Vanhat uskontoon perustuneet ennakkoluulot juutalaisia kohtaan kärjistyivät kaikkialla Euroopassa 1800-luvun lopulla juutalaisten syrjinnäksi kansanryhmänä. Antisemitismi, eli juutalaisviha politisoitui ja kiihtyi. Juutalaiset ymmärsivät, että heidän mukautumisensa valtakulttuuriin ei ollut hävittänyt juutalaisiin kohdistuneita ennakkoluuloja ja suoranaista vihaa minnekään.

Juutalaisten kansallinen ja poliittinen herääminen johti Baselissa Sveitsissä vuonna 1897 Maailman sionistijärjestön, The World Zionist Organizationin perustamiseen. Itävallanjuutalaisesta Theodor Herzlistä (1860–1904) tuli sen ensimmäinen puheenjohtaja.

Samalla juutalaisten muuttoliike Palestiinaan kiihtyi vähitellen. Toisen maailmansodan jälkeen Palestiinaan muuttaneet juutalaiset julistivat Israelin valtion itsenäiseksi toukokuussa 1948. Seuraavana vuonna Israel onnistui länsimaiden tuella voittamaan alueen alkuperäisväestöä ja ympäröiviä arabimaita vastaan käymänsä sodan.

Israelin valtion synnyn tärkeimpänä syynä pidetään usein natsi-Saksan toisen maailmansodan aikana toimeenpanemaa noin kuuden miljoonan juutalaisen kansanmurhaa. Sen katsotaan velvoittaneen länsimaat antamaan juutalaisille uusi kotimaa Palestiinan alueella.

Juutalaisen kansallisuusaatteen, sionismin, juuret ovat kuitenkin paljon kauempana historiassa. Myös nykyisen Israelin ja palestiinalaisten välisen konfliktin juurisyyt liittyvät sionismin historiaan ja sen ideologisiin perusteisiin. Sionismin historian tunteminen on avain Israelin juutalaisten ja palestiinalaisten välisen konfliktin ymmärtämiseen.

Juutalaisten kansallinen herääminen ja vaatimus omasta valtiosta

Juutalaisen kansallisuusajattelun juuret juontavat juutalaisen valistusajattelun, Haskalahin, kehittymiseen 1700-luvulta lähtien. Kieli- ja kulttuuriliikkeenä Keski- ja Itä-Euroopassa syntynyt virtaus johti 1800-luvun kuluessa ”kansalliseen heräämiseen”. Juutalaisuutta ei enää ymmärretty pelkästään uskonnoksi ja siihen liittyväksi perinteeksi. Yhä enemmän jalansijaa saavutti ajatus juutalaisista kansakuntana.

Kaikille nationalismeille, kansallisuusaatteille, ominaisesti myös sionistisen ajattelun piirissä syntyi pian vakaumus siitä, että kansakunta tarvitsee oman kotimaan. Juutalaisten erityinen ongelma kuitenkin oli, että he elivät hajaantuneina, diasporassa, muiden väestöjen ja kansojen keskuudessa.

1800-luvulla ja vielä 1900-luvun alkuvuosikymmeninäkin juutalaisen hajaannuksen ongelmaan annettiin poliittisesti aktivoituneiden juutalaisten keskuudessa kahdenlaisia vastauksia. Esimerkiksi ranskanjuutalainen Bernard Lazare (1865–1903) esitti vuonna 1894 ilmestyneessä antisemitismiä ja sen historiaa käsitelleessä teoksessaan, että juutalaisten piti puolustautua juutalaisina ja vaatia itselleen valtaväestön kanssa yhtäläisiä oikeuksia siellä missä he sattuivat asumaan. Omaa valtiota ei siis tarvittu vaan piti vaatia yhdenvertaisia oikeuksia ja tasa-arvoa muiden ihmisten kanssa olemassa olleiden valtioiden puitteissa.

Herzlin kaltaisten sionistien keskuudessa taas syntyi nopeasti ajatus oman valtion tarpeesta Palestiinassa. Herzl itse uskoi, että palestiinalainen alkuperäisväestö ei muodostaisi merkittävää ongelmaa. Heidät voitaisiin yksinkertaisesti suostutella siirtymään johonkin muualle tai työntää rauhanomaisesti pois alueelta.

Suuremman ongelman muodostivat osmanivaltakunnan sulttaani ja suurmaanomistajat, jotka pitäisi taivutella luovuttamaan sionistien käyttöön riittävän suuri maa-alue, mieluiten mahdollisimman suuri osa raamatunhistoriallisesta Palestiinasta.

Herzl uskoi maanhankinnassa pikemminkin diplomatiaan ja rahaan kuin siirtokuntatoimintaan. Hän arveli, että sulttaani ja suurmaanomistajat voitaisiin puhua ympäri lahjomalla ja ostaa heiltä tarvittavat maa-alueet.

Siirtokuntakolonialismin synty ja luonne

Samaan aikaan kun Herzl ja Lazare vielä väittelivät parhaasta toimintatavasta, toisaalla oltiin jo siirtymässä sanoista tekoihin. Itse asiassa sionistisen ideologian perusta, Palestiinaan suuntautunut siirtokuntakolonialismi, alkoi niin ajatuksena kuin käytäntönä ensimmäisenä kehittyä Itä-Euroopassa, varsinkin Venäjällä. Yksi sen merkittävimmistä edustajista oli odessanjuutalainen Leon Pinsker (1821–1891), jonka oppi juutalaisten autoemansipaatiosta, oman tilanteensa tiedostamisesta, muistutti merkittävästi Lazaren ajattelua.

Toisin kuin Lazare, joka piti kiinni tarpeesta käydä poliittista taistelua diasporan oloissa muuttamatta mihinkään, tsaarin pogromien, juutalaisvainojen, varjossa elänyt Pinsker päätyi uskomaan, että ainut kestävä vastaus antisemitismille voisi olla oman valtion perustaminen Palestiinaan.

Venäjän tsaarien toistuvat pogromit johtivat laajojen juutalaisjoukkojen muuttamiseen pois Venäjältä. Vaikka osa matkaan lähtijöistä jäi Eurooppaan, venäjänjuutalaisten pakolaisten valtaosa matkusti Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan ja Australiaan.

Näiden lisäksi pieni sionistinen etujoukko suuntasi Palestiinaan. Vuonna 1890 Venäjän hallintoviranomaisten suostumuksella onnistuttiin perustamaan hyväntekeväisyysjärjestö, niin sanottu Odessan komitea, jonka tarkoituksena oli tukea juutalaisten maataloussiirtokuntien perustamista Palestiinaan.

Sionismin historian tunteminen on avain Israelin juutalaisten ja palestiinalaisten välisen konfliktin ymmärtämiseen.

Juutalaisten siirtokuntatoiminnassa palestiinalaisen alkuperäisväestön oikeutta alueeseen ei kunnioitettu tai otettu huomioon millään tavoin. Lisäksi asuttamismuoto oli alusta alkaen villi maanvaltaus, siirtokuntien perustaminen minkään tahon lupaa kysymättä toisten hallitsemille maa-alueille.

Tämä menettely on edelleen käytössä Länsirannalla. Palestiinalaisten hallitsemille alueille perustetaan uusia siirtokuntia, joille saadaan asukkaat etenkin Yhdysvalloista ja Venäjältä muuttaneiden juutalaisten keskuudesta. Varsinkaan itäeurooppalaiset tulijat eivät välttämättä aluksi tiedä uuden asuinsijansa laitonta luonnetta. Usein valloitus alkaa palestiinalaisen maataloustuottajan tuotantoalueen, kuten oliivipuutarhan, tuhoamisena.

Äärimmillään palestiinalaisten sivuuttaminen ilmeni käsityksessä, jonka mukaan heitä ei oikeastaan ollut olemassa. Esimerkiksi Lähi-idän tilannetta käsittelevässä YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmassa 242 vuodelta 1947 palestiinalaisia ei lainkaan mainita. Israelin ulkoministeri Golda Meir esitti tämän ajatuksen vielä vuonna 1969 Yhdysvaltain vierailun yhteydessä pitämässään lehdistötilaisuudessa.

Aluksi pieneltä ja harmittomalta näyttänyt sionistinen siirtokuntakolonialismi nousi paradoksaalisesti kukoistukseen, kun kolonialistinen maailmanjärjestys romahti ensimmäisen maailmansodan lopputuloksena.

