Karl Marxin ja Friedrich Engelsin Kommunistisen manifestin kielikuvaa lainaten aave kummittelee pandemiasta irti pyristelevässä maailmassa – energiapulan ja inflaation aave. Kaikkien kolmen fossiilisen polttoaineen – hiilen, öljyn, maakaasun – hinta on noussut ja kahden viimeisen noin kaksinkertaistunut vuoden aikana. Koska energian hinta siirtyy ennen pitkää lähes kaikkien muiden tuotteiden hintoihin, on hintapiikki synnyttänyt pelon jopa hallitsemattomasta inflaation kiihtymisestä. Myös talouskasvu on uhattuna.

Kuten Geologian tutkimuskeskuksen erikoistutkija Simon Michaux toteaa tuoreessa raportissa, energia on avainresurssi (master resource), jota tarvitaan kaikkien muiden resurssien käyttöön. Ilman energiaa sen paremmin koboltista kuin kuusipuustakaan ei ole iloa teolliselle tuotannolle.

Koronakriisin toistaiseksi merkittävin energiapoliittinen oppi lieneekin juuri tässä. Tuotannon takkuilu, logistiikkaketjujen katkeilu ja kysynnän heilahtelut ovat saaneet monet maat pohtimaan huoltovarmuutta ja omavaraisuutta. Energian pullonkaulat ovat erityisen huomionarvoisia juuri siksi, että energia on kaiken toiminnan perusta. Niin kauan kuin fossiilinen energia kattaa noin 80 prosenttia maailman energiantarpeesta, sillä on kuristusote niin geopolitiikasta kuin yksittäisten valtioiden liikkumavarasta.

Hintapiikin syistä

Fossiilienergian hintapiikin taustalla on useampi koronakriisiin liittyvä syy. Keväällä 2020, kun yhteiskuntien sulkeminen alkoi globaalisti, polttoaineiden kulutus laski rajusti johtaen hetkittäin jopa negatiiviseen öljyn hintaan. Ymmärrettävästi tämän jälkeen fossiilipolttoaineiden tuottajien investoinnit olivat matalalla tasolla.

Kansainvälinen energiajärjestö IEA arvioi, että jo vuosien 2014–2019 välillä fossiiliyhtiöiden investoinnit (CAPEX) laskivat 40 prosenttia. Koronakriisi heikensi entisestään investointihalukkuutta ja -mahdollisuuksia: vuonna 2020 investoinnit laskivat arvioiden mukaan noin 30 prosenttia.

Ilman energiaa sen paremmin koboltista kuin kuusipuustakaan ei ole iloa teolliselle tuotannolle.

Toinen syy pandemia-ajan taloudellisiin vaikeuksiin on pullonkaulaefekti, joka koskee muitakin raaka-aineita ja tuotteita. Kuten professori Peter Lund Helsingin Sanomissa toteaa, tuotannon pysäyttäminen on huomattavasti helpompaa kuin sen aloittaminen uudelleen, saati kokonaan uuden tuotannon käynnistäminen. Kun koronaan liittyviä rajoituksia on purettu ja pandemian aikainen kysyntäpaine purkautuu, ei alhaisista investoinneista ja seisautuksista kärsivä fossiilituotanto pystykään yhtäkkiä vastaamaan kaikkeen kysyntään.

Paikallisesti hintapiikkeihin on vielä omia syitään. Kiina on riidellyt Australian kanssa jo pitkään ja kielsi vuoden 2020 loppupuolella australialaisen hiilen maahantuonnin. Kiinan omille energialaitoksille puolestaan on tuottanut ongelmia maassa noudatettu malli, jossa hiili ostetaan markkinahintaan, mutta sähkö myydään säädellyin pitkäaikaissopimuksin.

Kun koronaan liittyviä rajoituksia on purettu ja pandemian aikainen kysyntäpaine purkautuu, ei alhaisista investoinneista ja seisautuksista kärsivä fossiilituotanto pystykään yhtäkkiä vastaamaan kaikkeen kysyntään.

Niinpä tuottajalle voi syntyä tilanne, että tuotanto ei kannata. Jopa 70 prosentin Kiinan hiilivoimaloista arvellaan toimivan tappiolla. Tällöin voimalan paras selitys tuotannon keskeytykselle keskushallinnon suuntaan on “hiilipula”. Keskushallinto puolestaan lupaa lisää joustoja sähkön hintaan. Joka tapauksessa Kiinassa on jouduttu useammassa maakunnassa rajoittamaan sähkön saantia ja sitä tietä sulkemaan tehtaita. Energiapula on jo johtanut tuotannon vähentymiseen ja BKT:n kasvuennusteiden laskuun syksyllä 2021.

Euroopassa taustan tilanteelle muodostaa mantereen oman maakaasun ja öljyn tuotannon raju lasku. Koska maakaasua on edistetty hiiltä ja öljyä puhtaampana siirtymäkauden “siltapolttoaineena” kohti puhdasta energiajärjestelmää, riippuvuus kaasun tuonnista on kasvanut. Muutoksen rajuutta kuvaa esimerkiksi Britannia: entinen öljyn ja kaasun viejä on nykyään niiden tuoja. Samaan aikaan Britannia on ilahduttavasti vähentänyt hiilivoiman käyttöä.

Koska maakaasua on edistetty hiiltä ja öljyä puhtaampana siirtymäkauden “siltapolttoaineena” kohti puhdasta energiajärjestelmää, riippuvuus kaasun tuonnista on kasvanut.

