Tuuppaukset, englanniksi nudge tai nudging, ovat pieniä ja hienovaraisia keinoja, joilla voidaan ohjata ihmisten käyttäytymistä ilman pakottamista, heidän valinnanvapautensa rajoittamista tai taloudellisten ohjauskeinojen käyttöä.

Laveimpien määritelmien mukaan tuuppauksia ovat lähes kaikki joukkoihin vaikuttamisen muodot, joissa on taustalla hyvä päämäärä. Kannustaminen ja varoittaminen; päätöksen kehystäminen olennaisella tiedolla ja esimerkiksi helposti unohtuvien terveysvaikutusten korostaminen; tietyn vaihtoehdon, kuten paperin molemmille puolille tulostamisen, asettaminen oletusarvoiseksi; tai toivotun toiminnan helpottaminen esimerkiksi laittamalla selkeät tarrat kierrätysastioihin, ovat kaikki tuuppausmenetelmiä sanan laajassa merkityksessä.

Tuuppaukset eivät siis muodosta yksiselitteistä luokkaa, jonka voisi helposti määritellä. Kuten edellinen lista antaa ymmärtää, kaikki tuuppaukset eivät myöskään perustu samanlaisiin psykologisten mekanismeihin. Osa tuuppauksista lisää tuupattavan tietoisuutta valinnasta, osa pyrkii ohjaamaan tätä kognitiivisten vinoumien avulla toivottuun suuntaan. Jälkimmäiseen luokkaan kuuluvia tuuppauksia on toisinaan pidetty manipulaationa, joka ei sovi yhteen demokraattisen päätöksenteon kanssa.

Tuuppauksen käsite on peräisin yhdysvaltalaisilta tutkijoilta Richard Thalerilta ja Cass Sunsteiniltä. Thaler ja Sunstein esittelivät tuuppaukset vuonna 2008 ilmestyneessä kirjassaan, jossa he argumentoivat, että tuuppauksilla voidaan parantaa päätöksentekoa ja hyvinvointia niin yksilöiden kuin yhteiskunnankin tasolla.

Thaler on Nobel-palkittu käyttäytymistaloustieteilijä. Sunstein puolestaan on Yhdysvaltain viitatuin oikeustieteilijä. Hän myös johti Yhdysvaltain presidentti Barack Obaman hallinnon käyttäytymistieteellistä yksikköä, jonka tehtävä oli muun muassa soveltaa tuuppaustutkimusta poliittisten päätösten viemiseen käytäntöön.

Tuuppaukset ovat poliittisesti houkuttelevia, sillä niille on helpompi saada äänestäjien tuki kuin verotukselle tai pakottavalle lainsäädännölle. Tämä osaltaan selittää sen, miksi hallitukset ympäri maailmaa ovat perustaneet tuuppauksia toteuttavia yksiköitä julkishallinnon tueksi.

Koska tuuppaustutkimus on herättänyt laajaa kiinnostusta ja sillä on suoria vaikutuksia myös yhteiskunnallisiin järjestelyihin, on syytä tarkastella, mitä tuuppauksista voidaan tähänastisen tutkimuksen perustella sanoa.

Ilmastotuuppaus (Climate Nudge) on Turun yliopistosta johdettu monitieteinen tutkimushanke, jossa kehitetään tuuppauksia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Samalla hankkeessa arvioidaan tuuppausten tehokkuutta, hyväksyttävyyttä sekä niiden eettisiä, taloudellisia ja terveydellisiä vaikutuksia, jotta käyttäytymiseen perustuvat ohjauskeinot voisivat täydentää perinteistä ilmastopolitiikkaa.

Käyn tässä kirjoituksessa läpi tutkimuksessa esiinnousseita väitteitä Ilmastotuuppaus-hankkeen aikana karttuneen ymmärryksen valossa.

Mitä tuuppaukset ovat?

Käyttäytymistaloustieteessä ja politiikassa puhutaan valinta-arkkitehtuurista (engl. choice architecture). Ilmauksella tarkoitetaan sitä, miten tietty valintatilanne on rakennettu ja esitetty ihmisille. Esimerkiksi vaihtoehtojen esitysjärjestyksen on todettu vaikuttavan ihmisten valintoihin systemaattisesti, ennustettavilla tavoilla.

Suppeassa, alkuperäisessä, merkityksessä tuuppauksia ovat vain suorat valinta-arkkitehtuuriin liittyvät vaikuttamisen muodot. Klassikoksi muodostunut esimerkki koskee ruokalan linjaston esillepanoa: terveyttä edistäviä valintoja voidaan lisätä sijoittamalla terveelliset ruoat etualalle ja helpommin tavoitettaviksi.

Tuuppauksiin liittyvä ajatus siitä, että ihmisten valintoihin on mahdollista vaikuttaa eri tavoin, ei tietystikään ole uusi. Thalerin ja Sunsteinin suuri oivallus on pikemminkin se, että inhimillisen päätöksenteon valuviat synnyttävät sekä ongelmia että mahdollisuuksia yleispoliittisten tavoitteiden toteuttamiselle.

Tuuppaukset nähdäänkin usein halpoina tapoina vaikuttaa kansalaisten käyttäytymiseen verrattuna muihin käytettävissä oleviin keinoihin.

Ihmisten kiire, välinpitämättömyys, kärsimättömyys ja ennakkoluulot aiheuttavat ongelmia myös julkishallinnolle ja vaikeuttavat poliittisten tavoitteiden saavuttamista. Huomion kiinnittäminen valinta-arkkitehtuurin muokkaukseen voi kuitenkin tarjota uusia työvälineitä julkishallinnolle.

Erityisen houkuttelevan julkisen vallan välineen tuuppauksista tekee se, että ne on joissakin tutkimuksissa todettu hyvin kustannustehokkaiksi. Tuuppaukset nähdäänkin usein halpoina tapoina vaikuttaa kansalaisten käyttäytymiseen verrattuna muihin käytettävissä oleviin keinoihin.

Tuuppaukset toimivat?

Tuuppauskeskustelu pyörii usein vaikuttavilta näyttävien tapausten varassa. Jo ennen tuuppausten nousua keskusteluun havaittiin, että esimerkiksi yliopisto-opiskelijoiden juopotteluun oli mahdollista vaikuttaa hillitsevästi mainoksilla, jotka valistivat opiskelijoita siitä, että valtaosa opiskelijoista suhtautui negatiivisesti kovaan humaltumiseen.

Kuuluisassa Opower-tuuppauksessa havaittiin, että antamalla ihmisille vertailevaa tietoa heidän naapureittensa energiankulutuksesta yhdistettynä kannustaviin tai moittiviin viesteihin, näiden energiankulutusta oli mahdollista hillitä pelkällä viestinnällä.

Eräs pitkäkestoisimmista ja onnistuneimmista tuuppauskampanjoista on Teksasin roskaamisen vastainen kampanja Don’t Mess with Texas. Jo neljänkymmenen vuoden ajan julkisuuden henkilöitä esittävät mainokset ovat kertoneet nuorisolle, ettei roskaaminen sovi yhteen teksasilaisen hengen ja identiteetin kanssa.

On myös näyttöä siitä, että tietyn tyyppiset tuuppaukset toimivat ainakin rajatuissa asiayhteyksissä. Ravitsemusta koskevissa valinnoissa ruoan sijoittelulla voidaan joidenkin meta-analyysien mukaan tukea merkittävästi terveyttä edistäviä valintoja.

On myös näyttöä siitä, että tietyn tyyppiset tuuppaukset toimivat ainakin rajatuissa asiayhteyksissä. Ravitsemusta koskevissa valinnoissa ruoan sijoittelulla voidaan joidenkin meta-analyysien mukaan tukea merkittävästi terveyttä edistäviä valintoja. Tuuppauksilla on havaittu huomattavia vaikutuksia myös ylipainon hillintään tähtäävissä interventioissa.

Koontitutkimusten perusteella tulokset eivät kuitenkaan vaikuta näin suoraviivaisilta. Tähän mennessä laajimmassa tuuppauksia koskevassa meta-analyysissä havaittiin vain kohtalaisia vaikutuksia, mutta myös merkittävää vaihtelua vaikuttavuudessa erilaisten tuuppaustyyppien välillä. Toisaalta jopa näiden koontitutkimusten tulokset on viime aikoina kyseenalaistettu.

Tuuppaukset eivät toimikaan?

Empiirisiä tieteitä riepotteleva toistettavuuskriisi kohdistuu erityisesti käyttäytymistieteellisiin tutkimustuloksiin. Lupaavilta vaikuttavat tulokset eivät useinkaan toistu seuraavissa tutkimuksissa, minkä vuoksi yksittäisten tutkimusten tuloksiin on syytä suhtautua varauksella.

Erityistä huomiota on saanut tuuppaustutkimusten julkaisuvinouma. Kyse on siitä, että selkeitä vaikutuksia raportoivat tutkimusartikkelit on helpompi saada julki tieteellisissä julkaisuissa kuin niin sanottuja nollatuloksia raportoivat tutkimukset. Tämä vaikuttaa erityisesti meta-analyysien luotettavuuteen. Mikäli merkittävää osaa tuloksista, joissa mitään vaikutusta ei ole löytynyt, ei koskaan julkaista, eivät ne myöskään päädy osaksi koontitutkimusten aineistoa. Näin koontitutkimukset saattavat ylikorostaa tuuppausten vaikuttavuutta.

Edellä mainitussa laajassa meta-analyysissä havaitut tuuppausten myönteiset vaikutukset katosivatkin kokonaan, kun toinen tutkimusryhmä analysoi tulokset uudelleen ja käytti vaihtoehtoista tilastollista menetelmää julkaisuvinouman huomioimiseksi.

Saatavilla olevan tiedon valossa tuuppaukset eivät siis tarjoa käyttäytymistieteellistä ihmelääkettä poliittisten tavoitteiden saavuttamiseen.

Julkaisuvinouman vaikutus voidaan yrittää kiertää myös tietolähdettä vaihtamalla. Vinouma syntyy akateemisen julkaisuprosessin luonteen vuoksi: tieteellisissä julkaisuissa merkittävät tulokset saavat etusijan. Ei-akateemisia, valtiollisia tuuppausyksiköitä on kuitenkin olemassa jo merkittävä määrä. Näiden yksiköiden kartuttamat tiedot niiden itse toteuttamista interventioista sisältävät sekä onnistumiset että epäonnistumiset. Tietojen avulla on mahdollista tutkia luotettavammin tuuppausten tehokkuutta.

Asiaa tästä näkökulmasta tarkastelleet tutkijat havaitsivat, että vaikka tuuppauksilla näyttää olevan jonkin verran vaikutusta, on niiden vaikutus todellisuudessa paljon vaatimattomampi kuin akateemisiin julkaisuihin perustuvat meta-analyysit usein antavat ymmärtää.

Saatavilla olevan tiedon valossa tuuppaukset eivät siis tarjoa käyttäytymistieteellistä ihmelääkettä poliittisten tavoitteiden saavuttamiseen.

Jotkin tuuppaukset, kuten terveydenhuollossa ammattilaisille suunnatut kehotukset ja muistutukset oikeista toimintatavoista, ovat todennäköisesti suotuisissa olosuhteissa varsin tehokkaita. Hajanaisten ja keskenään ristiriitaisten tutkimustulosten vuoksi on kuitenkin vaikeaa tai jopa mahdotonta arvioida etukäteen luotettavasti tuuppauksen todennäköistä vaikuttavuutta.

Tuuppauksista ei ole ihmelääkkeeksi

Tuuppaukset eivät saatavilla olevan tutkimustiedon valossa tarjoa yksinkertaista tai yleispätevää ratkaisua yhteiskunnallisiin ongelmiin. Vaikka tietyissä tilanteissa on saatu lupaavia tuloksia, kokonaiskuvaa hämärtävät tutkimushavaintojen vaihtelu, julkaisuvinouma ja vaikeus ennakoida tuuppausten toimivuutta etukäteen. Tässä valossa tuuppausten käyttöön julkishallinnon työkaluna on syytä suhtautua varauksella.

Ehkä suurimmat ongelmat tuuppausten käytössä liittyvät lopulta niiden helppoon toteutettavuuteen. Ilmastotuuppaus-hankkeen kuluessa on havaittu, että tuuppausten huomioiminen itsessään suuntaa usein huomiota juuri niihin vaihtoehtoihin, joihin tuuppauksia voidaan soveltaa.

Erityisesti rikkaiden tuuppaaminen ympäristöystävällisempiin vaihtoehtoihin olisi perusteltua, koska suuret tulot korreloivat vahvasti suuren ympäristöjalanjäljen kanssa. Kuitenkin näyttäisi olevan niin, että tuuppaukset kohdistetaan usein pieni- ja keskituloisiin.

Ilmastotuuppauksia toteuttamalla voidaan antaa vaikutelma aktiivisesta ilmastotyöstä, vaikka merkittävästi tehokkaammat vaikutusmahdollisuudet, kuten verotukselliset ja lainsäädännölliset keinot, jätetään käyttämättä. Sähköautojen latauspisteiden värikäs mainonta saattaa olla näkyvää, mutta jäädä ympäristövaikutuksiltaan varsin vaatimattomaksi verrattuna joukkoliikenteen kehittämiseen.

Toisinaan tuuppaukset kohdistuvat myös vääriin ryhmiin. Erityisesti rikkaiden tuuppaaminen ympäristöystävällisempiin vaihtoehtoihin olisi perusteltua, koska suuret tulot korreloivat vahvasti suuren ympäristöjalanjäljen kanssa. Kuitenkin näyttäisi olevan niin, että tuuppaukset kohdistetaan usein pieni- ja keskituloisiin.

Tuuppauksiin keskittyminen saattaa siis jossain tapauksissa estää tehokkaampien toimien toteuttamisen ja hukata rajallisia resursseja vaikutusyrityksiin, joiden tehokkuudesta ei ole takeita.

FT Jani Sinokki työskentelee filosofian erikoistutkijana Ilmastotuuppaus-hankkeessa Turun yliopistossa ja tekee tiedeviestintää Vihatohtori-nimellä.

Artikkelin kuvituskuva: Jametlene Reskp / Unsplash

Julkaisu Tuupata vai eikö tuupata? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kevään 2027 eduskuntavaalit ovat vaaleihin valmistautuville puolueille entistä vaikeampi tilaisuus erottautua toisistaan. Suomalaisten tulevaisuudenusko on historiallisen alhaalla, ja nuorten kohdalla voidaan puhua jo romahduksesta. Huolten taustalla on erityisen heikko taloudellinen tilanne, jonka seurauksena Suomi on noussut Euroopan työttömyystilastojen kärkeen.

Puolueet ovat jo vuosikymmenten ajan etääntyneet perinteisistä yhteiskunnallisista jakolinjoista ja kiinnittyneet yhä vahvemmin valtioon. Nyt sekä taloudellinen niukkuus että murentunut sääntöpohjainen maailmanjärjestys ovat lisänneet painetta poliittiseen yhtenäisyyteen monissa keskeisissä kysymyksissä.

Perinteiset valtapuolueet ovat tilanteessa, jossa vaihtoehtojen esittäminen on yhä vaikeampaa. Kansalaisten näkökulmasta politiikka voi näyttäytyä vaihtoehdottomana ja vaalit uhkaavat muuttua imagonrakennuksen rituaaliksi. Kirjoituksessa tarkastellaan, miten tämä kehitys näkyy suomalaisessa puoluejärjestelmässä ja mitä seurauksia sillä on edustukselliselle demokratialle tulevien eduskuntavaalien kynnyksellä.

Ideologinen tyhjyys teoreettisena ilmiönä

Ajatus puolueiden ideologisesta tyhjyydestä ei ole uusi. Politiikan tutkija Otto Kirchheimerin klassinen catch-all-puolue -käsite kuvaa puolueiden siirtymää ideologisesti jäsentyneistä joukkopuolueista vaalimenestystä maksimoiviin organisaatioihin. Maksimoidessaan vaalimenestystä puolueet luopuvat vahvasta ideologisesta profiilistaan ja kiinnittymisestään selkeästi tietyn yhteiskuntaluokan etujen ajajina.

Politiikan tutkijoiden Richard Katzin ja Peter Mairin kartelliteesi vie analyysin pidemmälle. Sen mukaan vakiintuneet puolueet alkavat toimia kartellin tavoin: ne kilpailevat vaaleissa, mutta samalla suojaavat yhteisesti asemaansa ja rajaavat poliittista kilpailua. Puolueiden riippuvuus valtion rahoituksesta kasvaa, jäsenistön merkitys vähenee ja ideologiset erot kaventuvat. Politiikan keskeiset linjat epäpolitisoituvat, ja puolueet ammattimaistuvat vaalikoneistoiksi. Tämän seurauksena puolueet etääntyvät yhteiskunnasta ja vaikeuttavat uusien poliittisten toimijoiden nousua.

Kiistojen painopiste on siirtynyt laajoista yhteiskunnallisista uudistuksista marginaalisiin, jopa symbolisiin kysymyksiin.

Myöhemmässä tuotannossaan Mair puhuu jopa edustuksen tyhjiöstä. Puolueet säilyvät institutionaalisesti vahvoina, mutta niiden kyky ilmaista yhteiskunnallisia ristiriitoja heikkenee. Tämä tyhjiö ei jää pysyvästi avoimeksi: sen voivat täyttää populistiset liikkeet, protestipuolueet tai vaihtoehtoisesti teknokraattinen päätöksenteko.

Kriitikot ovat huomauttaneet, että uudet ideat syntyvät vakiintuneiden puolueiden ulkopuolella kuten erilaisissa intressiryhmissä, ajatushautomoissa tai populististen haastajien keskuudessa. Toisaalta voidaan todeta, että ideologiset ristiriidat eivät ole kadonneet mihinkään, vaan niiden luonne on muuttunut.