Siirtokuntakolonialismia brittien tukemana

Kun ensimmäinen maailmansota päättyi vuonna 1918, sodan voittajavaltioihin lukeutuneet Britannia ja Ranska jakoivat Lähi-Idän alueen hallinnan keskenään. Palestiina tuli Kansainliiton mandaatilla Britannian hallintaan. Jo sodan aikana syksyllä 1917 Britannian hallitus oli lähettänyt Britannian juutalaisyhteisölle ulkoministeri Arthur Balfourin kirjoittaman kirjeen, jossa juutalaisille luvattiin kotimaa Palestiinassa. Siihen on sittemmin viitattu Balfourin julistuksena.

Julistus oli ristiriidassa brittien aikaisemmin arabeille antaman vakuutuksen kanssa, jossa luvattiin tukea heidän itsenäistymispyrkimyksiään osmanivaltakunnasta.

Britit tukivat juutalaista siirtokuntatoimintaa ja rahoittivat sionistien esivaltiollisten rakenteiden ja instituutioiden rakennustoimintaa. He myös aseistivat sionisteja. Näin he halusivat varmistaa juutalaisten tuen, jos alueen arabiväestö nousisi kapinaan brittejä ja sionistien levittäytymispyrkimyksiä vastaan.

Tätä tukea tarvittiinkin vuosina 1936–39, jolloin britit kukistivat arabien kansannousun kovalla kädellä. Arvioiden mukaan 14–17 % palestiinalaisista miehistä surmattiin, vangittiin tai ajettiin maanpakoon. Palestiinalaisten sitkeä taistelu sionisteja ja heidän läntisiä tukijoitaan vastaan oli alkanut.

Palestiinan satavuotinen sota

Columbian yliopiston professori Rashid Khalidi esittää vuonna 2020 ilmestyneessä siirtokuntakolonialismin satavuotista historiaa ja palestiinalaisten taistelua sitä vastaan käsittelevässä kirjassaan, että Palestiinan 1900-luvun historia voidaan ymmärtää kolonialistisena sotana alkuperäisväestöä vastaan, jotta tämä luovuttaisi oman maansa valloittajille.

Israel onnistui tässä hankkeessa vuonna 1948, kun se itsenäiseksi julistauduttuaan karkotti 700–900 000 palestiinalaista pysyvästi asuinsijoiltaan. Khalidi huomauttaa, että yksi tämän itsenäistymisen paradokseista on, että Israel onnistui sen yhteydessä tekemään maagisen muuntautumisen ja esittämään taistelunsa brittejä vastaan yhtenä aikakauden kolonialismin vastaisista sodista.

Israelin valtion siirtokuntakolonialistinen luonne ja historia eivät oikein vieläkään tule kunnolla esille valtamediassa ja julkisessa keskustelussa. Israelin ja palestiinalaisten välinen konflikti esitetään usein kahden yhdenvertaisen ja tasavahvan osapuolen välisenä sotana, jossa Israel vain puolustaa sille legitiimisti kuuluvaa aluetta.

Kuten Khalidi esittää, Israelia pidetään toisinaan edelleen lännen etuvartiona aasialaista barbarismia vastaan. Ajatus palestiinalaisten ja arabien takapajuisuudesta, sivistymättömyydestä ja nyttemmin terroristisuudesta asuu sitkeästi ihmisten mielissä.

Onko lopputuloksena palestiinalaisten poliittinen tuhoutuminen?

Israelilainen sosiologi Baruch Kimmerling luonnehti parikymmentä vuotta sitten Israelin valtion palestiinalaisiin kohdistamaa politiikkaa politisidiksi (politicide), palestiinalaisten poliittisen yhteisöelämän ja kansallisen ja kulttuurisen olemassaolonsa tuhoamiseksi.

Sekä Israelin omaksuma sotastrategia että sen käyttämä poliittinen retoriikka viittaa siihen, että juuri tästä meneillään olevassa Gazan sodassa on kysymys. On ilmeistä, että Israel ei vapaaehtoisesti pysäytä hyökkäystään vaan kansainvälisen yhteisön on pakotettava se siihen.

Dosentti Tuija Parvikko työskentelee Suomen Kulttuurirahaston apurahatutkijana Jyväskylän yliopiston Historian ja etnologian laitoksella.

Artikkelikuva: Hanne Vuorela

Julkaisu Juutalaisella siirtokuntakolonialismilla on pitkät juuret ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Aina siitä lähtien, kun saksanjuutalaisen politiikan teoreetikon Hannah Arendtin (1906-1975) pamfletti toisen maailmansodan aikaisista sotarikoksista ja rikoksista ihmiskuntaa vastaan syytetyn Adolf Eichmannin oikeudenkäynnistä Jerusalemissa (suom. Eichmann Jerusalemissa: Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä) ilmestyi ensimmäisen kerran Yhdysvalloissa vuonna 1963, se on aiheuttanut Atlantin molemmin puolin kiivaita kiistoja etenkin juutalaisen älymystön mutta myös muiden intellektuellipiirien keskuudessa. Kerran puhjettuaan nämä kiistat eivät ole koskaan laantuneet.

Ne eivät kuitenkaan koskaan ole kunnolla ulottuneet Suomeen. Lehdistö kyllä seurasi ja raportoi Eichmannin oikeudenkäynnistä, mutta Arendtin pamflettiin ei kiinnitetty mitään huomiota.

Arendtin ajattelu saavutti Suomen melko myöhään.

Totalitarismin synty –teoksellaan (1951, suom. Vastapaino 2013) maailmanmaineeseen noussut poliittinen ajattelija pysyi Suomessa muutenkin tuntemattomana sekä akateemisissa piireissä että laajemman yleisön keskuudessa aina 1980-luvulle asti, jolloin hänen teoksiaan alkoi pikkuhiljaa ilmestyä esimerkiksi yliopistojen tutkintovaatimuksiin.

Arendtin pääteoksena pidetyn Vita Activan suomennos ilmestyi Vastapainon kustantama vuonna 2002, mutta perusteellisempi tutustuminen Arendtin ajatteluun edellyttää edelleen englannin- tai saksankielisten laitosten käyttämistä – siitä huolimatta, että esimerkiksi historioitsija ja politiikan teoreetikko Enzo Traverso on teoksessaan The End of Jewish Modernity ehtinyt julistaa hänet koko holokaustin jälkeisen eurooppalaisen kulttuurin ikoniksi.

Uuden pahan arkipäiväisyys

Arendt alkoi kehitellä teesiään1900-luvulla natsismin myötä syntynyttä uutta pahuutta edustavasta uudesta rikollisesta heti toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Hän käytti sen ideaalityyppinä natsien joukkotuhokoneiston pääarkkitehtia, Heinrich Himmleriä. Arendt luonnehti tätä uutta rikollista hyväksi perheenisäksi, jolle oli ominaista kaikinpuolinen tavanomaisuus.

1900-luvun uusi rikollinen ei ollut näytelmistä tuttu Jago, Macbeth tai Rikhard III, jonka tekoja olisivat ohjanneet murhanhimoiset ja perverssit motiivit tai sisäsyntyinen pahantahtoisuus. Hän oli tavallinen mies, joka halusi tehdä työnsä hyvin, saada siitä tunnustusta ja edetä urallaan.

Tavallisten miesten suuri taito oli organisoida muut ihmiset noudattamaan kapinoimatta Führerin lakia ja suorittamaan oman osansa hirmuvaltakoneistossa.

Näiden tavallisten miesten suuri taito oli organisoida muut ihmiset noudattamaan kapinoimatta Führerin lakia ja suorittamaan oman osansa hirmuvaltakoneistossa. Nykykielellä ilmaisten natsien hirmuhallinto osallisti koko väestön oman koneistonsa osasiksi ja pelinappuloiksi siten, että kukaan ei tuntenut olevansa vastuussa mistään enemmästä kuin omasta ja perheensä pienestä elämästä.

Kun Hannah Arendt toukokuussa 1961 näki Adolf Eichmannin Jerusalemissa, hän sai vahvistusta aikaisemmalle ideaalityypittelylleen. Eichmannista ei huokunut saatanallinen epäinhimillinen pahuus, vaan hän antoi vaikutelman aivan tavallisesta, hiukan yksitotisesta virkamiehestä, joka toisti toistamasta päästyään pyrkineensä vain suorittamaan saamansa tehtävät mahdollisimman hyvin.

Eichmannista ei huokunut saatanallinen epäinhimillinen pahuus, vaan hän antoi vaikutelman aivan tavallisesta, hiukan yksitotisesta virkamiehestä.

Eichmann näytti edustavan tyyppiesimerkkiä siitä, kuinka natsien hirmuvalta tuottaa hallintovirkamiehiä, jotka antautuvat Führerin laille niin täysin, että he uskovat vain noudattavansa ja toimeenpanevansa ylhäältä annettuja käskyjä ja määräyksiä vailla minkäänlaista henkilökohtaista vastuuta omien tekojen seurauksista.