Niinpä kylmimpään talviaikaan jopa 50 prosenttia koko brittien sähköstä tuotetaan maakaasusta, josta suurin osa on tuontitavaraa. Ylipäätään Euroopassa kaasua tarvitaan niin teollisiin prosesseihin kuin asuntojen lämmitykseen. Saksassa hintapiikki on kuristanut lannoitetuotantoa, ja kaasun hinnan nousuun liittyvä lannoitteiden hinnan nousu tuntuu Suomessakin.

Yhdysvaltojen tilanteeseen maailmanmarkkinat vaikuttavat pehmeämmin, koska niin öljyä kuin kaasuakin on kotimarkkinoilta ja Kanadasta saatavilla riittävästi. Silti Yhdysvallat painosti öljynviejämaiden järjestöä OPEC+:ia lokakuun alussa nostamaan reilusti tuotantomääriään, mistä OPEC+ kuitenkin pidättäytyi. OPEC+ katsoo, että 70–80 dollaria tynnyriltä on sopiva hinta öljylle.

Ratkaisuja?

Valitettavasti koronakriisi ei ainakaan vielä ole johtanut toivottuun loikkaan polttamattomiin energiamuotoihin, jota jopa IEA:n johtaja Fatih Birol on vaatinut. Fossiilipolttoaineiden 80 prosentin kuristusote on luja. Tuoreen IMF:n raportin mukaan suorat tuet, verohelpotukset ja varsinkin hinnassa näkymättömät ekologiset kustannukset vastaavat maailmassa noin 5,9 triljoonan dollarin tukea fossiilisille polttoaineille, eli noin 11 miljoonaa dollaria minuutissa. Tulevaisuuden taloushistoria voi hyvinkin pitää tätä markkinoiden epäonnistumista hinnoittelussa merkittävänä ilmastokriisin juurena.

Kiinan oma öljyntuotanto on hiipumassa. Niinpä siellä tutkitaan mahdollisuutta seurata “Amerikan mallia” eli pyrkiä tuotannon nostoon tai jopa omavaraisuuteen säröytystuotannolla. Kiinan öljyliuskeet ovat kuitenkin geologiselta rakenteeltaan erilaisia kuin Yhdysvaltain öljyliuskeet tai Kanadan öljyhiekat, joten vielä ei ole selvää, onnistuuko säröytystuotanto ja jos onnistuu, millä taloudellisella ja ekologisella hinnalla.

Suorat tuet, verohelpotukset ja varsinkin hinnassa näkymättömät ekologiset kustannukset vastaavat maailmassa noin 5,9 triljoonan dollarin tukea fossiilisille polttoaineille, eli noin 11 miljoonaa dollaria minuutissa.

Kiinalle kysymys on myös vahvasti geopoliittinen. Se pärjää muiden Aasian maiden tavoin tällä hetkellä hyvin markkinoilla. Maat pystyvät ostamaan öljyä, kaasua ja nesteytettyä kaasuakin (LNG) esimerkiksi Eurooppaa korkeammalla hinnalla. Mutta Kiinaa hirvittää sen riippuvuus haavoittuvasta tankkeriliikenteestä.

Kiina pyrkii vahvistamaan sotilas- ja kauppalaivastoaan nopeaan tahtiin, mutta tosiasia on, että vielä moniin vuosiin se ei pysty vastaamaan Yhdysvaltain mahdollisiin voimatoimiin, ja kuljetukset Malakansalmen kautta ovat Kiinalle ratkaisevan tärkeitä.

Öljyn ja kaasun ja sitä tietä myös sähkön hinnat ovat nousussa tilanteessa, jossa pitäisi samaan aikaan tehdä merkittäviä investointeja uusiin energiantuotannon muotoihin.

Niinpä Kiinan ratkaisuksi muodostuu mielenkiintoinen ja ainutlaatuinen strategia: tehdään kaikkea ja täysillä. Kiina on jo maailman suurin aurinko- ja tuulivoiman tuottaja, ja ensimmäiset ultrakorkean (UHV) jännitteen sähkönsiirron superverkot (supergrid) ovat käytössä. Samalla suunnitellaan säröytystuotantoa öljylle ja pidetään kotimaisesta hiilentuotannosta huoli. Ja kauppaa käydään kaikkien kanssa, myös Venäjältä tulevien uusien kaasuputkien avulla.

Euroopalle tässä geopoliittisessa tilanteessa jää hanttikortti. Öljyn ja kaasun ja sitä tietä myös sähkön hinnat ovat nousussa tilanteessa, jossa pitäisi samaan aikaan tehdä merkittäviä investointeja uusiin energiantuotannon muotoihin. Kuluttajien kohoavat energialaskut nostavat Ranskan keltaliivien edustamien mielenosoitusten kuvia poliitikkojen mieliin.

Nord Stream 2

Tähän rakoon iskee näkökulmasta riippuen joko mahdollisimman hienosti tai huonosti Gazpromin uusi Nord Stream 2 -kaasuputki, jonka reitti kulkee Itämeren halki Venäjältä Saksaan. Venäjä on tehnyt hienovaraisesti ja suoraan sanoenkin selväksi, että jos Nord Stream 2 hyväksytään nopeasti käyttöön, se edistää kaasun toimituksia myös Ukrainan, Valko-Venäjän ja Puolan läpi kulkevia putkia pitkin.

