Vuonna 2011 alkanut  ja yhä käynnissä oleva Syyrian sota on monikerroksinen konflikti, johon osallistuu useita valtioita ja aseellisia järjestöjä omine motiiveineen sekä ideologioineen. Osa osallistujista on peräisin Syyriasta ja lähialueilta – osa kauempaa. Yksi näistä on itseään Islamilaiseksi valtioksi (Islamic State in Syria, ISIS, ad–Dawlah al-Islāmiyah), nimittävä jihadistiryhmä, jonka nimiin myös Euroopan iskut kirjattiin.

Monista länsimaista, kuten myös Suomesta, oli lähtenyt taistelijoita perheineen konfliktialueelle Syyriaan liittyäkseen ISISiin, joka julisti vuonna 2014 Islamilaisen valtion syntyneeksi osissa Syyriaa ja Irakia. Laajimmillaan ISISin kontrolloima alue oli Iso-Britannian kokoinen. Vuonna 2014 Yhdysvaltojen muodostama liittouma osallistui konfliktiin aloittaen ilmaiskut ISISiä vastaan.

Koska Syyrian konfliktissa on osallisena suuri määrä eri toimijoita, ovat myös taistelulinjat ja alueiden turvallisuustilanne olleet jatkuvasti muutoksessa. Ulkovaltioiden toiminta on vaikuttanut merkittävästi Syyrian konfliktin kulkuun. Tästä hyvänä esimerkkinä on Turkin hyökkäys Syyrian puolelle lokakuussa 2019 heti sen jälkeen, kun Yhdysvallat ilmoitti vetävänsä joukkojansa pois alueelta, kuten tutkija Tiina Hyyppä kirjoittaa.

Kurdijohtoinen Syrian Democratic Forces (SDF) valtasi Yhdysvaltojen johtaman liittouman ilmatuen avulla maaliskuussa 2019 Baghouzin, jonne oli kerääntynyt ISISin kannattajat muilta  järjestön jo aikaisemmin menetetyiltä hallinta-alueilta.

Taistelun aikana tai heti sen jälkeen suurin osa ISISin kannattajiksi epäillyistä miehistä joko kuoli tai jäi vangiksi. Nyt SDF pitää hallussaan lähes 68 000 ISISin jäsenyydestä epäiltyä henkilöä eri leireillä pitkin Koillis-Syyriaa. Yhdysvaltain puolustusministeriön mukaan ainakin 10 000 heistä on taistelijoita, joista 2 000 on muualta kuin lähialueelta.

Baghouzista naiset ja lapset päätyivät al-Holin (al-Hawl) pakolaisleirille Koillis-Syyriaan.  Ulkomaalaisia epäillään yhteyksistä tai kuulumisesta ISISiin. Pakenivathan he järjestön viimeiseltä hallinta-alueelta SDF:n sinne tullessa.

Baghouzista naiset ja lapset päätyivät al-Holin (al-Hawl) pakolaisleirille Koillis-Syyriaan.

Al-Holissa ulkomaalaisia asutetaan leirin lisäosassa erillään paikallisista turvallisuussyihin vedoten. Julkisuudessa olevien tietojen mukaan joukossa on 11 suomalaista naista ja 30 heidän alaikäisiä lastaan.

Meidän vai Kalifaatin Sanna?

Tieto suomalaisten naisten ja lasten leirilläolosta tuli julkisuuteen vuoden 2019 alkupuolella. Tätä edelsi CNN:n julkaisema video, jossa suomalaista ”Sannaa” haastateltiin. Hän halusi palata takaisin kotimaahansa.

Suomessa alkoi pian raivokas yhteiskunnallinen väittely siitä, että ketkä pitäisi leiriltä kotiuttaa vai pitäisikö ketään.  Keskustelua on hallinnut kaksi näkemystä, joista toisen mukaan naiset lapsineen aiheuttavat turvallisuusuhan, mikäli heidät autetaan leiriltä Suomeen. Toinen näkemys painottaa, että koska humanitaarinen tilanne on leirillä erittäin huono, tulee naiset lapsineen kotiuttaa pian.

Suomen hallitus linjasi joulukuun puolessavälissä, että se tahtoo tuoda lapset nopeasti al-Holin leiriltä. Kantaa ei kuitenkaan otettu siihen, mitä naisten – äitien – suhteen tulisi tehdä.

Suomen hallitus ei ottanut linjauksessaan kantaa siihen, mitä naisten – äitien – suhteen tulisi tehdä.

Viranomaiset toimeenpanivat pian päätöksen jälkeen operaation, jossa suomalaisen naisen kaksi Syyriassa syntynyttä, mutta orvoksi jäänyttä lasta evakuoitiin leiriltä. Muiden leirille jääneiden naisten ja lasten kohtalo on edelleen epäselvä tätä kirjoittaessa.

Kalifaatin leijonanpennut

Osa asiantuntijoista pitää leiriä ideologisesti vaarallisena. Heidän mukaansa sieltä kotiutettavat voivat muodostaa terroriuhan suomalaiselle yhteiskunnalle. Etenkin lasten ja nuorten epäillään olevan traumatisoituneita ja mahdollisesti jopa radikalisoituneita. Osa asiantuntijoista on sitä mieltä, etteivät kaikki kotiutettavat olisi välitön turvallisuusriski, sillä osallistuminen terroritoimintaan on hyvin usein kontekstisidonnaista.

Huoli terroriuhasta ei ole täysin aiheeton, sillä ISIS:illä oli ”Kalifaatin leijonanpennut” (Ashbal al-Khilafah) -niminen koulutusohjelma, jossa lapset pyrittiin indoktrinoimaan järjestön ideologian mukaisesti. Lasten ja nuorten osallistaminen konfliktiin ei ole uusi ilmiö tai ISIS:in ainutlaatuinen järjestely, vaan alaikäisiä on ympäri maailmaa mukana sotatoimissa erilaisista kansainvälisistä sopimuksista huolimatta.

Unicefin mukaan lapsisotilaita ovat kaikki alle 18-vuotiaat, jotka ovat liittyneet armeijaan tai osallistuvat aseelliseen konfliktiin joko pakotettuina tai vapaaehtoisesti. Osallistuminen ei tarkoita pelkästään taistelutoimiin tai itsemurhaiskuihin osallistumista, vaan lapset voivat toimia erilaisissa avustavissa tehtävissä, kuten lähetteinä, vakoojina ja jopa seksiorjina.

John G. Horganin ja muiden tutkijoiden  mukaan ISIS aivopesi lapsia ja nuoria monitasoisella ohjelmalla, joka asteittain opetti järjestön arvojärjestelmän ja hyväksytyt toimintamallit. Vaikka kaikki eivät välttämättä osallistuneet suoranaiseen väkivaltaiseen toimintaan, on kuitenkin oletettavaa, että lapset ja nuoret ovat altistuneet järjestön väkivaltaa ihannoivalle ideologialle.

Lapset ja nuoret ovat todennäköisesti altistuneet järjestön väkivaltaa ihannoivalle ideologialle.

Lapsia pyrittiin emotionaalisesti uudelleenohjelmoimaan, jotta he omaksuisivat väkivallan luonnolliseksi asiaksi, jonka jatkumona olisi siihen osallistuminen. Heitä kannustettiin seuraamaan, tai jopa osallistumaan, suoritettaviin kidutuksiin ja teloituksiin.

Edes nuori ikä ei ole ollut suojaava tekijä, sillä yksi nuorimmista tunnetuista järjestön brutaalilla propagandavideolla esiintyneistä oli vasta 4-vuotias.  Videolla lapsi painaa laukaisijaa ja auto, jossa on ISISin vankeja, räjähtää.  ”Allahu akbar!” huutaa pieni poika.

Video osoittaa, kuinka taitavasti ISIS hallitsi länsimaalaisille suunnattua propagandaa käyttämällä pientä lasta äärimmäisen julmaan väkivallan tekoon. Jumalaa ylistävä pieni poika ei ole enää olosuhteiden viaton uhri, vaan osa järjestön pelkoa kylvävää väkivallan koneistoa.

Hieman vanhemmat lapset ovat osallistuneet taistelukoulutukseen ja länsimaalaisten 13-ja 14-vuotiaiden poikien tiedetään kuolleen ISIS:in aseellisessa toiminnassa.

13-ja 14-vuotiaiden poikien tiedetään kuolleen ISIS:in aseellisessa toiminnassa.

ISIS:in äärimmäisen väkivaltaisen ideologian indoktrinoinnin lisäksi lapset ja nuoret ovat voineet joutua todistamaan niin ystäviensä kuin läheistensä väkivaltaista kuolemaa. He ovat voineet joutua Yhdysvaltojen johtaman liittouman ilmapommitusten uhreiksi ja olleet keskellä taisteluita Baghouzin valtauksen aikana.

Tämänhetkiset leiriolosuhteet eivät myöskään ole vakaat, sillä al-Holin oloja kuvataan kaoottisiksi ja väkivaltaisiksi. Nämä tekijät vaikuttavat lasten ja nuorten psyykkiseen kehitykseen ja hyvinvointiin. Leirin lastenlääkäreiden sekä psykologien mukaan lasten leikkitavoissa onkin havaittavissa selkeästi aggressiivista käytöstä. Lapset heijastavat ja kopioivat leikeissään kokemuksiaan sekä ympäristön jännitteitä.

Väestön terveys Kalifaatin ”kansallisen terveydenhuoltojärjestelmän” jälkeen

Kun konfliktiolosuhteissa perusterveydenhuolto usein rampautuu, esimerkiksi kroonisten sairauksien hoidonsaanti heikkenee. Samanaikaisesti taas erikoissairaanhoidon tarve lisääntyy esimerkiksi taisteluiden aiheuttaminen vammojen takia.

Sksi on oletettavaa, että terveydenhuoltoon ja sairauksien ennaltaehkäisyyn, kuten lastensairauksien, syövän, diabeteksen ja sydän- ja verisuonitautien hoitoon ei ole pystytty kiinnittämään huomiota Islamilaisen valtion hallinnossa. ISIS kuitenkin esitteli korkealaatuista terveydenhuoltojärjestelmäänsä.  Järjestö kertoi, että ihmisten käytettävissä olisi “ISHS” (Islamic State Health Service) dialyysilaitteineen ja ulkomaalaisine erikoislääkäreineen. Osana propagandaansa ISIS pyrki näyttämään luomansa yhteiskunnan ihanteellisena.

Epäily vakavista terveydenhuollon puutteista vahvistui Mosulin haltuunoton jälkeen, jolloin tartuntatauteja sekä kroonisia sairauksia raportoitiin väestössä. Lisäksi psykiatrisia häiriöitä todettiin normaalia enemmän.

Väestön hoitoon hakeutuminen oli ollut vähäistä, kroonisten sairauksien hoito heikkoa ja hoitovaihtoehdot potilaille vähäisiä ISHS:n alaisuudessa. ISIS hallitsi alaisuudessaan elävää väestöä pelolla ja ihmiset välttivät turhaa liikkumista julkisilla paikoilla, jos suinkin vain pystyivät.

ISIS hallitsi alaisuudessaan elävää väestöä pelolla.

Nämä samat terveysongelmat seurasivat al-Holiin pakenevia ihmisiä. Leirillä heidän terveydentilansa mahdollisesti pahenee entisestään. Norja hakikin yhden äidin lapsineen takaisin kotimaahan, sillä lapsi sairastaa mahdollisesti kystistä fibroosia. Kyseessä on perinnöllinen kuolemaan johtava sairaus, jonka oireita voidaan kuitenkin säännöllisellä hoidolla lieventää ja eliniänennustetta parantaa.

Tämä humanitaarisin perustein tehty kotiuttaminen on kuitenkin yksittäistapaus ja asian tulenarkuudesta kertoo se, että yhdenkin äidin ja lasten palauttaminen Norjaan on aiheuttanut maassa hallituskriisin.

Al-Holin naisilla ja lapsilla on huonossa hoitotasapainossa olevien mahdollisten kroonisten sairauksien lisäksi ripulia, hengitystieinfektioita, leishmaniaasia, vesirokkoa ja lepraa. Lisäksi al-Holissa tarkkaillaan erityisesti lavantaudin sekä tuberkuloosin esiintymistä.

Nämä infektiosairaudet johtuvat pääasiallisesti ahtaasta ja huonosta elinympäristöstä sekä terveydenhuollon puutteesta. International Rescue Committee raportoi viime vuoden syyskuussa lisääntyneestä alle viisivuotiaiden kuolleisuudesta leirillä. Maailman Terveysjärjestön WHO:n mukaan kyseessä oli kuitenkin väärinraportointi. WHO:n mukaan lasten kuolleisuus on pysynyt leirillä kurissa vaikeista olosuhteista huolimatta. Tähän mennessä kuolleita on  517 ihmistä, joista 371 on lapsia.

Kuolleiden lasten suuri määrä selittyy lasten suhteellisesti korkealla osuudella leirin väestörakenteessa. Lapset ovat menehtyneet pääasiallisesti aliravitsemukseen, synnytyksen aiheuttamiin komplikaatioihin ja talvikuukausina kylmyyden aiheuttamaan hypotermiaan Kurdien Punaisen Puolikuun edustajan mukaan.

Al-Holissa lapsia on kuollut nälkään, kylmään ja synnytyksiin.

Tällä hetkellä sääolosuhteet Koillis-Syyriassa ovat huonot. Kylmyys yhdistettynä vesi- ja hiekkamyrskyihin luo vaikeat olosuhteet leirin asukkaille ja altistaa väestön sairauksille. Etenkin pienet lapset kärsivät herkästi hengitystieinfektioista.

Mielenterveysongelmien määrä leirillä asuvien keskuudessa on normaalia väestöä korkeampi, koska naiset ja lapset ovat altistuneet ankarille henkistä hyvinvointia kuormittaville kokemuksille ja menetyksille. Hoitamattomina psykiatriset sairaudet eivät vain aiheuta inhimillistä kärsimystä, mutta myös altistavat itsetuhoisuudelle sekä psykoottisasteisille häiriöille.

Hyvät ja pahat autettavat

Koska ulkomaalaisten asuttamassa lisäosassa asuvia epäillään ISIS:in kannattajiksi, tai jopa jäseniksi, on tämä aiheuttanut eettisen ja moraalisen ongelman humanitaarisen avun periaatteiden mukaisessa jaossa. Ihmiset ovat jaettu hyviin ja pahoihin autettaviin – uhreihin ja tekijöihin.

Kuten väitöskirjatutkija Iida-Maria Tammi kirjoittaa, näemme nämä naiset ja lapset apua ansaitsemattomina ja pahoina, vaikka tunnistamme heidän hätänsä. Tämä ajatusmalli vaikuttaa muun muassa terveyspalveluiden saatavuuteen, sillä osa rahoittajista ei halua auttaa epäiltyjä ISIS:in kannattajia.

Al-Holin leiriä voidaan pitää eräänlaisena ISIS-ajatushautomona. Elinolosuhteet luovat otollisen maaperän ISIS:in vääryyden, epäkohdan ja koston narratiiville. Tämä tekee ideologian vahvistamisesta sekä rekrytoinnista helpompaa.

ISIS:in valheellinen väite siitä, ettei länsimaissa ole tilaa muslimeille, realisoituu leirillä. Marttyyriajattelu saa vahvistusta ja vastakkainasettelu lännen kanssa syvenee. Al-Holia onkin verrattu olosuhteisiin, jotka synnyttivät Taleban-liikkeen.  Vaikka ISIS on menettänyt hallintoalueensa, ideologiana se elää yhä myös al-Holin leirillä.

Lapsia, ei juniorijihadisteja

Huolimatta siitä, ovatko lapset ja nuoret osallistuneet ISIS:in toimintaan vai eivät, ovat he uhreja. Alaikäisten osallistaminen sotatoimiin rikos. Siviilejä koskevan kansainvälisen humanitaarisen oikeuden yleisen suojelun lisäksi lapsille on taattu erityssuojelu.

Lapset ovat uhreja. Alaikäisten osallistaminen sotatoimiin rikos.