Kiistojen painopiste on siirtynyt laajoista yhteiskunnallisista uudistuksista marginaalisiin, jopa symbolisiin kysymyksiin, jotka jäsentävät identiteettipohjaisia jakolinjoja kulttuurisella arvoulottuvuudella. Kärjistäen voidaan todeta, että äänestäjän huomio on helpompi herättää kritisoimalla Opetushallituksen linjauksia kuin käsittelemällä sosiaali- ja terveyspalvelujen monimutkaista järjestämistä.

Suomalaisten yleispuolueiden perintö

Vuosituhannen vaihde oli yleispuolueiden kulta-aikaa.Keskusta, SDP ja kokoomus pyrkivät laajaan kannatukseen taloudellisesti suotuisana aikana, jolloin poliittinen kilpailu perustui ennen kaikkea hallintakykyyn ja maltillisiin linjauksiin. Samaan aikaan ajoittuu myös politiikan henkilökeskeisyyden vahvistuminen. Koska puolueiden tavoitteet näyttivät samalta, kasvot ja retoriikka alkoivat korostua tärkeinä erottautumiskeinoina.

Politiikan tutkija Rauli Mickelssonin määrittelee Suomen puolueet -kirjassaan yleispuolueet puolueiksi, jotka pyrkivät keräämään kannatusta laajasti eri yhteiskuntaryhmistä ylläpitäen joustavaa ideologista linjaa. Niille on tyypillistä hallituskelpoisuuden ja pragmaattisuuden korostaminen sekä koko kansan edustaminen yksittäisen ryhmän etujen sijaan.

Lähes kahden vuosikymmenen taloudellisen pysähtyneisyyden aikana perinteiset puolueet ovat kukin vuorollaan saaneet puolueohjelmiensa tavoitteet läpi.

Lähes kahden vuosikymmenen taloudellisen pysähtyneisyyden aikana perinteiset puolueet ovat kukin vuorollaan saaneet puolueohjelmiensa tavoitteet läpi. Sanna Marinin hallituskaudella toteutettiin viimeinkin sosiaali- ja terveyspalveluiden kokonaisuudistus, jonka osana keskusta saavutti pitkään tavoittelemansa maakuntauudistuksen. Samalla SDP sai toteutua tuolloin pitkään tavoittelemansa oppivelvollisuusiän pidennyksen.  

Petteri Orpon hallituksen aikana toteutettujen työmarkkinauudistusten myötä kokoomus liittyi viimeisenä perinteisestä kolmen suuresta siihen joukkoon, jota vaivaa nyt tyhjyys poliittisten tavoitteiden osalta. Puolestaan perussuomalaiset ja vihreät ovat vuorollaan menettäneet kannatustaan hallitusvastuun myötä, samalla kun perinteiset puolueet ovat omaksuneet niiden tavoitteita.

Siirtymä niukkuuden ja asiantuntijavallan aikaan

Puolueidemme historiallinen kehitys on yhtäläinen edellä esitettyjen teoreettisten huomioiden kanssa. Joukkopuolueet ovat muuttuneet yleispuolueiksi, ja puolueorganisaatioiden painopiste on siirtynyt jäsenistön palvelemisesta viestintään ja vaalityöhön. Varsinainen poliittinen valmistelu tapahtuu yhä useammin eduskuntaryhmissä sekä ministereiden ympärille rakentuneissa avustaja- ja asiantuntijaverkostoissa.

Muutos siirtää politiikan luonnetta kohti asiantuntijavallalle tyypillistä rationaalisuutta. Päätökset esitetään välttämättöminä ja vaihtoehdottomina, hallinnollista toteutusta edellyttävinä ratkaisuina pikemminkin kuin kilpailevien yhteiskunnallisten visioiden tuloksina. Tämä ei tarkoita politiikan katoamista, vaan sen muodon muuttumista: kamppailu käydään yhä useammin siitä, kuka hallitsee tulkintaa taloudellisista realiteeteista.

Poliittiset linjaukset muotoutuvat hallinnon ja asiantuntijaverkostojen ehdoilla, samalla kun puolueiden rooliksi jää näiden linjausten poliittinen viimeistely.

Puolueiden omien tutkimus- ja valmisteluresurssien supistuminen on samalla avannut tilaa uudelle asiantuntijakerrostumalle. Näiden politiikka-ammattilaisten urat kulkevat ministeriöiden, eduskuntaryhmien, ajatuspajojen ja konsulttitoimistojen välillä.

Poliittiset linjaukset muotoutuvat hallinnon ja asiantuntijaverkostojen ehdoilla, samalla kun puolueiden rooliksi jää näiden linjausten poliittinen viimeistely. Kehitys ei ole yksiselitteisesti kielteistä. Asiantuntijuus ja hallinnollinen osaaminen ovat välttämättömiä monimutkaisessa yhteiskunnassa.

Kuka määrittää poliittisen agendan tulevaisuudessa?

Agendan asettamisen näkökulmasta on olennaista erottaa toisistaan julkinen asialista ja poliittisen päätöksenteon asialistat. Julkinen asialista rakentuu mediakeskusteluissa ja ohjaa vääristäenkin kysymyksiä poliittisesti merkittävistä kysymyksistä. Päätöksenteon asialistat, kuten hallitusneuvottelut ja budjettiprosessit, muotoutuvat suurilta osin julkisuuden ulkopuolella. Näissä neuvotteluissa on kyse priorisoinneista ja kompromisseista, mikä osaltaan selittää vaalipuheiden ja toteutuneen politiikan välistä kuilua.

Tutkimukset osoittavat, että päätöksenteon monimutkaistuminen on vahvistanut virkamiesten roolia suhteessa poliitikkoihin.  Asiantuntemuksensa myötä he pystyvät vaikuttamaan siihen, mitä asioita nostetaan päätöksentekoon tai mitä tietoa politiikoille annetaan.  Ajoittain korkeat virkamiehet ovat julkisuudessa tuoneet esiin ministeriön virkamiesten arvioita yhteiskunnallisista muutoksista, jotka eivät ole olleet täysin linjassa hallituksen kannan kanssa. Voimakkaita puheenvuoroja on totuttu näkemään erityisesti valtiovarainministeriön suunnasta, mutta tutkimusaineistossani on nostettu esiin monesti myös työ- ja elinkeinoministeriön korkeita virkamiehiä.

Tapahtuneet muutokset lujittavat prosessia, jossa päätöksenteon agenda muodostuu entistä pienemmässä institutionaalisessa piirissä.

Edellisvuoden lopussa saavutettu sopu velkajarrusta oli kokoomukselle selkeä poliittinen voitto, joka ankkuroi tulevat eduskuntavaalit talousvaaleiksi. Sopimuksen myötä kaikki eduskuntapuolueet vasemmistoliittoa lukuun ottamatta sitoutuivat valtiontalouden sopeuttamisen mittakaavaan, joka tarkoittaa väistämättä lisää niin leikkauksia kuin myös veronkiristyksiä. Sopimus vie poliittisen keskustelun sopeuttamisen yksityiskohtiin, kustannusvaikutuksiin ja vaikutusarvioihin. Politiikka alistuu näin entistä vahvemmin asiantuntijatiedolle, erityisesti valtionvarainministeriössä tuotetulle.

Ministeriöt kokoavat jo hyvissä ajoin ennen eduskuntavaaleja oman näkemyksensä tulevan vaalikauden työlistasta joko ministeriökohtaisesti tai yhteisenä, kansliapäälliköiden hyväksymänä versiona. Käytännön kokemukseni mukaan monet kyseisistä ehdotuksista päätyvät sellaisenaan hallitusohjelmaan ja lainsäädäntösuunnitelmaan riippumatta hallituskokoonpanosta. Kuten Eero Murto tutkimuksessaan toteaa, hallitusohjelman perusta on tosiasiassa jo pitkälti valmis siinä vaiheessa, kun poliitikot vasta aloittavat omat neuvottelunsa.

Virkamiesvallan lisäksi työmarkkinaosapuolilla on ollut huomattava vaikutusvaltaa lainsäädäntöön. Kolmikannan rakenne loi tilan, jossa poliittiset kysymykset valmisteltiin, soviteltiin ja usein ratkaistiinkin ennen varsinaista parlamentaarista käsittelyä.

Toisaalta työmarkkinakenttä on kokenut viimeisten vuosien aikana kuitenkin merkittäviä muutoksia, kun keskitetyistä tulopoliittisista ratkaisuisista on siirrytty liittokohtaisiin ja yrityskohtaisiin sopimuksiin. Samalla valtio on ottanut aiempaa aktiivisemman roolin työmarkkinoilla, erityisesti Orpon hallituksen kaudella, säätämällä useita työmarkkinalainsäädäntöön liittyviä uudistuksia sen sijaan, että se olisi pysytellyt perinteisessä sovittelijan roolissa.

Kansalaisjärjestöt ovat puolestaan joutuneet sopeutumaan rahoitusleikkauksiin ja rakenteellisiin muutoksiin, mikä on heikentänyt sen osallistumismahdollisuuksia poliittisen valmistelun varhaisiin vaiheisiin. Yhtäällä tapahtuneet muutokset lujittavat prosessia, jossa päätöksenteon agenda muodostuu entistä pienemmässä institutionaalisessa piirissä.

Vaikenemalla vaalivoittoon

Puolueet ryhtyvät valmistautumaan vaaleihin sekä hallitusneuvotteluihin noin vuotta ennen vaaleja. Tällä kertaa puolueiden ja intressiryhmien piirissä näyttäisi vallitsevan taustakeskustelun perusteella poikkeuksellinen tavoitteenasettelun uupumus. Yhteiskunnallista uudistamista lannistavat mielikuvituksen puute ja visiottomuus. Tilanne on erityisen vaikea, kun hallitusneuvottelijat joutuvat pohtimaan, mitkä ovat valtion ydintehtäviä vähenevien resurssien puitteissa.

Suomessa on toistuvasti nähty vaaleja, joissa vaalitulosta on selittänyt pikemminkin hallituspuolueiden kannatuksen hiipuminen kuin johtavan oppositiopuolueen kyky tarjota uskottava ja selkeä vaihtoehto hallituksen politiikalle. Johtavat oppositiopuolueet ovat vaalien lähestyessä pyrkineet mediastrategioissaan välttelemään toimittajien kriittisiä kysymyksiä ja siirtäneet huomion politiikan sisällöistä puoluejohtajien henkilöimagon rakentamiseen.

Suomessa on toistuvasti nähty vaaleja, joissa vaalitulosta on selittänyt pikemminkin hallituspuolueiden kannatuksen hiipuminen kuin johtavan oppositiopuolueen kyky tarjota uskottava ja selkeä vaihtoehto hallituksen politiikalle.

Sen sijaan, että puolueiden linjaukset asetettaisiin avoimesti julkisen ja kriittisen tarkastelun kohteeksi, kärkeviä avauksia ja selkeitä kannanottoja vältellään. Kyseinen niin sanottu sammutettujen lyhtyjen taktiikka heikentää äänestäjien mahdollisuuksia arvioida puolueiden todellisia vaihtoehtoja ja on siten ongelmallinen demokraattisen päätöksenteon näkökulmasta.

Viimein kysymys ei siis ole siitä, palaavatko ideologiset ristiriidat, vaan siitä kenen ehdoilla ne muotoillaan. Politiikan tila ei jää koskaan tyhjäksi, vaan se purkautuu tyytymättömyytenä järjestelmän reunoilta, joko protestina tai vetäytymisenä.

HM Tuomas Kuoppala on valtio-opin väitöskirjatutkija, joka on työskennellyt aikaisemmin eduskunnassa, työmarkkinajärjestössä sekä tasavallan presidentin kansliassa.

Korjaus tekstiin 2.3.2026: Lauseen sisältö korjattu oikeaan muotoon kohdassa: ”Yhteiskunnallista uudistamista lannistavat mielikuvituksen puute ja visiottomuus.”
Ennen korjausta: ”Mielikuvituksen ja visiottomuuden puute on lannistavaa yhteiskunnallisen uudistamisen kannalta.”

Artikkelin kuvituskuva: Frederic Köberl / Unsplash

Julkaisu Vaalit ilman vaihtoehtoja ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Varsinais-Suomen maakunnan liitto ja Luonnonvarakeskus (Luke) käynnistivät tutkimuksen, jonka tehtävänä on kehittää maakunnan suunnittelukäytäntöjä puntaroivampaan ja pitkäjänteisempään suuntaan.

Tutkimuskohteena on käynnissä oleva ja tavoitellusti vuonna 2020 valmistuva Varsinais-Suomen Luonnonarvojen ja -varojen vaihemaakuntakaava. Kaavan tavoitteisiin liittyy jännitteitä, joiden käsittelemiseksi ja ratkaisujen muotoilemiseksi strategisiksi kaavamerkinnöiksi maakunnan liitto ja Luke ovat järjestäneet yhdeksän luonnonvarafoorumia.

Yhdessä luotujen strategisten kaavamerkintöjen avulla viranomaisten, kuntien, yrittäjien, sidosryhmien ja kansalaisten huomiota tarkennetaan kaavaprosessin aikana tunnistettuihin yhteiskuntakehityksen tai alueellisten tarpeiden kannalta olennaisiin asioihin. Näin luodaan yhteistä motivaatiota ja pitkäjänteistä sitoutuneisuutta tarttua toimeen.

Kaavoitus ja negatiivinen vapaus

Maankäyttö- ja rakennuslaki antaa menetelmälliset puitteet maanomistajien ja muiden toimijoiden osallistamiselle kaavoitukseen. Mukaan kaavatyöhön pääsevät kaikki, joita kaava tavalla tai toisella koskee.

Osalliset voivat esittää mielipiteensä useassa vaiheessa: ensin kaavan perustana oleviin valmisteluvaiheen asiakirjoihin, sitten lausunnon ensimmäisestä kaavaehdotuksesta ja lopulta muistutuksen nähtäville nostetusta kaavasta. Kansalaiset, kansalaisryhmät ja sidosryhmät saavat halutessaan osallistua menetelmällisesti hienopiirteiseksi hiottuun kaavaprosessiin.

Laki ei edellytä kaavoittajalta mitään erityistä aktiivisuutta tai panosta osallistaa ihmisiä kaavatyöhön. Muodollisesti riittää, että mahdollisuus kansalaisille, sidosryhmille ja kansalaisryhmille annetaan. Lain tavoitteena on olla hengeltään yhteistoimintaa ja kehittämistä suosiva.

Mitä useampaan kaavasuunnittelun vaiheeseen kansalaisia halutaan mukaan, sitä syvemmälle yhteiskunnallisiin olosuhteisiin ja kaavoituskulttuuriin kaavaprosessi uppoaa ja pitkäjänteisempää suunnittelusta yleensä tulee.

Kaavoittaja tukee näin toimijoiden negatiivista vapautta, eli sitä, ettei kaavoittaja julkisen vallan edustajana puutu tai sekaannu kansalaisen elämään, vaan antaa heidän tehdä itse omat osallistumispäätöksensä. Toimijoille tarjottu mahdollisuus osallistua menetelmällisesti selkeään ja johdonmukaiseen kaavaprosessiin riittää.

Toisaalta on yleisen edun mukaista kannustaa kansalaisia ja kansalaisyhteiskunnan järjestäytyneitä toimijoita osallistumaan maankäytön suunnitteluun. Maankäyttö- ja rakennuslaki ei aseta varsinaisia sisällöllisiä laatukriteereitä osallistumiselle.

Kaavaprosessin muodon ja sisällön ytimessä on osallistumis- ja arviointisuunnitelma (OAS), jossa määritellään kaavatyön tavoitteet ja niiden vaikutusten arvioimisen keinot sekä osalliset ja osallistumismenettelyt. OAS:n kautta kaavoittaja saa osallisten kommenteista ruohonjuuritason tietoa kaavatyön tarpeesta, tavoitteista ja ennakoiduista vaikutuksista.

OAS päivittyy koko kaavatyön ajan ja antaa siksi ajantasaista tietoa osallistumaan kiinnostuneille. OAS:n avulla tähdätään suunnittelukulttuurin kehittämiseen.

Kaavoittaja saa myös samalla tilaisuuden informoida kansalaisia, sidosryhmiä tai viranomaisia käynnissä olevasta suunnittelusta, sen tavoitteista ja sen tarkoitetuista yleisistä vaikutuksista. Vuorovaikutus on näin aina kaksisuuntaista.

Riippuu yleensä suunnittelun luonteesta ja osin myös kaavatyöhön käytettävien resurssien määrästä, haluaako kaavoittaja kansalaiset mukaan ongelman määrittelyyn, tiedon tuotantoon, vaihtoehtojen luomiseen ja puntarointiin, kaavamääräysten yksityiskohtaisempaan hahmottamiseen vai kenties vaikutusten arviointiin.

Mitä useampaan kaavasuunnittelun vaiheeseen kansalaisia halutaan mukaan, sitä syvemmälle yhteiskunnallisiin olosuhteisiin ja kaavoituskulttuuriin kaavaprosessi uppoaa ja sitä pitkäjänteisempää suunnittelusta yleensä tulee.

Maakuntasuunnittelu on lähtökohtaisesti pitkäjänteistä. Maakuntasuunnitelma ja -ohjelma ovat maakunnan poliittinen kannanotto pitkän ja keskipitkän aikavälin kehityksen tavoitteista. Niiden on tarkoitus ohjata alueen kehittämiseksi tehtäviä valintoja.

Ne ovat perusta maakuntakaavoille, mutta samalla syntyvästä maakuntakaavasta tulee perusta ajan oloon uusittaville maakuntasuunnitelmalle ja -ohjelmille sekä kunnissa tehtävälle sellaiselle kehittämistyölle, jolla on maakunnallinen ulottuvuus ja vaikutus. Maakuntasuunnittelu on alati jatkuva, rullaava prosessi.