Saksa haluaa Nord Stream 2 -putken, mutta Yhdysvallat vastustaa ja haluaa Venäjälle asetettavan pakotteita. Myös Ukraina ja Puola vastustavat, koska pelkäävät sekä omien kaasun läpikulusta saatavien korvaustensa laskua että Venäjän vaikutusvallan lisääntymistä. Kaiken kaikkiaan Euroopassa on monenlaisia ristiriitaisia käsityksiä maakaasun roolista ja siitä, mitä korkealle hinnalle ja sen aiheuttamille korkeille energiakustannuksille pitäisi tehdä.

Saksan ja Yhdysvaltain juuri aikaansaama laiha sopu Nord Stream 2:sta kuvastaa geopoliittista realismia: Saksa sitoutui toistaiseksi määrittelemättömillä tavoilla rajoittamaan kaasun tuontia Venäjältä, jos Venäjä käyttää energiaa painostuskeinona Ukrainaa vastaan.

“Tyhmät saksalaiset luopuivat ydinvoimasta ja joutuivat riippuvaisiksi Venäjästä. Fiksut suomalaiset päättivät rakentaa itsenäisyyden takaavan venäläisen ydinvoimalan.”

Talouslehti Bloombergin kolumnisti Andreas Kluth on todennut, että “Nord Stream 2 antaa Gazpromille (ja siten Moskovalle) juuri sellaista markkinavoimaa, jota eurooppalaisten lakien on tarkoitus ehkäistä.” Kaasu ei tietenkään ole ainoa geopoliittinen peikko, kuten pitkän linjan Venäjä-tarkkailija Antti Rautiainen ironisoi Twitterissä: “Tyhmät saksalaiset luopuivat ydinvoimasta ja joutuivat riippuvaisiksi Venäjästä. Fiksut suomalaiset päättivät rakentaa itsenäisyyden takaavan venäläisen ydinvoimalan.”

Gazprom on moittinut Eurooppaa siirtymisestä kaasukaupassa nopeaan spot-kauppaan entisten pitkäaikaisten toimitus- ja hintasopimusten sijaan. Myös Suomessa on perinteisesti ollut kaasun toimituksesta Venäjältä pitkäaikaissopimukset, joissa toimitusmäärät ja hinnat on sidottu. Niinpä toimitusongelmia tai hintapiikkejä ei ole ollut. Nyt uuden BalticConnector-putken myötä osa Suomen kaasukaupasta aletaan käydä Suomen ja Baltian välisessä kaasupörssissä. Nähtäväksi jää, aiheutuuko siitä kaasun hintapiikkejä Suomeen.

Tienhaarassa vai umpikujassa?

Kysymys Gazpromista kuvastaa hyvin fossiilisten polttoaineiden kuristusotetta ja energiasiirtymän hankaluutta. Kun on rakennettu eurooppalainen infrastruktuuri, jossa kokonaiset kaupungit, teollisuusalueet ja tuotannon muodot toimivat maakaasulla, on maakaasua pakko ostaa sieltä, mistä sitä saa, niin happamalta kuin kauppa muuten kenties tuntuisikin. Samaa kuristusotteen vaikutusta kuuluu myös EU-parlamentin teollisuusvaliokunnan päätöksessä, että maakaasuinfran rakentamista voidaan edelleen Euroopassa tukea – sillä “vihreällä” ehdolla, että kyseinen infrastruktuuri soveltuu tulevaisuudessa myös vetykäyttöön.

Tuottajien puolella kuristusote näkyy paitsi Kiinan säröytyssuunnitelmissa, myös yhä uudelleen nousevissa toiveissa arktisen alueen öljynporauksen avaamisesta sekä kaikkein vahingollisimmin ja takaperoisimmin myös hiilen jatkuvana käyttönä. Kun hiili on niin Kiinalle kuin Intiallekin ainut kotoperäinen, runsaasti saatavilla oleva fossiilipolttoaine, on melko ymmärrettävää, että hintapiikkien aikaan ne panostavat omaan hiilen tuotantoonsa.

Kun on rakennettu eurooppalainen infrastruktuuri, jossa kokonaiset kaupungit, teollisuusalueet ja tuotannon muodot toimivat maakaasulla, on maakaasua pakko ostaa sieltä, mistä sitä saa, niin happamalta kuin kauppa muuten kenties tuntuisikin.

Fossiiliteollisuus on huomannut tilaisuutensa tulleen ja argumentoi orastavan energiakriisin kertovan, että fossiilisista luopumista ei ole syytä tai oikeastaan mahdollistakaan kiirehtiä. Muutoin energian hinnasta tulee liian korkea, ja teollista tuotantoa voi haitata energiapula ja kansalaisia energiaköyhyys.

Puhtaaseen energiajärjestelmään siirtymisen kannattajat puolestaan näkevät tilanteessa erinomaisen perustelun katkaista fossiiliriippuvuus mitä pikimmin. EU:n päästökaupan ideahan on tehdä fossiilisista polttoaineista kalliimpia, ja nyt korkeampia hintoja on saatu. Niin Kiina kuin Eurooppakin hengittäisivät varmasti paljon helpommin – niin kuvainnollisesti kuin kirjaimellisestikin –, jos ne saisivat tarvittavan energian tuulesta ja auringosta.

