Politiikasta on Valtiotieteellisen yhdistyksen julkaisema verkkolehti, joka tekee yhteiskuntatieteellisestä tutkimuksesta ymmärrettävää, kiinnostavaa ja ajankohtaista. Tänä syksynä kutsumme uusia jäseniä liittymään toimituskuntaamme.

Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsenet ovat tyypillisesti nuoria tutkijoita, esimerkiksi väitöskirjatutkijoita, eri yliopistoista yhteiskuntatieteiden alalta. Toimituskunnassa toimiminen perustuu vapaaehtoisuuteen ja tarjoaa poikkeuksellisen näkyvän paikan harjoittaa tutkijan yhteiskunnallista vuorovaikutusta.

Politiikasta kehittää jatkuvasti uusia tapoja yleistajuistaa tiedettä ja toimii yhteistyössä muiden tiedemedioiden kanssa. Tarvitsemme uusia tekijöitä laajentuaksemme ja kehittyäksemme sekä säilyttääksemme uudistuskykymme. Politiikasta-lehden taustoista voit lukea enemmän täältä.

Haluatko kokeilla tiedetapahtumien järjestämistä? Tuottaa podcasteja tai tehdä tutkijaesittely-videoita? Kehittää yhteistyöverkostoja? Ideoida juttusarjoja? Kääntää tekstejä? Rakentaa siltoja tieteen ja taiteen välille? Miettiä uusia tiedeviestinnän tapoja kommunikoida sekä tutkijayhteisön että laajempien yleisöjen kanssa – tai jotain aivan muuta?

Kerro meille millaista sisältöä haluaisit tuottaa, millaisia ideoita sinulla olisi verkkolehden tulevaisuudesta ja mitä voisit tuoda mukanasi toimituskuntaan. Lähetä vapaamuotoinen hakemus lokakuun loppuun (31.10.2024) mennessä osoitteeseen toimitus (at) politiikasta.fi.

Lisätietoja päätoimituksesta tai toimituskunnassa työskentelystä antaa vastaava päätoimittaja Mikko Leino: mikko.leino (at) politiikasta.fi.

Julkaisu Politiikasta kutsuu uusia jäseniä mukaan lehden toimituskuntaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

The New Yorker -lehteen kirjoittavan Jane Mayerin mukaan presidentti Donald J. Trumpin kaudella uutiskanava Fox News on kietoutunut yhteen Valkoisen talon kanssa poikkeuksellisen voimakkaalla tavalla. Presidentin ja uutiskanavan läheinen suhde näkyy niin suorassa kuin epäsuorassa vuorovaikutuksessa kanavan toimittajien sekä presidentin ja tämän esikunnan kanssa.

Mielenkiintoiseksi kuvion tekee se, että kyseessä on nimenomaan kaupallisen median siirtyminen selvästi tietyn poliittisen aatteen leiriin. Valtiollisen median ja poliittisen vallan kietoutuminen yhteen on nähty perinteisesti suurempana ongelmana.

On syytä lisäksi huomioida, että kaupallisena uutiskanavana Fox on ottanut poliittisen markkinasegmentoinnin strategiansa ytimeen. Foxin tähtäimessä on ollut jo sen perustamisesta 1990-luvulta lähtien politiikaltaan konservatiiviseksi luokiteltava yleisö.

Kaupallisen median ja poliittisen vallan yhteenkietoutuminen on ongelmallista samasta syystä kuin valtiollisen median tapauksessa: jos median on tarkoitus toimia ”vallan vahtikoirana”, liian läheinen ideologinen suhde näiden välillä johtaa pahimmillaan kansalaisten parissa vääristyneeseen kuvaan todellisuudesta.

Jos median on tarkoitus toimia ”vallan vahtikoirana”, liian läheinen ideologinen suhde näiden välillä johtaa pahimmillaan kansalaisten parissa vääristyneeseen kuvaan todellisuudesta.

Foxin suosio presidentti Trumpin silmissä korostuu entisestään, kun sitä vertaa vihamieliseen suhtautumiseen muihin isoihin uutiskanaviin kuten MSNBC:hin ja etenkin CNN:ään, joita Trump syyttää ”valeuutisista”. Suhde on toki vastavuoroinen.

Mayer, joka on aiemmin kirjoittanut muun muassa tv-sarja 24:n vaikutuksesta yhdysvaltalaiseen ulkopolitiikkaan, on perehtynyt nimenomaan poliittisen konservatismin mediakenttään. Mayerin mukaan Foxin suosion kasvu Yhdysvalloissa ei ole Trumpiin sidottu ilmiö, mutta kaupallisen uutiskanavan kietoutuminen yhteen poliittisen vallan kanssa on poikkeuksellista.

Valtion ja median välisestä suhteesta

Etenkin yhdysvaltalaisessa mediatutkimuksessa korostetaan vaaraa, jonka valtio voi aiheuttaa median näkökulmien monipuolisuudelle. Kaupallinen media nähdään yksinkertaisesti parempana demokratian kannalta.

Näkemys ei ole kansainvälisesti tai historiallisesti vailla perusteita. Siinä kuitenkin yleensä sivuutetaan yleishyödylliset valtio-omisteiset mediat kuten BBC ja YLE.

Foxin tapaus tuo esiin aiemmin vähemmän huomiota saaneen mahdollisuuden kaupallisen mediatalon suorittamasta poliittisesta markkinasegmentoinnista. Markkinasegmentointi on sinänsä täysin normaalia, sillä se palvelee kaupallisen uutiskanavan toiminnan mahdollistavan mainostamisen etuja.

Tällöin jokin media tähtää ohjelmistoaan esimerkiksi nimenomaan nuorisolle houkutellen heistä kiinnostuneita mainostajia. Parhaassa tapauksessa tämä saattaa palvella katsojien omia intressejä, kun heille kohdistetaan heitä todennäköisesti kiinnostavampia mainoksia.

Sen sijaan, että uutismedia pyrkisi kohtelemaan koko kansakunnan poliittista kirjoa yleisönään, se kohdistaa ohjelmistonsa – ja mainostuksensa – tietylle poliittiselle ryhmälle.

Foxin markkinasegmentointi priorisoi yleisöä poliittisen kannan mukaan. Sen sijaan, että uutismedia pyrkisi kohtelemaan koko kansakunnan poliittista kirjoa yleisönään, se kohdistaa ohjelmistonsa – ja mainostuksensa – tietylle poliittiselle ryhmälle. Näin Fox tarjoaa konservatiiviselle yleisölle poliittisesti konservatiivisen kehyksen päivän uutisiin ja rakentaa mainostajilleen selkeän yleisöprofiilin hyötyäkseen siitä kaupallisesti.

Ekonomistit Timothy Belsey ja Andrea Prat ovat havainneet nimenomaan yhdysvaltalaisessa uutismediassa huolestuttavan taipumuksen tavoitella entistä suurempaa taloudellista kannattavuutta valikoimalla yleisö. Tämä saattaa kuulostaa itsestään selvältä, mutta korostetusti uutismedioiden osalta tämä on poliittisen vastuunkannon kannalta ongelmallista.

Liberaalidemokratiassa itsenäisellä medialla on korostetun tärkeä rooli kansalaisten tiedottamisessa, jotta nämä voivat tehdä tietoon pohjaavia päätöksiä politiikan ja poliittisen edustuksensa suhteen. Foxin kaltaiset toimijat vetoavat tyypillisesti siihen, että ne yksinkertaisesti tarjoavat kaupallisille yleisöilleen sitä, mitä nämä haluavat. Tällöin medioiden kansaa sivistävä tehtävä jää usein toissijaiseksi.

Kaupallinen media poliittisen mielipiteen muokkaajana

Se, että media muokkaa poliittisia mielipiteitä, ei ole erityisen uusi saati ristiriitainen väite. Valtiota voi pitää yhä perinteisempänä uhkana vapaalle mediakentälle, mutta kaupallisen media vaikutukseen on suhtauduttu jo pitkään entistä kriittisemmin.

Haaste demokratialle korostuu Foxin toimintatavassa paikallistaa yleisönsä poliittinen vahvistusharha – yleisön olemassa olevat vahvat (poliittiset) uskomukset – ja sitten ruokkia sitä uutisoinnillaan. Yleisön on siis helpompi uskoa uutisointia, joka vahvistaa sitä maailmankuvaa, joka heillä jo on. Vahvistusharha kasvattaa poliittista polarisaatiota, kun yleisöt eivät altistu omaa ajatteluaan perustellen haastaville näkökulmille.

Yleisön on helpompi uskoa uutisointia, joka vahvistaa sitä maailmankuvaa, joka heillä jo on.

Vahvistusharhan ruokkiminen tekee kanavasta menestyksekkään psykologisen markkinoinnin apuvälineen. Kaksipuoluejärjestelmään perustavassa poliittisessa järjestelmässä Foxin potentiaalinen yleisö on lähes puolet yhdysvaltalaisista, joita Fox kykenee puhuttelemaan kehystämisensä (engl. framing) kautta suoraan.

Kehystäminen tarkoittaa tiedon esittämistä tavalla, jossa toiset näkökulmat tulevat valituiksi ja

korostetuiksi ja toiset puolestaan jäävät marginaalisiksi tai kokonaan poissuljetuiksi. Kognitiivinen kielitieteilijä George Lakoff on tehnyt tutkimusta kehystämisen voimasta juuri yhdysvaltalaisessa politiikassa ja mediassa.

Tämä kehystäminen on mahdollistanut faktuaalisesti kyseenalaisen raportoinnin esittämisen, mikäli se osuu konservatiivisen yleisön vahvistusharhaan eli esittää konservatiivit myönteisessä valossa tai liberaalit kielteisessä valossa. Ei ole sattumaa, että Trump saavutti uutismediassa huomiota epäilyksillään Barack Obaman kansalaisuudesta, mikä nosti hänen näkyvyyttään hyvissä ajoin ennen vuoden 2016 presidentinvaaleja.

Koska uutismedioiden vastakkainasettelu heijastuu politiikkaan, Foxin poliittisesti konservatiivinen omakuva – ja myös sen konservatiivisten katsojien omakuva – saa jatkuvaa validointia sille, että muu mediakenttä on (asiattoman) liberaali. Se, että muut uutiskanavat (tai uutissatiirit) kohdistavat kritiikkiä tai jopa pilkkaa Foxia kohtaan, todistaa vastakkainasettelun todeksi ja siten Foxin mission tarpeelliseksi.

Useiden medialähteiden seuraaminen vaatii paljon aikaa ja muita resursseja, etenkin, jos niiden seuraaminen altistaa sellaiselle uutisten kehystämiselle, joka sotii omaa maailmankuvaa vastaan. Tästä syystä hallitsevien uutiskanavien poliittisella kehystyksellä on suurta merkitystä.

Presidentti Trump ja Fox News

Mayer kuvaa presidentti Trumpin läheisiä suhteita Foxin taustalla olevan mediaimperiumin omistajaan Rupert Murdochiin. Lisäksi Trumpin tiedetään seuraavan aktiivisesti Foxin ohjelmistoa ja monesti kommentoivan sitä Twitterissä lähes reaaliajassa.

Trumpilla on Foxilla omat luottotoimittajat, joiden ohjelmia hän usein seuraa ja kommentoi. Länsimaisissa demokratioissa on melko ainutlaatuista, että tv-kanavan juontajat saattavat puhutella presidenttiä lähetyksessään suoraan – tietäen, että hän katsoo ohjelmaa.

Mayerin ohella muutkin journalistit ovat huomioineet Foxin taipumuksen tarjota presidentille tilaa esittää argumenttinsa suosiollisessa kehyksessä. Eräs Foxin kuuluisimmista juontajista, Sean Hannity, on esiintynyt lavalla yhdessä presidentin kanssa yhdellä tämän pitkin kauttaan järjestämistä vaalitapahtumista.

Näiden esimerkkien pohjalta Mayer esittääkin, että median ja politiikan välinen häilyvä raja on Yhdysvalloissa rapistunut toden teolla ja melko nopeasti – ainakin mitä tulee nykyiseen hallintoon. Pew Research Center on tutkimuksissaan osoittanut, että jo ennen presidentti Trumpin valintaa presidentiksi konservatiiviset yleisöt ovat keskittyneen nimenomaan Foxille.

Tällaisia presidentin ja kaupallisen uutiskanavan symbioottisia suhteita on totuttu näkemään lähinnä diktaattorin ja tämän valtiollisen tv-kanavan välillä.

Tällaisia nimenomaan presidentin ja kaupallisen uutiskanavan symbioottisia suhteita on totuttu näkemään lähinnä diktaattorin ja tämän valtiollisen tv-kanavan välillä. Ei ole yllätys, että poliittisesti liberaaleissa piireissä Foxiin viitataan nykyään ”valtion tv-asemana” tai ”Trump-tv”:nä.

Trump on taitava poliittisen teatterin käsikirjoittaja. Trumpin viesti on, ettei kirjaimellinen totuus sido häntä, vaan hän operoi tunteiden tasolla kanavoiden juuri Mayerin kuvaamaa pelkoa ja vihaa. Trumpilla on hyvä käsitys televisiotuotannon poliittisesta taloudesta ja kyky artikuloida tunteellisia vetoomuksia ja herättää eläviä mielikuvia.

Fox tarjoaa hänelle tähän teatteriin paitsi lavan myös sivuosanäyttelijät. Trump on täysin monopolisoinut tämän lavan, eikä tilaa juuri ole hänen kanssaan eri mieltä oleville republikaaneille. Tätäkin ehdottomuutta on valmisteltu jo pitkään ennen Trumpia.

Mayer kommentoi, että Fox osasi paikallistaa konservatiivien pelon ja suuttumuksen muuttuvassa yhteiskunnassa, joka Yhdysvalloissa liittyy sekä etnisyyteen että yhteiskuntaluokkaan. Konservatiivin näkökulmasta liberaalimmat poliittiset vastustajat eivät enää omanneet vain erilaisia mielipiteitä, vaan olivat vaarallisella tavalla piittaamattomia ja moraalisesti rappiolla.

Tällöin tila kompromisseille kapenee sekä oman näkökulman puolustaminen vaatii päättäväisempää toimintaa.

Trumpin alaisuudessa Valkoisen talon ei enää ole tarpeen viestiä yleisesti, kaikille, vaan ainoastaan sille osalle kansaa, jonka kannatukseen Trump luottaa.

Kuten Mayer huomauttaa, Trumpin alaisuudessa Valkoisen talon ei enää ole tarpeen viestiä yleisesti, kaikille, vaan ainoastaan sille osalle kansaa, jonka kannatukseen Trump luottaa. Toisin sanoen Trump toisintaa Foxin omaa bisnesmallia presidenttiydessään. Fox oli  pedannut mediakentän valmiiksi Trumpin kaltaiselle presidentille.

