Kansalaisten osallistumista on lisätty alueiden kehittämisessä ja suunnittelussa jo vuosikymmenien ajan. Asukkaiden osallistuminen ja vaikuttaminen asioiden valmisteluun sekä avoin tiedottaminen ovat muun muassa nykyisen maankäyttö- ja rakennuslain kulmakiviä. Kansalaisten kuulemiseen ja osallistamisen mahdollistamiseen onkin vakiintunut monenlaisia käytäntöjä ja työkaluja, joilla tätä lakisääteistä velvollisuutta kunnissa pyritään toteuttamaan. Esimerkiksi erilaiset esittely- ja kuulemistilaisuudet sekä asukaskyselyt ovat jo laajasti suunnittelijoiden ja virkamiesten käytössä.

Osallistuminen ja kansalaisten aktivoiminen on myös sosiaalipalveluiden ja kulttuuritoiminnan keskeinen tavoite, jota pyritään edistämään kunnissa muun muassa osallisuusohjelmien sekä vapaaehtoistyön ja kansalaisjärjestöjen toiminnan tukemisen kautta. Yhteisöllisen toiminnan ja tilojen katsotaan edistävän hyvinvointia ja ehkäisevän monia sosiaalisia ongelmia.

Osallisuus on kuulluksi tulemista

Kansalaisten osallistumisen lisääminen yhdyskuntasuunnittelussa tai millä tahansa yhteiskunnan sektorilla ei kuitenkaan ole yksinkertainen tai helppo tavoite. Yhdyskuntasuunnittelun monivaiheisissa prosesseissa osallistaminen koetaan usein näennäisenä, sillä se ei välttämättä johda toimivaan vuorovaikutukseen tai konkreettisiin muutoksiin. Tällöin osallistujalle voi jäädä kokemus siitä, ettei tule aidosti kuulluksi.

Osallisuusohjelmat puolestaan voivat tuntua etäisiltä varsinkin niille, jotka eivät aktiivisesti toimi kansalaisjärjestöissä tai niille, joilla ei ole  resursseja vapaaehtoistoimintaan. Osallistavien tahojen olisikin tärkeää pysähtyä välillä miettimään, toteutuuko kansalaisten osallistuminen jo olemassa olevin keinoin riittävästi vai olisiko ehkä mahdollista tehdä jotain toisin.

Osallistaminen koetaan usein näennäisenä, sillä se ei välttämättä johda toimivaan vuorovaikutukseen tai konkreettisiin muutoksiin.

Olemme tutkijoina samojen osallistumista ja sen mielekkyyttä koskevien kysymysten äärellä kaupunki- ja maaseutualueisiin kohdistuvissa kulttuurisuunnittelu ja -kartoitushankkeissamme. Vuoden vaihteessa päättyvässä Jyväskylän yliopistossa toteutetussa Kylä-OSKU-hankkeessa olemme tutkineet kahden keskisuomalaisen taajaman, Jyväskylän Palokan ja Äänekosken Sumiaisten, kylähenkeä ja yhteisöllisyyttä, ja tarkastelleet asukkaiden suhdetta lähiympäristöönsä.

Tavoitteemme oli paitsi innostaa asukkaita ja yhteisöjä osallistumaan oman kotiseutunsa ja asuinympäristönsä kehittämiseen, myös edistää asukkaiden ja paikallisten yhteisöllisten toimijoiden verkostoitumista keskenään.

Meneillään olevassa ympäristöministeriön lähiöohjelmaan (2021-2022) kuuluvassa Kulttuuritoiminnan muodot ja merkitykset 2020-luvun lähiössä -hankkeessa puolestaan tutkitaan, millaista kulttuuritoimintaa on 2020-luvun suomalaisessa lähiössä ja miten kaupungin kulttuuripoliittiset toimenpiteet saavuttavat lähiöissä asuvat ihmiset. Tarkastelun kohteena on erityisesti kahden jyväskyläläisen lähiön, Huhtasuon ja Keltinmäen, yhteisöllinen toiminta.

Haasteina tiedottaminen jatkosuunnitelmista ja kaupunkisuunnittelun pirstaleisuus

Osallistuminen ja osallistaminen ovat herättäneet myös runsaasti kritiikkiä. Pahimmillaan asukkaiden osallistaminen alueiden kehittämiseen ja kaupunkisuunnitteluun voi typistyä vain hallinnon tai tutkimuksen toteuttamaksi tyhjäksi rituaaliksi, jolla ei ole juurikaan vaikutusta suunnittelun ja kehittämisen lopputulokseen. Tällöin osallistuminen tapahtuu kuin näyttämöllä, jolla eri osapuolet käyvät esittämässä osallistumista käsikirjoitettujen rooliensa mukaisesti ja jossa asukkaiden osallistumista tarvitaan enemminkin oikeuttamaan itse hallintoprosessi, jotta se täyttäisi laissa esitetyt vaatimukset asukkaiden näkemysten kuuntelemisesta.

Esimerkiksi emeritaprofessori Marja Keräsen mukaan osallistuminen ei välttämättä tarkoita osallistujien valtaistuimista vaan heidän sisällyttämistään hallintoon ilman todellista vaikutusvaltaa. Asukkaiden näkökulmasta osallistuminen muuttuu osallisuudeksi vasta, kun osallistuja saa kokemuksen siitä, että hän on voinut vaikuttaa kehittämiseen ja sen lopputuloksiin. Tärkeää olisikin pohtia, miten olisi mahdollista osoittaa, että osallistuminen kannattaa ja sillä voi olla myös konkreettisia vaikutuksia.

Palokan asukkaat kokevat, että aluetta kehitetään pirstaleisesti, eikä kaupunki ota vastuuta laajemmasta aluekehittämisestä.

Kylä-OSKU hankkeessa tunnistettiin haasteita ja solmukohtia, joita yhdyskuntasuunnitteluun ja alueiden kehittämiseen liittyy. Toisen tutkittavan alueen, Jyväskylän Palokan, kohdalla ilmeni, etteivät asukkaat pidä mielekkäänä osallistumista esimerkiksi kaupungin teettämiin kyselyihin tai kuulemistilaisuuksiin, sillä osallistuminen ei johda konkreettisiin vaikutuksiin, eikä kuulemisilla ole seurauksia, tai niistä ei ainakaan tiedoteta mitenkään.

Kylä-OSKU-hankkeen prosessit toivat myös esiin, kuinka Palokan asukkaat kokevat, että aluetta kehitetään pirstaleisesti, eikä kaupunki ota vastuuta laajemmasta aluekehittämisestä. Myös Palokan alueen asukkailla itseltään puuttui yhteinen visio oman asuinalueen kehittämisestä.

Maaseutualueilla kyläsuunnittelu on ollut konkreettinen työkalu yhteisöllisen tahtotilan rakentamiseen jo useita vuosikymmeniä. Kaupungeissa ja kuntakeskuksissa eri alueiden kehittäminen pirstaloituu usein yksittäisten kaava- tai rakennuskohteiden suunnitteluun. Tärkeää olisikin, että asukkaat pääsisivät keskustelemaan myös asuinalueiden kokonaissuunnitelmista ja tulevaisuuden visioista. Palokassa Palokka-Seura ry aktivoitui asiassa ja aloitti visiotyön yhteistyössä JAMK:n Yritystehtaan kanssa.

Kenen suunnitelma: kuka osallistaa ja osallistuu?

Teemme tutkimushankkeissamme yhteistyötä kotiseutu-, kylä- ja asukasyhdistysten kanssa, joiden toimijat ovat jo ennestään aktiivisia. Yksi osallistumiseen liittyvä kriittinen kysymys koskeekin aktiivisten kansalaisten sosiaalista taustaa: vaikuttamaan pääsevät jo valmiiksi hyväosaiset kansalaiset hallinnon valmiiksi määrittelemällä tavalla, usein nimenomaan valmiiksi määriteltyihin asioihin. Tutkimushankkeiden haasteena on löytää tutkittavilta asuinalueilta moniäänisyyttä ja vaihtelevia näkemyksiä.

Olemme ottaneet omissa kulttuurisuunnitteluun liittyvissä tutkimuksissamme haasteeksi yrittää tavoittaa myös niitä ihmisryhmiä, jotka eivät pidä ääntä itsestään ja jotka eivät välttämättä tule asukasiltoihin tuomaan näkemyksiään esille. Osana lähiöhankettamme olemme esimerkiksi järjestäneet työpajoja Huhtasuon lähiössä romaneille ja ikääntyneille maahanmuuttajille, joilla on heikko kielitaito ja kuulleet heidän toiveitaan vapaa-ajan toiminnan ja yhteisöllisyyden kehittämisestä jyväskyläläisissä lähiöissä.

Olemme ottaneet haasteeksi yrittää tavoittaa myös niitä ihmisryhmiä, jotka eivät pidä ääntä itsestään ja jotka eivät välttämättä tule asukasiltoihin tuomaan näkemyksiään esille.

Olemme ainakin tähän mennessä oppineet sen, miten vaikeaa monien erityisryhmien tavoittaminen ja motivoiminen osallistumaan on. Olemme pohtineet, millaisesta toiminnasta voisivat olla kiinnostuneita sellaiset ihmiset, jotka eivät mielellään kokoonnu yhteen. Toisinaan tutkijat ja virkamiehet ajattelevat, että syy sille, ettei ihminen ei osallistu esimerkiksi asukkaille järjestettyyn tilaisuuteen, olisi se, ettei häntä kiinnosta oman elinympäristönsä kehitys ja viihtyisyys. Syyt voivat kuitenkin olla moninaisia: esimerkiksi liikkumisen hankaluus, sopimaton aika, pelot tai ennakkoluulot järjestäjiä tai muita osallistujia kohtaan. Lähiympäristön viihtyvyys on kuitenkin merkittävä hyvinvoinnin lähde juuri niille, jotka eivät liiku aktiivisesti lähiympäristönsä ulkopuolelle.

Osallistumisen haasteina ajoitus, vastavuoroisuus ja jatkuva vuorovaikutus

Kokemus aidosti kuulluksi tulemisesta syntyy yleensä silloin, kun kohtaaminen on kiireetön ja merkityksellinen molemmille osapuolille.

Korona-aikana moni tapaaminen on siirtynyt verkkoon. Esimerkiksi Jyväskylän kaupungin osallisuuspalvelut järjestävät asuinalueiltoja, joihin kutsutaan kuntapäättäjiä, viranomaisia ja asukkaita. Nämä tilaisuudet on järjestetty viime aikoina verkkotapahtumina. Olemme kuitenkin huomanneet, etteivät laajat yleisötilaisuudet, varsinkaan etätoteutuksena järjestettynä, välttämättä synnytä rakentavaa keskustelua.

Tilaisuudet ovat avoimia, ja puheenvuoron voi pyytää kuka tahansa osallistuja. Keskustelua kuitenkin ohjataan ja keskustelua käydään pienryhmissä. Sekä alustuksille varattu aika että keskusteluaika jäävät kuitenkin niukaksi, ja ruudun takana vastaileva viranomainen jää väistämättä etäiseksi. Etätapahtumissa tunnelmaa ei pääse keventämään kahvipöydässä, vaikka juuri henkilökohtainen kohtaaminen ja kasvokkainen keskustelu koetaan tärkeänä.

Laajat yleisötilaisuudet, varsinkaan etätoteutuksena järjestettynä, eivät välttämättä synnytä rakentavaa keskustelua.

Asuinalueillat ovat yksi esimerkki kansalaiskeskustelun ja asukasosallisuuden edistämisestä. Niihin osallistuneet Palokan asukkaat kokivat, etteivät keskustelut avoimissa tilaisuuksissa johda mihinkään ja etteivät kaupungin virkamiehet ole halukkaita jatkamaan keskustelua, vaan se tyrehtyy lyhyen tilaisuuden jälkeen.

Niin kutsuttuun puntaroivaan keskusteluun tähtäävissä malleissa asukkaita ja aktiivisia aluetoimijoita kutsutaan koolle pieniin ryhmiin, kuten kansalaisraateihin. Korona-aikana teimme tutkimushankkeissamme useita tutustumiskävelyitä tutkimillamme asuinalueilla, välillä asukkaiden opastamana. Myös asuinalueilloissa sekä alueiden ja palvelujen kehittämiseen tähtäävissä raadeissa voisi jalkautua lähiympäristöön pienissä ryhmissä ja vierailla paikoissa, joita halutaan kehittää.

Sen sijaan, että mitattaisiin yleisötilaisuuksien osallistujien määrää ja laajuutta, välillä olisi kenties hedelmällisempää miettiä, miten voisimme tukea eri toimijoiden kohtaamisia ja millä tavoin voisimme vahvistaa asukkaiden roolia aktiivisina toimijoina ja vaikuttajina omalla asuinalueellaan. Onko jotain mitä voisi tai pitäisi tehdä toisin, jotta osallistujat kokisivat tulleensa kuulluksi ja että vuorovaikutus virkamiesten kanssa olisi vastavuoroista ja jatkuvaa?

Sen sijaan, että mitattaisiin yleisötilaisuuksien osallistujien määrää ja laajuutta, välillä olisi kenties hedelmällisempää miettiä, miten voisimme tukea eri toimijoiden kohtaamisia ja millä tavoin voisimme vahvistaa asukkaiden roolia aktiivisina toimijoina ja vaikuttajina omalla asuinalueellaan.

Jalkautuminen alueelle ja kävelykierrokset voisivat olla yksi mahdollisuus kasvokkaiseen kohtaamiseen ja konkreettisen kokemukseen asuinalueen vahvuuksista ja kehittämistarpeista. Paikan päällä olo antaisi mahdollisuuden myös tutustua tarkemmin paikallisten yhteisöjen ja yhdistysten omaehtoiseen toimintaan. Motivaation osallistumiseen, kohtaamiseen ja yhteiseen kehittämiseen tulisi siis olla molemminpuolista ja vuorovaikutuksen jatkuvaa.

Dos. Eerika Koskinen-Koivisto on yliopistotutkija Jyväskylän yliopistossa. Hän tutkii kulttuurisuunnittelun mahdollisuuksia maaseututaajamien ja lähiöiden kehittämisessä.

Dos. Kaisu Kumpulainen on Yhteisöt ja kulttuurit muuttuvassa maailmassa (KUMU) tutkinto-ohjelman yliopisto-opettaja ja alla mainittujen tutkimushankkeiden johtaja. Kumpulainen on tutkinut maaseudun kylätoimintaa ja osallisuuden kysymyksiä erityisesti kulttuuripolitiikassa.

Hanna-Mari Husu toimii sosiaalitieteiden yliopistonopettajana Jyväskylän yliopistossa. 

Kirjoituksen taustalla ovat hankkeet Osallistava kulttuurisuunnittelu kylähenkeä vahvistamassa: Etnografinen toimintatutkimus Palokassa ja Sumiaisissa (Kylä-OSKU), jota rahoittaa/tukee Keski-Suomen liitto (2020-2021 ja Kulttuuritoiminnan muodot ja merkitykset 2020-luvun lähiössä: kaksi tapaustutkimusta Jyväskylässä, joka kuuluu Ympäristöministeriön lähiöohjelmien piiriin  (2022-2033).

Koskinen-Koivisto, Eerika; Kumpulainen, Kaisu ja Husu, Hanna-Mari. 2021. ”Asukasosallisuus alueiden kehittämisessä: näennäisestä rituaalista jatkuvaan vuorovaikutukseen” Politiikasta, 21.1.2021, https://politiikasta.fi/asukasosallisuus-alueiden-kehittamisessa-naennaisesta-rituaalista-jatkuvaan-vuorovaikutukseen

Julkaisu Asukasosallisuus alueiden kehittämisessä: näennäisestä rituaalista jatkuvaan vuorovaikutukseen  ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Pienessä Kaskisten kunnassa järjestettiin syyskuun lopussa kansanäänestys kuntaliitoksesta Närpiön kanssa. Kunnanvaltuustossa pohdittiin muun muassa kansanäänestystä edeltänyttä tiedotusta. Ylen mukaan ”Kuntaliitoksen kannattajat syyttivät ei-puolta väärien tietojen levittämisestä muun muassa kaupungin taloudesta ja kuntaliitossopimuksen sisällöstä.”

Kansanäänestyksissä kansalaisille tarjotaan mahdollisuus äänestää konkreettisten poliittisten uudistusten puolesta tai niitä vastaan. Äänestysvaihtoehtoihin ja niiden seurauksiin liittyy useita epävarmuustekijöitä, joten tietoon pohjautuva päätöksenteko on kansalaiselle haastavaa.

Äänestysvaihtoehtoihin seurauksineen liittyy useita epävarmuustekijöitä, joten tietoon pohjautuva päätöksenteko on haastavaa.

Kansanäänestysten käyttöä poliittisessa päätöksenteossa kritisoidaan usein juuri kansalaisten puutteellisten tietojen perusteella. Kansalaisten valintoja kansanäänestyksissä saatetaan pitää impulsiivisina, ristiriitaisina, itsekeskeisinä ja lyhytnäköisinä.

Tämä saattaa johtaa jopa kansanäänestystuloksen legitimiteetin kyseenalaistamiseen, kuten brexit-äänestyksen kohdalla on käynyt.

Kansanäänestysten ongelmiin voidaan tunnistaa useita eri syitä. Kansalaisten kykyyn tehdä harkittuja päätöksiä kansanäänestyksissä vaikuttaa ensinnäkin helposti lähestyttävän, puolueettoman tiedon saatavuus.

Hallituspuolueiden tuottamat äänestyssuositukset eivät välttämättä ole luotettavia opposition kannattajien silmissä. Toisaalta vaaliviranomaisten tuottamien äänestysoppaiden kieli saattaa olla yhtä monimutkaista kuin muodolliset lakiesitykset perusteluineen.

Median puolueellisuus ja valeuutisointi hankaloittavat tiedon luotettavuuden arviointia entisestään.

Tiedon käsittelyn haasteet ja keskustelun puute

Toiseksi, vaikka tietoa olisi saatavilla, sen käsittely ja arviointi kansalaisen äänestyspäätöksen pohjaksi ei ole ongelmatonta. Sosiaalitieteissä on nostettu esiin useita vinoumia yksilöiden ajattelussa, jotka vaikuttavat valintoihin niin arkielämässä kuin poliittisilla areenoillakin.

Kansalaisten vahvat ennakkokäsitykset saattavat ohjata valikoimaan saatavilla olevista tiedonmurusista ne, jotka vahvistavat omia näkemyksiä. Kansalaiset saattavat myös suhtautua epäluuloisesti puolueettomaankin tietoon, jos heillä itsellään on vahva näkemys asiasta.

Vaikka tietoa olisi saatavilla, sen käsittely ja arviointi äänestyspäätöksen pohjaksi ei ole ongelmatonta.