Yhdysvaltain presidentti Joe Bidenin mittava infrastruktuuriohjelma tai Euroopan Green Deal eivät vielä ole käytännössä muotoutuneet. Odotettavissa tuskin on täysimittaista ja suoraviivaista hyppyä fossiilivapaaseen energiainfraan, vaan pahimmassa tapauksessa jopa suoria tukia uudelle fossiili-infralle. Jos näin on, matka pidemmälle umpikujaan jatkuu.

Perälauta häämöttää

Fossiilienergian tuotantoa luonnehtii tuttu vertaus matalalla roikkuvista hedelmistä: ensin on pumpattu ja porattu helpoimmin saatavissa olevat ja parhaimman laatuiset kentät. Helppoa ja hyvälaatuista öljyä on vielä saatavissa Saudi-Arabiassa, Irakissa ja muutamassa muussa paikassa, mutta toisaalla öljyä ja kaasua täytyy jo pumpata kilometrien syvyydestä meren alta tai keittää – maakaasun avulla – esiin asfalttimaisista öljyhiekoista.

Mitä pidemmälle öljyn ja muiden fossiilisten polttoaineiden tuotanto etenee, sitä vaikeampaa se on. Tällöin entistä suurempi osa yhteiskunnan käyttämästä kokonaisenergiasta menee energian hankintaan. Vaikka absoluuttinen tuotantomäärä pysyisikin ennallaan, yhä suurempi osa tuotannosta menee itse tuottamiseen. Yhteiskunnan saama nettoenergia vähenee, ja tuottajan on koko ajan juostava lujempaa pysyäkseen paikoillaan.

Tähän pakottavaan lujempaa juoksemiseen liittyy myös nykyisen fossiilituotannon ruhjovuus. Esimerkiksi Yhdysvalloissa säröytystuotanto on käytännössä säätelemätöntä, eikä yhtiöillä ole halua eikä varaa kunnolla hoitaa hylättyjä porausalueita, joista vapautuu valtavia määriä metaania.

Samaan aikaan toisella puolella palloa Kiinan hiilikaivostyöläisten olot ovat vaaralliset, ja uiguurien pakkotyönäkin aurinkopaneeleja varten tuottama polypii jalostetaan hiiltä käyttämällä. Venäjän pohjoisilla tuotantoalueilla on jatkuvia öljy- ja kaasuvuotoja, joiden jatkumisesta venäläistä öljyä paitsi käyttävä myös jalostava ja edelleen myyvä Suomi on osaltaan vastuussa.

Helposti hyödynnettävät öljyvarannot ovat pian käytetty. Sitä mukaa, kun siirrytään yhä vaikeammin hyödynnettäviin varantoihin, entistä suurempi osa yhteiskunnan käyttämästä kokonaisenergiasta menee energian hankintaan.

Nettoenergiaa voidaan kuvata suureella EROEI (energy return on energy investment), joka saadaan yksinkertaisena jakolaskuna: saatu energiamäärä jaetaan energian hankintaan käytetyn energian määrällä. Laskutoimitus on helppo, mutta muuten EROEI:n arvioiminen on hankalaa, koska on vaikea määritellä, mikä kaikki lasketaan mukaan energian hankintaan käytetyn energian määrään. Joka tapauksessa tutkimukset viittaavat samaan suuntaan: teknologisesta kehityksestä huolimatta fossiilisten polttoaineiden EROEI on kaiken aikaa laskenut.

Historiallisesti Yhdysvaltain parhailla öljykentillä (Texas, Louisiana, jne.) EROEI oli jopa luokkaa 100:1. 70-luvulle tultaessa näiden tuotantoalueiden EROEI oli laskenut 30:1 paikkeille ja 2000-luvulla lukemiin 10:1. Säröytys-tuotannon EROEI on meta-analyyseissa asettunut 7:1 ja 4:1 välille.

Tuoreessa tutkimuksessaan Louis Delannoy ja kumppanit arvioivat globaalisti kaikkien nestemäisten öljyperäisten polttoaineiden EROEI-arvoja ja päätyvät siihen, että tällä hetkellä noin 15 prosenttia polttoaineiden energiamäärästä kuluu polttoaineiden tuotantoon. Hälyttävästi tutkimus arvioi, että vuonna 2050 jo 50 prosenttia tuotannosta saadusta energiasta kuluu itse tuottamiseen (eli EROEI on 2:1).

Energiajärjestelmän siirtymällä puhtaaseen tuotantoon on kiire: nyt vielä fossiillipolttoaineet tuottavat riittävästi nettoenergiaa siihen, että mittavia puhtaan energian infrastruktuurihankkeita voidaan viedä maaliin.

Nettoenergian lasku toteutuu bruttotuotannon huipun lähestyessä. Tuotannon huippua on eri arvioissa laskettu esimerkiksi vuosille 2035 (OPEC), 2030 (Total) ja 2026 (Rystad). Yhdessä bruttotuotannon huippu ja nettoenergian lasku tietävät öljystä yhteiskunnalle koituvan energiahyödyn perälautaa.

On selvää, että jos puolet öljystä saadusta energiasta menee öljyenergian tuottamiseen, fossiiliriippuvainen infrastruktuuri ei voi toimia. Tämä perälauta lähestyy poliittisista päätöksistä riippumatta.