Kohti positiivista vapautta

Varsinais-Suomen maakunnan liitto perusti viitisen vuotta sitten luonnonvarafoorumit (LVF) sidosryhmien, kansalaisten ja viranomaisten kytkemiseksi kumppaneiksi maakuntasuunnitteluun. Foorumeiden tarkoitus on kutsua erityisesti järjestäytyneitä toimijoita mukaan kaavatyöhön.

Kansalaisiakaan ei ole kielletty osallistumasta foorumeihin, mutta osallistuminen on tehty luontevammaksi intressiryhmille ja viranomaisille, koska tapaamiset järjestetään pääsääntöisesti virka-aikaan ilman eri korvausta. LVF:n tarkoitus on sitouttaa toimijoita Varsinais-Suomen maakunnan liiton tekemään vuorovaikutteiseen suunnitteluun.

Luononvarafoorumitoiminnalle ei ole valmista toimintamallia, vaan se rakennetaan tilannekohtaisesti. Luken vetämä PALOn osahanke kehittää yhdessä Varsinais-Suomen maakunnan liiton kanssa tapoja sovittaa pitkäjänteisesti yhteen kaavatyön kolmea yleistä, mutta ilmiselvästi ristiriitaisuuksia sisältävää tavoitetta: biotalouden edistäminen, luonnonarvojen vaaliminen ja virkistys- ja retkeilymahdollisuuksien turvaaminen.

LVF-prosessista on muodostunut jatkumo strategisten kaavamerkintöjen luomiseksi. Strategisten kaavamerkintöjen avulla toimijoiden – viranomaisten, kuntien, yrittäjien, sidosryhmien ja kansalaisten – huomiota tarkennetaan kaavaprosessin aikana tunnistettuihin yhteiskuntakehityksen tai alueellisten tarpeiden kannalta olennaisiin asioihin ja luodaan yhteistä motivaatiota ja sitoutuneisuutta tarttua toimeen.

Kaavoittajat ja tutkijat ovat yhdessä muiden kanssa avanneet perinteistä osallistavan suunnittelun negatiivisen vapauden käsitystä – vapautta julkisen vallan väliintulosta – ja kehittäneet sitä.

Maakuntakaavamerkintöjen aihiota saatettiin alulle luonnonvarafoorumien sarjassa, ja kaavoittaja jalosti niitä syksyllä 2018. Keväällä 2019 prosessi eteni yhdeksänteen luonnonvarafoorumiin, jossa esiteltiin kuhunkin maakuntakaavan kolmeen tavoitteeseen liittyviä mahdollisimman konkretisoituneita strategisia merkintöjä, erityisesti niin sanottuja kehittämisperiaatemerkintöjä.

Näillä merkinnöillä osoitetaan sellaisia alueita tai kokonaisuuksia, joilla on tunnistettu olevan alueellisesti merkittävää potentiaalia ja jotka tukevat jo luotuja tavoitteita. Varsinais-Suomessa niitä oli kolmenlaisia: laaja, merkittävä ja yhtenäinen metsävaltainen vyöhyke, matkailun, retkeilyn ja virkistyksen kehittämisvyöhyke sekä vesiviljelyn kehittämisalue.

Syksyllä 2019 kaavatyö on edennyt vaiheeseen, jossa suunnittelijat valmistelevat ensimmäistä, tammikuussa 2020 sidosryhmä- ja viranomaislausunnolle lähtevää kaavaehdotusta. Strategisilla kehittämisperiaatemerkinnöillä on kaavassa merkittävä rooli.

Varsinais-Suomen vaihemaakuntakaavatyö on perustunut aktiiviseen pyrkimykseen saada sidosryhmiä ja kansalaisia mukaan. Kaavoittajat ja tutkijat ovat yhdessä muiden toimijoiden kanssa avanneet perinteistä osallistavan suunnittelun negatiivisen vapauden käsitystä – vapautta julkisen vallan väliintulosta – ja kehittäneet sitä suuntaan, jossa kansalaisia ja kansalaisryhmiä kannustetaan työskentelemään kaavoittajan kanssa strategisten merkintöjen aikaansaamiseksi.

Kehitys on ollut kohti positiivista vapautta, aktiivisesti tuettua vapautta luoda yhdessä tulevaisuuden askelmerkkejä. Kaavan valmistelussa sidosryhmät ja kansalaiset eivät ole vain auttaneet kaavoittajaa, vaan he ovat tehneet yhteistyötä ja puntarointia toinen toistensa kanssa. Tulevat kaavamerkinnät ovat näin ollen, ainakin jollain lailla, yhdessä luotuja.

Positiivisesta vapaudesta yhteisluomiseen

Politiikan filosofi Hannah Arendtin mukaan politiikan merkitys on vapaudessa ja politiikan lähtökohta on alullepano. Niin on myös Varsinais-Suomessa.

Kaavoittajat ovat toki neutraaleja yhteiskunnallisten etujen ja lainmukaisuuden puolestapuhujia, mutta he myös aktiivisesti kehittävät tiettyihin ongelmallisiin kaavatilanteisiin soveltuvia kaavamerkintöjä. He pyrkivät keksimään ristiriitaisiin tai konflikteja todennäköisesti aiheuttaviin tilanteisiin kaavoituksellisen ratkaisun.

Pitää muistaa, että nämä ongelmalliset tilanteet ovat usein syntyneet demokraattisesti EU:ssa, eduskunnassa tai maakuntavaltuustossa päätetyistä tavoitteista ja strategioista. Kaavoittaja on näin hyvinkin tietoinen osastaan ja vaikutusmahdollisuuksistaan demokraattisessa poliittisesti ohjatussa päätöstenteon ketjussa.

Ongelmalliset tilanteet ovat usein syntyneet demokraattisesti EU:ssa, eduskunnassa tai maakuntavaltuustossa päätetyistä tavoitteista ja strategioista.

Myös Varsinais-Suomessa kaavoittajat ovat olleet aloitteellisia strategisten kehittämisperiaatemerkintöjen suhteen. Arendtlaisessa hengessä voidaan hyvinkin ajatella kaavoittajien olevan poliittisesti motivoituneita, koska he auttavat kehystämään pitkän aikavälin haasteet, tarjoavat käytössä olevia kaavatyökaluja haasteisiin vastaamiseksi sekä keräävät ympärilleen motivoituneen tietoyhteisön artikuloimaan kaavamääräyksiä ja toisaalta myös sitoutumaan niiden toteuttamiseen.

Kaavoittajien aloitteellisuus, strategisen suunnittelun avoimuus sekä viranomaisten, sidosryhmien ja kansalaisten aktiivisuus ulottavat suunnittelun perinteisen osallistamisen tuolle puolen.

Voidaanko Varsinais-Suomen kaavatyön yhteydessä puhua yhteisluomisesta? Vastaus piilee osin siinä, miten merkintöjen määritelmiä ja tarkoituksia on yhdessä hiottu, mutta erityisesti siinä, miten strategiset merkinnät suunnitellaan pantavan toimeen ja millaisia vaikutuksia nämä suunnitelmat toteutuessaan synnyttävät.

Tässä, kuten kaavoituksessa yleensäkin, kuntien rooli on keskeinen. Maakunnan liitto laatii maakuntakaavan, mutta kuntien edustajat hyväksyvät sen, ja kuntien myötävaikutuksella maakuntakaava myös toteutuu. Mikäli myös maakuntakaavan toimeenpano ja vaikutusten seuranta ovat vuorovaikutteisia, puntarointiin perustuvia prosesseja ja kaavan toteutumiin reagoidaan aktiivisesti suunnittelu- ja toimeenpanotyötä yhdessä täsmentämällä, voidaan uskoakseni puhua yhteisluomisesta.

Kaavan yhteisluominen ei ole vain taustatiedon yhteistuotantoa tai kaavamerkintöjen yhteissuunnittelusta vaan yhteistoiminnan jatkamista toimeenpanoon ja seurantaan asti.

Kaavan yhteisluominen ei siis ole vain taustatiedon yhteistuotantoa tai kaavamerkintöjen yhteissuunnittelua vaan yhteistoiminnan jatkamista toimeenpanoon ja seurantaan asti. Kaavoittajat ja asiantuntijat eri kaavatasoilla sitoutuvat toteuttamaan kaavan yleistä tarkoitusta yhteistyössä sidosryhmien, yrittäjien ja kansalaisten kanssa.

On toisin sanoen onnistuttu synnyttämään eräänlainen yhteisluomisen kollektiivi tai tietoyhteisö, joka ei olisi ilman kaavaprosessia ja sen strategisia merkintöjä ilmaantunut. Tämä on olennaista, koska yhteisluominen ulottuu pidemmälle kuin mihin kaava kantaa.

Yhteisluominen muokkaa tapoja ja juurruttaa niitä. Yhteisluomisella saadaan aikaan jotain pysyvämpää, pitkäjänteistä. Yhteisluomisen päälleliimaaminen ei onnistu.

Lähtökohtaisesti maakuntakaavan yhteydessä on verrattain vaikeahkoa puhua yhteisluomisesta: kaavan toimeenpano ei ole kaavasta päättäneiden käsissä. Tämä oli yksi syy, miksi Varsinais-Suomeen alun alkaen perustettiin luonnonvarafoorumit.

Niiden tarkoitus on ollut sitouttaa ja juurruttaa toimijat vuorovaikutteisen suunnittelun periaatteisiin ja valmisteilla olevien kaavojen tarkoitukseen. Ajatus on ollut, että toimijat ovat mukana koko kaavasyklin: ongelman- ja tavoitteiden määrittelystä tiedontuotantoon, merkkien luomiseen, toimeenpanoon ja vaikutusten seurantaan.

Nykyinen vallalla oleva minimiosallistaminen vie prosessia toimeenpanon ja seurannan kynnykselle, mutta varsinaisen kaavatyön tuolle puolen, toimeenpanoon ja käytäntöjen juurruttamiseen asti se ei ulota.

Kyse on ollut tietoisesti yhteisluomisen tukemisesta. Varsinais-Suomen liitto on omalla tavallaan ollut positiivisen vapauden asialla.

Muodollisesti ajateltuna nykyinen vallalla oleva minimiosallistaminen vie prosessia toimeenpanon ja seurannan kynnykselle. Prosessin aluksi tehdyssä osallistumis- ja arviointisuunnitelmassa yhteisluomiselle luodaan lähtökohdat, mutta varsinaisen kaavatyön tuolle puolen, toimeenpanoon ja käytäntöjen juurruttamiseen asti se ei ulota.

Varsinais-Suomessa katse on ollut pidemmällä. Pitkä aikaväli paljastaa, kuinka pitkäjänteiseksi kaavaprosessi on Varsinais-Suomessa muodostunut, toisin sanoen kuinka merkittävästi luonnonarvojen ja -varojen vaihemaakuntakaavasta tullaan kunnallisessa maankäytön suunnittelussa poikkeamaan. Maakuntakaavaa on viime vuosina tietoisesti viety ohjaavasta strategisempaan ja lähtökohtaisesti mahdollistavampaan suuntaan.

Samalla vastuuta kaavan tulkinnasta on vyörytetty toteuttaville ja toteutumista seuraaville tahoille, kuten kunnille ja ELY-keskuksille. Vuorovaikutuksen avulla LVF:ssa on pyritty edistämään sitä, että kaavan tulkitsijoilla ja tekijöillä olisi mahdollisimman yhdenmukainen näkemys siitä, mihin eritoten strategisilla merkinnöillä pyritään vaikuttamaan ja mitä niillä pyritään edistämään.

Lähitulevaisuus näyttää, miten tämä tulkinnallinen yhteisymmärrys jalostuu kaavan toteutumiseksi. Kaavan ohjaavuuden pitkäjänteisyys riippuu siitä, millaisen vuorovaikutuksen, tahdon ja sitoumuksen mutta ennen kaikkea yhteisluovan aloitteellisuuden strateginen kaava onnistuu toimijoiden välille luomaan.

HT Juha Hiedanpää on luonnonvarapolitiikan tutkimusprofessori Lukessa.

Tutkimus on toteutettu osana Suomen Akatemian strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamaa konsortiohanke PALOa (Osallistuminen pitkäjänteisessä päätöksenteossa, 2017–2021).

Kirjoitus on osa Ratkaisuja vaalikaudet ylittävään politiikkaan -sarjaa, jossa PALO-tutkimushankkeen tutkijat kirjoittavat vaalikaudet ylittävästä politiikasta ja kansalaisvaikuttamisesta. Kirjoitukset liittyvät PALOn studia generalia -luentosarjaan.

Julkaisu Osallistamisesta yhteisluomiseen: vapaudestako on kysymys? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Tieteen poliittinen ohjaus lisääntyy”, uutisoitiin vuonna 2013, kun strategisen tutkimuksen rahoitusta ryhdyttiin suunnittelemaan osana tutkimuslaitosuudistusta (TULA). Uudistus synnytti kaksi uutta tutkimusrahoitusinstrumenttia, Suomen Akatemian yhteydessä toimivan strategisen tutkimuksen neuvoston (STN) rahoittaman strategisen tutkimuksen ja valtioneuvoston kanslian (VNK) tutkimus- ja selvitystoiminnan (VN-TEAS).

Kentällä tutkijoiden reaktio oli pitkälti uutisoinnin mukainen – pelättiin, että perustutkimus ajetaan maanrakoon ja hallitus poliittisine päämäärineen määrittelee sen, mitä tutkitaan. Ovatko nämä pelot käyneet toteen nyt kuusi vuotta, satoja rahoitettuja VN-TEAS-hankkeita ja 45 rahoitettua STN-hanketta myöhemmin?

Ensinnäkin täytyy todeta, että nämä kaksi instrumenttia ovat hyvin erilaisia, vaikka ne monissa keskusteluissa niputetaankin samaan koriin.

VN-TEAS-hankkeiden avulla tuotetaan tietoa päätöksenteon, tiedolla johtamisen ja toimintakäytäntöjen tueksi.

VN-TEAS-hankkeiden avulla tuotetaan tietoa päätöksenteon, tiedolla johtamisen ja toimintakäytäntöjen tueksi. Hankkeet ovat lyhyitä ja vastaavat nopeisiin tietotarpeisiin.  Kriittisesti arvioituna VN-TEAS-instrumentti edustaakin ”tiedon tilaamista”, joka voidaan nähdä yhä vakiintuneempana tapana jäsentää politiikkaa palvelevan tutkimuksen kenttää.

Strateginen tutkimus on pitkäjänteistä akateemista tutkimusta, jota toteuttavat tieteen kriteerein meritoituneet tekijät. Strategisen tutkimuksen teemat nousevat kaikille avoimen työpajatyöskentelyn kautta. Valtioneuvosto tekee teemoista päätöksen, jota valmistellessaan se kuulee muun muassa valtioneuvoston tutkimus- ja innovaationeuvostoa.

Strategisen tutkimuksen neuvosto on jättänyt teema-aloitteen tähän mennessä viisi kertaa eikä yhtään STN:n ehdottamaa teema ole hylätty. Valtioneuvosto ei myöskään ole ottanut mukaan yhtään sellaista teemaa, jota STN ei olisi ehdottanut, vaikka valtioneuvosto onkin joskus täsmentänyt teeman yhteiskunnallista haastetta.  STN laatii teema-alueiden pohjalta tutkimusohjelmia, joista se päättää itsenäisesti.

Strateginen tutkimus on pitkäjänteistä akateemista tutkimusta, jota toteuttavat tieteen kriteerein meritoituneet tekijät.

Jääkö poliittinen ohjaus strategisessa tutkimuksessa siis tähän – kentältä tulleiden teemojen vahvistamiseen valtioneuvostossa? Toki strategisen tutkimuksen neuvostossa on edustettuna tiedeyhteisön ulkopuolisia tahoja, mutta poliittiseksi ohjaukseksi heidän panostaan tuskin voi kutsua.

STN-hankkeet pyrkivät myös toimimaan yhteistyössä sidosryhmiensä kanssa koko tutkimusprosessin ajan tehden transdisiplinääristä tutkimusta, eli tutkimusta, missä eri tieteenalat sekä myös akatemian ulkopuoliset toimijat osallistuvat tutkimusprosessiin. Tällaiselle tutkimukselle on kehittymässä tieteellisesti hyväksytyt lähestymistavat ja menetelmät.

VN-TEAS-teemat puolestaan tulevat suoraan ministeriöiltä, joiden edustajat istuvat myös hankkeiden ohjausryhmissä. Ohjausryhmä seuraa ja ohjaa hanketta sen koko toteutuksen ajan. Se vastaa myös hankkeiden laadunvarmistuksesta ja voi tehdä perustellun esityksen valtioneuvoston kanslialle hankkeen lopputulosten julkaisematta jättämisestä.

Tapauksissa, jolloin ministeriö ei ole tyytyväinen selvityksen lopputulokseen, se voi esimerkiksi laatukriteereihin vedoten todeta, että ei hyväksy hankkeen lopputulosta. Voidaankin oikeutetusti kysyä, onko ”tutkimus” puolueetonta, jos tiettyihin intresseihin sitoutuneet toimijat, kuten useissa tapauksissa ministeriöiden edustajat, pääsevät päättämään siitä, milloin tulokset ovat kunnossa.

Tämä lienee suhteellisen lähellä poliittista ohjausta. On myös olemassa riski, että etenkin hankkeisiin paljon osallistuneet tutkijat sensuroivat itseään, kun he tunnistavat, millaiset rajaukset ovat näissä hankkeissa soveliaita.

Onko tutkimuksen laatu kärsinyt?

TULA-uudistusta arvioinut VN-TEAS-hanke kysyy, oliko uudistuksen odottamaton vaikutus se, että konsultit ja ajatushautomot ovat lisääntyneet tiedontuottajina.

STN-hankkeiden kohdalla tämä on toteutunut osittain. Tutkijat arvioidaan tieteellisten meriittien mukaan, mutta STN:n vuorovaikutus-vaatimuksen myötä ovat syntyneet tutkimuksen vuorovaikutustyön markkinat. STN-hankkeilta vaaditaan tutkimuksen vuorovaikutussuunnitelma ja -työpaketti, jossa kerrotaan, keitä ovat hankkeen sidosryhmät ja miten vuorovaikutus heidän kanssaan toteutetaan.