Lapsia ja nuoria tulee kohdella ja hoitaa kuten heidän ikänsä vaatii. Nyt heidät on leimattu länsimaisessa iltapäivälehdistössä “ISIS-lapsiksi” tai “juniorijihadisteiksi”. Leirillä he altistuvat jatkuvasti siellä olevien vakaumuksellisten ISIS:in naiskannattajien propagandalle.

Naisten rooli on ollut kasvattaa lapsia järjestön ideaalin mukaisiksi tuottaen tulevaisuuden johtajia, taistelijoita ja kannattajia ISIS:ille.  Lasten irtautuminen ideologiasta leirillä on mahdotonta.

Ratkaisut al-Holin leirin suomalaisten ja muiden länsimaalaisten kohtalosta eivät ole yksiselitteisiä tai helppoja. Kyseessä eivät kuitenkaan ole kansanvaalit, vaikka tämänkaltaiseen ajatteluun on sorruttu jopa ministeritasolla. Päätökset naisten ja lasten evakuoinnista tulee tehdä perustuen asiantuntija-arvoihin sekä kansainvälisiin sopimuksiin, joihin myös Suomi on demokraattisen valtiona sitoutunut.

FM Agneta Kallström on valmistunut Helsingin yliopistosta modernin Lähi-idän tutkimuksesta. Kallström on väitöskirjatutkija Itä-Suomen yliopiston kansanterveystieteen laitoksella. Työssään Kallström käsittelee Syyrian konfliktin vaikutusta terveydenhuoltojärjestelmään.

Julkaisu Al-Holin alaikäiset suomalaiset – lapsisotilaita vai sotalapsia? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Euroopan unionin maihin jätettiin vuosina 2015–2016 noin 2,6 miljoonaa uutta turvapaikkahakemusta ja tilannetta luonnehdittiin yleisesti pakolaiskriisiksi. Kriisiytyminen näkyi ensisijaisesti rajojen hallinnassa, ja siksi kriisistä voidaan pikemminkin puhua EU:n yhteisen turvapaikkajärjestelmän kriisinä. Eteläiset jäsenmaat kantoivat tulijoista suurimman vastuun, ja niiden vastaanottojärjestelmät ylikuormittuvat.

Samanaikaisesti monet jäsenmaat vastustivat tulijoiden liikkuvuutta EU:n sisällä ja komission esittämiä pakolaisten jakamiskiintiöitä EU-maiden kesken. Kriisipuhe kuvastikin ennen kaikkea rajojen hallinnan, jäsenmaiden keskinäisen päätöksenteon ja eurooppalaisen turvapaikkapolitiikan kriisiä.

Kriisipuhe kuvasti ennen kaikkea rajojen hallinnan, jäsenmaiden keskinäisen päätöksenteon ja eurooppalaisen turvapaikkapolitiikan kriisiä.

Euroopan komissio vastasi tilanteeseen esittelemällä EU:n muuttoliikeagendan, jonka olennaisena osana oli uusi luonnos EU:n yhteisestä turvapaikkapolitiikasta. Agendan näkökulma on kokonaisvaltainen: unioni pyrkii tarttumaan siirtolaisuuden perimmäisiin syihin lähtömaissa ja toimimaan yhteistyössä kolmansien maiden kanssa muuttoliikkeen hallitsemiseksi.

Oikeudenmukainen vastuun jakaminen ja solidaarisuus ovat kuitenkin olleet kateissa sekä EU:hun saapuvien turvapaikanhakijoiden näkökulmasta että jäsenmaiden kesken. Vaikka yksittäisissä konkreettisissa asioissa jäsenmaat ovat kyenneet luomaan nopeita ratkaisuja, järjestelmän perusperiaatteiden suhteen yksimielisyyttä on ollut vaikeaa saavuttaa.

Turvapaikkapolitiikasta on tullut jäsenmaita vahvasti jakava asia ja päätöksenteko on jumiutunut paikoilleen.

EU:n turvapaikka- ja laajemminkin maahanmuuttopolitiikka onkin saanut osakseen kovaa kritiikkiä. Toiset vaativat unionia tekemään enemmän hädänalaisten ihmisten auttamiseksi, kun taas toisten mielestä nykyiset toimet ovat jo liikaa.

Oikeus- ja turvallisuusnäkökulmat tuntuvat jatkuvasti kilpailevan EU:n toiminnan taustalla.

Oikeus- ja turvallisuusnäkökulmat tuntuvat jatkuvasti kilpailevan EU:n toiminnan taustalla. Unionin lausunnoissa ja asiakirjoissa on vahvasti esillä arvonäkökulma, joka korostaa turvapaikanhakijoiden ja siirtolaisten ihmisarvoa ja oikeuksia. Tämän perusteella EU:n tulisi pyrkiä rakentamaan yhteistä turvapaikkapolitiikkaa ensisijaisesti pakenevien ihmisten perus- ja ihmisoikeuksien suojelemiseksi.

Toisenlainen kuva EU:n toiminnasta piirtyy, kun sitä tarkastellaan sisäisen turvallisuuden tehostamisen ja ihmisten liikkuvuuden rajoittamisen näkökulmasta.

Vaikka myös turvallisuus voidaan määritellä arvoksi, keskittyminen ulkorajojen vahvistamiseen ja valvontaan, palautuskäytäntöjen tehostamiseen ja ihmissalakuljetuksen vastaiseen toimintaan voivat heikentää turvaa hakevien ihmisten asemaa ja mahdollisuuksia ihmisarvoiseen elämään.

Arvot ja oikeudet EU:n turvapaikkapolitiikan perustana

Jäsenvaltiolle yhteiseksi katsotut perusarvot, kuten ihmisarvon kunnioittaminen, kansanvalta, tasa-arvo, oikeusvaltioperiaate ja ihmisoikeudet, mainitaan EU:n perussopimuksen toisessa artiklassa. Perusarvojen lisäksi sopimuksissa tuodaan esiin EU:n toimintaa ohjaavat periaatteet, kuten oikeudenmukaisuus, moniarvoisuus, suvaitsevaisuus, syrjimättömyys ja yhteisvastuu.

Arvojen uskottava vaaliminen edellyttää sanojen ja tekojen välistä yhdenmukaisuutta. EU:n voi olla vaikea ylläpitää mielikuvaa itsestään ihmisoikeuksien puolustajana ja edistäjänä, jos sen toiminta ajautuu kauaksi näistä arvoista.

Vahvasta arvoretoriikasta huolimatta EU:n yhteistä turvapaikkapolitiikkaa on koko sen historian ajan arvosteltu siitä, että se ei ota kunnolla huomioon turvapaikanhakijoiden ja siirtolaisten oikeuksia.

EU:n muuttoliikeagendan lähtökohtana mainitaan ”välitön ja väistämätön velvollisuus suojella hädänalaisia”. Lisäksi EU:n perusoikeuskirja nostaa monet harkinnanvaraisina tai ehdollisina tulkitut pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden oikeudet perustavien ihmisoikeuksien tasolle.

Oikeus turvapaikkaan on tärkeä EU:n perusoikeuskirjaan kirjattu ihmisoikeus (artikla 18), joka perustuu Geneven pakolaissopimukseen ja sen lisäpöytäkirjoihin. Ketään ei saa palautus- ja karkottamiskiellon (artikla 19) mukaan palauttaa alueelle, jossa hänen henkensä tai vapautensa ovat uhattuina.

Vahvasta arvoretoriikasta huolimatta EU:n yhteistä turvapaikkapolitiikkaa on koko sen historian ajan arvosteltu siitä, että se ei ota kunnolla huomioon turvapaikanhakijoiden ja siirtolaisten oikeuksia. EU:ta on syytetty muun muassa siirtolaiskriisin ulkoistamisesta kolmansille maille, joiden maine ihmisoikeuksien saralla on kyseenalainen.

Toinen olennainen ongelma ovat olleet tulijoiden pakkosiirrot EU:n sisällä sekä palautukset maihin, joita ei voida pitää turvallisina.

Yhteisen turvapaikkajärjestelmän perusta luodaan Tampereella

EU:n turvapaikkapoliittinen yhteistyö juontaa Schengenin sopimuksen solmimisesta vuonna 1990. Sen mahdollistama vapaa liikkuvuus osoitti jäsenmaille, että siirtolais- ja turvapaikkapolitiikkaa ei voitu toteuttaa enää yksin kansallisella tasolla. Sisärajojen poistuminen johti ulkorajojen aiempaa tiukempaan valvontaan ja tulijoiden tarkempaan kontrollointiin.

Eurooppalainen yhteistyö vauhdittui Jugoslavian hajoamissotien myötä 1990-luvulla. Amsterdamin sopimus, joka astui voimaan 1999, pyrki kehittämään EU:ta vapauden, turvallisuuden ja oikeuden alueena. Ensimmäisiä eurooppalaistamisen alueita olivat nimenomaan pakolais- ja turvapaikka-asiat.

Tampereen huippukokouksessa vuonna 1999 lanseerattiin ajatus ”kokonaisvaltaisesta lähestymistavasta maahanmuuttoon”, johon sisältyisi muun muassa köyhyyden vähentäminen turvapaikanhakijoiden lähtömaissa, elinolosuhteiden ja työmahdollisuuksien parantaminen sekä konfliktien ehkäiseminen.

Samalla perustettiin EU:n yhteinen turvapaikkajärjestelmä. Sen perustaksi asetettiin yhtenäiset standardit pakolaisaseman määrittelylle ja myöntämiselle, turvapaikkamenettelylle sekä vastaanotto-olosuhteille. Säännöt turvapaikkahakemuksen käsittelystä vastaavasta jäsenmaasta kirjattiin osaksi EU:n lainsäädäntöä (Dublin-asetus). Sen mukaan hakemuksen käsittelisi pääsääntöisesti se jäsenmaa, johon turvapaikanhakija EU:n alueella oli ensimmäiseksi tullut. Tämän tueksi otettiin käyttöön EURODAC-järjestelmä turvapaikanhakijoiden sormenjälkien tallentamiseen.

Terrori-iskut Yhdysvalloissa vuonna 2001 ja Madridissa 2004 osaltaan vaikuttivat EU:n pyrkimyksiin tehostaa rajat ylittävien ongelmien hallinnointia. Vuonna 2004 päätettiin yhteisen rajavalvontaviraston Frontexin perustamisesta tukemaan jäsenvaltioiden rajaviranomaisia sekä tuottamaan tietoa ja riskianalyysejä EU:n ulkorajojen tilanteesta.

Haagin ohjelmassa (2004–2009) EU:n turvapaikkapolitiikkaan lisättiin ulkoinen, rajoittava ulottuvuus. Sen mukaan EU:n pitäisi ulkopolitiikassaan tukea turvapaikanhakijoiden ja muiden siirtolaisten lähtö- sekä kauttakulkumaita siirtolaisuuden hallinnassa, pakolaisten suojelussa ja rajavalvonnassa.

EU aloitti vuosina 2004–2005 pilottihankkeita Tunisian, Marokon, Algerian, Mauritanian ja Libyan kanssa. Lisäksi yksittäiset jäsenmaat alkoivat estää siirtolaisuutta kahdenvälisin sopimuksin.

Käytännössä eteläiset jäsenmaat Kreikka ja Italia joutuivat kohtuuttoman tehtävän eteen.

EU:n sopimukset kolmansien maiden kanssa saivat osakseen ankaraa kritiikkiä kansalaisjärjestöiltä ja Euroopan parlamentilta. Sopimusten nähtiin painottavan liiaksi turvallisuutta ja liikkuvuuden rajoittamista, ja niistä nähtiin myös puuttuvan vastavuoroisuutta ja dialogia. EU:n yhteisen rajavalvonnan alkua puolestaan leimasi epäselvyys siitä, miten ihmisoikeusvelvoitteet pätevät kansainvälisillä vesillä.

EU-tason säädökset tuntuivat johtavan myös siihen, että aiempaa harvempi hakija pääsi varsinaiseen turvapaikkamenettelyyn: merkittävä osa lähtö- ja kauttakulkumaista määriteltiin turvallisiksi, ja näistä maista tulleiden ihmisten turvapaikkahakemuksia voitiin käsitellä nopeutetusti. EU:n naapurimaihin taas voitiin palauttaa hakijoita ilman, että heidän tilanteeseensa välttämättä perehdyttiin.

Dublin-asetus turvapaikkahakemuksen käsittelystä vastaavasta maasta oli oikeuksien näkökulmasta kahtalainen: se osoitti hakijan hakemuksen käsittelystä vastuullisen valtion mutta esti turvapaikanhakijoiden vapauden valita päämääränsä EU-alueella. Yhteinen järjestelmä myös oletti kaikkien jäsenmaiden kykenevän käsittelemään hakemukset.

Käytännössä eteläiset jäsenmaat Kreikka ja Italia joutuivat kohtuuttoman tehtävän eteen, eivätkä niiden turvapaikkajärjestelmät kyenneet turvaamaan tulijoiden oikeuksia.

Harmonisointiin pyritään, mutta tahdonvoima ei riitä

Lissabonin sopimuksen voimaantulosta vuonna 2009 alkoi EU:n yhteisen turvapaikkapolitiikan toinen vaihe. Sopimus pyrki yhtenäistämään pakolaisaseman ja toissijaisen suojeluaseman määritelmät sekä vahvistamaan yhtenäiset turvapaikkamenettelyt ja vastaanotto-olosuhteet aiempien minimitasojen sijaan. Käytännössä EU:n yhteisen turvapaikkajärjestelmän ensimmäisen vaiheen direktiiveistä ja asetuksista kaikki paitsi tilapäisen suojelun direktiivi uudistettiin vuoteen 2013 mennessä.

Käytännössä EU:n yhteisen turvapaikkajärjestelmän ensimmäisen vaiheen direktiiveistä ja asetuksista kaikki paitsi tilapäisen suojelun direktiivi uudistettiin vuoteen 2013 mennessä.

EU-johtajat julkaisivat myös uuden oikeus- ja sisäasioita koskevan Tukholman työohjelman (2010–2014), jossa sisäinen turvallisuus yhdistettiin vahvasti luvattoman maahantulon ja turvapaikanhaun kontrolloimiseen. Jäsenmaiden päätöksenteon ja yhteisen politiikan tueksi tarkoitettu Euroopan turvapaikka-asioiden tukivirasto (EASO) aloitti toimintansa vuonna 2011.

Kun vanhat vallat kaatuivat Pohjois-Afrikan maissa vuonna 2011 niin kutsutun arabikevään yhteydessä, paperittomien maahantulijoiden määrä lisääntyi Euroopan maissa. Sitä mukaa kun tulijoita oli entistä enemmän, heidän tuloaan pyrittiin rajoittamaan sekä kahdenvälisin sopimuksin että EU-tason toimin.

Esimerkiksi Italia solmi sopimuksen vuonna 2011 sekä Tunisian että Libyan kanssa. EU hahmotteli Tunisian, Marokon, Egyptin ja Libyan kanssa liikkuvuuskumppanuussopimuksia (mobility partnerships), jotka edellyttivät kumppaneilta tehostettua rajavalvontaa ja yhteistyötä palautuksissa.

Turvapaikkapolitiikkansa toisessa vaiheessa EU näytti tasapainottelevan oikeuksien suojelijan ja sisäisen turvallisuuden takaajan roolien välissä. Pyrkimys määritelmien ja suojelutason harmonisointiin jäsenmaissa oli vahva, sillä sen avulla haluttiin estää turvapaikanhakijoiden liikehdintää unionin sisällä.

Esimerkiksi Kreikassa ja Italiassa turvapaikkahallinnon kehittymättömyyttä ei kuitenkaan kyetty ratkaisemaan yksin yhteisillä standardeilla ja tahdonvoimalla. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin suositteli, ettei turvapaikanhakijoita palautettaisi näihin maihin niiden heikkojen vastaanotto-olosuhteiden ja tulijoiden oikeusturvan takia.