Delannoyn ja kumppaneiden päätelmä onkin, että energiajärjestelmän siirtymällä puhtaaseen tuotantoon on kiire: nyt vielä fossiillipolttoaineet tuottavat riittävästi nettoenergiaa siihen, että mittavia puhtaan energian infrastruktuurihankkeita voidaan viedä maaliin. Jos näin ei tehdä, vuosikymmenen tai parin sisällä on pakko peruuttaa öljyä heikompiin energialähteisiin, sillä vain hiilellä ja mahdollisesti kaasulla on riittävä nettoenergia ja saatavuus pyörittämään teollista infrastruktuuria. Tosin siinä tilanteessa ihmissivilisaatioille käypä ilmasto on jo kokonaan menetetty.

Dosentti Tere Vadén on BIOS-tutkimusyksikön tutkija ja toinen Energia ja kokemus -kirjan kirjoittajista.

Julkaisu Toinen koronasyksy toi energiakriisin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Huolimatta kaikista kriiseistä ja varoituksista – 1970-luvun alun öljykriisi, Rooman klubin Kasvun rajat-raportti vuodelta 1972, Kioton sopimus vuodelta 1992 ja Pariisin sopimus 2015 – noin 80 prosenttia maailman kokonaisenergiankulutuksesta tulee edelleen fossiilisista polttoaineista, aivan samoin kuin 70-luvun alussa. Samaan aikaan kulutuksen absoluuttinen määrä on kasvanut yli kaksinkertaiseksi.

 Globaalin kaupan ja logistiikan myötä se, missä fossiilisten polttoaineiden kulutus tapahtuu, on muuttunut jonkin verran. Rikkaat maat ovat puhdistaneet varsinkin sähköntuotantoaan ja ostavat suuremman osan kulutustuotteistaan teollistuvilta mailta, joissa puolestaan fossiilisten polttoaineiden kulutus on kasvanut. Teollisuuden painopiste on siirtynyt, ja kulutus ja tuotanto eronneet pidempien välimatkojen päähän toisistaan.

Nyt koronakriisi on muodostumassa saranakohdaksi, joka voi muuttaa kohtalonyhteyttä tavalla, johon aiemmat kriisit ja ponnistelut eivät ole pystyneet. Toki muutoksen yksityiskohdat ja lopputulos ovat vielä epäselviä, koska itse kriisi on yhä käynnissä.

Öljymarkkinoiden kehitys on kartellien historiaa

Tilanteen kehittymiseen vaikuttavia tekijöitä on useita. Taustan loi öljyntuotannon tilanne pandemian alkaessa. Kuten vuoden 2008 jälkeisen finanssikriisin hoitokeinot osittain heikensivät yhteiskuntien kykyä vastata pandemiaan, myös öljyalalla aikaisemmat ongelmien hoitokeinot johtivat tilanteeseen, joka pahentaa nykyisen kriisin vaikutusta.

Tavanomaisen öljyn tuotanto ei juurikaan ole kasvanut vuoden 2005 jälkeen – jotkin tutkimukset pitivät tuotantohuippua yhtenä syynä finanssikriisin puhkeamiseen. Suurin osa tuotannon kasvusta on sen jälkeen tullut Yhdysvaltain ei-tavanomaisesta tuotannosta eli särötyksestä (fracking), jonka määrä kasvoi lähes nollasta aina 9 miljoonaan barreliin päivässä.

Öljynviejät tavoittelevat kahta asiaa: mahdollisimman suurta markkinaosuutta ja mahdollisimman korkeaa hintaa. Tavoitteissa on ristiriita, koska markkinaosuutta ei voi puolustaa, jos joku muu myy halvemmalla.

Öljymarkkinoista vain suhteellisen pieni osa on koskaan ollut stereotyyppisen “vapaita” markkinoita, joissa useiden pienten toimijoiden kysyntä ja tarjonta kohtaavat.

Koko öljyn teollisen käytön ajan ristiriitaa on hallittu erilaisin yhtiöiden, valtioiden ja valtioliittojen ylläpitämin kartellein. Öljymarkkinoista vain suhteellisen pieni osa on koskaan ollut stereotyyppisen “vapaita” markkinoita, joissa useiden pienten toimijoiden kysyntä ja tarjonta kohtaavat.

Keinot ovat vaihtuneet, mutta öljyn tuotanto ja myynti on 1800-luvulta tähän päivään globaalilla tasolla ollut suunnitelmataloutta – toki myös suunnitelmaa vastaan pullikoivia tahoja on aina ollut. Suunnitelman ydin: pitää öljyn hinta riittävän tasaisena, jotta kysyntä vetää, ja riittävän korkealla, jotta tuottajat hyötyvät. Ensin kartelli oli öljy-yhtiöiden ja pankkiirisukujen käsissä (kuuluisimpina Rockefellerit ja Rotschildit).

Toisen maailmansodan jälkeen alkoi “seitsemän sisaruksen” (Esso, Mobil, SoCal, Texaco, Gulf, BP ja Shell) kulta-aika, kunnes OPECin voimistuminen 70-luvulla siirsi aloitteen valtionyhtiöiden käsiin. Nykyään jopa noin 80 prosenttia öljyvarannoista ja yli puolet tuotannosta on valtiollisten yhtiöiden hallussa.

Suunnitelma pettää: historian ensimmäinen negatiivinen öljyn hinta

Saudi-Arabialla on OPECin valta-aikana ollut muita enemmän rahkeita niin tuotannon lisäämiseen kuin myös rahaa sen rajoittamiseen eli keinot niin markkinaosuuden valtaamiseen kuin hintojen vakauttamiseenkin. Vuonna 2016 se onnistui hallitsemaan hinnan laskua saamalla sekä OPECin että Venäjän yhtä aikaa laskemaan tuotantoaan. Syntyi epävirallinen OPEC+.