Näillä markkinoilla vahvoilla ovat ajatushautomot ja konsulttifirmat etenkin silloin, jos tutkijat itse eivät omaa kokemusta ja osaamista transdisiplinäärisestä tutkimuksesta. Kuitenkin STN-hankkeista on tullut haluttuja ja tiedeyhteisössä arvostettuja tutkimushankkeita, joissa tuotetaan tietoa tieteellisen tutkimuksen kriteerien puitteissa.

STN:n vuorovaikutus-vaatimuksen myötä ovat syntyneet tutkimuksen vuorovaikutustyön markkinat.

Leena Gonzales ja Eriikka Oinonen toteavat analysoidessaan VNK:n selvityksiä tiedonkäytön lisäämisestä päätöksenteossa, että hallituksen tilaamaa eli hallituspoliittisesti relevanttia tietoa tuottavat etupäässä konsultit ja sektoritutkimuslaitosten kehittäjät. VN-TEAS-hankkeiden toteuttajina voi olla henkilöitä, joilla ei ole tutkijakoulutusta ja vankkaa tutkijataustaa. Hankkeet eivät olekaan yliopistomaailmassa haluttuja, osaksi niiden lyhyen keston ja tarkkaan sanellun toimeksiannon vuoksi.

VN-TEAS-hankkeiden lopputuote eli raportti ei käy läpi tieteellisen käytännön mukaista vertaisarviointia. Vertaisarviointi on todettu vaikeaksi hankkeiden aikataulun ja suuren määrän vuoksi.

Laadunvarmistuksesta vastaa ohjausryhmä, joka koostuu ministeriöiden edustajista, joilla ei välttämättä ole tutkijakoulutusta ja joiden voi olla vaikeaa säilyttää riittävä puolueettomuus – erityisesti, jos tutkimus arvioi kriittisesti heidän edustamaansa toimintakenttää. Keskusteluja on tosin käyty siitä, että VN-TEAS-hankkeille tehtäisiin pistokokeena tieteellistä arviointia.

VN-TEAS hankkeiden kohdalla ei siis voida puhua tieteellisestä tutkimuksesta. Tämä lienee selvää tutkijoille, jotka hankkeita toteuttavat, mutta ei niinkään suurelle yleisölle tai myöskään kaikille ministeriöiden edustajille.

Mitä on saatu ja opittu?

Kumpikin instrumentti puolustaa paikkaansa ja tehtäväänsä, vaikka epäkohtia on havaittu. Tutkitun tiedon tarve yhteiskunnassa ja päätöksenteossa ei ole kadonnut vaan päinvastoin lisääntynyt ongelmien muuttuessa yhä monimutkaisimmiksi.

TULA-uudistusta arvioineen hankkeen mukaan  sekä STN- että VN TEAS -instrumentit ovat mahdollistaneet ja lisänneet tutkimuksen yhteiskunnallista vuorovaikutusta. Raportissa todetaan, että ”tutkijayhteisöjen, julkishallinnon, elinkeinoelämän ja kansalaisyhteiskunnan toimijoiden välinen yhteistyö on monipuolistunut”.

VN-TEAS-hankkeilla on oma roolinsa nopean täsmätiedon tuottajana.

Kokonaisuutta tarkastellen VN-TEAS-hankkeilla on oma roolinsa nopean täsmätiedon tuottajana. Instrumentti on vastaus tiedepoliittisen ilmapiirin mukaiselle ”tiedon tilaamiselle” joka huomioi erityisesti valtionhallinnon tarpeita. Kyse ei olekaan perinteisessä merkityksessä ymmärretystä tieteellisestä tutkimuksesta, vaan omanlaisestaan formaatista.

Ensimmäiset STN-tutkimushankkeet ovat juuri päättymässä ja niiden vaikuttavuuden arviointi on käynnistynyt. Vaikka niiden laajemmasta yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta on hankala vielä sanoa mitään, ainakin strateginen tutkimus on synnyttänyt uudenlaista akateemista osaamista ja kehittänyt tutkijoiden asiantuntijuutta. Hankkeet jalostavat transdisiplinäärisiä tutkijoita, jotka osaavat käyttää uusia vuorovaikutteisia tiedon yhteistuotannon tutkimusmenetelmiä tutkimuksen tekemisessä.

Kaisa Korhonen-Kurki on ympäristöpolitiikan dosentti, joka toimii strategisen tutkimuksen ohjelmajohtajana sekä tutkijana ja tutkimuskoordinaattorina Helsingin yliopistossa ja on toiminut tutkijana ja toteuttajana VN-TEAS-hankkeessa.

Julkaisu Mitä on tutkimuksen strateginen tai poliittinen ohjaus? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Lobbareita pidetään usein uhkana demokratialle. Helsingin yliopiston entinen rehtori ja kansleri Kari Raivio toteaa Helsingin Sanomille antamassaan haastattelussa 24.3., että iso osa esimerkiksi sote-valmistelussa kuulluista asiantuntijoista oli itse asiassa jonkin eturyhmän asiaa ajavia lobbareita asiantuntijan kaavussa.

Raivion mukaan lobbareidenkin joukossa on varmasti asiantuntijoita, mutta heidän päätöksentekoon tuomaansa tietoa ei voida pitää tutkimustiedon välittämisenä päätöksentekijöille, vaan kyse on lähinnä siitä, että tutkimustietoa käytetään keppihevosena, jolla tavoitetaan päätöksentekijät.

Raivion esittämät ajatukset eivät ole poikkeuksellisia, sillä niin tutkimuksessa kuin julkisessa keskustelussakin lobbareiden roolia on tarkasteltu lähinnä uhkien ja haittojen näkökulmasta. Eurooppalainen demokratia ei kuitenkaan vain siedä lobbareita, vaan se myös tarvitsee heitä.

Demokratia kriisissä?

Edustuksellisen demokratian kriisistä on puhuttu jo pitkään. Syitä on etsitty niin globalisaatiosta kuin uusliberaalista talousideologiasta. Kriisi ei kosketa ainoastaan unionin jäsenvaltioita vaan myös EU:n omaa päätöksentekoa.

EU-vaalit eivät juuri äänestäjiä kiinnosta, mikä heijastuu alhaiseen äänestysaktiivisuuteen. Vaaleissa saadusta poliittisesta mandaatista on yhä vaikeampi puhua uskottavasti.

Voisivatko intressiryhmät ja etujärjestöt ottaa puolueiden paikan ja pyrkiä korjaamaan edustuksellisen demokratian valuvikoja? Perinteisesti vastaus on ollut epäilevä.

Etujärjestöjen ja intressiryhmien on ajateltu edustavan lähinnä hyvinvoivan ylemmän keskiluokan etuja. Tässä keskustelussa on ollut tapana muistuttaa siitä, ettei syrjäytyneillä ja asunnottomilla ole lobbareita.

Lobbaus-sanaa käytetään usein virheellisesti viittamaan ainoastaan yksityisen edun edistämiseen ja lobbarilla viestintätoimistoon.

Lobbaus-sanaa käytetään usein virheellisesti viittamaan ainoastaan yksityisen edun edistämiseen ja lobbarilla viestintätoimistoon. Lobbareita ovat kuitenkin myös niin ClientEarth, Kuluttajaliitto kuin EUROCHILD. Nämä kansalaisjärjestöt tekevät vaikuttamistyötä, eli lobbaavat. Yksityisen edun sijasta kansalaisjärjestöt ja muut kansalaisyhteiskunnan toimijat ajavat työntekijöiden, luonnon, kuluttajien tai lasten etuja.

Lisäksi on huomautettu siitä, ettei etujärjestöjä ole valittu vaaleilla. Niiltä puuttuu demokraattinen mandaatti puhua kansan nimissä. Jos intressiryhmillä ja etujärjestöillä on valtuutus, se on heidän itsensä antama.

Viime vuosina tutkijat, kuten Sabine Sauruggger, Beate Kohler-Koch ja Christine Quitkatt, Joost Berkhout ja Marcel Hanegraaf sekä Anne Rasmussen ja Stefanie Reher, ovat kuitenkin ryhtyneet uudelleenarvioimaan näitä aikaisempia pessimistisiä arvioita. Lobbauksella voikin olla demokraattisia avuja. Keskustelussa on viitattu kolmeen rooliin, joissa intressiryhmät ja etujärjestöt voivat myötävaikuttaa demokraattiseen päätöksentekoon.

Lobbauksen demokraattiset tehtävät

Ensinnäkin etujärjestöt ja intressiryhmät luovat tilaa, jossa erilaiset tarpeet ja toiveet voidaan tuoda esiin ja saada kuuluviin. Osallistavaa ja osallistuvaa kansalaisuutta korostavan demokratiapuheen yksi suurimmista harhoista on, että kansalainen menee työpäivän jälkeen kuntosalille ja sen jälkeen kotiin kirjoittamaan vastinetta komission tai EU-viraston julkiseen kuulemiseen. Kansalainen ja demokratia tarvitsevat lobbareita, jotka kirjoittavat vastineita.

Toiseksi intressiryhmät välittävät tietoa ja asiantuntemusta päätöksentekijöille. Lobbarit ovat tänä päivänä mitä suurimmassa määrin asiantuntijoita. Ei liene sattumaa, että EU:n edunvalvojia koskevassa hyvässä edunvalvontatavassa lobbarilta nimenomaisesti edellytetään sitoutumista siihen, että sen antamat tiedot ovat kattavia ja ajantasaisia eivätkä johda harhaan.

Lobbareiden päätöksentekoon välittämä asiantuntemus ja tieto ovat elintärkeitä toimivalle päätöksenteolle. Tätä ei yleensä kiistetäkään. Niin Raivio kuten monet muutkin kuitenkin kritisoivat sitä, että lobbarilla on oma agenda.

Se, että lobbarilla on oman viiteryhmänsä edut ja tavoitteet ajettavanaan, ei tee hänestä asiantuntijan vastakohtaa.

Tässä kuitenkin mennään metsään. Se, että lobbarilla on oman viiteryhmänsä edut ja tavoitteet ajettavanaan, ei tee hänestä asiantuntijan vastakohtaa. Tällaisissa puheista lobbarista ”asiantuntijan kaavussa” sekoitetaan keskenään lobbari, asiantuntija ja (akateeminen) tutkija. Tutkija ei ole lobbari eikä lobbari ole tutkija, mutta lobbari voi olla, ja usein onkin, asiantuntija.

Sekä kotimaata että ulkomaita vaivaavan tiedevastaisuuden yllättävä uhri on lobbari. Kun julkisessa keskustelussa hämärtyy se, mitä tutkija tekee ja miksi ja mitä esimerkiksi tutkijan yhteiskunnallinen vaikuttaminen tarkoittaa, myös lobbarin asiantuntijaroolin arvostus kärsii.

Kun julkisessa keskustelussa hämärtyy se, mitä tutkija tekee ja miksi ja mitä esimerkiksi tutkijan yhteiskunnallinen vaikuttaminen tarkoittaa, myös lobbarin asiantuntijaroolin arvostus kärsii.

Kolmanneksi intressiryhmien toimintaan liittyvää demokraattista funktiota kuvataan joskus vertauskuvallisesti voimansiirtohihnana (engl. transmission belt). Termillä viitataan siihen, että intressiryhmät siirtävät ja kanavoivat kansalaisten tarpeet ja toiveet päätöksentekoon. Ne eivät siis pelkästään tuota tilaa, jossa kaikki saavat äänensä kuuluviin, vaan myös varmistavat, että päätöksenteko heijastaa yhteisiä päämääriä ja että yhteiskunnan etu toteutuu mahdollisimman tehokkaasti.

Sekä-että-demokratiaa?

Ylläolevan tarkoitus ei ole kuitenkaan kilpailuttaa puolueita ja intressiryhmiä, eikä väittää, että aika on ajanut puolueiden ohi. Aivan kuten perussopimuksiin kirjattua eurooppalaista demokratiaa, joka yhdistää edustuksellista ja osallistuvaa demokratiaa, myös lobbauksen ja puolueiden kautta kanavoituvan vaikuttamisen suhdetta ei tulisi tarkastella joko-tai-dikotomiana, vaan sekä-että-suhteena.

lobbauksen ja puolueiden kautta kanavoituvan vaikuttamisen suhdetta ei tulisi tarkastella joko-tai-dikotomiana, vaan sekä-että-suhteena.

Lähinnä kyse on siitä, että lobbareiden positiivinen, demokratiaa vahvistava rooli on jäänyt liian vähälle huomiolle. Lobbareiden demokraattista roolia korostavalla keskustelulla on myös vahva oikeudellinen ja valtiosääntöinen tuki. Tämä on tunnistettu yhdysvaltalaisessa keskustelussa, mutta erityisesti eurooppalaisessa keskustelussa unohtuu, että päätöksenteko perustuu moniäänisen demokratian varaan.

Sopimuksessa Euroopan unionista todetaan artiklassa 11, että unionin toimielinten tulee antaa kansalaisille, etujärjestöille ja kaikille niille, joita EU:n päätökset koskevat, mahdollisuus vaikuttaa päätöksentekoon. EU:n toimintaa koskeva perustuslaillinen kehikko edellyttää yhteistoimintaa lobbareiden kanssa.

Lobbaus ja kansan ääni

Edustavatko intressiryhmät sitten tasapuolisesti kaikkia tahoja? Yllä jo mainittiin se, että intressi- ja eturyhmät edustavat niitä, jotka saavat jo muutenkin äänensä kuuluviin, mikä heikentää niiden oikeutusta puhua ”kansan” puolesta.

Viimeaikaisia, niin kansallisia kuin eurooppalaisia, vaaleja on leimannut populististen liikkeiden nousu. Eräissä yhdysvaltalaisissa puheenvuoroissa on vedetty yhtäläisyysmerkkejä lobbauksen ja populististen liikkeiden nousun välille.

Näiden puheenvuorojen kantava ajatus on, että lobbaus ruokkii poliittiseen päätöksentekoon koettua epäluottamusta, joka sataa vaaleissa populististen puolueiden laariin.

Populismin ja lobbauksen välinen suhde on kuitenkin huomattavasti tätä monimutkaisempi. Populismiin kytkeytyvä epäluulo asiantuntijoita ja asiantuntijuutta kohtaan tarjoaa yhden mahdollisuuden eritellä lobbaukseen ja populismin välistä suhdetta. Esimerkiksi ympäristötietoisuutta pidetään tavallisesti osana liberaalia kansainvälistä poliittista agendaa, joka keskittyy asiantuntijatiedon avulla maailmanlaajuisten sopimusten rakentamiseen ja kansalaistoiminnan luomiseen kansallisten rajojen yli.

Lobbauksen demokraattisen potentiaalin tunnistaminen ja vahvistaminen edellyttää asiantuntijavetoisten etu- ja intressiryhmien ja populististen liikkeiden välisen suhteen tarkempaa tutkimusta.

Vaikka merkkejä on näkyvissä niin kutsutun vihreän populismin noususta, lobbauksen demokraattisen potentiaalin tunnistaminen ja vahvistaminen edellyttää asiantuntijavetoisten etu- ja intressiryhmien ja populististen liikkeiden välisen suhteen tarkempaa tutkimusta.

Lobbauksen positiivisen roolin vahvitsaminen

Voiko päätöksentekijä tehdä jotain vahvistaakseen lobbareiden positiivista roolia päätöksenteossa? Kyllä voi. Ensinnäkin päätöksentekijä voi lähettää positiivisen signaalin esimerkiksi huolehtimalla lobbauksen toimintaedellytyksistä, niin taloudellisista kuin muistakin.

Pohjoismaissa on perinteisesti säännelty intressiryhmien ja kansalaisyhteiskunnan toimijoita kevyellä otteella. Vaikka tuore tutkimus näkee pohjoismaisessa ”light touch” -sääntelyssä paljon hyvää, sen kääntöpuolena tulee myös tietynlainen passiivisuus, joka saattaa heikentää ainakin julkista intressiä edustavien lobbareiden mahdollisuuksia vaikuttaa päätöksentekoon.

Toiseksi lobbausta voidaan – ristiriitaista kyllä – tukea sääntelemällä sitä. Lobbauksen sääntelyllä on useita etuja. Yksi merkittävä etu liittyy siihen, että sääntelyllä lobbauksesta karisee turha salamyhkäisyys, joka auttaa tunnistamaan lobbauksen ja lobbareiden – laajasti ymmärrettynä – myönteisen roolin.

Lobbausta voidaan tukea sääntelemällä sitä.

EU-vaalien aikaan katse kääntyy helposti Brysseliin. Sääntelyä kuitenkin tarvitaan myös ja ennen kaikkea jäsenvaltioissa. EU-politiikkaan vaikutetaan niin Helsingissä kuin Brysselissäkin, ja lobbauksen läpinäkyvyyttä tulee parantaa myös jäsenvaltioissa, ei pelkästään EU:n tasolla.

Suomessa hallitusohjelmaneuvottelujen yhteydessä noussut ”lobbarikohu” johti siihen, että hallitusohjelmaan tullee kirjaus lobbarirekisteristä. Suomella onkin 1.7.2019 alkavalla puheenjohtajuuskaudella mahdollisuus lyödä kaksi kärpästä samalla iskulla: perustaa rekisteri kotimaahan ja tukea EU-tason neuvotteluja toimielinten välillä nykyisen lobbarirekisterin vahvistamiseksi.

Tehtävää on myös lobbareilla itsellään. Ihan alkajaisiksi lobbarit voisivat luoda positiivisia merkityksiä myös kielen tasolla. Lobbauksen negatiivinen stigma yhdistetään usein yksipuoliseen kuvaan lobbauksesta. Esimerkiksi julkista intressiä edustavien tahojen olisi syytä vallata sana lobbaus takaisin elinkeinoelämän edunvalvojilta ja esiintyä julkisuudessa lobbareina.

