliikettä ennen on ollut paljon erilaisia liikkeitä, jotka ovat haastaneet sitä, miten tietoa tuotetaan. Kuka saa puhua ja miten? Samaisessa foorumissa olin itse mukana järjestämässä sessiota Stadin Aikapankin ja kanssa. Alkuun pieni tila oli täynnä kuulijoita, mutta kun tuli aika world cafe -tyyppiselle työryhmäkeskustelulle, puolet osanottajista lähti pois. Vaadittiin yleisökeskustelua. Demokraattista päätöksentekoa riskeeraten, emme suostuneet. Niissä kuuluu uskalikkojen ääni ja hiljaiset eivät pääse keskustelemaan. Jakauduimme kahteen ryhmään, jotka kehittivät keskenään erilaisia mutta toisiaan tukevia konkreettisia ehdotuksia. Kuulemma jälkeenpäin energiatasot olivat paljon korkeammalla kuin normaalin paneelikeskustelua seurattua.

Kansainvälisen valtausliikkeen aktivoitumisen myötä, esille nousee kysymyksiä paitsi yhteiskunnallisista rakenteista myös organisoitumisesta. Se linkittyy muihin trendeihin, joissa edellytetään läsnäolijoilta muuta kuin passiivista seuraamista. Sähköinen kansalaisuus, osallistuvat ja deliberaatiivinen tai keskusteleva demokratia osaltaan kyseenalaistavat passiivisia alamainen–hallitsija-, äänestäjä–poliitikko-, kannattaja–puolue- tai jäsen–järjestö-vastakkainasetteluja ja -hierarkioita.

Uusi politisoituminen, politiikan paluu politiikkaan ja muut asiat, joita yhdistetään vaihtoehtojen paluuseen, ei ainoastaan liity konsensuksen purkautumiseen – vaan siihen, miten vaihtoehdot kanavoidaan.

Julkaisu Valtausliike ja tiedon tuottamisen murros ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Sosiaalisen median sovelluksena Politiikasta.fi ennen muuta sosiaalinen. Sivuston kävijät voivat itse päättää tarjoavatko kirjoituksiaan sivustolle, kommentoivatko sivustolla olevia kirjoituksia, levittävätkö sivuston linkkiä omissa vertaisverkostoissaan vai tyytyvätkö lukemaan ajankohtaisten politiikan ilmiöiden analyysejä. Näinhän sosiaalinen media toimii muutoinkin. Tätä samaa sosiaalisen median horisontaalisen toiminnan logiikka valotti mm. Markku Lonkila jutussaan sosiaalisen median roolista Venäjän joulukuun mielenosoituksissa mobilisoimisessa ja organisoitumisessa.

Samanlaista horisontaalista verkostomaista mobilisoitumista voi havainnoida muuallakin. Melkoinen määrä palstatilaa on uhrattu vaikkapa sille, kuinka isoa roolia SoMe näytteli arabikevään 2011 tapahtumien leimahtamisessa. Täsmälleen samaa asiaa pohditaan myös maailmalla leviävän Occupy-liikehdinnän kohdalla. Tämä verkostomainen amebamainen toimijakollektiivi sai alkunsa Occupy Wall Street-tapahtumista, jotka kanavoivat kansalaisten pettymystä ja tyytymättömyyttä poliittisen ja taloudellisen eliitin toimintaan sekä läpinäkymättömän symbioottiseen keskinäissuhteeseen.

Poliittisen ja taloudellisen vallan keskinäissuhde on molempia osapuolia hyödyttävä, eikä millään muotoa vaikuttaisi olevan kansalaisten kontrollissa taikka demokraattisesti vastuunalainen (accountable). Occupy-liikettä hieman aiemmin Espanjassa politiikan näyttämälle (kaduille, toreille ja nettiin) oli noussut Indignados-liike.

Molempien liikkeiden nimet kuvastavat hyvin sitä, miksi tällaisille liikkeille on sosiaalista ja ennen kaikkea poliittista tilausta. Indignados-liike otti nimekseen sen tunnetilan, joka parhaiten kuvaa monen espanjalaisen tuntemuksia maan poliittis-taloudellista tilaa kohtaa – raivostuneisuus. Alkuaikoinaan Occupy-liike puolestaan sananmukaisesti valtasi ja kansoitti rahavallan ja poliittisen vallan symboliset pääkallonpaikat, kunnes se häädettiin sivummalle häiritsemästä bisnestä ja ärsyttämästä poliittisen eliitin herkkiä silmiä. Liike kuitenkin jatkaa toimintamalliaan eli julkisten tilojen haltuun ottamista ja enemmän tai vähemmän pysyväisluonteista tilapäismajoittumista kaupunkien keskeisillä paikoilla, kuten Teppo Eskelinen tällä sivustossa olevassa jutussaan kuvailee.