Kriisi johtaa kiisteltyihin, välittömiin toimiin

Vuoden 2015 niin sanottu pakolaiskriisi aiheutti EU:ssa turvapaikkapolitiikan uudelleenarvioinnin, sillä tragediat Välimerellä vaativat välittömiä toimia. Kreikkaan ja Italiaan perustettiin tulijoiden rekisteröintiin ja käsittelyyn erikoistuneita keskuksia (hotspots).

Keskeiseksi ongelmaksi muodostui turvapaikanhakijoiden jakaminen jäsenmaiden kesken. Syyskuussa 2015 ministerineuvosto päätti hätätoimena jakaa Kreikasta ja Italiasta muihin jäsenmaihin kaikkiaan 160 000 turvapaikanhakijaa.

Slovakia, Unkari, Tšekki ja Romania äänestivät turvapaikanhakijoiden pakollista vastaanottamista vastaan. Erimielisyyksien takia turvapaikanhakijoita ei kyetty jakamaan jäsenmaiden kesken suunnitelman mukaisesti.

Komissio kuitenkin laati vuonna 2016 ehdotuksen turvapaikanhakijoiden pysyvästä jakomekanismista, joka ottaisi huomioon jäsenmaiden vastaanottokyvyn ja tulijoiden määrän. Ehdotuksessa jäsenmaille jätettiin myös mahdollisuus ostaa itsensä ulos siirroista.

Komissio on ehdottanut myös muiden yhteisen turvapaikkajärjestelmän säännösten uudistamista sekä esimerkiksi EU:n yhteisen uudelleensijoituskehyksen luomista kolmansista maista tulevia pakolaisia varten.

Kolmansien maiden kanssa solmituista sopimuksista eniten kritiikkiä on kohdistunut EU–Turkki-julkilausumaan, joka solmittiin maaliskuussa 2016. Julkilausuman mukaan Turkin kautta Kreikkaan tulleita paperittomia siirtolaisia voitaisiin palauttaa Turkkiin, ja jokaista palautettua kohden EU vastaanottaisi Turkista yhden pakolaisen. EU maksoi Turkille kolme miljardia euroa pakolaisten auttamiseksi.

Kesällä 2018 Eurooppa-neuvosto puolestaan linjasi, että eri puolille Välimerta voitaisiin perustaa turvapaikanhakijoiden vastaanotto- ja käsittelykeskuksia. Niiden toteuttamisesta ei kuitenkaan ole päästy sopuun Pohjois-Afrikan maiden kanssa.

Erityisen ongelmallisena voidaan pitää rajavalvonnan ja tiedonvaihdon yhteistyötä niiden maiden kanssa, jotka saattavat hyödyntää teknologiaa omien kansalaistensa tarkkailemiseen.

Lisäksi EU on tehostanut rajavalvontaa vahvistamalla uuden Euroopan raja- ja rannikkovartioston toimintakykyä. Rajavalvonnassa oletettu humanitarismi yhtyy turvallisuuspyrkimyksiin. Erityisen ongelmallisena voidaan pitää rajavalvonnan ja tiedonvaihdon yhteistyötä niiden maiden kanssa, jotka saattavat hyödyntää teknologiaa omien kansalaistensa tarkkailemiseen. Myös EU:n tukea Libyan rajavartiostolle on kritisoitu.

Rajavalvontaa ja kolmansien maiden kanssa tehtävää yhteistyötä tehostamalla EU:n voidaan katsoa yrittävän ehkäistä turvapaikanhakijoiden pääsyä unionin alueelle. Jos ihmiset eivät pääse vaatimaan oikeuksiaan, EU ulkoistaa suojeluvastuutaan.

Uskottava politiikka vaatii oikeuksien ja turvallisuuden yhteensovittamista

Yhteisen turvapaikkapolitiikan kehittäminen on vienyt toimivaltaa EU:n suuntaan, mutta jäsenmaat pitävät edelleen tiukasti kiinni mahdollisuuksistaan soveltaa yhteistä linjaa. Akuutin pakolaiskriisin jälkeen toimissa on korostunut sisäisen turvallisuuden takaaminen oikeuksien vaalimisen sijaan.

Vaikka EU:n toimet ovat saaneet osakseen paljon arvostelua, ne ovat myös osoittautuneet tehokkaiksi sääntelemättömän siirtolaisuuden vähentämisessä. Sääntelemätön maahantulo EU:n alueelle on vähentynyt 95 prosenttia syksyn 2015 vilkkaimmista päivistä. Myös jätettyjen turvapaikkahakemusten määrä on vähentynyt lähes kriisiä edeltäneelle tasolle.

Tulevaisuudessa EU:lta vaaditaan turvapaikkapolitiikassa unionin perimmäisten arvojen ja politiikan muiden ulottuvuuksien, kuten turvallisuuden, aiempaa läpikotaisempaa yhteensovittamista. Tämä on olennaista sekä turvapaikanhakijoiden oikeuksien että unionin uskottavuuden kannalta.

Toinen EU:n yhteisen turvapaikkapolitiikan tulevaisuuden kysymys on, kuinka kiista turvapaikanhakijoiden jakamisesta jäsenmaiden kesken pystytään ratkaisemaan. Kysymykseen tiivistyy EU:n arvopohjaisen toiminnan uskottavuus, sillä solidaarisuus sekä jäsenmaiden kesken että erityisesti suojelua etsiviä ihmisiä kohtaan mitataan tässä konkreettisesti.

Vastavalitun Euroopan parlamentin aiempaa pirstaloituneempi puoluejakauma tuskin helpottaa yhteisen politiikan muotoilua.

Oikeistopopulististen, maahanmuuttovastaisten ja EU-kriittisten puolueiden vahva kannatus eri puolilla Eurooppaa luo kuitenkin vaikeat olosuhteet yhteisten päätösten aikaansaamiselle ja turvapaikkapolitiikan kehittämiselle. Odotettavissa on vahvaa kansallisen toimivallan puolustamista maahanmuuttoon liittyvissä kysymyksissä. Myöskään vastavalitun Euroopan parlamentin aiempaa pirstaloituneempi puoluejakauma tuskin helpottaa yhteisen politiikan muotoilua.

Vaihtoehtoja voisi löytyä, jos EU:ssa kyettäisiin ajattelemaan turvallisuutta nykyistä laajemmin sekä palaamaan alkuperäiseen kokonaisvaltaiseen lähestymistapaan.

Turvallisuusnäkökulmaan liittyvien toimien, kuten ulkorajavalvonnan tehostamisen ja turvapaikkapolitiikan kiristämisen, sijaan turvapaikkapolitiikkaa voitaisiin kehittää esimerkiksi uudelleensijoittamisen tehostamisella tai nopeutetun suojelun takaamisella tietyiltä alueilta tuleville. Näin voitaisiin lisätä samanaikaisesti sekä EU:n politiikan uskottavuutta kumppanimaiden silmissä että jäsenmaiden kontrollin tunnetta.

Kirjoitus pohjautuu Kosmopolis-lehden numerossa 2/2019 ilmestyneeseen artikkeliin.

VTT Hanna Tuominen  on valtio-opin yliopisto-opettaja Turun yliopistossa. Tuominen on aiemmin toiminut myös Politiikasta-lehden päätoimittajana. Anna-Kaisa Hiltunen on ulkoministeriössä työskentelevä erityisasiantuntija ja Ulkopolitiikka-lehden pitkäaikainen toimitussihteeri.

Julkaisu Turvapaikkapolitiikkaa ihmisoikeuksien ja turvallisuuden ristipaineessa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Lukemisen lisäksi voit myös kuunnella artikkelin Susanna Hastin lukemana.

Marokon Marrakeshissa hyväksyttiin 10.12.2018 Yhdistyneiden kansakuntien Global Compact for Migration (GCM)-asiakirja. Asiakirjan hyväksymiseen osallistui hallitustenvälisessä korkean tason konferenssissa yli 160 valtiota Suomi mukaan luettuna.

Asiakirja on osa YK:n vuonna 2016 aloittamaa prosessia, jonka tarkoituksena on selventää maahanmuuttajien ja pakolaisten oikeuksia. Se ei ole uusi kansainvälisoikeudellinen sopimus, vaan nojaa useisiin valtioita jo velvoittaviin sopimuksiin. Prosessin toinen osa, julistus pakolaisten oikeuksista, hyväksyttiin YK:n yleiskokouksessa 17.12.2018.

GCM antaa valtioille suosituksia maahanmuuttajien ihmisarvoisesta kohtelusta ja toimintaehdotuksia puuttua epäsäännölliseen maahanmuuttoon ja sen lieveilmiöihin. Se korostaa erityisesti siirtolaisten inhimillisen kohtelun tärkeyttä ja oikeusvaltioperiaatteiden noudattamista. Laitonta oleskelua ei sallita, vaan asiakirjassa puhutaan oikeudellisen aseman selvittämisestä ja lainmukaisista prosesseista siirtolaisten asioiden käsittelyssä.

GCM:n keskiössä ovat yksilöiden oikeudet turvalliseen oleskeluun vastaanottomaassa heidän oikeudellisesta asemastaan riippumatta ja neuvonta tilanteissa, joissa heidän oleskelulleen ei ole perusteita. Kaikki ehdotukset nojaavat perusihmisoikeuksiin, joiden suojeluun Suomi on sitoutunut. Ei liene sattumaa, että asiakirja hyväksyttiin YK:n ihmisoikeusjulistuksen 70. syntymäpäivänä.

GCM-prosessi sai ennen hyväksymistään aikaan massiivisen valeuutisten aallon ympäri Euroopan.

GCM-prosessi sai ennen hyväksymistään aikaan massiivisen valeuutisten aallon ympäri Euroopan. Osaltaan negatiivisen uutisoinnin seurauksena useat eurooppalaiset maat, mukaan lukien Italia, Itävalta, Unkari ja Puola, sekä muun muassa Yhdysvallat ja Australia jättivät asiakirjan hyväksymättä eivätkä osallistuneet Marrakeshin kokoukseen.

Myös Suomessa tuotiin esiin väitteitä, jotka eivät ole yhdenmukaisia asiakirjan sisällön ja sen syntyprosessin kanssa.

Tässä artikkelissa jäljitämme Suomessa käytyä keskustelua GCM-asiakirjan ympäriltä ennen ja jälkeen Marokon valtioidenvälistä konferenssia. Haluamme tehdä näkyväksi kotimaassa käydyn kansallismielisten tahojen valhekampanjoinnin esimerkkinä siitä, miten valeuutisia valjastetaan valtakunnan politiikan välineeksi.

Erityisesti kansainväliset prosessit ovat usein tavalliselle kansalaiselle kaukaisia ja vieraita. GCM:n ympärille syntynyt keskustelu osoittaa mielestämme erinomaisesti sen, kuinka vaikeat prosessit yksinkertaistetaan poliittisten päämäärien saavuttamiseksi.

Adressista kansalaisaloitteeseen

GCM nousi kansallismielisten agendalle lokakuussa 2018. Aihetta oli käsitelty pidemmän aikaa esimerkiksi Kansalainen.fi-vaihtoehtomediassa, mutta tekemämme katsauksen perusteella varsinaisen alkusysäyksen näyttäisi antaneen 23. lokakuuta Adressit.com-palveluun luotu ”Adressi globaalin massamaahanmuuttosopimuksen hylkäämiseksi”, josta tuli palvelun allekirjoitetuin adressi vuonna 2018.

Adressi väittää, että GCM-asiakirja hyväksyy rajattoman laittoman maahanmuuton ja että sen myötä valtio menettää itsemääräämisoikeutensa maahanmuuttoasioissa. Lisäksi allekirjoittajamaat sitoutuvat adressin mukaan tuomitsemaan kaiken maahanmuuttoa koskevan kritiikin ja protestit rasismiksi ja muukalaisvihaksi.

Adressin luomisen jälkeen lukuisat vaihtoehtomediat ja maahanmuuttovastaiset aktivistit ryhtyivät levittämään näitä sekä muita GCM-asiakirjaa koskevia paikkansapitämättömiä väitteitä.

Adressi luovutettiin ulkoministeriölle 4.12., konferenssia edeltävällä viikolla. Allekirjoituksia adressi oli kerännyt 37 424.

Adressin alullepanijoita ovat muun muassa Suomen Sisun Terhi Kiemunki ja Seikku Kaita, Soldiers of Odin -aktiivit Mika Ranta ja Tero Ala-Tuuhonen ja Finnish Defence Leaguen puheenjohtaja Jukka Ketonen. Se onkin allekirjoitettu äärikansallismielisten liikkeiden yhteistyö- ja kattojärjestöksi luodun Kansallismielisten liittouman nimissä.

GCM-kysymys tuotiin myös eduskuntaan pian adressin luomisen jälkeen. Ensin perussuomalaisten kansanedustaja Ville Tavio teki asiakirjasta toimenpidealoitteen lokakuussa, ja tämän jälkeen niin ikään perussuomalaisten kansanedustaja Laura Huhtasaari esitti asiasta kirjallisen kysymyksen. Kysymyksessään Huhtasaari esittää, että ”sopimus ei pyri vähentämään maahanmuuton haittoja, vaan pyrkii saamaan kaikille samat oikeudet riippumatta siitä, onko tulija tullut laittomasti tai laillisesti maahan.”

Asiakirja on käsitelty eduskunnan työjärjestyksen mukaisesti ja tuotu tiedoksi eduskunnalle jo kesällä.

Täysistunnossa 8.11. Huhtasaari vaati hallitusta tuomaan asiakirjan eduskunnan käsittelyyn. Vastauksessaan Huhtasaarelle ulkoministeri Timo Soini huomautti, että asiakirja on käsitelty eduskunnan työjärjestyksen mukaisesti suuressa valiokunnassa, ulkoasiainvaliokunnassa ja hallintovaliokunnassa ja tuotu tiedoksi eduskunnalle jo kesällä. Soini myös totesi hallituksen olevan valmis asian lisäkäsittelylle. Tästä huolimatta Huhtasaari edelleen syytti hallitusta asiakirjan salailusta.

Perussuomalaiset näyttivät kiinnostuneen asiakirjasta vasta lokakuussa, tuskin sattumanvaraisesti Kansallismielisten liittouman liikkeelle laittaman adressin julkaisemisen ja sen ympärillä erityisesti sosiaalisessa mediassa käydyn keskustelun jälkeen.

Vaikka Kansallismielisten liittouman väitteet ovatkin selkeämmin harhaanjohtavia kuin ne, joilla kansanedustajat Tavio ja Huhtasaari asian toivat eduskuntaan, maahanmuuttovastaiset aktiivit ja poliitikot ovat koko prosessin ajan ulostuloissaan jakaneet yhteisiä teemoja. On esitetty vihjailuja siitä, että hallitus on pyrkinyt salaamaan asiakirjan käsittelyn sekä eduskunnalta että kansalaisilta.

Unkarin, Puolan ja Yhdysvaltojen nationalististen populistijohtajien esimerkkiä on toivottu kritiikittömästi myös Suomen linjaksi. Lisäksi on annettu ymmärtää, että asiakirjan hyväksymisestä seuraisi uusi maahanmuuttoaalto.

Sekä Tavio että Huhtasaari ovat aktiivisesti kritisoineet asiakirjaa internetissä, esimerkiksi perussuomalaisten Suomen Uutiset -verkkolehdessä. Tekemämme selvityksen mukaan aihe näyttäisi levinneen juuri Suomen Uutisten kautta edelleen eri julkaisualustoille ja perinteisiin medioihin, jopa maakuntalehdistöön. Lopulta esimerkiksi Iltalehti teki asiasta artikkelin, jossa ulkoministeriön erityisasiantuntija Renne Klinge vastasi asiakirjasta levinneisiin virheellisiin tietoihin.

4. joulukuuta, aivan Marrakeshin kokouksen alla, luotiin oikeusministeriön alaisuudessa toimivaan kansalaisaloitepalveluun aloite Suomen irtautumisesta asiakirjasta. Aloitteen takana on järvenpääläinen perussuomalaisten kaupunginvaltuutettu Arto Luukkanen.