Äänestäjien tiedetään käyttävän ”oikoteitä” valitessaan eri vaihtoehtojen välillä. Silloin äänestäjä seuraa luottamansa poliitikon, kulttuurivaikuttajan tai ystäväpiirinsä esimerkkiä sen sijaan, että perehtyisi itse asiaan.

Myös deliberatiivisen demokratiateorian piiristä on esitetty kritiikkiä kansanäänestyksiä kohtaan. Tuottaakseen legitiimejä päätöksiä kansanäänestyksiä tulisi edeltää laadukas julkinen keskustelu, jossa eri näkökulmat tulevat tasapuolisesti esille.

Tämä ei useinkaan toteudu, vaan julkinen keskustelu polarisoituu, jolloin julkisuudessa esiintyy tarkoituksenhakuisia perusteluja ja jopa eriävien näkemysten vähättelyä.

Kohti harkitumpaa yksilöpäätöksentekoa kansanäänestyksissä

Viimeaikaisista tutkimuksista voidaan päätellä, että kansanäänestyksiä edeltävä kampanjointi ja tarjolla olevat tiedonlähteet ovat hyvin merkittävässä roolissa, kun tarkastellaan kansalaisten tekemiä äänestyspäätöksiä sekä sitä, kuinka perusteltuja ja johdonmukaisia nämä päätökset ovat.

Tämä herättää myös toiveita siitä, että aiemmin esiin tuotuja yksilöpäätöksenteon vinoumia ja poliittisen osallistumisen resurssien puutetta voidaan paikata kansanäänestyksissä tarjoamalla kansalaisille uudenlaisia puolueettoman tiedon lähteitä.

Tutkimuksissa koskien poliittista käyttäytymistä kansanäänestyksissä on noussut esiin erityisesti informaatioympäristön vaikutus kansalaisten mielipiteenmuodostukseen. Tarjolla olevat tiedonlähteet ja muut kontekstitekijät on osoitettu jopa yksilötason piirteitä tärkeämmiksi johdonmukaisten äänestyspäätösten kannalta.

Yksilöpäätöksenteon vinoumia ja poliittisen osallistumisen resurssien puutetta voidaan paikata tarjoamalla kansalaisille uudenlaisia puolueettoman tiedon lähteitä.

Poliittisen tietämyksen tiedetään olevan yhteydessä myös persoonallisuuden piirteisiin, kuten halukkuuteen ottaa riskejä poliittisten valintojen suhteen. Puolueettoman tiedon tarjoaminen näyttäisi kuitenkin tasoittavan persoonallisuuserojen vaikutusta äänestyskäyttäytymiseen.

Politiikantutkimuksessa on kehitetty erilaisia tapoja tuottaa puolueetonta tietoa äänestäjien avuksi. Taustoittavilla kyselylomakkeilla (Information and Choice Questionnaire ICQ) tarjotaan ensin asiantuntijoiden tuottamaa tietoa eri äänestysvaihtoehtojen seurauksista ja pyydetään äänestäjiä sen jälkeen ottamaan kantaa eri vaikutuksiin ennen lopullista mielipiteenmuodostusta.

Malli keskittyy siis erityisesti tietotason ja yksilön päätösten johdonmukaisuuden parantamiseen. Deliberatiivisen demokratian lähestymistapa on kansanäänestyksiä edeltävän julkisen kansalaiskeskustelun vahvistaminen.

Yhdysvaltain Oregonissa kehitetty kansalaisaloitteiden arviointijärjestelmä (Citizens’ Initiative Review CIR) kokoaa satunnaisotannalla 20–30 henkilön edustavan kansalaisraadin, joka perehtyy useiden päivien ajan kansanäänestyksen aiheena olevaan kysymykseen. Raati keskustelee moderaattorien avustuksella ja tuottaa julkilausuman, jossa kiteytetään keskeisimmät tosiasiat sekä perustelut puolesta ja vastaan.

Tämä julkilausuma lähetetään kaikille äänestäjille ennen kansanäänestystä. Mallin tavoitteena on siis vahvistaa sekä kansanäänestyspäätösten tietopohjaa että eri näkemysten huomioimista koko äänestäjäkunnan keskuudessa.

Kokemukset CIR-mallista ovat toistaiseksi olleet rohkaisevia. Kansalaisraadin julkilausuman lukeneet äänestäjät pitävät sitä hyödyllisenä ja luotettavana tiedonlähteenä. Julkilausuman lukeminen näyttäisi myös lisäävän äänestäjien tietoja aiheesta ja edistävän tiedon puntarointia äänestäjien keskuudessa.

Tutkiakseen mallin soveltuvuutta pohjoismaisessa kontekstissa PALO-hanke järjesti kansanäänestysvaihtoehtoja arvioivan kansalaisraadin Mustasaaressa keväällä 2019.

Kansanäänestysvaihtoehtoja arvioiva Mustasaaren kansalaisraati

Mustasaaressa pidettiin neuvoa-antava kansanäänestys kuntaliitoksesta Vaasan kanssa maaliskuussa 2019 useiden vuosien keskustelun jälkeen. Tässä noin 19 000 asukkaan kunnassa Pohjanmaalla enemmistö asukkaista on ruotsinkielisiä, ja mielipiteet kuntaliitoksesta noudattelevat osittain kieliryhmien rajaa.

Kysymys liitoksesta oli muutenkin tulenarka, ja julkisuudessa nousi esille voimakkaita ja jopa vihamielisiä kannanottoja puolesta ja vastaan.

Mustasaaressa kansalaisraadin järjestämisessä oli lisäksi omat erityiset haasteensa, koska raadin keskustelut ja tuotokset oli toteutettava kahdella kielellä.

Raadin puolueettomuuden takaamiseksi Mustasaaren kunnan viranhaltijat tai Vaasan kaupunki eivät osallistuneet prosessin suunnitteluun, vaan raati toteutettiin PALO-hankkeen tutkijoiden voimin. Tutkijoiden taustat olivat lisäksi kahdessa erikielisessä yliopistossa: Turun yliopistossa ja Åbo Akademissa.

Kansalaisraadin osallistujat rekrytoitiin lähettämällä kutsukysely satunnaisotannalla valituille 1 400 kuntalaiselle. Runsas 20 prosenttia heistä palautti kyselyn.

Lopulliset 21 kansalaisraadin jäsentä valittiin vapaaehtoiseksi ilmoittautuneiden joukosta siten, että edustettuina olivat kaikki ikäryhmät, sukupuolet, kieliryhmät, kunnan alueet ja kuntaliitoskannat. Raati kokoontui kahtena peräkkäisenä viikonloppuna helmikuussa 2019 Mustasaaren kunnantalon valtuustosalissa.

Työskentelyn päätteeksi kansalaisraati hyväksyi yksimielisesti suomeksi ja ruotsiksi laaditun julkilausuman, joka postitettiin kaikille äänioikeutetuille kuntalaisille ennen kansanäänestystä.

Raadin huolella suunniteltu työskentelyprosessi piti sisällään useita vaiheita, kuten tutustuminen raatimenetelmään, kuntaliitoksiin ja kansanäänestyksiin perehtyminen, puntaroivan keskustelun harjoitteleminen sekä kuntaliitosta puolustavien ja sitä vastustavien poliitikkojen ja asiantuntijoiden kuuleminen.

Raadin jäsenet listasivat kuntaliitoskysymykseen liittyviä väitteitä puntarointia varten. He kehittivät ja arvioivat niitä ja valitsivat äänestämällä julkilausumaan kahdeksan keskeisintä tosiasiaa, kolme tärkeintä perustelua kuntaliitoksen puolesta ja kolme sitä vastaan. Raadin työskentelyssä olivat tukena koulutetut kaksikieliset moderaattorit.

Työskentelyn päätteeksi kansalaisraati hyväksyi yksimielisesti suomeksi ja ruotsiksi laaditun julkilausuman, joka postitettiin kaikille äänioikeutetuille kuntalaisille muutamaa viikkoa ennen kansanäänestystä. Lisäksi paikallismediaa tiedotettiin kansalaisraadin periaatteista, työskentelystä ja tuotoksista prosessin kaikissa vaiheissa.

Julkilausuma tavoitti enemmistön kuntalaisista

Alustavat tulokset puntaroivan kansalaisraadin käytöstä kuntalaisia polarisoivassa liitoskysymyksessä ovat lupaavia. Hankkeen aikana kerättiin useita erilaisia kyselyaineistoja, joiden avulla pystytään tutkimaan sekä raadin sisäisen työskentelyn laatua että ulkoisia vaikutuksia äänestäjäkuntaan.

Raatilaisille suunnatun loppukyselyn perusteella lähes kaikki (95 %) osallistujista olivat samaa tai lähes samaa mieltä siitä, että oppivat tarpeeksi aiheesta tehdäkseen tietoon pohjautuvan päätöksen kansanäänestyksessä.

Kansanäänestyksen jälkeen satunnaisotokselle kuntalaisista lähetetyn kyselyn perusteella taas nähdään, että raadin julkilausuma myös tavoitti äänestäjät hyvin.

Noin kolme neljästä vastaajasta sanoi käyttäneensä aikaansa julkilausuman lukemiseen, ja sen lukeneista vastaajista enemmistö kertoi oppineensa siitä joko paljon tai jonkin verran.

Julkilausuman lukemisen vaikutuksia laajempaan äänestäjäkuntaan on tutkittu ennen varsinaista kansanäänestystä toteutetun kyselytutkimuskokeen avulla, jossa satunnaisesti valittu koeryhmä vastasi kyselyyn luettuaan ensin raadin julkilausuman.

Satunnaisesti valittu kontrolliryhmä sen sijaan sai vastattavakseen saman kyselyn ilman julkilausumaa. Koeasetelman avulla pystytään tutkimaan julkilausuman lukemisen vaikutusta mahdollisimman monen muun tekijän pysyessä muuttumattomana.

Aineistosta käy ilmi, että julkilausuman lukeminen lisäsi selvästi äänestäjän tietoja kuntaliitoksesta. Lisäksi julkilausuman lukeminen vahvisti eri näkemysten puntarointia, kun sitä mitattiin empatiaindikaattoreilla ja eri mieltä olevien argumenttien pohtimiseen käytetyllä ajalla.

Näin ollen Mustasaaren kansalaisraadin tulokset näyttäisivät olevan linjassa aikaisempien tutkimusten kanssa, joissa on havaittu CIR-menettelyn korjanneen äänestäjien virheellisiä käsityksiä.

Parempaa tietoa kansalaisten päätöksenteon pohjaksi

Tietämys ja ymmärrys poliittisesta päätöksenteosta ja yhteiskunnallisista ilmiöistä on tärkeää edustuksellisessa demokratiassa, missä kansalaisten tehtävä on arvioida poliitikkojen toimintaa sekä politiikan tuotoksia.

Demokraattisessa järjestelmässä kansalaiset tarvitsevat tietoa tehdäkseen sekä itsensä kannalta johdonmukaisia että koko yhteiskunnan kannalta legitiimejä, eri näkemykset huomioivia päätöksiä. Perinteiset etujärjestöt ja mediat eivät välttämättä ole parhaita tahoja tuottamaan puolueetonta ja helposti lähestyttävää tietoa.

Eri näkemyksiä edustavien, tavallisten kansalaisten huolellisesti valmistelema julkilausuma voi tarjota äänestäjille helposti lähestyttävää faktatietoa.

Esimerkiksi jo vuonna 1994 Suomen EU-kansanäänestyksen alla kansanedustaja Satu Hassi (vihr.) korosti puheenvuorossaan eduskunnassa tarvetta tunnistaa ja tukea ”myös sellaisia tahoja, joiden tiedon jakamisen tavoite ei ole käännytystyö joko jäsenyyden kannalle tai jäsenyyttä vastustamaan vaan antaa täsmällisempiä tietoja kansalaisten omakohtaisen päätöksenteon pohjaksi”.

Puntaroivat kansalaisraadit ovat varteenotettava vaihtoehto puolueettomaksi ja luotettavaksi tiedonlähteeksi kansalaisille kansanäänestyksissä niin paikallisella kuin valtiollisellakin tasolla.

Eri näkemyksiä edustavien, tavallisten kansalaisten huolellisesti valmistelema julkilausuma voi tarjota äänestäjille helposti lähestyttävää faktatietoa. Se voi etenkin auttaa omien näkemysten kirkastamisessa ja kriittisessä arvioinnissa sekä valistuneen mielipiteen muodostamisessa.

Kaskisten kunnanvaltuustossa pohdittiin Ylen mukaan myös sitä, olisiko kansanäänestyksen tulos ollut toisenlainen, jos julkisuudessa olisi jaettu oikeaa tietoa. PALO-hankkeessa tutkitaan seuraavaksi juuri kansalaisraatien vaikutuksia laajemman äänestäjäkunnan mielipiteisiin kuntaliitoskannoissa ja kuntalaisten luottamukseen sekä esimerkiksi sitä, vaikuttaako kansalaisraadin tuottama tieto eri tavoin eri väestöryhmiin.

VTT Maija Jäske on demokratiatutkija Åbo Akademissa.

Kirjoitus on osa Ratkaisuja vaalikaudet ylittävään politiikkaan -sarjaa, jossa PALO-tutkimushankkeen tutkijat kirjoittavat vaalikaudet ylittävästä politiikasta ja kansalaisvaikuttamisesta. Kirjoitukset liittyvät PALOn studia generalia -luentosarjaan.

Julkaisu Kansalais­keskustelulla harkitumpia äänestys­päätöksiä? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Varsinais-Suomen maakunnan liitto ja Luonnonvarakeskus (Luke) käynnistivät tutkimuksen, jonka tehtävänä on kehittää maakunnan suunnittelukäytäntöjä puntaroivampaan ja pitkäjänteisempään suuntaan.

Tutkimuskohteena on käynnissä oleva ja tavoitellusti vuonna 2020 valmistuva Varsinais-Suomen Luonnonarvojen ja -varojen vaihemaakuntakaava. Kaavan tavoitteisiin liittyy jännitteitä, joiden käsittelemiseksi ja ratkaisujen muotoilemiseksi strategisiksi kaavamerkinnöiksi maakunnan liitto ja Luke ovat järjestäneet yhdeksän luonnonvarafoorumia.

Yhdessä luotujen strategisten kaavamerkintöjen avulla viranomaisten, kuntien, yrittäjien, sidosryhmien ja kansalaisten huomiota tarkennetaan kaavaprosessin aikana tunnistettuihin yhteiskuntakehityksen tai alueellisten tarpeiden kannalta olennaisiin asioihin. Näin luodaan yhteistä motivaatiota ja pitkäjänteistä sitoutuneisuutta tarttua toimeen.

Kaavoitus ja negatiivinen vapaus

Maankäyttö- ja rakennuslaki antaa menetelmälliset puitteet maanomistajien ja muiden toimijoiden osallistamiselle kaavoitukseen. Mukaan kaavatyöhön pääsevät kaikki, joita kaava tavalla tai toisella koskee.

Osalliset voivat esittää mielipiteensä useassa vaiheessa: ensin kaavan perustana oleviin valmisteluvaiheen asiakirjoihin, sitten lausunnon ensimmäisestä kaavaehdotuksesta ja lopulta muistutuksen nähtäville nostetusta kaavasta. Kansalaiset, kansalaisryhmät ja sidosryhmät saavat halutessaan osallistua menetelmällisesti hienopiirteiseksi hiottuun kaavaprosessiin.

Laki ei edellytä kaavoittajalta mitään erityistä aktiivisuutta tai panosta osallistaa ihmisiä kaavatyöhön. Muodollisesti riittää, että mahdollisuus kansalaisille, sidosryhmille ja kansalaisryhmille annetaan. Lain tavoitteena on olla hengeltään yhteistoimintaa ja kehittämistä suosiva.

Mitä useampaan kaavasuunnittelun vaiheeseen kansalaisia halutaan mukaan, sitä syvemmälle yhteiskunnallisiin olosuhteisiin ja kaavoituskulttuuriin kaavaprosessi uppoaa ja pitkäjänteisempää suunnittelusta yleensä tulee.

Kaavoittaja tukee näin toimijoiden negatiivista vapautta, eli sitä, ettei kaavoittaja julkisen vallan edustajana puutu tai sekaannu kansalaisen elämään, vaan antaa heidän tehdä itse omat osallistumispäätöksensä. Toimijoille tarjottu mahdollisuus osallistua menetelmällisesti selkeään ja johdonmukaiseen kaavaprosessiin riittää.

Toisaalta on yleisen edun mukaista kannustaa kansalaisia ja kansalaisyhteiskunnan järjestäytyneitä toimijoita osallistumaan maankäytön suunnitteluun. Maankäyttö- ja rakennuslaki ei aseta varsinaisia sisällöllisiä laatukriteereitä osallistumiselle.

Kaavaprosessin muodon ja sisällön ytimessä on osallistumis- ja arviointisuunnitelma (OAS), jossa määritellään kaavatyön tavoitteet ja niiden vaikutusten arvioimisen keinot sekä osalliset ja osallistumismenettelyt. OAS:n kautta kaavoittaja saa osallisten kommenteista ruohonjuuritason tietoa kaavatyön tarpeesta, tavoitteista ja ennakoiduista vaikutuksista.

OAS päivittyy koko kaavatyön ajan ja antaa siksi ajantasaista tietoa osallistumaan kiinnostuneille. OAS:n avulla tähdätään suunnittelukulttuurin kehittämiseen.

Kaavoittaja saa myös samalla tilaisuuden informoida kansalaisia, sidosryhmiä tai viranomaisia käynnissä olevasta suunnittelusta, sen tavoitteista ja sen tarkoitetuista yleisistä vaikutuksista. Vuorovaikutus on näin aina kaksisuuntaista.

Riippuu yleensä suunnittelun luonteesta ja osin myös kaavatyöhön käytettävien resurssien määrästä, haluaako kaavoittaja kansalaiset mukaan ongelman määrittelyyn, tiedon tuotantoon, vaihtoehtojen luomiseen ja puntarointiin, kaavamääräysten yksityiskohtaisempaan hahmottamiseen vai kenties vaikutusten arviointiin.

Mitä useampaan kaavasuunnittelun vaiheeseen kansalaisia halutaan mukaan, sitä syvemmälle yhteiskunnallisiin olosuhteisiin ja kaavoituskulttuuriin kaavaprosessi uppoaa ja sitä pitkäjänteisempää suunnittelusta yleensä tulee.

Maakuntasuunnittelu on lähtökohtaisesti pitkäjänteistä. Maakuntasuunnitelma ja -ohjelma ovat maakunnan poliittinen kannanotto pitkän ja keskipitkän aikavälin kehityksen tavoitteista. Niiden on tarkoitus ohjata alueen kehittämiseksi tehtäviä valintoja.