Muuttunut paradigma

Besley ja Prat olettivat, että kaupallisten medioiden kaappaaminen demokratiassa olisi liian vaikeaa tai ainakin liian kallista. Toisaalta kriittiset tutkijat olivat myös huomauttaneet kaupallisen media toimivan jo nyt läheisissä suhteissa yritysten ja yrityslogiikan kanssa.

Kun huomioidaan valtion uhka medialle historian valossa, on ehkä ymmärrettävää, että kaupallisen median valmiutta yhteistyöhön itselleen poliittisesti ja kaupallisesti yhteensopivan poliittisen hallinnon kanssa ei ole yleisesti pidetty erityisen realistisena mahdollisuutena.

Kirjassaan Network propaganda mediatutkijat Yochai Benkler, Robert Faris ja Hal Roberts toteavat, ettei jako liberaaleihin ja konservatiivisiin uutislähteisiin ja politiikkaan ole tapahtunut ikään kuin luonnostaan, vaan aktiivisen toiminnan tuloksena. Suurin osa yhdysvaltalaisista medialähteistä oli poliittisen spektrin keskellä, kunnes Fox nimenomaisesti pyrki monopolisoimaan konservatiivisen median luoden sitä kautta luontevat suhteet republikaaniseen puolueeseen.

CNN:n ja MSNBC:n siirtyminen liberaalimpaan suuntaan selittyy enemmän vastauksena Foxin markkinastrategiseen avaukseen kuin osoituksena sisäisestä liberaalista agendasta. Benkler, Faris ja Roberts kuvaavat, kuinka laadullinen ero Foxin ja sen kilpailijoiden välillä korostuu siinä, kuinka paljon kevyemmin Foxilla ollaan valmiina käyttämään myös kyseenalaista materiaalia uutisten perustana, mikäli se ruokkii yleisön vahvistusharhaa.

Myös liberaalimedia on Trumpin kaudella ottanut aktiivisesti osaa yhteiskunnallisen keskustelun polarisoitumiseen.

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan. Myös liberaalimedia on Trumpin kaudella ottanut aktiivisesti osaa yhteiskunnallisen keskustelun polarisoitumiseen.

Trumpin kauden alkuvaiheessa demokraatit ryhtyivät huolestuttavasti demonisoimaan Venäjää ja Trumpia niin, ettei hyökkäyksestä voinut enää mitenkään järkevästi perääntyä. Tämä on tehnyt erityisesti iltojen puheohjelmista itseään toistavia ja puisevia näin ulkopuoliselle tarkkailijalle.

Myös Antti Ronkainen on havainnut, että yhdysvaltalainen liberaalimedia esimerkiksi tuntui hirttäytyneen omaan toiveeseensa Robert Muellerin tutkimuksen lopputulemasta siinä määrin, että rivien välistä pystyi lukemaan, kuinka virkarikossyytettä odotettiin kieli pitkällä. Tällöin käy helposti niin, että ainoaksi mahdolliseksi strategiaksi jää niin sanottu double-down eli entistä syvemmälle omaan poliittiseen poteroon kaivautuminen, mistä aiemmin on saanut syyttää lähinnä Trumpin puolta.

Lauri Holappa huomauttaa, että samassa yhteydessä liberaalimedia on omalta osaltaan ajautunut uskottavuuskriisiin myös Yhdysvaltoja laajemmin. Holappa katsoo, että ”journalistit omaksuvat usein liberaalin ja poliittiseen keskustaan sijoittuvan maailmankuvan, koska he haluavat esiintyä tasapuolisina, ’maltillisina’ ja pelkästään asiantuntijatietoon nojautuvina politiikan tarkkailijoina”. Samaa kritiikkiä on tarjoillut myös Markus Ojala tässä lehdessä.

Muutoksen syvyydestä on vaikeaa saada selvää kuvaa. Populismin ja totuudenjälkeisyyden kanssa painiessaan media on kuitenkin selvästi uusien haasteiden edessä.

Suomessa ei Foxin kaltaista puhtaan poliittisesti yleisönsä valikoivaa uutismediaa ole. Yhdysvaltojen esimerkki viittaa kuitenkin siihen, ettei sellaisen synty ole täysin mahdotonta, jos yhteiskunnallinen polarisaatio luo sille otolliset olosuhteet.

Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tohtori Tampereen yliopistossa ja Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Julkaisu Yhdysvaltalaisen politiikan ja mediakentän yhteenkietoutuneisuus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Talouspolitiikan debatit ovat ymmärrettävästi osa eduskuntavaalikampanjointia, kun erilaiset puolueet tarjoavat tulevaisuudennäkymiään. Näissä näkymissä käytännön keinot tasapainoiseen kasvuun, joka myös mahdollistaa kansalaisille tärkeiden palveluiden säilyttämisen, ovat joskus harvassa.

Etenkin vastuullista valtiontalouden hallintaa kannattavat näkevät usein vaalikampanjoinnissa tuomittavan suuria, katteettomia lupauksia. Talous nähdään liian tärkeänä kokonaisuutena, että se voitaisiin jättää (yksinomaan) poliitikkojen vastuulle. Kuten Suomen Pankin johtaja Erkki Liikanen sanoi, ”talouden tosiasiat on irrotettava politiikasta”.

Keskeinen käsite näissä keskusteluissa onkin ollut – korostetusti kahden viimeisen hallituskauden ajan – kestävyysvaje.

Julkisen talouden kestävyysvaje tarkoittaa pelkistetysti valtiontalouden rakenteellista kyvyttömyyttä selvitä nykyisistä maksuvelvoitteistaan – julkisista palveluista – suhteessa valtion kassaan tuleviin tuloihin. Koska väestö ikääntyy, yhä suurempi osa ihmisistä on yhtäältä työvoiman ulkopuolella ja toisaalta tarvitsee entistä enemmän esimerkiksi julkisia terveyspalveluita.

Lyhyesti sanottuna ratkaisuksi rakenteelliseen ongelmaan tarjotaan rakenteellisia muutoksia. Nykyisen työikäisen väestön potentiaali pitää saada kokonaisvaltaisemmin käyttöön – tarpeella nostaa työllisyysastetta perusteltiin esimerkiksi työttömyysturvan aktiivimallin tarve. On esitetty, että ainoastaan näin lisäleikkauksilta voidaan välttyä.

Tästä logiikasta rakennetaan äärimmäisen teknokraattinen ja mekanistinen kokonaisuus. Näin voidaan antaa kestävyysvajeen taloustieteelliselle laskennalle tietynlainen luonnontieteellinen pohja – ihmisen ikääntyminen kun on kiistämätön tosiasia. Hyvän esimerkin tästä argumentaatiosta tarjoaa kokoomuksen kansanedustaja Juhana Vartiaisen tuore kirja Suomalaisen talousajattelun kritiikki.

Kestävyysvajetta yleistajuistamaan Helsingin Sanomat värväsi jopa räppäri Paperi T:n. Teknisen käsitteen, joka rajaa merkittävästi kansantaloutta, yleistajuistaminen saattaa kuitenkin muuttaa talousteoreettisen laskelman käsitteelliseksi faktaksi.

Tutkija Olli Herranen tiivistää kestävyysvajeen johtaviksi ajatukseksi sen, että ainoastaan yksityinen sektori synnyttää talouskasvua, kun taas julkinen sektori synnyttää menoja vailla kasvuvaikutuksia esimerkiksi koulutuksen kautta. Kritiikistä huolimatta esimerkiksi valtionvarainministeriö on voimakkaasti sitoutunut kestävyysvajeen indikaattoreihin.

Vaalikevät 2015

Julkisen talouden kestävyysvaje nousi keskeisellä tavalla suomalaisen yhteiskunnallisen ja poliittisen debatin keskiöön vaalikeväänä 2015, kun valtionvarainministeriö julkaisi virkamiesraporttinsa talouspolitiikan lähtökohdista päivälleen vain kuukautta ennen vaaleja.

Raportin vaikutus oli välitön: taustalla käyty vaalikeskustelu Suomen heikosti suoriutuvasta taloudesta muuttui koko vaalien keskeiseksi teemaksi.

Taustalla käyty kevään 2015 vaalikeskustelu Suomen heikosti suoriutuvasta taloudesta muuttui koko vaalien keskeiseksi teemaksi.

Puolueet joutuivat ottamaan lyhyellä varoitusajalla kantaa raporttiin. Seurauksena julkaistiin toinen toistaan rohkeampia leikkauslistoja julkiseen talouteen, jotta puolueet voisivat osoittaa olevansa vastuullisia taloudenhoitajia. Ainoastaan vasemmistoliitto kieltäytyi ehdottomasta leikkauksia.

Raportin ajoitus ja sen selkeästi talouspolitiikkaa kehystävä vaikutus herätti kritiikkiä heti sen julkaisun jälkeen. Nähtiin, että virkamiehet olivat raportin kautta ottaneet ajankohdan huomioiden selkeästi poliittisen roolin, joka vaikutti vaalien agendaan.

Kestävyysvajeesta tuli näiden vaalien mahtisana, jota vastaan oli vaikea käydä, koska sen tarkasta merkityksestä ei ollut selvyyttä.

Politiikan tutkija Erkka Railo kuvaa, kuinka raportin vastustamisen vaalikampanjoinnissa teki erityisen vaikeaksi se, että monet toimittajat hyväksyivät sen auktoriteetin suoraan. Myöhemmin julkaistussa Eduskuntavaalitutkimus 2015 -teoksessa Railo ja väitöskirjatutkija Sini Ruohonen toteavat, että etenkin SDP:n Antti Rinteen valtionvarainministerinä oli vaikea käydä oman ministeriönsä laskelmia vastaan vaalikamppailussa.

Vaikka valtiovarainministeriön tarkoitus ei välttämättä ollut nimenomaisesti poliittinen, on silti selvää, että raportin julkaisulla – ajankohtineen ja sisältöineen – oli vaikutusta kevään 2015 vaalien tematiikkaan. Toisaalta Eduskuntavaalitutkimus 2015 -teoksessa politiikan tutkija Juri Mykkänen edelleen asettaa raportin kontekstiksi valtiovarainministeriön pitkäaikaisen pyrkimyksen ”liittää yhteen hallituksen politiikkaohjaus ja valtiontalouden suunnittelu”.

Vaikka valtiovarainministeriön tarkoitus ei välttämättä ollut nimenomaisesti poliittinen, on selvää, että raportin julkaisulla – ajankohtineen ja sisältöineen – oli vaikutusta kevään 2015 vaalien tematiikkaan.

Politiikan tutkimuksen näkökulmasta korostuu myös valtiovarainministeriön virkamiehistön vähintäänkin vaillinainen käsitys omasta poliittisuudestaan.

Raportin poikkeuksellisen voimakas vaikutus politiikkaan juurikin vaalien alla on myös johtanut sen kriittiseen tarkasteluun tutkimuksessa aina graduista tieteellisiin artikkeleihin. Viestinnän tutkijat Timo Harjuniemi ja Marko Ampuja toteavat, että valtiovarainministeriö otti raportin myötä aktiivisemman institutionaalisen aseman suomalaisen leikkauskeskeisen talouspolitiikan määrittämisessä, mihin puolueet eivät kyenneet artikuloimaan uskottavia vasta-argumentteja.

Myös politiikan tutkija Johanna Vuorelma on problematisoinut kestävyysvajeen käyttöä politiikassa ja mediassa. Oletuksena on usein, että kyseessä on yhteinen tilannekuva Suomen nykyisyydestä, jolloin puolueiden tehtäväksi jäi

”konkreettisten ratkaisujen esittäminen ennalta määrättyyn arvioon, ei tilannekuvan määrittely, vaikka kestävyysvajeen suuruus vaihtelee arviosta toiseen. Oletetun yhteisen tilannekuvan haastaminen tulkitaan helposti riidan haastamiseksi ja pelisääntöjen rikkomiseksi, vaikka juuri vaihtoehtoisten skenaarioiden esittäminen pitäisi olla poliittisen debatin keskiössä”.

Vaalikevät 2019

Kestävyysvajeen laskelmia on kritisoitu koko Sipilän hallituksen ajan juuri siksi, että ne otettiin strategisen hallitusohjelman keskiöön.

Kestävyysvajeen laskelmat perustuvat merkittäville oletuksille, jotka kaventavat talouspoliittista mielikuvitusta. Ekonomisti Jussi Ahokas kutsuu kestävyysvajetta talouspolitiikan ennakkosensuuriksi. Kestävyysvajeen yksiselitteinen faktuaalisuus onkin horjahdellut kerran jos toisenkin tulkinnallisuuden puolelle Juha Sipilän hallituskauden aikana.

Kestävyysvajeen laskelmat perustuvat merkittäville oletuksille, jotka kaventavat talouspoliittista mielikuvitusta.

Täten ei ollut suuri yllätys, kun vuoden 2019 virkamiesraportti keskittyi jälleen menoleikkauksiin, sillä veropolitiikka on jo rajattu käytännöllisten toimien ulkopuolelle pääasiassa kansainvälisen verokilpailuun vedoten. Valtiovarainministeriön mukaan menoja ei voida lisätä.

Näin ollen liikkumatila esimerkiksi lähes jokaisen puolueen agendalla olevien koulutuspanostusten tekemiseen jää äärimmäisen kapeaksi. Niin ikään uusia resursseja ei olisi luvassa vanhustenhoitoon.

Vuoden 2015 virkamiespuheenvuoron herättämän kritiikin valossa vuoden 2019 puheenvuoroa osasivat odottaa paremmin valmistautuneena niin poliitikot ja puolueet kuin media ja tutkijatkin. Myös valtiovarainministeriö oli selkeästi ottanut kritiikistä opikseen ja julkaisi vuoden 2019 raportin kaksi ja puoli kuukautta ennen vaaleja.

Tällä kertaa myös tutkijat reagoivat nopeammin raporttiin. Esimerkiksi professori Pertti Haaparannan, tutkimuskoordinaattori Ohto Kannisen ja erikoistutkija Heikki Taimion artikkeli kohdistui valtionvelan korkokuluihin yhtenä muuttujana, mitä kestävyysvajeen laskelmissa voisi perustellusti kyseenalaistaa.

Kirjoittajien argumentti voidaan tiivistää, että kestävyysvajetta ei tulisi käyttää yksittäisen politiikkatoimenpiteen suunnitteluun. ”Missään nimessä kestävyysvajeen avulla ei voi päätellä, että tuottavia investointeja esimerkiksi fyysiseen infrastruktuuriin tai inhimilliseen pääomaan ei kannattaisi tehdä. Siitä ei voi myöskään päätellä tarvetta menoleikkauksille”, he toteavat.