Aloitteessa vaaditaan oikeuskäytännölle vierasta lainsäädäntöä, joka toteaisi, että ”GCM-sopimus on katsottava virheellisesti tuoduksi Suomen yhteiskunnalliseen päätöksentekoon”. Kansalaisaloitteessa toistuu jälleen myös väite, että julkilausuman vuoksi Suomi menettäisi oman rajavalvontansa.

Samana päivänä, kun asiakirjaa vastustava adressi luovutettiin ulkoministeriölle, Tavio jätti oikeuskanslerille kantelun asian käsittelemättä jättämisestä eduskunnassa perustuslain 94 § vastaisena. Oikeuskansleri katsoi kantelun aiheettomaksi 10.12.

Tavio reagoi päätökseen syyttämällä edelleen hallitusta asiakirjan käsittelystä ”salassa suljettujen ovien takana”. Hän myös tulkitsi, että koska asiakirja ei ole oikeudellisesti sitova, ”seuraavan hallituksen ei ole pakko noudattaa sopimusta”. Tämä väite sivuuttaa Suomen aikaisemmat, GCM:n kanssa yhteneväiset kansainvälisoikeudelliset velvoitteet.

Suomen virallinen kanta ja valeuutisointi: missä olivat UM ja muut eduskuntapuolueet?

Suomen valtio on sekä ulkoministeri Soinin, ulkoministeriön että GCM-konferenssin jälkeen Marokossa Suomea edustaneen sisäministeri Kai Mykkäsen suulla pyrkinyt vastaamaan GCM-julistuksesta esitettyyn valheelliseen informaatioon. Näyttäisi kuitenkin olevan niin, että valeuutisointi pitää pintansa ja tietyt tahot ovat sitkeästi jatkamassa kampanjointia asiakirjaa vastaan.

Puututtiinko valheellisen informaation levittämiseen liian myöhään ja ponnettomasti?

Voidaankin oikeutetusti kysyä, puututtiinko tähän valheellisen informaation levittämiseen liian myöhään ja ponnettomasti. Valtion kanta näyttää olleen, että koska GCM ei muuta Suomen kansainvälisoikeudellisia velvoitteita, ei siihen sitoutumisesta myöskään tarvitse keskustella. Samanaikaisesti ne tahot, joiden agendalla on erityisesti maahanmuuton kritisoiminen, ovat saaneet vapaasti agitoida kannattajiaan valheelliseen informaatioon nojaten.

Tavallisen kansalaisen kannalta tilanne on erittäin ongelmallinen. Mikäli aika ja kiinnostus eivät riitä faktojen tarkastamiseen, ajatukset salaisista sopimuksista jäävät epämääräisinä elämään kalvaen luottamusta yhteiskunnan toiminnan avoimuuteen ja maan johdon tarkoitusperiin.

Euroopan tasolla on todistettu, kuinka valheellinen informaatio saattaa johtaa jopa valtioiden irtautumiseen prosessista. Belgiassa hallitus ajautui sopimuksen vuoksi kriisiin, ja pääministeri Charles Michel joutui aivan Marokon konferenssin alla hakemaan parlamentiltaan mandaatin sitoutua asiakirjaan kansallismielisen Nieuw-Vlaamse Alliantie -puolueen uhatessa hajottaa hallituksen.

Michelin hallitus kaatui lopulta asian ympärille syntyneen kohun vuoksi. Michel piti Marrakeshissa tunteikkaan puheenvuoron, jossa toi esiin valeuutisten vaarallisuuden maansa esimerkin kautta. Myös Saksan liittokansleri Angela Merkel varoitti kokoussalissa paikalla olleita äärinationalismin vaaroista siirtolaisuuskeskustelussa.

Faktojen tarkistaminen saattaa olla vaikeaa. Esimerkiksi GCM-asiakirjaa koskeva suomenkielisen Wikipedia-sivun ensimmäisen version loi, puutteellisin ja valheellisin tiedoin, tubettaja Arto Alanenpää. Asiaan perehtynyt huomaa heti, ettei asiakirjaa tai sen taustalla olevaa prosessia ole edes yritetty selvittää asianmukaisesti. Samaa ei kuitenkaan voida vaatia asiaan vihkiytymättömältä.

On erityisen huolestuttavaa, että jopa kansanedustajan tehtävässä olevat henkilöt levittävät virheellistä informaatioita kansainvälisistä prosesseista ajaakseen omaa agendaansa.

Suomalaista ulkopoliittista keskustelua erityisesti maahanmuutto- ja pakolaisasioissa näyttäisi leimaavan apatia, jossa tila on kritiikittömästi luovutettu maahanmuuttovastaisille voimille.

Aiheellisesti voidaan esittää myös kysymys siitä, mikseivät muut puolueet ottaneet ponnekkaammin kantaa perussuomalaisten kansanedustajien esittäessä väitteitään eduskunnassa. Suomalaista ulkopoliittista keskustelua erityisesti maahanmuutto- ja pakolaisasioissa näyttäisikin leimaavan jonkinasteinen apatia, jossa tila on kritiikittömästi luovutettu maahanmuuttovastaisille voimille. Eduskuntaryhmä sinisten tuore ehdotus YK:n pakolaissopimuksen ”tarkastamisesta” ja hallituksen esitys ”selvittää Suomen tulkinnat maahanmuuton sopimusten oikeellisuudesta” jatkavat samaa linjaa.

Tätä kansallismielisten agendan hiljaista hyväksyntää oli aistittavissa jopa sisäministeri Mykkäsen Marrakeshissa pitämässä Suomen puheenvuorossa, jossa toistettiin useaan kertaan, että Suomi vaatii sääntöihin perustuvaa, rajoitettua maahanmuuttoa. Mitään muuta GCM-asiakirja ei edes esitä, ja tämän tulisi olla selvää myös perussuomalaisille, joilla on ulkoasiainvaliokunnassa edustaja.

Se, että Suomen puheenvuorossa asiaa näin ponnekkaasti painotettiin, kuulosti paikalla olevan tutkijan korvaan siltä, että maahanmuuttokriittisten huoliin haluttiin vastata kuitenkaan kiistämättä niitä virheellisiä väitteitä, joita nämä esittävät.

On huolestuttavaa, ettei julkisuudessa pyritä selkeämmin kiistämään virheellistä informaatiota. Kansainvälisen politiikan prosessit näyttäytyvät kansalaisille usein kaukaisina ja vieraina. Samanaikaisesti ne koskevat paljon tunteita herättäviä aiheita, on kyseessä sitten turvallisuuspolitiikka ja Nato-keskustelu tai maahanmuuttopolitiikka ja GCM.

Pelottelu ja kansainvälisten prosessien mustamaalaaminen eivät millään tavalla voi olla Suomen kansallinen etu – päinvastoin.

Pelottelu ja kansainvälisten prosessien mustamaalaaminen eivät kuitenkaan millään tavalla voi olla Suomen kansallinen etu – päinvastoin, useiden maiden jättäytyminen asiakirjan hyväksymisen ulkopuolelle saattaa jopa vaikeuttaa EU:n suhteita kolmansiin maihin maahanmuuttokysymyksissä.

Poliittisten päättäjien tulisikin voimakkaammin vastata valheelliseen informaatioon eikä vain tuudittautua ajatuksella, että tällaisten prosessien takana on vain rasistisia liikkeitä tai salaliittoteoreetikkoja. Kuten GCM-prosessin ympärillä käyty suomalainen ja eurooppalainen keskustelu ovat osoittaneet, jopa poliitikot valtakunnan tasolla lähtevät mukaan virheellisen tiedon levittämiseen.

Eduskuntavaalien lähestyessä on kansalaisten oikeus saada asianmukaista tietoa myös kansainvälisestä politiikasta. Jonkun on tuotava keskustelussa esiin sekin, että GCM:n kaltaiset prosessit pyrkivät parantamaan jo muutenkin heikossa asemassa olevien maahanmuuttajien oloja ja tarjoamaan heille oikeudenmukaista ja oikeusvaltioperiaatteiden mukaista kohtelua. Julkisuudessa lähinnä oikeusoppineet ovat kritisoineet kansainvälisten prosessien aliarviointia.

Kansainvälisen politiikan tutkijoina jaamme kollegojemme näkemyksen siitä, että myös meillä tieteentekijöillä on velvollisuutemme puuttua harhaanjohtavan informaation levittämiseen.

Mikko Räkköläinen on kansainvälisen politiikan väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa. PhD Milla Emilia Vaha on kansainvälisen politiikan tutkija Turun yliopistossa. 

Julkaisu Suomalainen GCM-keskustelu: Esimerkki valeuutisten vaarallisesta voimasta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yalen yliopiston professori Samuel Moyn kirjoitti hiljattain New York Timesissa ”kulttuurimarxismin” käsitteestä. Hän kuvaili sitä alt-right-liikkeen eli ideologialtaan kirjavan uuden äärioikeiston lempimeemiksi. Kulttuurimarxismi-termin takana on ajatus hämäräperäisen salaseuran olemassaolosta, jonka pyrkimyksenä olisi riistää länsimaailmalta sen oikeudet – erityisesti valkoisten miesten oikeudet – ”identiteettipolitiikan” ja ”multikulturalismin” nimissä.

Salaliittoteoria katsoo kulttuurimarxismin saapuneen Yhdysvaltoihin Frankfurtin koulukunnan mukana. Jälkimmäisellä tarkoitetaan vaikutusvaltaista, pääosin vasemmistolaisista juutalaisajattelijoista muodostunutta, natsismia Saksasta paenneiden ajattelijoiden ryhmää.

Kulttuurimarxismi-käsitteellä on kuitenkin pitkä historia. Käsitteen nykyinen merkitys on vain yksi ilmentymä vuoden 1917 jälkeen yleistyneestä ”juutalais-bolsevistisesta” myytistä.

Myytin mukaan juuri juutalaiset olivat kommunismin alullepanijoita. Kommunistien eli tässä tapauksessa juutalaisten vallankumouksellisuus johti länsimaailman vastareaktioon eli 1900-luvun sotiin ja väkivaltaan. Läntisen maailman vastareaktio oli vain oikeutettua itsepuolustusta. Moyn kirjoittaakin:

”Läntisen maailmanjärjestyksen puolustaminen kaaosta vastaan – mikä vaikuttaisi tarkoittavan lähinnä vaikeasti oikeutettavissa olevien etuoikeuksien puolustamista uusia oikeuksien vaatijoita vastaan – on vanha toisinto, joka esiintyy uutena oivalluksena. Viime vuosisadalla se johti ankariin, todellisiin tuhoihin. Ja vaikka tämän päivän ’kulttuurimarxismin’ kriitikot esittävät olevansa hyvinkin oppineita, he toistavat myyttiä – ilmeisen epätietoisina siihen liittyvästä raskaasta painolastista – väittäessään, että salaliitot tuhosivat maan.”

Tapa, jolla kulttuurimarxismista puhuvat henkilöt kuvaavat Frankfurtin koulukunnan roolia, osoittaa uskomatonta tietämättömyyttä siitä raskaasta painolastista ja niistä historiallisista syistä, jotka ylipäätään johtivat kyseisen koulukunnan edustajien maanpakoon.

Pyrin viemään Moynin argumenttia pidemmälle. Hahmottelen ensin taustaa, joka johti Frankfurtin koulukunnan edustajien siirtymiseen Yhdysvaltoihin. Pakolaisuuteen johtanut kehityskulku alkoi jo 1930-luvun Saksaa aikaisemmin. Lisäksi ilmiö kosketti Frankfurtin koulukuntaa laajempaa joukkoa. Tästä joukkiosta käsittelen ennen kaikkea lainoppineita, sillä heidät natsit savustivat ulos ensimmäisenä.

Tämän jälkeen käsittelen akateemisia seurauksia, joita näiden tutkijoiden maanpako aiheutti – he kun pyrkivät löytämään selityksiä itseään kohdanneille mullistuksille. Lopuksi liitän aiheen nykykeskusteluun, jossa näiden maanpaossa olleiden tutkijoiden ajatukset on nähty keskeisinä, kun on puhuttu Euroopasta ja aivan erityisesti Euroopan unionin instituutioista.

Vuoden 1933 katastrofi

Huhtikuussa 1933 Saksassa säädettiin laki virkamieskunnan palauttamisesta ”kansalliseksi” (Gesetz zur Wiederherstellung des Berufsbeamtentums, tästedes tekstissä käytän lyhennystä GWB). Sen tarkoituksena oli puhdistaa yliopistot ja hallinnon rakenteet epätoivotuista ihmisistä.

Lain kautta ”ei-kansalliseksi” määriteltiin kahden kriteerin eli ”ei-arjalaisen alkuperän” (kohta 3.1) tai aikaisemman poliittisen vakaumuksen kautta. Henkilöt, joihin kriteerit sopivat, voitiin todeta ”puuttellisesti sitoutuneiksi kansallisen edun edistämiseen” (kohta 4) ja siten poistaa virastaan.

Ylivoimaisesti suurin peruste ensimmäisen vaiheen yksittäisten erottamispäätösten takana oli poliittinen vakaumus.

Pian lain voimaantulon jälkeen, Deutsche Juristenzeitung julkaisi listan ensimmäisistä syrjäytetyistä ja erotetuista tutkijoista. Huomattavaa listassa ei ole se, että se piti sisällään tutkijoita, joilla oli juutalaiset sukujuuret, vaan se, että ylivoimaisesti suurin peruste ensimmäisen vaiheen yksittäisten erottamispäätösten takana oli poliittinen vakaumus. Lista piti sisällään korkeankin poliittisen profiilin henkilöitä.

GWB-lain säätäminen ja sen soveltaminen oli linjassa tapausten kanssa, joissa tuomio vahingollisesta poliittisesta toiminnasta annettiin rodullisen identiteetin perusteella. Ajatuksena oli siis, että vasemmistolainen poliittinen vakaumus oli seurausta syytettyjen juutalaisuudesta.  Juutalais-bolsevistisessa myytissä ilmentyy – jo natsismin nousua edeltänyt – ennakkoluulo rodullisen identiteetin ja poliittisen vakaumuksen yhdistymisestä, mikä lopulta johti lakiin virkamieskunnan palauttamisesta ”kansalliseksi”.

1930-luvun kuluessa lukuisat Frankfurtin koulukunnan edustajat ajettiin maanpakoon joko heidän marxilaisten vakaumustensa tai juutalaisen perimänsä perusteella – ja toisinaan molemmista johtuen.

Katastrofin ymmärtämiseksi

Myrkyllinen sekoitus rodullisia ja poliittisia ennakkoluuloja oli läpitunkeva eikä rajoittunut yksinomaan suosiotaan kasvattavan natsismin suppeaan piiriin. Päinvastoin, se liittyi laajemminkin Saksassa ja Itävallassa ensimmäisen maailmansodan jälkeen vaikuttaneisiin taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin epävarmuuksiin.

Vuosien 1917 ja 1933 välisenä ajanjaksona syntyi poliittisten, taloudellisten ja yhteiskunnallisten olosuhteiden seurauksena kokoelma aatteita, jotka tänä päivänä mieltäisimme ”identiteettipolitiikaksi”.

Salaliittoteoriat olivat yleisiä eivätkä rajoittuneet yksinomaan juutalais-bolsevistiseen myyttiin tai nousevan fasismin ja natsismin piireihin. Juutalaista alkuperää olevia perheitä, joiden jäsenistä oli tullut täysimääräisiä, osallistuvia ja kunnioitettuja kansalaisia, ryhdyttiin nyt syyttämään salaseurojen jäseniksi, joiden pyrkimyksenä oli länsimaailman tuhoaminen. Tämä johti niin syrjintään kuin yhteiskunnalliseen väheksyntäänkin.