Kiista pahuuden luonteesta

Ajatus siitä, että holokaustin logistiikkavastaavan toiminta ei olisi perustunut hänen persoonallisuutensa ja siitä kumpuavien motiivien pahuuteen vaan pikemminkin hänen virkamiesmoraaliinsa korkeana SS-upseerina, uskollisuuteensa ja pyrkimykseensä palvella Hitleriä mahdollisimman hyvin ja menestyä omalla urallaan ja hänen hallinnollisen toimintansa lopputuloksen kauheuteen, oli pamfletin lukijoille liikaa. Alkoi edelleen jatkuva kiista natsirikollisten ja erityisesti Adolf Eichmannin pahuuden luonteesta.

Valtaosalle ihmisistä näyttää edelleen olevan mahdotonta hyväksyä ajatusta, että viimeistään kansallissosialismin valtakaudesta lähtien maailman merkittävimmän rikollistyypin edustajat ovat olleet aivan tavallisia ihmisiä. Näiden rikollisten toiminta on perustunut ihmisten valtaosan suostumukseen, joka on onnistunut siten, että katsellaan vaieten vierestä, käännetään katse muualle, sallitaan asioiden tapahtua.

Rikollisten toiminta on perustunut ihmisten valtaosan suostumukseen, joka on onnistunut siten, että katsellaan vaieten vierestä, käännetään katse muualle, sallitaan asioiden tapahtua.

Eichmannin kaltaisten rikollisten toiminta perustuu siis siihen, että valtaosa ihmisistä haluaa hoitaa vain omat hommansa tai myötäillä tunnustuksen toivossa sellaisia työnjohtajia, työnantajia, viranomaisia ja hallituksia, jotka syyllistyvät suoraan tai ainakin myötävaikuttavat pienempiin tai suurempiin kauheuksiin tai hirmutekoihin. Muiden tuhoisan toiminnan mahdollistamista ei hahmoteta yksilönvastuuseen kuuluvaksi.

Poliittisen arvostelukyvyn romahdus

Tämä pahuuden muodonmuutos ei kuitenkaan ollut ainut asia, joka herätti lukijoissa suuttumusta. Paljon närää aiheutti myös Arendtin ironisella tyylillä esittämä natsien nimittämien juutalaisneuvostojen myötäilyyn perustuneen toiminnan kritiikki. Samoin hänen arvionsa etenkin saksalaisen vastarinnan heikkoudesta ja hänen kritiikkinsä niin saksalaisten kuin Saksan miehittämien alueiden kansalaisten yhteistoiminnasta natsien kanssa aiheutti runsaasti keskustelua etenkin Saksassa.

Saksalaisia ärsyttivät myös hänen sarkastiset huomautuksensa siitä, kuinka merkittävän aseman aikaisemmat natsit ja näiden myötäilijät saavuttivat sodan jälkeen muodostetuissa hallituksissa, talouselämässä ja muutoin yhteiskunnan huipulla joka puolella Eurooppaa.

Arendtin armottoman arvion mukaan koko eurooppalainen poliittinen ja akateeminen eliitti oli osoittanut täydellistä poliittisen arvostelukyvyn puutetta natsismin ilmiön edessä.

Arendtin armottoman arvion mukaan koko eurooppalainen poliittinen ja akateeminen eliitti oli osoittanut täydellistä poliittisen arvostelukyvyn puutetta natsismin ilmiön edessä. Ennen sotaa oli sorruttu poliittisiin harhaluuloihin kuvittelemalla, että kansakuntien enemmistöt tukisivat liberaalia demokratiaa. Todellisuudessa kansalaiset kaipasivat vahvoja johtajia, joiden seurattavaksi antautua. Natsien päästyä valtaan poliittinen arvostelukyky petti lopullisesti, kun kieltäydyttiin tunnustamasta, mihin poliittinen kehitys oli Saksan lisäksi monessa muussakin Euroopan maassa johtamassa.

Sodan jälkeen torjuttiin perusteellinen keskustelu natsirikoksiin liittyvistä syyllisyys- ja vastuusuhteista. Muutaman hätäisesti järjestetyn oikeudenkäynnin jälkeen lähihistoria yritettiin pikemminkin unohtaa tai painaa villaisella puhumalla siitä mahdollisimman vähän ja keskittämällä ponnistukset taloudelliseen jälleenrakentamiseen ja uuden vihollisen määrittelyyn. Kommunismin demonisointi aloitettiin uudestaan ryhtymällä kylmään sotaan Josif Stalinin johtamaa itäblokkia vastaan.

Pahan ikuinen paluu

Nyt toiseen painokseen yltäneessä kirjassani Arendt, Eichmann and the Politics of the Past (Helsinki University Press 2021) esittelen Eichmann-kiistan taustaa ja kehitystä sekä kysyn, mistä siinä oikeastaan oli kysymys. Erityisesti amerikanjuutalaiset intellektuellit nimittäin kokivat Arendtin pamfletin kritiikkinä omaa sionistista maailmankatsomustaan ja Israelin valtiota vastaan. Nyt kun pamfletin ilmestymisestä alkaa olla kuusikymmentä vuotta, voidaan kysyä, miksi kiista ei koskaan laannu vaan kääntyy yhä uudestaan toisaalta Eichmannin pahuuden luonteeseen, toisaalta Israelin ulkopuolella asuvien juutalaisten identiteettiin ja Israelin valtion olemassaolon oikeutukseen.

Länsimaisessa ajattelussa ei vieläkään hyväksytä, että ihmisten välisessä toiminnassa on vain harmoin kysymys absoluuttisesta hyvän ja pahan välisestä taistelusta.

Käsittääkseni pahuuskeskustelun jatkuminen liittyy siihen, mitä esimerkiksi italialainen filosofi Simona Forti on käsitellyt teoksessaan New Demons: Rethinking Power and Evil Today, nimittäin viattoman uhrin ja saatanallisen pahan pyövelin välisen erottelun valheellisuuteen nykymaailmassa. Länsimaisessa filosofiassa ja poliittisessa ajattelussa ei oikein vieläkään haluta hyväksyä ajatusta ”Dostojevski-paradigman” romahtamisesta: ihmisten välisessä toiminnassa on vain harvoin kysymys absoluuttisen hyvän ja pahan välisestä taistelusta.

Useimmiten toimitaan hyvän ja pahan väliin jäävällä harmaalla vyöhykkeellä, jolle ovat ominaisia pikemminkin pyöveliyden ja uhriuden väliset aste-erot. Harmaalla vyöhykkeellä toimimiselle on ominaista, että ihminen on osallisena toiminnassa, jonka seurauksiin liittyvää pahuutta hän ei oikein hahmota – tai kieltäytyy näkemästä sitä.

Juutalainen identiteetti ja Palestiinan kysymys

Kiistan toisen osan – jonka Arendt itse ennakoi kirjansa epilogissa – muodostaa nyky-Israelin suhde diasporajuutalaisuuteen. Läheskään kaikki Israelin ulkopuolella elävät juutalaiset eivät nimittäin hyväksy Israelin valtion virallista retoriikkaa, jonka mukaan se edustaa kaikkia maailman juutalaisia. Tähän identiteettikiistaan liittyy myös kiista alueen kantaväestön, palestiinalaisten, kohtalosta Israelin valtion perustamisen yhteydessä ja sen jälkeisinä vuosina.

Israelin itsenäistymissotahan aiheutti 800 000 palestiinalaisen karkottamisen kotiseuduiltaan ja toistaiseksi pysyvän pakolaisongelman muodostumisen alueella. Gazan palestiinalaiset elävät käytännössä keskitysleirissä hitaan näivettämis- ja nöyryyttämispolitiikan uhreina. Israelin valtion ja sen olemassaolon vakaumuksellisten puolustajien mielestä Israelin politiikan arvosteleminen on kuitenkin antisemitismiä ja kaikki palestiinalaiset terroristeja.

Harmaalla vyöhykkeellä toimimiselle on ominaista, että ihminen on osallisena toiminnassa, jonka seurauksiin liittyvää pahuutta hän ei oikein hahmota – tai kieltäytyy näkemästä sitä.

Esimerkiksi sukupuolentutkimuksen filosofi Judith Butler on saanut Israelin politiikasta tarpeekseen ja käyttää teoksessaan Parting Ways: Jewishness and the Critique of Zionism  Arendtin 1940-luvun ja 1950-luvun teksteissä esittämiä ajatuksia hyväkseen kehitelläkseen vierekkäin tai yhdessä asumiseen (engl. cohabitation) perustuvaa teoriaa Palestiinan kysymyksen ratkaisemiseksi.