Lobbaus ja vapaa demokratia

The Economistissa 13.4.2019 ilmestyneen jutun mukaan lobbarit ovat presidentti Donald Trumpin aikana olleet pulassa, toisin kuin on ehkä yleisesti oletettu. Jutussa haastateltujen nimettömien republikaani- ja demokraattilobbareiden mukaan hallinnon ja poliittisen päätöksenteon arvaamattomuus on tehnyt lobbauksesta lähes mahdotonta.

Jutusta voi vetää useita johtopäätöksiä, mutta yksi niistä sopii erinomaisen hyvin lopettamaan tämän kirjoituksen. Elinvoimainen lobbaus on hyvinvoivan ja terveen demokratian merkki. Huolehtimalla siitä, että lobbarit pystyvät vaikuttamaan päätöksentekoon, huolehdimme myös kansallisen ja eurooppalaisen demokratian hyvinvoinnista ja toimintaedellytyksistä.

Emilia Korkea-aho on eurooppaoikeuden ja lainsäädäntötutkimuksen apulaisprofessori ja Suomen Akatemian akatemiatutkija Itä-Suomen yliopistossa.

Julkaisu Eurooppalainen demokratia tarvitsee lobbareita ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Olemme viimeistään 2010-luvun jälkipuoliskolla tulleet laajasti tietoisiksi jättimäisistä globaaleista trendeistä, jotka huomaamattoman hitaasti mutta suurella varmuudella vievät meitä kohti merkittäviä hankaluuksia. Ilmastonmuutos, talouden globalisaation aiheuttama eriarvoisuuden kasvu sekä globaali muuttoliike kurottavat yli valtiollisten rajojen, hallinnonalojen ja – ehkä ennen kaikkea – ajan.

Nämä haasteet vaatisivat laajalla rintamalla pitkäjänteisesti tehtävää politiikkaa, joka ottaa tarkasti huomioon yhteiskuntien tulevat elinedellytykset. Lyhyissä sykleissä toistuviin vaaleihin ja ryhmäintressien edustamiseen perustuva edustuksellinen demokratiamme on kuitenkin lähtökohtaisesti varsin huono työkalu tällaiseen – etenkin nyt, kun politiikka on niin vahvasti polarisoitunut.

Näitä ristiriitoja suomalaisessa politiikassa olemme PALO-STN-hankkeen toisessa työpaketissa pyrkineet ymmärtämään.

Olemme keränneet mittavan politiikan aikajänteitä kartoittavan aineiston. Se sisältää kolmekymmentä ympäristöpolitiikan keskeisen päättäjän syvähaastattelua sekä tulokset kahdesta laajasta kyselytutkimuksesta, joista toinen oli suunnattu valtiotason poliittis-hallinnollisen eliitin edustajille (n = 700) ja toinen kansalaisille. Jälkimmäiseen vastasi noin 1 900 äänestysikäistä Suomen kansalaista. Esittelemme nyt alustavia havaintojamme.

Yleinen aikakäsitys

Meistä jokaisella on oma käsityksemme ajasta, sen kulumisesta sekä tulevaisuudesta. Psykologian tutkimuksessa on jo pitkään ollut käytössä useita, toisiaan lähellä olevia aikakäsityksen mittareita. Monet niistä mittaavat suunnitelmallisuutta, mutta muun muassa käyttämämme Torgrim Gjesmen luoma Future Time Orientation (FTO) mittaa yleistä käsitystä aikakäsityksestä.

Se koostuu kuudesta vastaajan aikaorientaatiota mittaavasta väitteestä (esimerkiksi ”En ole niin kovin huolissani tulevista asioista”), joihin annettujen vastausten perusteella luotavan summamuuttujan arvot kasvavat sitä mukaa, kun vastaajatasolla siirrytään kohti kauemmas tulevaisuuteen suuntautuvaa ajattelua. Pienemmät arvot kertovat vastaavasti lyhytjänteisestä aika-ajattelusta.

Esitimme Gjesmen väitteet vastaajille sekä eliitti- että kansalaiskyselyssä. Näiden ryhmien välisessä vertailussa eliitti osoittautui melko selvästi kansalaisia enemmän tulevaisuuteen suuntautuneeksi. Ero oli tilastollisesti erittäin merkitsevä. Eliitin sisällä virkamiehet olivat puoluepoliittisia toimijoita enemmän tulevaisuusorientoituneita.

Poliittinen aikakäsitys

On kuitenkin epäselvää, kertooko yksilön yleinen aikakäsitys myös tämän käsityksistä politiikan aikajänteistä. Ovatko yleisesti tulevaisuuteen suuntautuneet ihmiset pitkäjänteisiä myös poliittisilta preferensseiltään?

Päättäjien pitkäjänteisestä suhtautumisesta huolimatta politiikka Suomessa on varsin lyhytjänteistä.

Tämän selvittääksemme suunnittelimme ja esitestasimme 12 väitteen patterin, joka mittaa yksilön normatiivista käsitystä politiikan aikajänteestä. Mitä suurempi arvo, sitä enemmän tulevaisuusorientoitunutta yksilön mielestä politiikan tulisi olla.

Myös politiikan aikajänteen osalta eliitti on selvästi kansaa enemmän tulevaisuuteen suuntautunut. Poliittisen aikajänteen osalta virkamiehet erottuivat poliitikkoja ja naiset miehiä pitkäjänteisempinä. Kansan keskuudessa äänestäjät olivat äänestämättä jättäneitä enemmän tulevaisuuteen suuntautuneita.

Testasimme myös, missä määrin yleinen ja poliittinen aikajänne korreloivat keskenään. Havaitsimme, että vaikka yhteys on olemassa, ei se ole kovin vahva. Yleisestä aikakäsityksestä ei siis voida varmasti päätellä yksilön poliittista aikakäsitystä.

Rakenteet ja realiteetit

Näiden havaintojen perusteella voisi ajatella, että kykenemme hyvin huomioimaan tulevaisuuden suuret haasteet, koska päättäjämme ovat niin pitkäjänteisiä ja tulevaisuuteen suuntautuneita. Poliittinen päätöksenteko on kuitenkin muutakin kuin yksilöiden toiveiden täyttämistä.

Politiikan maailma täyttyy erilaisista ”realiteeteistä”, jotka voivat lyhentää tai pidentää päätöksenteon aikajännettä siitä, mitä sen yksilöiden, päättäjienkin, mukaan tulisi olla.  Yllättävät ja huomiota herättävät tapahtumat kiilaavat helposti asialistan kärkeen luomaan painetta, kun taas sote-uudistuksen kaltaiset ikuisuusprojektit liimaantuvat agendalle, vaikka ne kuinka monesti kaadettaisiin.

Selvittääksemme asiaa loimme toisenkin 12 väitteen patterin, jolla pyrittiin mittaamaan poliittis-hallinnollisen eliitin käsityksiä suomalaisen politiikanteon aikajänteestä 2010-luvulla.

Politiikka on selvästi lyhytjänteisempää kuin sitä tekevät ihmiset, joten erilaisilla rakenteilla on oltava suuri merkitys politiikan aikajänteen selittämisessä.

Kuten yksilöllisiäkin politiikan aikajänteitä mitattaessa väitteet liittyivät siihen, koetaanko suomalaisessa politiikassa tulevaisuuden ongelmat ylipäätään tärkeiksi sekä ollaanko niiden eteen valmiita tekemään taloudellisia ja poliittisia uhrauksia ja soveltamaan pitkäjänteisyyttä tukevia päätöksentekomenetelmiä.

Yllätyimme, kun summasimme indikaattorit jälleen yhteen: suomalaispäättäjät, joiden henkilökohtainen poliittinen aikajänne on varsin pitkä (keskiarvo 3,23/4), kokevat suomalaisen politiikan lyhytjänteiseksi (2,10/4, kun yksi on mittarin minimiarvo).

Toisin sanoen politiikka on selvästi lyhytjänteisempää kuin sitä tekevät ihmiset, joten erilaisilla rakenteilla on oltava suuri merkitys politiikan aikajänteen selittämisessä.

Aikajännettä lyhentävät tekijät

Amerikkalaistutkija Alan Jacobs on eritellyt tekijöitä, jotka yleisesti lyhentävät politiikan aikajännettä demokratioissa.

Pitkäjänteisen politiikan tekeminen on haastavaa ensinnäkin siitä varsin ilmeisestä syystä, että se edellyttää pitkäaikaista poliittista sitoutumista, kun taas vaalit käydään muutaman vuoden välein. Sekä äänestäjät että poliitikot tietävät tämän. Sen vuoksi pitkäjänteisyyden edellyttämä luottamuksellinen sitoumus on politiikassa jatkuvasti koetuksella.

Toiseksi pitkäjänteinen politiikka on tiedollisesti haastavaa. Mitä pidemmälle ajassa ajattelemme, sitä monimutkaisemmiksi ajatteluketjumme muuttuvat ja sitä epävarmemmaksi tietomme käy. Nykyongelmia koskeva tieto on luotettavampaa ja siksi helpompaa myydä äänestäjille, jotka yleensä pitävät ajankohtaisia haasteita oleellisempina kuin hyvin hitaasti materialisoituvia, vakaviakin uhkia.

Kolmas politiikan aikajännettä yleisesti lyhentävä tekijä demokratioissa on vankasti organisoituneiden intressien vastustus, eli suomeksi sanottuna lobbaus. Pitkälle tulevaisuuteen kantavat ”politiikkainvestoinnit” yleensä edellyttävät uhrauksia nykyajassa ja monesti niistä koituu kustannuksia juuri toimijoille, joilla on vankka taloudellinen ja yhteiskunnallinen asema nykymaailmassa.

Selvitimme haastatteluissa ja kyselyssämme myös sitä, minkä tekijöiden eliitti kokee lyhentävän politiikan aikajännettä Suomessa. Havaitsimme, että tekijät ovat pääpiirteissään samoja, kuin mitkä Jacobs on kuvannut: edustuksellisen demokratian perusprosessit, epätäydellinen informaatio ja organisoitunut edunvalvonta.

Hallitus- ja mediakeskeisyys

Niin triviaalilta kuin se politiikantutkijoille kuulostaakin, politiikka Suomessakin on itsekästä peliä, missä toimijoita (poliitikot, puolueet, hallitus, oppositio, media, ministeriöt jne.) kiinnostaa ennen kaikkea heidän omat intressinsä ja näkökulmansa. Yhteinen etu, mitä pitkälle tulevaisuuteen katsova politiikka usein edellyttää, ei ole kenenkään ensisijainen tavoite ja siksi niin hankala tyydyttää.

Politiikka Suomessa on myös korostuneen hallituskeskeistä, mistä seuraa, että sekä hallitus- että oppositiopoliitikkojen huomiota ja ajan- ja rahankäyttöä ohjaa hallitusohjelma, joka on solmittu tuottamaan näkyviä tuloksia neljän vuoden aikajaksolla.

Kolmas itse politiikan luonteeseen liittyvä, pitkäjänteistä politiikantekoa hankaloittava ilmiö, joka sekä haastatteluissa että kyselyssä nousi vahvasti esille, on nykypolitiikan ”markkinahenkisyys”. Se kytkeytyy vahvasti politiikan julkisuuteen, etenkin sosiaaliseen mediaan.

Nopeita asioita ja jatkuvaa reagointivalmiutta korostava, näennäisen avoin, hektinen ja arvaamaton pelikenttä luo politiikkaan kroonistuneen ”julkisuuspaniikin”.

Nopeita asioita ja jatkuvaa reagointivalmiutta korostava, näennäisen avoin, hektinen ja arvaamaton pelikenttä luo politiikkaan kroonistuneen ”julkisuuspaniikin”. Se pitää poliitikot tiiviisti nykyhetken konkreettisten asioiden äärellä ja kehottaa karttamaan laajamittaista tulevaisuusvisiointia, valmistelua ja yhteistyötä.

Informaatio-ongelmat ja lobbarit

Suomalainen politiikka on altista myös Jacobsin mainitsemille tiedollisille ongelmille. Poliitikkojen ”huomioavaruuden” täyttävät ajankohtaiset, korkeintaan vaalikauden mittaiset asiat. Ilmiöiden monimutkaisuus tekee niistä hankalasti tartuttavia ja rahoitettavia.

Lisäksi pitkäjänteistä ja tulevaisuuteen suuntautuvaa politiikkaa Suomessa hankaloittaa, etenkin ympäristöalalla, erilaiset etujärjestöt. Ne ovat hyvin resursoituja ja erittäin tiiviisti kytkeytyneitä poliittisen prosessin eri vaiheisiin aina hallitusneuvotteluista ministeriöiden valmistelevien työryhmien kautta eduskunnan valiokuntiin.

Nämä kaikki tekijät huomioiden ei ole järin yllättävää, miksi politiikka vaikuttaa olevan lyhytjänteisempää kuin sitä tekevät henkilöt ja jopa äänestäjät.

Päättäjien pitkäjänteisyydestä huolimatta politiikka Suomessa on lyhytjänteistä

Aineistojemme perusteella näyttää siltä, että päättäjien pitkäjänteisestä suhtautumisesta huolimatta politiikka Suomessa on varsin lyhytjänteistä. Koska myös äänestäjät ovat poliittisesti selvästi lyhytjänteisempiä kuin päättäjät, analyysimme tukee aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa tehtyä yleistä oletusta, jonka mukaan kansan kärsimättömyys voi tehdä päätöksenteosta lyhytnäköistä oman edun tavoittelua.

Voi siis olla, että tehdyt poliittiset päätökset myötäilevät hyvin kansalaisten aikakäsityksiä. Tavallaan siis demokratia toimii.

Kokonaan toinen asia on se, kykeneekö nykymallinen edustuksellinen demokratia ratkaisemaan globaaleja haasteita. Kun otetaan huomioon, kuinka laajamittaista, -alaista ja -aikaista kansainvälistä yhteistyötä sellainen edellyttää, nämä vakavat haasteet kansallisen tason päätöksenteossa saavat edessä olevan urakan näyttämään entistäkin vaikeammalta.

Kirjoitus on osa Ratkaisuja vaalikaudet ylittävään politiikkaan -sarjaa, jossa PALO-tutkimushankkeen tutkijat kirjoittavat vaalikaudet ylittävästä politiikasta ja kansalaisvaikuttamisesta. Kirjoitukset liittyvät PALOn studia generalia -luentosarjaan.

YTT Vesa Koskimaa on tutkija Institutet för Samhällsforskningissa Åbo Akademissa. VTT Lauri Rapeli on tutkimusjohtaja Institutet för Samhällsforskningissa Åbo Akademissa.

Julkaisu Kansalaisten, päättäjien ja politiikan aikajänteet Suomessa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Puolueiden ja niiden historian tunteminen on tärkeää, mikäli mielii ymmärtää valtaa ja vallankäyttäjiä, sillä vallankäyttäjän tunteminen auttaa ymmärtämään yhteiskunnan rakenteita ja muodostumista. Politiikan tutkijat Heikki Paloheimo ja Matti Wiberg määrittelevätkin puolueen Politiikan perusteet -teoksessaan organisoituneeksi poliittiseksi voimaksi, joka tavoittelee valtiollista valtaa ja pyrkii käyttämään tätä valtaa puolueen tavoitteiden edistämiseksi.

Puolueet ovat merkittävä osa yhteiskunnallista vallankäyttöä ja päätöksentekojärjestelmää, ja ne ovat historiansa aikana keskeisellä tavalla osallistuneet suomalaisen yhteiskunnan rakentamiseen. Puolueissa kanavoituvat kansalaisyhteiskunnan huolenaiheet ja tulevaisuuden toiveet.

Pääasiassa puolueiden nimittämistä ehdokkaista valitut kansanedustajat käyttävät ylintä valtiovaltaa säätäessään lakeja ja pyrkiessään yhteisymmärrykseen siitä, miltä Suomen tulisi näyttää tulevaisuudessa.

Puolueissa kanavoituvat kansalaisyhteiskunnan huolenaiheet ja tulevaisuuden toiveet.

Puolueiden synnyn taustalla on yleensä jonkin asian ympärille yhdistynyt kansanliike, jonka tavasta tarkastella yhteiskuntaa ja siinä havaitsemaansa epäkohtaa muodostuu lopulta näkökulma, jonka kautta kaikkea yhteiskunnallista kehitystä tarkastellaan. Menestyvän puolueen perustaminen onkin ilmaus jonkin laajasti tunnustetun yhteiskunnallisen konfliktin olemassaolosta.

Puolue rakentuu samansuuntaisen poliittisen identiteetin omaavista ihmisistä ja heidän välisistään suhteista sekä annetuista merkityksistä, jotka ylläpitävät niitä suhteita.

Puolue muodostaa yksikön, jonka suhde toisiin vastaaviin yksiköihin on vastakohtainen. Vaikka suomalainen politiikka onkin tunnettu laajapohjaisista monipuoluehallituksista ja konsensushakuisuudesta, kuuluu puolueen perusolemukseen aina oletus oman puolueen paremmuudesta suhteessa toisiin. Yhteistyöhakuisuudestaan huolimatta puolueet aina ilmentävät, säilövät ja muuntavat konflikteja.

Aate on koossapitävä liima

Vallan ja vallankäytön ohella aate on keskeinen puolueita eteenpäin ajava voima. Se yhdistää puolueaktiiveja, jäsenistöä ja kannattajia silloinkin, kun puolue on sisäisesti erimielinen jostain asiakysymyksestä. Aate saa jäsenet ja kannattajat mukautumaan, vaikka enemmistön tahdon mukainen päätös ei omaa näkemystä täysin vastaisikaan.

Puolueen poliittinen linja rakentuu konfliktin, joka alun perin sai aikaan puolueen organisoitumisen, ja siitä johdetun aatteen varaan. Aatteen on kuitenkin mukauduttava kunkin aikakauden ajattelutapoihin, jotta puolue voi maksimoida kannatuksensa ja vaikutusvaltansa.