Frankfurtin koulukunnan jäsenet ja puolustajat Saksassa olivat tyypillisesti ylemmän keskiluokan perheistä lähtöisin olevia akateemikkoja. Frankfurtin koulukunnaksi heitä ryhdyttiin kutsumaan vasta Yhdysvaltoihin pakenemisen jälkeen, sillä Saksassa he olivat työskennelleet yhdessä Frankfurtin yliopistossa, jonka yhteiskuntatutkimuksen instituutissa he kehittivät kriittistä marxilaista ajattelua. Heidän keskiluokkaisen, juutalaisen taustansa sekä marxilaisten näkemyksiensä takia he edustivat kaikkea, mitä natsit halveksivat.

Natsien noustessa valtaan yhteiskuntatutkimuksen instituutti lakkautettiin miltei välittömästi. Yksi toisensa perään tutkijat ajettiin pois – ensin yliopistosta ja sitten Saksasta ylipäätään.

Juutalaisten akateemikoiden tulva oli aiheuttanut protesteja ja kritiikkiä amerikkalaisten tieteentekijöiden keskuudessa jo 1930-luvun alkupuolelta alkaen.

Maastapakonsa jälkeen yrittäessään selittää heitä kohdannutta katastrofia moni juutalainen akateemikko keskittyi tutkimuksessaan juuri maailmansotien välisen ”identiteettipolitiikan” aikaan. Natsismi ei ollut ilmestynyt tyhjästä, ja tutkimalla sekä syitä että olosuhteita, joista se nousi, voitiin saavuttaa oivalluksia, jotka mahdollisesti selvittäisivät myös tutkijoiden henkilökohtaista ahdinkoa.

Thomas Wheatland esittää teoksessaan The Frankfurt School in Exile, että Frankfurtin koulukunta oli pyrkinyt sellaiseen tutkimukseen jo 1930-luvun lopussa, mutta – ironista kyllä – läpikotaisin antisemitistinen ilmapiiri yhdysvaltalaisissa eliittiyliopistoissa vaikeutti sen tekemistä.

Tässä vaiheessa ei ollut vielä selvää, mihin laajuuteen natsit tulivat vainonsa ulottamaan, mutta juutalaisten akateemikoiden tulva oli aiheuttanut protesteja ja kritiikkiä amerikkalaisten tieteentekijöiden keskuudessa jo 1930-luvun alkupuolelta alkaen.

Oikeustieteilijät ja katastrofi

Frankfurtin koulukunnan puolustajat eivät olleet ainoita tutkijoita, joihin natsismin nousu vaikutti. Esimerkiksi Hermann Kantorowicz (1877–1940) ja Hans Kelsen (1881–1973) voidaan lukea 1900-luvun oikeustieteilijöiden ehdottomaan eliittiin. Heistä kumpikin loi menestyksekästä uraa ennen ja jälkeen maanpakonsa.

Sekä Kantorowicz että Kelsen edustivat ”ei-arjalaista” alkuperää ja olivat poliittisesti aktiivisia GWB-lain tarkoittamalla tavalla. Heistä kumpikin oli ensimmäisten syrjäytettyjen professorien joukossa.

Frankfurtin koulukunnan puolustajat eivät olleet ainoita tutkijoita, joihin natsismin nousu vaikutti.

Molemmat olivat kohdannut rodullista ja poliittista vastustusta – huolimatta kiistämättömästä akateemisesta asemastaan sekä tieteellisistä ansioistaan – jo ennen vuotta 1933. Kantorowiczille myönnettiin täyden professorin arvo vasta 52 vuoden iässä, mikä oli luultavasti seurausta sekä hänen juutalaisista sukujuuristaan että poliittisesta suorapuheisuudestaan.

Vaikka Kelsen oli yksi Itävallan vuonna 1920 laaditun perustuslain pääarkkitehdeista ja hänellä oli elinikäinen nimitys vasta perustettuun Itävallan valtiosääntötuomioistuimeen, hän oli syrjäytettyjen joukossa, kun itävaltalaiset fasistit suorittivat tuomioistuimen depolitisoimisen. Arkistotutkimus on kuitenkin osoittanut, että jo vuosikymmentä aikaisemmin Kelsenillä oli vaikeuksia löytää täyttä professuuria Wienistä ja motiivina hänen sivuuttamiselleen professuureja täytettäessä oli rasismi.

Kuten Frankfurtin koulukunnan tapauksessa, myös Kantorowiczin ja Kelsenin maanpaon aikaiseen tutkimukseen vahvan leimansa painoi paitsi heidän syrjäyttämisensä ja sitä seurannut erottaminen ja natsismin nousu mutta myös tuon poliittisen kehityksen taustalla olleet syyt ja jo aikaisemmin vaikuttanut antisemitistinen narratiivi.

Kumpikin tieteilijä esimerkiksi julkaisi jo 1930-luvulla tutkimuksia diktatuurin käsitteestä – Kantorowicz Cambridgessä ja Kelsen Genevassa. Kantorowiczin mukaan tieteellisen vapauden rajoittaminen ja sellaisten tutkijoiden erottaminen, joilla on epätoivottuja näkemyksiä, ovat keskeisiä elementtejä diktatuurin pyrkimyksessä vaientaa siihen kohdistuva kritiikki.

Kelsen kirjoittaa Politica-lehden artikkelissaan ”Party-dictatorships” vuonna 1936 huomionarvoisesti tämän rajoittamisen suhteesta rodullisiin seikkoihin ja nationalismiin:

”Missä ikinä fasismi yhdistää nationalismin rotuperiaatteeseen tai edes käyttää toista lähtökohtana toiselle, johtaa se väistämättä tiettyjen väestönosien syrjintään, heidän ulossulkemiseensa julkisista viroista ja tietyistä ammateista sekä näiden väestönosien moraaliseen ja taloudelliseen tuhoon.”

Tutkimuksessani Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä keskityn sotienjälkeisen ajan poliittisten ja oikeudellisten rakenteiden syntyyn. Tutkimuksessani esitän, että oikeudellisten ja poliittisten instituutioiden jälleenrakennus esimerkiksi ”Euroopan” kontekstissa pyrki kitkemään ja ehkäisemään juuri tätä ennakkoluuloa rodullisen identiteetin ja tietyn poliittisen vakaumuksen välillä, jonka Kelsen esitti diktatuurin ominaisuudeksi.

Kulttuurimarxismin raskas painolasti

Kuten 1920- ja 30-lukujen fasistit, myös moderni alt-right-liike luottaa ”dog whistle” -politiikan tekniikkaan. ”Dog whistle” tarkoittaa näennäisen sisällöttömillä käsitteillä pelaamista sekä tiettyjen termien sepittämistä ja muotoilua. Käytetyt käsitteet kuitenkin Moynin sanoja lainaten pitävät sisällään ”raskasta painolastia”, ja niiden monet merkitykset avautuvat täydellisesti omalle kohderyhmälle.

Kulttuurimarxismi on tietenkin yksi tällainen termi, mutta samaa edustaa myös vaikkapa tuomareiden kuvaaminen ”kansan vihollisina”. Se, missä määrin tällaiset termit heijastelevat syvemmällä olevia yhteiskunnallisia ja taloudellisia huolenaiheita, joita mitä ilmeisimmin monet kokevat, tulee olemaan pitkän ja jatkuvan keskustelun kohteena niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin.

Kuten 1920- ja 30-lukujen fasistit, myös moderni alt-right-liike luottaa näennäisen sisällöttömillä käsitteillä pelaamiseen ja tiettyjen termien sepittämiseen ja muotoiluun.

Moyn on hiljattain julkaistussa teoksessaan Not Enough: Human Rights in an Unequal World arvostellut sitä, kuinka ihmisoikeusdiskurssi on suuressa määrin irrotettu keskusteluista taloudellisesta epätasa-arvosta ja ihmisten perustarpeista.

Euroopan unionia syytetään vallitsevien, laajojen yhteiskunnallisten ja taloudellisten huolenaiheiden huomiotta jättämisestä samalla, kun sen katsotaan tyrkyttävän ”poliittista korrektiutta”. “Euroopan” vasta-argumentti – vartiointi rodun ja poliittisen vakaumuksen yhdistämistä vastaan toisen maailmasodan kokemuksien pohjalta – näyttäytyy monelle riittämättömäksi oikeuttamaan EU:n integraatiopolitiikkaa.

Loppujen lopuksi kyse on siitä, kuinka ongelma rajataan. On mahdollista, että oikeudellinen, institutionaalinen ja akateeminen keskustelu on sivuuttanut ja ollut huomioimatta oman kuplansa ulkopuolisia yhteiskunnallisia ja taloudellisia huolenaiheita.

Kuitenkin käyttämällä termejä kuten ”kulttuurimarxismi” tai ”kansan vihollinen”, ”Euroopan” vastustajat itse herättävät muistoja katastrofista, joka johti toiseen maailmansotaan. Samoin tuomareiden kuvaaminen kansan vihollisina, kun he tekevät Eurooppa-mielisinä koettuja päätöksiä, merkitsee vain ongelman siirtämistä pitelemättömän nationalismin kentälle.

Historialliset yhtäläisyydet poliittisessa keskustelussa nykypäivän ja sotien välisen ajan välillä ovat usein seurausta sellaisten termien käytöstä, joita edellä kuvasin. Historioitsijana en tahdo varoittaa, että tällainen johti tuhoisiin vahinkoihin viime vuosisadalla – vain ja ainoastaan todeta, että niin kävi.

Jacob Giltaij on tutkijatohtori Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopistossa.

Kirjoitus on osa Euroopan muuttuvat kertomukset -sarjaa.

Edit. 21.1.2019 klo 08:53: Moyn-lainauksen suomennoksesta ”salaliittoteoriat” korjattu ”salaliitoiksi”.

Julkaisu ”Kulttuurimarxismi”, pakolaistutkimus ja Eurooppa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Pakkomuuttoa koskevan vallitsevan narratiivin mukaan maahanmuuttajat nähdään joko uhreina tai uhkana – etenkin nykyisen ”maahanmuuttokriisin” yhteydessä. Siitä huolimatta maahanmuutto, pakkomuutto mukaan luettuna, on monisäikeinen ilmiö, jota ei voi tiivistää meihin ja vieraisiin perustuvaan siistiin kahtiajakoon.

Päinvastoin, liikkuvuuden käsite laajassa merkityksessään muodostaa maahanmuuttajien ja pakolaisten lisäksi olemisen tavan ja viitekehyksen myös niille, jotka kulkevat pitkiä työmatkoja ja niille, jotka nimittävät itseään diginomadeiksi. Yksi kiinnostava tutkimushaara keskittyykin liikkuvuuteen olemisen ja tietämisen tapana – esimerkiksi pian julkaistava filosofi Thomas Nailin teos Being and Motion.

Ihmisten liikkuminen ja kiertokulku on tunnistettu välttämättömäksi osaksi arvokkaan tiedon välittämistä.

Liikkuvuus tietämisen tapana, eli tiedon tuottaminen liikkuvuuden kautta, ei ole uusi tutkimusala, ja ihmisten liikkuminen ja kiertokulku on tunnistettu välttämättömäksi osaksi arvokkaan tiedon välittämistä. Eräs uusi tutkimussuunta kuitenkin tarkastelee kattavammin pakolaisuuden ja pakkomuuton kokemusten pohjalta syntyneitä tietoja eli tietoja, jotka edesauttavat tätä nimenomaista liikettä.

Tutkijat liikkeessä

Yksi tapa tarkastella liikkuvuutta ja tiedontuotantoa on tutkia maanpaossa olevien akateemikoiden ja oppineiden roolia uuden tutkimustiedon tuottamisessa.

Kuten Peter Burke painottaa teoksessaan A Social History of Knowledge, tutkijoiden liikkumisella rajojen yli on ollut suunnaton vaikutus oppineisuuteen siitä lähtien, kun kreikkalaistutkijat pakenivat Bysantista Italiaan 1400-luvulla. Erityisen hyvin tämän voidaan sanoa pätevän natsi-Saksasta lähteneisiin juutalaisiin ja saksankielisiin pakolaisiin, joista moni päätyi työskentelemään amerikkalaisissa ja brittiläisissä yliopistoissa.

Osa tutkijoista ei halunnut tulla kutsutuksi maanpaossa olleiksi älyköiksi, mutta toiset tunnistivat maanpaon ja muuttoliikkeen kartuttamien kokemusten vaikutuksen akateemiseen työhönsä ja tutkimustyönsä suuntaan.

Tutkijoiden liikkumisella rajojen yli on ollut suunnaton vaikutus oppineisuuteen.

Monet heistä ymmärsivät, etteivät koskaan olisi yltäneet samaan, jos olisivat jääneet kotimaahansa. Teologi Paul Tillich kuvaili eräällä luennollaan, miten pakeneminen Yhdysvaltoihin vapautti hänet ja hänen ajatusmaailmansa nurkkakuntaisuudesta.

Liikkeessä tuotettu tieto

Pakkomuuton vaikutus tiedontuotannolle ei tietenkään rajoitu oppineiden ja älyköiden tuottamiin tietoihin. Nykypäivän digiteknologian kehityksen ansiosta myös muut maahanmuuttajat ja pakolaiset tuottavat tarkasteltavissa ja jaettavissa olevaa tietoa. Vapaaehtoisen muuttoliikkeen ja pakkomuuton kasvaessa tasaisesti syntyy uutta liikkuvuuteen liittyvää tietoa, jonka tavoitteena on edesauttaa itse ihmisten liikkumista.

Nicos Trimikliniotis, Dimitris Parsanoglou ja Vassilis Tsianos ovat tarkastelleet pitkien välimatkojen poikki digiteknologian avulla syntyvän yhteiskunnallisen elämän prosesseja.

He kutsuvat mobiileiksi yhteisresursseiksi (mobile commons) sellaisia resursseja, käytäntöjä ja tietoja, joita paikasta toiseen liikkuvat ihmiset epävirallisesti tuottavat yhteiskäyttöön muille liikkeessä oleville ihmisille. Nämä pitävät sisällään muun muassa tietoja rajanylitysreiteistä, epävirallisista talousjärjestelmistä ja selviytymiskeinoista, joita jaetaan sekä suusanallisesti että digitaalisesti.

Nämä käytännöt ja tiedot, jotka kumpuavat joko liikkumiseen, pakenemiseen tai pakkomuuttoon liittyvistä kokemuksista tai joita kootaan ja jaetaan liikkumisen itsensä edistämiseksi, haastavat poliittisten järjestelmien ja yhteiskuntien jäsenyyden liikkumattomuuteen perustuvien muotojen valta-aseman.

Ne tarjoavat vaihtoehtoista tietoa yhteiskunnista, jotka perustuvat liikkuvuuteen ja jotka Nailin sanoin auttavat meitä käsittämään liikkeen ja liikkuvuuden sekä liikkeessä olevat ihmiset perustavanlaatuisena yhteiskunnallisena voimana.

Magdalena Kmak on tutkijatohtori Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa ja vähemmistötutkimuksen apulaisprofessori Åbo Akademissa.

Kirjoitus on osa Euroopan muuttuvat kertomukset -sarjaa. 

Julkaisu Liikkuvuus ja tiedontuotanto ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kaksi nuorta miestä matkaa tämän tekstin kirjoittamishetkellä Kakuman pakolaisleirille Keniassa. Vielä edeltävällä viikolla he opiskelivat englantia Nairobin lähellä pakolaiskoulussa, missä olin tutkimukseeni liittyvissä kenttätöissä ja vapaaehtoisena. Kenian pakolaispolitiikka pakottaa heidät kahdestatoista Tansaniassa pakolaisleirillä vietetystä vuodesta huolimatta vangitsemisen uhalla takaisin leiriin.

Veljesten tarina kuvastaa hyvin niitä epävarmuuksia ja turvallisuutta tuottavia seikkoja, joita pakolaisena elämiseen liittyy.

Inhimillisen turvallisuuden käsitteen kautta voidaan tarkastella turvallisuuden ja turvattomuuden kokemuksia eri elämänalueilla. Inhimillinen turvallisuus liittää erilaiset turvallisuuden todellisuudet laajempiin kulttuurisiin ja yhteiskunnallisiin konteksteihinsa.