Koronaviruksen globaalien vaikutusten alkaessa Saudi-Arabia tavoitteli uudelleen tuotannon laskua. OPEC+ kuitenkin hetkellisesti murtui alkukeväästä 2020, kun Venäjä ei yllättäen suostunutkaan tuotannon leikkaamiseen. Näin pandemian iskiessä öljymarkkinoilla oli jo hintaa laskeva tarjontapaine. Kun pandemia sitten heikensi öljyjalosteiden kysyntää jopa kymmenillä prosenteilla, syöksyi tynnyrihinta holtittomasti.

Asiasta tuli maailmanlaajuinen uutinen, kun yhden yhdysvaltalaisen öljylaadun hinta kävi hetkellisesti jopa negatiivisena – eli myyjä oli valmis maksamaan ostajalle, jotta tämä ottaisi öljyä vastaan. Syy kummaan tilanteeseen oli lopulta yksinkertainen: Negatiivinen hinta koski sopimuksia tietystä öljylaadusta (WTI) toimitettuna tiettyyn paikkaan – Oklahomaan – jossa kaikkien varastojen tiedettiin jo olevan täynnä.

Juuri siellä juuri sillä hetkellä ostajilla ei ollut mahdollisuutta ottaa öljyä vastaan, koska ei ollut säiliöitä, mihin sen laittaisi. Tuottajien ei puolestaan kannata sulkea tuotantoa liian nopeasti, koska tuotannon keskeyttäminen voi aiheuttaa varannoille vahinkoa ja uudelleenkäynnistäminen voi olla kallista.

Negatiivinen hinta koski siis vain pientä osaa öljymarkkinoista, mutta melko jyrkkä ja äkillinen pudotus nähtiin muuallakin. Esimerkiksi Suomen pääasiassa ostaman Urals-öljylaadun hinta on ollut suhteellisesti vakaimpia käyden 20 dollarin alapuolella.

Hinnan ja kulutuksen putoaminen osuu pahimmin niihin öljynviejiin, joiden tuotantokustannukset ovat korkeat ja joiden talous muutenkin on heikko. Arvioissa Nigeria, Ecuador, Algeria ja Irak on mainittu merkittävinä kärsijöinä – näissä maissa jopa yli puolet vientituloista muodostuu öljystä, Irakissa hurjat 98 prosenttia.

Suunnitelmatalous reagoi “markkinahäiriöön”. Syntyi uusi ennennäkemättömyys, OPEC++, kun Trumpin hallinto kätilöi Yhdysvaltain, Venäjän ja OPECin liiton tuotannon vähentämiseksi.

Myös vauraampi öljynviejä on vaikeuksissa, jos sen budjetti on laadittu korkeiden öljytulojen varaan. Esimerkiksi useiden Persianlahden maiden kuten Omanin ja Iranin yhteiskuntarauha on vaarassa, kun öljytulot kärsivät. Sama ongelma on muutenkin kriisiytyneellä Venezuelalla.

Rikkaimpiin viejämaihin vaikuttaa jälleen markkinaosuuden ja hinnan kertolasku: taloudellisille menetyksille on niilläkin kipurajansa. Saudi-Arabialla ja Venäjällä oli omien arvioidensa mukaan riittävästi puskuria jonkinlaiseen hinnan laskuun, mutta niillekin kevään pudotus oli liikaa, vaikka Venäjä on ilmoittanut selviävänsä vuosia jopa 30 dollarin tynnyrihinnasta. Yhdysvalloissa energiasektori pitää presidentti Donald Trumpia omana suorana edustajanaan.

Niinpä suunnitelmatalous reagoi “markkinahäiriöön”. Syntyi uusi ennennäkemättömyys, OPEC++, kun Trumpin hallinto kätilöi Yhdysvaltain, Venäjän ja OPECin liiton tuotannon vähentämiseksi. Tavoitteena oli jopa 20 prosentin leikkaus tuotantoon. Tätä kirjoitettaessa tuotannon leikkaukset ovatkin kohottaneet ja vakauttaneet öljyn hintaa 30 dollarin paikkeille.

Tuotantohuippu vai kulutushuippu?

Öljyn kulutus on toipunut ensimmäisen hurjan laskun jälkeen. Palaako se enää vuoden 2019 tasolle vai onko saavutettu kulutushuippu? Ja olisiko siis pikemminkin kysynnän (peak demand) kuin tuotannon huippu (peak oil) syynä kulutushuipun saavuttamiseen?

Kuluttajan kykyyn ostaa öljyä vaikuttavat paitsi öljyn hinta myös kuluttajan tulot. Tämän koronakriisi on tuonut rajusti esiin. Ratkaisevaa ei ole hinta vaan se, onko tuotteeseen varaa (affordability).

Kansantalouden kannalta energian hinta voi nousta pitkäjaksoisesti vain, jos myös kuluttajien tulot nousevat. Kun energialaskun osuus kotitalouksien kokonaiskulutuksesta nousee, lama ja jopa yhteiskunnalliset levottomuudet ovat ovella. Erityisen ikävää on, että köyhimmillä ravintoon ja muuhun välttämättömään kuluu jo suuri osuus tuloista.

Kun energialaskun osuus kotitalouksien kokonaiskulutuksesta nousee, lama ja jopa yhteiskunnalliset levottomuudet ovat ovella.