Puolueissa aate tuottaa poliittista toimintaa.

Vaikka suomalaisen puoluekentän kolmen suurimman puolueen – SDP:n, kokoomuksen ja keskustan – historia alkaa sadan vuoden takaa, on niiden jatkuva kannatus osoitus siitä, että ne ovat kyenneet muokkaamaan aatettaan ja ajatusmaailmaansa muuttuvan ajan tarpeisiin.

Näiden kolmen puolueen väliset voimasuhteet ovat toki aikojen saatossa vaihdelleet, mikä on osoitus yhteiskunnassa tapahtuneista muutoksista. Siirtyminen esiteollisesta maatalousvaltaisesta yhteiskunnasta jälkiteolliseen palveluyhteiskuntaan on laskenut SDP:n ja keskustan suhteellista painoarvoa, vaikka puolueet edelleen kannatuskyselyiden kärkikolmikossa pysyttelevätkin.

Aate on poliittisen käytännön osa, joka kuvastaa niitä yhteiskuntateoreettisia näkemyksiä, arvoja ja normeja, joiden varassa politiikkaa tehdään. Puolueissa aate tuottaa poliittista toimintaa.

Kuten puolueiden organisaatioita ja sisäistä vallankäyttöä tutkinut Angelo Panebianco on todennut, puolueiden sisäinen dynamiikka ei kuitenkaan aukea vain todistamalla aatteita koskevat etukäteisoletukset oikeiksi tai vääriksi. Puoluetta ei voi ymmärtää vain tavoiteorientoituneena vallankäyttäjien joukkona eikä sen julkisuuskuvaa ottaa annettuna, täydellisenä omakuvana.

Poliittisen aatteen tuntemus tarjoaakin yhtäältä tirkistysaukon siihen, millaiseksi puolue ja sen toimijat itsensä ymmärtävät, ja toisaalta siihen, millaisia vaikutuksia puolueen edustamalla aatteella on ja on ollut käytännön poliittiseen elämään ja päätöksentekoon.

Puolueen ymmärtäminen vain vaalimenestyksen tavoittelun kautta jättää huomiotta sen, että puolueet saattavat myös tehdä ratkaisuja, jotka eivät edistä menestystä vaaleissa. Näissä tapauksissa vetäydytään usein taloudellisten lainalaisuuksien ja välttämättömyyden suojiin.

Sisäiset ristiriidat ja erimielisyydet ovat osa puoluetoimintaa.

Puolue onkin sen edustaman ohjelman ja tavoitteiden ohella myös organisaatio, jossa yksittäisen puoluetoimijan omat pyrkimykset ovat usein ristiriidassa toisten toimijoiden tai jopa puolueen virallisen linjan kanssa. Sisäiset ristiriidat ja erimielisyydet ovat osa puoluetoimintaa.

Vaikka puolueen tausta on perinteisesti aina jonkin ristiriitaulottuvuuden ympärille mobilisoituneessa tavoitteellisessa toiminnassa, muuttuvat puolueet usein elinkaarensa aikana tavoiteorientoituneista organisaatioista olemassaolonsa puolustajiksi. Tavoitteet toteutuvat, mutta niiden tilalle muodostuu ja muodostetaan uusia. Alkuperäinen, mobilisoiva konflikti jatkaa elämäänsä vähintään synnyttäen puolueen sisäistä keskustelua, kuten vaikka keskusteluissa vapaan markkinatalouden rajoista tai luokkaintressien ajamisesta yksilökeskeisessä maailmassa.

Monet koko läntisen maailman kattavien poliittisten traditioiden, kuten sosialismin, konservatismin ja liberalismin, alkuperäiset tavoitteet ovat toteutuneet. Silti näitä aatetraditioita edustavat varsin iäkkäätkin puolueet ovat ympäri maailmaa edelleen hengissä – osa kukoistaen, osa henkitoreissaan. Puolue onkin aina vallan tavoittelun, vallankäytön, vallan säilyttämisen ja aatteen palon yhdistelmä.

Puolueet ovat mukautuneet poliittisen kulttuurin ja yhteiskunnan muutoksiin

Puolueiden rooli, asema ja merkitys suomalaisessa yhteiskunnassa on muuttunut merkittävästi sadan vuoden aikana. On siirrytty eliitti- ja puoluedemokratiasta yleisödemokratiaan, jossa politiikka on henkilöitynyttä ja puolueet ovat menettäneet asemaansa politiikan subjektina.

Se, mikä määrää politiikan kaapin paikan, ei ole enää aiemmassa määrin puolueiden ja poliitikkojen käsissä. Yritykset ja etujärjestöt panostavat voimakkaasti muun muassa vaikuttajaviestintään eivätkä vaikuttamisyritykset kanavoidu enää pelkästään puoluekoneiston kautta. Keskustelu esimerkiksi niin sanotusta avoimuus- tai lobbarirekisteristä onkin varsin ajankohtaista.

Se, mikä määrää politiikan kaapin paikan, ei ole enää aiemmassa määrin puolueiden ja poliitikkojen käsissä.

Erityisesti perinteisten puolueiden jäsenmäärät ovat laskeneet, mutta myös puolueiden riippuvuus laajoista ja runsaslukuisista jäsenorganisaatioistaan on vähentynyt. Äänestäjien puolueuskollisuus ja luokkapohjainen äänestäminen alkoi 1970-luvulta lähtien heiketä. Samaan aikaan puoluetukilainsäädäntö teki puolueista taloudellisesti itsenäisempiä ja vähemmän riippuvaisia massaorganisaatioistaan, kuten Jan Sundberg kirjoittaa. Puolueista tuli lisääntyvässä määrin osa valtiota ja ne mukautuivat tähän kehitykseen.

Luottamus 1900-luvun alussa perustettuihin niin sanottuihin perinteisiin puolueisiin heikkeni 1980-luvulle tultaessa. Äänestäjät etääntyivät perinteisistä puoluevalinnan mekanismeista, niin kuin voimakkaasti ammattitaustan mukaisesta äänestämisestä. Puolueisiin liitetyt mielikuvat pysähtyneisyydestä ja olemassa olevaan takertumisesta loivat otollista maaperää uusien asiakysymysten, osallistavamman poliittisen tyylin ja uusien puolueiden, kuten vihreiden, läpimurrolle.

Poliittinen kiinnittyminen onkin ollut laskusuunnassa 1980-luvulta lähtien, kuten Peter Söderlund huomauttaa. Perinteinen luokkaäänestäminen on rapautunut työllisyysrakenteen muuttumisen, kohonneen koulutustason ja lisääntyneen sosiaalisen ja maantieteellisen liikkuvuuden myötä. Kansalaiset ovat poliittisesti yhä itsenäisempiä ja tekevät äänestyspäätöksensä aiempaa moninaisempien roolien valossa.

Useimmat puolueet pyrkivätkin puhuttelemaan varsin laajaa potentiaalista kannattajakuntaa, mikä näkyy siinä, että puolueiden välisten erojen tunnistaminen on muuttunut haastavammaksi.

Myös mediakentän muutokset ovat vaikuttaneet puolueiden asemaan ja rooliin yhteiskunnassa. Median markkinoituminen ja politiikan medioituminen on johtanut puoluelehdistön alasajoon ja pakottanut puolueet ja poliitikot sopeutumaan median toimintalogiikkaan. Aloite- ja agendavalta on karannut yhä enemmän medialle ja viestinnän ammattilaisille. Tulevaisuuden visioinnin sijaan puolueiden aika kuluu sammuttaen milloin mistäkin syystä syttyneitä tulipaloja.

Aloite- ja agendavalta on karannut yhä enemmän medialle ja viestinnän ammattilaisille.

Poliitikot ovat opetelleet viestimään mediaa kiinnostavalla tavalla ja mediaa kiinnostavista aiheista. Äänestäjät viehättyvät yhä enemmän tunteiden hallitsemasta kuvasta kuin rationaalisuuteen vedonneista poliittisista ohjelmista.

Toisaalta modernit tiedotusvälineet tarjoavat ennen kokemattoman suoran ja nopean kontaktin yleisön kanssa. Ennen tämän vuorovaikutus- ja palautekanavan roolin täytti toimiva puoluekoneisto ja mahdollisimman kattava jäsenkunta. Nykyään puolueet saavat oman viestinsä välitettyä (sosiaalisen) median avulla ja myös palaute tulee pitkälti samaa kautta ilman puoluekoneiston välittävää roolia.

Vaikka puolue selittää edelleen puolet kansalaisten äänestyspäätöksistä, on sekä äänestäjän että ehdokkaiden henkilökohtaisilla ominaisuuksilla yhä enemmän merkitystä.

Puoluetutkija Rauli Mickelsson tiivistääkin viimeisen 40 vuoden aikana tapahtuneen muutoksen aikakausien superideologioiden muutokseen: puoluedemokratian aikana vaalittiin oman luokan intressejä, kun taas yleisödemokratiasta puuttuvat suuret ismit ja kansallista päätöksentekoa sitovat kansainväliset edustuselimet ja sopimukset.

Puolueiden jäsenmäärissä ja äänestäjien käyttäytymisessä tapahtuneista muutoksista huolimatta puheet puolueiden kuolemasta ovat olleet ennenaikaisia. Vaikka puolueet kohtaavat vaikeuksia sitouttaa kansalaisia omaan toimintaansa ja kannattajikseen, ei niiden ote vallasta politiikan instituutioissa ole heikentynyt.

Hypoteesi puolueiden kuolemasta onkin kaksijakoinen: toisaalta ne ovat menettäneet suvereenin politiikan subjektin roolin, mutta pitäneet kiinni paikastaan todellisina vallankäyttäjinä.

Tämä kirjoitus on ensimmäinen osa Politiikasta-lehden viisiosaista puolueita käsittelevää juttusarjaa. Sarjan seuraavissa osissa perehdytään siihen, miten puolueet ovat mukautuneet yhteiskunnan muutoksiin ja millaiselta näyttää niiden tulevaisuus.

Kirjoitus on osa Puolueet eilen, tänään ja tulevaisuudessa -juttusarjaa.

VTT Jenni Karimäki on poliittisen historian yliopistonlehtori ja Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija Turun yliopistossa.

Julkaisu Puolue on kuollut – eläköön puolue! ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Winston Churchill kertoi 1947 parlamentille pitämässään puheessa käsityksensä, että demokratia on huonoin mahdollinen hallinnan muoto – jos ei oteta huomioon kaikkia muita mahdollisia hallinnan muotoja.

Churchill kaiketi halusi sanoa, että vioistaan ja puutteistaan huolimatta demokratia on ainoa mahdollinen tapa hallita järkevästi. Vaikka demokratia on hidas järjestelmä ja tehdyt päätökset eivät välttämättä ole parhaita mahdollisia, se on kuitenkin pitkällä aikavälillä vakain ja eniten hyvinvointia tuottava hallinnan tapa.

Harvoin kerätään kovin suuria äänisaaliita lupaamalla asioita, jotka lähinnä palvelevat kaukana tulevaisuudessa eläviä ihmisiä.

Edustukselliseen demokratiaan liittyy kuitenkin vaalikausien takia lyhytjännitteisyys: poliittisten päättäjien kannattaa tehdä sellaisia päätöksiä, jotka hyödyttävät omaa äänestäjäkuntaa ja sitä kautta edesauttavat päättäjän uudelleenvalintaa. Toki äänestäjät voivat arvostaa monenlaisia päätöksiä, mutta harvoin kerätään kovin suuria äänisaaliita lupaamalla asioita, jotka lähinnä palvelevat kaukana tulevaisuudessa eläviä ihmisiä.

Vaalidemokratiassa lyhytjännitteisyys on järjestelmän sisäänrakennettu ominaisuus. Toisaalta yksilötkään – sen enemmän kansalaiset kuin poliitikotkaan – eivät ole kovin hyviä tekemään kauaskantoisia päätöksiä. Millaisia päätöksentekijöitä me olemme yksilöinä ja mikä on yhtäältä järjen ja toisaalta tunteiden osuus päätöksissämme?

Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi

Arkiajattelumme mukaan järjen käytöllä saavutetaan hyviä päätöksiä, kun taas tunnepohjaiset päätökset ovat huonoja. Filosofit ovat kautta aikojen pohtineet järjen ja tunteen merkitystä päätöksenteossa, mutta eivät mitenkään yksituumaisesti järkeä korostaen. Antiikin Kreikan filosofeista Platon ja myöhemmin René Descartes ja Gottfried Leibniz korostivat järjen merkitystä päätöksenteossa, kun taas 1700-luvun skottilaiset filosofit, David Hume ja Adam Smith, pitivät tunteita tärkeinä päätöksenteon ohjaajina.

Humen mukaan järki on tunteiden orja, koska järjen avulla pyrimme saavuttamaan niitä päämääriä, joita tunteet meille antavat. Smith puolestaan pohti myötäelämisen ja sympatiaan liittyvien tunteiden merkitystä moraalisessa päätöksenteossa.

Mitä nykytutkimus sitten sanoo järjen ja tunteiden roolista päätöksenteossa? Lyhyesti vastattuna molemmat vaikuttavat päätöksiimme, eikä voida yksiselitteisesti sanoa, että toinen johtaisi toista parempiin päätöksiin.

Sekä järki että tunteet vaikuttavat päätöksiimme, eikä voida yksiselitteisesti sanoa, että toinen johtaisi toista parempiin päätöksiin.

Psykologisten tutkimusten mukaan ihmisillä on kaksi erilaista päätöksenteon järjestelmää, nopea ja hidas. Nopea järjestelmä tekee nimensä mukaisesti päätökset nopeasti, se on impulsiivinen ja lyhytjänteinen. Tunteet vaikuttavat päätöksiin nopeassa järjestelmässä hidasta enemmän.

Hidas järjestelmä on puolestaan kärsivällinen ja pohtiva. Siinä päätöksenteko vaatii vaivannäköä ja aikaa ja tehdyt päätökset ovat nopeaan järjestelmään verrattuna pitkäjänteisempiä.

Tunteet eivät vaikuta päätöksiin hitaassa järjestelmässä yhtä paljon kuin nopeassa. Tekemiimme päätöksiin vaikuttaa se, kumpi järjestelmistä aktivoituu. Jos tarjolla on porkkanoita ja suklaata, nopea järjestelmä valitsee herkästi makean herkun, kun taas hidas järjestelmä punnitsee vaihtoehtojen terveysvaikutuksia ja päätyy porkkanaan.

Vaikka tunteet voivat olla erilaisessa osassa nopean ja hitaan järjestelmän päätöksenteossa, näyttäisi siltä, että päätöksenteko täysin ilman tunteita on mahdotonta.

Porugalilais-amerikkalainen aivotutkija Antonio Damasio alkoi epäillä tunteiden merkitystä päätöksenteossa tutkiessaan potilasta, jonka aivoista oli kasvaimen vuoksi poistettu osa. Potilas oli toipunut mutta ei osannut tehdä päätöksiä. Tarkemmissa tutkimuksissa havaittiin, että potilaan kyky tunteisiin oli tuhoutunut. Myöhemmin sama ongelma havaittiin muillakin potilailla, joiden aivoista oli poistettu tunteiden muodostumisesta vastaava osa.

Hollantilainen psykologi Ap Dijkterhuis puolestaan tutki koehenkilöiden päätöksentekoa auton ja kodinsisustuksen hankinnassa. Hän havaitsi, että kun valintakriteereitä oli monta, rationaalinen puntarointi niiden välillä kävi mahdottomaksi ja koehenkilöt turvautuivat yksinkertaisiin ratkaisuihin, esimerkiksi valitsemaan auton värin perusteella.

Mielenkiintoinen havainto oli se, että tutkittavat eivät kuitenkaan olleet erityisen tyytymättömiä tällä tavoin saavutettuihin päätöksiin. Päinvastoin: mitä pidempään tutkittavat miettivät päätöstään, sitä tyytymättömämpiä he olivat.

Kauaskantoiset päätökset

Monilla tärkeillä päätöksillä, yksityiselämässämme ja politiikassa, on hyvin kauaskantoisia seurauksia. Rakenteelliset uudistukset, vaikka sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmän uudistaminen, on tarkoitettu pitkän ajan ratkaisuksi. Samoin nyt tekemämme päätökset energian tuottamisesta vaikuttavat pitkälle tulevaisuuteen, ydinvoiman tapauksessa jopa useiden tuhansien vuosien päähän.

Osa pitkän aikavälin päätöksistä koskee useita sukupolvia, ja tyypillisesti päätöksiin liittyy vaihtokauppa tämän hetken ja tulevaisuuden hyötyjen ja haittojen välillä. Investoinnit koulutukseen tai kestäviin energiaratkaisuihin aiheuttavat kustannuksia nykyisille veronmaksajille, kun taas niiden hyödyt realisoituvat vasta tulevaisuudessa. Valtion ottama velka taas hyödyttää tämän hetken veronmaksajia, mutta lankeaa maksettavaksi myöhemmin.

Miten hyviä sitten olemme pitkän aikavälin päätöksenteossa? Vastaus voidaan ehkä muotoilla siten, että me kyllä pystymme tekemään kauaskantoisia ratkaisuja, mutta se ei ole välttämättä kovin helppoa. Tahdon heikkous, itsekontrollin puute, on meille ominaista ja se näkyy monilla epäterveellisinä elämäntapoina.

Toisaalta tulevaisuuden tapahtumiin liittyy voimakasta diskonttausta, sata euroa tänään on paljon arvokkaampi kuin sata euroa vuoden päästä. Päätösten aikajänne riippuu myös siitä, kumpi järjestelmä vastaa päätöksenteosta. Nopea järjestelmä tekee tyypillisesti lyhytnäköisempiä päätöksiä kuin hidas järjestelmä.

Erityisen hankalia ovat useita sukupolvia koskevat päätökset.