Tuloksena on ollut keskustelua, joka ei ole pienentänyt kestävyysvajeen keskeisyyttä, mutta sen argumentatiivinen voima on aiempaan nähden heikentynyt.

Toisaalta talouspolitiikan arviointineuvoston sihteeristö tuki epäsuorasti valtiovarainministeriön raporttia ja kestävyysvajelaskelmia kritisoimalla vuorostaan Haaparannan, Kannisen ja Taimion kritiikkiä. Samansuuntaista kritiikkiä esitti myös valtionvarainministeriön ylijohtaja Mikko Spolander ja finanssiasiantuntija Ilari Ahola

Tuloksena on ollut keskustelua, joka ei ole pienentänyt kestävyysvajeen keskeisyyttä, mutta sen argumentatiivinen voima on aiempaan nähden heikentynyt.

Kestävyysvajeen normalisoituminen poliittisessa keskustelussa

Tänä vuonna valtiovarainministeriön raportti ei saavuttanutkaan vuoteen 2015 rinnastettavaa vaikutusta: vaikka se toki jälleen kehysti talouspolitiikkaa, se ei pakottanut puolueita vakuuttelemaan yhtä kuumeisesti vastuullista taloudenhoitoa. Tämä lupaa edes hieman laajempaa yhteiskunnallista debatointia jatkossa.

Omalla tavallaan merkittävää on kuitenkin se, että raportin mukaan kestävyysvajeen ongelma on edelleen mittava. Herääkin kysymys, onko ylipäätään realistista leikata tietä taloudellisesti kestävään hyvinvointivaltioon.

Valtiovarainministeriön säästövaatimuksia seuratessa on syytä tosissaan julkisesti pohtia, mitä hyvinvointivaltiolla tai -yhteiskunnalla tarkoitetaan – mitä näillä leikkauksilla yritetään pelastaa ja keille.

Vielä muutama päivää ennen vaaleja kestävyysvaje ponnisti näyttävästi esiin. Ohjausta haettiin oraakkelimaisesti ”talousviisailta”, mikä tavallaan on kaiken edellä esitetyn valossa sopivaa. Näiden ”talousviisaiden” konsensus tuntuu olevan, että kaikki julkisen talouden menot ovat nyt alisteisia 75 prosentin työllisyysasteen saavuttamiselle.

Kestävyysvajeen premissien puitteissa talouspolitiikkaa esittelevät puolueet saavat siunauksen, joka ei välttämättä vaadi laajempia perusteluja tuekseen.

Kestävyysvajeen premissien puitteissa talouspolitiikkaa esittelevät puolueet saavat tästä autoritaarisen siunauksen, joka ei välttämättä vaadi laajempia perusteluja tuekseen. Näistä premisseistä talouspolitiikassaan poikkeavat puolueet taas joutunevat selittämään ja perustelemaan talouspoliittista linjaansa laajalti.

Erityisesti tulevan valtiovarainministerin suhde omaan ministeriöönsä ja sen virkamiestyöhön tulee varmasti olemaan huomion kohteena.

Kestävyysvaje moraalitarinana

Väitöskirjatutkija Kasper Kristensenin mukaan kestävyysvajeesta on rakennettu poliittinen myytti, joka demokraattisesti perustelee leikkauspolitiikan ”siitä huolimatta, että tutkimukset osoittavat leikkauksien vähentävän tasa-arvoa ja demokraattisia osallistumismahdollisuuksia”.

Kristensen huomauttaa, että kun kestävyysvaje sidotaan valtionvelkaan, kestävyysvajeelle kasvaa moraalinen ulottuvuus – jälleen kerran vastuulliseen taloudenhoitoon nojaten. Kestävyysvaje on niin keskeinen termi suomalaisessa talouspolitiikassa, että sen tulkinnallisuus ei heikennä sen voimaa, etenkin kun siihen sidotaan moraalinen vastuullisuuden ulottuvuus.

Tuntuu olevan suomalaisen talouspoliittisen mielikuvituksen tuolla puolen, että valtio voisi hyödyntää matalia korkotasoja ja tehdä edullisia investointeja kansantalouteen, sillä uuden kriisin ja finanssimarkkinoiden heilahtelun pelko on meihin lujasti upotettu. Aina täytyy säästää, koska emme tiedä, milloin seuraavan kerran rysähtää.

Kestävyysvajeeseen hirttäytyminen rajoittaa mahdollisesti elvytykseen ja kasvuun suuntaavaa talouspolitiikkaa – talouspoliittisesta mielikuvituksesta tai laajemmasta politiikan hahmottamisesta puhumattakaan.

Samaan aikaan kestävyysvajeeseen hirttäytyminen rajoittaa mahdollisesti ratkaisevasti elvytykseen ja kasvuun suuntaavaa talouspolitiikkaa – talouspoliittisesta mielikuvituksesta tai laajemmasta politiikan hahmottamisesta puhumattakaan. Esimerkiksi ympäristöpoliittiset toimet valtiovarainministeriö rajaa raportissaan ympäristön kannalta haitallisten verotukien karsimiseen.

Ympäristön kestävyysvajeesta

Talouspoliittisen kestävyysvajeen varjoon jää herkästi tällä vaalikaudella esiin noussut ilmastonmuutos, jota voi hahmottaa ympäristön kestävyysvajeen kautta. Suomen Luonnonsuojeluliitto käytti jo vuonna 2018 ympäristön kestävyysvajetta käsitteenä omassa viestinnässään.

Etenkin valtiovarainministeriön raportin valossa taloudellinen kestävyysvaje sivuuttaa pitkälti ympäristön kestävyysvajeen laskelmistaan, mitä voi pitää merkittävänä muuttujana – etenkin kun ennusteet tehdään jo nykyisellään vuosikymmenten päähän.

Taloudellinen kestävyysvaje on sen keskeisyydestä vakuuttuneille kansantaloudellinen eksistentiaalinen uhka. Ilmastonmuutos asemoituu samoin, mutta siinä uhka on globaali.

Artikkelissaan Haaparanta, Kanninen ja Taimio kritisoivat taipumusta esittää valtionvelka sukupolvet ylittävänä moraalisena vastuuna. Eikö samaa logiikkaa voisi soveltaa myös ympäristön kestävyysvajeeseen?

Keskuskauppakamarin velkakello tuli tutuksi vuoden 2015 vaalien alla mittavalla medianäkyvyydellä. Verkosta löytyy yhä toimittaja Mika Mäkeläisen velkakello. Tätä samaa mallia taitavasti mukaillen löytyy vihreiden kansanedustajaehdokkaana olleen Jaakko Mustakallion Ilmastovelka-laskuri.

Taloudellinen kestävyysvaje on sen keskeisyydestä vakuuttuneille kansantaloudellinen eksistentiaalinen uhka. Ilmastonmuutos asemoituu samoin, mutta siinä uhka on globaali.

Loppujen lopuksi poliittisten debattien piirissä keskeistä on se, kuinka paljon maailma muuttuu ja kuinka paljon se säilyy samana. Yksi seuraavan hallituksen haasteista onkin miettiä, ovatko taloudellinen ja ympäristön kestävyysvaje ratkaistavissa yhdessä vai tuleeko toinen laskureista ohjaamaan politiikkaa enemmän.

Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tohtori Tampereen yliopistossa ja Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Edit. 24.4.2019 18:14: Muutettu ”mediatutkijat” muotoon ”viestinnän tutkijat” sekä aikamuoto lauseesta ”koska sen tarkasta merkityksestä ei ole selvyyttä” muotoon ”koska sen tarkasta merkityksestä ei ollut selvyyttä”.

Edit. 25.4.2019 19:37: Korjattu ja tarkennettu kohtaa, jossa mainitaan talouspolitiikan arviointineuvosto.

Julkaisu Perspektiivejä kestävyysvajekeskusteluun ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Alun perin suunnittelin, että ensimmäinen artikkelini päätoimittajana olisi ollut kolumni otsikolla ”Kuukauteni päätoimittajana”, mutta lehden tuoreet saavutukset saivat vaihtamaan sanamuotoa heijastelemaan kokemustani. Tuhannes julkaistu artikkeli ja Suomen tiedetoimittajain liiton vuoden 2019 tiedeviestintäpalkinto osuivat peräti samalle viikolle.

Tällaisten saavutusten äärellä tuore vastaava päätoimittaja ei voi olla kuin äärimmäisen kiitollinen siitä työstä, jota aiemmat ja nykyinen toimituskunta, monet yhteistyökumppanit sekä niin lukijat kuin kirjoittajatkin ovat tehneet. Heille kuuluvat vilpittömät kiitokset.

Politiikasta on saavuttanut aseman, jossa sitä paitsi halutaan lukea, siihen halutaan myös kirjoittaa.

On selvää, että molempien saavutusten taustalla on vuosien ansiokas työ. Suomalaisen yleistajuisen tiedeviestinnän kenttä, jota kokoaa kattavasti Tutkitusti.-hanke, on laajentunut huikeaa vauhtia laadusta kuitenkaan tinkimättä. On suuri kunnia tulla huomioiduksi tässä kentässä merkittävänä toimijana.

Politiikasta on saavuttanut aseman, jossa sitä paitsi halutaan lukea, siihen halutaan myös kirjoittaa.

Samalla, kun toimin Politiikasta-lehden vastaavana päätoimittajana, toimin myös politiikan tutkimuksen vertaisarvioidun tieteellisen Politiikka-lehden päätoimituskunnassa. Näen, että perinteisen Politiikan ja uudemman Politiikasta-lehden välillä on synergiaa.

Tapahtumat ja muut toimintamuodot, kuten Politiikasta kouluissa, osoittavat, kuinka monipuolista yleistajuinen tiedejulkaiseminen voi olla. Se toimii myös lukijalle porttina perehtyä avoimesti julkaistuun tieteelliseen tutkimukseen laajemminkin.

Helposti lähestyttävä ja saatavilla oleva tutkittu tieto ei välitä vain tutkimustuloksia vaan myös tietoa tieteellisestä maailmankuvasta ja tieteen tekemisestä. Politiikasta antaa kattavan kuvan Suomessa tehdystä yhteiskuntatieteellisestä tutkimuksesta.

Tiedejulkaisemisessa, myös yleistajuistetussa, suuri osa työpanoksesta nojaa vapaaehtoistyöhön. Tutkimustiedon tuottaminen, sen arviointi ja toimittaminen vaativat monen ihmisen työpanoksen. Avoimesti saatavilla oleva tutkimustieto on lukijalle maksutonta.

Monet avointen ja yleistajuisten tiedejulkaisukanavien aktiiviset tekijät uhkaavat uupua. Esimerkiksi Politiikasta-lehden toiminta nykyisellään ei olisi mahdollista ilman Koneen Säätiön tukea.

Tekijöillä on intoa ja kiinnostusta tarjota tutkimustietoaan, ja yleisöllä on tarvetta ja kysyntää tälle tiedolle. Silti yleistajuisen tiedejulkaisemisen taloudellisesti kestävä pohja on vielä toistaiseksi ratkaisematta. Haluamme etsiä ratkaisua tähän yhdessä muiden julkaisijoiden kanssa.

#Politiikasta1000

Tuhannen julkaistun jutun kunniaksi Politiikasta haluaa muistuttaa, että arkistomme jutut eivät välttämättä vanhene. Vuosia sitten kirjoitettu juttu voi yhä olla merkittävä, kenties jopa merkittävämpi kuin julkaisuhetkenään, kun argumenttien osuvuutta arvioidaan jälkikäteen.

Pyysimme yhteistyökumppaneitamme nostamaan esiin lehden vaikutuksen tehneitä artikkeleita vuosien varrelta. Aihetunnisteella #Politiikasta1000 juhlimme sosiaalisessa mediassa yleistajuista tiedejulkaisemista ja sen elinvoimaisuutta.

Haluan itsekin Politiikasta-lehden pitkäaikaisena lukijana nostaa esiin muutamia keskeisiä teemoja ja mieleen jääneitä artikkeleita viime vuosilta.

Vuoden 2015 lopulla Henni Alava julkaisi vastineen yleistyville väitteille tutkijoiden menetetystä kosketuksesta ”todellisuuteen”. Tutkijoiden erkaantuminen todellisuudesta nojaa oletukseen, että tutkimus ei olisi ”oikeaa työtä”.

Kuten Alava kirjoittaa, kyseessä on harhaluulo, jolle ei ole pohjaa tutkijoiden arjessa. Määräaikaiset työsuhteet ja taloudellinen epävarmuus ovat tutkijoille – kuin myös monelle muullekin suomalaiselle – arkipäivää, kuten entinen päätoimittajamme Johanna Vuorelma totesi hiljattain.

Faktojen tai totuuden jälkeinen aika on puhuttanut Suomessa ja kansainvälisesti, mutta kuten Paul-Erik Korvela huomauttaa, kyseessä ei ole erityisen uusi ilmiö. Kyse on pikemminkin siitä, että hallitsevat poliittiset ja yhteiskunnalliset instituutiot ovat menettäneet monen kansalaisen silmissä arvovaltaansa ja uskottavuuttaan.

Ari-Elmeri Hyvönen toteaa, että faktojen määrittely – vähättely tai ylikorostaminen – on itsessään tyypillinen piirre demokraattisessa keskustelussa. Faktoihin vedotaan niiden käsitetyn sisäisen auktoriteetin vuoksi. Kokemuksemme merkittävästä muutoksesta julkisessa keskustelussa ei kenties olekaan fakta vaan näkökulma tietynlaisen liberaalin konsensuksen rikkoutumiseen.

Syy ei siis ole ainoastaan tätä luottamuspulaa hyväksikäyttävissä populistisissa poliitikoissa, vaan esimerkiksi Markus Ojala peräänkuuluttaa mediassa kriittistä itsetarkastelua. Valtavirtapolitiikkaa ja mediaa ovat viime vuosikymmeninä määritelleet teknokraattisuus ja vaihtoehdottomuus – siis poliittisen mielikuvituksen kapeneminen. Ojala toteaa:

”Taipumus määritellä kaikki konsensuksen haastaminen populismiksi ilmentää liberaalin eliitin ahdistusta vastakkainasetteluista, joihin ei ole totuttu ja joita ei osata käsitellä.”

Ojalan kommenteissa on pohdittavaa myös tutkijoille. Yliopistot ovat tässä dynamiikassa asettuneet valtavirtaisen konsensuskulttuurin tukijoiksi, kuten Tuukka Brunila huomauttaa. Tärkeiden arvojen puolustaminen ei ole mahdollista, jos poliittisuudelle ei anneta tilaa.