Usein energia on osa tästä välttämättömästä, jolloin energialaskun nousu aiheuttaa nälkää. Edes polttoaineen hinnan romahdus ei auta, jos tulot ovat nolla, kuten monella koronakriisin uhrilla.

Tuottajalle geologiset tekijät puolestaan aiheuttavat lisäkustannuksia. Helpoimmin porattavissa ja jalostettavissa ollut öljy on tuotettu ensin, joten tuotantokustannuksilla on taipumus nousta, jollei teknologinen kehitys vastaavasti laske kustannuksia. Näin varsinkin uuden öljyn etsinnän ja käyttöönoton kustannuksilla (CAPEX), jotka ovat moninkertaistuneet 2000-luvun aikana.

Yhdessä nämä taloudelliset ja geologiset tekijät johtavat siihen, että kanava, jossa öljyn hinta on yhtä aikaa riittävän halpa kuluttajille ja riittävän korkea tuottajille, kaventuu. Hinta saisi molempien puolesta olla myös vakaa, jotta investoinnit olisivat järkeviä. Sahaava hintakehitys pudottaa toisinaan kuluttajia, toisinaan tuottajia pois pelistä heikentäen koko sektoria.

Öljyn suunnitelmatalous ei ole nappikauppaa: geopoliittisesti siihen liittyy kymmeniä sotia, vallankaappauksia, ympäristökatastrofeja, salamurhia ja terrori-iskuja.

Näin sekä kysynnän huippu (affordability’n menetys) että tuotannon huippu (tuotantokustannusten nousu) vaikuttavat samaan suuntaan: seurauksena on sekä kuluttajille että tuottajille sopivan hintaputken mureneminen. Tämä on öljyalan varsinainen huoli, koska juuri vakaa hintaputki on ollut sen suunnitelmatalouden tavoite.

Öljyn suunnitelmatalous ei ole nappikauppaa: geopoliittisesti siihen liittyy kymmeniä sotia, vallankaappauksia, ympäristökatastrofeja, salamurhia ja terrori-iskuja, puhumattakaan lahjonnasta, kiristyksestä, disinformaatiosta ja tutkimustiedon pimittämisestä, kuten ranskalaisen Matthieu Auzanneaun tuore öljyn geopolitiikan historia Oil, Power and War (2018) kertoo.

Öljykuplan puolustajat ja puhkaisijat

Myös sijoittajien luottamus öljyyn on heikentynyt. Viimeisen kymmenen vuoden aikana pörssinoteeratut öljy-yhtiöt ovat maksaneet tuottoisia osinkoja. Tulos on perustunut pitkälti korkeaan hintaan samaan aikaan, kun kustannuksia on pidetty alhaalla minimoimalla CAPEX-kuluja, joita koronakriisin myötä ennustetaan leikattavan jopa 80 prosenttia.

Tämä ei tietenkään ajan mittaan paranna tulosedellytyksiä. Lisäksi sijoittajia hermostuttavat onnistuneet kampanjat sijoitusten vetämiseksi pois (divestment), uusiutuvien energialähteiden jatkuvasti alentuva hinta ja viimeisimpänä uhkana oikeudenkäynnit öljy-yhtiöitä ja ylipäätään fossiilienergian käyttöä vastaan jopa niinkin lähellä kuin Virossa. Tupakkaoikeudenkäyntien tapaan kantajat esittävät, että öljy-yhtiöt ovat markkinoineet tuotteitaan tietoisina niiden aiheuttamista terveydellisistä ja ympäristövahingoista, erityisesti ilmastonmuutokseen liittyen.

Jos öljyn arvo sijoituskohteena romahtaa, samalla romahtavat monet eläkerahastot, pankit ja valtiontaloudet. Näillä pääomilla ja valtakeskittymillä on suuri syy pitää hintaputkea kunnossa.

Oikeudenkäyntejä on odotettavissa lisää, kun ilmastonmuutoksen vaikutukset pahenevat ja paljastukset energiayhtiöiden ilmastonmuutosta koskevan tiedon pimittämisestä lisääntyvät. Jo tammikuussa sijoittajapiirejä hätkähdytti värikkään mediahahmon Jim Cramerin lausunto talouskanava CNBC’llä: “Öljyala on loppu”.

Toisessakin vaakakupissa on kuitenkin paljon painoa. Jos öljyn arvo sijoituskohteena romahtaa, samalla romahtavat monet eläkerahastot, pankit ja valtiontaloudet. Näillä pääomilla ja valtakeskittymillä on suuri syy pitää hintaputkea kunnossa.

Sijoitusten näkökulmasta “öljykupla” riippuu luottamuksesta, jonka horjumista sen paremmin presidentit Trump ja Putin kuin Saudi-Arabian kruununprinssi Mohammed bin Salmankaan eivät saa näyttää.

Paluu ympäristölle tuhoiseen energiapolitiikkaan

Esimerkkinä voi tarkastella keinoja “normaaliin” palauttamiseen Yhdysvalloissa. Särötystuotannon nousu perustui osaltaan sille, että tuotanto on vapautettu suuresta osaa ympäristölainsäädäntöä. Yksi särötystuotannon julkisista salaisuuksista on sen mittavat paikalliset ja globaalit ympäristöhaitat.