Samalla hän on yksi ensimmäisistä juutalaisista teoreetikoista, jotka ovat ottaneet vakavasti palestiinalaistaustaisen kolonialismin ja kirjallisuuden tutkijan Edward Saidin ehdotuksen tarkastella Palestiinan historiaa ja nykytilannetta siten, että kaikkien osapuolien äänet saataisiin yhtä lailla kuuluville ja että tavoitteena vihdoinkin olisi Palestiinan alueen jakaminen tasa-arvoisesti ja demokraattisesti kaikkien siellä asuvien kesken.

Arendt-tutkimukset uudet suunnat

Viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana onkin alkanut syntyä uusia Arendtin poliittisista kirjoituksista inspiraatiota hakevia tutkimussuuntauksia, jotka yrittävät irrottautua Eichmann-kiistasta. Niissä kyllä lähdetään liikkeelle Arendtin natsismiin liittyvissä kirjoituksissa esitetyistä ajatuksista mutta ei juututa ”mitä Arendt todella sanoi” ja ”oliko Arendt oikeassa vai väärässä” tyyppisiin kiistoihin.

Butlerin yhdessä asumisen teoretisoinnin ohella yksi kiinnostavimmista hiljattain esitetyistä uusista ideoista on holokaustin muistamiskulttuuria ja monisuuntaista jälkikolonialistista muistamista tutkineen Michael Rothbergin Arendtilta löytämä ajatus implikoiduista subjekteista, joka pyrkii ylittämään harmaan vyöhykkeen osallisuuteen liittyvän aikalaisuuden ulottuvuuden. Teoksessaan The Implicated Subject: Beyond Victims and Perpetrators Rothberg esittää, Arendtiin nojaten, että vaikka emme tietenkään ole suorassa vastuussa siitä, mitä edelliset sukupolvet ovat tehneet, poliittinen vastuumme heidän teoistaan ja tekemättä jättämisistään seuraa mukanamme.

Vaikka emme ole suorassa vastuussa siitä, mitä edelliset sukupolvet ovat tehneet, poliittinen vastuumme heidän teoistaan ja tekemättä jättämisistään seuraa mukanamme.

Tämä johtuu poliittisten yhteisöjen ylisukupolvisesta luonteesta. Liitymme syntymässämme tiettyyn poliittiseen yhteisöön sellaisena kuin se on ja joudumme ottamaan kantaaksemme meille edellisiltä sukupolvilta jäävän poliittisen perinnön sen saavutuksineen mutta myös sen ratkaisematta jättämine ongelmineen.

Implikoitu subjekti ei ole sen enempää uhri kuin pyövelikään. Hän on pikemminkin osallinen ja osanottaja yhteiskunnallisissa ja historiallisissa muodostelmissa, jotka luovat uhrin ja pyövelin positioita. Simona Fortia seuraten Rothberg esittää, että implikoidut subjektit ovat usein niitä tottelevaisia ja valtaa myötäileviä yksilöitä, joiden toimintaa ohjaa passiivisuus, auktoriteettien myötäily ja pidättäytyminen ottamasta kantaa. Monet maailmassa meneillään olevista pahuuksista saavat jatkua, koska useimmat ihmiset kieltäytyvät näkemästä, missä suhteessa he itse ovat historiallisiin epäoikeudenmukaisuuksiin.

Ylisukupolvisen vastuun velvoittavuus

Tammikuun 27. päivänä vietettävä vainojen uhrien muistopäivä muistuttaa meitä natsismin rikosten uhrien lisäksi siitä, että poliittinen, etninen, uskonnollinen, sukupuoleen ja moneen muuhun tekijään perustuva vaino ei ole hävinnyt maailmasta mihinkään.

Arendtin ajatus poliittisen vastuun ylisukupolvisuudesta voidaan kuitenkin tunnistaa myös monissa muissa tämän päivän ratkaisua vaativista ongelmista kuten ilmastonmuutoksessa ja muissa ympäristöongelmissa, sosiaalisessa eriarvoisuudesta ja tuloeroissa, kolonialismin perinnössä ja pohjoisen ja etelän välisessä hierarkkisessa epäsuhdassa ja globaaliin kapitalismiin kuuluvissa orja- ja lapsityövoiman käytön kaltaisissa riistosuhteissa. Me emme ole näitä ongelmia itse alun perin aiheuttaneet mutta meidän vastuullamme on, välittyvätkö ne eteenpäin vai halutaanko ja kyetäänkö ne ratkaisemaan.

Dosentti Tuija Parvikko toimii yliopistotutkijana Jyväskylän yliopiston Historian ja etnologian laitoksella Suomen Akatemian projektissa ”Pakkomuuttojen uhrit ja etno-kansalliset kategorisoinnit Euroopassa 1943–1948”.

Artikkeli pohjaa kirjoittajan Helsinki University Pressin juuri julkaisemaan kirjaan Arendt, Eichmann and the Politics of the Past. Kirja on osa Valtiotieteellisen yhdistyksen julkaisemaa Pro et Contra -kirjasarjaa, ja sen sähköinen painos on avoimesti saatavilla.

Julkaisu Eichmann-kiistan vanhat ja uudet suunnat ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Israel –Palestiina-konflikti erottuu kaikista maailman aseellisista ja poliittisista selkkauksista muun muassa siinä, että palestiinalaisten pakolaisten asema on maailman pitkitetyin pakolaiskysymys ja Israelin ylläpitämä palestiinalaisalueiden miehitys on toisen maailmansodan jälkeisen ajan pisin sotilasmiehitys.

Israel on rakentanut Israeliin ja miehittämilleen palestiinalaisalueille poliittis-oikeudellisen järjestelmän, jossa yksilön nauttimat poliittiset ja kansalaisoikeudet määrittyvät hänen etnis-uskonnollisen taustansa mukaan. Maailman arvovaltaisimpiin ihmisoikeusjärjestöihin lukeutuva yhdysvaltalainen Human Rights Watch (HRW) on dokumentoinut raportissaan “A Threshold Crossed: Israeli Authorities and the Crimes of Apartheid and Persecution”, miten Israelin luoma järjestelmä ”suosii järjestelmällisesti Israelin juutalaistaustaisia kansalaisia ja syrjii palestiinalaisia.” HRW edelleen toteaa, että Israelin lainsäädännön ja politiikan tavoitteena on ylläpitää tilannetta, jossa ”väestörakenteen hallitseminen, poliittinen valta ja maa-alueiden käyttö kuuluvat israelinjuutalaisille.”

Palestiinalaisten pakolaisten asema on maailman pitkitetyin pakolaiskysymys ja Israelin ylläpitämä palestiinalaisalueiden miehitys on toisen maailmansodan jälkeisen ajan pisin sotilasmiehitys.

HRW osoittaa raportissaan, että Israel edistää näitä tavoitteita ”riistämällä palestiinalaisilta heidän asumisoikeutensa, eristämällä ja erottamalla palestiinalaisia toinen toisistaan ja alistamalla palestiinalaisia heidän identiteettinsä nojalla”. Yksityiskohtaisessa raportissaan HRW todistaa, että Israel evää palestiinalaisten oikeuksia toimenpiteillä, jotka ”ovat niin vakavia, että ne täyttävät apartheidin ja vainoamisen rikosten tunnusmerkit.”

Israelin tunnetuin ihmisoikeusjärjestö B’Tselem vuorostaan kuvailee selvityksessään ”A regime of Jewish supremacy from the Jordan River to the Mediterranean Sea: This is apartheid” Israelin rakentamaa poliittis-oikeudellista kokonaisuutta ”juutalaisen ylivallan järjestelmäksi, joka ulottuu Jordan-joelta Välimerelle.” B’Tselem tarkentaa selvityksessään, että ”koko Välimeren ja Jordan-joen väliselle alueelle on asetettu voimaan yksi periaate: yhden ryhmän – juutalaisten – ylivallan edistäminen ja lujittaminen toisen ryhmän – palestiinalaisten – kustannuksella.”

Äärimmäisen mutkikkuuden myytti

Israel –Palestiina-konfliktista vallitsee syvälle juurtuneita myyttejä, joista sitkeimpiä on tulkinta, jonka mukaan konfliktin ratkaiseminen ja jopa sen ymmärtäminen on jossain mahdottoman ja äärimmäisen mutkikkaan välimaastossa. Konflikti näin ollen jatkuu jatkumistaan, sillä sen ratkaiseminen vain on tuskallisen mutkikasta.