Tämä tarkoittaa, että myös populismi on huomioitava oikeutettuna poliittisena virtauksena osana demokratiaa, Brunila jatkaa. Populismin sivuuttaminen ylimalkaisesti vieraannuttaa politiikkaa kansasta ja siten pahentaa demokratian kriisiä.

Riskinä voidaankin pitää kehityskulkua, jossa demokratiaa kaventaa demokraattisesti valittu poliittinen toimija, kuten Unkarissa on nähty.

Árpád Welker kuvaa, kuinka Unkarissa julkisen keskustelun haltuunotto mahdollistaa poliittisen valta-aseman pönkittämisen. Demokratian ainainen heikkous on se, että kun valtaan pääsee autoritääristä yhteiskuntaa ajava ryhmä, se alkaa sulkea moninaisen ja moniäänisen julkisen keskustelun tilaa.

Anniina Hyttinen esittää, kuinka näin pohjustetaan myöhempää politiikkaa, jossa merkityksellinen demokratia kapenee tai kuihtuu instituutioidensa myötä ja jopa sitä aiemmin vastustaneiden puolueiden silmissä. Fideszin politiikkaa tukeville tämä kehitys näyttäytyy varmasti positiivisena, vahvan johtajuuden mallina.

Talouspoliittinen keskustelu ja poliittisen talouden näkökulmat linkittyvät suoraan keskusteluun populismista ja demokratiasta. Talouspolitiikkaa on käsitelty Politiikasta-lehdessä useaan otteeseen.

Esko Harni, Miikka Pyykkönen ja Sari Mononen-Batista Costa kuvasivat maaliskuussa 2016, kuinka yrittäjäeetos on läpäissyt yhteiskunnan ja määrittänyt uuden yrittäjäkansalaisen ideaalin. Uudessa määritelmässä taloudellinen identiteetti korvaa poliittisen, mikä tekee koko määritelmästä itsessään poliittisen.

Kuten kirjoittajat toteavat, on ongelmallista kohdella kansalaisia oletusarvoisesti vapaaehtoisina oman elämänsä yrittäjinä, jolloin kaikki vastuu on yksilöllä ja rakenteista erillistä.

Lobbauksen ja lahjonnan eriyttämisen nosti esiin syyskuussa 2018 Paul Tiensuu. Lobbaaja voi tarjota päättäjille asiantuntemusta, mutta tämä asiantuntijuus ymmärrettävästi ohjaa asian hahmottamista ja siihen liittyvää päätöksentekoa.

Vaikka lobbaaja olisikin asiantuntija, lobbaajan erottaa akateemisesta asiantuntijuudesta suorempien intressien edustaminen. Lobbaaja myös saa yleensä tästä vaikutustyöstä palkkansa, kun taas akateemiselle asiantuntijalle vaikutustyö on vain yksi osa hänen yhteiskunnallisista tehtävistään.

Demokratian toteutumisen kannalta olisi tärkeää ajaa läpinäkyvyyttä – esimerkiksi lobbausrekisterin kautta. Kuten Hanna Wass kommentoi, voisi odottaa, että läpinäkyvyys itsessään rohkaisisi osallisia toimimaan hyvän hallinnon rajoissa. Samaan aikaan lobbausta aktiviteettina ei kiellettäisi tai merkittävästi suitsittaisi sen mahdollista hyötyä päätöksenteolle.

Parempaa kohti

Mikä sitten on Politiikasta-lehden kurssi kohti seuraavaa tuhatta juttua?

Ilmastonmuutos tulee varmasti olemaan näkyvällä tavalla läsnä tulevaisuudessa. Vuoden 2018 lopulla Emma Hakala ja Leena Malkki pohtivat, miksi maailma on niin vaikea pelastaa.

Mikäli poliittiset puolueet tuntuvat juuttuneen ilmastonmuutoksen osalta lähinnä puheen tasolle, kuten Antti Majava esittää (toisessa artikkelissa Majava huomioi myös teollisuuden lobbauksen merkittävyyden), saattaa tiedostava kansalaisyhteiskunta tuoda muutosten tarvitsemaa liikevoimaa.

Keskustelua on myös herättänyt Mikko Räkköläisen ja Milla Vahan hiljattain kirjoittama artikkeli valeuutisten voimasta suomalaisen GCM-keskustelun suunnan määrittämisessä. Tutkijoilla on velvollisuus haastaa julkisuudessa esiintyvää virheellistä tietoa.

Tutkijoina haluamme uskoa, että tutkimustieto voi keskeisellä tavalla edistää selkeämpää ja laadukkaampaa yhteiskunnallista keskustelua. Haluamme uskoa, että lisäämällä – tai ainakin lisäämällä mahdollisuuksia tavoittaa – yleistajuista tieteellistä tietoa voidaan poliittista ja yhteiskunnallista keskustelua käydä laajemmin ja monipuolisemmin.

Kaikissa näissä keskusteluissa Politiikasta haluaa olla jatkossakin mukana.

Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tohtori Tampereen yliopistossa ja Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja tammikuusta 2019.

Julkaisu Kuukauden päätoimittaja ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kun vuonna 2012 aloimme julkaista Politiikasta-lehteä, poliittinen maisema kansallisesti ja kansainvälisesti näytti erilaiselta kuin tänään.

Suomessa totuteltiin ison jytkyn jälkeiseen aikaan. Maailmanlaajuinen talouskriisi oli lähtenyt leviämään muutamaa vuotta aiemmin, ja eurokriisi moukaroi Euroopan politiikkaa ja taloutta. Krimin valtaus oli vasta parin vuoden päässä, Donald Trumpin valinta presidentiksi tai brexit vielä kauempana tulevaisuudessa.

Toimin ensimmäiset kaksi vuotta Politiikasta-lehden toimitussihteerinä ja vuodesta 2014 eteenpäin päätoimittajana. Näiden vuosien aikana olen lukenut satoja hienoja käsikirjoituksia, mitä kautta kotimaisen politiikan tutkimuksen ja lähitieteenalojen kenttä on tullut tutuksi.

Yli kuuden vuoden aikana lehtemme arkisto on paisunut lähes 1 000 artikkelin aarreaitaksi! Arkiston läpikäyminen tarjoaa ainutlaatuista ajankuvaa yhteiskunnallisista kysymyksistä ja teorian kehittymisestä yleistajuisesti.

Vuodenvaihde on sopiva aika siirtää vastaavan päätoimittajan kapula eteenpäin. Tutkijatohtori Mikko Poutanen Tampereen yliopistosta siirtyy vastaavan päätoimittajan saappaisiin.

Poutanen väitteli aiemmin tänä vuonna yhteiskuntatieteiden tohtoriksi Tampereen yliopistosta taloudellisen ja poliittisen diskurssin yhteneväisistä rakenteista tapauksessa Nokia. Väitöskirja palkittiin Tampereen kaupungin tiederahaston palkinnolla. Leena Malkki ja Isak Vento jatkavat Politiikasta-lehden päätoimittajakolmikossa.

Politiikasta sai Koneen Säätiöltä neljän vuoden rahoituksen vuosille 2019–2022, mistä haluan lämpimästi kiittää säätiötä. Koneen Säätiön aiempi rahoitus on ollut korvaamaton tuki Politiikasta-lehden kehittämisessä. Olemme pystyneet laajentamaan toimintaamme kirjoitetuista politiikka-analyyseista muun muassa mediasisältöihin, Politiikasta kouluissa -tilaisuuksiin, Politiikasta taidetta -sarjaan, podcasteihin ja monipuolisiin keskustelutilaisuuksiin ympäri Suomea.

Suuri kiitos myös muille viime vuosien rahoittajillemme Tiedetoimittajain liitolle, Tiedekustantajien liitolle, Svenska kulturfondenille, Jenny ja Antti Wihurin rahastolle sekä opetus- ja kulttuuriministeriölle sekä useille yhteistyökumppaneillemme. Ilman näiden rahoittajien tukea kotimaisen politiikan tutkimuksen yleistajuistamisen kenttä olisi hyvin kapea.

Kiitokset lukijoillemme ja kirjoittajillemme, joiden määrä on kasvanut tasaisesti vuodesta toiseen. Politiikasta-lehden toiminta on vakaalla pohjalla – kiitos siitä toimituskunnallemme!

Vuonna 2019 Politiikasta jatkaa kriittisten yhteiskunta-analyysien julkaisemista, yhteiskunnallisten vastakuvien tarjoamista sekä tutkijoiden äänen esiintuomista. Tulevien vuosien aikana Politiikasta pyrkii edelleen tekemään politiikan tutkimuksesta kiinnostavaa, hyödyllistä ja ymmärrettävää. Kohti laadukasta julkista keskustelua!

PhD Johanna Vuorelma työskentelee tutkijatohtorina Tampereen yliopiston Tutkijakollegiumissa. Vuorelma toimi Politiikasta-lehden päätoimittajana 2014–2018.

Julkaisu Uusi vuosi, uudet saappaat! ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

2010-luvun julkinen keskustelu Suomen asemasta kansainvälisessä järjestelmässä on ollut hämmästyttävän epätasaista – noususta siirrytään hetkessä tuhon uhkakuviin. Eurokriisiin liittyvä keskustelu havainnollistaa tätä osuvasti.

Vuonna 2011 eurokriisissä piirrettiin omakuvaa Suomesta säntillisenä ja asiansa mallikkaasti hoitavana maana, joka on perustavanlaatuisella tavalla erilainen kuin Etelä-Euroopan ”hulttiovaltiot” ja ”laiskimusvaltiot” kuten Kreikka.

Vain muutamaa vuotta myöhemmin usealla suunnalla esitettiin, että Suomella saattaa olla kauhistuttava Kreikan tie edessään. Kun vielä eurokriisin aikaan Suomi esitettiin mallioppilaana, nyt maan tilanteesta oltiin ”äärimmäisen huolissaan”.

Vuonna 2015 pääministeri luetteli ”pitkään ja hartaasti yksityiskohtia myöten, mikä nykytilanteessa ja menneisyydessä on ollut vialla. Syitä ovat muun muassa velaksi eläminen, työn ja tuotannon kilpailukyvyn menetys, tahdon, uskalluksen ja vastuun puute, normit ja byrokratia ja niin edelleen”.

Maa akuuttiin peruskorjaukseen

Huoli maan tilanteesta jatkuu. Pitkäaikaiset poliitikot ja nykyään Sitran vanhempina neuvonantajina toimivat Jouni Backman (sd.) ja Liisa Hyssälä (kesk.) peräänkuuluttavat peräti ”peruskorjausta” Suomen poliittiseen järjestelmään.

Heidän mukaansa tilanne on todella akuutti. Hyssälä kertoo, että käsillä on ”viimeinen, niin sanottuna yhdestoista hetki, ryhtyä tähän peruskorjaukseen”. Backman kertoo yhden heidän työpaperiaan varten haastattelemansa toimijan kiteyttäneen tilanteen osuvasti sanoessaan, että ”se on ollut oikein hyvä malli, mikä meillä on ollut, mutta pahus vieköön, kun tämä ympärillä oleva maailma ei ole enää sama kuin se maailma, johon se malli on tehty”.

Backmanin mukaan historia ei ole tae tulevasta. Hyssälä puolestaan linjaa: ”Jos me halutaan sellainen kansainvälinen, vahva Suomi, joka menestyy myös globaaleilla areenoilla, niin kyllä tässä sellainen tason kohotus ja systeemin muutos pitää kaikkialla tapahtua. Niin eduskunnassa, valtioneuvostossa, puolueissa, ministeriöissä, järjestöissä, yliopistoissa.”

Raportin lopussa painotetaan, että nykyisessä ”ankeassa, jopa ankarassa” tilanteessa ”kansalaiset seuraavat nykyajan demokratian toteutumista turtuneina, hämmentyneinä, tyrmistyneinä tai välinpitämättöminä” samalla, kun ”demokratian viralliset toimijat ovat enemmän tai vähemmän kanveesissa”.

Jeremiadiperinne poliittisessa retoriikassa

Hyssälän ja Backmanin retoriikka muistuttaa Sacvan Bercovitchin klassikkoteoksesta The American Jeremiad, jossa tarkastellaan puritaanisen retoriikkaperinteen ja kansallisen identiteetin välistä suhdetta Yhdysvalloissa. Teoksessa kuvataan, miten jeremiadin avulla rakennetaan kuvaa kansakunnan menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta.

Jeremiadi koostuu kolmesta osasta. Se on eräänlainen retorinen triptyykki. Aluksi siinä määritellään yhteisölliset normit. Sitten jeremiadissa kuvaillaan synkästi ja vuolaasti, miten yhteisö on epäonnistunut normien noudattamisessa ja aiheuttanut tuhoisan nykyisyyden. Lopussa tarina tarjoaa lähes profetiallisen ratkaisun epätoivoiseen tilanteeseen ja maalaa mahdollisuuksien horisontin, jossa yhteisö saadaan nostettua takaisin ideaalien tasolle.

Jeremiadi on eräänlainen retorinen triptyykki.

Jeremiadiperinteellä on vahvat eurooppalaiset juuret, jotka juontuvat Raamatusta. Sen siirtyminen uskonnosta maalliseen puheeseen noudattaa samaa kehitystä kuin muukin alun perin uskonnollinen retoriikka, joka on Carl Schmittin mukaan omaksuttu maallisen yhteiskunnan käsitteistöön.

Bercovitch kuvaa erityisesti sitä, miten yhdysvaltalainen jeremiadiperinne kiinnittyy uskonnosta kumpuavaan ajatukseen maan erityislaatuisuudesta. Suomen jeremiadiin on niin ikään leivottu sisään tarina ainutlaatuisesta maasta, joka onnistui toteuttamaan J. L. Runebergin 1800-luvulla esittämän ennustuksen kukoistukseen puhkeavasta armaasta synnyinmaasta, ”maasta kalliista isien”. Köyhästä ja nälkää näkevästä maasta tuli lyhyessä ajassa ennen näkemättömän vauras ja hyvinvoiva.

Hyssälä kertoo haastattelussa, miten hänen silmänsä avautuivat Kelan pääjohtajana ”aivan toisella tavalla”. Nyt hän näki selvästi, ettei järjestelmä enää toimi. Ylen Politiikkaradion toimittaja Tapio Pajunen kuvailee Hyssälän ja Backmanin esittämää tulkintaa Suomen tilanteesta paratiisin käärmeen kielikuvalla:

”Lintukotoon on luikerrellut käärme, joka syö poliittisen järjestelmän uskottavuutta. Järjestelmä ei toimi kuten ennen, rakenteet eivät vastaa yhteiskunnan muutokseen. Suomen menestystarina hiipuu, ellei kansanvaltaa uudisteta.” Hyssälän ja Backmanin raportti alkaakin lähes runebergiläisellä kielellä: ”On uudestaan luotava maa.”

