Sosiaalidemokratian kriisistä on viime vuosina keskusteltu paljon. Milloin puolueen sisäiset, milloin ulkoiset toimijat ovat arvostelleet demareiden nykytilaa ja antaneet toimenpide-ehdotuksia.

Harvemmin on kiinnitetty huomiota siihen, miten sosiaalidemokraatit ovat jo pyrkineet vastaamaan kannatuslukujen laskuun. Eräs huolestuttava tapa liittyy muutoksiin puolueen ideologisessa tarjonnassa. Sosiaalidemokraatit ovat alkaneet flirttailla oikeistopopulistisen retoriikan kanssa.

Erityisen näkyväksi ideologinen käänne nousi taannoisessa eurokriisissä, jossa demarit Suomessa olivat etunenässä vaatimassa tiukkaa ehdollisuutta – ”vakuuksia” – vastineeksi Kreikan ja muiden kriisimaiden auttamisesta. Samaan aikaan puolue kiristi maahanmuuttoretoriikkaansa.

Viime kesänä SDP:n entinen puheenjohtaja Jutta Urpilainen ja perussuomalaisten Timo Soini vaativat varojen ohjaamista hauraiden valtioiden vahvistamiseen. Vaatimus sopii mukavasti oikeistolaiseen retoriikkaan pakolaisten auttamisesta ennen muuta lähtömaiden oloja parantamalla.

Demareiden ja oikeistopopulistien lähentyminen ei rajoitu vain Suomeen. Esimerkiksi Tanskassa oikeistopopulistisen kansanpuolueen ja sosiaalidemokraattien puheenjohtajat Kristian Thulesen Dahl ja Mette Fredriksen pohtivat mahdollista hallitusyhteistyötä 3F-ammattijärjestön lehdelle viime kesänä antamassaan yhteishaastattelussa.

Miksi sosiaalidemokraatit ovat valmiita omaksumaan oikeistopopulistien retoriikkaa ja tekemään yhteistyötä näiden kanssa?

Samat äänestäjät, heikkenevät kannatusluvut

Sosiaalidemokraatit ja oikeistopopulistit kamppailevat samoista äänestäjistä. Valkoinen työväenluokkainen mies – Suomessa esimerkiksi perinteinen paperityöläinen – oli ennen demareiden, nyt yhä useammin oikeistopopulistien ydinkannattaja.

Sosiaalidemokraattisten puolueiden kannatusluvut ovat kautta Euroopan olleet tasaisessa laskussa 2000-luvun alkupuolelta asti. Samaan aikaan oikeistopopulistien kannatus on noussut kohisten. Liikkuneet äänestäjät ovat nimenomaan perinteisen työväenluokan edustajia.

Liikkuneet äänestäjät ovat nimenomaan perinteisen työväenluokan edustajia.

Sosiaalidemokraattien ja työväenluokkaisten äänestäjien etääntyminen toisistaan on itse asiassa ollut pitkä prosessi. Perinteinen luokkarakenne alkoi Euroopassa murentua viimeistään 1970-luvun lopulla, kun savupiipputeollisuus alkoi vähetä ja palvelualat kasvaa. Äänestäjäkunta keskiluokkaistui, ja puolueiden tarjonnassa luokkapolitiikka ja -retoriikka antoi tietä arvo- ja identiteettipolitiikalle.

Luokkataistelun sijaan vasemmistolaisetkin puolueet alkoivat korostaa vähemmistöjen oikeuksia, ympäristön suojelua ja muita ”uusia” poliittisia ongelmia. Myöhemmin keskustavasemmisto laajalti hyväksyi uusliberaalin konsensuksen.

Kutistuneen työväenluokan jäljelle jäänyt osa ei kuitenkaan kokenut uuden vasemmiston liberaalia retoriikkaa omakseen. Työväenluokkaisten äänestäjien arvot ja asenteet ovat usein konservatiivisempia kuin keskiluokan. Keskustavasemmistolaiset puolueet suuntavat tarjontaansa yhä useammin jälkimmäiselle ryhmälle.