Todellisuudessa Israel –Palestiina-konflikti on akateemisesti tutkituimpia selkkauksia maailmanpolitiikan näyttämöllä. Arabian- ja hepreankielisen primääri- ja sekundaariaineiston lisäksi alueen poliittista historiaa dokumentoivaa aineistoa on poikkeuksellisen runsaasti myös muilla kielillä.

Aiheeseen erikoistuneiden politiikan tutkijoiden, historioitsijoiden ja juristien johtopäätökset konfliktin poliittisesta ja sotahistoriasta sekä alueen ihmisoikeustilanteesta ovat yleensä yhteensopivia ja monesti yksimielisiä.

Ajatus konfliktin loputtomasta monitulkintaisuudesta ja vaikeaselkoisuudesta on erikoinen, sillä aiheeseen erikoistuneiden politiikan tutkijoiden, historioitsijoiden ja juristien johtopäätökset konfliktin poliittisesta ja sotahistoriasta sekä alueen ihmisoikeustilanteesta ovat yleensä yhteensopivia ja monesti yksimielisiä. Esimerkiksi Oxfordin yliopiston emeritusprofessori Avi Shlaimin 20 vuotta sitten julkaistu The Iron Wall: Israel and the Arab World on esimerkki konfliktin historiaa avaavasta perusteoksesta, jonka analyysin ja johtopäätösten suuret linjat kuvaavat politiikan tutkijoiden ja historioitsijoiden keskuudessa vallitsevaa konsensusta.

Näin ollen uskomukset konfliktin ylitsepääsemättömästä mutkikkuudesta tai siitä, miten aiheen asiantuntijoiden tulkinnat ovat vain harvoin keskenään yhdenmukaisia, eivät vastaa todellisuutta.

Ihmisoikeusjärjestöt johtopäätöksissään yhteneväisiä

Ihmisoikeuksien asiantuntijajärjestöjen keskuudessa vallitsee vielä vankempi konsensus alueen ihmisoikeustilanteesta. Ihmisoikeuksien toteutumista Israel-Palestiinassa arvioi suuri määrä palestiinalaisia, israelilaisia ja kansainvälisiä ihmisoikeusjärjestöjä. Näistä tunnetuimmat ovat palestiinalainen Al-Haq, israelilainen B’Tselem, yhdysvaltalainen Human Rights Watch ja brittiläinen Amnesty International. Näiden organisaatioiden lisäksi suuri joukko pienempiä ihmisoikeusjärjestöjä tekee alueella ympärivuotista ihmisoikeustutkimusta.

Onkin huomionarvoista, että näiden organisaatioiden havainnot Israel-Palestiinan ihmisoikeustilanteesta ovat lähellä toisiaan ja usein samoja, vaikkei organisaatioilla ole niiden taustan osalta mitään yhteistä. Yllä eritellyt HRW:n ja B’Tselemin johtopäätökset antavat kuvan ihmisoikeusjärjestöjen kesken vallitsevan konsensuksen sisällöstä.

Israel-Palestiinaan syventyneiden politiikan ja historian tutkijoiden ja alueen ihmisoikeustilannetta kartoittavien ihmisoikeuksien asiantuntijajärjestöjen keskuudessa vallitsevan konsensuksen muodostamaa taustaa vasten on epäselvää, mikä konfliktissa tarkalleen on ylitsepääsemättömän mutkikasta tai monitulkintaista.

Itsenäinen ja suvereeni palestiinalaisvaltio edellyttäisi Israelin sotilasmiehityksen lakkauttamista ja kansainvälisen oikeuden vastaisten siirtokuntien purkamista tai järjestelyä, jossa Israel korvaa osan siirtokunnista antamalla Israelista pinta-alaltaan ja käyttöarvoltaan vastaavia alueita suvereenille palestiinalaisvaltiolle.

Avainkysymys konfliktin ratkaisemisessa on HRW:n ja B’Tselemin dokumentoiman Israelin nykyisen järjestelmän purkaminen ja palestiinalaisten itsemääräämisoikeuden sekä poliittisten ja kansalaisoikeuksien toteutuminen. Itsenäinen ja suvereeni palestiinalaisvaltio edellyttäisi Israelin sotilasmiehityksen lakkauttamista ja kansainvälisen oikeuden vastaisten siirtokuntien purkamista tai järjestelyä, jossa Israel korvaa osan siirtokunnista antamalla Israelista pinta-alaltaan ja käyttöarvoltaan vastaavia alueita suvereenille palestiinalaisvaltiolle.

Itsenäistä ja suvereenia palestiinalaisvaltiota ei kuitenkaan ole mahdollista perustaa ilman siirtokuntien purkamista tai rajojen vetämistä uudelleen siten, että Israel korvaa siirtokuntien viemän maa-alueen samansuuruisilla ja -arvoisilla maa-alueilla Israelista. Vaihtoehtoisesti konflikti voidaan ratkaista muuttamalla nykyinen Israelin rakentama järjestelmä demokratiaksi, joka ei suosi tai sorra väestöryhmiä heidän etnis-uskonnollisen taustansa perusteella.

Mikä on kansainvälisen yhteisön rooli?

1990-luvun alusta lähtien kansainvälisen yhteisön tukema ratkaisu konfliktiin on perustunut ajatukselle vuoden 1967 sodassa Israelin valloittamien Länsirannan ja Gazan jakamisesta palestiinalaisten ja Israelin kesken. Usein Oslon prosessiksi kutsuttu rauhanprosessi Israelin ja palestiinalaisia edustavan PLO:n välillä alkoi 1990-luvun alussa salaisilla neuvotteluilla ja johti palestiinalaisten itsehallintoelimen (Palestinian Authority tai Palestinian National Authority) perustamiseen Jordan-joen länsirannalle ja Gazaan.

Palestiinalaishallinto sai eräänlaisen puoliautonomisen aseman Gazassa ja pienessä osassa Länsirantaa. Itsehallinnon kestoksi suunniteltiin viisi vuotta, jona aikana piti käydä ratkaisevat neuvottelut pysyvästä ratkaisusta osapuolien välillä. Kansainvälisessä yhteisössä Palestiinalaishallinnon ajateltiin yleisesti olevan tulevan itsenäisen valtion alku.

Vuonna 1993 PLO tunnusti virallisesti Israelin oikeuden olemassaoloon sekä luopui vaateistaan Israelin tuhoamiseksi. Israel puolestaan hyväksyi PLO:n palestiinalaisten virallisena edustajana, muttei ole koskaan virallisesti tunnustanut palestiinalaisvaltion olemassaolon oikeutusta.

Juuri ne vuosikymmenet, kun rauhanprosessista on puhuttu, ovat olleet Israelin uuskolonialismin kaikkein kiivainta aikaa.

Israelin suhde mahdollisen palestiinalaisvaltion toteutumiseen on vaihdellut eri aikoina lähinnä sen mukaisesti, onko maassa ollut oikeisto- vaiko vasemmistohallitus. Huomattakoon kuitenkin, ettei työväenpuoluetta edustanut pääministeri Yitzhak Rabin, jonka kaudella rauhanprosessi alkoi, koskaan ainakaan julkisesti tukenut ajatusta itsenäisestä palestiinalaisvaltiosta, vaan vastusti sitä. Nykyinen oikeistolainen pääministeri Naftali Bennett on selvin sanoin torjunut ajatuksen palestiinalaisvaltiosta.

Erityisesti Euroopan unioni on satsannut huomattavia summia palestiinalaishallinnon tukemiseen. EU ja sen jäsenvaltiot ovat olleet palestiinalaisten selvästi merkittävin taloudellinen tukija. Kuten tutkija Anne Le More kirjoittaa kansainvälisen yhteisön roolista palestiinalaisten taloudellisessa tukemisessa: ”Yhdysvallat päättää, Maailmanpankki johtaa, EU maksaa ja YK ruokkii”.

Huolimatta sen määräaikaiseksi ajatellusta luonteesta pian 30 vuotta myöhemmin palestiinalaishallinto on edelleen olemassa Israelin miehitys jatkuu ja sen siirtokuntaverkosto on kasvanut 1990-luvun alun jälkeen enemmän kuin koskaan miehityksen pitkän historian aikana. Toisin sanoen juuri ne vuosikymmenet, kun rauhanprosessista on puhuttu, ovat olleet Israelin uuskolonialismin kaikkein kiivainta aikaa.