Backmanin mukaan nykyisen synkän tilanteen syy on ”viheliäisissä” ongelmissa, jotka ovat ”liian kompleksisia”. Aikanaan kansanterveyslakia ja peruskoulu-uudistusta tehtäessä ei tarvinnut ottaa huomioon ”miljoona erilaista toivetta ja tarvetta”.

Demokratian vahvistumisen myötä kasvanut moniäänisyys vaikuttaa olevan yksi viheliäisyyden syistä.

Demokratian vahvistumisen myötä kasvanut moniäänisyys vaikuttaa olevan yksi viheliäisyyden syistä. Samaan aikaan yhteistyö hallinnon sisällä takkuilee. ”Ahdistaa. Ahdistaa hemmetisti”, raportissa todetaan.

Hyssälän mukaan sosiaali- ja terveydenhuollon rakenteiden ja palveluiden uudistuksen kohdalla ei ”voi sanoa, että oikein tai väärin, hyvä tai huono, vaan maailma on niin monimutkainen”. Hän lisää, että kun tähän lisätään vielä digitaalisuus, tietotekniikka, tekoäly ja robotit sekä teknologinen vallankumous palvelupuolella niin ”viheliäisyys” moninkertaistuu.

Viheliäinen perustuslakipapisto

Yllättäen haastattelun puhe kääntyy ”perustuslakipapistoon”, joiden tulkintojen takia uudistukset ”törmäävät” perustuslakiin, vaikka ”monet hallitukset väristä riippumatta ovat parhaansa yrittäneet ja kansanedustajat ovat vilpittömästi tehneet parhaansa”. Hyssälä vielä toteaa, että ”näin vanhoina poliitikkoina voi sanoa, että siinäpähän tulkitsette, pitäkää tunkkinne!”

Siinä missä kritiikki politiikan kentällä suuntautuu rakenteisiin, joiden puitteissa vilpittömät kansanedustajat joutuvat kamppailemaan, perustuslain tulkinnan kohdalla kritiikin kohteena ovat nimenomaan toimijat, jotka tulkitsevat perustuslakia kohtuuttomalla tavalla. Backman vertaa tilannetta Yhdysvaltoihin, missä korkein oikeus tulkitsee perustuslain toista lisäystä aseenkanto-oikeudesta yhteiskuntaa uhkaavalla tavalla.

Siinä missä kritiikki politiikan kentällä suuntautuu rakenteisiin, joiden puitteissa vilpittömät kansanedustajat joutuvat kamppailemaan, perustuslain tulkinnan kohdalla kritiikin kohteena ovat nimenomaan toimijat, jotka tulkitsevat perustuslakia kohtuuttomalla tavalla.

Perustuslakikritiikki seuraa samaa linjaa kuin Björn Wahlroosin teesi ”hiljaisesta vallankumouksesta”, joka on syntynyt perustuslakiuudistuksen myötä ja tuottanut politiikkaan ”valtatyhjiön”. Myös Backman viittaa ”valtatyhjiöön”, kun politiikan agenda ei tule enää puolueilta.

Tyhjiö täytyy nopeasti muiden toimijoiden agendalla, mikä on hänen mukaansa edustuksellisen demokratian näkökulmasta huolestuttavaa. Tarvitaan vahvempia puolueita, tai voidaan liukua jopa ”algoritmidemokratiaan”, jossa on vaikea arvioida ”mikä on ns. aito kansalaismielipide, mikä algoritmien myötä syntyvä tai synnytetty mielikuva”.

Mielipiteet ja mielikuvat muokkautuvat aina monien eri vaikutusten seurauksena, joten ”aidon” ja ”epäaidon” mielipiteen välille on mahdotonta vetää rajaa. Aitouden ihanne liittyy populistiseen politiikkaihanteeseen, jossa kansa nähdään autenttisuuden ilmentäjänä.

Wahlroosin ja useiden kokoomuslaisten toimijoiden lisäksi perustuslakipapistosta on puhunut muun muassa Finanssialan Keskusliiton toimitusjohtaja Piia-Noora Kauppi, jonka mukaan perustuslaki ”estää järkevät rakennepoliittiset toimet ja suojaa enemmän yhteiskunnan hallinnollisia rakenteita kuin ihmisiä, jotka yhteiskunnan muodostavat. Meillä olisi esimerkiksi huomattavasti paremmat edellytykset taata suomalaisten sosiaali- ja terveyspalvelut ilman fundamentalistista perustuslakipapistoa”.

Kauppi jatkaa: ”Tilanteessa, jossa pieni näpertely ei enää auta, isot, radikaalimmat uudistukset törmäävät liian usein vanhan maailman instituutioihin.” Kuulostaa hyvin samanlaiselta puheelta kuin Hyssälän toteamus, että eduskunnassa on ”näpertelyn tasolla koko juttu, kun pitäisi olla tämmöiset suuret linjat, suuret sfäärit ja isot isänmaan päätöksenteot, kansainvälisyys ja olla tuolla maailmalla eri areenoilla läsnä meidän kansanedustajat”.

Tässä näkyy hyvin Hyssälän teesi siitä, että politiikan ideologinen kartta on hämärtynyt. Samat kielikuvat ja tulkinnat jaetaan eri puolueiden ja eri instituutioita edustavien toimijoiden välillä.

Sitran työpaperissa painotetaan, että puolueiden kesken täytyy sopia konsensus poliittisesta tilannekuvasta ennen vaaleja. ”Vaaleissa kukin puolue esittää omat keinonsa yhdessä todetun tilannekuvan ja kansallisesti keskeisimpien kysymysten ratkaisemisen osalta. Kansalaiset valitsevat näiden vaihtoehtojen väliltä.”

Yhteiskunnallisen tilanteen tulkinta on politiikan ydintä, joten suositus sen yhteisestä määrittelystä kuulostaa vieraalta politiikan olemukselle. Vaatimus yhdessä sovitusta tilannekuvasta on politiikan epäpolitisointia.

Viime eduskuntavaalien alla ”yhteinen tilannekuva” tarjottiin valtiovarainministeriöstä, jonka virkamiesraportissa Suomen kestävyysvajeeksi arvioitiin 10 miljardia euroa. Media tenttasi puolueiden puheenjohtajia näiden lukujen pohjalta sillä oletuksella, että kyseessä on yhteinen tilannekuva Suomen nykyisyydestä.

Oletetun yhteisen tilannekuvan haastaminen tulkitaan helposti riidan haastamiseksi ja pelisääntöjen rikkomiseksi, vaikka juuri vaihtoehtoisten skenaarioiden esittäminen pitäisi olla poliittisen debatin keskiössä.

Ehdokkaiden tehtäväksi jäi konkreettisten ratkaisujen esittäminen ennalta määrättyyn arvioon, ei tilannekuvan määrittely, vaikka kestävyysvajeen suuruus vaihtelee arviosta toiseen. Oletetun yhteisen tilannekuvan haastaminen tulkitaan helposti riidan haastamiseksi ja pelisääntöjen rikkomiseksi, vaikka juuri vaihtoehtoisten skenaarioiden esittäminen pitäisi olla poliittisen debatin keskiössä.

Jos vaalikampanjat raportin ehdotuksen mukaan korostaisivat ”yhteisen kansallisen agendan käytännön tavoitteita ja toimeenpanokeinojen eroja”, poliittinen valta siirtyisi sinne, missä tuo ”kansallisen agenda” määritellään. Tämän valossa on ristiriitaista, että raportissa toivotaan ”demokratia takaisin demokratiaan, politiikka takaisin politiikkaan sekä eetos takaisin eetokseen”.

Vallankumouksen tuoksu

Wahlroos ei ole ainoa, joka näkee Suomen toivottomassa tilanteessa vallankumouksen merkkejä. Myös SDP:n entisen kansanedustajan Mikael Jungnerin mukaan ”ilmassa tuoksuu vallankumous”.

Jungnerin horisontissa vallankumouksellinen voima ei ole ay-liike vaan useiden turhautuminen sellaiseen demokratiaan, jossa ”muutama promille ihmisiä pyörittää puolueita, joissa kourallinen ihmisiä päättää salassa mitä kulloinkin tehdään”.

Jungnerin tulevaisuusvisio on sekin varsin profetiallinen: ”Parasta tässä kaikessa on se, että kun tämä kaikki viimein ratkeaa ja pato murtuu, se murtuu kerralla ja pysyvästi.”

Pato murtuu ja lopullinen ratkaisu koittaa – kuulostaa suorastaan hurmiolliselta tulevaisuusvisiolta. Retoriikan teoreetikko Kenneth Burke puhuu ”moralistisista profetioista”, joiden avulla voidaan rakentaa vaikuttavaa ja moraalikuvastoltaan vahvaa kuvaa nykyhetkestä.

Politiikan tutkija Murray Edelman kirjoittaa siitä, miten poliittinen kieli “muodostuu pitkälti lupauksista tulevaisuuden hyödyistä, joita virtaa mistä tahansa asiasta, politiikkakysymyksestä tai toimijasta, joita kirjoittaja tai puhuja kannattaa”.

Suomalaisessa jeremiadissa kolmannen osan keskiössä on uudistusmielisyys

Suomalaisessa jeremiadissa kolmannen osan eli ideaalitilaan palaamisen ja ”yhteisen kansallisen tahtotilan, Suomen tarinan” löytymisen keskiössä on uudistusmielisyys. Pitää uudistaa, koska vain uudistamalla voidaan saavuttaa tulevaisuuden menestys.

Poliittisessa retoriikassa ”maaliin pääsemisestä” ja vakuuttavasta ”kopin ottamisesta” on tullut ideaali, jonka kautta politiikkaa arvioidaan. Tärkeintä on liike, koska muuten jäädään muista jälkeen. Politiikka on lähes urheilusuoritukseen verrattavaa toimintaa, jossa on oltava ketteryyttä ja joustavuutta. Kentällä ei saa pysähtyä, on pysyttävässä jatkuvassa liikkeessä.

Hyssälä kertoo, että ”koppi on jo otettu meidän raportista, ja olemme optimistisia, että nyt lumipallo lähtee vyörymään”. Epäselväksi jää, kuka on ottanut kopin ja mikä vyöryy lumipallon lailla.

Uudistamisen sisältö jää helposti liikkeen jalkoihin. Tämä on näkynyt erityisen hyvin sote-uudistuksesta puhuttaessa. Maaliin täytyy päästä, lähtöruutuun ei voi palata.

Raportin tarjoamat ratkaisut viheliäiseen nykytilanteeseen kuulostavat lopulta varsin vaatimattomilta sen valossa, että käsillä on kansakunnan ”viimeinen hetki” uudistua, maan kohtalon hetket. Ratkaisuksi ehdotetaan muun muassa puolueiden roolin ja resurssien vahvistamista, suoran demokratian kehittämistä, ilmiöpohjaiseen hallintoon panostamista, strategisen hallitusohjelman vahvistamista sekä hallinnon henkilöstöpolitiikkaan ja toimintatapoihin liittyvää uudistamista.

Synkän nykytilanteen tunnustaminen

Jeremiadin pyrkimyksenä on vakuuttaa kuulijat tilanteen tuhoisuudesta ja luoda yhteistä henkeä, jonka avulla menneisyyden ideaalit saadaan palautettua loistoonsa. Tarinan vakuuttavuus vaatii kuitenkin, että synkkä nykytilanne tunnistetaan yhteisön sisällä.

Suomen 2010-luvun jeremiadin uskottavuus on heikoimmillaan pyrkiessään maalaamaan epätoivoisen nykyhetken. Pajunen tiedusteleekin Hyssälältä ja Backmanilta:

”Suomi on kiistattomasti yksi maailman tasa-arvoisimmista maista. Vakaa, vauras ja kiistattomasti myös hyvin toimiva yhteiskunta. Niin mikä tässä on vikana siis? Te saatte kuulostamaan tämän tilanteen todella dramaattiselta.”

Pari päivää haastattelun jälkeen YK:n raportti nimesi Suomen maailman onnellisimmaksi maaksi. Viime vuonna julkaistussa Eurobarometrissa, jossa mitattiin EU-maiden kansalaisten luottamusta instituutioihin, Suomi sijoittui kärkeen. Tämän ja viime vuoden mittausten mukaan Suomi on vakain, vapain ja turvallisin maa maailmassa.

Jeremiadin esittämät synkät uhkakuvat ovat tehokkaita oikeuttamaan politiikkavaihtoehtoja ja edistämään kiisteltyjä uudistuksia.

Politiikkaradion haastattelussa Backman yllättäen kertoo, että hän on kirjoittanut politiikan peruskorjauksen tarpeesta jo vuonna 1989, lähes 30 vuotta sitten. ”Suomen menestystarina” onkin ollut tuhon tiellä jo vuosikymmeniä. Epäselväksi jää, milloin kohtalokas käänne huonompaan on tapahtunut ja missä vaiheessa maailma ympärillä muuttui tavalla, joka johti nykyiseen ”yhdenteentoista hetkeen”.

Jeremiadin esittämät synkät uhkakuvat ovat tehokkaita oikeuttamaan politiikkavaihtoehtoja ja edistämään kiisteltyjä uudistuksia. Ne menettävät kuitenkin nopeasti tehonsa, jos niitä käytetään liian laajasti ja huonosti perustellen. Jo ikiaikainen tarina varoittaa huutamasta sutta turhaan, koska seuraavalla kerralla uhkaa ei välttämättä enää uskota.

Johanna Vuorelma, PhD, työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkostossa. Vuorelma on toiminut Politiikasta-lehden päätoimittajana vuodesta 2014 saakka.

Julkaisu Suomalainen jeremiadi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vaaleissa on nähtävissä varsin perinteistä sukupuoleen liittyvää kuvastoa. SDP:n Tuula Haataisella on ”sydäntä sanoa“ ja vasemmistoliiton Merja Kyllönen on mukana ”suurella sydämellä“.

Keskustan Matti Vanhasesta puolestaan kerrotaan ensimmäisenä, että hän on ”eräs aikamme kokeneimmista ulkopolitiikan käytännön johtamiseen osallistuneista”. Sauli Niinistön virallisella kampanjasivulla tuodaan ensimmäisenä esiin, miten hänen kaudellaan ”Suomen ulkopolitiikassa on otettu tuntuvia askeleita. Niinistöllä on vahva yhteys Euroopan johtajiin.”

Naisehdokkaat tarjoavat sydämen asiaa, miesehdokkaat asiantuntemusta ja kokemusta.