Ne ovat perusta maakuntakaavoille, mutta samalla syntyvästä maakuntakaavasta tulee perusta ajan oloon uusittaville maakuntasuunnitelmalle ja -ohjelmille sekä kunnissa tehtävälle sellaiselle kehittämistyölle, jolla on maakunnallinen ulottuvuus ja vaikutus. Maakuntasuunnittelu on alati jatkuva, rullaava prosessi.

Kohti positiivista vapautta

Varsinais-Suomen maakunnan liitto perusti viitisen vuotta sitten luonnonvarafoorumit (LVF) sidosryhmien, kansalaisten ja viranomaisten kytkemiseksi kumppaneiksi maakuntasuunnitteluun. Foorumeiden tarkoitus on kutsua erityisesti järjestäytyneitä toimijoita mukaan kaavatyöhön.

Kansalaisiakaan ei ole kielletty osallistumasta foorumeihin, mutta osallistuminen on tehty luontevammaksi intressiryhmille ja viranomaisille, koska tapaamiset järjestetään pääsääntöisesti virka-aikaan ilman eri korvausta. LVF:n tarkoitus on sitouttaa toimijoita Varsinais-Suomen maakunnan liiton tekemään vuorovaikutteiseen suunnitteluun.

Luononvarafoorumitoiminnalle ei ole valmista toimintamallia, vaan se rakennetaan tilannekohtaisesti. Luken vetämä PALOn osahanke kehittää yhdessä Varsinais-Suomen maakunnan liiton kanssa tapoja sovittaa pitkäjänteisesti yhteen kaavatyön kolmea yleistä, mutta ilmiselvästi ristiriitaisuuksia sisältävää tavoitetta: biotalouden edistäminen, luonnonarvojen vaaliminen ja virkistys- ja retkeilymahdollisuuksien turvaaminen.

LVF-prosessista on muodostunut jatkumo strategisten kaavamerkintöjen luomiseksi. Strategisten kaavamerkintöjen avulla toimijoiden – viranomaisten, kuntien, yrittäjien, sidosryhmien ja kansalaisten – huomiota tarkennetaan kaavaprosessin aikana tunnistettuihin yhteiskuntakehityksen tai alueellisten tarpeiden kannalta olennaisiin asioihin ja luodaan yhteistä motivaatiota ja sitoutuneisuutta tarttua toimeen.

Kaavoittajat ja tutkijat ovat yhdessä muiden kanssa avanneet perinteistä osallistavan suunnittelun negatiivisen vapauden käsitystä – vapautta julkisen vallan väliintulosta – ja kehittäneet sitä.

Maakuntakaavamerkintöjen aihiota saatettiin alulle luonnonvarafoorumien sarjassa, ja kaavoittaja jalosti niitä syksyllä 2018. Keväällä 2019 prosessi eteni yhdeksänteen luonnonvarafoorumiin, jossa esiteltiin kuhunkin maakuntakaavan kolmeen tavoitteeseen liittyviä mahdollisimman konkretisoituneita strategisia merkintöjä, erityisesti niin sanottuja kehittämisperiaatemerkintöjä.

Näillä merkinnöillä osoitetaan sellaisia alueita tai kokonaisuuksia, joilla on tunnistettu olevan alueellisesti merkittävää potentiaalia ja jotka tukevat jo luotuja tavoitteita. Varsinais-Suomessa niitä oli kolmenlaisia: laaja, merkittävä ja yhtenäinen metsävaltainen vyöhyke, matkailun, retkeilyn ja virkistyksen kehittämisvyöhyke sekä vesiviljelyn kehittämisalue.

Syksyllä 2019 kaavatyö on edennyt vaiheeseen, jossa suunnittelijat valmistelevat ensimmäistä, tammikuussa 2020 sidosryhmä- ja viranomaislausunnolle lähtevää kaavaehdotusta. Strategisilla kehittämisperiaatemerkinnöillä on kaavassa merkittävä rooli.

Varsinais-Suomen vaihemaakuntakaavatyö on perustunut aktiiviseen pyrkimykseen saada sidosryhmiä ja kansalaisia mukaan. Kaavoittajat ja tutkijat ovat yhdessä muiden toimijoiden kanssa avanneet perinteistä osallistavan suunnittelun negatiivisen vapauden käsitystä – vapautta julkisen vallan väliintulosta – ja kehittäneet sitä suuntaan, jossa kansalaisia ja kansalaisryhmiä kannustetaan työskentelemään kaavoittajan kanssa strategisten merkintöjen aikaansaamiseksi.

Kehitys on ollut kohti positiivista vapautta, aktiivisesti tuettua vapautta luoda yhdessä tulevaisuuden askelmerkkejä. Kaavan valmistelussa sidosryhmät ja kansalaiset eivät ole vain auttaneet kaavoittajaa, vaan he ovat tehneet yhteistyötä ja puntarointia toinen toistensa kanssa. Tulevat kaavamerkinnät ovat näin ollen, ainakin jollain lailla, yhdessä luotuja.

Positiivisesta vapaudesta yhteisluomiseen

Politiikan filosofi Hannah Arendtin mukaan politiikan merkitys on vapaudessa ja politiikan lähtökohta on alullepano. Niin on myös Varsinais-Suomessa.

Kaavoittajat ovat toki neutraaleja yhteiskunnallisten etujen ja lainmukaisuuden puolestapuhujia, mutta he myös aktiivisesti kehittävät tiettyihin ongelmallisiin kaavatilanteisiin soveltuvia kaavamerkintöjä. He pyrkivät keksimään ristiriitaisiin tai konflikteja todennäköisesti aiheuttaviin tilanteisiin kaavoituksellisen ratkaisun.

Pitää muistaa, että nämä ongelmalliset tilanteet ovat usein syntyneet demokraattisesti EU:ssa, eduskunnassa tai maakuntavaltuustossa päätetyistä tavoitteista ja strategioista. Kaavoittaja on näin hyvinkin tietoinen osastaan ja vaikutusmahdollisuuksistaan demokraattisessa poliittisesti ohjatussa päätöstenteon ketjussa.

Ongelmalliset tilanteet ovat usein syntyneet demokraattisesti EU:ssa, eduskunnassa tai maakuntavaltuustossa päätetyistä tavoitteista ja strategioista.

Myös Varsinais-Suomessa kaavoittajat ovat olleet aloitteellisia strategisten kehittämisperiaatemerkintöjen suhteen. Arendtlaisessa hengessä voidaan hyvinkin ajatella kaavoittajien olevan poliittisesti motivoituneita, koska he auttavat kehystämään pitkän aikavälin haasteet, tarjoavat käytössä olevia kaavatyökaluja haasteisiin vastaamiseksi sekä keräävät ympärilleen motivoituneen tietoyhteisön artikuloimaan kaavamääräyksiä ja toisaalta myös sitoutumaan niiden toteuttamiseen.

Kaavoittajien aloitteellisuus, strategisen suunnittelun avoimuus sekä viranomaisten, sidosryhmien ja kansalaisten aktiivisuus ulottavat suunnittelun perinteisen osallistamisen tuolle puolen.

Voidaanko Varsinais-Suomen kaavatyön yhteydessä puhua yhteisluomisesta? Vastaus piilee osin siinä, miten merkintöjen määritelmiä ja tarkoituksia on yhdessä hiottu, mutta erityisesti siinä, miten strategiset merkinnät suunnitellaan pantavan toimeen ja millaisia vaikutuksia nämä suunnitelmat toteutuessaan synnyttävät.

Tässä, kuten kaavoituksessa yleensäkin, kuntien rooli on keskeinen. Maakunnan liitto laatii maakuntakaavan, mutta kuntien edustajat hyväksyvät sen, ja kuntien myötävaikutuksella maakuntakaava myös toteutuu. Mikäli myös maakuntakaavan toimeenpano ja vaikutusten seuranta ovat vuorovaikutteisia, puntarointiin perustuvia prosesseja ja kaavan toteutumiin reagoidaan aktiivisesti suunnittelu- ja toimeenpanotyötä yhdessä täsmentämällä, voidaan uskoakseni puhua yhteisluomisesta.

Kaavan yhteisluominen ei ole vain taustatiedon yhteistuotantoa tai kaavamerkintöjen yhteissuunnittelusta vaan yhteistoiminnan jatkamista toimeenpanoon ja seurantaan asti.

Kaavan yhteisluominen ei siis ole vain taustatiedon yhteistuotantoa tai kaavamerkintöjen yhteissuunnittelua vaan yhteistoiminnan jatkamista toimeenpanoon ja seurantaan asti. Kaavoittajat ja asiantuntijat eri kaavatasoilla sitoutuvat toteuttamaan kaavan yleistä tarkoitusta yhteistyössä sidosryhmien, yrittäjien ja kansalaisten kanssa.

On toisin sanoen onnistuttu synnyttämään eräänlainen yhteisluomisen kollektiivi tai tietoyhteisö, joka ei olisi ilman kaavaprosessia ja sen strategisia merkintöjä ilmaantunut. Tämä on olennaista, koska yhteisluominen ulottuu pidemmälle kuin mihin kaava kantaa.

Yhteisluominen muokkaa tapoja ja juurruttaa niitä. Yhteisluomisella saadaan aikaan jotain pysyvämpää, pitkäjänteistä. Yhteisluomisen päälleliimaaminen ei onnistu.

Lähtökohtaisesti maakuntakaavan yhteydessä on verrattain vaikeahkoa puhua yhteisluomisesta: kaavan toimeenpano ei ole kaavasta päättäneiden käsissä. Tämä oli yksi syy, miksi Varsinais-Suomeen alun alkaen perustettiin luonnonvarafoorumit.

Niiden tarkoitus on ollut sitouttaa ja juurruttaa toimijat vuorovaikutteisen suunnittelun periaatteisiin ja valmisteilla olevien kaavojen tarkoitukseen. Ajatus on ollut, että toimijat ovat mukana koko kaavasyklin: ongelman- ja tavoitteiden määrittelystä tiedontuotantoon, merkkien luomiseen, toimeenpanoon ja vaikutusten seurantaan.

Nykyinen vallalla oleva minimiosallistaminen vie prosessia toimeenpanon ja seurannan kynnykselle, mutta varsinaisen kaavatyön tuolle puolen, toimeenpanoon ja käytäntöjen juurruttamiseen asti se ei ulota.

Kyse on ollut tietoisesti yhteisluomisen tukemisesta. Varsinais-Suomen liitto on omalla tavallaan ollut positiivisen vapauden asialla.

Muodollisesti ajateltuna nykyinen vallalla oleva minimiosallistaminen vie prosessia toimeenpanon ja seurannan kynnykselle. Prosessin aluksi tehdyssä osallistumis- ja arviointisuunnitelmassa yhteisluomiselle luodaan lähtökohdat, mutta varsinaisen kaavatyön tuolle puolen, toimeenpanoon ja käytäntöjen juurruttamiseen asti se ei ulota.

Varsinais-Suomessa katse on ollut pidemmällä. Pitkä aikaväli paljastaa, kuinka pitkäjänteiseksi kaavaprosessi on Varsinais-Suomessa muodostunut, toisin sanoen kuinka merkittävästi luonnonarvojen ja -varojen vaihemaakuntakaavasta tullaan kunnallisessa maankäytön suunnittelussa poikkeamaan. Maakuntakaavaa on viime vuosina tietoisesti viety ohjaavasta strategisempaan ja lähtökohtaisesti mahdollistavampaan suuntaan.

Samalla vastuuta kaavan tulkinnasta on vyörytetty toteuttaville ja toteutumista seuraaville tahoille, kuten kunnille ja ELY-keskuksille. Vuorovaikutuksen avulla LVF:ssa on pyritty edistämään sitä, että kaavan tulkitsijoilla ja tekijöillä olisi mahdollisimman yhdenmukainen näkemys siitä, mihin eritoten strategisilla merkinnöillä pyritään vaikuttamaan ja mitä niillä pyritään edistämään.

Lähitulevaisuus näyttää, miten tämä tulkinnallinen yhteisymmärrys jalostuu kaavan toteutumiseksi. Kaavan ohjaavuuden pitkäjänteisyys riippuu siitä, millaisen vuorovaikutuksen, tahdon ja sitoumuksen mutta ennen kaikkea yhteisluovan aloitteellisuuden strateginen kaava onnistuu toimijoiden välille luomaan.

HT Juha Hiedanpää on luonnonvarapolitiikan tutkimusprofessori Lukessa.

Tutkimus on toteutettu osana Suomen Akatemian strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamaa konsortiohanke PALOa (Osallistuminen pitkäjänteisessä päätöksenteossa, 2017–2021).

Kirjoitus on osa Ratkaisuja vaalikaudet ylittävään politiikkaan -sarjaa, jossa PALO-tutkimushankkeen tutkijat kirjoittavat vaalikaudet ylittävästä politiikasta ja kansalaisvaikuttamisesta. Kirjoitukset liittyvät PALOn studia generalia -luentosarjaan.

Julkaisu Osallistamisesta yhteisluomiseen: vapaudestako on kysymys? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuuntele artikkeli Johannes Lehtisen lukemana:

Nuorista ja politiikasta on ainakin kahdenkymmenen vuoden ajan puhuttu suuresti huolestuneina. Nuorison poliittista passivoitumista on alettu pitää jopa demokratiaa uhkaavana kehityskulkuna. Ajatus passiivisesta nuorisosta on perustunut alhaiseen äänestysaktiivisuuteen ja siihen, että nuoria ei politiikka kiinnosta.

Eduskuntavaalien 2019 tapahtumat eivät oikein sovi ajatukseen passiivista nuorista. Kuukausi ennen vaaleja koululaiset 120 maassa menivät lakkoon ilmaston puolesta. Ilmastolakon käynnistäjänä oli ruotsalainen 16-vuotias Greta Thunberg, joka ilmoitti elokuussa 2018 kieltäytyvänsä koulunkäynnistä, kunnes Ruotsin poliitikot ottavat ilmastonmuutoksen vakavasti ja tekevät päätöksiä sen mukaan.

Suomessa koululaisten ilmastolakko osui yksiin eduskuntavaalien kanssa. Lakko heijastui vaaleihin, joita luonnehdittiin ilmastovaaleiksi. Nuorison ilmastoahdistus tarttui aikuisiin, ja vihreät kasvoi vaaleissa keskisuureksi puolueeksi. Näyttää siltä, että vaaliaktiivisuuden nousussa nuorilla on avainrooli.

Onko nuorten poliittinen passiivisuus näin ollen myytti? Siltä näyttää. Sen puolesta puhuu vuoden 2018 Nuorisobarometritutkimus, joka julkaistiin pari päivää ennen koululaisten ilmastolakkoa maaliskuussa 2019.

Nuoret rikkinäisessä politiikassa

Uusin nuorisobarometritutkimus kantaa nimeä Vaikutusvaltaa Euroopan laidalla, ja se keskittyy paljolti nuorten ikäluokkien poliittisiin asenteisiin ja toimintaan. Taustaksi on piirrettävä kuva suomalaisesta 2000-luvun politiikasta, joka on kriisien täyttämä.

Yhdysvalloista käynnistyi vuonna 2008 finanssikriisi, joka iski Suomeen pahemmin kuin melkein mihinkään muuhun maahan. Taantuma kesti lähes kymmenen vuotta, kun esimerkiksi Ruotsissa, Saksassa ja Yhdysvalloissa se lyötiin muutamassa vuodessa. Talouden kasvu-uralle päästiin vasta Juha Sipilän hallituksen aikana.

Kriisivuosien aikana tuli tutuksi sanonta rikkinäisestä politiikasta.

Kriisivuosien aikana tuli tutuksi sanonta rikkinäisestä politiikasta. Lausunto on kuultu muun muassa Alexander Stubbin ja Timo Soinin suusta. Kysymyksessä on kuitenkin laajasti maailmalla levinnyt kielikuva, jota on käyttänyt esimerkiksi Barack Obama.

Rikkinäiseen politiikkaan liittyviä ilmiöitä ovat muun muassa talousongelmat ja päätöksenteon tehottomuus, puoluejärjestelmän murros ja populismi sekä poliittisen luottamuksen heikentyminen.

Talouskriisin rinnalla ja siihen liittyen on läpi Euroopan koettu merkittävä puoluejärjestelmän murros. Eliittikriittinen ja nationalistinen populismi on voimistunut. Populismi on syönyt perinteisten valtapuolueiden kannatusta ja lisännyt polarisaatiota, mikä on ajanut demokratioita kriisiin eri puolilla maailmaa.

Suomessa perussuomalaisten nousu vuoden 2011 ”jytkystä” lähtien lienee yksi syy siihen, että hallitustyö on toistuvasti kriisiytynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Taloustaantuman ja sekasortoisen politiikan olettaisi heijastuvan kansalaisten asenteisiin ja poliittiseen käyttäytymiseen. Kun seuraa suomalaisia ja ulkomaalaisia tiedotusvälineitä, tulee kuva, että ihmisten luottamus demokraattiseen politiikkaan on heikentynyt ellei romahtanut.

Ehkä demokratiaa kritisoidaan aiheesta? Miten kansalaiset, nuoret varsinkaan, voisivat luottaa hallitukseen ja poliittisiin instituutioihin, jotka ovat alituiseen kriisissä?

Mutta mitä tuoreimmat tutkimusaineistot sanovat asiasta? Olemmeko todella kadottamassa suomalaisen luottamusyhteiskunnan, ehkä demokratiankin?

Luottamukselle rakennettu

Luottamus ihmisten välillä ja luottamus politiikan instituutioihin kuuluu demokratian ja toimivan yhteiskunnan kulmakiviin. Esimerkiksi sosiaalisen pääoman teoriassa luottamus on jonkinlaista voiteluainetta, joka pitää yhteiskunnan rattaat pyörimässä – tai liimaa, joka sitoo yhteiskunnan ryhmittymiä toisiinsa.

Korkea luottamus yhteiskunnassa ja ihmisten välillä on asia, jota on pidetty Suomen ja muiden Pohjoismaiden vahvuutena. Luottamusyhteiskunta on meille itsestäänselvyys, eikä sen olemassaoloa yleensä huomata tai arvosteta eritysesti.

Tarvitaan vertailukohtaa muualta maailmasta. Tätä tarjoili Nuorisobarometrin loppuraportissa toimittaja Heikki Aittokoski, joka on maailmalla havainnut, että yhteiskunnassa vallitseva luottamus ei ole itsestäänselvyys, vaan päinvastoin: luottamusyhteiskuntia ei maailmalta juuri tahdo löytää.