Paikalliset haitat johtuvat särötykseen käytetyistä kemikaaleista ja valtavasta vedentarpeesta. Jonkin verran esiintyy myös särötyksen aiheuttamia maanjäristyksiä. Globaali haitta puolestaan on karkaava metaani, jota uusimpien tutkimusten mukaan pääsee särötyksestä ilmakehään huomattavasti enemmän kuin aiemmin on arvioitu; kenties juuri särötysmetaani selittää osaltaan yllättäen kasvaneita metaanipitoisuuksia.

Nyt koronakriisin myötä loppujakin esteitä raivataan, sillä samankaltaisia ympäristösäännösten löyhennyksiä on toteutettu myös Kiinassa. Öljy-yhtiöille annetaan suoraan rahaa tilille. Lista toimenpiteistä on hengästyttävä: autojen päästörajoitteita on höllennetty, ympäristöministeriö ei enää vaadi raportteja päästöistä ja saasteista eikä rankaise rikkomuksista, öljy-yhtiöiden rojalti-maksuja ja valtion maiden vuokria on poistettu, hiilenpolton päästöstandardeja on laskettu, putkistojen rakentamista on nopeutettu ympäristönäkökohtia sivuuttamalla, tukea uusiutuville energiamuodoille on leikattu ja niin edelleen.

Öljy-yhtiöille annetaan suoraan rahaa tilille.

Yksittäisten toimenpiteiden lisäksi on varmemmaksi vakuudeksi annettu presidentin määräys (executive order), jonka mukaan viranomaisten on selvitettävä, minkä sääntöjen löyhentäminen tai purku edistää talouden elpymistä ja tehtävä tällaisista purkamisista pysyviä. Huomiota ovat herättäneet osavaltioissa tehdyt säädökset kovennetuista seurauksista protestoijille ja mielenosoittajille.

Muutosten tarkoitusta kuvaa myös Kanadassa – joka sivumennen sanoen on suhteellisesti ottaen suurin fossiilisten polttoaineiden tuotannon tukija – Albertan osavaltion energiaministerin paljastava lipsautus: “Nyt on hyvä aika rakentaa putkilinjoja, koska terveysmääräykset rajoittavat mielenosoittamista.”

Tätä taustaa vasten on yllättävää, että hyvästä syystä fossiilimyönteisenä ja uusiutuvaskeptikkona pidetty kansainvälinen energiajärjestö IEA on myös johtajansa Fatih Birolin suulla painottanut, että koronakriisi on käytettävä tilaisuutena siirtyä pois vanhasta “normaalista”. On “laserinterävästi” keskityttävä päästöjen vähentämiseen ja käytettävä elvytys uusiutuvaan energiaan. Paljon huomiota sai Oxfordin yliopiston 200 talouden huippuasiantuntijalle tekemä kysely, jossa vastaajat pitivät nimenomaan “vihreitä” elvytystoimia myös talouden kannalta parhaina.

“Nyt on hyvä aika rakentaa putkilinjoja, koska terveysmääräykset rajoittavat mielenosoittamista.”

EU:n vihreän kehityksen ohjelman ja koronaelvytyksen yksityiskohdat ovat vielä epäselvät: viitteitä on niin nurinkurisesta panostuksesta maakaasuun kuin kunnianhimoisemmasta suuntautumisesta uusiutuviin energialähteisiin.

Mitä muhii pinnan alla?

Pandemian yhteydessä on muistutettu peukalosäännöstä, jonka mukaan kriisit paitsi luovat uusia ilmiöitä ja tilanteita myös tyypillisesti vahvistavat kehityskulkuja, jotka ovat jo käynnissä.

Koska energiainfrastruktuuri on monimutkaista ja hidasliikkeistä, kenties merkittävimpiä ovatkin uutiset siitä, miten uusiutuvat energiamuodot ovat kriisikevään aikana vallanneet tilaa fossiilisilta. Kun esimerkiksi uusiutuvaa sähköntuotantoa rakennetaan lisää ja samaan aikaan kysyntä laskee, jää nimenomaan fossiilista tuotantoa käyttämättä.

Samasta syystä vaihtelevan uusiutuvan sähkön osuus on hetkittäin ollut kevään mittaan eurooppalaisissa sähköverkoissa korkeammalla kuin vaihtelevalle tuotannolle on ylipäätään pidetty mahdollisena. Nämä infrastruktuuriset muutokset ja opit voivat kantaa myös kriisin jälkeen.

Kriisit paitsi luovat uusia ilmiöitä ja tilanteita myös tyypillisesti vahvistavat kehityskulkuja, jotka ovat jo käynnissä.

Tärkeä on ollut myös huomio siitä, missä määrin yksityisten kuluttajien liikkumisen, kuten autoilun, lentomatkailun ja muun kulutuksen vähentäminen lopulta on vaikuttanut niin öljyn kulutukseen kuin kasvihuonekaasupäästöihinkin. Vaikka alimmillaan yksityisauto- ja lentoliikenne olivat monissa maissa käytännössä loppuneet, odotetaan vuotuisten hiilidioksidipäästöjen alenevan vain joitakin prosentteja.

Tämä korostaa teollisen yhteiskunnan rakenteiden, infrastruktuurin, roolia. Kuluttajien käytöksellä on tärkeä merkitys, mutta pitkäkestoisiin ja vielä suurempiin energiankulutuksen muutoksiin ja siten päästövähennyksiin tarvitaan infrastruktuurin rakennemuutosta.

Dosentti Tere Vadén on BIOS -tutkimusyksikön tutkija ja toinen Energia ja kokemus-kirjan kirjoittajista.

Julkaisu Öljy koronakriisin ensikuukausina ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.