Indignados puolestaan julistaa olevansa ”ei oikealla eikä vasemmalla – vaan alhaalla”. Nähdäkseni luonnehdinta sopii kuvaamaan myös Occupy-liikettä, joka kanavoi monien amerikkalaisten kokemaa ”amerikkalaisen unelman” romahtamista, pettymystä ja tuohtumusta talouden ja politiikan nykytilaan. Liike puhuttelee vasemmistolaisin teemoin ja äänenpainoin suurta joukkoa parempaan tulevaisuuteen uskonsa menettänyttä tavallista keskiluokkaan lukeutuvaa ihmistä. Occupy-liike tarjoaa mahdollisuuden saada tyytymättömyyden ääni kuulumaan sekä tuo pettymyksen ja muutosvaatimuksen näkyväksi.

Occupy-liike samoin kuin sen espanjalainen serkku indignados-liike ovat aktiivisia myös muualla kuin kaduilla, toreilla, puistoissa tai toisenlaista maailmaa luovissa seminaareissa. Ne ovat myös kouluesimerkki siitä, miten hyödyntää sosiaalisen median mahdollisuuksia niin viestinsä levittämisessä kuin joukkojen mobilisoimisessa. Kutsut tapahtumatempauksiin ja tiedot tapahtumapaikoista leviävät kulovalkean tavoin Facebookissa ja Twitterissä, ja kakki tämä horisontaalisesti itse- ja yhdessä organisoituen hierarkiattomassa vertaisverkostoissa.

Parhaillaan on meneillään globaali mobilisointikampanja joukkovoiman osoittamiseksi vapun päivänä. Vapun jälkeen Youtube, blogit yms. pursuavat elävää kuvaa, kokemusten jakamista ja ensi käden tilannearvioita vapun tempauksen vaikuttavuudesta ja merkityksestä. Tämän lisäksi SoMe-kanavat toimivat myös aktiivien uutistoimistona, ilmoitustauluna ja historia-arkistona.

Occupy- tai indignados-liikettä mietittäessä ei välty huomiolta, että ne vaikuttavat olevan 2.0-versio liikkeiden liikkeestä eli maailman sosiaalifoorumista, joka reilut kymmenen vuotta sitten tuli ryminällä tunnetuksi ja jonka nähtiin edustavan uudenlaista organisoitumisen, osallistumisen ja mobilisoitumisen paradigmaa. Tätä taustaa vasten ei lie ihme, että nettipolitiikkaa tutkivat tai liiketutkimusta harjoittavat tutkijat nykyään tiiviisti seuraavat Occupy-liikettä ja indignadosia sekä laativat analyyttisia arvioita arabikevään 2011 tapahtumista.

Tähän liittyen kaikille niille, jotka haluavat aloittaa vaihtoehtoisen vapunvieton jo aattona, suosittelen lämpimästi sukeltamista bittien kiehtovaan taikamaailmaan, tällä kertaa se todellakin kannattaa, sillä Euroopan yliopistoinstituuttiin (EUI) avattavan The Consortium on Social Movement Studies (COSMOS) avajaisista lähetetään suorana netti-podcastina maailmankuulun liike- ja järjestötutkijan Sidney Tarrowin 
luento ”Occupying America: Lessons for Social Movement Theory”. Tämä luento kannattaa kuunnella. Lähetys alkaa siis 30. huhtikuuta klo 15 paikallista aikaa (Suomen aikaa klo 14) ja sitä voi seurata osoitteessa. Luennon kesto on noin kaksi tuntia.

Lopuksi kiitoksen sanat:

Politiikasta.fi-sivuston julkaisukuntoon saattaminen muistutti joissakin vaiheissaan Augeiaan tallien siivoamista. Tehtävää oli paljon ja pitkin matkaa eteen kasautui uusia, joskus jopa ennakoimattomia, lisätehtäviä. Ongelmien ratkaisut vaativat lähes yhtä tarunomaista luovuutta kuin Herakleen uroteko. Itse tulin mukaan hankkeen ollessa jo hyvässä vauhdissa ja osaavissa käsissä, joten hieman sivusta seuranneena en voi muuta kuin hämmästyneen ihaillen antaa tunnustusta Politiikasta.fi-sivuston puuhakkaille pystyyn laittajille. Erityinen ansio sivuston toimintakuntoon saattamisesta lankeaa vastaavalle päätoimittaja Emilia Paloselle, toimitussihteeri Leea Lamminpäälle, webmaster Mikael Björkmanille ja Valtiotieteellisen yhdistyksen varapuheenjohtajalle Petri Koikkalaiselle sekä lehtori Janne Turuselle ja campusIT-opiskelijoille Mikkelin ammattikorkeakoulussa.

Rauhaisaa vappua kaikille politiikasta.fi-toimituksen puolesta!

Julkaisu Politiikantutkimus SoMe-aikaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.