Aittokosken mukaan maailmalla ”valtiolliset instituutiot ovat niin etäisiä tai niin epäluotettavia, että ainoaksi turvaverkoksi jäävät perhe ja suku”. Poliisi tai virkamies ei silloin ole ystävä vaan lähinnä sortaja tai lahjonnan kohde.

Suomessa asiat onneksi ovat toisin. Viranomaisiin luotetaan ja lapsetkin uskalletaan laskea koulutielle ilman vanhempia. Nuorisobarometritutkimukset vahvistavat tämän tuloksen.

Suomalaisten nuorten luottamus eri instituutioita kohtaan on korkealla, jopa pysäyttävällä tasolla.

Suomalaisten nuorten (15–29-vuotiaat) luottamus eri instituutioita kohtaan on korkealla, jopa pysäyttävällä tasolla. Nuorten luottamus poliisiin, presidenttiin, puolustusvoimiin ja oikeuslaitokseen on 89–95 prosenttia.

Myös luottamus virkamiehiin, kunnanvaltuustoihin, EU:hun ja eduskuntaan on korkeaa tasoa, 70–80 prosenttia. Merkillepantavaa on, että luotto näihin instituutioihin on ollut kasvusuuntainen koko 2000-luvun samaan aikaan, kun sekä maan talous että politiikka ovat kriisiytynet.

Jos jossakin on nähtävissä laskua, se on tapahtunut luottamuksessa maan hallitukseen, mikä ei yllätä. Mutta lasku on ollut loiva, sillä kun vuonna 2006 nuorten luottamuksen taso oli 79 prosenttia, vuonna 2018 se on yhä 71 prosenttia.

Hämmästyttävänä voidaan pitää myös sitä, että suomalaisnuorten luottamus puolueisiin on ollut nousussa koko 2000-luvun lukuun ottamatta viimeisintä mittausta.

Tarkastelin nuorten sosiaalista ja poliittista luottamusta omassa nuorisobarometriartikkelissani ”Nuoret kansanvallan suunnannäyttäjinä” hyödyntäen Euroopan-laajuisia European Social Survey (ESS) aineistoja. Myös nämä tutkimukset puhuvat selvää kieltä nuorten vahvasta luottamuksesta politiikan instituutioihin.

Luottamusmuuttajat ovat suomalaisnuorten osalta pysyneet vakaina koko sen ajan, kun mittauksia on tehty (2002–2016). Suomen nuorten ”luottamusetu” Euroopan yleiseen tasoon verrattuna on pysytellyt selvänä, mikä tarkoittaa, että nuorten suomalaisten osalta luottamusmuuttujien keskiarvot ovat jatkuvasti selvästi yli eurooppalaisen keskiarvon.

Hyvin merkittävää tältä osin on se, että nuorten poliittinen luottamus on ollut kaiken aikaa aikuisia korkeampi – painvastoin kuin ennalta osasi odottaa.

”Tökkää hallitusta, tykkää demokratiasta”

Poliittisen ja sosiaalisen luottamuksen ohella on muita asennetekijöitä, jotka liittävät kansalaiset demokratiaan. Näitä ovat kiinnostus politiikkaa kohtaan, tyytyväisyys maan hallitukseen ja talouteen sekä tyytyväisyys demokratian toimivuuteen.

Kiinnostus politiikkaa kohtaan on tekijä, johon perustuvat yhtä hyvin antiikin kansalaishyveet kuin moderni näkemys aktiivisesta demokraattisesta kansalaisuudesta. Nuorisobarometri-aineistossa nuorten kiinnostus politiikkaan on noussut kahdessakymmenessä vuodessa (1996–2018) reilusta 40 prosentista yli 60 prosenttiin. Ristiriita nuoria koskeviin mielikuviin on selvä.

Nuorten kiinnostus politiikkaan on noussut vuosina 1996–2018 reilusta 40 prosentista yli 60 prosenttiin.

Poliittisen kiinnostuksen ja luottamuksen ohella politiikan tutkijat ovat jo 1950-luvulta lähtien olleet kiinnostuneita demokraattisen järjestelmän suorituskyvystä kansalaisten mielipiteillä mitattuna. Eurooppalaisessa ESS-tutkimuksessa keskeiset muuttujat tältä osin ovat tyytyväisyys maan talouteen ja hallitukseen sekä demokratian toimivuuteen.

”Tökkää hallitusta, tykkää demokratiasta”. Näin voidaan tulokset tiivistää sekä suomalaisnuorten että aikuisten osalta. Suomessa jyrkimmät muutokset poliittisissa asenteissa voidaan nähdä tyytyväisyydessä maan talouteen ja hallitukseen, mikä sekään ei yllätä.

Kaikkia suomalaisia ajatelle tyytyväisyys maan talouteen ja hallitukseen lähti jyrkkään laskuun jo vuonna 2006 ja pohjanoteeraus saavutettiin vuonna 2014. Sekä hallitustyytyväisyyden että taloustyytyväisyyden osalta Suomen etumatka muuhun Eurooppaan on sulanut ja mittautamme nyt yhtä heikkoja arvoja kuin muutkin. Tämä pätee sekä aikuisiin että nuoriin.

Tyytyväisyys demokratian toimivuuteen arvioi kansanvallan suorituskykyä aivan eri näkökulmasta kuin muut tyytyväisyysmittarit, jotka heilahtelevat paljon talouden ja päivänpolitiikan mukaan. Mikäli tyytyväisyys demokratian toimivuuteen on jatkuvasti laskusuunnassa, on demokraattisen hallitustavan legitimiteetti – sen olemassaolon oikeutus – ennen pitkää uhattuna.

Demokratian arvovallan osalta on saatu huolestuttavia uutisia, kun amerikkalaiset Roberto Stefan Foa ja Yascha Mounk esittivät niin sanottujen milleniaalien (2000-luvulla aikuistuneiden nuorten) olevan kääntymässä demokratiaa vastaan Yhdysvalloissa ja monissa Euroopan maissa.

Kokonaisuutena tarkastellen suomalaiset ovat varsin tyytyväisiä demokraattisen järjestelmän toimivuuteen. Demokratiakiinnittymisen keskiarvo on ollut koko tarkasteluajan selvästi yli eurooppalaisen keskiarvon, vaikka ero muihin maihin on supistumassa. Nuoret arvioivat demokratiaa myös aikuisia myönteisemmin.

Näin ollen huoli antidemokraattisista sukupolvista tai demokratian legitimiteettikriisistä ei ainakaan Suomessa ole näköpiirissä.

Miten kauas omena putoaa puusta?

”Omena ei kauas puusta putoa” on sanonta, joka jossain muodossa tunnetaan joka puolella maailmaa. Toivomuksena on, että lapset olisivat taipumuksiltaan ja tavoiltaan sopivasti samanlaisia kuin vanhempansa. Jos näin ei ole, huoli on syvä paitsi nuorista myös yhteiskunnan tulevaisuudesta.

Tällainen huoli nuorista on noussut pintaan edellä mainittujen milleniaalien kohdalla. Toimittaja Amanda Ruggeri kirjoitti BBC-Capital-verkkolehdessä lokakuussa 2017, että milleniaalit ovat maailman vihatuin sukupolvi. He ovat laiskoja, tietämättömiä, itsekkäitä, moraalittomia ja paljon muuta.

Mutta kuten Ruggeri osoittaa, tässä ei ole mitään uutta, vaan aikuiset ovat arvostelleet nuoria samoin sanankääntein kautta historian. Esimerkiksi Aristoteles arvosteli jo 400-luvulla ennen ajanlaskun alkua nuorisoa kaikkitietävyydestä ja valheellisesta itseluottamuksesta.

Mitä tutkimusaineistot sanovat? Antaako nuorten osallistuminen aihetta huoleen vai putoaako omena sittenkin lähelle puuta ja nuoret omaksuvat vanhempiensa tavat?

Nuorille ikäluokille äänestäminen on ylivoimaisesti tärkein poliittisen vaikuttamisen kanava, ja tämä taipumus on kasvussa.

Nuorisobarometrin mukaan nuoret pääsääntöisesti kulkevat vanhempiensa jalanjäljissä: nuorille ikäluokille äänestäminen on ylivoimaisesti tärkein poliittisen vaikuttamisen kanava, ja tämä taipumus on kasvussa. Koko Euroopan laajuisissa ESS-aineistoissa kuva poliittisesti aktiivisista nuorista ikäpolvista voimistuu.

Aineistoissa kyllä näkyy nuorten aikuisia heikompi vaaliaktiivisuus (vastaajan itsensä ilmoittama). Nuorten äänestysaktiivisuudessa ei kuitenkaan havaita laskua, vaan osallistumisen taso on säilynyt vakaana koko 2000-luvun.

Se tarkoittaa, että vaalipassiivisuus on nuoruuteen liittyvä ilmiö, joka aikuisiällä häviää, ja nuoret aktivoituvat äänestämään vanhempiensa tavoin. Sama pätee puolueisiin samaistumiseen: aikuisina nuoret löytävät puolueen itselleen vanhempiensa tapaan.

Entä sitten nuorten osallistuminen niin sanottuihin uuden politiikan muotoihin, kuten mielenosoituksiin, boikotteihin ja adresseihin? Nämä suoran vaikuttamisen keinot on usein liitetty nimenomaan nuoriin. Jo 1980-luvulta Suomessa on esiintynyt jälkiteollista poliittista toimintaa, joka ei suoraan ole kytköksissä määrättyihin ideologioihin tai taloudellisiin viiteryhmiin.

Tutkimustietojen valossa nuorissa yhdistyy perinteisiä ja niin sanottuja jälkimoderneja osallistumisen tapoja. Mielenosoituksiin osallistumisessa (viimeisen 12 kk aikana) havaitaan, että nuorten aktiivisuus on moninkertainen aikuisikäluokkiin verrattuna, mutta silti marginaalinen, 4–7 prosenttia.

Tutkimustietojen valossa nuorissa yhdistyy perinteisiä ja niin sanottuja jälkimoderneja osallistumisen tapoja.

Mitä tulee adressien allekirjoittamiseen, nuoret (31–44 %) ovat olleet koko 2000-luvun aikuisia (22–34 %) aktiivisempia. Sama pätee myös niin sanottuun poliittiseen ostokäyttäytymiseen. Nuorista keskimäärin noin 35 prosenttia on boikotoinut, kun aikuisilla luku on ollut noin 30 prosenttia.

Viime vuosien aikana nuorten ja aikuisten ero on tältä osin supistunut, mikä voi kieliä siitä, että nuorten taipumus tuoteboikotointiin jatkuu aikuisiällä.

Muuttuuko poliittinen kulttuuri?

Uusin Nuorisobarometri puhuu sen puolesta, että nuoret ovat aikuisia tiiviimmin kiinnittyneet demokratiaan ja osallistuvat politiikkaan aktiivisesti. He myös kiinnittyvät yllättävän vahvasti perinteiseen vaalidemokratiaan. Omena kyllä putoaa puusta, muttei välttämättä kovin kauas.

Vielä yksi asia on Nuorisobarometrista hyvä nostaa esille. Se koskee nuorten turvattomuuden tunnetta. Tältä osin korkealla ovat huoli ilmastonmuutoksesta, maailmanpoliittisesta tilanteesta ja terrorismista, jotka ovat nuorten uhkakuvissa kasvussa.

Kun nuorten poliittisen aktiivisuuden ja globaalin huolestumisen laskee yhteen, nousee mieleen kysymys, olemmeko ehkä uudentyyppisen poliittisen kulttuurin äärellä. Se tarkoittaa, että ilmastolakon kaltaiset globaalit mielenilmaukset vallitsevaa politiikkaa kohtaan ovat kasvussa.

Nähtäväksi jää, missä määrin tällainen globaali idealismi on leviämässä ja ohittaako se henkilökohtaisiin etuihin perustuvan ”lompakkoäänestämisen”, johon nykyiset demokratiat pääosin perustuvat.

Markku Harrinvirta on valtiotieteiden tohtori ja tuntiopettaja Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Julkaisu Myytti nuorten poliittisesta passiivisuudesta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuodesta 2012 lähtien suomalaisilla on ollut mahdollisuus tehdä kansalaisaloitteita. Suomalainen kansalaisaloite on niin sanottu sisällöllinen kansalaisaloite, jossa 50 000 kansalaisen allekirjoittama aloite päätyy eduskunnan käsittelyyn, mutta se ei johda suoraan kansanäänestykseen.

Vaikka suomalaista kansalaisaloitejärjestelmää on pidetty varsin onnistuneena, aloitteilla on toistaiseksi ollut melko rajallisesti vaikutuksia lainsäädäntöön.

Järjestelmän parantamiseksi kansalaisaloitelakia uudistetaan kesäkuun 2019 alussa teknisluontoisilla muutoksilla. Keskeisempänä uudistuksena määräaika aloitteen toimittamiseksi eduskunnalle pitenee puolesta vuodesta vuoteen. Tällä pyritään vastaamaan siihen ongelmaan, että aloitetta ei ehditä käsitellä vaalikauden kuluessa.

Miten suomalainen järjestelmä on onnistunut tavoitteissaan ja olisiko sitä tarpeen uudistaa vielä laajemmin? Turun yliopiston toteuttamassa podcastissa aiheesta keskustelee valtio-opin professori Maija Setälä, joka johtaa Strategisen tutkimuksen neuvoston Osallistuminen pitkäjänteisessä päätöksenteossa (PALO) -hanketta. Haastattelijana toimii Riina Lumme.

Kuuntele podcast:

Julkaisu Podcast: Kansalaisaloite poliittisen osallistumisen muotona ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Usein kuultu väite on, että demokratia on kriisissä. Kriisin tarkempi määrittely jää kuitenkin yleensä uupumaan, ja epäselvää on, mihin kriisi kohdistuu: demokraattisen hallitustavan periaatteisiin, sen legitimiteettiin eli oikeutukseen, sen suoriutumiseen eli kykyyn tuottaa yhteiskuntaa eteenpäin vieviä päätöksiä ja tuloksia, vai sen toimintatapojen eli prosessien demokraattisuuteen.

Demokratian kriisillä ei ole myöskään varsinaista osoitettavaa alkuhetkeä eikä toisaalta kriisitöntä vertailukohtaa, eli ajanjaksoa, jolloin demokratia ei olisi ollut kriisissä vaan jotenkin erinomaisesti toimiva. Ongelmat, joita kriisipuheessa manataan esiin, ovat käytännössä yhtä vanhoja kuin koko moderni edustuksellinen demokraattinen järjestelmä.

Ongelmat, joita kriisipuheessa manataan esiin, ovat käytännössä yhtä vanhoja kuin koko moderni edustuksellinen demokraattinen järjestelmä.

Kriisi lienee kuitenkin väärä sana demokratian ongelmien tapauksessa, sillä monet mainitut ongelmat ovat enemmän tai vähemmän olleet aina läsnä.

Kansainvälisissä vertailuissa demokratioiden toisen maailmansodan jälkeinen voittokulku on taittunut ainakin 15 vuotta sitten. Useammat maat ovat ottaneet askelia liberaalidemokratiasta poispäin kuin sitä kohti. Epäselvää on kuitenkin, onko kansalaisten, valtion ja politiikan suhde heikentynyt trendinomaisesti ja missä määrin alamäellä mahdollisesti olisi heijastumia liberaalidemokratioiden legitimiteettiin eli oikeutukseen.

Järjestelmän legitimiteetti perustuu vahvasti poliittiseen luottamukseen. Luottamuksella tarkoitetaan sitä, toimiiko järjestelmä kuten kansalaiset odottavat sen toimivan. Vaikka joidenkin tutkijoiden mukaan etääntyminen puolueista ja epäily eliittejä ja poliittisia toimijoita kohtaan on kasvussa, toiset väittävät, että poliittisen luottamuksen yleisestä rakenteellisesta heikkenemistä ei ole selkeää näyttöä. Se on ollut verrattain alhaisella tasolla ennenkin.

Tutkimuksen päälinja osoittaa siihen suuntaan, että luottamuksen vaihtelua viime vuosikymmeninä voi parhaiten kuvata toistuvina nousuina ja laskuina eikä tasaista alamäkeä, saati syöksykierrettä, ole havaittavissa. Länsimaissa näitä heilahteluja aiheuttaa erityisesti taloudellisen tilanteen vaihtelu – tai oikeammin kansalaisten näkemykset siitä.

Maiden välilläkin erot poliittisessa luottamuksessa ovat verrattain suuria. Pitkät demokratiaperinteet ja vähäisen korruption omaavat Pohjoismaat ovat jatkuvasti keskimääräistä luottamusta kuvaavien tilastojen kärjessä.

Keski- ja Itä-Euroopan nuoremmissa ja osin vielä korruptoituneissa demokratioissa taas jäädään hyvin alhaisiin lukuihin. Tosin alkuun entisissä kommunistisissa maissa luottamus nousi demokratian alkuhuumassa, mutta alkoi laskea vuosituhannen vaihteessa.

Osallistumisen uudet kanavat

Ellei poliittisen luottamuksen puute kriisiytä demokratioita, tekeekö sen kansalaisten passiivisuus tai haluttomuus käyttää aikaansa poliittiseen päätöksentekoon? Vaikka kansalaisten poliittinen luottamus vielä pitelisikin liberaalidemokratioita pinnalla, vaaliosallistuminen on ollut laskusuhdanteista.

Demokratioissa kansalaisten epäluottamus ja epäily vallanpitäjiä kohtaan on myös tärkeää. Sokea luottamus järjestelmää ja eliittejä kohtaan ei ole koskaan ollut mikään demokratian tae, pikemminkin sen tuho.

On luonnollista, että luottamus on korkealla, kun järjestelmä suoriutuu hyvin, ja rapautuu taas silloin, kun se näyttää tehottomalta. Vaalirahoitusskandaalit, finanssikriisit ja vastaavat ovat tutkitusti syöneet osan luottamuksesta, eikä näistä pidä syyttää passiivisia kansalaisia.

Siinä, missä muutama vuosikymmen sitten kansalainen saattoi olla apaattinen oman osallistumisensa suhteen mutta silti luottaa järjestelmään, nykyisin monet epäilevät järjestelmää, vaikka olisivat intohimoisia osallistumaan. Apatian ja luottamuksen tilalle on tullut intohimo ja epäluottamus.

Apatian ja luottamuksen tilalle on tullut intohimo ja epäluottamus.

Vaaliosallistumisen heikentymiseen on monia syitä. Näistä vähäisin ei ole massaosallistumisen lasku yhteiskuntien luokkarakenteiden murtumisen ja intressien yksilöllistymisen vuoksi. Puolueuskollisuus on vähentynyt ja ne ihmiset, jotka nykyisin ylipäätään äänestävät, äänestävät eri puolueita paljon vaihtelevammin kuin ennen.