Kun keskustavasemmisto siirtyi liberaalimpaan suuntaan arvokysymyksissä ja oikealle talouspolitiikassa, puoluekenttään jäi selvä aukko. Tähän rakoon uudet oikeistopopulistiset puolueet 1980-luvulta alkaen iskivät.

Maasta toiseen hiukan vaihdellen oikeistopopulistit korostavat protektionismia talouspolitiikassa – ja siten haastavat keskustavasemmiston hyväksymän uusliberalismin – ja arvokysymyksissä konservatiivis-autoritatiivista linjaa. Kysyntä autoritaaris-protektionistiselle politiikalle on vain kasvanut viimeisen vuosikymmenen aikana.

Ensin talous- ja finanssikriisi osoitti selvästi uusliberaalin talousmallin toimimattomuuden. Pian sen jälkeen nopeasti lisääntyneet maahanmuuttoliikkeet koettiin haasteeksi jo muutenkin kroonisesta rahoitusvajeesta kärsineiden hyvinvointivaltioiden kestävyydelle. Poliittinen tilanne teki oikeistopopulistisen retoriikan houkuttelevaksi muillekin kuin oikeistopuolueille.

Poliittinen tilanne teki oikeistopopulistisen retoriikan houkuttelevaksi muillekin kuin oikeistopuolueille.

Suomessa eurokriisikeskustelu edusti käännettä demareiden EU-retoriikassa ja -politiikassa. Demarit äänestivät ensin Kreikka-pakettia vastaan ja myöhemmin, ollessaan hallituksessa, vaativat tiukkaa ja kriisimaita kurjistavaa ehdollisuutta avun vastineeksi.

Tässä he eivät toki olleet yksin: kaikki suomalaiset puolueet, perussuomalaiset etunenässä, käyttivät tiukkaa ja jopa nationalistista kieltä apupaketeista puhuessaan. ”Suomen etu” oli ainoa asia, joka vaakakupissa painoi.

Sosiaalidemokratia on kuitenkin rajat ylittävälle solidaarisuudelle perustuva aate, mikä tekee demareiden retorisesta käänteestä yllättävän. Kun tarkemmin katsoo, pohjoismaisen sosiaalidemokratian taustalta on löydettävissä odottamattomia yhteyksiä oikeistopopulistiseen nationalismiin. 

Hyvinvointinationalismi yhteisenä ideologisena nimittäjänä

Sosiaalidemokraatit ovat olleet pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden rakentajia. Sosiaalidemokraattien ja agraaripuolueiden punavihreät koalitiot olivat keskeisiä tekijöitä yli luokkarajojen – maanomistajien ja työntekijöiden, pääoman ja työvoiman – solmitun yhteiskuntarauhan saavuttamisessa sotienjälkeisenä aikana.

Pohjoismainen hyvinvointivaltio perustui kuitenkin nimenomaan kansallisvaltiolle. Keskeistä oli ajatus kansasta (”folk”) jolle hyvinvointivaltio rakennettiin ”kodiksi” (”folkhemmet”). Pierre Rosanvallonin mukaan juuri käsitys kansasta ja siihen liittyvä yhteenkuuluvuuden, solidaarisuuden, tunne oli välttämätön edellytys sotienjälkeisen hyvinvointipolitiikan onnistumiselle.

Pohjoismainen hyvinvointivaltio perustui nimenomaan kansallisvaltiolle.

Tutkijat Birte Siim ja Susi Meret puolestaan toteavat, että pohjoismainen hyvinvointimalli perustuu pohjimmiltaan ”hyvinvointivaltionationalismille”, joka yhdistää hyvinvointipolitiikan kansalaisuuteen, jäsenyyteen kansallisvaltion muodostamassa yhteisössä.

Tästä näkökulmasta on vähemmän yllättävää, että sosiaalidemokraatit vastustivat eurokriisissä rajat ylittävää solidaarisuutta kansalliseen etuun vedoten. Mutta miksi kysymys hyvinvointinationalismista on politisoitunut juuri nyt?

Miksi kysymys hyvinvointinationalismista on politisoitunut juuri nyt?