Erityisen hankalia ovat useita sukupolvia koskevat päätökset. Päätös ilmastonmuutoksen hillitsemisestä tehdään tänään, mutta hyödyt ja haitat koskettavat erityisesti tulevia sukupolvia. Ylisukupolvisten päätösten erityinen haaste on se, että tämänhetkiset kustannukset ovat hyvin tiedossa ja usein sangen konkreettisia. Vähennämmekö lihan syöntiä, luovummeko lentämisestä, panostammeko sähköautoihin, kulutammeko vähemmän kuin ennen?

Ilmastonmuutoksen hillitsemisen hyödyt ovat puolestaan epävarmoja ja käsitteellisiä. Miten ilmasto Suomessa muuttuu? Miten muuttuvat elinolosuhteet tai viljelyksen edellytykset? Sangen usein lähitulevaisuuden seuraukset ovat konkreettisia ja yksilöitäviä, pitkän aikavälin seuraukset taas yleisiä, usein numeroina ja tilastoina kuvattavia.

Yksilöitävien uhrien vaikutuksesta päätöksiimme on myös tutkimusnäyttöä. Joukolle koehenkilöitä annettiin mahdollisuus lahjoittaa haluamansa osa saamastaan rahasummasta hyväntekeväisyyteen. Koehenkilöt jaettiin kolmeen ryhmään siten, että osalle kuvailtiin yksilöityä nälänhädän uhria, nuorta tyttöä. Toiselle ryhmälle kerrottiin tilastotietoa nälänhädästä, kodittomuudesta tai muusta vastaavasta. Kolmannelle ryhmälle kerrottiin sekä yksilöidystä uhrista että tilastotiedoista. Koehenkilöt lahjoittivat selkeästi eniten siinä ryhmässä, jolle kerrottiin vain yksilöidystä uhrista, kun taas tilastollista tietoa saaneet lahjoittivat vähiten.

Yllättävästi kummankin tyyppistä tietoa saaneet lahjoittivat miltei yhtä vähän. Ihmisten valmiudelle auttaa on siis oleellista se, että he pystyvät kuvittelemaan mielessään konkreettisen uhrin, joka kärsii vallitsevasta tilanteesta. Mielikuva motivoi heitä toimimaan. Tilastotieto puolestaan näyttäisi hillitsevän auttamishalua ja jopa vähentävän yksilöidyn uhrin kuvauksen aktivoivaa vaikutusta.

Miten voimme edistää huomisen huomaavia päätöksiä?

Jos ajatellaan monimutkaisia ja vaikeita pitkälle tulevaisuuteen ulottuvia ongelmia, kuten ilmastonmuutosta, epäilemättä tehokkain ja ehkä ainoa mahdollinen keino vaikuttaa on poliittinen vaikuttaminen.

Käytän ilmastonmuutosta esimerkkinä, mutta luetellut keinot pätevät muuhunkin. Ilmastonmuutosta tuskin onnistutaan hillitsemään tai siihen sopeutumaan pelkästään kuluttajien tekemien oikeiden valintojen kautta.

Tarvitaan demokraattisen järjestelmän päätöksiä. Toisaalta on kuitenkin myös niin, että kansalaisten mielipiteillä ja painostuksella on vaikutusta siihen, miten poliittiset päätöksentekijät toimivat. Lisäksi poliitikotkin ovat yksilöpäätöksentekijöitä. Siksi on oleellista pohtia myös sitä, miten yksilöt saadaan tekemään kauaskantoisempia valintoja.

Yksilöiden tekemiin päätöksiin vaikuttaa suuresti se, miten asiat esitetään, miten valintatilanne kehystetään.

Jo kauan on tiedetty, että yksilöiden tekemiin päätöksiin vaikuttaa suuresti se, miten asiat esitetään, miten valintatilanne kehystetään. Valintatilanteiden kehystämiseen halutun vaikutuksen aikaansaamiseksi on monia eri tekniikoita. Yksi näistä on seurausten esittäminen konkreettisesti. Jos toivotaan varovaisia päätöksiä, riskit kannattaa kuvata konkreettisesti.

Eräässä tutkimuksessa havaittiin, että ihmiset ovat halukkaampia ottamaan lentovakuutuksen, joka lupaa korvata terroriteoista seuranneet vahingot kuin vakuutuksen, joka lupaa korvata kaikki mahdolliset vahingot. Jälkimmäinen vakuutus on edellistä kattavampi, mutta siis vähemmän houkutteleva. Terrorismi on konkreettinen ja helposti kuviteltavissa oleva uhka, kun taas ”kaikki mahdolliset vahingot” on epämääräinen ja vaikeasti hahmotettava uhka.

Sosiaaliset normit vaikuttavat voimakkaasti päätöksiimme. Saattaa olla, että tehokkain tapa vaikuttaa yksilöiden tekemiin valintoihin on vaikuttaa siihen, että halutusta käyttäytymisestä tulee sosiaalisen normin mukaista, epätoivotusta taas sen vastaista.

Toistaiseksi ilmaston kannalta haitallinen kulutuskäyttäytyminen ei ole sosiaalisesti tuomittavaa, mutta jo nyt on merkkejä siitä, että jotkut asiat saattavat sellaisiksi muuttua. Ainakin joissakin some-kuplissa paheksutaan kuvia kaukomatkoilta tai pihveillä herkuttelua. Sosiaalisen normin vastaiseen käyttäytymiseen liittyy tyypillisesti negatiivisia tuntemuksia, esimerkiksi häpeää.

Meillä on myös jonkin verran tutkimusnäyttöä siitä, että määrätynlaiset tunteet voivat aktivoida yksilöitä, toiset taas passivoida. Eri tunteet voivat myös aktivoida erilaiseen toimintaan.

Meillä on liian vähän tutkimustietoa siitä, mitkä tunteet aktivoivat pitkäjänteiseen päätöksentekoon, mitkä taas passivoivat tai pikemminkin aiheuttavat lyhytnäköisyyttä.

Toistaiseksi meillä on kuitenkin liian vähän tutkimustietoa siitä, mitkä tunteet aktivoisivat pitkäjänteiseen päätöksentekoon, mitkä taas passivoivat tai pikemminkin aiheuttavat lyhytnäköisyyttä. Emme myöskään tiedä, miten toisiin ihmisiin kohdistuvat tunteet, sympatia ja myötätunto, voisivat toimia suhteessa tuleviin sukupolviin ja sitä kautta ehkä omalta osaltaan aktivoida ilmastonmuutoksen vastaiseen toimintaan.

PALO tutkii huomisen huomaavaa päätöksentekoa

Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa PALO-hankkeessa tutkimme juuri tämän tyyppisiä pitkäaikaiseen päätöksentekoon vaikuttavia tekijöitä ja kysymme, millä keinoin ihmiset saataisiin tekemään kaukonäköisempiä, huomisen huomaavia päätöksiä.

Avain kauaskantoisuuteen vaikuttaisi löytyvän instituutioista, jotka eivät ole suoraan riippuvaisia vaalikausista.

Vaikka kansalaisten valintoihin vaikuttamalla voidaankin vaikuttaa laajemmin myös poliittisiin päättäjiin, tarvitaan vaalikaudet ylittävään päätöksentekoon myös institutionaalisia ratkaisuja. Juuri tällä hetkellä politiikassa kuohuttaa mönkään mennyt sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus, ja moni on aprikoinut vaalikauden riittävyyttä hyvin laajojen rakenteellisten uudistusten tekemiseen.

Avain kauaskantoisuuteen vaikuttaisi löytyvän instituutioista, jotka eivät ole suoraan riippuvaisia vaalikausista. PALO-hankkeessa tutkitaan erityisesti sitä, voisiko kansalaisten osallistaminen päätöksentekoon edistää päätösten kauaskantoisuutta. Näitä kysymyksiä pohditaan PALO-hankkeen studia generalia -luentosarjassa ja siihen pohjautuvissa Politiikasta-kirjoituksissa pitkin vuotta.

Kirjoitus on osa Ratkaisuja vaalikaudet ylittävään politiikkaan -sarjaa, jossa PALO-tutkimushankkeen tutkijat kirjoittavat vaalikaudet ylittävästä politiikasta ja kansalaisvaikuttamisesta. Kirjoitukset liittyvät PALOn studia generalia -luentosarjaan.

Kaisa Herne on valtio-opin professori Tampereen yliopistossa. Hän tutkii päätöksentekoa ja puntaroivan keskustelun vaikutusta kokeellista menetelmää käyttäen.

Julkaisu Vaalikaudet ylittävän päätöksenteon vaikeus – Järki ja tunteet politiikassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Nuorista puhutaan usein kriisikertomusten kautta. Nuoret eivät äänestä, eivät liity puolueisiin, eivät osallistu, eivät vaikuta. Onkin totta, että Suomessa äänestysprosentti on laskenut viime vuosikymmeninä.

Tämä ei koske kuitenkaan vain nuoria. Vaikka esimerkiksi vuoden 2017 kuntavaaleissa vähiten vaaliuurnilla kävivät 18–24-vuotiaat, keski-ikäisillä äänestäjillä on niin ikään pitkä matka eläkeläisten äänestysinnokkuuteen. Silti huolipuhe koskettaa eniten nuoria.

Nuorten alhaista äänestysprosenttia ei voi kuitenkaan tulkita automaattisesti merkiksi demokratiavajeesta ja nuorten yleisestä yhteiskunnallisesta passiivisuudesta. Anni Rytioja ja Kirsi Pauliina Kallio esittävät, että nuorten osallistumisen ja aktiivisuuden arviointi perustuu usein institutionaaliselle käsitykselle osallistumisesta, jolloin muodollisen politiikan ulkopuolelle jäävä nuorten poliittinen aktiivisuus jää huomiotta.

Muodollisen politiikan ulkopuolelle jäävä nuorten poliittinen aktiivisuus jää huomiotta.

Nuorten poliittista aktiivisuutta koskevaan huoleen on pyritty vastaamaan erilaisilla osallistamistoimenpiteillä. Outi Lepolan ja Venla Kokon mukaan useat osallistamistoimenpiteet näyttäytyvät kuitenkin enemmän nuorten kontrolloimisena kuin aitona yrityksenä lisätä demokraattista osallistumista.

Rytioja ja Kallio huomauttavat lisäksi, että nuorten saaminen vaaliuurnille osallistaa heitä muodolliseen politiikkaan, mutta ei anna heille oikeutta vaikuttaa itseään koskeviin asioihin.

Heidän mukaansa käsitys nuorten poliittisesta passiivisuudesta on osittain seurausta siitä, kuinka poliittisesta aktiivisuudesta nuorilta kysytään ja kuinka politiikka ja osallistuminen määritetään näissä tarkasteluissa. Tästä johtuen nuorten kansalaisuuden teot eli kaikki se arkinen osallistuminen, mitä nuoret jatkuvasti tekevät, jää usein tutkimuksessa huomiotta.

Yhdenvertaiset mahdollisuudet yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen?

Samalla kun nuorten poliittista osallistumista koskevassa keskustelussa tulisi kysyä, miten politiikka ja osallistuminen määritetään, tulisi myös pohtia sitä, keistä nuorista oikeastaan puhutaan. Nuoret ovat moninainen joukko nuoria ihmisiä, joiden kansalaisuuden teot ymmärrettävästi eriävät toisistaan heidän elämäntilanteidensa, arvojensa ja kiinnostuksen kohteidensa mukaisesti.

Nuoret ovat moninainen joukko nuoria ihmisiä, joiden kansalaisuuden teot ymmärrettävästi eriävät toisistaan heidän elämäntilanteidensa, arvojensa ja kiinnostuksen kohteidensa mukaisesti.

Edellä mainitussa Rytiojan ja Kallion tutkimuksessa todetaan, että nuoret liittävät politiikan arkiseen päätöksentekoon ja ihmissuhteisiin. Keskeistä nuorten poliittisen toiminnan tarkastelulle onkin toimijuus eli yksilön vaikuttamisen kyvyt ja mahdollisuudet.

Pidämmekin tärkeänä huomioida, että nuoret eivät eroa ainoastaan arvoiltaan ja kiinnostuksen kohteiltaan, vaan nuorten ”aktiivisuus” tai ”passiivisuus” liittyy myös siihen, millaisia vaikuttamisen mahdollisuuksia ja kokemuksia yksittäisellä nuorella on. Toimijuus, samoin kuin poliittinen toiminta, toteutuu viime kädessä yhteiskunnassa, jossa kaikki yksilöt eivät ole tasa-arvoisia.

Keskustelemmekin seuraavassa esimerkinomaisesti kahdesta vähemmistöryhmästä, joilla on omat yhteiskunnallisen toiminnan ja vaikuttamisen väylänsä.

Vammaisten nuorten kohdalla vaikuttamisen haasteiden voidaan ajatella liittyvän erityisesti nuorten asemaan ja toimijuuteen palvelujärjestelmässä. Romaninuorten kohdalla nuorten äänen kuulumiselle tuottaa haasteita näiden asema oman yhteisön sisällä.

Vammaiset nuoret toimijoina – omassa elämässään ja yhteiskunnassa

Monilla nuorilla on kokemus siitä, että heidät nähdään ainoastaan jonkin tietyn ominaisuuden kautta, esimerkiksi sukupuolen, ihonvärin tai iän. Vammaisten nuorten kohdalla tyypillinen kokemus on, että heidät kohdataan ensisijaisesti vammaisina henkilöinä.

Tämä saattaa johtaa siihen, että vammaisia nuoria ei kohdata nuorina ihmisinä, joita kiinnostavat ja mietityttävät samat asiat kuin muitakin saman ikäisiä nuoria ja joilla on yhtäläinen oikeus nuoruuteen.

Vammansa vuoksi vammaiset nuoret ovat usein tiiviisti erilaisissa palveluissa ja tekemisissä monien asiantuntijoiden kanssa. Ideaalisesti näiden palveluiden tulisi tukea nuorten osallisuutta ja tuottaa kohtaamisen ja kuulluksi tulemisen kokemuksia.

Useissa tutkimuksissa on kuitenkin todettu, että vaikka nuorten toiveena on tulla kohdatuiksi yksilöinä, ammattilaiset usein lähestyvät nuoria ensisijaisesti vamman kautta. Tämä vamman ensisijaisuus voi tarkoittaa sitä, että nuori kokee, että hän ei voi tuoda esiin itselleen tärkeitä asioita tai että hän ei tule kuulluksi omaa elämäänsä koskevissa asioissa.

Living Life to the Fullest -tutkimusprojektin vertaistutkija Emma Vogelmanin mukaan vammainen nuori voikin olla jatkuvasti tekemisissä erilaisten ammattilaisten kanssa ja vastata satoihin vammaa koskeviin kysymyksiin ilman, että kukaan kysyy, miltä sinusta tuntuu, millaista on olla nuori ja vammainen.

Jos nuori ei koe, että oma ääni kuuluu itseä koskevissa asioissa, on vaikea ajatella, että omalla äänellä olisi merkitystä laajemmin yhteiskunnassa.

Näemme, että nämä kohtaamattomuuden ja kuulluksi tulemattomuuden kokemukset väistämättä vaikuttavat nuorten kokemukseen omasta toimijuudestaan ja heidän yhteiskunnalliseen osallisuuteensa. Jos nuori ei koe, että oma ääni kuuluu itseä koskevissa asioissa, on ymmärrettävää, että on vaikea ajatella, että omalla äänellä olisi merkitystä laajemmin yhteiskunnassa.

Vammaisten nuorten kohdalla tämän ”äänen” ja nuorten toimijuuden vahvistamisessa tärkeä rooli on usein vammaisjärjestöillä. Järjestöt toimivat sekä keskeisenä vertaistuen ympäristönä, nuorille suunnatun vapaa-ajantoiminnan tarjoajina että poliittisen vaikuttamisen väylinä.

Yksittäisten vammaisjärjestöjen oman nuorisotoiminnan ja -ryhmien lisäksi vammaisjärjestöt tekevät yhteistyötä vammaisia nuoria koskevan tiedon ja tietoisuuden lisäämiseksi sekä poliittisessa vaikuttamisessa – näin toimivat esimerkiksi Seitti ry ja Vammaisjärjestöjen nuorisoyhteistyö VNY. Keskeinen väylä poliittiseen vaikuttamiseen on myös osallistaa vammaiset nuoret valtakunnalliseen yhdenvertaisuustyöhön ja nuorisopoliittiseen vaikuttamiseen.

Romaninuoret, yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja politisoituminen

Samoin kuin muutkin nuoret, romaninuoret haluavat vaikuttaa heitä lähellä oleviin ja tärkeisiin asioihin. Romaniyhteisössä poliittinen vaikuttaminen tapahtuu usein kansalais- ja järjestötoiminnan kautta. Nuorten toimijuuteen ei ole kuitenkaan kiinnitetty suurtakaan huomiota romanien aktivismia koskevissa tutkimuksissa.

Romaniyhteisössä vallitsee ikään ja sukupuoleen perustuva hierarkia. Tämän vuoksi romaninuorten on joskus vaikeaa saada äänensä kuuluviin yhteisön sisällä. Siksi nuorten ääni ei myöskään kantaudu laajempaan yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Romaninuoret ovat perustaneet omia vaikuttamisen foorumeita.

Tästä asetelmasta johtuen romaninuoret ovat perustaneet omia vaikuttamisen foorumeita, kuten Romaninuorten neuvoston. Sen puheenjohtaja Dimitri Lindgrenin mukaan neuvoston tarkoituksena on tuoda romaninuorten ääni esille suomalaisessa yhteiskunnassa.

Tällä hetkellä nuorten keskuudessa koetaan tärkeäksi huomion kiinnittäminen romaninuorten kohtaamaan rasismiin, syrjintään ja romanivastaisuuteen eli antigypsyismiin. Neuvoston tavoitteena on lisäksi lisätä romaninuorten tietoisuutta ihmisoikeuksiin liittyvissä kysymyksissä.