Naisehdokkaat tarjoavat sydämen asiaa, miesehdokkaat asiantuntemusta ja kokemusta. Myös vihreiden Pekka Haavisto aloittaa listaamalla työkokemuksensa: toimittajasta ja päätoimittajasta kansanedustaksi, ministeriksi, puolueen puheenjohtajaksi ja Euroopan vihreiden puheenjohtajaksi.

Kyllösen kohdalla ministerikokemus – ”aikaisemmin Merja on toiminut muun muassa liikenneministerinä ja kansanedustajana” – mainitaan lähes ohimennen sen jälkeen, kun hänen suorapuheisuutensa ja rohkeutensa tehdä arvopohjaista politiikkaa on tuotu esiin.

Henkilökohtaiset tarinat ja asiantuntija-analyysi

Vielä suurempi kontrasti miesehdokkaiden asiantuntemuksen korostamiseen syntyy Haataisen kampanjasivuilla, missä Haataisen henkilökuva kerrotaan ”Tuulan tarinan” kautta: ”Tuula Haatainen oli 5-vuotias, kun hänen sairaanhoitajaäitinsä sairastui keuhkotuberkuloosiin. Perhe asui puukoulussa, Soisalon saaressa metsän keskellä.”

Pitkän lapsuustarinan puolivälissä, ennen palaamista kouluaikojen muisteluihin, tekstissä mainitaan: ”Ministeriksi, apulaiskaupunginjohtajaksi, kaupunginvaltuutetuksi ja kansanedustajaksi päätynyt pitkän linjan poliitikko ajattelee jälkeenpäin, että vaikka koti ei ollut poliittinen, hänestä tuli sosialidemokraatti kodin perintönä.” Haatainen ”päätyi” maan johtaviin asemiin, ei määrätietoisesti hakeutunut.

Niinistö taas on ”ylläpitänyt ja solminut lisää yhteyksiä Eurooppaan”, ”herätti uudelleen henkiin Aatos Erkon perinnön”, ”teki ensimmäisenä Suomen valtionpäämiehenä vierailun Naton päämajaan”, ”on esittänyt neljän pilarin mallin ja sen mukaan on edetty” ja ”ollut näkyvästi mukana” YK:n piirissä.

Haatainen näyttäytyy tarinansa valossa toimijalta, joka on ollut rakenteen ohjaama aina uravalintoja myöten – lähes passiviinen toimija olosuhteiden vankina. Niinistö taas on aktiivinen toimija, joka ottaa tilanteen vahvasti haltuun. Niinistön tarina ei kerro taistelusta epäoikeudenmukaisia rakenteita vastaan.

Puolueiden puheenjohtajat ovat omaksuneet vahvan tarinallisen lähestymistavan politiikkapuheessa, minkä ajatellaan vetoavan äänestäjiin.

Kevään kuntavaalien retoriikassa tuli selvästi esiin, että Suomessakin puolueiden puheenjohtajat ovat omaksuneet vahvan tarinallisen lähestymistavan politiikkapuheessa, minkä ajatellaan vetoavan äänestäjiin. Haataisen omakohtainen tarina näyttäytyy kuitenkin pikemminkin altavastaajan asemana, kun se on rinnakkain asiantuntija-analyysien ja pitkää urakokemusta listaavien esittelyjen rinnalla.

Tässä ilmenee juuri sellainen tarinallisuuteen liittyvä asetelma, josta Catharine MacKinnon on varoittanut: epäsymmetrinen valtasuhde asiantuntija-analyyseja esittävien ja toisaalta omakohtaista tarinaa kertovien välillä vain vahvistuu, vaikka tarinoiden tarkoituksena on tuoda ääni kuuluviin.

Yhdistävä tekijä ehdokkaiden tavassa pyrkiä lähemmäksi äänestäjää on esiintyminen pelkällä etunimellä, ei ministereinä, herroina ja rouvina. Vaaleissa on kampanjasivujen perusteella ehdolla Laura, Matti, Merja, Paavo, Pekka, Sauli ja Tuula. Vain Nils Torvalds poikkeaa tässä linjassa. Sosiaalisen median viestinnässä tässä tulee enemmän hajontaa, joka näyttää menevän pitkälti sukupuolen mukaan.

Salakielen syövereissä

Vaalit tarjoavat mahdollisuuden tarkastella poliittisen kentän liikehdintää ja valta-asetelmia monesta eri näkökulmasta. Poliittisen retoriikan kannalta presidentinvaalien puheesta muodostuu kuva, jossa on piirteitä Tampereen yliopiston yliopistonlehtori Anni Kankaan kuvailemasta ”salakielestä”. Se näkyy, kun puhutaan Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta.

Vaalit tarjoavat mahdollisuuden tarkastella poliittisen kentän liikehdintää ja valta-asetelmia monesta eri näkökulmasta.

Kangas kirjoitti vuonna 2014: ”Venäjä-puhe etenee tuttuja uriaan. Se lähtee liikkeelle itänaapurin arvaamattomuudesta, mutta kiertelee ajatusta Venäjästä Suomen turvallisuusuhkana. Venäjä säilyy Suomen salavihollisena.”

Vaalien ensimmäisessä televisiotentissä Niinistö viittasi aiemmissa keskusteluissa esillä olleisiin ”sotapeleihin”, joista hän ei halua puhua. ”Minä en usko sotaan. Minä olen rauhan mies ja rakennan sitä rauhaa”, Niinistö jatkoi.

Niinistö toisti aiemman näkemyksensä siitä, että kyllä liittolaisuuksia sitten syntyy tarpeen tullen. Myös Vanhasen mielestä on realistista uskoa, että hädän hetkellä Suomi voi kyllä halutessaan liittoutua.

Tällainen puhe jättää kuulijan hämilleen. Mistä tässä oikein puhutaan? Ovatko ”sotapelit” siis poliittisten skenaarioiden laatimista ja strategista varautumista? Sellainen on normaalia ja toivottavaa poliittista johtamista. Ei talouspolitiikkaa tai mitään muutakaan politiikka-aluetta voi johtaa vastuullisesti ilman teoreettisten ”pelien”, skenaarioiden ja strategioiden laatimista.

Vai puhutaanko tässä jostain muusta ”pelistä” kuin skenaarioiden piirtämisestä ja niiden keskusteluttamisesta? Turvallisuuspolitiikkaan liittyvällä puhekurilla on Suomessa pitkä perinne, ja tämän kaltainen julkisen keskustelun paheksunta kiertoilmauksia tai epämääräisiä käsitteitä käyttäen on sen jatkumoa.

Paheksunnan käytäntö palaa lopulta aina Kankaan kuvailemaan salakieleen, jonka puitteissa kaikki viittaukset Venäjän uhkaan näyttävät epätoivottavilta – jopa asiantuntijoiden trollaukselta tai nololta toimittajatyöltä.

”Usko rauhaan” on toisin sanoen sitä, ettei puhu ääneen Venäjän mahdollisesta uhasta. Yleensä rauhaa painottava lähestymistapa liitetään kriittiseen suhtautumiseen asevoimiin tai feministiseen ulkopolitiikkaan, mutta tässä tapauksessa ne loistavat poissaolollaan.

”Usko rauhaan” on toisin sanoen sitä, ettei puhu ääneen Venäjän mahdollisesta uhasta.

Vaalitentin juontaja, toimittaja Juha Kaija tarttui Niinistön ja Vanhasen esittämään analyysiin varautumisen tarpeettomuudesta: ”Tämä nyt vähän kuulostaa siltä, että toivotaan ja uskotaan, että kyllä kriisin tullen niitä kumppaneita löytyy. Onko tässä tällainen ajattelu?” Toinen tentin juontajista, toimittaja Jaakko Loikkanen jatkoi: ”Miten kestävää se on, että Suomen turvallisuus edes pieneltä osin perustuu siihen ikään kuin vakaaseen uskoon, että kyllä sitä apua sitten jostakin tulee?”

Vanhasen mukaan on ”realistista”, että kriisin kohdalla kumppaneita kyllä löytyy, koska näin on käynyt aiemminkin esimerkiksi talouskriisin kohdalla. Talouskriisin ja sotilaallisen kriisin vertaaminen toisiinsa on kysymyksiä herättävää: mihin talouskriisin aikaisiin liittolaisuuksiin tässä viitataan? Ja miten talouskriisiä ja sotilaallista kriisiä voi todella verrata toisiinsa päätöksenteon ja liittoutumisen näkökulmasta?

Kiertoilmaukset ja monimerkityksellinen kieli

Tällainen kiertoilmauksiin nojautuva kieli tekee vaikeaksi hahmottaa retoriikan ytimessä olevat vastakkaiset näkökulmat. Retorinen tietoteoria lähtee siitä, että ”tilanteen analyyseja samoin kuin politiikkaa koskevia aloitteita ja esityksiä voi kunnolla arvioida vain, jos niitä tarkastelee vastakkaisista näkökulmista, pro et contra”.

Jos näkökulman verhoaa epämääräiseen kieleen, myös sen vastustaminen on vaikeaa. Silloin ajaudutaan helposti juuri sellaiseen liturgiseen kielenkäyttöön, joka tekee ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun etäiseksi.

Jos näkökulman verhoaa epämääräiseen kieleen, myös sen vastustaminen on vaikeaa.

Myöskään vaalikonevastaukset eivät välttämättä hälvennä tätä monimerkityksellisyyden ja epämääräisyyden verhoa. Niinistön mukaan hallituksen linjaus siitä, että Nato-jäsenyyttä on mahdollista hakea, ”on jo sellaisenaan turvallisuuspolitiikassa väline”. Mitä tämä tarkoittaa? Tunnistavatko mitkään muut maat tällaisen ohjelmaan kirjatun ”mahdollisuuden” turvallisuuspoliittista välinearvoa?

Toisessa kohdassa Niinistö toteaa: ”Suomeen muutetaan eri syistä. Osa tulee työn, osa rakkauden ja osa turvan takia. Raamien pitää kuitenkin olla selvät: Suomessa toimitaan yhteiskuntajärjestyksemme ja arvojemme mukaisesti. Suomi siis säilyy hyvänä.”

Poliittisessa puheessa ”hyvään” tai ”pahaan” viittaaminen on yleensä hyvin epämääräistä, kaikki kun tavoittelevat ”hyvää” yhteiskuntaa, oli ideologia ja keinot mitkä hyvänsä. Olennaisempaa on avata, mitä hyvä yhteiskunta edustaa ja mikä hyvä Suomessa on säilymässä huolimatta kansainvälisestä muuttoliikkeestä.

Huhtasaari haluaa Suomen ”takaisin”, Vanhanen haluaa ”tehdä näistä vaalit” ja Väyrysen mielestä Suomen ”itsenäisyys ja puolueettomuus” ovat uhattuina. Vaalikielen tulkinta on todella taitolaji, joka vaatii paitsi kestävyyttä myös politiikan kielen sanakirjan.

Johanna Vuorelma, PhD, työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkostossa. Vuorelma on toiminut Politiikasta-lehden päätoimittajana vuodesta 2014 saakka.

Julkaisu Presidentinvaalien perinteisiä rooleja ja salakieltä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Itsenäisyyspäivä ei ole välttämättä se päivä, jolloin odottaisi kuulevansa terrorismin ja poliittisen väkivallan tutkijasta, ainakaan jos kaikki on mennyt suunnitelmien mukaan. Terrorismi kun aiheena ei ole mitenkään juhlapuheainesta.

Suomea on lisäksi vuosikymmeniä pidetty lintukotona, johon eivät terrorismin kaltaiset ison maailman uhat ylety. Maailmasta ei löydy montaa maata, jossa olisi esimerkiksi terrorismitilastojen mukaan tehty vähemmän poliittisia väkivallantekoja kuin Suomessa.

Suomi on ollut viime vuosikymmenet hyvin turvallinen maa melkein millä tahansa mittarilla arvioituna. Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestön OECD:n tilastoissa Suomi on yksi niistä maista, joissa ihmiset kokevat turvallisimmaksi kävellä yksin pimeässä kaupungissa.

Eurobarometritutkimusten valossa suomalaiset pitävät rikollisuutta ja terrorismia paljon vähäisempinä huolina kuin EU-maiden asukkaat keskimäärin.

Poliittisen väkivallan vähäisyys saavutus, ei perusominaisuus

Mihin sotien jälkeisen Suomen yhteiskuntarauha on perustunut? Tämä on itse asiassa sellainen aihe, josta poliittisen väkivallan tutkijalla on enemmän sanottavaa kuin voisi äkkiseltään ajatella. Poliittisen väkivallan syiden ymmärtäminen vaatii myös siltä suojaavien tekijöiden tuntemista.

Suomen rauhallisuudelle on tarjottu monenlaisia selityksiä, esimerkiksi maan syrjäistä sijaintia, kylmää ilmastoa, lainkuuliaista ja viileäpäistä kansaa, vähäistä ulkomaalaisten määrää kuin harvaa asutustakin. Joskus asiaa selitetään miltei sanomalla, että ”Suomi on Suomi”.

Nuoret sukupolvet ovat niin tottuneita Suomen rauhallisuuteen ja vakauteen, että ne tuntuvat itsestäänselvyyksiltä.

Nuoret sukupolvet, oma sukupolveni mukaan lukien, ovat niin tottuneita Suomen rauhallisuuteen ja vakauteen, että ne tuntuvat itsestäänselvyyksiltä, Suomen perusominaisuuksilta.

Poliittisen väkivallan vähyys ei ole kuitenkaan seurausta maan koosta, kansanluonteesta, maantieteellisestä sijainnista, uskonnosta, kielestä tai vauraudesta.

Poliittisen väkivallan puuttuminen ei ole mikään jonkin maan pysyvä ominaispiirre, vaan se on saavutus ja tulos vuosikymmenien aikana tehdyistä viisaista yhteiskunnallisista ratkaisuista.

Hyvinvointivaltio ja demokraattinen järjestelmä vakauden tuottajina

Mitkä sitten ovat sitten olleet niitä viisaita ratkaisuja Suomen kohdalla? Tähän ei ole tutkimuksen pohjalta toistaiseksi kattavaa vastausta. Tutkijoiden piirissä pidetään kuitenkin yhtenä tärkeänä selityksenä hyvinvointivaltiota. Kun hyvinvointipalvelut tarjoavat kaikille kohtuullisen toimeentulon ja koulutuksen, tarvetta protestoinnille ei ole.

Pelkkä maan vauraus ei riitä, vaan poliittinen vakaus vaatii säilyäkseen laajasti jaettua käsitystä taloudellisesta ja sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Kokemusta siitä, että kuuluu osaksi yhteiskuntaa ja että kaikki olemme suurin piirtein samassa veneessä.