Koska Israel on huomattavasti vahvemmassa asemassa ja koska status quo suosii Israelia, sillä ei ole ollut halua eikä tarvetta vetäytyä palestiinalaisalueilta tai ryhtyä muihin toimenpiteisiin, joita YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmat ja kansainvälinen humanitaarinen oikeus sekä erityisesti Geneven sopimukset vuodelta 1949 siltä edellyttävät.

Olennainen syy rauhanprosessin jäätymiselle on se, että prosessi perustui ajatukselle osapuolten keskenään neuvottelemasta sopimuksesta. Koska Israel on huomattavasti vahvemmassa asemassa ja koska status quo suosii Israelia, sillä ei ole ollut halua eikä tarvetta vetäytyä palestiinalaisalueilta tai ryhtyä muihin toimenpiteisiin, joita YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmat ja kansainvälinen humanitaarinen oikeus sekä erityisesti Geneven sopimukset vuodelta 1949 siltä edellyttävät.

Tämä haluttomuus ryhtyä kansainvälisen oikeuden edellyttämiin toimiin on seurausta siitä, että kansainvälinen yhteisö, mukaan lukien Euroopan unioni, on päättänyt olla painostamatta Israelia. Yhdysvaltojen johdolla kansainvälinen yhteisö on asettanut Israelin turvaamisen tärkeimmäksi prosessia määritteleväksi periaatteeksi palestiinalaisten oikeuksien sijaan. Niinpä palestiinalaishallinnon keskeiseksi tehtäväksi on tullut huolehtia siitä, että Israelin politiikka voi jatkua ja Israelin turvallisuus toteutuu Israelin itsensä edellyttämällä tavalla.

Prosessi ilman lopputulosta

Aidon valtiomuodostusprosessin sijaan alun perin hyvää tarkoittanut rauhanprosessi on kehittynyt pysyväksi olotilaksi, jossa kansainvälinen yhteisö rahoittaa Israelin turvallisuutta ja maksaa miehityksen kustannukset miehittäjän puolesta. Tilanne on johtanut siihen, että palestiinalaishallinto on käytännössä menettänyt legitimiteettinsä palestiinalaisten keskuudessa.

Enemmän kuin koskaan presidentti Mahmud Abbasin johtama hallinto ymmärretään Israelin miehityksen alihankkijaksi. Turvallisuuskoneiston osuus palestiinalaishallinnon budjetista on tyypillisesti noin kolmannes. Viime aikoina presidentti Abbasin johtama hallinto onkin lisääntyvässä määrin perustanut rajoitetun valtansa opposition kovakouraiseen tukahduttamiseen, usein yhteistyössä Israelin kanssa. Abbasin asemaa kuvaa hyvin se, että tuoreen mielipidetiedustelun mukaan lähes 80 prosenttia palestiinalaisista haluaisi hänen eroavan.

Alun perin hyvää tarkoittanut rauhanprosessi on kehittynyt pysyväksi olotilaksi, jossa kansainvälinen yhteisö rahoittaa Israelin turvallisuutta ja maksaa miehityksen kustannukset miehittäjän puolesta.

Kansainvälisen yhteisön roolia rauhanprosessin aikana kuvaavat hyvin tapahtumat, jotka liittyvät Hamasin vaalivoittoon vuoden 2006 itsehallintoparlamentin vaaleissa. Hamas ei ollut koskaan hyväksynyt Oslon sopimuksia, joilla PLO tunnusti Israelin, vaan se piti periaatteessa kiinni oikeudesta aseelliseen vastarintaan.

Demokraattisissa vaaleissa Hamas voitti 76 parlamentin 132:sta paikasta. Eurooppalaiset tukivat aluksi menettelyä, jolla Hamas olisi pyritty integroimaan osaksi poliittista järjestelmää, mutta taipuivat lopulta Yhdysvaltain presidentin George W. Bushin politiikkaan. Bushin hallinto pyrki vahvistamaan presidentti Abbasin Fatah-puolueen asemaa, vaikka se oli hävinnyt vaalit.

Vaalien jälkeen Yhdysvallat alkoi salaa kouluttaa ja aseistaa Fatahia Hamasia vastaan. Tutkija Tareq Baconi kuvaa tätä hyvin vuoden 2018 teoksessaan Hamas contained.

Yhdysvallat ja Israel rankaisivat palestiinalaishallintoa taloudellisesti ja painostivat myös muita tekemään samoin. Israelin pääministerin avustaja Dov Weisglass ilmoitti, että ”ajatuksena on panna palestiinalaiset dieetille, muttei tappaa heitä nälkään”. Israel myös kielsi Gazassa asuvien parlamentin jäsenten matkat Länsirannalle estäen näin parlamentin kokoontumisen täydessä kokoonpanossaan Länsirannalla Ramallahin kaupungissa.

Yhdysvallat ja Israel rankaisivat palestiinalaishallintoa taloudellisesti ja painostivat myös muita tekemään samoin.

Samanaikaisesti väistyvä parlamentti, jossa Fatahilla oli vielä enemmistö, siirsi viime metreillä parlamentin valtaa samaa puoluetta edustavalle presidentille, jonka ympärille muodostui eräänlainen rinnakkaishallitus. Vain jonkin aikaa aikaisemmin valtaa taas oli amerikkalaisten painostuksesta siirretty parlamentille, koska näin haluttiin heikentää silloisen presidentin Jasser Arafatin asemaa.

Hamas taipui yhteishallitukseen, joka sitoutuisi noudattamaan aikaisempia sopimuksia. Yhteishallituksen kanta ei kuitenkaan riittänyt, vaan Hamasia puolueena vaadittiin yksiselitteisesti tunnustamaan Israel, vaikka esimerkiksi valtapuolue Likud Israelissa ei ollut koskaan hyväksynyt itsenäisen palestiinalaisvaltion ajatusta.

Viime aikoina Euroopassa ja jopa Yhdysvalloissa on herännyt kasvavaa kritiikkiä sitä kohtaan, kuinka kansainvälinen yhteisö pitää yllä prosessia sen sijaan, että se aidosti pyrkisi rauhan saavuttamiseen ja palestiinalaistenkin oikeuksien toteuttamiseen.

Lopulta tilanne kehittyi palestiinalaisryhmien väliseksi lyhyeksi sisällissodaksi, joka johti Hamasin valtaannousuun Gazassa. Sen jälkeen pakotteet kohdistettiin pelkästään Gazaan. Gazasta on tullut konfliktin aktiivisin näyttämö, jonne Israelin sotilaalliset iskutkin ovat keskittyneet.

Tapahtumaketju kuvaa hyvin, kuinka perinteisiä kolonialistisia malleja muistuttava järjestelmä on kehittynyt presidentti Abbasin, Israelin ja Yhdysvaltojen sekä EU:n välille. Viime aikoina Euroopassa ja jopa Yhdysvalloissa on herännyt kasvavaa kritiikkiä sitä kohtaan, kuinka kansainvälinen yhteisö pitää yllä prosessia sen sijaan, että se aidosti pyrkisi rauhan saavuttamiseen ja palestiinalaistenkin oikeuksien toteuttamiseen. Yhdessä viimeaikaisten ihmisoikeusraporttien kanssa kritiikki luo toivoa edessä olevasta Palestiinan konfliktin paradigman muutoksesta. Konkreettiset poliittiset muutokset ovat kuitenkin vielä näkemättä.

Hannu Juusola on Helsingin yliopiston Lähi-idän tutkimuksen professori.

Bruno Jäntti on Chicagon yliopistosta valmistunut yhteiskuntatieteilijä ja Fulbright-stipendiaatti, joka on erikoistunut poliittiseen historiaan, aseellisiin konflikteihin ja ihmisoikeustutkimukseen.

Juusola, Hannu ja Jäntti, Bruno 2021. ”Israel–Palestiina-konflikti on ratkaistavissa.” Politiikasta, 25.11.2021,

Israel–Palestiina-konflikti on ratkaistavissa

Julkaisu Israel–Palestiina-konflikti on ratkaistavissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viime vuosikymmenen lopulla on vietetty useiden, Palestiinan nykytilannetta keskeisellä tavalla määrittäneiden tapahtumien vuosipäivää. Balfourin julistuksesta on tullut kuluneeksi 100 vuotta, Israelin perustamisesta ja palestiinalaisten ”katastrofista” (Nakba) 70 vuotta, kun taas Israelin palestiinalaisalueiden miehitys on jatkunut puoli vuosisataa. Oslon rauhansopimusten osalta ohitettiin 25. vuosi ilman sopimuksessa asetettujen perimmäisten tavoitteiden täyttymistä.

Varsinkin viimeistä neljännesvuosisataa on leimannut sekä Israelin siirtokuntarakentamisen kiihtyminen ja keskittyminen että palestiinalaisalueiden siviiliväestöön samanaikaisesti kohdistuneiden hallinta-, eliminointi- ja pakkotoimenpiteiden kiristyminen.