Keskeinen tekijä on talouden vuosikymmenen kestänyt alamäki ja siihen liittyvä mutta jo kriisiä edeltänyt hyvinvointivaltioiden alasajo. Toinen tekijä on eräänlaisen lakipisteen kenties nyt saavuttanut taloudellis-poliittinen integraatio ja globalisaatio.

Kansalaisuuteen ja ryhmäkuuluvuuteen liittyvät kiistat pysyivät pitkään piilossa, koska sodanjälkeiset vuosikymmenet olivat voimakkaan talouskasvun aikaa. Elinolot kohenivat kautta väestörakenteen, ja kansallisvaltio oli luonteva solidaarisen tulonjakopolitiikan kehys. Suomeen kohdistuva maahanmuutto oli vähäistä.

2000-luvun lopun kriisi muutti käsityksen tulonjakopolitiikasta nollasummapeliksi. Paitsi että jaettava kakku kansallisvaltioiden sisällä pieneni, Euroopan velkakriisi toi agendalle rajat ylittävät tulonsiirrot. Samaan aikaan Eurooppaan kohdistuva maahanmuutto kasvoi. Yhdessä nämä tekijät loivat aivan uudentyyppistä poliittista retoriikkaa, jossa identiteetti-, ryhmäkuuluvuus ja tulonjakokysymykset yhdistyvät hyvinvointinationalismiksi..

Puolueiden kriisi irrottaa hallinnoinnin ideologiasta

Nykypolitiikalle ominainen populismi liittyy laajempaan kehittyneeseen puolueiden kriisiin. Edesmennyt politiikkatieteilijä Peter Mair jäsensi ongelmaa kahdella tasolla.

Ensinnäkin hänen mukaansa puolueet ovat siirtyneet yhä kauemmaksi kansalaisyhteiskunnasta ja kohti valtion hallinnollista apparaattia. Samalle ne ovat menettäneet kosketustaan omaan sosiaaliseen perustaansa. Kansanedustamistehtävän sijaan hallintatehtävä – hallituksessa toimiminen – on tullut puolueille keskeiseksi.

Puoluetoiminta on muuttunut enemmän strategiseksi kuin ideologiseksi. Tästä näkökulmasta tulee ymmärrettäväksi, että puolueet ovat kenties entistä valmiimpia ottamaan kantaa asioihin lyhytnäköisen strategisen pohdinnan perusteella, vaikka kanta sotisi niiden perustavaa ideologiaa vastaan.

Toiseksi erityisesti EU-maissa poliittis-taloudellinen integraatio on jättänyt kansalliselle politiikalle yhä vähemmän liikkumatilaa. Puolueiden mahdollisuudet lunastaa äänestäjäkunnalle tehtyjä lupauksia eivät ole entisenkaltaiset. Erityisesti tämä on ongelma keskustavasemmistolle, joka mielellään näkisi budjettivaroja allokoitavan toisin kuin viime vuosikymmenellä suosittu säästöpolitiikka on EU-tasolta sanellut.

Paitsi sen, kuka kuuluu tulonjaon perustana toimivaan ”solidaarisuusyhteisöön”, eurokriisi politisoikin myös päätöksenteon tason. Kenellä on oikeus tehdä päätöksiä kansalaisten verorahoista? Euroryhmällä? Vain kansallisilla parlamenteilla?

Nyt muodikas oikeistopopulistinen kehys on vain eräs monista mahdollisista tavoista esittää sosiaalisia konflikteja.

Tässä tilanteessa sosiaalisen konfliktin ”etnisoiminen”, kiistojen esittäminen etnis-kansallisesta näkökulmasta oikeistopopulistien tavoin, saattaakin olla strategisesti houkutteleva vaihtoehto puolueille. Juuri näin tapahtui eurokriisissä. Kiistasta, jossa vastakkain olivat alun perin kansat ja markkinat, tai kansa ja finanssieliitti, tuli konflikti, joka asetti eurooppalaiset kansat – suomalaiset, kreikkalaiset tai saksalaiset veronmaksajat – toisiaan vastaan.