Toinen keskeinen poliittista vakautta ja rauhallisuutta edistänyt asia on Suomessa ollut toimiva demokraattinen järjestelmä. Ihmisten perusoikeudet ovat toteutuneet hyvin, ja mahdollisuudet poliittiseen ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen poliittisen järjestelmän puitteissa ovat olleet hyvät.

Tärkeä merkityksensä on ollut myös poliittisella kulttuurilla. Suomessa politiikan tekeminen on ollut perinteisesti varsin konsensushakuista ja verrattain avointa uusille tekijöille ja ajatuksille.

Yksi satavuotisen Suomen taipaleen merkittävimpiä menestyksiä on ollutkin sellaisen yhteiskunnan rakentaminen, jossa poliittiselle väkivallalle ei ole ollut juurikaan tilausta. Tämä on huomattava saavutus ottaen huomioon sen tilanteen, joka Suomessa vallitsi itsenäistymisen aikaan sekä kahtena ensimmäisenä itsenäisyyden vuosikymmenenä.

Uusia viisaita ratkaisuja tarvitaan

Viime aikoina on toistuvasti todettu, ettei Suomi ole enää mikään lintukoto. Minun alani tutkijan silmin nykytilanne vaikuttaa yhtä aikaa huojentavalta ja huolestuttavalta.

Huojentavaa on se, että tilastojen valossa Suomi on edelleen verrattain erittäin rauhallinen ja turvallinen maa. Turun puukotuksen jälkeenkin Suomi on edelleen niitä Euroopan maita, joihin nykyiset terrorismin ja poliittisen väkivallan aallot ovat vaikuttaneet vähiten.

Tilastojen valossa Suomi on edelleen verrattain erittäin rauhallinen ja turvallinen maa.

Tilanne esimerkiksi ääri-islamistisen terrorismin suhteen ei ole erityisen huolestuttava nimenomaan Suomessa, vaikka se ilman muuta täälläkin tulee ottaa vakavasti ja asianmukaisia toimia sen ehkäisemiseksi tarvitaan.

Huoleni liittyvät sen sijaan pidemmän aikavälin kehityskulkuihin. En nimittäin ole varma, millä tolalla Suomen poliittisen rauhallisuuden mahdollistaneet seikat enää ovat.

Esimerkiksi huono-osaisuutta pitkään ansiokkaasti tutkinut professori Juho Saari on ilmaissut useaan kertaan huolensa siitä, että suomalaiset eivät enää koe olevansa samassa veneessä ja että hyvinvointivaltion pohja vuotaa.

Samaan aikaan myöskään luottamus poliittiseen järjestelmään ja poliittisen vaikuttamisen mahdollisuuksiin ei vaikuta olevan entisellä tasolla.

Tästä voi toki syyttää ainakin osaltaan tehtyjä poliittisia ratkaisuja, joilla hyvinvointipalveluita ollaan heikennetty sekä poliitikkojen ja poliittisten puolueiden kyvyttömyyttä täyttää tehtävänsä eli edustaa kansan mielipiteitä ja huolia tarpeeksi kattavasti.

Samaan aikaan on myös niin, että maailma on merkittävästi muuttunut. Ei ole selvää, toimisivatko Suomen poliittisen rauhallisuuden ja hyvinvoinnin tuottaneet ratkaisut enää yhtä hyvin nykytilanteessa.

Suomessa on kasvamassa uusia sukupolvia, joilla on kaikki edellytykset olla luomassa vakaata ja turvallista tulevaisuuden Suomea.

Suomessa tarvitaan juuri nyt erityisen kipeästi ihmisiä, joilla on tarkkanäköisyyttä, uskallusta ja viisautta uudistaa Suomea tavalla, joka takaa yhteiskuntarauhan ja yhteisen hyvän myös tulevaisuudessa. Tehtävä ei näytä helpolta, mutta harvemmin se on ennenkään näyttänyt silloin, kun tulevaisuuden ratkaisuja on tehty jännitteisessä ilmapiirissä.

Olen kuitenkin Suomen tulevaisuuden suhteen varsin luottavainen. Suomessa on kasvamassa uusia sukupolvia, joilla on kaikki edellytykset olla luomassa vakaata ja turvallista tulevaisuuden Suomea. Siitäkin huolimatta, että tuore Nuorisotutkimusseuran raportti vahvisti jälleen kerran, etteivät nuoret ole nykyisin lähimainkaan samassa veneessä.

Nuoret hoi!

Jos jotain voisin tänä itsenäisyyspäivänä sanoa kaikille Suomen nuorille, se on tämä: minusta nuoret vaikuttavat olevan minusta perusteettoman pessimistisiä omien vaikuttamismahdollisuuksiensa suhteen.

Nuoret vaikuttavat olevan perusteettoman pessimistisiä omien vaikuttamismahdollisuuksiensa suhteen.

Yhteiskunnallinen vaikuttaminen ei ole koskaan vaivatonta – se on aina kestävyyslaji, joka vaatii pitkäjänteisyyttä ja lannistumatonta optimismia. Tuloksetkaan eivät välttämättä aina näy kun vasta pitkän ajan jälkeen. Mahdollisuudet siihen ovat kuitenkin nykyisin vähintään yhtä hyvät, elleivät jopa paremmat, kuin ennen.

Uskoi vaikutusmahdollisuuksiinsa tai ei, tulevaisuuden Suomi rakentuu lopulta nuorten teoista. Tämä toteamus tuntui minusta nuorempana kliseeltä, mutta nyt kun lapsuuden ystävistäni ja opiskelukavereistani on tullut toimittajia, yritysjohtajia, opettajia, kirjailijoita, kansanedustajia, ministeriöiden virkamiehiä, kunnanvaltuutettuja ja tutkijoita, tuo ajatus on asettunut mielessäni kokonaan uuteen valoon.

Kirjoitus perustuu Porkkalan lukion itsenäisyyspäivän juhlassa ja lakkiaisissa 5.12.2017 pidettyyn puheeseen. Leena Malkin johtama Suomea ja poliittisen väkivallan selitysmalleja koskeva tutkimusprojekti käynnistyy vuoden 2018 alussa. Projektia rahoittaa Emil Aaltosen säätiö.

Julkaisu Yhteiskunnan vakaus on saavutus, ei Suomen perusominaisuus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kalevi Sorsa -säätiön julkaisemassa tutkimuksessa Luottamuksen loppu? Suomalainen sopimusyhteiskunta myllerryksessä 2015-2017 projektitutkija Matti Hirvola esittää, että Juha Sipilän (kesk.) hallitus vastaa ”työnantajien vuosikymmeniä muhineisiin toiveisiin muuttaa kolmikantaisen sopimusyhteiskunnan hegemonista diskurssia pysyvästi”.

Hirvola pyrkii osoittamaan, miten ”uusliberalistisessa argumentaatiossa on siten ollut kyse työmarkkinoiden hegemonisen, suomalaisen korporatismin institutionaaliseen järjestykseen perustuvan toimintatavan kyseenalaistamisesta”.

Hirvola kiinnittää huomion siihen, miten suomalaista sopimusyhteiskuntaa on lähdetty muokkaamaan hyvin voimallisesti, ja kevään 2015 eduskuntavaalien alla ”ideologiset viritykset työmarkkinoiden ja niihin liittyvän valmistelun uudistamisesta nousivat vahvasti poliittiselle agendalle”. Ajattelun voi Hirvolan mukaan palauttaa 1990-luvun lamavuosille:

”Elinkeinoelämän mukaan laman olivat aiheuttaneet liian laaja julkinen sektori, korkea verotus ja antelias sosiaaliturva sekä korporatiivinen päätöksenteko ja sopimisen jäykkyys. Erityisesti työnantajien kritiikki suuntautui ammattiyhdistysliikettä vastaan. Uusliberalistisen politiikan keskeiseksi tavoitteeksi tuli ay-liikkeen nujertaminen ja sopimusyhteiskunnan institutionaalisen järjestyksen muuttaminen työnantajia hyödyttävään suuntaan”.

Välttämättömyyden retoriikka

Kysymys Suomen poliittisen järjestelmän murroksesta ja luottamusyhteiskunnan murenemisesta palaa työmarkkinaosapuolten väliseen kamppailuun, jossa hyödynnetään välttämättömyyden retoriikkaa. Siinä missä kolmikantaa on puolustettu välttämättömänä osana suomalaista sopimusyhteiskuntaa, nyt vakiintunutta perinnettä haastetaan niin ikään välttämättömyyspuheella.

Siinä missä kolmikantaa on puolustettu välttämättömänä osana suomalaista sopimusyhteiskuntaa, nyt vakiintunutta perinnettä haastetaan niin ikään välttämättömyyspuheella.

Hirvolan mukaan työmarkkinoiden voimatasapainoa on murrettu Sipilän hallituksen kaudella hajottamalla sopimusyhteiskunnan valtakeskittymiä, minkä seurauksena luottamus eri toimijoiden välillä on heikentynyt. Poliittinen valtapeli esitetään vastapuolella epäpoliittisena välttämättömyytenä, vaikka taustalla vaikuttavat vahvat ideologiset virtaukset. Työehtosopimusten yleissitovuus ja sosiaalisten ryhmien keskinäinen solidaarisuus pyritään rikkomaan, jotta vakiintunut neuvottelu- ja sopimusjärjestelmä saataisiin nujerrettua työnantajan hyväksi.

”Helkkarin vallan” vahvistamista

Samana päivänä Hirvolan julkaisun kanssa esiteltiin myös toinen teos, pankkiiri Björn Wahlroosin pamfletti Hiljainen vallankumous – tekikö uusi perustuslaki Suomen hallitsemisen mahdottomaksi? (EVA). Wahlroosin piirtämä kuva Suomen poliittisesta kehityksestä näyttää aivan erilaiselta kuin Hirvolan analyysi suomalaisen korporatismin uusliberaalista uhasta.

Wahlroosin mukaan uusi perustuslaki on tuottanut Suomen poliittiseen järjestelmään ”toimeenpanovajeen” eli toimeenpanovallan tyhjiön, joka on täyttynyt muilla kuin demokraattisesti valituilla toimijoilla – erityisesti ay-liikkeellä.

Wahlroos esittää ratkaisuksi muun muassa presidentin valta-aseman vahvistamista. ”Jollain pitää olla se helkkarin valta!” Wahlroos totesi pamfletin julkaisutilaisuudessa maanantaina. Wahlroos ei ole Hirvolan tavoin huolissaan siitä, että valta keskittyy yhden ideologian ja eturyhmän ympärille, vaan vallan hajautumisesta, minkä seurauksena perustuslakia tulkitsevien asiantuntijoiden valta korostuu. Wahlroosin mukaan työmarkkinoita pitää pystyä uudistamaan niin, ettei perustuslain ”valttikorttia” lyödä aina pöytään.

Wahlroos on huolissaan vallan hajautumisesta, minkä seurauksena perustuslakia tulkitsevien asiantuntijoiden valta korostuu.

Tutkimuksessaan Hirvola käy perusteellisesti läpi hallituksen esitystä pakkolaeista, joiden kohdalla ”peruslakikortti” nousi esiin. Pakkolakien taustalla vaikutti ”ideologinen tavoite työmarkkinoiden hegemonisen diskurssin muuttamisesta”.

Wahlroos taas näkee esityksen pakkolaeista – ”vaatimaton työajan pidennys sekä joidenkin lisien ja lomarahan alennus julkisella sektorilla” – sekä niihin liittyvän perustuslakitulkinnan ilmentymänä vakavammasta epäsuhdasta työehtosopimusten yleissitovuuden kanssa. Walhroosin mukaan yleissitovuus on ristiriidassa perustuslain kanssa:

“Tänään tuntuu selvältä, että yleissitovuutta pidettäisiin mitä vakavimpana sopimusvapauden loukkauksena, minkä monet oikeusoppineetkin ovat todenneet. Mutta koska meillä ei ole perustuslaillista jälkivalvontaa, työehtosopimuslain toisen luvun 7. pykälä jää voimaan, kunnes eduskunnasta löytyy viisas enemmistö sitä muuttamaan”.

Wahlroosin mukaan on perustuslain vastaista, että “työntekijällä, edes liittoon kuulumattomalla ja järjestäytymättömän työnantajan palveluksessa olevalla, ei ole vapautta halutessaan sopia yleissitovasta työehtosopimuksesta poikkeavista työehdoista, vaikka hän ei ole mitenkään, suoraan tai välillisesti, ollut niistä sopimassa”.

Etääntyvät todellisuudet

Toisin sanoen siinä missä Hirvola näkee yhteiskunnallisesti merkittävän sopimuksen, joka vahvistaa poliittista vakautta ja edistää eri toimijoiden välistä solidaarisuutta ja luottamusta, Wahlroos näkee vakavan perustuslakirikkomuksen. Heidän analyysejaan lukiessa ei voi olla pohtimatta, miten eri tavoilla saman poliittisen tilanteen voi hahmottaa.

Tämän perusteella Hirvola on aivan oikeassa kirjoittaessaan: ”Työmarkkinoiden sosiaalisten ryhmien maailmankuvat ja näkemykset sosiaalisesta todellisuudesta ovat globaalin kilpailun ja finanssitalouden etenemisen myötä etääntyneet toisistaan.” Julkaisut todella edustavat kahta sosiaalista todellisuutta.

Julkaisut todella edustavat kahta sosiaalista todellisuutta.

On ilmeistä, että Hirvolan kuvailema isku sopimusyhteiskuntaa kohtaan pitää sisällään myös Wahlroosin pamfletin perustuslakikritiikin. Perustuslaista on muodostunut osa poliittista kamppailua myös työmarkkinoilla.

Wahlroosille puolestaan ajatus siitä, että sopimusyhteiskunnan murtuminen heikentää Suomen taloudellisia, poliittisia ja sosiaalisia toimintaedellytyksiä, lienee hyvin etäinen – ellei mahdoton. Jos sopimusyhteiskunnan keskeisin periaate eli yleissitovuus näyttäytyy perustuslakirikkomuksena, sen puolustamisesta tulee yhteiskunnallisen kehityksen jarruttamista. Miten näistä lähtökohdista voisi käydä rakentavaa dialogia?

Ajatusmarkkinat mediassa

Tutkijat Marko Ampuja ja Timo Harjuniemi esittävät, että Suomessa ajatuspajojen avaukset jäävät pääsääntöisesti vähälle mediahuomiolle, mutta tässä on kaksi poikkeusta: “Jo 1970-luvulta asti toiminut EVA ja vuonna 2011 perustettu Libera onnistuvat tavan takaa murtautumaan valtavirtajulkisuuteen muita ajatushautomoita tehokkaammin. Niiden raportit ja avaukset nauttivat laajaa mediahuomiota, ja niiden edustajat ovat näkyviä mediahahmoja ja kysyttyjä politiikan kommentaattoreita.”