Romaninuorten neuvosto on vieraillut eri Euroopan maissa ja verkostoitunut eri maiden romaninuorten kanssa. Näin myös kansainvälinen romaniaktivismi on osa suomalaisten romaninuorten toimintaa.

Nuorten määrittämää osallisuutta ja kansalaisuuden tekoja tutkimassa

Jotta voitaisiin tavoittaa se, mitä poliittinen ja yhteiskunnallinen osallistuminen nuorille todella on, tulisi tutkijoiden osata irtaantua vakiintuneista malleista ja aidosti pyrkiä ymmärtämään nuorten maailmaa heidän sanoillaan, toteavat Rytioja ja Kallio.

ALL-YOUTH-tutkimushanke toteutti Demi-lehden kanssa keväällä 2018 kyselyn, jossa Demin lukijoilta kysyttiin muun muassa vaikuttamisesta ja siitä, kuinka he vaikuttivat omassa elämässään. Kyselyyn osallistui 940 nuorta.

Nuoret tekevät jo parhaillaan elämässään yhteiskunnallisesti tärkeitä valintoja.

Osa nuorista kertoi äänestävänsä ja osallistuvansa poliittisesti, mutta suurin osa nuorista mainitsi hyvin arkisia vaikuttamisen muotoja. He pyrkivät esimerkiksi syömään enemmän kasvisruokaa, keräämään roskia luonnosta, ostamaan enemmän vaatteita kirpputoreilta tai toimimaan omassa koulussaan kiusaamisen ehkäisemiseksi. Nämä aiheet ovat lähellä nuorten elämää, mutta tarkemmin katsottuna ne ovat myös suurempia yhteiskunnallisia tekoja.

Nuoret tekevät jo parhaillaan elämässään yhteiskunnallisesti tärkeitä valintoja, kuten esimerkiksi yllä mainitussa kyselyssä esiin tullut kasvissyönti tai vaikkapa nuorten lähiyhteisössä tapahtuva vertaisten tukeminen. Tutkijoina meidän tulee varmistaa, että tämä arvokas toiminta tulee sekä tutkimuksessa että yhteiskunnassa tunnustetuksi.

Pyrimmekin käynnissä olevissa ja käynnistyvissä tutkimuksissamme huomioimaan sen, että nuoria kuultaessa tulee tehdä tilaa myös nuorten omille osallisuuden ja vaikuttamisen määrityksille. Sen sijaan, että lähestyisimme nuoria tulevina aikuisina ja kansalaisina, haluamme tutkimuksissamme asemoida osallistujat jo yhteiskunnallisiksi toimijoiksi. Samoin tärkeää on tunnistaa nuorten osallistumiselle asettuvia moninaisia esteitä ja haasteita.

Reetta Mietola, Anna Suni ja Marko Stenroos ovat tutkijoita ALL-YOUTH-tutkimushankkeessa. Tutkimus on rahoitettu Suomen Akatemian yhteydessä toimivan Strategisen tutkimuksen neuvoston päätöksellä, hanke ALL-YOUTH, päätösnumero 312689.

Kirjoitus on osa Nuoret ja kestävän tulevaisuuden avaimet -sarjaa.

Edit.: 31.10.2018 klo 19.13: Otsikkoa muutettu.

Julkaisu Nuoret ovat jo yhteiskunnallisia toimijoita ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Valta ei kasva ainoastaan sitä käyttämällä vaan myös vallankäytön anatomiaa tuntemalla. Kansanedustaja Anna Kontula kirjoitti Politiikka-lehden numerossa 4/2017, että kansalaisten ohella myös kokeneet politologit vaikuttavat olevan välillä heikosti perillä eduskunnan käytännöistä ja toimintakulttuurista. Tätä vajetta paikkaamaan Kontulalta ilmestyi lokakuun alussa etnografinen tutkimus Eduskunta: ystäviä ja vihamiehiä (Into 2018). Sen lähtökohtana on näkemys, että prosessien avaaminen parantaa päätöksenteon laatua, lisää kansalaisten mahdollisuuksia arvioida valitsemiensa edustajien toimintaa ja tasapuolistaa kansalaisyhteiskunnan eri toimijoiden tilaisuuksia tarjota päätöksentekoprosesseihin syötettä oman asiantuntemuksensa pohjalta.

Kontulan teoksen keskeinen havainto on, että eduskunnan toimintakyky edustuksellisena instituutiona nojaa kolmeen keskeiseen mekanismiin: sisäisten valtataistelujen säätelyyn hierarkioiden kautta, konfliktien karsimiseen normiston avulla ja ristiriidoilta suojautumiseen ryhmittymällä samanmielisten porukoihin. Eduskunnan toimintakulttuuri muodostuu näin yhtäältä hajottavien toimintamallien (valtapyrkimykset, konfliktit ja ristiriidat) ja toisaalta niiden pidikkeiden (hierarkiat, normistot ja fraktiot) keskinäisestä dynamiikasta.

Toisin kuin monissa organisaatioissa, eduskunnassa vallantavoittelu kuuluu tavallaan asiaan.

Demokratiatutkimuksen näkökulmasta on kiinnostavaa, että kukin näistä pidikkeistä saattaa olla vaikutuksiltaan demokratialle jopa hajottavia piirteitä haitallisempi. Kontula tuo esiin, että toisin kuin monissa organisaatioissa, eduskunnassa vallantavoittelu kuuluu tavallaan asiaan: vaikutusvallan maksimointi on jokaisen edustajan velvollisuus äänestäjiään kohtaan. Jotta politiikka ei muuttuisi pelkäksi valtapeliksi, tarvitaan kuitenkin säännöstö siitä, miten ja milloin valtaa voi käyttää tai ylipäänsä tavoitella. Menestyäkseen tehtävässään kansanedustaja tarvitsee pääoma-arsenaalin, joka koostuu niin aineellisista kuin aineettomista hyödykkeistä (aika, raha, tieto, kokemus, tyyli, verkostot). Näiden pohjalta määräytyy pitkälti edustajan asema omassa eduskuntaryhmässään ja eduskuntaryhmän koon, vaikutusvallan ja ryhmädynamiikan pohjalta puolestaan niiden keskinäinen nokkimisjärjestys, joka ilmenee konkreettisimmillaan täysistuntosalin istumisjärjestyksessä ja valiokuntapaikoissa.

Valtapyrkimyksiä säätelevien hierarkioiden kääntöpuoli on mahdollinen eriarvoisuuden lisääntyminen. Mitä enemmän henkilökohtaiset ominaisuudet ja käytössä olevat resurssit säätelevät sekä ehdokkaaksi valikoitumista että valittujen kansanedustajien toimintamahdollisuuksia, sitä elitistisemmäksi edustuksellinen järjestelmä muodostuu. Tällöin poliittisten päätöksentekoprosessien tuotokset eivät myöskään välttämättä vastaa tasapuolisesti eri kansalaisryhmien tarpeita ja etuja. Göteborgin yliopistossa käynnissä olevassa laajassa tutkimushankkeessa on havaittu, että kuten Yhdysvalloissa myös Ruotsissa on merkkejä poliittisen osallisuuden ja vaikutusvallan eriytymisestä. Valtaosassa tutkituista poliittisista päätöksissä taloudellisesti parhaimmassa ja heikoimmassa asemassa olevien kansalaisten näkemykset olivat yhteneväisiä, mutta niiden eriytyessä rikkaiden intressit tulivat paremmin huomioiduiksi.

Valtapyrkimyksiä säätelevien hierarkioiden kääntöpuoli on mahdollinen eriarvoisuuden lisääntyminen.

Kamppailu vallasta ja näkyvyydestä johtaa väistämättä konflikteihin, joiden mahdollisuutta lisäävät myös ideologisiin eroihin pohjautuvat kamppailut politiikan suunnasta. Kontula tuo kirjassaan esiin Suomessa korostuvan pyrkimyksen konsensukseen, mikä monessa muussa poliittisessa kulttuurissa nähdään lähinnä poikkeustilanteeseen soveltuvana päämääränä. Konflikteja pyritään hillitsemään käytöskoodistolla ja tapasäännöstöllä, jotka rajaavat konfliktit vain tiettyihin, hallittaviin tilanteisiin kuuluviksi. Näistä keskeisin on täysistuntosali, jossa vapaa puheoikeus ei kuitenkaan merkitse vastavuoroista kuunteluvelvoitetta. Puhe ja debatointi ovat elimellinen osa koko parlamentin toimintaa, joten konfliktin rajoittaminen niitä kaventamalla vie pohjaa edustuksellisuuden toteutumiselta. Mikäli perusteelliseen väittelyyn tai asioita monipuolisesti tarkastelevaan keskusteluun – mikä usein paikannetaan valiokuntatyöskentelyyn – ei nähdä tarvetta tai siihen ei ole tilaisuutta, esimerkiksi jatkuvasti lisääntyvien asiantuntijakuulemisten viedessä aikaa muulta valiokuntakäsittelyltä, myös muodostuva yksimielisyys saattaa jäädä pitkälti näennäiseksi.

Toisaalta puhemiesneuvosto on itse ollut halukas lisäämään debatoinnin roolia istuntosalikeskusteluissa perinteisten ”pönttöpuheiden” sijaan. Tämän on ajateltu jäsentävän poliittista keskustelua kansalaisen kannalta paremmin, mutta siinä missä ideologiset erot saattavat kirkastua, voivat ne myös tuoda mukanaan tarpeettomia kärjistyksiä ja edustajille sopimatonta epäkunnioittavaa käytöstä. Tämä on heijastunut myös monien vuoden 2019 eduskuntavaaleissa luopuvien kansanedustajien lausunnoissa, joissa on moitittu eduskunnan kärjistynyttä keskustelukulttuuria. Puhemies Paula Risikko ilmoittikin ottavansa asian syksyn aikana esiin ”aamukoulussa” eli järjestämissään epävirallisissa tapaamisissa valiokuntien puheenjohtajien ja eduskunnan virkamiesjohdon kanssa.

Normistoa ei kuitenkaan tarvita ainoastaan pitämään konflikteja aisoissa vaan myös vahvistamaan parlamentaariseen demokratiaan kuuluvaa jännitettä hallituksen ja opposition välillä. Tähän keskeinen väline on etenkin hallituspuolueissa korostuva ryhmäkuri. Kontula kuvaa havainnollisesti ryhmäkurin ja ryhmäsolidaarisuuden keskinäisriippuvuutta ja yksittäisen ehdokkaan tasapainoilua ryhmäsolidaarisuuden ja omantuntonsa välillä, missä ”valitse taistelusi” on usein toimivin ohje.

Ryhmäkuriin liittyy demokratianäkökulmasta monia ongelmia.

Ryhmäkuriin liittyy demokratianäkökulmasta monia ongelmia. Monet eduskuntatyön jännitteet tulevat näkyviksi ainoastaan niissä tilanteissa, joissa ne ”puhutaan esiin” eli ryhmädynamiikassa havaitut epäkohdat tuodaan julki. Edustajien on helpompi äänestää eduskuntaryhmänsä kannan mukaisesti hankaliksikin koetuissa kysymyksissä silloin, kun niiden määrittely jättää käsitteellistä ja käytännöllistä väljyyttä.

Viimeksi ryhmädynamiikkaan liittyviä jännitteitä koettiin ulkoministeri Timo Soinin luottamusäänestyksessä, joka näyttäytyi ulospäin varsin raadollisena ”pelin politiikkana” sinisten tehtyä asiasta epävirallisen hallituskysymyksen. Tämänkaltaisissa tilanteissa hyödyttäisiin erillisestä, etenkin kansalaisille suunnatusta istuntosalikeskustelusta, jossa käsiteltäisiin itse eduskuntaprosessia ja siihen liittyviä käytäntöjä, kuten ryhmäkurin ideaa. Miksi edustaja ei saa äänestää ryhmäänsä vastaan? Tämä olisi erityisen tarpeellista sitä taustaa vasten, että omantunnonkysymyksistä ja niihin sisältyvistä ”vapaista käsistä” on nykyisin tullut osa suomalaista poliittista kulttuuria. Miten omantunnonkysymykset määritellään ja millaiseen harkintaan kansanedustaja niissä ratkaisunsa pohjaa? Ryhmäkurin ja ryhmäsolidaarisuuden sekä omantunnonkysymysten dynamiikkaan ja poliittisiin pelisääntöihin pureutuva julkinen eduskuntakeskustelu nostaisi myös keskeisellä tavalla eduskuntaryhmän, puolueen ja kansanedustajan väliset suhteet demokraattiseen tarkasteluun, ja toimisi myös edustajien itseymmärryksen välineenä. Eduskuntasali olisi luonteva paikka käydä myös ”keskustelua keskustelusta”, ei vain päätöksistä.

Kolmas mekanismi eduskunnan toimintakyvyn turvaamiseksi nivoutuu erilaisten ryhmien muodostumiseen. Ryhmiä on sekä muodollisia, kuten eduskuntaryhmät, mutta myös epämuodollisempia ja lyhytkestoisempia yhteenliittymiä. Näillä on suuri merkitys niin kansanedustajaksi sosiaalistumisen kuin yhteisöllisyyden ja luottamuksen rakentumisen kannalta. Eduskuntaa ulkoapäin tarkasteleville monesti piiloon jäävät klikit ja porukat vahvistavat kuitenkin vaikutelmaa kahdesta eri todellisuudesta: istuntosalissa kiistellään railakkaasti, mutta suljettujen ovien takana taputellaan kaveria selkään.  Käytävillä ja valiokunnissa käytävä neuvottelu ja edustuksellisen politiikanteko poikkeavat toimintalogiikaltaan olennaisesti täysistuntojen ympärille keskittyvästä poliittisesta julkisuudesta. Kuten Kontula kirjassaan kirjoittaa:

”Ero julkisen ja salatun eduskunnan välillä ei ole näytellyssä ja todessa, kuten toisinaan kuulee sanottavan. Pikemminkin kyse on kahdesta eri näytelmästä eri käsikirjoituksilla, yhtä todesta tai epätodesta kuin elämä yleensä. Yleisesti ottaen kansanedustajat kyllä allekirjoittavat täysistuntosalin ulkopuolella samat ajatukset ja tavoitteet kuin salissakin, mutta näiden rinnalle nousee muita, oman työyhteisön toimivuuteen ja vallan jakautumiseen liittyviä päämääriä, joita pidetään liian teknisinä äänestäjille raportoitavaksi.”

Kontulan kirjan lähtökohta on, että eduskunnan prosessien avaaminen lukijoille tuo ne lähemmäs kansalaisia. Etäisyys ei kuitenkaan poistu pelkästään lisäämällä tietoa näistä prosesseista vaan itse prosessien avoimuutta lisäämällä. Pitkälle viety työnjako politiikan ulko- ja sisäkehien välillä ei sovellu nyky-yhteiskuntaan, jossa kansalaisilla on ennennäkemätön määrä tietoa saatavillaan ja koulutustason ja medialukutaidon nousun myötä aiempaa paremmat edellytykset sen prosessointiin. Viheliäisten ongelmien leimaamalla aikakaudella poliitikoilla ei voi olla tiedollista monopolia, vaan niiden ratkaisemiksi tarvittava tieto löytyy kansalaisyhteiskunnan eri osa-alueisiin ripoteltuna. Poliittisen järjestelmän hyväksyttävyyteen vaikuttaa olennaisesti kansalaisten mahdollisuus tuoda näkemyksiään esiin käytössä olevien osallistumismuotojen välityksellä ja tuottaa siten syötettä päätöksentekoprosessiin. Esimerkiksi Maija Setälä on esittänyt kansalaisraatien- tai paneeleiden ottamista osaksi edustuksellisissa elimissä tehtävää päätöksentekoa.

Viheliäisten ongelmien leimaamalla aikakaudella poliitikoilla ei voi olla tiedollista monopolia, vaan niiden ratkaisemiksi tarvittava tieto löytyy kansalaisyhteiskunnan eri osa-alueisiin ripoteltuna.

Olennaista on myös se, miten eduskuntalaitos käsittelee saamiaan syötteitä. Mikäli se näyttäytyy kansalaisille perusteellisena ja mielekkäänä, voi itse prosessiin kohdistettu legitimiteetti nousta. Tästä näkökulmasta on tärkeää, että kansalaisaloitteita käsittelevät valiokuntaistunnot olisivat mahdollisimman pitkälle julkisia. Vastaavasti käsittelyyn otettujen kansalaisaloitteiden raukeaminen vaalikauden päättyessä on ongelmallinen käytäntö. Poliittinen järjestelmä ei toimi kenenkään näkökulmasta ihanteellisesti silloin, kun kansalaisille ainoa tapa arvioida prosessin mielekkyyttä on tehdä se varsinaisen tuotoksen tyydyttävyyden perusteella. Hyvinvoivassa demokratiassa eduskunnan toimintaa tulisi voida monitoroida eri käänteissä.

Politiikka-lehden käynnissä ollut juhlavuosi huipentuu joulukuussa järjestettävään Politiikka – avoin lehti -seminaariin, jossa neljä eri vuosikymmenenä toiminutta päätoimittajaa avaa ja analysoi kutsumansa vieraan kanssa jotakin päätoimittajakaudellaan runsaasti esillä ollutta yhteiskunnallista ilmiötä tai käsitettä. Samassa yhteydessä esitellään lehden pitkään valmisteilla ollut askel tavoitettavuuden ja läpinäkyvyyden lisäämiseen eli siirtyminen avoimeen julkaisemiseen. Tässä numerossa juhlavuosi jatkuu alkuperäiskansoja ja kolonialismin muuttuvia jatkumoja käsittelevällä minisymposiumilla.

Hanna Wass on akatemiatutkija Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa, Valtiotieteellisen yhdistyksen hallituksen jäsen ja Politiikka-lehden toinen päätoimittaja. Jenni Rinne on yleisen valtio-opin nuorempi tutkija Helsingin yliopistossa. 

Julkaisu Miten vallan linnaketta pidetään pystyssä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.