On kuitenkin tärkeää huomata, että nyt muodikas oikeistopopulistinen kehys on vain eräs monista mahdollisista tavoista esittää sosiaalisia konflikteja. Vaaralliseksi tilanne muuttuu, jos ­– kuten on jo osittain käynyt – myös keskustaoikeistolaiset ja jopa -vasemmistolaiset puolueet omaksuvat nationalistis-etnisen retoriikan sen sijaan, että ne puskisivat julkisuteen vaihtoehtoisia kehystämisen tapoja. Jos retorinen vastarinta loppuu, on myös poliittinen taistelu oikeistopopulismia vastaan hävitty.

VTT Sanna Salo tutkii Tukholman yliopiston sosiologian laitoksella radikaalioikeiston ja luokkapolitiikan suhdetta eri Euroopan maissa.

Julkaisu Miksi sosiaalidemokraatit flirttailevat oikeistopopulistien kanssa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Perussuomalaiset on myös Suomen miesvoittoisin puolue, mutta pyrkii aktiivisesti houkuttelemaan naisia riveihinsä. Kun konservatiivinen politiikka tuntuu vetoavan miehiin, miten mielipiteet jakautuvat perussuomalaisten miesten ja naisten keskuudessa? Ovatko perussuomalaiset naiset yhtä kovan linjan konservatiiveja kuin miehetkin? Tällä on väliä puolueen tulevaisuuden kannalta: jos sen naiset ovat miehiä vapaamielisempiä, naisten osuuden kasvattaminen voi johtaa ristiriitoihin puolueen linjasta.

Olen etsinyt vastauksia näihin kysymyksiin puolueen ehdokkaiden vastauksista Helsingin Sanomien eduskuntavaalikoneeseen 2011. Jaoin ehdokkaat maalaisiin ja kaupunkilaisiin Tilastokeskuksen tilastollisen kuntaryhmityksen mukaan. Tarkastelemani kysymykset voidaan karkeasti luokitella talous- ja arvokysymyksiin. Talousaihetta edustavat kysymykset tuloeroista, lapsilisistä ja eurokriisistä, ja arvokysymykset käsittelivät homoparien adoptio-oikeutta ja maahanmuuttoa.

Perussuomalaisten valtaosa jytkyvaaleissa 2011 vaati tuloerojen kaventamista perustellen kantansa oikeudenmukaisuudella: taloudellinen eriarvoisuus on väärin. Perusteluissa korostettiin populistiseen tapaan kansan ja eliitin erottelua: ”Kansa jakautuu yhä kiihtyvällä tahdilla toimeentulotuen varassa eläviin ja huippumenestyjiin, jotka eläköityvät noin 60 vuotiaina kultaisten kädenpuristusten kera ja jäävät nauttimaan satojen tuhansien vuotuisista eläkkeistään”, kirjoitti Reijo Hongisto, nykyinen kansanedustaja.

Jotkut ehdokkaat kuitenkin puolustivat tuloeroja, koska ne kannustavat kilpailuun: ”kouluttautumisesta sekä sijoittumisesta hyväpalkkaiseen työhön työelämässä ei tulisi rangaista”, sanoi helsinkiläisehdokas Toni Paussu. Mielipiteet lapsilisästä olivat samantyyppisiä: lapsilisiä puolustettiin, mutta monet olivat sitä mieltä, että köyhien pitäisi saada rikkaita enemmän. Jotkut kuitenkin näkivät lapsilisänkin passivoivana sosiaaliturvana. Eurokriisikysymyksessä puolestaan osa syytti pankkiireja, osa Etelä-Euroopan maita.

Kun katsotaan talouskantojen jakautumista, puolueen sisäiset erot paljastuvat: maaseudun ehdokkaille taloudellinen tasa-arvo oli tärkeämpää, kun taas markkinakilpailua puolustavat kannat olivat tavallisempia kaupungissa. Esimerkiksi tuloerokysymyksessä sosiaalista oikeudenmukaisuutta asettui puolustamaan luokitteluni mukaan 60 % maalaisehdokkaista mutta vain 37 % kaupunkilaisista. Sukupuoliero oli vielä suurempi: kaikki oikeistohenkisiä kilpailukantoja tuloerokysymykseen ja eurokriisikysymykseen esittäneet olivat miehiä. Naiset taas korostivat moraalista velvollisuutta auttaa köyhiä (tuloerokysymyksessä 44 %) huomattavasti miehiä (19 %) useammin.