Arvio pätee varsin tarkasti näiden kahden julkaisun kohdalla. Kalevi Sorsa -säätiön tutkimuksesta kirjoittivat tuoreeltaan lähinnä poliittisesti lähellä oleva Demokraatti sekä Kansan Uutiset ja Suomenmaa, kun taas Elinkeinoelämän valtuuskunnan pamfletin julkistustilaisuus näytettiin suorana lähetyksenä HSTV:ssä. Lähes kaikki suuret mediat kirjoittivat pamfletista näkyvästi Helsingin Sanomista Aamulehteen, Iltasanomiin ja Talouselämään.

Mikä selittää sen, että pankkiirin analyysi perustuslaista kiinnostaa enemmän kuin tutkijan analyysi työmarkkinauudistuksesta?

Mikä selittää sen, että pankkiirin analyysi perustuslaista kiinnostaa enemmän kuin tutkijan analyysi työmarkkinauudistuksesta? Ampujan ja Harjuniemen mukaan poliittinen suhdanne Suomessa on historiallisesta katsottuna poikkeuksellisen myötämielinen markkinaliberalismille. Samaan aikaan ”puolueisiin sidoksissa olevien ajatuspajojen kehnoa näkyvyyttä selittää osin poliittisen journalismin logiikka, joka rakentuu kyynisyydelle puoluepolitiikkaa kohtaan”.

Kun Wahlroosin pamflettia lukee, sen ytimessä ei kuitenkaan ole niinkään perustuslaki vaan työmarkkinareformin toteuttaminen. Varsin perinteistä poliittista kamppailua siis, vaikka se ei kiinnity suoraan mihinkään puolueeseen.

Eräänlainen hiljainen vallankumous sekin, että politiikan jakolinja vasemmiston ja oikeiston välillä näyttää mediassa avoimen ideologiselta usein vain silloin, kun avaukset tulevat vasemmiston suunnalta.

Johanna Vuorelma, PhD, työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkostossa. Vuorelma on toiminut Politiikasta-lehden päätoimittajana vuodesta 2014 saakka.

Julkaisu Hiljainen vallankumous vai luottamuksen loppu? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Esitämme tuoreessa kirjassamme, että politiikan ja faktojen suhde on paljon moniulotteisempi kuin mitä ajatus faktojen jälkeisestä politiikasta antaa ymmärtää. Tässä artikkelissa lähestyn kysymystä Jukka Paastelan vuonna 1995 julkaistun teoksen Valhe ja politiikka: tutkimus hyveestä ja paheesta yhteiskunnallisessa kanssakäymisessä kautta (Gaudeamus).

Paastela esittää kirjassaan 12 valheen muotoa politiikassa. Huoli politiikan faktoista kiinnittyy usein ensimmäiseen valheen muotoon eli tahalliseen, ilmeiseen valheeseen. Kun huomio kohdistuu politiikan ilmeisiin valheisiin, vaarana on, että muut valheen muodot jäävät hahmottamatta. Kuitenkin juuri ilmeiset, faktoilla helposti kumottavat valheet ovat usein vähemmän uhkaavia kuin sellaiset valheet, jotka vaativat laajaa järjestelmätason tarkastelua.

Kun huomio kohdistuu politiikan ilmeisiin valheisiin, vaarana on, että muut valheen muodot jäävät hahmottamatta.

Paastelan esiin tuomat toinen ja kolmas valhe, skandaalit ja sensaatiot, voivat olla hankalia mieltää suoranaisiksi valheiksi. Kuitenkin niiden avulla luodaan tehokkaasti valheellisia mielikuvia ja siirretään huomiota politiikan kiistanalaisista asiakysymyksistä epäolennaisiin tapahtumiin. Media on välttämätön toimija sensaatioiden ja skandaalien rakentamisessa.

Politiikan ikonisten symbolikuvien rakentaminen on osa mielikuvien politiikkaa, jossa tärkeintä on se, miltä asiat näyttävät – ei se, miten ne oikeasti ovat. Siinä missä skandaalit ovat aina jostain näkökulmasta kielteisiä, sensaatiot usein hyödyttävät niiden kohteena olevia toimijoita.

Yhdysvalloissa on esitetty, että monet kriisit tuotetaan tarkoituksella hämärtämään todelliset poliittiset tarkoitusperät ja oikeuttamaan haluttua politiikkavaihtoehtoa. Sensaatiot ja skandaalit voivat tarjota poikkeustilan kaltaisen mahdollisuuksien ikkunan hivuttaa politiikkaa tiettyyn suuntaan.

Huomion tarkoituksellinen kiinnittäminen epäolennaisiin kysymyksiin tai liioiteltuihin uhkiin politiikkalinjausten oikeuttamiseksi ja läpiviemiseksi on paitsi valheellista politiikkaa myös uhka demokratialle. Toisaalta sensaatiohakuinen media pystyy tuottamaan poliitikkoihin liittyviä kohuja, jotka koituvat heidän poliittisen uran kohtaloksi. Paastela toteaa, että ”skandaalien lopputulokset voivat olla oikeudellisesti ja moraalisesti kyseenalaisia, kun niihin päädytään paljolti siksi, että kansa janoaa verta”.

Korruptiosta valheellisiin lupauksiin

Yksi poliittisen valheen muoto on korruptio. Paastela kirjoittaa, että ”Suomen hallitusten politiikkaa 1870- ja 1980-luvuilla voitaisiin pitää korruptiivisena. Vaaleilla on ollut selvästi osoitettava vaikutus politiikkaan: aina vaalivuosina poliitikot ovat lisänneet kansalaisten käytettävissä olevia tuloja keventämällä verotusta tai kasvattamalla julkisen sektorin menoja”. Paastelan mukaan tyypillisin korruption muoto Suomessa ovat kuitenkin niin sanotut hyvä veli -verkostot.

Politiikassa annetaan myös valheellisia lupauksia, joita voi olla varsin vaikea arvioida, koska politiikan lupaukset ovat yleensä tulkinnanvaraisia. Kuinka ottaa huomioon muuttuvat olosuhteet? Entä poliittiset voimasuhteet?

Lupauksiin liittyy vahvaa poliittista kamppailua, jonka seurauksiin vaikuttavat usein mielikuvat ja ennakko-oletukset lupauksen esittäjästä. Poliitikon julkinen kuva vaikuttaa siihen, miten lupaus tulkitaan.

Edustuksellinen demokratia omalla tavallaan myös ruokkii lupausten antamista. Paastela kirjoittaa siitä, miten jos ”ei esitetä vaatimuksia ja pidetään matalaa profiilia, moititaan politiikkaa vaihtoehdottomaksi. Jos taas esitetään näyttäviä vaatimuksia, ne tulkitaan lupauksiksi; ja kun niitä ei voida toteuttaa, politiikkaa moititaan epäuskottavaksi ja sanotaan, että se on pelkästään kabineteissa tapahtuvaa kähmintää”.

Kielelliset valheet

Kieli ja sen monimerkityksellisyys edustavat poliittisen valheen muotoa. Kielen avulla voidaan rakentaa merkityksiä, joiden valheellisuutta on vaikea todistaa faktantarkistuksella, mutta joiden tarkoitus on kuitenkin harhaanjohtaminen ja hämärtäminen. Kieli ei ole itsessään totuudellista, vaan sen avulla pitäisi pyrkiä kuvaamaan todellisuutta mahdollisimman tarkasti, ei monimerkityksellisesti.

Kieli ei ole itsessään totuudellista, vaan sen avulla pitäisi pyrkiä kuvaamaan todellisuutta mahdollisimman tarkasti, ei monimerkityksellisesti.

Politiikassa valtion menoleikkauksista voidaan puhua vanhentuneiden rakenteiden uudistamisena ja sotilaallisesta hyökkäyksestä ennaltaehkäisevänä iskuna. Kielen vaikuttavuus rakentuu vuorovaikutuksessa, ja usein poliitikkojen pyrkimys tarjota uusia kielellisiä tulkintoja kompastuu juuri siihen, että niiden tarkoitushakuisuus tunnistetaan. Silloin poliitikko voi joutua naurunalaiseksi, mikä johtaa paitsi uskottavuuden heikentymiseen myös syytöksiin tekopyhyydestä.

Poliittinen tekopyhyys on seitsemäs valheen muoto, joka liittyy teeskentelyyn ja hurskasteluun. Se ilmenee usein sanojen ja tekojen välisenä ristiriitana. Syytökset kaksinaismoralismista tarjoavat tehokkaan poliittisen aseen mustamaalata vastustajia, koska teeskentelyä on aina paheksuttu laajasti.

Politiikassa, kuten Paastela kirjoittaa, ”teeskenneltyjä ominaisuuksia saattavat olla mahtavuus ja vaikutusvaltaisuus, mutta yhtä hyvin myös vähäpätöisyys ja nöyryys, aina tilanteesta riippuen”.

Jossain määrin tekopyhyys on aina osa politiikkaa.

Yksi poliitikko voi pyrkiä liioittelemaan kannatustaan ostamalla näkyvyyttä ja seuraajia sosiaalisessa mediassa, toinen taas esiintymään kansanomaisena ja vaatimattomana kansan palvelijana. Poliitikon julkisuuskuvan rakentamisessa on yhä useammin mukana viestinnän ammattilaisia, jotka toteuttavat määrätietoisen strategian, johon voi kuulua niin sensaatioita, lupauksia kuin monimerkityksellistä kieltä.

Jossain määrin tekopyhyys on kuitenkin aina osa politiikkaa. Poliitikon väitteen siitä, että juuri hän on täydellisen puhdas tekopyhyydestä, voi nähdä tekopyhyyden vahvimpana ilmentymänä.

Uhkaavimmat valheet

Numeroiden vääristely, harhaanjohtaminen ja tarkoitushakuinen käyttö sekä propaganda edustavat tunnettuja valheen muotoja, joilla on useita erilaisia ilmentymiä politiikassa. Järjestelmävalhe, organisoitu valhe sekä elämisvalhe ovat puolestaan usein uhkaavimpia politiikan valheita, koska ne ovat niin vahvasti kietoutuneet osaksi poliittista järjestelmää ja siksi niin vaikeasti tunnistettavissa.

Järjestelmävalhe, organisoitu valhe sekä elämisvalhe ovat usein uhkaavimpia politiikan valheita.

Esimerkiksi ryhmäkuri ja vaalitapa voivat Paastelan mukaan johtaa järjestelmävalheisiin, koska ne tuottavat edustuksellisen demokratian kannalta valheellisia seurauksia. Järjestelmävalheessa on kysymys siitä, että politiikan institutionaaliset rakenteet johtavat ”lainsäätäjien tarkoitusperille vastakkaisiin lopputuloksiin ja sen takia voidaan väittää, että politiikka muuttuu luonteeltaan valheelliseksi, paheelliseksi tai muuksi sellaiseksi negatiivisena koetuksi asiaksi”.

Organisoitu valhe taas tarkoittaa sitä, että ”julkinen valta pitää yllä valhetta pakotuskoneistojensa avulla”. Organisoidut valheet ovat tyypillisiä totalitaristisille järjestelmille, mutta eivät liberaalit demokratiatkaan ole immuuneja niille.

Sotia on oikeutettu organisoitujen valheiden avulla, ja demokratioissa päättäjät ovat riippuvaisia kansansuosiosta, mikä voi jopa ruokkia valehtelua. Itsevaltaisilla johtajilla on muita keinoja vallan pönkittämiseksi.

Demokratioissa päättäjät ovat riippuvaisia kansansuosiosta, mikä voi jopa ruokkia valehtelua.

Paastelan esittelemä viimeinen valhe, elämisvalhe, on kollektiivista itsepetosta, joka on kokonaisvaltainen tulkinta todellisuudesta. Paastela kirjoittaa, että itsepetoksella ”voidaan tarkoittaa vääriä uskomuksia, joita ihminen itse ei huomaa, toiveajattelua, jota yksilö ei välttämättä tiedosta sekä tarkoittamatonta tietämättömyyttä”.

Yhtenä elämisvalheen ilmentymänä Suomessa voidaan pitää kysymystä saamelaisten oikeuksista ja sitä, että ”Suomessa monet eivät tiedä tai usko, että Suomellakin on oma kolonisointihistoriansa”.

Myös suhtautuminen ilmastomuutokseen täyttää monissa länsimaissa elämisvalheen tunnusmerkit: vaikka tutkittua tietoa ilmastonmuutoksen uhista on runsaasti saatavilla, poliittinen päätöksenteko on täysin ristiriidassa sen kanssa.

Politiikan hyveet ja paheet

Politiikan ja valheen suhteessa on kysymys yhteiskunnassa vallitsevista hyveistä ja paheista. Valheen ja totuuden raja ei kuitenkaan kulje samassa linjassa paheen ja hyveen rajan kanssa. Pyrkimys suureen totuuteen ruokkii ehdottomuutta ja kaventaa demokratialle keskeisen poliittisen kamppailun tilaa.

Kun vaatimus totuudellisuudesta kasvaa ehdottomaksi ja dogmaattiseksi, totuus alkaa helposti kasvaa niin suureksi, että se hiljalleen muistuttaa ”suurta valhetta”.

Totuus on yleensäkin huono käsite politiikassa. Sen sijaan olisi parempi puhua viisaasta harkinnasta, joka pitää sisällään pyrkimyksen hyveelliseen toimintaan. Hyve on laajasti jaettu käsitys arvokkaista ominaisuuksista. Sen sijaan totuus on paitsi häilyvä ja tulkinnanvarainen käsite myös altis sille, että pieni ryhmä yhteiskunnassa kaappaa käsitteen ja alkaa esittää omat tulkintansa todellisuudesta yhtenä totuutena, johon muiden on sopeuduttava.

Ari-Elmeri Hyvönen kirjoittaa osuvasti kirjassamme, että meidän pitää puolustaa ”pieniä” totuuksia demokratian ennakkoehtona. Kun vaatimus totuudellisuudesta kasvaa ehdottomaksi ja dogmaattiseksi, totuus alkaa helposti kasvaa niin suureksi, että se hiljalleen muistuttaa ”suurta valhetta”. Politiikassa, kuten Hyvönen toteaa, pieni on usein kaunista.

Johanna Vuorelma työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkostossa. Vuorelma on toiminut Politiikasta-lehden päätoimittajana vuodesta 2014 saakka.  

Julkaisu Politiikan valheet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.