Samaan aikaan kuitenkin poliittinen osallistuminen on laajentunut, kun tavat ja areenat sille ovat moninaistuneet. Vaikka monet niin sanotuista uusista osallistumisen tavoista eivät tarkemmassa katsannossa olekaan kovin uusia, niiden painoarvo suhteessa perinteiseen osallistumiseen on noussut erityisesti nuorison keskuudessa.

Kaikki poliittinen osallistuminen ei näy perinteisissä mittareissa kuten äänestysprosenteissa. Erilaiset somekampanjat ja boikotit ovat nekin poliittista osallistumista. Niihin liittyy tietysti myös ilmeisiä ongelmia demokratian kannalta. Somekampanjat voivat olla astroturffattuja tai hybridivaikuttamista, ja esimerkiksi kuluttajakansalaisuus eli omilla ostovalinnoilla vaikuttaminen ei ole kovin tasa-arvoista ja demokraattista, koska kaikilla ei ole siihen yhtäläisiä mahdollisuuksia.

Perinteisen edustuksellisen järjestelmän kylkeen on luotu myös erilaisia demokratiainnovaatioita, joilla legitimiteettivajetta on yritetty paikata. Niidenkin demokraattisuudesta voi olla montaa mieltä, mutta joka tapauksessa ne eivät ole ainakaan ongelmattomia parannuskeinoja ”kriisiin”, jonka syyt ovat jossakin muualla.

Demokratiainnovaatioissa edustuksellista järjestelmää pyritään usein paikkaamaan suoran demokratian elementtejä lisäämällä.

Demokratiainnovaatioissa edustuksellista järjestelmää pyritään usein paikkaamaan suoran demokratian elementtejä lisäämällä. Niiden tarkoitus ei ole siis haastaa suoran demokratian keinoin edustuksellista järjestelmää, vaan antaa sille syötettä.

Suomen kansalaisaloite on tästä hyvä esimerkki: se on vain niin sanottu agenda initiative eli asioita poliittiseen keskusteluun nostava, eikä se johda suoraan kansanäänestykseen kuten joissakin maissa.

Lisäksi yksi merkittävimmistä edustuksellisen demokratian ongelmista, osallistumisen eriarvoisuus, josta Kimmo Grönlund ja Hanna Wass kirjoittavat, kertautuu myös uusien osallistumismuotojen kohdalla. Kärjistäen voi sanoa, että poliittisen osallistumisen tapojen moninaistuminen voi muuttaa demokratiaa jopa entistä enemmän hyvätuloisten, koulutettujen, terveiden ja ajankäytöltään vapaiden ihmisten toiminnaksi – sellaisten, joilla on sekä tietoa että taitoa navigoida järjestelmässä.

Uudet osallistumisen tavat eivät välttämättä aktivoi aiemmin passiivisia osallistumaan vaan antavat ennemminkin aktiivisille lisää keinoja olla aktiivisia. Siten ne syventävät eivätkä tasoita osallistumiseroja. Paikkausyritykset hoitavat korkeintaan oiretta, eivät poista sen syytä.

Demokratian väitettyyn ”kriisiin” on tarjottu monia erilaisia syitä ja parannuskeinoja. Politiikan ulkopuolelta tulevat populistit syyttävät aiemmin vallassa olleita poliitikkoja, uudet puolueet syyttävät vanhoja puolueita, teknokraatit syyttävät järjestelmän kankeutta ja suoran demokratian kannattajat syyttävät edustuksellista järjestelmää.

Onko demokratian kriisi puolueiden kriisi?

Yksi järjestelmän osa, johon toistuvasti kohdistuu ansaittuakin kritiikkiä, ovat puolueet – niin vanhat kuin uudetkin. Osa demokratiaan liittyvästä kritiikistä onkin suoraan puolueiden kritiikkiä, vaikka se kehystettäisiin laajemmin järjestelmän kritiikiksi tai kriisiksi.

Puolueiden kriisi on merkityksellistä siksi, että vaikka uudet poliittisen osallistumisen muodot pyrkisivätkin paikkaamaan edustuksellisten demokratian instituutioiden puutteita, puolueilla on silti edelleen vahva rooli väestöryhmien intressien yhteensovittamisessa.

Kansalaisaloitteet nauttivat sekä suurta suosiota että kannatusta, kuten Henrik Serup Christensen, Maija Karjalainen ja Maija Setälä kirjoittavat, ja niillä kyetään tuomaan politiikan asialistalle teemoja, joita puolueet eivät sinne nosta. Silti puolueet toimivat viime kädessä portinvartijoina siinä, mitkä asiat etenevät poliittisessa järjestelmässä, kun kansalaisaloitteita käsitellään.

Politiikan responsiivisuudessa tuntuukin olevan vakavia puutteita. Vuoden 2015 eduskuntavaalitutkimuksen mukaan suomalaisista noin 60 prosenttia oli sitä mieltä, ettei kansalaisten mielipiteillä ole juurikaan vaikutusta poliittiseen päätöksentekoon.

Tämä ei ole kovin yllättävää, sillä monissa nykyisissä edustuksellisissa demokratioissa suuret valtaapitävät puolueet ovat syntyneet hyvin toisenlaisessa ajassa ja yhteiskunnallisissa olosuhteissa. Massapuolueet ovat syntyneet luokkayhteiskunnan oloissa ja noudattelevat edelleen joiltakin osin sellaisen yhteiskunnan vastakkainasetteluja, ammattijakoja tai oikeisto–vasemmisto-jakoa, jotka ovat kovaa vauhtia menettämässä selitysvoimaansa.

Globalisaatio on tuottanut voittajia ja häviäjiä, joille tämä oikeisto–vasemmisto-jaottelu ei ole niin keskeinen.

Globalisaatio on tuottanut voittajia ja häviäjiä, joille tämä oikeisto–vasemmisto-jaottelu ei ole niin keskeinen. Puolueet kilpailevat mielellään talouskysymyksillä, vaikka kansalaiset toivoisivat nimenomaan arvovalintoja. Syntyy edustuksellisuuden kuollut kulma, joka saattaa joko passivoida kansalaisia kokonaan tai hyödyttää niitä uusia puolueita, jotka usein luetaan populistiseksi. Huomionarvoista on, että tämä populistinen ja vanhan eliitin vastainen liikehdintä saattaa maasta riippuen kanavoitua joko vasemmistolaiseksi tai oikeistolaiseksi.

Tosin populismikin on enemmän politiikan tekemisen tapa kuin varsinainen ideologia, ja kansalaisten kiinnittyminen näihin liikkeisiin voi jäädä verrattain lyhytaikaiseksi. Samoin voi käydä näille puolueille itselleen, kun politiikka perustuukin kompromisseihin ja toivotut politiikan muutokset tapahtuvat asteittain, jos lainkaan.

Monet uudet puolueet tai politiikan ulkopuolelta tulevat uudistajat törmäävät pian siihen, että eivät pääsekään sanelemaan yksin mitä tehdään, vaikka saisivatkin vaalivoiton. Myös jonkin puolueen sulkeminen yhteistyön ulkopuolelle on tullut yleiseksi eri maissa.

Pettymys on omiaan vieraannuttamaan kansalaisia lisää poliittisesta järjestelmästä. Jos järjestelmä näyttää sisäänpääsemättömältä, se saattaa lisätä ulkoparlamentaarista liikehdintää. Puoluejärjestelmien pirstaloituminen on silti politiikan arkipäivää monissa Euroopan maissa.

Saattaa olla, että nykyinen Yhdysvaltojen ja Britannian poliittisen tilanteen polarisoituminen ja hajaannus myös tuottaa jonkinlaisia säröjä perinteiseen hallitsevaan kaksipuoluejärjestelmään.

Puolueiden epämääräisyys

Käytännön tasolla puolueiden toiminta herättää närää nyt, samoin kuin ennenkin. Hiljattain esimerkiksi George Soros haukkui Euroopan parlamentin puolueet, erityisesti EPP:n, selkärangattomista kompromisseista, joilla pitäydytään vain kynsin hampain enemmistöissä ja valta-asemissa.

Myös kansalliset puolueet ovat joidenkin arvioiden mukaan joutuneet ideologisesti tuuliajolle, kun niitä hoidetaan manageriaalisesti. Samanlaiset talouspolitiikkalinjaukset lyövät läpi eri maissa riippumatta maiden taloudellisesta tilanteesta tai vallassa olevista puolueista.

Varsinaisen arvovalintoja sisältävän puheen puolueissa on korvannut talous- ja businessretoriikka, mikä on omiaan vähentämään niitä kohtaan tunnettua luottamusta, kun ne siirtävät vastuun abstrakteille voimille.

Puolueiden sisäinen epädemokraattisuus ja valittujen edustajien alisteisuus puoluekoneistolle saa myös toistuvasti kritiikkiä, eikä Robert Michelsin jo yli sata vuotta vanhoihin havaintoihin puolueiden sisäisestä harvainvaltaistumisesta ole paljon lisättävää.

Arvovalintoja sisältävän puheen puolueissa on korvannut talous- ja businessretoriikka, mikä on omiaan vähentämään niitä kohtaan tunnettua luottamusta.

Edustuksellinen demokratia perustuu puoluejärjestelmään ja siihen, että ne aggregoivat kansalaisten intressit päätöksentekoon. Järjestäytymismuotona ne vain kiinnostavat kansalaisia yhä vähemmän. Suomalaisistakin vain noin joka kahdeskymmenes kuuluu johonkin puolueeseen.

On totta, että kollektiivisten intressien ajaminen onnistuukin nykyisin yhä huonommin: globaali palvelupohjainen talous, informaatioteknologia ja riskien yksilöllistyminen vaikuttavat siihen, että yksilön omat ominaisuudet, kuten joustavuus työmarkkinoilla ja hänen sosiaalinen pääomansa, määrittävät vaikutusmahdollisuuksia yhteiskunnassa.

Epämääräisyys on kuitenkaan tuskin ratkaisu tähän. Toisen maailmansodan jälkeisen massaosallistumisen aikana puolueilla oli selkeä visio osin utooppisesta tulevaisuudesta, johon ne tähtäsivät. Nykyisissä vaalikampanjoissa puolueet pysyttelevät mieluummin laveissa teemoissa, kuten ”hyvän arjen” puolustamisessa. Tämä kyvyttömyys tai halu ottaa kantaa rapauttaa järjestelmää, koska puolueiden pitäisi olla nimenomaan välineitä, joilla intressejä ilmaistaan, ja kansalaiset tutkitusti toivoisivat selvempiä arvovalintoja.

Kirjoitus on osa Puolueet eilen, tänään ja tulevaisuudessa -juttusarjaa.

Elina Kestilä-Kekkonen on yleisen valtio-opin vt. professori Turun yliopistossa. Paul-Erik Korvela on valtio-opin yliopistonlehtori Turun yliopistossa.

Julkaisu Demokratian kriisi – vai puolueiden? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kansalaisaloitejärjestelmän toimivuus edellyttää valmiutta kehittää sitä dynaamisesti. Eduskunta hyväksyi viime viikolla hallituksen esityksen laiksi kansalaisaloitelain muuttamisesta. Muutokset ovat rajattuja ja luonteeltaan teknisiä.

Esimerkiksi aloitteen tekijöiden määrää nostetaan kahdesta viiteen. Tavoitteena on, ettei aloitteiden tekeminen saisi olla ”liian helppoa”.

Taustalla on huoli siitä, että hetken mielijohteet tuhoavat instituution arvokkuutta ja uskottavuutta. Samalla aloitteentekijöiden määräaikaa jatkettiin niin, että eduskuntavaalien yhteydessä raukeavien aloitteiden ongelmaa saadaan pienennettyä ilman perustuslain muuttamista.

Mietinnössään eduskunnan perustuslakivaliokunta hyväksyi tämän lähestymistavan ja piti ehdotusta tarpeellisena ja tarkoituksenmukaisena. Se ei kuitenkaan – ehkä vaalikauden lopun kiireistäkin johtuen – innostunut laajempaan pohdintaan tarpeesta uudistaa aloiteinstituutiota.

Muutokset ovat tarpeellisia, mutta ne eivät ole riittäviä poistamaan kaikkia kansalaisaloitteiden laadinnassa ja käsittelyssä ilmenneitä ongelmia eivätkä ne huomioi viimeisen kahdeksan vuoden aikana yhteiskunnassa tapahtunutta kehitystä.

Vaikka kansalaisaloitetta koskevien odotusten on katsottu olleen ylimitoitettuja, suomalaista aloitetta pidetään sangen yleisesti jonkinasteisena menestystarinana. Vaikka vain harvat aloitteet ovat johtaneet konkreettisiin lainsäädäntömuutoksiin, toiminta on ollut sangen vireää.

Aloitteet näyttävät houkuttelevan sellaisia kansalaisia, jotka ovat muuten poliittisesti passiivisia.

Tutkijoiden mukaan erityisesti muuten poliittisesti passiiviset nuoret ikäluokat ovat selvitysten mukaan olleet aktiivisimpia allekirjoittajia. Aloitteet näyttävät yleisemminkin houkuttelevan sellaisia kansalaisia, jotka ovat muuten poliittisesti passiivisia.

Erityisen onnistuneelta suomalainen aloiteinstituutio vaikuttaa, jos sitä vertaa samaan aikaan käyttöön otettuun EU:n kansalaisaloitteeseen, joka on epäonnistunut tavoitteissaan lähes täydellisesti. Ongelmia ovat aiheuttaneet komission niukka tulkinta aloitteen kriteereistä ja haluttomuus neuvoa niiden tekijöitä.

Keskeiseksi haasteeksi EU-aloitteen tekijöille ovat nousseet myös EU:n toimivallan rajoihin liittyvät ja lainsäädäntötekniset kysymykset. EU-aloitteen kohdalla perustuslakivaliokunta katsoi, että kansalaisaloiteinstrumentin toimivuutta unionitasolla tulisi pyrkiä parantamaan esitettyä perusteellisemmin. Tämä näkemys ei näytä kuitenkaan ulottuvan kansallisen instituution huolellisempaan arviointiin.

Tietosuoja ja julkisuusperiaate

Tuttavapiirissäni hyvin harva kertoo joskus tukeneensa jotakin kansalaisaloitetta. Keskeisin peruste tälle on tuenilmaisun julkisuus. Nimien julkisuuden taustalla on perustuslakivaliokunnan vuonna 2011 tekemä linjaus, jossa se esitti lakiin julkisuusperiaatteeseen liittyvää tarkennusta.

Valiokunta katsoi tällöin, että ”kansalaisaloitteen kaltaisen valtiollisen toimen tekijät eivät voi jäädä salaan”. Käytännössä ilmoitukset tulevat julkisiksi, kun aloite on kerännyt vähintään 50 000 kannattajaa.

Oikeusministeriön laatiman arviomuistion mukaan ”aineistoon tutustumisesta kiinnostunut taho pääsee Väestörekisterikeskuksen tiloihin katselemaan aineistoa erikseen sovittavana ajankohtana”. Hallituksen esityksen mukaan ”kiinnostus kansalaisaloitteiden kannatusilmoitusten läpikäyntiin on ollut vähäistä.”

Vuonna 2019 olisi ollut tarpeen pohtia, onko aikaisempi linjaus yhä ajankohtainen, kun huomioidaan EU:n yleinen tietosuoja-asetus.

Vuonna 2019 olisi ollut tarpeen pohtia, onko linjaus yhä ajankohtainen, kun huomioidaan EU:n yleinen tietosuoja-asetus. Kuten asetuksen neuvottelu- ja täytäntöönpanovaiheessa toistuvasti todettiin, se antaa tarpeen pohtia tietosuojan ja julkisuusperiaatteen välistä tasapainoa uudelleen.

Poliittinen tai uskonnollinen vakaumus, joita esimerkiksi käsitys eutanasiasta tai siitä, minkälaista avioliittoa olisi pidettävä ”aitona” eittämättä heijastavat, ovat seikkoja, jotka kuuluvat tietosuoja-asetuksessa tarkoitettuihin arkaluonteisiin henkilötietoihin. Siinä missä kansalaisilla on perustuslaissa turvattu sananvapaus ja myös oikeus olla ilmaisematta mielipidettään, heillä on oikeus ilmaista poliittinen kantansa salaisissa vaaleissa.

Yleinen tietosuoja-asetus vahvistaa edelleen poliittiseen tai uskonnolliseen vakaumukseen liittyvien tietojen luottamuksellisuutta. Siksi kysymys näiden tietojen julkisuudesta ei ole itsestään selvä.

Yhteiskunnassa on alkanut keskustelu demokratian häirinnästä, jota pidetään yleisesti yhtenä demokratian suurimmista uhkakuvista. Tähänastinen keskustelu etenkin Suomessa on keskittynyt sähköiseen äänestämiseen liittyviin uhkiin samalla kun on huolehdittu murtautumisesta vaalijärjestelmiin.

Yhtä merkittäviä kysymyksiä liittyy kuitenkin myös muihin demokratian toteuttamisen keinoihin. Kansalaisaloitteiden tuenilmauksista syntyy luettelo, jossa olevien yli 50 000 henkilön poliittinen vakaumus on suhteellisen hyvin tiedossa ja jonka kuka tahansa saa pyynnöstä käyttöönsä.

Vaikka julkisuusperiaatteen potentiaalinen väärinkäyttö ei yleensä ole riittävä peruste sen rajoittamiseen, olisi tyhmää olla huomaamatta, että tämänkaltainen aineisto luo huomattavia mahdollisuuksia myös demokratiahäirinnälle.

Käytännössä kuka tahansa saa katsottavakseen kaiken aloitteisiin liittyvän, viranomaisen hallussa olevan aineiston. Tätä voi verrata esimerkiksi niihin julkisiin tietopalveluihin, joiden avulla sosiaalihuollon asiakkaille ja työnantajille annetaan mahdollisuus varmistua sosiaalihuollon ammattihenkilön ammattipätevyydestä. Niistä tietoja voidaan hakea vain yksittäisinä hakuina käyttäen perusteena rekisteröidyn nimeä tai rekisteröintinumeroa.

Kansalaisaloitteisiin liittyvä aineisto on myös epätasaista: sähköisillä varmenteilla tehtyyn tuenilmaisuun henkilötietoja sisältyy niukasti. Kun paperilla annettu tuenilmaisu edellyttää henkilön tunnistamista, siihen sisältyy henkilötietoja runsaammin.

Julkisuusperiaatteen ja tietosuojan yhteensovittamisessa on kyseessä kahden perusoikeuden yhteensovittaminen.