Eurokriisikysymyksessä taas miesten vastauksissa korostui Etelä-Euroopan maiden syyttäminen omasta ahdingostaan (43 % miehistä, 23 % naisista). ”Kreikka olisi aikanaan pitänyt päästää velkasaneeraukseen”, kirjoitti Perussuomalaisten Nuorten puheenjohtaja Simon Elo. Tässä kysymyksessä kaikki, jotka erikseen mainitsivat markkinamekanismin osaavan kyllä hoitaa asiat parhain päin, olivat kaupunkilaismiehiä. Talouskysymyksissä oikeistokantoja esittäneiden joukosta löytyy tuttuja Nuivan vaalimanifestin allekirjoittajia ja muita maahanmuuttokysymyksissä profiloituneita miehiä, mm. Jussi Halla-aho, Teemu Lahtinen ja Tom Packalén.

Myös kysymyksessä homo- ja lesboparien adoptio-oikeudesta perussuomalaiset miehet olivat naisia tiukemmalla linjalla. He vetosivat naisia useammin homouden epänormaaliuteen (32 % miehistä, 10 % naisista) tai pitivät homoutta jopa syntinä. Puolueen naisista jotakuinkin yhtä suuri osa, noin kolmannes, jopa ilmaisi huolensa seksuaalivähemmistöjen tasavertaisista oikeuksista kuin halusi rajoittaa homoparien adoptio-oikeutta syystä tai toisesta. Esimerkiksi sukupuolineutraalia avioliittoakin myöhemmin kannattanut, kansanedustajaksi valittu Arja Juvonen antoi seuraavan kommentin: ”Homoseksuaalit ovat käyneet kovan taistelun hyväksytyksi tulemisessa: siinä on koulua, joka varmasti antaa näkemystä moneen asiaan eritavalla kuin umpimielinen suvaitsemattomuus.”

Maahanmuuttokysymys sen sijaan yhdistää puoluetta. En löytänyt juuri ollenkaan maantieteellisiä tai sukupuolten välisiä eroja, vaan puolue oli yhdessä rintamassa maahanmuuttopolitiikan kiristämisen kannalla. Tätä perusteltiin niin maahanmuuton taloudellisilla kustannuksilla, maahanmuuttajien rikollisuudella kuin kulttuurien yhteensopimattomuudellakin.

Puolueessa siis ei oikeastaan ole ”maahanmuuttokriittistä siipeä”, vaan se on kokonaisuudessaan erittäin ”maahanmuuttokriittinen”. Väitetty ”maahanmuuttokriittinen siipi” on oikeammin puolueen oikeistosiipi. He kannattavat taloudellista liberalismia ja kilpailua, eli ovat myös taloudellisesti oikeistolaisia – siinä missä puolueen valtavirta on kyllä arvokysymyksissä konservatiivista, mutta talousasioissa usein melko vasemmalla, ainakin vaalikoneen puheissa. Oikeistosiipi on kannoiltaan ristiriidassa puolueen vanhan kaartin ja erityisesti naisten enemmistön kanssa.

Puolueen naiset ovatkin yllättävän vapaamielisiä homoadoption suhteen ja usein erityisesti köyhien puolella talousasioissa. Taloudellinen tasa-arvo on myös tärkeää suurelle osalle maaseudun sekä mies- että naisehdokkaita.

On toki luonnollista, että nuoressa puolueessa, jonka menestys perustuu osin protestimielialaan, on perinteisiä puolueita runsaammin hajontaa. Puolueen vakiintuessa – ja erityisesti sen yrittäessä houkutella lisää naispoliitikkoja ja -äänestäjiä – sen on kuitenkin oltava kovin tarkkana kantojensa muodostamisessa, jos se mielii välttää sisäistä eripuraa. Suunta näyttäisi kuitenkin olevan kohti oikeaa talousasioissakin, ainakin jos kysytään PS-nuorten puheenjohtajalta Simon Elolta, joka vaatii nuorisojärjestön Rahvas-lehdessä 3/2013 verotuksen keventämistä: ”Perussuomalaisten Nuorten täytyy ajaa puolueen sisään verokapina! Verotuskeskustelu sopii kuin nakutettu nuorten kansallisliberaaliin talouspoliittiseen linjaan.”