Käsite on peräisin YK:n kehitysohjelma UNDP:n vuoden 1994 Inhimillisen kehityksen raportista, jossa se määritellään yksilöiden ja yhteisöjen turvallisuudeksi, joka merkitsee vapautta pelosta ja puutteesta.

Inhimillinen turvallisuus määritellään yksilöiden ja yhteisöjen turvallisuudeksi, joka merkitsee vapautta pelosta ja puutteesta.

Valtiokeskeisen, sotilaalliseen voimaan perustuvan turvallisuuskäsityksen lisäksi inhimillinen turvallisuus pitää sisällään subjektiivisen kokemuksen turvallisuudesta eli turvallisuudentunteen. Se voidaankin käsittää niin vapautena subjektiivisilta peloilta kuin vapautena todellisilta vaaroilta ja uhilta.

Inhimillinen turvallisuus kattaa monia osa-alueita, kuten toimeentuloon, ravintoon, ympäristöön ja terveyteen liittyvän turvallisuuden. Käsite onkin laajuutensa sekä vaikean mitattavuutensa vuoksi saanut runsaasti kritiikkiä.

Turvattomuus on kuitenkin osa pakolaisten kokemuksia monilla elämänaloilla. Siksi näitä turvattomuuskokemuksia ja myös turvallisuutta pakolaisten elämään lisääviä tekijöitä on erityisen otollista tarkastella juuri inhimillisen turvallisuuden kautta.

Kokemuksia kuulemalla kohti kestävämpiä ratkaisuja

Pakolaisuutta käsittelevässä keskustelussa ja politiikassa valtiollinen turvallisuus menee jatkuvasti inhimillisen turvallisuuden edelle, jolloin pakolaiset nähdään turvallisuusuhkana, jolta pitää suojautua. Pakolaisten kokemuksia ymmärtämällä on mahdollista rakentaa työkaluja, joilla myös Euroopan unioni jäsenvaltioineen voisi paremmin vastata nykyiseen pakolaistilanteeseen ja luoda inhimillistä ja kestävää politiikkaa, jossa turvallisuus kuuluu kaikille.

YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n määrittelemät kestävät ratkaisut (durable solutions) pakolaisille ovat vapaaehtoinen paluu lähtömaahan, paikallinen integraatio tai uudelleen sijoittaminen kolmanteen maahan.

Huolimatta siitä, että nämäkin ratkaisut yksinkertaistavat pakolaisten monimutkaisia tilanteita, suurin osa pakolaisista viettää pakolaisleireillä vuosia, moni jopa vuosikymmeniä tai koko elämänsä, jolloin kestävät ratkaisut eivät toteudu. Vaikka fyysinen turvallisuus leireissä on usein näennäisen hyvin turvattu, inhimillisen turvallisuuden näkökulmasta leirielämään liittyy monenlaista turvattomuutta.

Turvattomuus on eri tavoin läsnä erilaisissa tilanteissa ja pakolaisuuden eri vaiheissa.

Turvallisuuteen liittyvät kokemukset saavat muotonsa kiinnittymällä tilallisiin, ajallisiin ja sosiaalisiin prosesseihin. Sen erilaiset tasot ja ulottuvuudet tulevat esiin erilaisissa tilanteissa ja ympäristöissä, joissa pelot, vaarat ja uhat vaihtelevat. Kuten muidenkin tapaamieni pakolaisten, myös kohtaamieni veljesten tarinassa turvattomuus on eri tavoin läsnä erilaisissa tilanteissa ja pakolaisuuden eri vaiheissa.

Veljekset pakenivat perheensä kanssa vuonna 1996 Kongosta 5- ja 6-vuotiaina, kun heidän kyläänsä hyökättiin. Useamman viikon piileskelyn ja matkanteon jälkeen he saapuivat pakolaisleirille Tansaniaan, jossa viettivät seuraavat 12 vuotta, käytännössä koko jäljellä olevan lapsuutensa.

Leirillä esimerkiksi ruoan säännöstelyn säännöllinen tiukentaminen tuotti turvattomuutta – ”koko ajan oli nälkä”. Turvallisuutta leirillä taas lisää veljesten mukaan se, ettei tarvitse pelätä sotaa, minkä lisäksi koulunkäynti helpottaa lasten elämää, kun ei tarvitse olla tyhjänpanttina.

Tansanian leirillä ihmisiä sairastui ja kuoli aluksi paljon, mutta vuosien saatossa leirielämään ja omaan tilanteeseen alkoi tottua. Leirillä oli sentään saatavilla terveydenhuolto ja jonkinlaiset peruspalvelut, jotka lievittävät äärimmäistä hätää.

Äitinsä kuoleman jälkeen nyt jo miehiksi kasvaneet pojat yrittivät isänsä kanssa palata Kongoon vain huomatakseen, ettei sieltä edelleenkään löytynyt heille turvaa. Kolmikko päätyi noin kymmeneksi vuodeksi Kongon demokraattiseen tasavaltaan, Lubumbashin kaupunkiin, missä veljekset työskentelivät elintarvike- ja pientavarakauppiaina, kunnes eräänä päivänä isä surmattiin heidän ollessaan ulkona. Alkoi uusi pakomatka – tällä kertaa Keniaan.

Leiripolitiikka lisää avustusriippuvuutta ja näköalattomuuden tunnetta

Avoimista rajoistaan huolimatta Kenian pakolaispolitiikka pyrkii sulkemaan pakolaiset leireihin, mikä rajoittaa vapaata liikkumista ja mahdollisuutta työntekoon. Se aiheuttaa riippuvuutta avustuksista ja näköalattomuuden tunnetta. Moni kaupungissa asuva piileskelee maan alla kiinni jäämistä peläten. UNHCR:n mukaan Keniassa olevasta noin 500 000 pakolaisesta leireillä asuukin noin 87 prosenttia.

Avoimista rajoistaan huolimatta Kenian pakolaispolitiikka pyrkii sulkemaan pakolaiset leireihin.

Istumme veljesten kanssa Githurain lähiössä pakolaiskoulun vieressä erään hökkelitalon pihalla. Miehet ilmoittautuivat kertomaan tarinansa kuullessaan, että teen pakolaisiin liittyvää tutkimusta. Heistä nuorempi on suurimman osan ajasta hiljaisempi, mutta vanhempi veli kertoo heidän vaiheistaan ja tuntemuksista, jotka liittyvät leiriin palaamiseen kymmenen vuoden vapauden jälkeen. ”Pahinta tässä on se, että on vielä näin nuori. Jos olisi vanhempi, olisi helpompaa, kun ei olisi enää niin paljon elämää edessä”, hän sanoo.

Turvallisuus näyttäytyy veljeksille vapautena ja mahdollisuutena päättää omasta elämästään. Näköalattomuus taas lisää turvattomuutta ja toivottomuutta.

Vanhempi veli kertoo, kuinka tuntee olevansa täysin jumissa ilman minkäänlaisia vaikutusmahdollisuuksia omaan elämäänsä ja kuinka tukahduttavalta se tuntuu miehelle, joka haluaisi tehdä töitä, jotta voisi löytää vaimon ja perustaa perheen. Leiriin palaamisessa pahinta on se, että siellä ei ole minkäänlaista tulevaisuutta. Lisäksi hiekkaerämaan tukahduttava kuumuus pelottaa.

Nuoremman veljen sanoin: ”Turvallisuus on sitä, että olisi helppo hengittää”.

Näköalattomuus lisää turvattomuutta ja toivottomuutta.

Githuraissa, kuten Afrikassa usein, uskonto toimii yhteisöllisyyttä ja turvallisuutta rakentavana voimana, joka pitää yllä toivoa siitä, että asiat kääntyvät loppujen lopuksi hyvin. Veljeksistä nuorempi kertoo, että ilman uskoa olisi helppo luovuttaa, mutta usko auttaa selviytymään ja pitää erossa hankaluuksista.

Molemmat miehistä käyvätkin kirkossa viikoittain, niin kuin suuri osa Githurain asukkaista. Päällystämättömät ja nimettömät kadut pöllyävät sunnuntaiaamuisin, kun parhaimpiinsa pukeutuneet aikuiset ja lapset suunnistavat alueen lukuisiin pyhäkköihin, joista raikuu vauhdikas, toivoa täynnä oleva gospelmusiikki.

Rikkaat maat eivät tee pakolaispolitiikkaa tyhjiössä

Tämä on vain yksi matkalla tapaamieni ihmisten tarinoista, ja odotan kuulevani sille whatsappin välityksellä jatkoa Kakuman leiristä. Samankaltaisia kohtaloita Keniassa ja ympäri Afrikkaa riittää.

Yhdysvaltojen pakolaiskiintiöiden pienennyttyä huimasti ja Donald Trumpin pysäytettyä kaikki hakemusprosessit kuulin myös useamman tarinan siitä, kuinka jo hyväksytyt ja valmiina lähtöön olevat pakolaisperheet joutuvatkin jäämään Afrikkaan. Toivorikas tulevaisuus pyyhitään kertaheitolla pois, sillä jos hakemus kerran kohdemaan puolesta hylätään, ei toista mahdollisuutta yleensä tule.

Kenian ja monen muun kehittyvän, paljon pakolaisia vastaanottavan valtion asenne pakolaisia kohtaan on viime vuosina tiukentunut. Monet poliitikot sekä tuoreen International Rescue Committeen tekemän selvityksen mukaan myös 89 prosenttia Kenian kansalaisista ajattelee, että maa on kantanut omaa osuuttaan suuremman vastuun pakolaisten auttamisessa verrattuna muihin.

Monen kehittyvän, paljon pakolaisia vastaanottavan valtion asenne pakolaisia kohtaan on viime vuosina tiukentunut.

Viime vuosien aikana pakolaistilanne on yhä vahvemmin liitetty myös kenialaisessa mediassa kansallista turvallisuutta uhkaavaksi tekijäksi. Tämä liittyy erityisesti somalialaisiin terroristiryhmiin. Vuodesta 2016 lähtien Kenian valtio on uhannut sulkea lähellä Somalian rajaa olevan Dabaabin leirin, jolla asuu tällä hetkellä yli 235 000 pakolaista.

Kenian kansalaisista vajaa neljäsosa pitää pakolaisia turvallisuusuhkana, ja vain 13 prosenttia näkee pakolaiset taakkana maansa resursseille. Mitä pakolaisille tapahtuu, jos suurimman vastuun tällä hetkellä kantavat kriisialueiden naapurimaat alkavat toimia samoin kuin suurin osa vastuuta välttelevistä, paljon vauraammista maista?

Laura Sumari on tohtorikoulutettava Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Kirjoitus on osa Euroopan muuttuvat kertomukset -sarjaa.

Julkaisu Turvallisuus ja turvattomuus pakolaisten kertomana ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kreikan pakolaisliikennettä valtion- ja paikallishallinnon sekä eurooppalaisten virastojen kanssa yhteistyössä hallinnoineen YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n yli 150 hätämajoitusrakennuksen vuonna 2015 tehty tilaus oli ensimmäisiä kertoja, kun IKEA-säätiön kanssa yhteistyötä tekevän ruotsalaisen sosiaalisen yrityksen Better Shelterin tilapäisiä asumuksia kokeiltiin käytännössä Euroopan alueella.

Kreikan Kara Tepen leirin lisäksi useita suojia pystytettiin myös Moria-leirille, joka on Euroopan unionin niin kutsutun hotspot-toimintamallin kannalta ratkaisevan tärkeässä asemassa. Parin seuraavan vuoden aikana muut eurooppalaiset hätäapujärjestöt ottivat mallia Kara Tepen ja Morian Better Shelter -kokeiluista.

Kriisin katsottiin tuovan pakolaisleirit takaisin Euroopan mantereelle, mikä tosiasiassa oli tapahtunut jo hyvän aikaa sitten. Samalla monelle turvapaikanhakijalle Eurooppa näyttäytyi IKEA-säätiön tuella pystytetyn pienen tilapäisasumuksen kliinisen persoonattomina ja huterina vaahtomuovipaneeleina.

Kreikassa, jonka arkkitehtuurilla on pitkä historia ja jossa on nykyaikaisen demokraattisen valtion – olkoonkin rajun talouskriisin koettelema – infrastruktuuri, perheet ja lapset majoitettiin suojiin, joissa lattian virkaa toimitti maan päälle levitetty, irrallaan suojan muista rakenteista ollut pressu. Osa Kara Tepessä toimineista kansalaisjärjestöistä yritti myöhemmin järjestää suojiin parempia lattioita.

Vaikka asumukset oli suunniteltu tarjoamaan suojaa, ne olivat tosiasiassa vain hieman telttaa parempia ja pitkäikäisempiä. Niiden käyttäjät eivät voineet tehdä suuria muutostöitä vaarantamatta koko rakennelman vakautta.

Alkujaan väliaikaiseksi tarkoitettu leiri on laajennettu pakolaisten vastaanottokeskukseksi, jossa ihmiset viettävät kuukausia.

Nyt kolme vuotta myöhemmin, kun EU:n ja Turkin julkilausuma (joka tunnetaan paremmin EU:n ja Turkin pakolaissopimuksena) on muuttanut Kreikkaan suuntautuvan pakolaisliikkeen geopolitiikkaa, Kara Tepen leiri on edelleen toiminnassa. Tämä tarkoittaa sitä, että monet turvapaikanhakijat ovat tällä hetkellä jumissa Kreikan saarilla. Alkujaan väliaikaiseksi tarkoitettu leiri on laajennettu pakolaisten vastaanottokeskukseksi, jossa ihmiset viettävät kuukausia.

Paloturvallisuuteen ja muiden ratkaisujen kestävyyteen liittyvien huolien takia Better Shelter -rakennukset purettiin vuoden 2017 aikana ja korvattiin yhtä lailla alkeellisilla ja tilapäisillä majoitusyksiköillä. Mitä se kertoo meille Euroopasta nykypäivän pakolaisen turvapaikkana?

Tilapäisasutuksen estetiikka ja käytännöt

Viime vuosikymmenten aikana Italian Apenniinien toistuvien maanjäristysten jälkimainingeissa majoitustiloina on useaan otteeseen käytetty kontteja ja muita hätämajoitusratkaisuja (soluzioni abitative di emergenza, SAE).

1940-luvun Suomessa taas pyrkimykset tarjota edullisia ja turvallisia koteja sekä työväenluokalle että lähes puolelle miljoonalle evakolle olivat ratkaisevan tärkeitä nuoren itsenäisen valtion kaupunkien ja arkkitehtuurin kehittymiselle.

Kummassakin tapauksessa, mutta varsinkin Italiassa, prosessi oli paikoin monitahoinen, hidas ja kiistanalainen, mutta tilapäissuojilla oli oma tehtävänsä ennen kuin ne tekivät tilaa pitkäaikaisratkaisuille. Joissain tapauksissa alkujaan tilapäisiksi suunniteltuja rakennelmia ei ole hävitetty, vaan ne on muutettu muokkaamalla tai suojelemalla kohtalaisen pysyviksi asuinpaikoiksi tai museokohteiksi.

1940-luvun Suomessa pyrkimykset tarjota edullisia ja turvallisia koteja sekä työväenluokalle että evakoille olivat ratkaisevan tärkeitä nuoren itsenäisen valtion kaupunkien ja arkkitehtuurin kehittymiselle.

Tilapäismajoitukseen sijoitetut ihmiset Keski-Italiassa ja Suomessa olivat valtaosin joko täysivaltaisia kansalaisia tai vakinaisia asukkaita. 1940-luvun Suomessa he olivat ihmisiä, joiden sopeuttamista hallintojärjestelmään ja yhteiskuntaan pidettiin olennaisena niin sodanjälkeisen jälleenrakentamisen kuin valtiorakenteiden kehittämisenkin kannalta.

Hätäapu- ja kansalaisjärjestöjen ponnisteluista huolimatta näköpiirissä ei ole poliittisia ratkaisuja, joilla tähdättäisiin sopeuttamaan pysyvästi suuri osa tällä hetkellä Euroopan pakolaisleireillä tilapäismajoituksessa asuvista pakolaisista uuteen elinympäristöönsä. Pakolaisiin kohdistuva vihamielisyys ja jopa suoranainen väkivalta lisääntyvät jatkuvasti samalla, kun heidän oikeudellinen asemansa on edelleen epävarma tai olematon ja perustuu usein vaikeaselkoisille ja mielivaltaisille käytännöille.