Neuvottelut rauhasta ja ratkaisuista ovat muodostuneet kolonisaatiopolitiikan välineiksi.

Nämä kehityskulut pakottavatkin tarkastelemaan nykytilanteeseen johtaneita ratkaisuja ei ainoastaan sarjana epäonnistumisia vaan kehityskulkuna, jossa neuvottelut rauhasta ja ratkaisuista ovat itsessään muodostuneet kolonisaatiopolitiikan välineiksi. Juuri siksi Palestiinan tulevaisuutta koskeva tutkimus on siirrettävä ratkaisupolitiikasta niihin kehityskulkuihin, joissa tulevaisuudet tulevat monin tavoin osaksi palestiinalaisten arkea ja nykytodellisuutta.

Ratkaisu kolonisaatiopolitiikan välineenä

Mikäli olisi nimettävä yksi Palestiinan tulevaisuutta ja sitä koskevaa keskustelua hallitseva tekijä, olisi se eittämättä kysymys ”ratkaisusta”. Neuvotteluja kahden valtion luomisesta historialliseen Palestiinaan on herätelty ja käyty, enemmissä ja vähemmissä määrin, aina sionismia myötäilevästä ja juutalaisille ”kansallisen kodin” Palestiinaan luvanneesta Balfourin julistuksesta vuodesta 1917 lähtien.

Brittien kolonialistinen hallinto ehdotti juutalaisvaltion perustamista hallitsemaansa mandaatti-Palestiinaan myös 1930-luvun lopun arabikapinan jälkeen. Tämän jälkeen neuvotteluja on käyty ensin YK:n vuonna 1947 esittämän Palestiinan jakosuunnitelman ja sittemmin valta-asetelmat päälaelleen kääntäneen ja Israelin valtion perustamisen sinetöineen vuoden 1949 aseleposopimuksen pohjalta.

Neuvotteluja kahden valtion luomisesta historialliseen Palestiinaan on käyty vuodesta 1917 lähtien.

Kuitenkin jo 1950-luvulta alkaen on Israelissa tehty konkreettisia laajennussuunnitelmia etenkin Itä-Jerusalemin ja Länsirannan liittämiseksi osaksi Israelin valtiota. Israel miehitti loput palestiinalaisalueet vuonna 1967, alkoikin hahmottua se tapa, jolla rauhanneuvottelut muodostuivat Israelin kolonisaatio- ja erottelupolitiikan normalisoivaksi välineeksi.

Heti miehitystä seuraavana vuonna 1968 Israel liitti valtaamaansa Itä-Jerusalemiin laajoja, siihen historiallisesti kuulumattomia alueita Länsirannalta. Samalla ensimmäiset etnisesti rajatut siirtokunnat nousivat – Geneven sopimusten vastaisesti – miehitetyille palestiinalaisalueille.

Nykytilanteelle pohjan loivat kuitenkin 1990-luvun puolivälissä käydyt Oslon rauhanneuvottelut. Neuvotteluiden seurauksena allekirjoitettujen Oslon rauhansopimusten tarkoituksena oli luoda edellytykset miehityksen lopettamiselle vuosituhannen vaihteeseen mennessä.

Oslon sopimusten epäonnistuminen

Oslon sopimusten myötä Länsirannalle luotiin itsenäiseen palestiinalaisvaltioon tähtäävä aluejako. Sen kautta oli tarkoitus kasvattaa uuden hallintoelimen, palestiinalaishallinnon (PA), suvereniteettia urbaaneilta A-alueilta kohti kylävaltaisia B-alueita ja lopulta maaseutuvaltaisia ja osin asumattomia C-alueita.

Alueluokituksen mukaisesti B-alueiden hallinto jaettiin: Israelin armeija vastasi turvallisuudesta ja palestiinalaishallinto muusta siviilihallinnosta. A-alueiden asutuskeskittymistä vastasi kokonaisuudessaan uusi palestiinalaishallinto ja C-alueista väliaikaiseksi tarkoitetulla mandaatilla Israelin armeija.

Gazan asuttamisesta Israel luopui vuonna 2005. Itä-Jerusalemia Israel on puolestaan virallisesti, joskin yksipuolisesti, pitänyt jaettuna pääkaupunkinaan vuodesta 1982.

Siirtokuntien rakentamista Oslon sopimukset eivät kuitenkaan pysäyttäneet edes neuvotteluiden ajaksi. Oslon sopimuksen jälkeisen 25 vuoden aikana Israelin siirtokuntalaisten määrä onkin nelinkertaistunut Länsirannan miehitetyillä C-alueille. Alueellisesti C-alueet kattavat noin 70 prosenttia Länsirannan pinta-alasta.

Siirtokuntien rakentamisella on ollut merkittäviä vaikutuksia palestiinalaisille. Palestiinalaisten koteja on pakkopurettu, väestöä siirretty, viljelysmaita on anastettu ja palestiinalaisia on kohdeltu väkivaltaisesti.

Siirtokuntien rakentamisella on ollut merkittäviä vaikutuksia etenkin Itä-Jerusalemiin ja Länsirannan B- ja C-alueiden palestiinalaiskylien ja asutuskeskittymien arkeen. Kyse ei ole ainoastaan siirtokuntien laajentumisesta, vaan myös palestiinalaisten kotien pakkopurkamisesta, väestön pakkosiirroista, liikkuvuuden estämisestä, lupaprosessien jäädyttämisestä, palestiinalaisiin kohdistuvasta vandalismista ja väkivallasta sekä viljelysmaiden anastamisesta.

Vuonna 2000 Camp Davidissa järjestetyissä Osloa seuraavissa neuvotteluissa palestiinalaishallinnon presidentillä Jasser Arafatilla olikin käsissään ehdotus sirpaloituneesta palestiinalaisvaltiosta, jossa vallitsevan todellisuuden muuttamisen sijaan pyrittiin jäädyttämään vuosikymmeniä jatkuneet Israelin kolonisaatio-, maananastus- ja väestönkeskitystoimet.

Kolonisaatiopolitiikan normalisointi: Trumpin diili

Presidentti Donald Trumpin ”vuosisadan diiliksi” nimeämä ratkaisuehdotus kuvastaa hyvin tätä jo vuosikymmeniä jatkunutta prosessia, jossa on hiljalleen hävitetty YK:n jakosuunnitelmassa hahmotellun yhtenäisen Palestiinalaisvaltion edellytykset muuttamalla rauhanneuvottelut keinoksi normalisoida Israelin siirtokunta- ja laajenemispolitiikka.

Jälleen palestiinalaishallinnolla, tällä kertaa Palestiinan valtion presidentillä Mahmoud Abbasilla, oli edessään ehdotus, jossa Geneven sopimusten mukaisesti laittomat siirtokunnat laillistettaisiin ja jolla luotaisiin edellytykset entistä laajemmalle siirtokuntarakentamiselle. Samalla palestiinalaisvaltiota ehdotettiin rakennettavaksi sirpaloituneiden ja rampautuneiden saarekkeiden varaan.

Silta Camp Davidista Trumpin ”diiliin” kuvastaakin sitä kasvavan epätoivon varaan rakentuvaa todellisuutta, jossa palestiinalaishallinto yhtäältä taistelee kahden valtion ratkaisun puolesta, mutta toisaalta saa näin kohdattavakseen palestiinalaisväestön ja maa-alueet toisistaan erottavan Israelin laajentumispolitiikan luomat realiteetit.

Tutkimuskohteena nykytulevaisuudet

Kuten edellä varsin tiiviisti kuvattu kehityskulku osoittaa, rauhanneuvotteluiden tarjoamat ratkaisut ovat itsessään muuttuneet välineiksi normalisoida jatkuvasti edenneet siirtokuntakolonialistiset toimet.

Juuri käynnistyneessä Palestiinan nykytulevaisuudet –tutkimusprojektissa siirretäänkin tulevaisuutta koskeva kysymyksenasettelu geopoliittisista mielikuvista ja ratkaisupolitiikaksi verhotusta kolonisaatio- ja normalisointipolitiikasta niihin kehityskulkuihin, joissa tulevaisuudet nivoutuvat ja tilallistuvat monin tavoin osaksi palestiinalaisten arkea ja nykytodellisuutta.

Tutkimusprojektissa pohditaan ratkaisuksi verhotun kolonisaatiopolitiikan sijaan kehityskulkuja, jotka nivoutuvat osaksi palestiinalaisten arkea.