Kirjoitus perustuu Tuukka Ylä-Anttilan artikkeliin ”Perussuomalaisten sisäiset poliittiset suuntaukset: Julkisen oikeuttamisen analyysi”, Politiikka, 3/2014.

Artikkelikuva: maarten-van-den-heuvel / Unsplash

Julkaisu Perussuomalaiset matkalla vennamolaisuudesta täysveriseen oikeistopopulismiin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vai onko kenties niin, että unkarilaiskollega onnistui lopulta vakuuttamaan Jyrki Kataisen eurooppalaisista realiteeteista, joissa läpinäkyvyys ja reilu integraatio ovat vain pohjoismaista toiveajattelua?

Orbánin propagandamatka

Orbán oli propagandamatkalla Suomessa kirkastamassa maansa tahriintunutta mainetta. Strategiaan ovat kuuluneet ongelmien vähättely ja vastustajien syyttely: edeltäjien aiheuttaman kriisin takia on säädetty niin ja niin monta lakia, ja vain niin ja niin harvan kanssa on ollut ongelmia EU:ssa.

Pääministerin näkökulmasta ongelmat ovat pikemminkin johtuneet kotimaisesta ja kansainvälisestä oppositiosta. Maassa on kerrankin kansallinen hallitus, jota globaalin vasemmiston ja liberaalien puoluepolitiikka horjuttaa tavoitteenaan kumota laillinen hallitus vuoden 2014 vaaleissa. Jos Viktor Orbán ei oikeasti ajattele näin, hänen poliittisesta ajattelustaan on aika vaikea sanoa mitään täsmällistä. Valta ja sen säilyttäminen ovat kuitenkin kaikki kaikessa.

Unkarilainen Nezöpont Intézet arvioi äskettäin, että Länsi-Euroopassa ja Yhdysvalloissa 2012 ilmestyneistä Unkari-artikkeleista 57% oli kriittisiä ja 6% positiivisia. Yksittäisistä julkaisusta wieniläinen Der Standard oli kriittisin ja maista Saksa.

Tähän kuvioon mahtuu myös Helsingin Sanomat, jonka toistuvaan haastattelupyyntöön pääministeri ei ole löytänyt aikaa. Kun itse yritimme haastattelua Suomi-Unkari -lehteen, kysymykset olisi pitänyt toimittaa ennakkoon. Vastaukset olisi mahdollisesti saatu kolmen viikon kuluttua. Helsingin Sanomien kirjoittelu on kieltämättä ollut jonkin verran särmikästä. Kun jutuista kuitenkin kuoritaan ylimääräinen kuorrutus, on selvää, ettei vika ole peilissä.

Pääministeri Viktor Orbánilta jää huomaamatta, että myös hänen toimintansa vaikuttaa Unkari-kuvaan. Orbánin julistama vallankumous äänestyskopissa, uusi perustuslaki ja hankaukset EU-komission kanssa eivät ole olleet omiaan lisäämään maan kansainvälistä vetovoimaa.

Orbán aloitti liberaalina kaupunkilaisporvarina, joka 1994 vaalitappion jälkeen käänsi Fidesz-puolueen suunnan. Äärikansallisena tunnetun Jobbikin edustajat valittavat, että Fidesz vie nykyisin heidän pelitilansa. Populismi on hyvä renki mutta huono isäntä. Ennen vuoden 2010 vaaleja päällimmäisiksi jäivät lupaus miljoonasta uudesta työpaikasta sekä epämääräinen ”Jo riittää” –iskulause.

Unkarin kansainvälinen maine koetuksella

Unkarilla on neljä keskeistä ongelmakohtaa, jotka ovat pilanneet sen mainetta: medialainsäädäntö, kaksoiskansalaisuus, perustuslaki ja talouspoliittiset poukkoilut. Hieman kärjistetysti sanottuna 2011 medialaissa viimekätinen päätösvalta olisi ollut pääministeri Orbánilla.