Näköpiirissä ei ole poliittisia ratkaisuja, joilla tähdättäisiin sopeuttamaan pysyvästi suuri osa tällä hetkellä Euroopan pakolaisleireillä tilapäismajoituksessa asuvista pakolaisista uuteen elinympäristöönsä.

Jopa niille, joille kansainvälinen lainsäädäntö takaa täyden suojan, myönnetään huomattavasti tavallista lyhytkestoisempia oleskelulupia. Heidät pidetään alueilla, joissa humanitaarinen apu ilmenee rajojen ajallisena ja tilallisena laajenemisena.

Tämä tarkoittaa, että saadakseen apua ja turvaa, pakolaisten täytyy hyväksyä heihin kohdistuva alati tiukentuva kontrolli.

Eurooppa suojapaikkana?

Monissa maailman pakolaisleireissä nähdään kiehtovia ja hienoja esimerkkejä vähittäisestä sopeutumisesta, kaupungistumisesta sekä kulttuurisesta ja poliittisesta elämästä.

Euroopan humanitaarisen avun rajatiloissa, kuten Kara Tepessä, asumista ja elämistä kaikissa ilmenemismuodoissaan ei voida sallia, sillä on varsin epäselvää, tuleeko nykyisistä pakolaisista osa huomisen Eurooppaa. Leirien asukkaat yrittävät kuitenkin tehdä majapaikoistaan koteja, muokata niitä käyttöönsä paremmin sopiviksi ja aika ajoin myös vastustaa tavalla tai toisella niiden eristävää luonnetta.

Alvar Aalto oli monipuolinen tutkija, taiteilija, ajattelija, suunnittelija ja muotoilija. Aalto oli samalla sekä kosmopoliitti että syvällisen uppoutunut pääasiallisena kotimaanaan toimineen valtion yhteiskuntaan, politiikkaan, kulttuuriin ja talouselämään.

Aallon työ ja ajatukset vaikuttivat suuresti paitsi sodanjälkeiseen jälleenrakentamiseen, myös evakkojen eli oman aikansa pakolaisten asuttamiseen.

Aallon työ ja ajatukset vaikuttivat suuresti paitsi sodanjälkeiseen jälleenrakentamiseen, myös evakkojen eli oman aikansa pakolaisten asuttamiseen. Toimiessaan Suomen Arkkitehtiliitto SAFAssa 40- ja 50-luvuilla Aalto puhui sen puolesta, että korkealaatuiset, mutkattomat huonekalut ja yksinkertaiset, mutta hyvin suunnitellut asunnot olisivat kaikkien saatavilla – mukaan lukien työläisten ja sodan vuoksi kotinsa jättäneiden evakkojen.

On aina poliittisten prosessien ja päätösten tulosta, kuinka syrjimättömiä ja oikeasti ”väliaikaisia” asumuksia haavoittuvassa asemassa oleville ja vähemmistöön asetetuille ihmisille tarjotaan. Kuitenkin tämä vähän tunnettu aspekti Aallon työssä osoittaa, kuinka huomattavasti arkkitehdit ja suunnittelijat voivat vaikuttaa näihin prosesseihin – ja kuinka suuressa määrin heidän visionsa rakennetusta ympäristöstä ovat itsessään poliittisia.

Vaikuttaa siltä, että tänä päivänä pakolaisten majoittamista Euroopassa hallitsee arkkitehti Mark Breezen sanoin minimalistinen flat design -muotoilutyyli, suojapaikan tarjoamiseen kohdistuva ”alkukantainen asenne”.

Arkkitehtuuri sosioteknisenä ja humanistisena tieteenalana on joutunut käytännössä antamaan tietä teolliselle muotoilulle, minkä tavoitteena on pitkittyneessä välitilassa pidettävien, liikkuvien ihmisyksilöiden hallinnoiminen.

Rahtikonttien ja muoviosista koottavien pakolaissuojien yleistymisen eri puolilla Eurooppaa tulisi askarruttaa yhteiskunta- ja valtiotieteilijöitä, ihmisoikeusryhmiä, lainoppineita, filosofeja, arkkitehtejä ja muotoilijoita. Ilmiön esiin nostamat ajatukset ratkaisevat sen, nähdäänkö Eurooppa suojapaikkana vai väkivallan tyyssijana, oikeuksien turvaajana vai ihmisryhmien syrjijänä.

Mark Breeze on esittänyt kommenttinsa An Elemental Attitude to Formal Refugee Accommodations -artikkelissa 20.7.2018 Structures of Protection -työpajassa Oxfordin yliopiston Refugee Studies Centre -tutkimuskeskuksessa.

Elisa Pascucci on tutkijatohtori Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa. Yhtenä yksikön tavoitteena on tutkia pakolaisten kokemuksia ja narratiiveja Euroopasta turvallisena ja oikeudenmukaisena paikkana.

Kirjoitus on osa Euroopan muuttuvat kertomukset -sarjaa.

Julkaisu Millaista turvaa Eurooppa todellisuudessa tarjoaa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Video on toteutettu yhdessä Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikön kanssa ja on osa Euroopan muuttuvat kertomukset -sarjaa.

Kuvaus: Susanna Hast

Laura Sumari on tohtorikoulutettava Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Artikkelia päivitetty 7.11.2025: Päivitetty videon linkkaus Youtube-alustalle.

Julkaisu Ihmiset turvallisuuden ja turvattomuuden keskiössä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Huonot uutiset Venezuelasta ovat jo osa jokapäiväistä uutisvirtaa. Sen takia onkin helppo unohtaa, että Venezuela on maa, josta 1900-luvulla muut ovat hakeneet turvapaikkaa tai parempaa elämää. Toisesta maailmansodasta aina 1960-luvulle asti Venezuela otti vastaan eteläeurooppalaisia, jotka pakenivat sotaa tai sodan jälkeistä tuhoa.

Naapurimaa Kolumbia kärsi vuosikymmeniä kestäneestä sissisodasta, jonka takia kolumbialaiset muuttivat Venezuelaan suurina joukkoina. 1970- ja 1980-luvuilla erityisesti argentiinalaiset, chileläiset ja uruguaylaiset saapuivat etsimään parempaa elämää Venezuelasta, kun kotimaat kärsivät diktatuureista.

Ja Venezuelaanhan oli hyvä tulla, koska suuret öljyvarannot omaavassa valtiossa talous oli noususuhdanteista, ja monien diktaattorien hallitsemassa maanosassa Venezuelan demokraattinen järjestelmä muodosti poikkeuksen.

Nykyään muuttovirta on kääntänyt jyrkästi suuntaansa presidentti Nicolás Maduron johtaessa autoritaarisesti Venezuelaa. Maduron hallinnon aikana terveydenhuolto on rapautunut, minkä seurauksena monet sairaudet, kuten malaria, ovat alkanet levitä, äiti- ja lapsikuolleisuus ovat kasvaneet ja monet, etenkin kroonisten sairauksien hoitoon tarkoitetut lääkkeet, kuten insuliini, ovat loppuneet tai lähes loppuneet koko maasta.

Infrastruktuuri köhii, minkä takia laajat sähkökatkot ovat yleisiä ja internetyhteydet katkeavat usein tai toimivat hitaasti. Valuuttakontrollin ja valtion haltuunsa ottamien elintarvikealan yritysten ja maatilojen vuoksi elintarvikkeista on pulaa. Hyperinflaatio tekee vähäistenkin tuotteiden ostamisesta vaikeaa. Tämän lisäksi turvattomuus on suurta, ja Venezuela onkin monien tilastojen mukaan yksi maailman väkivaltaisimmista maista.

Nämä ovat muutamia syitä, miksi monet ovat päättäneet jättää Venezuelan ja suunnata kohti uusia haasteita. Vaikka maastamuutto onkin kiihtynyt Maduron valtakaudella, niin se todellisuudessa alkoi jo 2000-luvun alussa.

Maastamuuton kolme aaltoa chavismon aikakaudella

Presidentti Hugo Chávez astui virkaan vuonna 1999, jolloin hän alkoi soveltaa chavismoksi kutsuttua vasemmistolaista politiikkaansa populistisella otteella. Hänen seuraajansa Maduro on jatkanut samalla linjalla. Chavismon aikainen maastamuutto Venezuelasta naapurimaihin ja kauemmas voidaan jakaa kolmeen eri aaltoon.

Ensin maasta lähtivät erityisesti koulutetut ja hyvin toimeentuleva keskiluokka etsimään uusia mahdollisuuksia vuosina 2000–2012. He muuttivat pääasiassa Yhdysvaltoihin ja eteläiseen Eurooppaan. Tässä vaiheessa monien oli helppo lähteä, koska maan maahanmuuttajamyönteisen historian takia useilla venezuelalaisilla oli kaksoiskansalaisuus.

Esimerkkinä Venezuelan monikulttuurisesta historiasta toimii marraskuussa Suomessa uutisoitu tapaus kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneista syyrialaisista. Syynä kielteiseen päätökseen oli nimenomaan heidän Venezuelan kaksoiskansalaisuutensa.

Ensimmäisen maastamuuton aallon jälkeen epätoivo kasvoi. Vuosina 2012–2015 yhä suurempi osa ihmisistä päätti lähteä. Lähtijöiden joukossa oli jo aikaisempaa laajemmin keskiluokkaa ja myös alempia sosio-ekonomisia luokkia.

Tänä aikana alkoivat näkyä ensimmäiset varoittavat merkit talouskriisistä, joka johti ruokatarvikkeiden ja lääkkeiden saantivaikeuksiin. Lisäksi poliittinen tilanne kiristyi ja monet, esimerkiksi toimittajat, kokivat työssään rajoituksia. Näinä vuosina muuttoliike kohdistui myös lähimaihin: Kolumbiaan, Panamaan ja Dominikaaniseen tasavaltaan.

Viimeisimpään muuttoaaltoon, jonka voidaan katsoa alkaneen vuonna 2015 ja jatkuvan edelleen, kuuluu venezuelalaisten koko kirjo.

Viimeisimpään muuttoaaltoon, jonka voidaan katsoa alkaneen vuonna 2015 ja jatkuvan edelleen, kuuluu venezuelalaisten koko kirjo. Maasta lähdetään nimenomaan työntävien syiden takia: nälkä ja vaikeudet saada lääkkeitä haittaavat jo merkittävästi ihmisten elämää, ja esimerkiksi syöpälääkkeiden puute voi johtaa kuolemaan.

Maastamuuttajia on erityisesti alemmista sosio-ekonomisista luokista, ja muuttoliike kohdistuu aikaisempien maiden lisäksi Karibian alueen saarille ja muualle Latinalaiseen Amerikkaan.

Vastaanottajamaiden hankala tilanne

Venezuelan muuttoliikkeen seuraukset ovat näkyvissä ympäri maailmaa. Venezuelalaisia löytyykin lähes jokaisesta maailman kolkasta. Myös Suomessa on oma pieni venezuelalaisten yhteisö.

Virallisia lukuja Venezuelasta lähteneiden lukumäärästä on vaikea saada, mutta nykyiset arviot liikkuvat lähes kolmesta miljoonasta aina neljään miljoonaan. Luku kasvaa koko ajan.

Myös Suomessa on oma pieni venezuelalaisten yhteisö.

YK:n pakolaisjärjestö UNHCR on kehottanut huomioimaan venezuelalaisten tilanteen ja helpottamaan heidän maassa oleilua laillisesti. Tämä on erityisen tärkeää paperittomien venezuelalaisten kannalta, koska jos laillisia reittejä tulla tai jäädä maahan ei ole, kasvaa haavoittuvassa asemassa olevien joukko. He voivat päätyä prostituution, väkivallan, ihmiskaupan tai muun hyväksikäytön uhreiksi.

Panama on jo vaikeuttanut huomattavasti venezuelalaisten maahan pääsyä. Kolumbia ja Brasilia painivat ongelman kanssa ja ovat perustaneet vastaanottokeskuksia Venezuelan vastaisille rajoilleen.

Venezuelalaiset ovat olleet pidettyjä monessa maassa muun muassa heidän korkean koulutuksensa ansiosta. Nyt ongelmia on ilmennyt, koska epätoivoisen tilanteen edessä aikaisemmin koulutettujen keskiluokkaisten lisäksi Venezuelasta ovat alkaneet lähteä muutkin. Kolumbiassa venezuelalaisten tekemiä rikoksia on raportoitu enemmän kuin ennen. Työllistyminen oman alan töihin on vaikeaa ilman verkostoja, kuten kaikilla muillakin maahanmuuttajilla.

Maastamuuttajien virta auttaa toisaalta Venezuelan naapurivaltioita kiillottamaan kuvaansa. Kolumbia, jossa monet venezuelalaiset ovat kokeneet tulleensa kohdelluiksi huonosti, voi kirkastaa imagoaan ottamalla vastaan maahan pyrkijät. Perun juuri virastaan eronnut presidentti Pedro Pablo Kuczynski sanoi toivottavansa venezuelalaiset puolestaan tervetulleiksi, koska Perun ollessa diktatuurin alaisena 1970-luvulla Venezuela otti vastaan perulaisia.

”Doralzuela” – Miamin pienois-Venezuela

Yksi venezuelalaisten keskittymistä löytyy Miamista, Yhdysvaltojen Floridasta. Suur-Miamin alueelta löytyy jopa Doralzuelaksi kutsuttu Doralin kaupunki, joka on saanut kutsumanimensä suuren venezuelalaisväestönsä takia.

Suur-Miamin alueelta löytyy Doralzuelaksi kutsuttu Doralin kaupunki, joka on saanut kutsumanimensä suuren venezuelalaisväestönsä takia.

Doralissa maahantulijoiden virta näkyy päivittäisessä elämässä: on avustuskeräyksiä Venezuelaan lähetettäväksi, avustusjärjestö, joka jakaa maahan juuri saapuneille venezuelalaisille vaatteita ja keittiötarvikkeita, lukuisia Whatsapp-ryhmiä, joissa juuri Floridaan saapuneet venezuelalaiset voivat kysellä käytännön asioista sekä venezuelalaisia televisiokanavia. Huoltoasemalla mainostetaan helppoa tapaa lähettää lääkkeitä Venezuelaan.

Lisäksi Doralissa on tietenkin muutama arepera-ravintola, joissa myydään venezuelalaisia täytettyjä maissileipiä, arepoja. Ruokakaupastakin löytää lukuisia venezuelalaisia elintarvikkeita aina suklaasta maissijauhoon. Maahanmuuttajat voivat tuntea olonsa kotoisaksi.

Miami ei ole tärkeä paikka venezuelalaisille vain Doralin takia, vaan sinne on muodostunut poliittisten vaikuttajien keskittymä. Kaupungista löytyy venezuelalaisten oppositiopuolueiden johtajia ja myös moni Venezuelan oppositiojohtoisen parlamentin nimittämä korkeimman oikeuden tuomari elää kaupungissa maanpaossa. He jatkavat yhä korkeimman oikeuden tehtäviään symbolisesti.

Miami onkin strategisesti tärkeä kaupunki, koska siellä venezuelalaiset poliitikot ja tuomarit, mutta myös toimittajat, voivat ottaa mallia hyvin järjestäytyneestä kuubalaisesta diasporasta.

Miami on ollut tähän asti suhteellisen helppo kaupunki muuttaa venezuelalaisille, koska he ovat päässeet maahan turisteina ilman viisumia, ja tämän jälkeen he ovat voineet aloittaa turvapaikkaprosessin tai sitten etsiä töitä ja hakea työlupaa. Se, miten heille tulevaisuudessa käy, on kuitenkin vielä epävarmaa presidentti Donald Trumpin hallinnon kiristäessä Yhdysvaltain maahantulosäädöksiä.

Miksi osa jää?