Julkisuusperiaatteen ja tietosuojan yhteensovittamisessa on kyseessä kahden perusoikeuden yhteensovittaminen, joka tulee toteuttaa molempien keskeistä sisältöä kunnioittaen. EU:n perusoikeuskirjan ja perustuslakivaliokunnan vakiintuneen käytännön mukaan perusoikeusrajoitusten on oltava suhteellisuusvaatimuksen mukaisia ja välttämättömiä hyväksyttävän tarkoituksen saavuttamiseksi.

Keskeinen kysymys on, rajataanko nykyisessä laissa henkilötietojen suojaa koskevaa perusoikeutta enemmän kuin olisi tarpeellista toisen päämäärän eli julkisuusperiaatteen varmistamiseksi. Julkisuuslain tarkoituksena on edistää hyvää tiedonhallintatapaa ja antaa yksilöille ja yhteisöille mahdollisuus valvoa julkisen vallan ja julkisten varojen käyttöä, muodostaa vapaasti mielipiteensä sekä vaikuttaa julkisen vallan käyttöä koskevaan päätöksentekoon ja valvoa oikeuksiaan ja etujaan.

Kansalaisaloitteen tukijoiden nimien tai heidän syntymäaikojensa julkisuus on sangen kaukana näistä päämääristä. Lisäksi selvityksistä ilmenee, että julkisuus myös vaikuttaa negatiivisesti kansalaisten halukkuuteen tukea aloitteita. Siksi olisi tarpeen pohtia, onko vuonna 2011 tehty linjaus jo aikansa elänyt.

Tuenilmoitusten kerääminen

Suomi on ollut ainoita valtioita, jotka ovat sallineet kansalaisaloitteiden tuki-ilmoitusten sähköisen nimenkeruun. Käytännössä yhteiskunnallinen toimintaympäristö on kuitenkin viime vuosina muuttunut: palvelut ovat muuttuneet sähköisiksi ja yhteiskunnassa nojaudutaan laajasti verkkotunnisteiden käyttöön.

Valtiosääntöjuristin näkökulmasta kysymys paperilla tehtävien tuenilmausten käytöstä tulee keskeisesti nähdä kysymyksenä perustuslain 6 §:ssä tarkoitetusta yhdenvertaisuudesta. Perustuslakivaliokunta on arvioinut velvollisuutta sähköiseen asiointiin esimerkiksi lausunnossaan, jossa se arvioi, että

”velvollisuutta sähköiseen asiointiin ei sääntelykonteksti sekä sääntelyn kohteen ja alan toimijoiden tiedolliset ja taidolliset erityispiirteet huomioon ottaen voida pitää ongelmallisena yhdenvertaisuuden, oikeusturvan tai hyvän hallinnon perusteiden kannalta.”

Kansalaisaloitteen sääntelykonteksti on toki laajempi ja liittyy demokratian toteuttamisen kannalta merkityksellisen ”valtiollisen toimen” suorittamiseen

Paperilla kerättäviä tuenilmauksia kerätään yleisesti esimerkiksi kaupungin- ja kunnankirjastoissa pöydillä lojuvien mappien kautta. Sangen kyseenalaista on, miten niissä mahtavat toteutua henkilötietojen suojaa koskevat perussäännöt. Tuenilmoituksiin sovelletaan oikeusministeriön vahvistamaa lomaketta, johon täytetään laaja joukko henkilötietoja, kuten nimi, syntymäaika ja kotipaikka.

Yleisten kirjastojen neuvostojen asiaa koskevassa lausunnossa korostetaan, kuinka ”kirjastot ovat tärkeitä allekirjoituspaikkoja erityisesti niille kansalaisille, jotka eivät syystä tai toisesta käytä sähköisiä välineitä. […] Kirjastot tarjoavat keräyksille tilan, ja kunkin lakialoitteen tekijät hoitavat käytännön työt.”

Arviomuistiossa kiinnitetään useissa kohdin huomiota kansalaisaloiteinstituution uskottavuuteen liittyviin tekijöihin. Huoli liittyy erityisesti siihen, että aloiteideoita tehtaillaan joskus ehkä hetkellisen inspiraation ja sangen kevyen valmistelun varassa. Kun niiden rekisteröinti on helppoa, kansalaisaloitepalvelun listoilta löytyy paljonkin aloitteita, joiden tuki jää vähäiseksi.

En ole vakuuttunut siitä, että tämä on instituution uskottavuuden kannalta keskeisin ongelma. Demokratian kannalta on tärkeää, että asioista voidaan käydä julkista keskustelua. Ne ideat, joilla on vahvaa tukea, erottuvat listalla nopeasti.

Suurempi ongelma uskottavuuden kannalta on, että käytännössä tuenilmaisukaavakkeita lojuu ympäri Suomen kirjastoja ja supermarkettien auloja

Suurempi ongelma uskottavuuden kannalta on, että käytännössä tuenilmaisukaavakkeita lojuu ympäri Suomen kirjastoja ja supermarkettien auloja. Niiden hallinnointi ei ole kirjastojen tai kauppiaiden vaan yksittäisten aloitteentekijöiden vastuulla. Vastuuhenkilöiden ja ministeriön on huolehdittava ilmoitusten hävittämisestä kuuden kuukauden kuluessa siitä, kun ne on tarkastettu.

Onko tämä riittävää nykyisen henkilötietolainsäädännön näkökulmasta, kun kaavakkeiden hallinnointi näyttää olleen tähän saakka sangen vapaata? Jaksetaanko mapit noutaa pois jos aloite kariutuu, ja mitä kaavakkeille on tapahtunut jo tätä ennen?

Kansalaisaloitteen uskottavuuteen vaikuttavat keskeisesti myös Börje Börgelssonin kaltaiset fiktiiviset sankarit, joita löytynee aloitteiden kannattajien joukosta runsaasti. Vahvojen sähköisten tunnisteiden avulla annetuissa sähköisissä tuenilmauksissa heitä tuskin esiintyy.

Kehitys voisikin antaa tarvetta pohtia, onko paperilla kerättävien tuenilmauksien salliminen yleensä enää tarpeen tai tulisiko ainakin niiden keräämiskeinoja arvioida uudelleen. Valmisteluaineisto ilmentää paperilla tehtyjen tuenilmaisujen varmistamiseen liittyviä ongelmia. Käytännössä tämä onkin mahdotonta ja varmistaminen tehdään vain otantana.

Aloitteiden tekninen laatu ja demokratian hintalappu

Valiokuntien mietinnöissä on kritisoitu eduskunnan käsittelyyn edenneitä aloitteita niiden valmistelun laadusta. Paavo Väyrysen aloite euroalueesta eroamisesta herätti perustuslakivaliokunnan toteamaan, kuinka ”aloite on sen merkittävyys huomioiden kaikkein olennaisimmissa asioissa puutteellisesti ja heikosti valmisteltu”.

Samoin eittämättä sangen puutteellisesti valmistellun aloitteen rikokseen syyllistyneen ulkomaalaisen karkottamisesta kohdalla hallintovaliokunta arvosteli aloitteen tekijöitä siitä, ettei se täyttänyt tiettyjä oikeudellisia reunaehtoja, ”jotka seuraavat perustuslaista, kansainvälisistä velvoitteista, lainsäädännön perusperiaatteista sekä oikeudenalakohtaisesta sääntelytraditiosta”.

Hallintovaliokunta viittasi hallitusten esitysten valmistelua ja laadintaa varten tehtyihin ohjeisiin, ”joita valiokunnan mielestä on aiheellista kansalaisaloitejärjestelmään soveltuvalla tavalla hyödyntää myös kyseisten aloitteiden laadinnassa”. Nämä kriteerit ovat kuitenkin aivan liian korkeat soveltuakseen kansalaisaloitteisiin.

Vastaavia haasteita liittyy myös EU:n toimivaltaan koskeviin kysymyksiin. Esimerkiksi parhaillaan on vireillä aloite F2 ja F3 -luokkiin kuuluvien pyroteknisten tuotteiden käytön rajoittamiseksi, joka edellyttää perehtymistä asiaa koskevaan EU-direktiiviin sekä Suomen kansalliseen sääntelyvaraan, jotka aloitteessa on huomioitu sangen taidokkaasti.

Näihin haasteisiin eduskunta on kuitenkin suhtautunut sangen suopeasti. Esimerkiksi aloite kellojen kesäaikaan muuttamisen lopettamisesta on kiistatta EU-direktiivissä 2000/84/EY säädelty asia, ja kuuluu täten unionin toimivaltaan. Liikenne- ja viestintävaliokunta kuitenkin korosti, että ”valtioneuvoston tulee ryhtyä vaikuttamaan voimakkaasti ja aktiivisesti EU-tasolla siihen, että kellojen kesäaikaan siirtämistä koskevasta kesäaikadirektiivin velvoitteesta luovutaan”.

Keskeinen kysymys on, minkälaista asiantuntemusta aloitteiden tekijöiltä voidaan odottaa ja toisaalta se, mikä on viranomaisen rooli aloitteen tekijöiden avustamisessa. Keskusteluissa on esitetty, että oikeusministeriö voisi kommentoida ja antaa juridista konsultaatiota aloitteen tekijöille. Oikeusministeriö katsoo kuitenkin arviomuistiossa, että ohjaus olisi ristiriitaista kansalaisaloitteen hengen kanssa.

Viranomaisen velvollisuuksilla ja kansalaisen oikeuksilla on merkitystä myös kansalaisaloitteiden käsittelyssä.

Tätä lausuntoa voi oudoksua huomioiden, että perustuslain 21 §:ssä säädetään hyvän hallinnon takeista, joita täydennetään hallintolain määräyksillä hallinnon palveluperiaatteesta viranomaisen neuvontavelvollisuudesta. Viranomaiselle lähetettyjä asiakirjoja on mahdollista myös täydentää. Näillä viranomaisen velvollisuuksilla ja kansalaisen oikeuksilla on merkitystä myös kansalaisaloitteiden käsittelyssä.

Arviomuistiosta tai hallituksen esityksestä ei ilmene, kuinka suuri osa aloitteista ei ole läpäissyt oikeusministeriön seulaa, eikä niissä ole eritelty oikeusministeriön kansalaisaloitepalvelun roolia tai toimintatapoja.

Ehdotuksessa todetaan tiiviisti, että ”kansalaisaloitteiden sisältöä ei muokata palvelun ylläpidon toimesta, mutta tarvittaessa aloite palautetaan vireillepanijoille muokattavaksi, mikäli kansalaisaloitelain asettamat reunaehdot tai palvelun käyttöehdot eivät täyty.”

Ilman tietoa siitä, miten kansalaisaloitepalvelu toimii, on vaikea arvioida nykykäytäntöjen riittävyyttä. Jos poliittisen keskustelun kannalta keskeisiä aloitteita jää puolimatkaan sen vuoksi, etteivät niiden taustalla olevat ryhmät kykene riittävään lainsäädäntötekniseen viimeistelyyn, avustamiseen suunnattu lisäresurssi olisi sangen perusteltu. Demokratian toteuttaminen saa myös maksaa.

Päivi Leino-Sandberg on professori Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa.

Julkaisu Kansalaisaloitejärjestelmä vaatii lisää kehittämistä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Mikä olisi sellaista suomalaista kulttuuriperintöä, jolla olisi eurooppalaisia ulottuvuuksia? Asiaa päästään miettimään nyt, kun Suomesta tuli Euroopan kulttuuriperintötunnuksen (European Heritage Label, EHL) jäsen.

Samalla kysymys ”suomalaisesta” kulttuuriperinnöstä ”eurooppalaisella” tvistillä on kuitenkin mieletön. Ei ole automaattisesti olemassa sen enempää suomalaista kuin eurooppalaistakaan kulttuuriperintöä.

Kulttuuriperintö, kuten kulttuuri yleensäkin, muodostuu aina erilaisten toimijoiden monimutkaisessa vuorovaikutuksessa, jossa vaikutteet liikkuvat eri suuntiin ja muuttavat muotoaan. Kulttuuriperintö on siis jatkuvassa muutoksessa, ja käsitykset siitä, mitä kulloinkin pidetään kulttuuriperintönä, vaihtelevat.

Euroopan kulttuuriperintötunnukseen liittyminen avaa Suomelle uuden areenan osallistua keskusteluun siitä, mitä ajatus eurooppalaisesta kulttuuriperinnöstä voisi tarkoittaa.

Kulttuuriperinnön moninaisuutta kyllä painotetaan lukuisissa EU-asiakirjoissa, mutta samaan hengenvetoon puhutaan myös yhtenäisyydestä – EU:n ”Moninaisuudessaan yhtenäinen” -mottoa toistaen. Esimerkiksi eurooppalaista kulttuuriperintötunnusta koskevassa päätöksessä kulttuuriperinnön sanotaan olevan ”yhteinen mutta monimuotoinen”. Tätä moninaisuuden ja yhtenäisyyden välistä jännitettä ei kuitenkaan yleensä pohdita.

Euroopan kulttuuriperintötunnukseen liittyminen avaa Suomen kulttuuriperintötoimijoille uuden areenan osallistua keskusteluun siitä, mitä ajatus eurooppalaisesta kulttuuriperinnöstä voisi tarkoittaa. Tuoreet ideat tälle areenalle ovat tervetulleita, jos kulttuuriperintö todella halutaan nähdä monimuotoisena.

EHL ja ajatus eurooppalaisesta kulttuuriperinnöstä

Euroopan kulttuuriperintötunnus eli EHL on yksi monista EU:n toimenpiteistä, joilla tähdennetään ajatusta yhteisestä eurooppalaisesta kulttuuriperinnöstä. Euroopan komissio on jakanut tunnuksia vuodesta 2014 lähtien tähän mennessä 38 kohteelle.

Keskeinen valintakriteeri on kohteiden ”eurooppalainen merkitys”, sillä tunnus on politiikkainstrumentti, jolla pyritään lisäämään ”Euroopan kansalaisten tietämystä Euroopan historiasta ja unionin rakentamisesta”. Siksi ”[t]unnusta hakevilla kohteilla on oltava symbolista eurooppalaista arvoa ja niillä on täytynyt olla merkittävä asema Euroopan historiassa ja kulttuurissa ja/tai unionin rakentamisessa”.

Eurooppa ja eurooppalaisuus ovat kuitenkin moniselitteisiä ja ristiriitaisille tulkinnoille avoimia käsitteitä, joita mikään toimija ei pysty omimaan.

EHL on osa EU:n kulttuuripolitiikkaa ja sen pyrkimyksiä edistää jäsenvaltiorajat ylittävää yhteistyötä kulttuurin eri aloilla. On kuitenkin ongelmallista, jos kulttuuri ymmärretään lähinnä hallinnon sektorina, EU:n legitimiteetin vahvistajana ja ”eurooppalaisen identiteetin” rakentajana.

Kulttuuriperintö ja osallistuminen

Yksi esimerkki EU:n pyrkimyksistä korostaa eurooppalaisen kulttuuriperinnön ideaa on myös juuri päättynyt kulttuuriperinnön eurooppalainen teemavuosi (European Year of Cultural Heritage, EYCH).

Suomen erityisenä EYCH-teemana oli ”osallisuus kulttuuriperintöön”. Kulttuuriperintö ymmärretään tällöin vuoropuheluna kaikkien kulttuuriperinnöstä kiinnostuneiden kesken.

Osallistumista painotetaan kulttuuriperintökentällä yhä enemmän

Osallistumista painotetaankin kulttuuriperintökentällä yhä enemmän, esimerkiksi Euroopan neuvoston Faron sopimuksessa sekä myös EU:n kulttuuriperintöpolitiikassa. Se, ketkä milloinkin pääsevät osallistumaan kulttuuriperinnön määrittelyyn ja päätöksentekoon ja miten, on kuitenkin kaikkea muuta kuin yksiselitteistä.

Muistin kenttä voi olla taistelukenttä

Kysymys osallistumisesta on keskiössä, jos kulttuuriperintö ymmärretään kriittistä kulttuuriperintötutkimusta seuraten sosiaalisena ja diskursiivisena konstruktiona, jota eri toimijat rakentavat ja muokkaavat poliittisten, taloudellisten, sosiaalisten ja muiden intressiensä pohjalta. Kulttuuriperintöä koskevissa keskusteluissa valitaan menneisyydestä nykypäivän näkökohtien perusteella asioita, joita käytetään halutunlaisen tulevaisuuden luomiseksi.

Riitasointuisena rakennelmana kulttuuriperintö sisältää monikerroksisia merkityksiä.

Menneisyyttä muistetaan, tulkitaan ja käytetään aina monin erilaisin tavoin. Se, mitä menneisyydestä valitaan muistettavaksi ja uudelleen kerrottavaksi ja mikä unohdetaan ja vaietaan, määritellään monimutkaisessa poliittisessa prosessissa. Siksi on tärkeää kysyä, kenen tulkinnat ja merkitykset saavat hallitsevan aseman ja kenellä on ylipäätään mahdollisuus osallistua niiden tuottamiseen.

Riitasointuisena rakennelmana kulttuuriperintö sisältää monikerroksisia merkityksiä sekä poliittisia prosesseja, joissa identiteettejä, konflikteja ja valtasuhteita neuvotellaan ja säännellään. Niin valtiot kuin muutkin yhteisöt ovat käyttäneet ja käyttävät edelleen kulttuuriperintöä pyrkimyksissään tuottaa identiteettiä ja kuulumisen tunnetta.

Kulttuuriperinnöstä tulee siten rajanvedon väline, jolla voidaan sekä sisään- että ulossulkea yksilöitä ja ryhmiä. Ei siis ole samantekevää, ketkä pääsevät osallistumaan kulttuuriperintöä koskeviin keskusteluihin.

Monimuotoinen osallistuminen tuo esiin kulttuuriperinnön särmiä

Kansalaisilla on oltava oikeus tuottaa kulttuuriperintöä koskevaa tietoa ja määritellä, mikä on kulttuuriperintöä. Heidän pitäisi päästä vaikuttamaan siihen, millaisia tarinoita kulttuuriperintökohteissa ja muistiorganisaatioissa kerrotaan ja miten. Kohteiden tulisi olla myös kansalaisten omaehtoisen toiminnan paikkoja, joita koskevaan päätöksentekoon kansalaiset voivat osallistua.

Kulttuuriperintöön osallistuminen sisältää laajan kirjon käytäntöjä, kuten vaikkapa kulttuuriperintöön liittyvien matkailupalveluiden pyörittämistä. Suomessa Elävän perinnön wikiluetteloon kuka tahansa voi lisätä ilmoituksen aineettomasta kulttuuriperinnöstä.

Kulttuuriperintöön ja sen käyttöihin voi kohdistua monenlaisia intressejä. Esimerkiksi asukkailla, yrittäjillä, viranhaltijoilla ja luottamushenkilöillä voi olla keskenään hyvin ristiriitaisia näkemyksiä vaikkapa rakennusperinnön käytöistä, suojelusta ja tuhoamisesta.