Yksipuolinen ilmoitus kaksoiskansalaisuuden myöntämisestä naapurimaiden unkarilaisille sotki välejä. Slovakia vastasi poistamalla kansalaisuuden niiltä kansalaisilta, jotka ottavat vastaan Unkarin kansalaisuuden. Myös kansalaisuuden käsitteen kannalta ratkaisu oli ongelmallinen: ensimmäisessä vaiheessa siihen ei kuulunut äänioikeutta Unkarin valtiollisissa vaaleissa.

Fideszin voitto johtui yhtäältä edellisen hallituksen epäonnistumisista ja toisaalta poikkeuksellisen monimutkaisesta vaalijärjestelmästä, jossa 53 prosenttia äänistä tuotti 68 prosenttia paikoista. Unkarin vaalijärjestelmä palkitsee voittajaa, kuten esimerkiksi 1994, jolloin sosialistipuolueen ensimmäisen kierroksen 33 prosentin kannatus tuotti toisella kierroksella parlamenttienemmistön.

Unkarissa on ollut käytössä sekä enemmistön että suhteellisen vaalin yhdistävä järjestelmä. Fidesz sai suunnilleen saman verran ääniä kuin vasemmisto ja liberaalit vuonna 2006, mutta tällä kertaa kahden kolmasosan enemmistön. Nyt Fidesz on muutattanut lakia siten, että vuonna 2014 parlamentin enemmistö (106/199) valitaan brittityyliin enemmistövaalilla. Vaikka sen oletetaan suosivan hallitusta, Georgiassa samantapaisella järjestelmällä hallitus yllättäen hävisi viime syksynä.

Virallisesti kristillisdemokraateilla ja Fideszillä on omat parlamenttiryhmänsä. Se, ovatko ne lopulta yksi ja sama, näyttää menevän sekaisin jopa niiden kannattajilta. Vaalien jälkeen Fidesz katsoi saaneensa mandaatin myös uuden perustuslain luomiseen. Laki vietiin läpi ilman kansanäänestystä sekä huolimatta EU:n ja perustuslaillisuutta edistävän Venetsian komission arvostelusta.

Suomessa perustuslain muuttaminen kiireellisenä tarvitsee viiden kuudesosan enemmistön. Kun kysymys oli kokonaan uuden perustuslain hyväksymisestä 1990-luvun lopussa, siihen tarvittiin kaksi eduskuntaa ja vaalit välissä.

Siinä missä esimerkiksi Egypti järjesti kansanäänestyksen uudesta perustuslaista, Unkari ei sitä tehnyt. Unkarissa vuoden 1949 perustuslaki muutettiin perin pohjin pyöreän pöydän neuvotteluissa 1989, mutta kokonaan uusi perustuslaki jäi säätämättä. Unkarin ja Egyptin rinnastaminen ei ole välttämättä liian kaukaa haettua. Arabikevättä on jo verrattu Itä-Euroopan murrokseen vuonna 1989.

Toimiva enemmistödemokratia?

Joidenkin mielestä Unkari on enemmistödemokratia ja sellaisenaan toimii hyvin. Fidesz on ennättänyt muuttamaan lakeja jo nyt enemmän kuin koko järjestelmämuutoksen ensimmäinen parlamentti yhteensä. Perustuslakituomioistuin on useampaan otteeseen leikannut siivet lakitehtailulta. Uusin kriisi syntyi maaliskuussa, kun hallitus päätätti, ettei perustuslakituomioistuin voi puuttua lakien sisältöön vaan muotovirheisiin. Tilanne on nurinkurinen, sillä periaatteessa voidaan puhua jo parlamentin tyranniasta. Oppositiota lähellä olevat arvioivat klassisen vallanjako-opin päättyneen.

Periaatteessa hallituksella oli tiedossaan Venetsian komission vuoden 1995 arvio, jossa se piti silloista perustuslakiesitystä liian helposti kahden kolmasosan enemmistöllä muutettavana. Lain voimaantulo olisi varmistettava kansanäänestyksellä – tuolloin perustuslakiprosessi kaatui vasemmiston ja liberaalien riitelyyn.