Kyselytutkimusten perusteella noin puolet venezuelalaisista toivoo pääsevänsä maasta pois. Noin puolet siis aikoo jäädä ja siksi kysymys, miksi osa jää Venezuelaan, on yhtä tärkeä kuin se, miksi niin moni lähtee. Ikä, perhesyyt tai pelko eivät pelkästään riitä selittämään jäävien syitä.

Jos sattuu omistamaan dollareita ja omaa hyvät verkostot, maassa voi elää melko leveästi, vaikkakin turvattomuuden varjostamana. Toisaalta jotkut jäävät maahan tunnesyistä: he kokevat, etteivät halua paeta synnyinmaastaan, vaan taistella sen puolesta.

YK:n alaisen Maailman ruokajärjestö WFP:n johtaja, David Baesley, luonnehti 13. maaliskuuta 2018 venezuelalaisten virtaa naapurimaihin jo humanitaariseksi katastrofiksi. Tilanteen ratkeamiseen ei ole tiedossa helppoja ratkaisuja, koska mikään yksittäinen tekijä ei voi muuttaa koko maan tilannetta parempaan.

VTT Virpi Salojärvi on tutkijatohtori Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden laitoksella. Salojärvi tutkii venezuelalaista diasporaa. 

Julkaisu Venezuelalaisten muuttovirta näkyy ympäri maailmaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Metallikontteja. Lapsia liian isojen polkupyörien selässä. Kivisen moskeijan rakennusta. Aasi vetämässä kärryjä. Pieniä poikia istumassa liikkumatta rivissä maassa, katseet kohti aitaa.

Maalauksia, jotka muistuttavat siitä, että lapsiavioliitot ovat väärin. Pienellä morsiamella on kyynel poskellaan.

Kaksi pientä poikaa hukkuu tiputtuaan auki olevaan kaivoon.

Mies, jonka keho on täynnä palovammoja bensa-aseman räjäytyksen johdosta. Hän on vain kolmekymmentä, mutta näyttää vanhemmalta.

Nuori nainen, joka tanssittaa ja rutistaa minua lujaa. Hänen kaksoissisarensa on kuollut ja nuorempi sisarensa on vammautunut.

Hiekkaa keuhkoissa, mutta minulle sitä kestää vain hetken.

Suuri lautasellinen kanaa ja lisukkeita, kauniisti aseteltuna, nuoren naisen itse tekemänä.

Sisään aamulla auton turvissa, ulos samaa kautta.

Tutkimuksena kehotekniikoiden vaikutus tunteisiin

Lentokentällä reppuni sisältöä kaivellaan. Siellä on selvästi jotain outoa. Virkailija nostaa esiin pienen puisen mallinuken ja hymyilee.

Laitoin mallinuken reppuun niin kuin muutkin kenttätyömatkani tärkeät välineet kuten värikynät, jotta mitään ei katoaisi. En kuitenkaan osannut arvata, että etnografisessa kenttätyössä katoavat lähes kaikki ajatukset ja suunnitelmat. Mallinukke ja värikynät eivät lopulta olleet ne materiaaliset ilmentymät, joihin luotin, vaan oma keho ja kolme urheiluvaatekertaa.

Taustani on kansainvälisen politiikan tutkimuksessa, mutta aloitin työt syksyllä 2017 Teatterikorkeakoulun esittävien taiteiden tutkimuskeskuksessa Suomen Akatemian kolmevuotisella tutkijatohtorin rahoituksella. Hankkeeni nimi on ”Kehot sodassa, kehot tanssissa: Rytmi, performanssi ja tunteet suomalaisessa sotilaskoulutuksessa ja pakolaisleirien capoeira-harjoittelussa”.

Tarkastelen hankkeessa kehotekniikoiden vaikutusta sosiaalisiin tunteisiin militarisaation kontekstissa. Syksyllä 2018 aloitan kenttätyöt Maanpuolustuskorkeakoulussa. Tarkkailen sotilaskoulutukseen liittyvää fyysistä harjoittelua ja kehollisuutta. Sitä ennen kävin havainnoimassa sotaa pakenevien nuorten ja lasten capoeira-harjoituksia Jordaniassa.

Tarkoituksenani on selvittää, millaisilla kehotekniikoilla voidaan vaikuttaa kehojen välissä liikkuviin tunteisiin ja millä tavalla kehollinen ryhmäytyminen edistää tai ehkäisee militarisoitumista.

Tutkijana liikkeessä

Matkustin tammikuussa 2018 kahdeksi viikoksi Jordaniaan tutkimaan Capoeira al-Shababi -järjestön työskentelyä lähes 80 000 asukkaan Zaatarin pakolaisleirillä aavikolla lähellä Syyrian rajaa. Capoeira al-Shababin ovat perustaneet kolme nuorta capoeristaa: Ramzy Natsheh, Lauren Hales ja Hussein ”Palhaço” Zaben.

Heidän tammikuussa käynnissä olevat hankkeensa oli toteutettu yhteistyössä Luterilaisen maailmanliiton sekä Relief International -järjestön kanssa. Capoeira on erilaisiin koulukuntiin jakaantunut afrobrasilialainen taiteenlaji, jossa yhdistyy taistelullinen liike ja soittimilla tuotettu musiikki sekä laulu. Olen harrastanut capoeiraa nelisen vuotta Senzala-ryhmissä.

Capoeira al-Shababin hankkeissa on mukana myös vapaaehtoisia ja harjoittelijoita. Pääsin mukaan leirille vapaaehtoisena. Keskeisenä osana hankettaan Hales, Natsheh ja Zaben kouluttavat leirillä asuvia ”fasilitaattoreita” capoeira-ohjaajiksi.

Ohjaajiksi koulutettavilla syyrialaisilla ei ole aikaisempaa capoeira-kokemusta, mutta sitäkin enemmän halua oppia ja tukea leirillä asuvia capoeira-tunneille osallistuvia 9–19 vuoden ikäisiä nuoria ja lapsia. Haastattelin heistä viittä tutkimustani varten, apunani värikynät ja mallinukke.

Asuin Halesin ja Natshehin luona, ja aamuisin matkasimme vajaan kahden tunnin automatkan Ammanista leirille. Luterilaisen maailmanliiton alue oli viihtyisä ja capoeira-treenit tehtiin tekonurmikentällä tai sisällä kontissa.

Relief Internationalin paljon suurempi alue oli ankeampi paikka, ja treenit tapahtuivat teltassa hiekkapohjalla. Hiekassa treenaaminen on erittäin epäterveellistä touhua, ja yhtenä päivänä teltta oli myrskyn jäljiltä todella epävakaasti kiinni.

Opin kahden viikon aikana paljon siitä, mitä on tehdä tutkimushanketta yhteistyössä tutkimuksen kohteena olevien kanssa.

Oma roolini oli sekä osallistua että kirjata havaintoja ja videoida. Ohjasin myös muutaman harjoituksen aineistonkeruutarkoituksessa. Välillä innostuin osallistumaan niin, ettei minulla ollut juuri muistiinpanoja kirjoitettavaksi. Osallistuminen koski vain tyttöjen tunteja (tytöt ja pojat treenasivat kulttuurisista syistä erillään) ja liikemateriaalin kuvaaminen lähinnä poikien tunteja.

Ilman Capoeira al-Shababin tukea ja luottamusta en olisi voinut olla läsnä ja vuorovaikutuksessa lasten ja nuorten kanssa. Olin vastuussa yhteistyökumppaneilleni siitä, että toimin eettisesti ja kunnioittavasti haavoittuvassa asemassa olevien lasten läheisyydessä.

Opin kahden viikon aikana paljon siitä, mitä on tehdä tutkimushanketta yhteistyössä tutkimuksen kohteena olevien kanssa. Olin ennakkoon määritellyt tutkimuskysymykset ja päättänyt tutkimusmenetelmistä, mutta halusin myös ottaa huomioon tutkimuksen kohteena olevien tarpeita. Oheinen video antaa äänen ohjaajille, jotka kertovat, millaisia vaikutuksia he ovat havainneet lapsissa ja nuorissa capoeira-tuntien alettua.

Elämäntaitoja ja kehotietoisuutta

Capoeira on sovellettu leirillä lasten tarpeisiin ja heidän tilanteensa huomioon ottaen. Lajia ei siis opeteta sellaisenaan eikä mitään tiettyä capoeira-tyyliä tai -opettajaa seuraten. Monet leirillä asuvista lapsista ovat traumatisoituneita ja menettäneet paljon.

Ohjaajat miettivät jokaisen harjoituksen tätä taustaa vasten. He käyttävät capoeiraa psykososiaalisen tuen välineenä. Natshehin mukaan kaikelle käytökselle on syy. Kun puututaan syihin, saadaan aikaan toisenlaisia seurauksia.

Capoeiran avulla opetetaan elämäntaitoja eikä vain potkaisemaan oikeaoppisesti tai väistämään ovelasti. Natsheh ja Zaben kertoivat väistämisen kehollisen opettelun auttavan välttämään provosoitumista capoeiratuntien ulkopuolella.

Capoeirassa väistöä seuraa vastahyökkäys, mutta haastattelemani fasilitaattorit kuvasivat tätä dialogiksi. Toisin sanoen capoeiran peli ymmärrettiin vuoropuhelun opetteluksi.

Capoeira on myös sukupuolittuneiden rakenteiden ja asenteiden haastamista. Syyrialaisten nuorten naisten liikekieli muuttuu capoeiran avulla perinteisestä poikkeavaksi. Kysyin yhdeltä fasilitaattoreista capoeiran vaikutuksesta erityisesti tyttöihin ja naisiin. Hän vastasi:

”Kun tytöt näkivät alussa Laurenin avaavan jalkansa leveään asentoon, he järkyttyivät. Mutta sitten, kun he alkavat liikkua, capoeira antaa heille rohkeutta ja itseluottamusta.”

Halesin kanssa kävimme pelaamassa lyhyesti poikien rodassa eli ringissä, jossa capoeiran peli tapahtuu muiden taputuksen, soittamisen ja laulun säestämänä.

Natsheh ja Zaben selittivät myöhemmin, että tällä tapaa he voivat näyttää nuorille miehille, että myös naiset osaavat capoeiraa. Monille näistä nuorista miehistä ajatus naisista harrastamassa capoeiraa on edelleen vieras ja jopa väärin.

Capoeira opettaa sanatonta viestintää. Tämä on tärkeää, sillä vuorovaikutustilanteessa kehollinen viesti on sanallista voimakkaampaa.

Samalla capoeiran kautta nuoret oppivat itsehillintää ja tunteiden säätelyä, josta osoituksena on kouluopettajien raportoima aggressiivisen käytöksen vähentyminen poikien keskuudessa. Capoeiran aikaansaama ryhmäytyminen on ollut positiivista, ja negatiivisia vaikutuksia ei ole toistaiseksi havaittu.

Tunneilla oli poikkeuksetta iloinen, kannustava ja leikkisä tunnelma. Tällä pyritään mahdollistamaan hetkellinen helpotus leirin arkeen.

Kaikkia ei ole kuitenkaan voitu tukea capoeiran kautta. Joitakin poikia on jouduttu poistamaan tunneilta jatkuvan häiriökäytöksen takia. Samaan aikaan monen pojan väkivaltainen käytös on lakannut harjoitusten edetessä.

Lapset ja nuoret tuovat esiin myös senhetkisiä olotilojaan ja olosuhteitaan. Toisinaan joku vetäytyy syrjään tai menettää keskittymiskykynsä.

Capoeira-tunnit luovat turvallisen tilan kehittää kehotietoisuutta. Tunneilla nuoret voivat kokeilla uusia kehollisia ilmaisutapoja. Capoeira haastaa vaativiin liikkeisiin, keholliseen tarkkaavaisuuteen ja toisen liikkeen havainnointiin sekä ennakointiin. Näiden taitojen kehittäminen on vaativaa.

Nuorten naisten kohdalla rohkeus laittaa kädet maahan, tehdä kärrynpyörä tai ryömiä maassa (jopa pitkissä hameissa, koroissa ja pitkissä talvitakeissa!) ja laulaa kovaan ääneen vieraalla kielellä on kehittynyt asteittain. Merkillepantavaa sekä tyttöjen että poikien tunneilla oli kannustava ilmapiiri, joka antaa tilaa erilaisille kehoille ja mahdollisuuden omien rajoitteiden ylittämiselle.

Yhteisöllisyys ja militarisoitumisen ehkäisy

Yle uutisoi juuri, että Zaatarin pakolaisleiri on Joensuun kokoinen kaupunki, jonka ostoskadulla voi shoppailla hajuvettä ja hääpukuja. Ihan kaikkea siellä ei voi shoppailla, ja leiriltä ei lähdetä niin vain muualle ostamaan puuttuvia tuotteita. Eikä kaikilla ole rahaa hankkia haluamiaan tarvikkeita.

Kysyin yhden haastattelun lopuksi nuorelta naiselta, olisiko hänellä minulta jotakin kysyttävää. ”Mistä olet ostanut nuo urheiluvaatteet?” hän tiedusteli. En ymmärtänyt miksi hän sellaista kysyy, mutta pian selvisi, että hän ei huvikseen treenaa hameessa tai farkuissa, vaan koska hän ei saa mistään urheiluvaatteita.

Olin ollut ennakkoluuloinen ajatellessani, että hän ja muut naiset ovat capoeira-tunneilla epäsoveltuvissa asuissaan omasta tahdostaan. Capoeiraan liittyy myös lajille ominainen vaatetus, ja toivottavasti ensi kerralla meillä on kaikilla Capoeira al-Shababin t-paidat päällämme.

Capoeiran hienous on se, että se yhdistää ihmisiä. Capoeristat muodostavat yhteisön, yhteisöjä, mutta capoeira myös opettaa yhteisöllisyyttä.

Capoeira linkittää leirin syyrialaiset lapset ja nuoret capoeiran historialliseen jatkumoon ja maantieteelliseen lajin leviämiseen Brasiliasta ympäri maailman.

Capoeira linkittää leirin syyrialaiset lapset ja nuoret capoeiran historialliseen jatkumoon ja maantieteelliseen lajin leviämiseen Brasiliasta ympäri maailman. Tämä yhteys on lihallista ja rytmistä. Sanaakaan arabiaa puhumatta osasin puhua samaa kieltä.

Mitä tällä kaikella on merkitystä militarisoitumisen kannalta? Militarismia ja militarisoitumista tarkastellaan yleensä prosessina, jossa yksilö alkaa kannattamaan sotilaallisia arvoja ja ihanteita sekä väkivaltaisia ratkaisuja turvattomuuden tunteeseen.

Harvemmin tutkitaan niitä käytäntöjä, jotka vievät ja opettavat pois militarismista tai auttavat ehkäisemään militarisoitumista. Capoeira on juuri sellainen väline.

Lajia hyödynnetään esimerkiksi Kongon demokraattisessa tasavallassa luomaan yhteisöllisyyttä ja tukemaan asevoimista pois päässeitä lapsia. Zaatarin leirillä capoeira on tavoittanut jo noin 175 lasta ja nuorta. Capoeira al-Shababi toimii pienillä resursseilla, mutta heidän hankkeensa vaikuttavuus on merkittävää.

Seuraa Kehot sodassa, kehot tanssissa -hanketta Susanna Hastin blogista Politiikasta-lehden Instagram-tililtä. 

YTT Susanna Hast on Suomen Akatemian tutkijatohtori Taideyliopiston teatterikorkeakoulussa hankkeessaan Kehot sodassa, kehot tanssissa (2017–2020). Hän tutkii liiketekniikoiden vaikutusta sosiaalisiin tunteisiin. Hast on myös laulaja-lauluntekijä, tanssii yhdessä maahanmuuttajanaisten kanssa ja on yksi Siitä Viis -kollektiivin Sinulle on vihapostia -hankkeen jäsenistä.

Artikkelia päivitetty 23.11.2023: Artikkeliin linkattu videosisältö ei ole enää saatavilla.

Julkaisu Capoeiraa pakolaisleirillä, tutkimusta verkkareissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.