Visnja Kisićin ehdottama mukaanottava kulttuuriperintökeskustelu (inclusive heritage discourse) avaa tilaa kulttuuriperinnön riitasoinnuille: erilaisille muistoille, menneisyyden tulkinnoille ja kulttuuriperinnön merkityksille.

Tällainen keskustelu tunnistaa eri ryhmien aktiivisen toimijuuden ja ottaa mukaan niiden näkökannat kulttuuriperinnön tuottamisesta ja käytöstä. Se sallii myös kriittisen ajattelun, vaihtoehtojen kuvittelemisen ja niistä keskustelun sekä yhteisten toimintamahdollisuuksien löytämisen.

Mukaanottava kulttuuriperintökeskustelu voi edistää kulttuurienvälistä dialogia, joka on yksi Euroopan kulttuuriperintötunnuksen keskeinen tavoite. Nähtäväksi jää, miten EHL-toiminnassa tehdään tai ei tehdä tilaa erilaisten muistojen kohdata ja sekoittua ja miten siinä edistetään tai jätetään edistetämättä tasa-arvoista ja demokraattista osallistumista.

Kenttätutkimusta EHL-kohteissa

EUROHERIT-tutkimushanke toteutti Euroopan kulttuuriperintötunnuksen saaneissa kohteissa laajan etnografisen kenttätutkimuksen 2017–2018. Siinä haastateltiin kohteiden työntekijöitä ja vierailijoita 10 maassa (yhteensä 11 kohteessa) sekä kulttuuriperinnön parissa työskenteleviä EU:n virkamiehiä.

Tämän lisäksi toteutettiin kyselytutkimus Euroopan kulttuuriperintötunnuksen kansallisille koordinaattoreille 10 maassa. Tutkimus sisälsi myös tunnuksen saaneiden kohteiden havainnointia sekä niiden näkyvyyden ja viestinnän tarkastelua.

Euroopan kulttuuriperintötunnuksen saaneet kohteet kertovat eurooppalaisen tarinan ulottuvuuksia eri tavoin.

Kenttätutkimus osoittaa, että Euroopan kulttuuriperintötunnuksen saaneet kohteet kertovat eurooppalaisen tarinan ulottuvuuksia eri tavoin. Kohteiden työntekijät ja vierailijat toistivat haastatteluissa EU:n kulttuuripolitiikasta kumpuavaa käsitystä eurooppalaisesta identiteetistä samanaikaisesti yhtenäisenä ja moninaisena.

Kenttätyöaineisto paljastaa sekä kulttuuriperintöön että Eurooppaan liittyviä monisyisiä rajanvetoja ja limittymisiä esimerkiksi ”meidän” ja ”muiden” sekä paikallisen, alueellisen, kansallisen, eurooppalaisen ja globaalin tason välillä.

Työntekijät pitivät kansalaisten osallistumista kulttuuriperintöön tärkeänä. Kukaan heistä ei silti maininnut kansalaisten osallistumista kulttuuriperintöä koskevaan päätöksentekoon.

Paikallisten asukkaiden ja muiden toimijoiden aloitteet ovat tervetulleita kohteiden toimintaan, mutta monet tunnistivat ongelmaksi sen, että toimintaan osallistuvat enimmäkseen ne, jotka ovat muutenkin aktiivisia julkisessa sfäärissä.

Haastattelujen perusteella kohteissa on tilaa vierailijoiden omalle merkityksenannolle ja eriäville tulkinnoille. Jotkut toivoivat, että ”oma” kulttuuriperintökohde voisi innostaa kansalaisia aktiiviseen osallistumiseen muillakin elämänalueilla. Toisaalta haastatteluista välittyi kuva vierailijoista opettamisen kohteina, joilla on vain kapea rooli kulttuuriperinnön säilyttämisessä ja edistämisessä.

Osallistuminen Suomen tulevassa EHL-toiminnassa

Euroopan kulttuuriperintötunnuksessa korostetaan demokratiaa arvona ja sen roolia Euroopan yhdentymisessä. Nyt Suomen liityttyä tunnukseen on aika pohtia, voitaisiinko Suomen tulevissa EHL-kohteissa tuoda esiin demokratiaan ja kansalaisten osallistumiseen liittyvää historiaa – ja nykypäivää.

Esimerkiksi vuonna 1906 säädetty yleinen ja yhtäläinen äänioikeus voidaan nähdä kansainvälisesti merkittävänä kulttuuriperintönä, koska sen myötä naiset saivat sekä äänioikeuden että vaalikelpoisuuden ensimmäisinä Euroopassa.

Voitaisiinko Suomen tulevissa EHL-kohteissa tuoda esiin demokratiaan ja kansalaisten osallistumiseen liittyvää historiaa ja nykypäivää?

Demokratiaan liittyvää kulttuuriperintöä on myös Ruotsin valtiopäivillä vuonna 1766 säädetty painovapausasetus, jonka muotoutumiseen vaikutti olennaisesti Pohjanmaalla kappalaisena toiminut Anders Chydenius. Maailman ensimmäisenä julkisuuslakina asetus poisti ennakkosensuurin ja teki yhteiskunnallisesta keskustelusta ja valtaapitävien arvostelusta sallittua. Ensimmäistä kertaa säädettiin, että hallinnon ja oikeuslaitoksen asiakirjat olivat lähtökohtaisesti julkisia ja kansalaisten käytettävissä.

Suomalaisen koululaitoksen historia puolestaan kertoo tarinaa pyrkimyksistä tasa-arvoon ja kansalaisten mahdollisuuksista hankkia tietoa ja kehittää kriittistä ajattelua ja muita kykyjään toimia demokratiassa. Samoin julkiset kirjastot yhä monipuolisempina kansalaisten kokoontumispaikkoina edistävät tiedon saatavuutta. Valistuneet kansalaisethan ovat demokratian avainpelaajia.

Hakuprosessi ja mahdollinen kulttuuriperintötunnuksen saaminen voisivat auttaa tuomaan päivänvaloon demokratiaa ja sen edellytyksiä niin Suomessa kuin muuallakin ja innostaa kehittämään niitä eteenpäin niihin liittyviä ongelmia tunnistaen ja ratkoen.

Toivottavasti Suomen tulevista EHL-kohteista muodostuu kaikille avoimia yhteisöllisiä foorumeja, jotka herättävät julkista keskustelua. Eri taustoista tulevien yksilöiden ja yhteisöjen täytyy voida osallistua keskusteluun kulttuuriperinnöstä ja mahdollisista EHL-kohteista jo esivalintaprosessin aikana – jotta ne olisivat monimuotoista ja elävää kulttuuriperintöä, jossa menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus kohtaavat.

Politiikan tutkija, YTT Katja Mäkinen työskentelee tutkijatohtorina Euroopan tiedeneuvoston rahoittamassa hankkeessa ”EUROHERIT – Legitimation of European cultural heritage and the dynamics of identity politics in the EU” Jyväskylän yliopiston musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella.

Kirjoitus on osa Näkökulmia kulttuuriperintöön -kirjoitussarjaa.

Julkaisu Euroopan kulttuuriperintötunnus ja kansalaisten osallistuminen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Pian on käsillä se aika vuodesta, jolloin napitetaan pyjama, pöyhitään tyynyjä ja vedetään verhot ikkunan eteen. Laiska äänestäjä on käymässä vaaliunille. Niiden aikana virkamiehet, tutkijat ja tiedotusvälineet tulevat kuumeisesti pohtimaan nukkujan motiiveja ja suunnittelemaan erilaisia ravistustalkoita, joilla hänet saataisiin tehokkaimmin virkoamaan. Miksi velttoilija ei ymmärrä, että hänen sängyssä makaavilla harteillaan lepää koko edustuksellisen demokratian legitimiteetti?

Tämän numeron symposiumin teema on empatia ja politiikka. On vaikea paikallistaa toista politiikan aluetta, jossa empatia olisi yhtä kateissa kuin äänestämässä käymisestä tai ylipäänsä poliittisesta osallisuudesta keskusteltaessa. Nukkuva äänestäjä seikkailee ilmiön syvempää hahmottamista vaikeuttavana mielikuvana vaaleista toiseen riippumatta siitä, että usealta vuosikymmeneltä kertynyt tutkimustieto on systemaattisesti osoittanut poliittisen osattomuuden heijastavan taloudellista niukkuutta, työmarkkinoille pääsyn esteitä tai niillä koettuja riskejä, sosiaalisten verkostojen ohuutta, terveysongelmia ja riittämätöntä tukea kotoutumiseen. Puhe nukkuvien puolueesta on oppikirjaesimerkki siitä, miten eriytymistä synnyttävät monisyiset mekanismit typistetään pitkälti yksilön motivaation puutteesta johtuvaksi ilmiöksi.

On vaikea paikallistaa toista politiikan aluetta, jossa empatia olisi yhtä kateissa kuin äänestämässä käymisestä tai ylipäänsä poliittisesta osallisuudesta keskusteltaessa.

Miksi näin on käynyt ja miten tilanteen voisi korjata? Yksi keskeinen syy lienee hyvä- ja huono-osaisten välillä yleisesti vallitseva empatiavaje ja solidaarisuuskuilu: mitä paremmin itsellä menee, sitä hanakammin erilaisten vaikeuksien kanssa kamppailevat nähdään syypäinä omaan tilanteeseensa. Vaalitorkkuja ei seuraa riittävästi politiikkaa eikä siksi ymmärrä, että voisi vaaleissa äänestämällä vaikuttaa itseään koskeviin asioihin. Jos ei kerran äänestä, ei saa myöskään valittaa.

Sakari Kainulainen ja Juho Saari havaitsevat tässä numerossa empatiakuiluja luotaavan symposiumin osana julkaistavassa artikkelissaan, että eri yhteiskunnallisista ryhmistä ainoastaan vanhukset saavat tasaisesti osakseen välittämistä. Myös lapsia ja vammaisia kohtaan tunnetaan myötätuntoa, mutta päihdeongelmaisten, maahanmuuttaneiden, pakolaisten ja erityisesti ylivelkaantuneiden kohdalla ollaan huomattavasti kitsaampia. Empaattisuus on yleisempää vasemmistopuolueiden ja vihreiden kannattajien keskuudessa ja vastaavasti vähäisempää hallituspuolueiden ja perussuomalaisten kannattajilla.

Kainulaisen ja Saaren tulokset ovat linjassa eri maissa tehtyjen tutkimusten kanssa. Niissä on huomattu, että talouspolitiikan osalta liberaalit ovat konservatiiveja äänestäjiä empaattisempia ja että kummatkin tuntevat empatiaa läheiseksi kokemiinsa ryhmiin ulkoryhmien sijaan (ks. Hasson ym. 2018). Jälkimäisessä on kyse ilmiöstä, jota Kaisa Herne kutsuu symposiumin osana julkaistussa katsauksessaan vinoutuneeksi empatiaksi.

”Jokainen vanhempi tietää, miltä oman lapsen kärsimys vanhemmasta tuntuu, vähemmistöön kuuluva ymmärtää toista vähemmistön jäsentä, vammainen tuntee muidenkin vammaisten kohtaamat esteet yhteiskunnassa, ja niin edelleen. Toki ymmärrämme ja empatisoimme myös niitä, jotka eivät ole itsemme kaltaisia, mutta pääsääntöisesti empatiakykymme on vinoutunut omaa sisäryhmää suosivasti.”

Herneen mielestä on selvää, että politiikassa ei kaivata lisää vinoutunutta empatiaa, sillä se pikemminkin vahvistaa vallitsevia ennakkoluuloja, kuplautumiskehitystä ja omien sisäryhmien suosimista.

Empatiavaje on kiinnostava tulkinta sille, miksi poliittinen osattomuus yhä edelleen nähdään nukkujan omana valintana.

Empatiavaje on kiinnostava tulkinta sille, miksi poliittinen osattomuus yhä edelleen nähdään nukkujan omana valintana. Toisaalta siinä piilee myös paradoksi, koska yksilöä vastuuttavaa asennoitumista selitetään vastuuttamalla empatiavajeesta kärsivät omasta toiminnastaan. Katse pysyy siis edelleen yksilöiden tasolla politiikan toimintatapojen ja yhteiskunnan rakenteiden sijaan. Spencer Piston osoittaa tuoreessa kirjassaan, että jopa Yhdysvaltojen kontekstissa myötämielisyys köyhiä ja närkästys rikkaita kohtaan ovat keskeisiä äänestäjien poliittisia näkemyksiä muovaavia tuntemuksia. Monille saattaa olla kuitenkin epäselvää, millaisilla politiikkatoimilla tasapuolisempaa tulonjakoa voidaan edistää, ja myös poliittiset toimijat ovat usein taidokkaita esittämään politiikkansa vaikutukset eri ryhmille mahdollisimman myötäsukaisessa valossa. Poliittisten silmänkääntötemppujen ansiosta ”karskissa” asenteessa ei välttämättä olekaan enää psykologisessa mielessä kyse empatian puutteesta vaan vilpittömästä käsityksestä siitä, että ryhtiliikkeet ja aktiivisuustalkoot koituvat kohteidensa omaksi parhaaksi.

Läheskään aina velttoilijaäänestäjään kohdistuva kovistelu ei ole lähtöisin pelkästään ulkopuolelta. Taloudellisesti, sosiaalisesti ja/tai poliittisesti heikommassa asemassa olevat ihmiset saattavat syyttää osattomuudestaan pitkälti itseään, sillä se on keino nähdä poliittisen järjestelmän toiminta siitä huolimatta oikeutettuna. Ihmisen on vaikea perustella etenkin itselleen alistumista epäoikeudenmukaiselle kohtelulle ilman vastarintaa. Mikäli avoimeen protestointiin ei ole mahdollisuutta tai halua, on helpompi asettua puolustamaan tahoa tai järjestelmää, jonka toiminta koettiin alun perin syrjivänä tai muuten ongelmallisena. Tämä selittää osaltaan sitä, miksi osallisuuden voimakkaasta eriytymisestä huolimatta poliittinen luottamus on säilynyt meillä korkealla tasolla.

Poliittisen osattomuuden nivoutumista koko huono-osaisuuden kudelmaan ei voida purkaa pelkällä demokratiapolitiikalla tai vaaleja siirtelemällä ja yhdistelemällä.

Yksilön motivaatiota korostava lähestymistapa on erityisen vahingollista siksi, että se harhauttaa etsimään ratkaisuja liian kapealta alueelta. Poliittisen osattomuuden nivoutumista koko huono-osaisuuden kudelmaan ei voida purkaa pelkällä demokratiapolitiikalla tai vaaleja siirtelemällä ja yhdistelemällä. Kuten Eeva Luhtakallio ja Maria Mustranta huomauttavat teoksessaan Demokratia suomalaisessa lähiössä, demokratiasta ei voida puhua ilman oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa. Demokratian ongelmien ratkaisemiseksi tarvitaan siis joukko poliittisen päätöksenteon ulottuvilla olevia uudistuksia, joita ei tähän mennessä ole juurikaan arvioitu niiden mahdollisten demokratiavaikutusten osalta.

Tutkimusten pohjalta tiedetään, että lapsuudenkodin olosuhteilla on voimakas vaikutus poliittisen osallistumisen edellytyksiin sekä vanhempien sosioekonomisen aseman että vanhemmilta saadun esimerkin kautta. Nuoret ovat siten keskenään epätasa-arvoisessa asemassa heti äänioikeuden saavutettuaan, mitä voidaan kompensoida kodin rinnalla toimivien instituutioiden merkitystä vahvistamalla. Konkreettinen keino on maksuttoman varhaiskasvatuksen ulottaminen kaikille päiväkoti-ikäisille. Professori Jani Erola perusteli hiljattain esittämäänsä varhaiskasvatusvelvollisuutta nimenomaan tasa-arvotekona, jolla estettäisiin esimerkiksi maahanmuuttaneiden tai heikossa taloudellisessa tilanteessa elävien vanhempien lasten jääminen muusta ikäluokasta jälkeen jo päiväkoti-iässä (ks. Lahtinen 2018).

Toinen poliittisesta osallisuudesta syrjäytymisvaarassa oleva ryhmä on pelkän peruskoulutuksen saaneet nuoret, joiden äänestysaktiivisuus jäi vuoden 2015 eduskuntavaaleissa alle 30 prosentin. Nykyisistä 30-vuotiaista tähän joukkoon kuuluu SAK:n mukaan 16 prosenttia. Kyseessä on sama ryhmä, johon työpaikkojen katoaminen on kohdistunut voimakkaimmin. Peruskoulutuksen varaan jääminen on myös keskeinen väylä, jonka kautta vanhempien taloudellinen huono-osaisuus siirtyy lapsille. Samanaikaisesti korkea-asteen tutkinnon suorittaneiden osuus on kääntynyt nuoremmissa ikäluokissa nopeaan laskuun. Matalan koulutuksen tuottamaa poliittisen osallisuuden eriytymistä voitaisiin osin hillitä oppivelvollisuutta pidentämällä. Talouspolitiikan arviointineuvostolle laaditussa tuoreessa raportissa laskeskellaan, että mikäli nyt koulutuksen ulkopuolelle jäävät alle 18-vuotiaat saataisiin pidettyä koulutuksessa 18 ikävuoteen asti, toisen asteen tutkinnon suorittavien osuus kasvaisi, millä olisi merkittävää hyötyä kyseisen joukon myöhemmälle työllisyys- ja tulokehitykselle. Näillä tiedetään tutkimusten mukaan olevan puolestaan selvästi suotuisa vaikutus poliittiselle osallistumiselle (ks. Lahtinen ym. 2017b).

Maahanmuuttotaustaisten selkeästi syntyperäisiä kansalaisia vähäisempää poliittista aktiivisuutta voidaan puolestaan tukea samoilla tavoin kuin muutakin kotoutumista. Tänä keväänä julkaistun OECD:n raportti Working together for local integration of migrants and refugees sisältää muistilistan paikallistason yhteisöllisyyden ja yhteenkuuluvuuden lisäämiseksi ja kotoutumisen edistämiseksi eri toimialoilla (ks. Saukkonen 2018). Kuvaavaa on, että niiden yhteydessä ei mainita poliittista osallisuutta, vaikka se muodostaa yhdessä taloudellisen ja sosiaalisen integraation kanssa kokonaisuuden, jonka eri osat ovat dynaamisessa suhteessa toisiinsa.

Poliitikkojen tarve varmistaa uudelleenvalintansa ei kuitenkaan välttämättä kannusta ajamaan tasapuolisesti kaikenlaisten ryhmien intressejä, tarpeita ja preferenssejä edistäviä uudistuksia.