Nyt valuvika onkin hätiköidyssä perustuslaissa, joka mahdollistaa tällaisen riskin. Jos Fidesz ei tiennyt kritiikistä vuonna 2011, sekä Venetsian komissio että EU muistuttivat asiasta – turhaan. Unkarilaiset ovat puuhanneet varjokomissiota Venetsian komission ”asenteellisuuden” takia. Venetsian komissio antaa seuraavan arvionsa kesäkuussa. Hallituksen mielestä maaliskuun muutokset olivat pelkästään teknisiä. Onkin totta, että rekisteröintipakko vaaleissa jäi pois.

Silti perustuslakituomioistuimen pitäisi nyt mitätöidä aiemmat päätöksensä tai tarkastella, että ne ovat yhteensopivat uuden perustuslain kanssa. Voidaan myös epäillä, ettei esimerkiksi opiskelijoiden lainojen sitominen työskentelyyn kotimaassa kuulu perustuslakiin ja on vastoin työvoiman vapaata liikkuvuutta.

Ei ole ensimmäinen kerta, kun pääministeri Orbán olisi voinut toimia toisin. Sekä EU-komission puheenjohtaja Barroso että Euroopan neuvoston pääministeri Jagland varoittelivat, ettei muutosta kannata ajaa läpi ennen kuin tiedetään, onko se yhteensopiva EU-lainsäädännön kanssa. Ei ollut myöskään ensimmäinen kerta, kun Unkarin kansallismielinen hallitus iski päätään seinään. Oliko kysymys pelkästä unkarilaisesta kansallisylpeydestä on makuasia.

Itse näkisin, että taustalla on myös poliittinen kulttuuri, joka aliarvioi oppositiota ja poliittisia vastustajia. Unkarin demokratia ei saa täyttä tunnustusta kuten muut Visegrad-maat eli Puola, Slovakia ja Tshekki. Freedom Housen vuoden 2012 selvityksessä Unkarin vertailuryhmänä olivat Serbia, Bulgaria, Romania ja Kreikka.

Yleiseurooppalainen ilmiö?

Onko Unkari erityistapaus vai voiko maan nykytilanteen perusteella sanoa jotakin yleisempää Euroopasta? Unkari ei ole euromaa, ja on totta, että viimeaikaiset talousluvut ovat olleet paranemaan päin. Sen Orbán kuitenkin jätti sanomatta, että ne ovat toteutuneet EU:n silmälläpidon takia.

Taannoin EU koplasi Fideszin pyytämän talousavun demokratian parantamiseen ja perustuslain muuttamiseen. Sekin jäi kertomatta, että valtaan päästyään Fidesz muutti täysin edellisen hallituksen EU/IMF-tukeen nojanneen linjauksen.

Toisaalta kansallisradikaali Jobbik on tällä hetkellä eräs Euroopan vahvimmista ääriliikkeistä. Puoluekantansa ilmaisseista korkeakouluopiskelijoista arviolta kolmannes kannattaa Jobbikia. He ovat kaikki syntyneet 1990-luvun uuden kapitalismin aikana ja määrittäytyneet sukupolveksi 2006, jonka tulisi syrjäyttää sukupolvi 1989.

Yhtäältä avainasemassa on Fideszin sisäinen demokratia tai sen puute. Toisaalta pallo on Euroopan kansanpuolueen eli oikeistopuolue EPP:n sisäisessä kädenväännössä siitä, mitä kaikkea ”enemmistödemokratian” nimissä voi tehdä.

Pääministeri Viktor Orbán ei ole diktaattori, ei ainakaan sanan perinteisessä mielessä. Hänen johtamistavassaan on kuitenkin yksinvaltaisia piirteitä. Vaikka politiikassa sanat ovatkin jo tekoja, enemmänkin voisi tehdä. Myös uskottavuudella on väliä, jopa Euroopan unionissa.

Artikkelikuva: Ludovic Lepeltier & Damien Leblois, muutokset King / Wikimedia Commons

Julkaisu Saiko Unkarin pääministeri vakuuteltua Jyrki Kataisen? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.