Lähtökohtana on tarkastella ”nykytulevaisuuksia” nimenomaan palestiinalaisten arjessa ilmaantuvina kehityskulkuina – piirtävät ne sitten tulevaisuutta, tulevaisuudettomuutta tai nykyisyyttä.

Tarkemmin ottaen projektissa lähestytään kysymystä Palestiinan tulevaisuuksista niiden, pääosin Länsirannan palestiinalaisten arjessa ilmenevien tilallistumien kautta, jotka yhtäältä piirtävät kuvaa tulevaisuuksista jo käynnissä olevien kehityskulkujen kautta, mutta toisaalta luovat odotushorisontteja, jotka itsessään muokkaavat jokapäiväisen elämän realiteetteja jo ennen tapahtumistaan.

Tämä kaksinainen tulevaisuuden ja nykyisyyden varaan rakentuva suhde avaa sen laajemman kentän, jolla tutkimusprojektissa operoidaan.

Arjen ennakoivat kehityskulut

Projektin lähtökohtana on siis tarkastella tulevaisuuksia ennen kaikkea palestiinalaisyhteisöjen arjessa ja arjen tiloissa nähtävien kehityskulkujen määrittelemänä. Vaikka näistä kehityskuluista on toki mahdollista hakea vihjeitä esimerkiksi laajentumispolitiikkaan ja etniseen erotteluun tähtäävien aluesuunnittelu-, kaupunkikehitys-, liikennesuunnittelu-, turvallisuus- ja kehittämisdokumenteista, ovat monet Israelin miehitysalueiden toimet vaikutuksineen paremmin paikannettavissa ja jäljitettävissä palestiinalaisten arjessa näkyvien realiteettien ja kehityskulkujen kautta.

Tällaisella lähestymistavalla huomioidaan postkolonialistiselle tutkimusotteelle ominaisia eettisiä kysymyksiä alistetussa asemassa olevien äänestä ja jokapäiväisen väkivallan eletystä luonteesta.

Uudella kysymyksenasettelulla on mahdollista tarkastella turvallisuuspuheeksi verhottua poliittista väkivaltaa.

Ennen kaikkea näin on kuitenkin mahdollista tarkastella turvallisuus-, kehitys- ja suunnittelupuheeksi verhottua poliittista väkivaltaa ja valtiollista laajentumispolitiikkaa niiden tuottamien vaikutusten kautta – oli kyseessä sitten palestiinalaisten kotien tuhoaminen, kokonaisten väestönosien pakkosijoittaminen, maiden anastaminen, ammatinharjoittamisen ja elinehtojen vaikeuttaminen, liikkuvuuden estäminen tai siirtokuntalaisten väkivalta palestiinalaisyhteisöjä kohtaan.

Odotushorisonttien läsnä olevat tulevaisuudet

Tutkimusprojektin tavoitteena ei kuitenkaan ole pelkkien kolonisaatio- ja miehityspolitiikan eturintamilla tapahtuvien muutosten ja poliittisen väkivallan kartoittaminen siten, kuten ne arjessa ilmaantuvat erilaisten käytäntöjen kautta. Tavoitteena on myös tutkia, miten arjessa ilmaantuvat odotukset, ennakoinnit, uhkakuvat, toiveet ja pelot tulevaisuudesta muodostuvat jokapäiväistä elämää perustuvanlaatuisella tavalla määrittäviksi elementeiksi.

Näin ymmärrettynä tulevaisuus ei ole ainoastaan palestiinalaisten arjessa piirtyvä miehityksen kehityskulku. Vaikka tulevaisuus on vielä tapahtumaton, se on silti vaikutussuhteita luova odotushorisontti, jolla on seuraamuksia jo ennen tapahtumistaan.

Esimerkiksi palestiinalaisten kotien purkupäätökset ovat usein vireillä pitkään, jopa vuosia. Näin ne luovat odotushorisontin, jossa lähestyvä, mutta päiväämätön tapahtuma – kodin tuhoaminen – vaikuttaa siihen, miten perheet elävät, kokevat, tuntevat ja toimivat arjessaan.

Tavoitteena on myös tutkia, miten arjen toiveet ja pelot tulevaisuudesta muodostuvat jokapäiväistä elämää perustuvanlaatuisella tavalla määrittäviksi elementeiksi.

Nämä odotushorisontit eivät kuitenkaan ole yksinomaan alistavia tai lamaannuttavia. Ne eivät rakennu pelkästään läpitunkevana epävarmuutena, joka pakottaa elämän keskittymään sen hetkisiin realiteetteihin vailla toiveita, suunnitelmia tai pitkän aikavälin ratkaisuja.

Yhtäläisesti nämä odotushorisontit nostattavat solidaarisuutta, arkisia vastarintapyrkimyksiä ja kaiken kaikkiaan aktivoivat palestiinalaisia toimimaan, usein varsin luovin tavoin, tilanteen muuttamiseksi.

Näin aina itsessään epävarma tulevaisuus konkretisoituu ja muuntuu kohdattavissa olevaksi haavoittuvaisuudeksi. Jopa vuosia roikkuva tieto lähestyvästä pakkosijoittamisesta, kotien tuhoamisesta ja niin edelleen voi tuottaa nykyisyyttä ja siihen kytkeviä elettyjä tiloja tavalla, jossa tulevaisuuteen sijoittuvat odotettavat tapahtumat vaikuttavat ihmisten konkreettisiin tapoihin rakentaa ja elää arkeaan.

Tutkimusnäkökulmien asettuminen

Tutkimusprojektin kysymyksenasettelua voidaan kuvata kolminaisen asetelman kautta.

Ensinnäkin tavoitteena on tutkia tulevaisuuksien jokapäiväisyyttä. Tällöin kysytään, miten palestiinalaiset käsittelevät miehityksen tuottamaa epävarmuutta tulevasta.

Millaisia vastarintaan, toiveisiin ja toivottomuuteen rakentuvia käytäntöjä ja vaihtoehtoisia tulevaisuuksia muodostuu palestiinalaisissa yhteisöissä? Tältä osin huomion keskipisteessä ovat ne pienimuotoiset politisoitumat, niiden tilat ja tapahtumat, jotka piirtävät edellä kuvattuja odotushorisontteja ja ennakoivia kehityskulkuja.

Toiseksi tavoitteena on tarkastella tulevaisuuksiin liittyviä hallinnallisia näkökulmia kysymällä, millaisia tulevaisuuden hallintalogiikoita olemassa olevat realiteetit piirtävät etenkin miehitetystä Länsirannasta ja Itä-Jerusalemista.

Miten palestiinalaiset käsittelevät miehityksen tuottamaa epävarmuutta tulevasta?

Ennen kaikkea, miten nämä näyttäytyvät jokapäiväisen elämän politisoitumisena? Tällöin tavoitteena on tutkia hallintaa hallinnan pyrkimysten ja rationalisointien sijaan niistä eletyistä tiloista käsin, joissa palestiinalaisten jokapäiväinen elämä ja tulevaisuus rakentuvat.

Kolmanneksi edellä mainitut tavoitteet tuovat esiin joukon teoreettis-metodologisia haasteita, joihin pyritään vastaamaan ennen kaikkea pohtimalla mahdollisuutta käsitteellistää tulevaisuutta läsnä olevana horisonttina. Tämä tarkoittaa niin haavoittuvaisuuden, epävarmuuden ja tapahtuman käsitteiden uudelleenmäärittelyä, kuin niihin käsitteellisiin haasteisiin vastaamista, jotka tulevat esiin tutkittaessa nykytulevaisuuksien konkretisoitumia.

Kaikkia näitä tavoitteita yhdistää kuitenkin yhtenäinen pyrkimys tutkia Palestiinan tulevaisuuksia nykyisyydessä muodostuvina ja jokapäiväiseen elämään vaikuttavina ja siitä nousevina poliittisina kysymyksinä. Näitä kysymyksissä määrittää pikemminkin epävarmuus ja yksityiskohdista rakentuva poliittinen todellisuus kuin verhotut rauhanneuvottelut.

Mikko Joronen on poliittisen maantieteen dosentti sekä ympäristöpolitiikan ja aluetieteen akatemiatutkija Tampereen yliopistossa. Hän on Suomen Akatemian rahoittaman Palestiinan nykytulevaisuudet -tutkimusprojektin johtaja.

Politiikasta-Akatemia on kirjoitussarja, jossa tarkastellaan ja seurataan Suomen Akatemian rahoittamia tuoreita yhteiskunnallisia tutkimushankkeita. 

Julkaisu Palestiinan tulevaisuudet: yksityiskohdista paljastuva poliittinen todellisuus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.