Edellä esitettyä harjoitusta on mahdollista jatkaa pohtimalla erilaisia yhteiskuntapoliittisia täsmäkeinoja muiden osallisuuden ulkokehille helposti jäävien ryhmien tilanteen kohentamiseksi. Maria Ohisalon symposiumiin laatima asunnottomuutta ja asuntopolitiikkaa käsittelevä katsaus toimii tähän erinomaisena verryttelynä. Kuten Herne tuo omassa puheenvuorossaan esiin, vaalidemokratian olennainen ominaisuus eli poliitikkojen tarve varmistaa uudelleenvalintansa ei kuitenkaan välttämättä kannusta ajamaan tasapuolisesti kaikenlaisten ryhmien intressejä, tarpeita ja preferenssejä edistäviä uudistuksia. Tasapuolisen empatian puute johtaa helposti poliittisen osallisuuden eliittikehään, jossa yhteiskunnassa vallitseva eriarvoisuus ilmenee sosioekonomisena vinoumana poliittisessa osallistumisessa ja edustuksessa, eri kansalaisryhmiltä päätöksentekoon tuleva syöte kapeutuu ja poliittisesti marginalisoituneiden ryhmien osallistumismotivaatio heikentyy entisestään.

Kyse on myös siitä, millaisin argumentein ja perusteluin kansalaiset ja heitä edustavat tahot käyvät yhteiskuntakeskustelua – ei vain vaalien yhteydessä, vaan myös niiden välillä. Julkinen sfääri ja argumentointi voivat olla näennäisesti avoinna kaikille, mutta käytännössä niitä hallitsee etäännyttävä ja teknokraattinen puhetapa. Se näkyy poliittiseen korrektiuteen tähtäävissä ilmaisuissa, kuten ”haavoittuvassa asemassa olevat”, ”marginalisoituminen” ja ”juurisyyt”, joille tämäkään kirjoitus ei ole immuuni. Deliberatiiviseen, puntaroivaan demokratiaan sisäänrakennettu empatian idea eri näkökulmia reflektoivasta, täysivaltaisesta ja kunnioittavasta osallisuudesta on tässä mielessä jännitteinen. Ratkaisu ei voi olla pelkästään se, että heikompiosaisia tai nukkuvia äänestäjiä edustaa joku muu, vaikka juhlapuheissa ”sairaiden ja köyhien asioiden edistäminen” kuuluukin kaikille. Toisaalta erilaiset demokratiainnovaatiot eivät lupaavuudestaan huolimatta välttämättä myöskään kykene tavoittamaan perinteisestä päätöksenteosta ulossuljetuttuja ryhmiä.

Kykenemmekö tarpeeksi herkästi näkemään yhteyden yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden ja politiikan kentällä tapahtuvien muutosten välillä?

Entä miten on politiikan tutkijoiden empatian laita? Kykenemmekö tarpeeksi herkästi näkemään yhteyden yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden ja politiikan kentällä tapahtuvien muutosten välillä? Esimerkiksi populismin kasvuolosuhteita arvioitaessa on helppo viitata kontekstuaalisiin tekijöihin mukaan lukien mediarakenteen pirstaloituminen ja sen tuomat mahdollisuudet nykyisiä valtasuhteita haastavien toimijoiden ja vaihtoehtoisten narratiivien esiin pääsylle (vrt. esim. Mudde ja Kaltwasser 2017). Toisaalta populismin nousun voi nähdä myös loogisena seurauksena käynnissä olevan globaalin uusjaon tuottamasta erottelusta voittajiin ja häviäjiin. Tämä kohdistuu lisääntyvässä määrin myös keskiluokan sisälle työsuhteen laadun ja yksittäisten ammattien jatkuvuuteen kohdistuvien riskien kautta. Heikki Patomäki huomauttaa, että vaikka tutkijat ovat erimielisiä demokratian sietokyvystä eriarvoisuuden suhteen, eriarvoistumiseen johtaneet kehityskulut, demokratian kannatuksen väheneminen ja autoritaarisen nationalismin nousu kietoutuvat kiistämättä yhteen.

Yhä epäoikeudenmukaiseksi muuttuvassa maailmassa politologeilta ja muilta yhteiskuntatietelijöiltä kysytään asennoitumista, jota Herne kutsuu Jean Decetyn ja Jason M. Cowellin erittelyä mukaillen motivationaaliseksi empatiaksi, eli valmiutta välittää välittömään lähipiiriimme kuuluvista ihmisistä. Tämä vaatii herkeämätöntä halua arvioida niin poliittisen päätöksenteon syötteitä ja tuotoksia kuin itse prosessin mielekkyyttä ja vaihtoehdottomuusretoriikan torjumista ”toisenlainen maailma on mahdollinen” -argumenteilla. Politologit voivat olla myös proaktiivisesti tuomassa esiin eriarvoistumisen ehkäisemiseen tähtäävän politiikan yhteyttä poliittisen osallisuuden edistämiseen. Tähän on hyvät mahdollisuudet seuraavalla vaalikaudella, mikäli pääministerin asettaman eriarvoisuustyöryhmän viime keväänä valmistuneen loppuraportin esitykset otetaan seuraavan hallitusohjelman pohjaksi.

Politiikka-lehti tarjoaa alustan paitsi yhteiskuntakriittisille myös siekailemattoman idealistisille ja yhteiskunnallisiin innovaatioihin tähtääville puheenvuoroille. Niiden tavoitettavuus tulee olemaan jatkossa huomattavasti aiempaa laajempi lehden siirryttyä avoimeen julkaisemiseen. Tämä merkitsee myös sitä, että käsillä oleva numero jää historian viimeiseksi tässä muodossa julkaistuksi lehdeksi. Vuoden 2019 alusta lähtien Politiikka-lehti ilmestyy edelleen neljä kertaa vuodessa, mutta ainoastaan sähköisesti Tieteellisen seurain valtuuskunnan TSV:n ylläpitämällä Journal.fi-sivustolla. Saman sivuston kautta lähetetään jatkossa myös toimitukselle tarjottavat käsikirjoitukset. Lehdessä julkaistuista artikkeleista, katsauksista ja kirja-arvioista kootaan painettu vuosikirja. Myös lehden toimitus muuttaa sovitun rotaation mukaisesti Tampereen yliopistoon. Nykyinen toimitus kiittää kuluneesta kahdesta vuodesta ja toivottaa hyvää ja empatian täyteistä vuotta 2019.

Hanna Wass on professori Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa ja Valtiotieteellisen yhdistyksen hallituksen jäsen. Jenni Rinne on yleisen valtio-opin nuorempi tutkija Helsingin yliopistossa. Molemmat toimivat Politiikka-lehden päätoimittajina 2016–2018.

Julkaisu Empatian politiikka ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yhteiskunnallisen keskustelun seuraaminen on nykyisin haastava tehtävä kaikille. Erityisen hankalaa se on paikkaansa maailmassa hakevalle nuorelle.

Sosiaalisen median aikana omien totuuksien sarjatulittaminen on entistä huomattavasti helpompaa, nopeampaa. Vastakkaisten mielipiteiden ja ”totuuksien” sekä tarkoitushakuisesti valittujen ja tulkittujen tutkimusten ristitulessa oman punnitun kannan muodostaminen on haastavaa.

Nykykeskustelulle tyypilliset asiayhteyksistään irrotetut tiedonsirpaleet voivat olla oiva karttu poliittisten vihollisten hutkimiseen, mutta samalla ne hämärtävät käsitystä siitä, mitä moniääninen yhteiskunnallinen keskustelu ja politiikka ovat.

Kriittisen ajattelun taito on yksi tärkeimmistä taidoista, jonka avulla voi kasvaa itsenäiseen ajatteluun ja aktiiviseen kansalaisuuteen.

Tämän haasteen selvittäminen on kansalaiseksi kasvamisen kannalta kuitenkin hyvin tärkeää. Kriittisen ajattelun taito on kansalaisuuden näkökulmasta yksi tärkeimmistä taidoista, jonka avulla voi kasvaa itsenäiseen ajatteluun ja aktiiviseen kansalaisuuteen.

Kriittinen ajattelu ja perehtyneisyys yhteiskunnallisiin asioihin ei kuitenkaan pelkästään riitä tuottamaan aktiivista kansalaisuutta. Tästä Suomen tilanne on hyvä esimerkki.

Nuorten tietämys hyvä, usko vaikuttamiskykyyn heikko

Viime vuoden lopulla Jyväskylän yliopistossa toimiva Koulutuksen tutkimuslaitos julkaisi mielenkiintoisen raportin Nuorten yhteiskunnalliset tiedot, osallistuminen ja asenteet. Kansainvälisen ICCS 2016 -tutkimuksen päätulokset. Raportin ovat kirjoittaneet Jouko Mehtäläinen, Mikko Niilo-Rämä ja Virva Nissinen, ja se on osa laajempaa vertailevaa kansainvälistä International Civic and Citizenship Education Study (ICCS) -tutkimushanketta.

ICCS-tutkimuksissa kartoitetaan nuorten yhteiskunnallisen tietämyksen tasoa, heidän käsityksiään kansalaisuudesta sekä valmiutta astua kansalaisen rooliin. Raportin tutkimusaineisto kerättiin vuoden 2016 keväällä 24 maasta tai alueelta. Kyselyyn osallistui 94 000 kahdeksasluokkalaista, noin 37 000 opettajaa sekä noin 3 800 rehtoria noin 3 800 koulusta.

Kyse on siis varsin kattavasta vertailevasta tutkimuksesta, jossa otoksen maantieteellinen hajonta ulottuu Latinalaisesta Amerikasta Eurooppaan myös Venäjän ollessa mukana tutkimuksessa.

Löydökset ovat mielenkiintoinen. Koulutuksen tutkimuslaitoksen julkaisemassa raportissa todetaan suomalaisten koululaisten tietämyksen yhteiskunnallista asioista sekä yhteiskunnan rakenteista ja toiminnasta olevan tutkimuksen huippua.

Suomalaisten oppilaiden käsitys kyvyistään yhteiskunnallisena toimijana oli tutkimusotoksen heikoin

Vuoden 2016 aikana kerätyssä aineistossa suomalaiset sijoittuvat neljänneksi jääden hyvin vähän kärkipaikkaa pitävästä Tanskasta. Vuoden 2009 aineistossa suomalaiset vielä jakoivat kärkipaikan tanskalaisten kanssa, eli seitsemässä vuodessa sijoitus on ehtinyt pudota muutaman pykälän. Yhteiskunnallisen tietämyksen osalta Dominikaanisen tasavallan oppilaat jäivät vuonna 2016 kerätyn aineiston jumbosijalle.

Samaisessa tutkimuksessa kysyttiin myös nuorten käsityksiä omista mahdollisuuksistaan vaikuttaa yhteiskunnallisissa asioissa. Suomalaisten oppilaiden käsitys kyvyistään yhteiskunnallisena toimijana oli tutkimusotoksen heikoin. Tosin muutkaan Pohjoismaat eivät kovin korkealle tässä kohdin sijoittuneet.

Sen sijaan Dominikaanisen tasavallan nuoret, jotka yhteiskunnalliselta tietämykseltään olivat hännänhuippuja, mielsivät kykynsä vaikuttaa kaikkein parhaimmaksi koko tutkimusotoksessa.

Lyttäämisen ja kuuntelemattomuuden ilmapiiri osallistumisen esteenä?

ICCS:n tutkimustulos on sekä kiinnostava että huolestuttava. Miksi yhteiskunnalliselta tietämykseltään heikommin sijoittuvat muiden maiden koululaiset uskovat voivansa vaikuttaa enemmän kuin yhteiskunnan toiminnasta enemmän tietävät? Lisääkö tieto tuskaa toimia, vai onko syynä nuoria vähättelevä asenne, joka ei kannusta osallistumaan yhteiskunnallisiin asioihin?

Mikä suomalaisessa ja laajemminkin pohjoismaisissa yhteiskunnissa johtaa siihen, että parhaiten asioista tietävät nuoret kokevat kaikkein vähiten voivansa vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin? Onko yhteiskunnallisessa keskusteluilmapiirissämme jotakin sellaista, joka lannistaa nuorten osallistumisen?

Suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa ja tavassa keskustella on löydettävissä viitteitä siitä, miten poliittisia mielipiteitä esittäviä nuoria on syyllistetty ja vähätelty tai että heitä ei vaivauduta kuulemaan heitä itseään koskevissa asioissa. Toisin sanoen nuoret sivuutetaan ja heidät jätetään ulkopuolelle poliittisesta osallisuudesta. Tällaista asennetta ilmenee niin instituutio- kuin yksilötasolla.

Onko yhteiskunnallisessa keskusteluilmapiirissämme jotakin sellaista, joka lannistaa nuorten osallistumisen?

Ammatillisen koulutuksen reformi on yksi hallituksen kärkihankkeista. Amisreformin tarkoituksena on uudistaa ammattiin tähtäävien opintojen rakenteita kokonaisvaltaisesti ja samalla kehittää yksilöllistä opinto-ohjausta, opintopolkuja ja lisätä työpaikoilla tapahtuvaa ohjausta.

Reformin tavoitteet ovat ylevät ja kannatettavat. Käytännössä hanketta toteutetaan leikkaamalla ammatilliselta koulutukselta 190 miljoonaa euroa ja vähentämällä lähiopetusta. Julkisuudessa ammattikoulujen opettajat ovat esittäneet kritiikkiä uudistusta vastaan. Ammattiin opiskelevat nuoret puolestaan ovat tietämättömiä reformin sisällöstä ja vaikutuksista opintoihinsa.

Amisreformin seurantaryhmä on laaja ja moniammatillinen, mutta nuorten edustajia siinä on häviävän vähän. Amisreformissa nuoret jätetään itseohjautuvasti oman aktiivisuuden varaan hieman samaan tapaan kuin pudottamalla lapsi laiturilta järveen ja katsomalla, pysyykö se pinnalla.

Amisreformi on esimerkki instituutiotason nuoret sivuuttavasta asenteesta. Samaa esiintyy myös yksilötasolla poliitikkojen piirissä. Tuorein tapaus on perussuomalaisten varapuheenjohtajan Laura Huhtasaaren Twitter-hyökkäys erään tamperelaisen koulun oppilaita vastaan.

Koulun oppilaat olivat osana laajempaa Taidekaari-kulttuurikasvatusohjelmaa saaneet tehtäväkseen laatia kantaaottavia julisteita. Yhden oppilaiden tekemistä julisteista saattoi tulkita perussuomalaisten tiukan maahanmuuttopolitiikan vastaiseksi kannanotoksi.

Juliste oli osa laajempaa esillä ollutta julistekokoelmaa, mutta juuri tämä juliste osoittautui punaiseksi vaatteeksi eritysopettajan koulutuksen saaneelle kananedustajalle. Huhtasaaren tviitin seurauksena kouluun alkoi tulvia epäasiallisia viestejä, törkypuheluita ja uhkailuja, mikä pakotti koulun lisäämään vartiointia koulussa. Tapaus ylitti kansainvälisen uutiskynnyksen.

Huhtasaaren sometoiminnassa on nuorten osallistumista tutkivan näkökulmasta kritisoitavaa siitä läpi paistava vähättelevä asenne oppilaita kohtaan. Hänen ja hänen seuraajiensa mukaan oppilaat ovat ainoastaan opettajiensa mielipiteitä toistelevia (vihervasemmistolaisesti) aivopestyjä papukaijoja.

Peiliin katsomisen paikka – kuunnellaan ihan oikeasti nuoria

Varsin monella nuorella on kokemus, että hänen mielipiteitään ei oteta vakavasti ja ettei häntä kuunnella. Tämä on tullut esiin monissa ALL-YOUTH-hankkeen nuorten parissa toteuttamissa työpajoissa.

Erityisen skeptisiä kyvystään vaikuttaa yhteiskunnallisesti ovat nuoret, joilla on riski pudota yhteiskunnan marginaaliin. Nuoret sanovat, ettei heidän kannata kertoa, mitä mieltä he milloin mistäkin asiasta ovat, koska heidän mielipiteillään ei ole mitään väliä.

Tämä on sangen surullinen tutkimushavainto, koska se kertoo juuri erityisen haavoittuvassa asemassa olevien nuorten epäuskosta osallistumiseen ja vaikuttamiseen. Lisäksi se on selkeässä ristiriidassa aktiiviseen kansalaisuuteen tähtäävien opintotavoitteiden kanssa.

Nuorten edut sivuuttava tai lyttäävä ja asiaton suhtautuminen erilaisiin mielipiteisiin ei ole omiaan lisäämään halukkuutta osallistumiseen.

Nuorten äänen ohittava kuulemiskulttuuri ei kosketa ainoastaan niitä nuoria, jotka ovat menettämässä tai menettäneet uskonsa kykyynsä vaikuttaa tai tulla edes kuulluksi. Myös aktiivisesti asioita seuraavat vaikuttamistaitoiset nuoret, jotka osallistuvat esimerkiksi nuorisovaltuustojen toimintaan, ovat kertoneet turhautumisestaan. Vaikka heillä on kanavia viedä viestiään päättäjille, niin heillä ei silti ole tietoa siitä, vaikuttaako heidän viestinsä mitenkään päätöksenteossa.

Yhteiskunnalliseen ja poliittiseen keskusteluun kuuluu moniäänisyys. Tutkimustuloksia voi perustellusti tulkita niin, että jos nuorten poliittista osallistumista halutaan lisätä, heidän keskustelunavauksiinsa olisi paikallaan suhtautua kannustavasti ja rohkaisevasti. Erilaisten mielipiteiden esittämistä ei toivoisi seuraavan teilauksen vaan perustelujen peräämisen.

Poliittisessa keskustelussa asioista ei tarvitse olla samaa mieltä. Sen sijaan nuorten edut sivuuttava tai lyttäävä ja asiaton suhtautuminen erilaisiin mielipiteisiin – puhumattakaan, että joutuu pelkäämään oman turvallisuutensa puolesta – ei ole omiaan lisäämään halukkuutta osallistumiseen.

Olisiko mahdollista, että aikuisten päättäjien asenteissa, samoin kuin poliittisessa kuulemiskulttuurissa, olisi tarkistamisen varaa, jotta yhteiskunnasta tietävät nuoretkin voisivat uskoa mahdollisuuksiinsa osallistua ja vaikuttaa yhteiskunnassa?

YTT Jarmo Rinne työskentelee ALL-YOUTH STN-tutkimushankkeessa sekä CO-SECURE-hankkeessa, jossa tutkitaan arkiturvallisuuden ja demokratian peruskysymyksiä.

Kirjoitus on osa Nuoret ja kestävän tulevaisuuden avaimet -sarjaa.

Julkaisu Ovatko nuoret tervetulleita osallistumaan poliittiseen keskusteluun? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.